Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi. Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä. Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin. Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.
Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan
kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja
kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä
silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse
henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa
kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten
toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on
kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.
Räsänen on ihan
oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On
oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi
huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa.
Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.
Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan
Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan.
Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen
ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa
irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde
seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä
vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin
korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on
sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.
Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti
kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan
tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3,
linkki4,
linkki5, linkki6, linkki7,
linkki8. Nämä ovat
olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi
haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin
kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen
tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa
sananvaihtoa.
Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on
tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia
epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja
toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat
ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä
veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee
valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet.
Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat
perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa
mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja
tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito.
Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota
lukutaitoa kyllä on enemmän.
Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää
YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi
halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän
harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista.
Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on
kaikkien luettavissa. Se on raju väite.
En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö
toimiin.
Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa
poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada
kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen
annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.
Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään
siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä
häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan
ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan
lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen.
Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt
perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä
virheellinen käsitys.
Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on
ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen
tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan
tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt.
Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen
konteksti alun perin on ollut.
Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että
Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä.
Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.
Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin
vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää
kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan
lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien.
Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta
olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään. Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa
alkuluvussa.
Oikeusministeriö asetti
joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden
yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset
lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä
ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus
virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta
lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin
eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.
Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt
liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen
kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua
parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta
kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat
näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa
syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien
adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien
hedelmöitysoikeudesta.
Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta
kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen
kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.
Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana,
ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti
vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride
2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen
twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä
johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen
evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana
pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska
joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja
ehkä jopa ahdistunut.
Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n
Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen
sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa
hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei
uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa
hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti
pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja
lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?
Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät
jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä
avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he
painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä
kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta
hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on
suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.
Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos
jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä.
Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.
Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen
osittaisen vaikenemisen. Se on tärkeä havainto.
Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat
suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on
osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi
toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”
Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama
jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti
kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta
tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä
huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.
Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito
puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri
mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan
Alfastudion keskustelusta poimimaani:
”Ei saa olla niin, että jos joku
esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi
käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”
Laki kiihottamisesta
kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion
sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki
perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä
yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta
lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla
perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi
suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.
Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä
lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle,
jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen
henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista
perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä,
että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa
kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti
se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon
mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan
kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen
varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.
…
Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen
oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen
perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen
Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä,
jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu
Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista
tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain
ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.
Tässä suora lainaus kirjoituksestani:
Yleismaailmallisten
ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa.
Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia
lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen
järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.
1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun
despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin
kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman
turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis-
ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen
ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen
kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin
syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu
epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen
myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat
käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.
Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa
vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli
Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös
neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä
tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja
sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten
Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin
perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa
sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen
käsissä, siis Stalinilla itsellään.
Scruton puolustaa brittioikeutta.
Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois
valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.
Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen
ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset
reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim.
Juri Trifonovin romaanissa Talo
rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin
joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia
laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S.
Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi
totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden"
aatteellisissa kulisseissa.
…
Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian
Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän
on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin
huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa.
Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja
että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä
kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on
käsityksensä selkeästi perustellut.
Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana.
Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista
keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä
on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja
Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus
ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin. Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns.
translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin
esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.
Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että
keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta
kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan
sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja
eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille
opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus
saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse.
Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden
kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain
valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten
Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen
osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on
demokratian vastaista.
Lopuksi tuon vielä
muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan
selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä
kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen
puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu
vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista.
Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse
valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta.
Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission
against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat
luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa
Kari Mäkisen johtaman työryhmän
raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019
käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate
-hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia
tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa
nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että
kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia
arvoperustaa” tässä seurataan.
Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan
rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein
tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen
naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.
On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin
ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut
seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta
mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin
tuntuu niin todelta.
Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon
ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten
valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten
puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti