Shelleyn runoja.
Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.
Maurois, Andre: Ariel
eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.
Aluksi
Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin
tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe
Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi
ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa
vuotta sitten.
Laulu oli nimeltään Good
Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan
Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen
”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä
David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka
osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin
pioneerilevytyksiin. Se oli aikoinaan
sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä
otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut
kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn
musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa,
ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.
Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie,
joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo
piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni
kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt
totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta
hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut
Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen,
jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja
nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella
luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja
samalla seurata kuvakavalkadia.
Levyä Muistini
aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns.
”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat
yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band.
Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen
rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli
hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin
elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli
vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas
musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset
ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen
runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä
mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden
sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty
alkuaan venäjänkieliseen runoon.
Good Night-kappale
on kuunneltavissa täällä.
Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton
Johnin kappaleeseen Saturday Night's
Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä
mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.
Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei
kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen
itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata
sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei
sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut.
Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä
sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla
mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa
enemmän avaavat teokset.
Good-Night
Good-night? ah! no; the hour is ill
Which severs those it should unite;
Let us remain together still,
Then it will be good night.
How can I call the lone night good,
Though thy sweet wishes wing its flight?
Be it not said, thought, understood --
Then it will be -- good night.
To hearts which near each other move
From evening close to morning light,
The night is good; because, my love,
They never say good-night.
…
Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa
faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää.
Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn
ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä.
Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat
tuolloin toiset.
Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös
noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat
näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n
elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel,
ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki
päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D.
Appleton and Company).
Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin
tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee
ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on
perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on
vapauttavaa.
Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme.
Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja
ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko
Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna
Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma
ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella
suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin
verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn
lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan
ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista
avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on
tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.
Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin
suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski
(1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä.
Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä
käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000.
Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen
kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin,
syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi
tuberkuloosiin.
Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt
niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä.
Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä
oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin
jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy
ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä
vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana
ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee
Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin
pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu
Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit
olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin
kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka
altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä
läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla
kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.
Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden
edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin
kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan
ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa
viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan
vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista
irtautunut nuori idealisti. Hänen
elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin
oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman
värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu
historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä
minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.
Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten
vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut
pelkästään positiivisessa mielessä.
Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli
Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan
tavanneet.
Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan
luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä
syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan
pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle
olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen
rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän
perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi
ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä
eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä
suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä
emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin
Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen
liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo
tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli
ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia
taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin,
jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli –
uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin
irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.
Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja
Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä
ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu
heidän suhteensa valoisa puoli.
…
Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on
runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin
ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma.
Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin
viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin
alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit
of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä.
Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin
todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi
häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.
Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde
Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia
muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden
rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.
”Maailman äiti, äärettömän alku,
puhalla henkes lauluun, jonka luon!
Sua vain on rakkauteni seurannut,
sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes
ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas
mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”
[…]
”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan
sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat
jo unet, joita sanoiksi en saa,
hämärän näyt ja päiväin arvoitukset
mua seuranneet.
”[…] suuri äiti – suo
mun olla tulkki tuulen huminan
ja metsien ja meren rytmin, soida
elävän luonnon äänet, hymnit yön
ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”
Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:
”Syksyllä 1815 kirjoitettu
ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The
Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa
tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta.
Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta
kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen
Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta
ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”
Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.
….
Intialaisessa
serenadissa (The Indian Serenade)
vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.
uni silmistä jo karkaa.
tuolla tähdet loistavat,
tuulen hengitys on arkaa.
Sinusta ma unta näin –
joku askeleeni ajaa
kuin taian tenhoomat
kohti kaivattua majaa.
Yötuuli raukee jo
ja tumma on virta tuo,
joka yrttein tuoksuja
kuin unelmia juo,
satakielen soittelo
sen sammuu rantoihin, -
näin sua janoten,
oi armain, ma kuolisin!
Mä janoon akkunaas,
ma sammun, raukenen!
Anna lempesi, oi suo
suudelmies satehen
vuotaa huulilleni taas!
Sydäntän’ ahdistaa,
se laske sydämesi luo,
jossa särkyä se saa.
Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn
runotuotannosta. Intialainen serenadi
on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn
kuolemaa.
Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä
ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli
toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa
istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen
puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn
kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen
laulusta.
”Shelley katseli kuun lempeässä
kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei
ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön
lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen
hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi
liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät
salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä
musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan
hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin
kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka
jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli
olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa
seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien
avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus,
rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne
voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä
tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää;
olet niin kaunis!” (s. 247)
Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan
veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä
oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli
kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton
lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti
kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan
Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä
vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin
välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt
hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen
enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.
Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella
ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt
pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen
vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös
täällä.
Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa.
Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta
tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.
…
Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan
tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen
Shelleyn:
Ojan partaalla istui mies vihassaan,
ja
vanha luuttu, jo halki-lauta,
siin’ yhtyi lauluun raatelevaan
naisesta,
joka oli nauta.
Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut
nimen Merenrannalla. Runoa pidetään
yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.
Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen
langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme”
on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi
säkeistöä:
Vaan toivoa ma löydä
en,
en mielen rauhaa,
rattoa,
en tyytymystä
viisasten,
jok’ antaa hengen
kirkkaana
maan varjoist’ ylös
kohota.
On onnen aika, lemmen
kevät,
on voiman päivät
toisilla
jotk’ elävät ja
hymyilevät, -
mun vähät iloni jo
pohjaa lähenevät.
Mut tääll’ on
epätoivokin
kuin suvituuli
leppeä.
Nyt lapsen lailla
tahtoisin
täss’ itkeneenä
levätä
ja tuta, kuinka elämä
ja murheet hiipis
hiljaa pois
ja kuolon käsi
viileenä
mua hyväilis, ja meri
sois –
se viihdyttävä viime
laulu kuulla ois.
Alkuperäinen on luettavissa täällä.
Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn
ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän
kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.
Vapaus
Tulivuoret vastaavat toisillensa
ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,
meri heittää merelle myrskysoittimensa,
ja talven jäinen valtikka vavahtaa
taifunin kohinaa.
Yksinäinen pilvi iskee tulta,
sadat saaret laajalta valkenee,
maan järistessä hautaa multa
kylät allensa, kaupungit kaatuilee,
manan portit vapisee.
Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa
ja askeles maan yli voittamaton,
meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,
tulivuorten lieska ja auringon
sun valossas virvaa on.
Kuin kiito tuhannen auringonsäteen
läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,
niin kansasta kansaan ja kädestä käteen
ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,
ja orjat ja tyrannit hiipivät pois
saatosta aamunkois.
Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä
näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo
on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi
lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen
itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua
elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman
johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.
A Dirge
Rough wind,
that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!
Surulaulu
Tuuli, sa tuskan voihkija
laulajatta jääneen,
sade, jok’ yhtä vuolaana
yön kaiken itket
ääneen,
myrsky kyynelin murheisin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää –
maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)
Runon
rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä
samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta
poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton
tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle
soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä
toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa
pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se
sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa,
mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.
Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi
loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei
siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin.
Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen.
Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan
sanaton. On hiljenemisen hetki.
…
Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle
koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan
aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman
mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.
Lainaan Shelleyn ja
hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin
levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja
epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä
ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä
hengissä.
”Tyytymättöminä,
kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen
vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan
viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään
lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet
nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai
ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)
Tuo kuvaus Italian
matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin
neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois
osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja
elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin
sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu
vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan
sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin
elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin.
Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa.
Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.
Maryn sisarpuolen
Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän
eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena.
Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.
Monet yksittäiset
tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan
kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha.
Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman
muunkin englantilaisen runoilijan koti.
Asia ei alun perin liity
Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja
älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi - otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä
tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa
tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret
luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa
luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman
myötäjäisiä.
Luostari oli
viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan
paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit
siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa
saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti
käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka
osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi
entisestään.
Älykkäillä
tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella
jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös
vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten
voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä
Maurois laittaa
tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut
aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän
oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita
vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan
toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä,
pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt
kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia
jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään
hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli
etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen
tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa
ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.
Shelley kertoi myös Marylle
tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi
hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.
Shelley oli alkanut
luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis
Emiliassa. Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi
kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin
hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä
hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei
saattanut sitä julkaisukuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti