Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

The Straight Story (David Lynch) – kun yksi matka on vielä tekemättä

The Straight Story on David Lynchin vuonna 1999 ensi-iltansa saanut elokuva. Olen käsitellyt Lynchin elokuvia kaksi kertaa aiemminkin. Täältä löytyy tekstini Elefanttimiehestä, tästä linkistä puolestaan avautuu Blue Velvet. Kirjoitukset ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 2014. Viimeksi mainitun yhteydessä totesin, että tuskin enää Lynchin elokuvista kirjoittelen. ”Suorasta tarinasta” en tuolloin ollut tietoinen. Enkä varmaan olisi siitä tuolloin innostunutkaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua ehkä omakin vanhenemiseni oli tehnyt tehtävänsä. Se hiljensi.

Paikkana oli Lahdessa sijaitseva Vaahterasali, jossa paikallinen elokuvakerho järjestää analogisten 35 mm:n filmien esityksiä.  Elokuvaprojektorin surina vei katsojansa USA:n pikkukaupungin ja maaseudun verkkaiseen elämäntapaan. Esityksen alussa piti vanhuustutkija Antti Karisto aiheeseen liittyvän johdantopuheen. Siihen palaan alempana.  

David Lynchista puhuttaessa on hyvä todellakin muistaa hänen monipuolisuutensa. Hän on paitsi elokuvaohjaaja -käsikirjoittaja ja -tuottaja, myös kuvataiteilija ja valokuvaaja. Eikä unohtaa saa musiikkiakaan, vaikka hänen elokuvissaan musiikista vastaavat muut tekijät.  Blue Velvetistä on jäänyt mieleeni sen upea Bobby Vintonin laulama tunnusmelodia.   Se soi usein päässäni. Myös nyt käsittelemässäni The Straight Storyssa Angelo Badalamentin luoma musiikki tekee vaikutuksen (kuuntele täältä). Se tuntuu alkavan soida juuri oikeaan aikaan, hiljaisuuden lomassa. Musiikki heijastaa aidosti sitä maisemaa ja tunnelmaa, jonka kuvaaja on katsojien eteen luonut.

Elefanttimiehessäkin musiikilla on tärkeä merkitys. Itse taustalla oleva tarina näyttää taas saaneen median huomion. Täältä löytyy elefanttimiehestä kertova tuore uutinen.

Tunnen Lynchin tuotantoa puutteellisesti. On nolo tunnustaa, etten ole nähnyt edes sitä tunnetuinta Lynch-filmiä. Tarkoitan tietysti TV-sarjaa Twin Peaks. Hänen varsinainen tavaramerkkinsä on surrealistinen ote. The Straight Story on siinä suhteessa poikkeava. Se yllätti katsojat, mutta olen ymmärtänyt, että on hän yllättänyt ihailijansa muulloinkin.  Kriitikot ovat toki löytäneet tästäkin elokuvista surrealistisia elementtejä. Muun muassa elokuvan alkukuvat hiljaisesta uinuvasta pikkukaupungista luovat sellaisia odotuksia, mutta hyvin pian katsoja huomaa olevansa ruohonjuuritasolla elämän raadollisten kysymysten parissa.

,,,

The Sraight Story on eräänlainen Road Movie -elokuva, toisenlainen matkakertomus, jossa ei päristellä kahtasataa. Easy Rider -maailmasta ollaan kaukana. Elokuvassa on hyvin verkkainen rytmi. Päähenkilö on kyynärsauvojen varassa liikkuva 73-vuotias Alvin Straight.  joka matkustaa aivoinfarktin kokeneen isonveljensä Lylen luokse amerikkalaisen maaseudun halki noin 300 mailin matkan (eli lähes 500 kilometriä) ajopelinä köröttelyvauhtia etenevä ruohonleikkuri. Välit olivat menneet vuosia aiemmin poikki ja Alvin päättää lähteä tätä tapaamaan. Hän tekee empimättä päätöksensä heti sairaskohtauksesta kuultuaan. Tien päällä moottorit toki hurisevat mutta elokuvassa on annettu tilaa myös hiljaisuudelle ja mietiskelylle. Se on tärkeä osa elokuvaa. Kyse on epäsovinnaisesta elokuvasta, jossa seksikin on pantu syrjään. Matka etenee hitaasti, mutta elokuvaa ei voi pitää tylsänä.

Elokuvan olennaisena teemana on vanhuus. Toki siitä löytyy myös muuta, kuten aivan erityinen näkökulma amerikkalaiseen yhteiskuntaan, sen katoavaan idylliin. Mutta vanhuudella on myös kääntöpuolensa. Ei voi unohtaa nuoruuttakaan. Päähenkilö Alvin kohtaa erilaisia ihmisiä. Ehkä mieleen jäävin on tilanne, jossa päähenkilö Alvinilta kysytään, mikä vanhuudessa on pahinta. Vastaus tulee nopeasti: kun muistaa olleensa nuori (“the worst part of being old is remembering when you was young”).  Myöhemmin osoittautuu, että Alvinille itselleen on jäänyt nuoruudesta painolastiksi traumaattinen sotamuisto. Hän on kantanut sitä mukanaan läpi elämän, pitänyt piilossa läheisiltäänkin. Tuolla joutsenmatkallaan hän sitten pystyy sen paljastamaan ventovieraalle seuralaiselle. Seuralaiselta löytyy empatiaa, se on yhteisen itkun paikka. Eikä se ehkä ole Alvinin elämän ainoa tragedia. Muitakin luurankoja kaapissa saattaa kummitella. Niiden paljastaminen ei ole kuitenkaan nyt tavoitteena.

Elokuva perustuu tositapahtumaan, mutta se ei ole dokumentti. Mukana on monenmoista symboliikkaa, jollaisiin dokkareissa ei ole tilaa.  Lynchin elokuva on omistettu oikealle Alvin Straightille, joka eli vuosina 1920-1996. Tämä Alvin teki 73-vuotiaana matkan aivoinfarktin saaneen 80-vuotiaan veljensä luokse samantapaisella ajopelillä kuin elokuvassa. Alvinia esittää kahdeksankympin korvilla ollut Richard Farnsworth (1920-2000). Filmiin tuo lisädramatiikkaa tieto, että elokuvaa tehtäessä Farnsworth sairasti itse syöpää.  Roolihenkilönsä tekemät tuskaiset ponnistelut aiheuttivat Farnsworthille itselleen todellista tuskaa. Hän piti kuitenkin sairautensa omana tietonaan. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1999. Farnsworth oli sittemmin roolistaan Oscar-ehdokkaana. Tästä linkistä löytyy elokuvan ensi-illan yhteydessä marraskuussa 1999 tehty Richard Farnsworthin haastattelu. Mies hymyilee ja puhuu lämmöllä David Lynchista ja työskentelystä hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin tuolloin jo sairas mies. Dramatiikka huipentui vuonna 2000, kun Farnsworth teki parantumattoman sairautensa vuoksi itsemurhan.

Elokuvan vaiheita käsitellessäni joudun tekemään juonipaljastuksia. Mielestäni ne eivät kuitenkaan vie elokuvan kiinnostavuutta. Aloitan paljastukset loppukohtauksesta. Alvin pääsi monien vaikeuksien jälkeen määränpäähänsä, tapasi veljensä. Miehet istuutuvat pahasti rapistuneen talon ulkoterassille. Kohtaus on lyhyt, ei siinä montaa sanaa vaihdeta. Kamera siirtyy pian tähtitaivaalle, jonne pitkään erossa olleet veljekset suuntaavat katseensa. Lapsuus palaa mieleen.

Elokuvan aikana ja varsinkin sen jälkeen katsojaa mietityttää, miksi ylipäänsä Alvin tekee tuon matkansa. Hän voisi mennä sinne helpommallakin tavalla. Alvin on kaikesta hyvyydestään ja kiltteydestään huolimatta itsepäinen ja periksi antamaton jäärä. Hänelle se on itsestään selvyys, että hän haluaa tehdä matkansa yksin ja omin voimin. Ajokorttia hänellä ei enää ole, eikä ole autoakaan. Jää jäljelle vain yksi keino – ikivanha ruohonleikkuri. No, se oma vanha kapistus hajoaa jo matkan alkuvaiheessa. Hän hankkii uuden, kestävämmän. Sitäkin joudutaan välillä remontoimaan, kalliilla hinnalla. Läheltä liippaa, ettei sekin jo lähes perille tultaessa hajoa, mutta pärähtää se onneksi vielä käyntiin. Alvinin silmissä on voittajan hehku.

Anteeksipyynnöstä ei matkassa kyse, ei katumuksestakaan. Ei sitä voi verrata paavin Canossan matkaan. Ei siinä ole vertailukohtaa Jeesuksen kärsimystiehen.   Ehkä elämässä on tullut töpättyä, hän haluaa vain osoittaa ihmisyytensä ja mennä tapaamaan sairastunutta isoveljeään, mikä pian se ei ole enää mahdollista.

Uskontoon elokuvasta kyllä löytyy yksi symbolinen viitekehys. Alvin on aivan matkansa loppuvaiheessa leiriytynyt hautausmaan nurkille, jossa hän viettää pimenevässä illassa nuotion loimussa yksikseen hiljaista aikaansa. Hänen seurakseen tulee pappi, joka kertoo tuntevansa Alvinin veljen Lylen ja on vastikään tavannut tämän. Muistaakseni Lyle oli itse kutsunut papin luokseen, vaikka kuuluu eri kirkkokuntaan. Alvin on aivan kuin helpottunut tuon kuultuaan. Alvin on ilmiselvästi tulevaa tapaamista ajatellen toiveikkaampi. Aivan kuin sydän olisi lämmennyt.

Teen vielä uskonnollisen vertailukohdan, kun en pääse ajatuksestani irti. Kävin kerran Hongkongissa Lantaun saarella, jossa erään vuoren huipulla on jättimäinen Buddhan patsas. Tuon patsaan juurelle johtavat leveät portaat. Paikka on turistikohde ja portaat lähinnä matkailijoiden käytössä. Kuitenkin portailla on tärkeä merkitys buddhalaisille. Vuorelle nousu ja sen tuomat ponnistelut ovat valmistautumista Buddhan kohtaamiseen. Ihmiset saattavat noustessaan vaipua meditoimaan ja rukoilemaan. Ponnistusten kautta buddhalainen kulkija kokee kirkastumisen ja valaistumisen. Myös tuolla Lantaussa matkailijoiden joukossa oli muutama tämän kaltainen hidas Buddhan kohtaamiseen valmistautuva vuorelle nousija.

Alvinin matkassa ei todellakaan ollut yhtään mitään uskonnollista, mutta tuo Lantau tuli vain mieleen. Alvilla on elämästä jäänyt sieluun painolastia, josta hän tarvitsee puhdistautumista. Raastavista traagisistakin asioista on päästävä yli. On voitettava itsensä. Alvinille tuli sisäinen pakko lähteä tuolle matkalle. Tieto veljen sairastumisesta oli selkeä kehotus syvälle sisimpään.

Matkan aikana käydyt keskustelut ovat elokuvan keskeistä antia. Sieltä paljastuu erilaisia puolia Alvinista.  Alvin käy lävitse omaa menneisyyttään. Mutta salaperäisyyden verho peittää monia asioita. Mitä on todella tapahtunut, ei voi kuin arvailla. Alvinille itselleen matka sen eri vaiheineen on ehdottoman tärkeä.  Hän on saanut elämänsä takaisin.

Elokuva on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että siinä on vain hyviä ja vilpittömiä ihmisiä. Eletään jonkinlaisessa idyllissä. Tosin eräässä vaiheessa häntä yritetään kaupan teossa vedättää, mutta siinäkin palataan nopeasti ja kiltisti takaisin kaidalle tielle, kun asiallisen jäätävästi perustelee oman hintatarjouksensa.

,,,

Menen tarkemmin sisältöön. Elokuvan alkukuva tuo eteemme pikkukaupungin idyllin. Elämä tuntuu rauhalliselta, koiria juoksentelee kadulla vapaana. Ihmisiä näkyy tuskin ketään. Oikeastaan kaupunki tuntuu kuin unohdetulta. Muistaakseni Vaahterasalissa alustanut vanhuustutkija totesi, että aivan kuin oltaisiin Lynchille niin tyypillisessä surrealistisessa maisemassa - todellisen ja epätodellisen rajamailla. Sitten siirrytään lähikuvaan, ollaan erään omakotitalon pihalla, vielä tuo mielikuva ei ole hälvennyt. Vanhempi nainen loikoilee puutarhatuolilla silmillään suojalasit. Paikalle ilmestyy joku tuttu vieras, joka kyselee Alvinia. Ei häntä ole näkynyt eikä nainen tunnu olevan tästä lainkaan kiinnostunut. Vieras ei anna periksi, alkaa huudella. Aivan kuin mies olisi mystisesti kadonnut. Hän menee rohkeasti sisälle, keittiöön. Siellä makaa Alvin lattialla pitkin pituuttaan. Elokuvassa ollaan laskeuduttu idyllistä maan pinnalle. Alvin on kunnossa, sarkastisen kylmäkiskoisesti hän heittää huulta pyytäen vierasta auttamaan hänet ylös. Paikalle pyrähtää nainen, joka alkaa kauhistella nähdessään Alvinin makaamassa. Tilanne alkaa hahmottua. Auringonkylpijä on joku ulkopuolinen naapuri, Alvin oli lonkkavikansa vuoksi kaatunut eikä päässyt yksin ylös. Puheripulissaan höpöttävä nainen on Alvinin tytär. Puheen perusteella jotain outoa hänessä on. Tilanne tarkentuu myöhemmin.  

Alvin Straight on vanha jäärä, uppiniskaisen tuntuinen ukko. Varsin pian käy ilmi, että hän vähät välittää terveistä elämäntavoista. Alkoholi on osin jäänyt, mutta tupakointi ei ole. Toisaalta käy ilmi myös se, että ei hän ole niin vastenmielinen kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Tyttärellä ei tunnu olevan kaikki muumit laaksossa. Hän on menettänyt aikoinaan tulipalossa yhden lapsistaan. Muut lapset oli kunta ottanut huostaan. Äidin mieli oli järkkynyt – joko ennen tulipaloa tai sen jälkeen. Nyt hän harrasti linnunpönttöjen maalaamista ja oli siinä toimessa tohkeissaan. Eikä hän tuntunut olevan lainkaan välinpitämätön isäänsä kohtaan, vaikka sellainen mielikuva olikin jäänyt, kun kerran 73-vuotias isä oli jäänyt avuttomana lattialle.

Alvin on lääkärillä. Tämä ehdottaa lonkkaleikkausta. Alvin ei siihen suostu eikä lääkäri pakota. Alvin ei tunnu välittävän lääkärin muistakaan ohjeista. Mies tuntuu pitävän päänsä. Päädytään lopulta laihalta tuntuvaan kompromissiin. Tästä lähtien ei yksi kävelykeppi enää riitä. Hän joutuu turvautumaan kahteen kyynärsauvaan.

Alvin saa tiedon veljensä tilanteesta. Alvin haluaa lähteä tätä tapaamaan 300 mailin päähän. Eikä mies pohdi, miten sinne menisi. Vaihtoehtoja on vain yksi – ikäloppu ruohonleikkuri, tarkemmin sanoen sen vetopelinä toimiva minitraktori, jonka Alvin saa enää vaivoin edes käynnistymään. Mutta se on ainoa ajopeli, jonka Alvin omistaa, eikä siihen tarvita ajokorttia. Lisäksi hän haluaa tehdä matkansa yksin.  Tytär on kauhuissaan ja muualtakin satelee varoituksia. Ne ovat turhia. Niin alkaa matka ja sen myötä alkaa raottua myös Alvinin maailma. Tarkoitus ei olekaan urkkia kaikkea. Olennaista on ympäristön hyväntahtoisuus. Alvin hyväksytään sellaisena kuin hän on.

Katsoja menee mukaan Alvinin maailmaan ja elää siinä matkassa mukana. Vaikka ollaan tien päällä, liikutaan maan päällä, kyse on kuitenkin jollain tapaa mystisestä matkasta. Alvin kokee koko ajan omaa menneisyyttään. Elokuvan hahmot tuovat jotakin mystistä säröä hänen tajuntaansa. On kotoaan karannut, raskaana oleva liftarityttö, on hermoheikko nainen, joka törmää autollaan peuraan ties monennenko kerran. On nuotion loimua, mikä toistuu läpi elokuvan. Se kulminoituu tulipalonäytökseen, jonka keskeen Alvin ajaa hurahtaa renkaat vinkuen, kun alamäessä Alvin ei saa konettaan pysähtymään. On pieni kyläkapakka, jossa Alvin voi olutpullon ääressä purkaa ventovieraalle miehelle tuntojaan. On hiljaisuus, on musiikki, on avarana ympäristössä levittäytyviä maissipeltoja. On illan hämyä, on ohi vaarallisesti hurahtelevia rekkoja, on meteliä ja hiljaisuutta. On Alvin, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä, jonka kanssa välit ovat menneet selittämättömästä syystä poikki.

…

Salaperäisin asia Alvinin perheen menneisyydessä on tulipalo, jossa Alvinin tyttären Rosen yksi lapsi sai surmansa. Siihen nähtiin lapsen äiti syylliseksi siinä määrin, että kunta otti tämän lapset huostaan. Näin Rose-tytär jäi asumaan kahdestaan aiemmin leskeksi jääneen isänsä kanssa.  Amerikkalainen kriitikko on havainnut Rosella puhevian. Hän on henkisesti häiriintynyt – mahdollisesti kehitysvammainen, joka keskittyy elokuvan aikoihin vain linnunpönttöjen maalaukseen.

Eräs kriitikko on analysoinut elokuvaa ja päätellyt, että Alvinille on täytynyt jäädä tulipalon johdosta jonkinlainen syyllisyys. Hän on saattanut olla osallinen palon syntyyn. Alvin ei enää juo, mutta hänellä on ollut alkoholiongelma. Olisikohan alkoholilla ollut myös osuutta asiaan. Elokuvan aikana Alvin juo muutaman olutpullon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksellisia hetkiä.

Osallisuutta tulipaloon vahvistaa osaltaan sekin seikka, että tuleen liittyvää symboliikkaa on nähtävissä läpi koko elokuvan. Alvin istuu hiljaisen ja aution niityn keskellä nuotion ääressä tuijottaen liekkejä hiljaa. Ajatukset jäävät katsojalle arvailujen varaan.

Rajuin viittaus tulipaloon osuu kohtaukseen, jolloin jyrkässä alamäessä Alvin menettää ajopelinsä hallinnan ja se syöksyy perävaunuineen pienen asutuksen keskelle ojaan. Kylän väki on juuri seuraamassa paikallisen palokunnan järjestämää tulipalon sammutusnäytöstä.  Ajopeli rikkoutuu mutta lähistöltä löytyy korjaamo. Alvinin täytyy soittaa tyttärelleen ja puhelu on erityisen lämminhenkinen. Kyse on rahasta, jonka Alvin tarvitsee laskunsa maksamiseksi.

Kerroin jo yllä, että elokuvaesityksen alussa olleesta esitelmästä, jonka piti vanhuustutkija Antti Karisto. Se kesti vain noin varttitunnin mutta oli ainakin minulle tärkeä ja avartava johdanto itse elokuvaan. Hän toi mielenkiintoisen näkökulman itse elokuvaan. Oli itse asiassa hyvä ratkaisu, että puhujaksi oli valittu joku muu kuin itse elokuva-alan asiantuntija. Ilman tuota johdantoa en varmasti olisi varmaan tätäkään tekstiä voinut luoda. Karisto mainitsi muutaman elokuvan teemaan liittyvän teoksen ja lisäksi yhden elokuvankin. Olen niihin vasta hieman tutustunut mutta voin jo todeta, että ne auttavat syventämään elokuvan nostattamaa aihetta.

Nuo kolme kirjaa ovat seuraavat: 

Karin Johannisson: Melankolian huoneet− Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Atena 2012. (Melankoliska rum)

Lars Svendsen: Yksinäisyyden filosofia. Docendo 2017. (Ensamhetens filosofi)

Leif Persson: Matkan pää. Otava 2011. (Den döende detektiven)

Kariston mainitsema elokuva on Klaus Rämön uusin filmi nimeltään Tuntematon mestari. En ole sitä nähnyt mutta siitä voi lukea vaikka täältä.

Leif Perssonin kirja on dekkari. Tunnustan, että en ole mikään ruotsalaisten dekkareiden tuntija ja Persson on minulle ollut tähän asti outo nimi. Tuota kirjaa on kuitenkin ansiokkaasti käsitellyt Anssi Sinnemäki esseekokoelmassaan Trifonovin syndrooma (Tamara Press 2017, s. 38-44).  Mainittakoon, että kirja on minulle tuttu Juri Trifonovia käsittelevän osuuden puolesta. Perssonia käsitteleviin sivuihin älysin tutustua vasta Antti Kariston puhuttua romaanista. Esseisti on hienosti kiteyttänyt romaanin perusajatuksen.

,

Tässä yhteydessä lainaan Lars Svendsenin teosta Yksinäisyyden filosofia. Hän kirjoittaa hyvästä yksinäisyydestä, jota myös runoilijat ja filosofit ylistävät.

”Huono yksinäisyys on määritelty yksiselitteisemmin kuin hyvä. Huonon yksinäisyyden ytimessä on puutteen kokemus, kun taas hyvässä yksinäisyydessä on kyse määrittelemättömästä avoimuudesta erilaisille kokemuksille, ajatuksille ja tunteille.” (s. 101)

Svendsen toteaa, että hyvään yksinäisyyteen ei tarvitse liittyä mitään tunnetta, kun taas huonossa yksinäisyydessä mukana on kipua tai epämukavuutta. Ihmisellä voi olla tarve olla yksin, siitä ei pidä aina kärsiä. Yksinäisyys kirvoittaa mielen ajatteluun.

Aristoteles on Svendsenin mukaan (s. 104) todennut. että ”kaikista elämänmuodoista paras on kontemplatiivinen eli mietiskelevä elämä, jollaisen voi saavuttaa yksinäisyydessä.”

Amerikkalaista kirjailijaa ja filosofia Ralph Emersonia (1803-1882) lainaten Svendsen toteaa, että ihminen oppii tuntemaan itsensä juuri yksinäisyydessä. Tässä yhteydessä löytyy myös elokuvaan sopiva rinnastus:

”...pelkkä muiden seurasta vetäytyminen ei riitä, vaan on pidättäydyttävä myös lukemisesta ja kirjoittamisesta ja oltava yksin tähtien seurassa.”  Emerson pitää yksinäisyyttä sekä väistämättömänä asiana että tilana, johon tulee aktiivisesti hakeutua.  (s. 105)

Emersonin mukaan yksinäisyys on tila, johon tulee hakeutua. Me tarvitsemme muita ihmisiä, mutta ”kohtaamisemme heidän kanssaan ovat aina ohimeneviä”. Se on hetkellistä yhteyttä, Yhdessäolo toisten kanssa ei ole se olennainen asia, vaan vetäytyminen yksinäisyyteen., sillä se vie ihmistä eteenpäin.

Jatkan vielä Svendsenin kirjan pohjalta. Vaikka nykyisin ihminen voi olla fyysisesti yksin, hän on todellisuudessa yhä harvemmin yksin. Sähköiset viestimet ovat jatkuvasti seurana. Pelkkä puhelin tai tekstiviesti ei enää riitä. On facebook, twitter, whattsapp ja paljon muuta. Hyvään yksinäisyyteen on nykyisin vaikeaa päästä. Täytämme sen jättämän aukon sosiaalisuudella. Huonoa yksinäisyyttä emme ehkä välttämättä koe, mutta tuolloinkin hyvää yksinäisyyttä on niukalti. Se on ongelmamme.

Kaikkialta nouseva meteli tukahduttaa ajatuksemme.  Vastikään juttelin asiasta erään puolitutun kanssa. Hän kaipaa kovasti hiljaisuutta ja olisi jopa valmis muuttamaan pohjoisimpaan Lappiin.  Lapin tuntureiden tenho vetää monia puoleensa.  Siellä olen itse viimeksi kokenut täydellisen hiljaisuuden. Valitettavasti sitäkin muistellessani minun on palattava nuoruusvuosiini.

Yksinäisyydestä on kuitenkin oltava tie takaisin muiden seuraan. Se on hyvää yksinäisyyttä.

Tutkimuksin on soitettu, että nykyihmiseltä puuttuu kyky olla itsekseen. Kaikki riippuu itseriittoisuudesta. Osaammeko tulla toimeen omillamme, muihin nojaamatta? Olemme kai yhä enemmän tarrautuneet muihin. Omilleen nouseminen voi vaatia ylivoimaisia ponnisteluja.

Johdantoesityksessään Karisto nosti Svendsenin kirjasta kontemplatiivisen ikääntymisen käsitteen. Hän tarkoittaa sillä sitä, että ikääntymisen myötä ihmisille on kehittynyt sisäistä viisautta.  He osaavat elämänkokemusten myötä jättää tietyt asiat omaan arvoonsa. Asioihin tulee suhteellisuudentajua ja syvyyttä, he oppivat erottamaan olennaisen epäolennaisesta.

Tähän yhteyteen Karisto nostaa Alvinin hahmon. Hän pystyy tarkastelemaan nuoruutensa tekemisiä syvemmin. Tähän kontekstiin liittyen saa erityisen syvyyden Alvinin vastaus erityisen merkityksen, kun pyöräilijäseurueen jäsenet kysyvät tältä, mikä on vanhuudessa pahinta. Alvin toteaa lyhyen lakonisesti: kun muistaa, mitä oli olla nuori. Nuoruudessa on paljon sellaista, mitä vanhempana ei enää arvosta ollenkaan.

Toki vanhuudella on myös haittansa, joista päällimmäisenä sairaudet ja vaivat. Alvinin hahmossa se näkyy erityisen selvästi. Hän pystyy tuskin liikkumaan. Mutta toisaalta hän on vapaa toimimaan, hän elää aktiivista elämää. Ja Karistoa myötäillen tai ehkä mukaillen voi todeta, että myös melankolia kuuluu vanhuuteen. Se ei ole kuitenkaan välttämättä pelkkää masennusta. Siihen liittyy viisautta. Vanhan ihmisen mentaliteetista huokuvan surumielisyyden ymmärtää. Hän tajuaa oman rajallisuutensa, sillä kohta elämä loppuu. Siitä tunnosta nousee aivan erityinen elämänvoima.

Alvin Straightin hahmon rinnalle voi asettaa Klaus Rämön uutuuselokuvan päähenkilön, taidekauppias Olavi Launion, kuin myös Leif Perssonin dekkarista (Den döende detektiven) epäterveellistä elämää elävän poliisin Lars Martin Johanssonin, joka on vastikään eläköitynyt mutta jaksaa vielä nousta tutkimaan juridisesti jo vanhettunutta elämänsä viimeistä rikosjuttuaan – pikkutytön raakaa raiskausta ja murhaa. Siinä paha saa lopulta palkkansa.

Loppusanoiksi palaan vielä elokuvaan. Alvin on ristiriitainen hahmo. Hänen itsepäisyytensä ja äksyytensä tulee kyllä esille. Paksunahkainen jurrikka hän on mutta toisaalta elokuva paljastaa hänen toisen puolensa.  Kuten Karisto totesi, hän ei ole mikään pullistelija. Hän osoittaa muuttumiskykynsä ja herkkyytensä. Hän on vaatimaton ja inhimillinen. Hänestä löytyy romantiikkaa ja lämpöä. Se näkyy myös suhteessa henkisesti sairastuneeseen tyttäreen. Elokuvan ihmiset ovat aitoja ja todellisia. Kaikkinainen imelyys on poissa. Ei heitä surkutella.