Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

Olympiavoittaja Eduard Streltsov (1937 – 1990) – mies, jalkapallo ja vankileiri

Aluksi

Juttuni kohteena on neuvostoliittolainen jalkapalloilija Eduard Streltsov. Tänään tätä kirjoittaessani (21.7.2017) tulee kuluneeksi 80 vuotta hänen syntymästään. Hän oli mukana Melbournen olympiakisoissa vuonna 1956 voittamassa 19-vuotiaana Neuvostoliiton joukkueelle olympiakultaa. Vuonna 1958 nuori mies valmistautui tiiviisti Ruotsin MM-kisoihin. Toukokuussa hänen ja parin muun pelaajan kisamatka peruuntui lähtöpäivänä. Miliisi vei miehet Butyrkan vankilaan ja Neuvostoliiton maailmanmestaruushaaveet saivat kisojen aattona pahaakin pahemman kolauksen. Streltsov sai niskaansa raiskaussyytteen ja pari kuukautta myöhemmin 12 vuoden vankileirituomion. Kuitenkin hän vielä palasi ja kykeni nousemaan uudestaan kansainväliselle huipulle. Miehestä on tullut legenda, jonka kunniaksi on nimetty Moskovan Torpedon jalkapallostadion. Miehen saama tuomio herättää edelleen keskustelua. Asiaan liittyy epäselvyyksiä, eikä sitä voi irrottaa ajastaan. Sen kautta avautuu palanen Neuvostoliiton sekavaa ja salaperäistä historiaa. Halusin perehtyä miehen elämään tarkemmin, siitä syntyi tämä kirjoitus.

Venäläiset toimittajat osaavat kuvata osuvasti ihmisen luonnetta etsien vertailukohtansa Venäjän kirjallisuuden klassikoista. Eräs toimittaja yhdistää Streltsoviin kaksi toisilleen vastakkaista hahmoa: Ivan Gontšarovin luoman Oblomovin ja Nikolai Leskovin Vasurin. Oblomov oli päättämätön, elämässä ajelehtiva hahmo, laiskimus joka ei kyennyt näyttämään toteen lahjojaan. Vasuri oli puolestaan kierosilmäinen ihmeseppä, joka kykeni rakentamaan teräksisen minikokoisen kirpun ja hankkimaan sillä kunniaa keisarille ulkomaita myöten. Streltsovissa yhdistyi toimittajan mukaan nuo kaksi täysin vastakkaista hahmoa.

En ole itse mikään jalkapallofani. Omasta suhteestani Streltsoviin ja maan jalkapallohistoriaan kertonee paljon seuraava kokemukseni. Joskus vuosituhannen vaihteessa olin suomalaisen jalkapalloa harrastavan kaverini kanssa menossa Moskovan Torpedon stadionille katsomaan Venäjän jalkapalloliigan peliä. Torpedoa vastassa oli joku kaukaa Siperiasta tullut seura. Stadionin porteilla on Eduard Streltsovin patsas. Kukahan tuokin on, ajattelin silloin ohi kävellessäni. En ottanut hänestä silloin tarkempaa selvyyttä. Olin toki jo nuorempana kuullut jostakin vankilassakin istuneessa jalkapallotähdestä.

Ennen kuin mennään tarkemmin elämän vaiheisiin, kerron kuolemasta. Streltsov kuoli syöpään heinäkuun 22. päivänä vuonna 1990.  Hän oli juuri täyttänyt 53 vuotta.

Elämää ennen vankeutta

Eduard eli ”Edik” syntyi vuonna 1937 Moskovan lähellä sijaitsevassa Perovon kylässä. Poika jäi elämään kahdestaan äitinsä kanssa, kun isä lähti toisen naisen perään. Äiti Sofia oli talonpoikaisnainen. Hän sairasti astmaa ja sai lisäksi pojan ollessa kasvuiässä infarktin jääden sairaseläkkeelle. Perhe joutui elämään hyvin köyhissä oloissa. Koulu jäi seitsemään vuoteen. Poika joutui menemään töihin. Siinä sivussa oli jalkapallo. Pojan lahjat huomattiin varhain. Viisitoistavuotiaana hän pelasi jo aikuisten joukkueessa, pääsi Moskovan Torpedon edustusjoukkueeseen. Eikä siitä kauaa mennyt, kun hänet huomattiin valtakunnan tasolla. 17 vuoden iässä hän pelasi ensimmäisen maajoukkuepelinsä.

Eduard Streltsov oli Neuvostoliiton oma ”Pelé”. Noiden kahden urheilutähden urat osuvat samoille vuosille.  Pelé nousi maailman tietoisuuteen MM-kisoissa Ruotsissa vuonna 1958.  Kyse oli siis samoista kisoista, jonne Streltsov oli jo matkalla mutta hän joutuikin lopulta vankilaan. Pelé oli tuolloin 18-vuotias, Edik 20.  Takana oli jo olympiavoitto Melbournen olympiakisoista vuodelta 1956. Hän oli huippuvireessä. Ylipäänsä Neuvostoliiton jalkapallo oli tuolloin kovassa nousujohteessa. Joukkueelta odotettiin paljon, Streltsovin kannattajat uskoivat omaan idoliinsa. Pelé ja Edik eivät kuitenkaan koskaan kohdanneet. Peléstä tuli koko maailman tuntema sankari, Edikistä pelkkä vankilakundi.  

Unelma kuitenkin säilyi nuoren miehen sydämessä. Sen voimin mies kykeni nousemaan uudelleen huipulle. Vaaleasta harjastukkaisesta hurmurista oli tullut kaljuuntuva elämän kuluttama ja myös kypsyttämä jätkäpoika. Nuoruuden punakkuus oli muuttunut harmaudeksi. Olemus oli kauhtunut mutta sisällä paloi. Jalkapallo piti kuitenkin elämässä kiinni. 19-vuotiaana solmittu avioliitto oli kariutunut raiskaussyytteeseen. Löytyi uusi rakkaus – Raisa. Ja avautui uusi ura.

Huolimatta siitä, oliko Streltsov syytön vai syyllinen, voi todeta, että tähteys turmeli sisäiseksi poikaseksi jääneen nuoren miehen. Vankileirin todellisuudesta tuli uusi kasvualusta.

Eduard Streltsovin elämäntarinan kautta avautuu karu ja avartava näkökulma neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Streltsov nousi huipulle, kun maassa alkoi ns. suojasään aika. Stalin oli kuollut vuonna 1953, valtaan nousi Nikita Hruštšov. Vuonna 1956 Stalin sai tuomionsa ja neuvostoyhteiskunta eli täysin uudessa tilanteessa. Vuonna 1958 Hruštšov kävi vielä taisteluaan vallasta. Hänen viimeinen vastustajansa Nikolai Bulganin saatiin syöstyä pääministerin paikalta maaliskuussa. Sen jälkeen valta oli täysin puolueen pääsihteerin käsissä. Nikita Hruštšovin uralla se oli taitekohta. Hän oli huipulla ja voimiensa tunnossa. Hän tajusi viimein hallitsevansa kaikkea. Siitä vallankäytöstä sai myös Streltsov osansa. Samoihin aikoihin maassa käytiin kulttuurisotaa ja lokakampanjaa Boris Pasternakia vastaan. Myöhemmin samana vuonna Ruotsin akatemia myönsi miehelle kirjallisuuden Nobel-palkinnon, josta kirjailija joutui paineen edessä pian kieltäytymään. Streltsovin ja Pasternakin tapauksissa ovat monet havainneet muutakin yhteistä kuin sen, että ne sivuavat kohtalokkaalla tavalla Ruotsia. Ne molemmat peilaavat aikansa neuvostoyhteiskuntaa. Kirjoitukseni Pasternakista on täällä.

Vielä yhden vuoteen 1958 liittyvän tapahtuman voi mainita. Amerikkalainen pianisti Van Cliburn voitti 24-vuotiaana Moskovassa kansainvälisen Tšaikovski-pianokilpailun. Se avasi osaltaan lisää jo käynnistynyttä kulttuuriyhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Amerikkalainen elämäntapa oli rantautunut maahan. Siitä tuli nuorison omaksuma muoti-ilmiö. Eikä sitä vastaan auttaneet edes sen keikaroinniksi leimaavat satiirit. Paljastan jo nyt, että myös Streltsov joutui leimatuksi amerikkalaisesta ”tähtikuumeesta”. Siitä kerron jutun lopussa.  

Varsinaisesti huipulla ura lähti käyntiin vuonna 1953, kuudennellatoista ikävuodella.  Tuolloin hän pääsi isojen miesten joukkoon, Moskovan Torpedon ykkösjoukkueeseen. Torpedo oli lähinnä Zil-autotehtaan ympärille muotoutunut joukkue. Perinteisesti katsotaan, että siellä porukka oli hieman tavallista karskimpaa. Ja pikkupoika joutui heti vaikeaan asemaan. Joukkue vietti aikaa paljon yhdessä. Perinteisesti viina virtasi eikä poikaselle voinut jatkuvasti heittää jäätelörahaa ja ajaa kioskille. Kerran Gorkin kaupungissa, kun jouduttiin pelaamaan pakkasessa, Eduardin eteen työnnettiin lämmikkeeksi pari lasia portviiniä. Siitä alkoi jalkapallouraa seurannut sivupolku.

Edik oli superlahjakkuus. Jotkut pääsevät huipulle kovalla työllä. Edik teki toki myös työtä, mutta hänelle jalkapallo luonnistui heti alkuunsa. Jalkapallo oli pojalle kaikki kaikessa. Koulut jäivät vähiin. Hän oli äidin poika, kiltti ja tottelevainen. Hän ei oikeastaan ehtinyt aikuistua, kun hänet jo työnnettiin vastuullisiin tehtäviin edustamaan omaa seuraansa ja omaa maataan kansainvälisillekin kentille. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, mitä tuo silloin merkitsi. Maa oli 40-luvulla läpikäynyt raskaan sodan. Ja sen jälkeen kansan täytyi uhrautua äärimmäisessä köyhyydessä nostaakseen maata uudelleen jaloilleen. Elettiin niukasti ahtaissa yhteisasunnoissa. Jokainen pyrki pitämään kiinni elämästään, selviytymään päivä kerrallaan. Siihen maailmaan ilmestyivät jalkapallon nuoret tähdet, jotka pääsivät maansa keulakuvina edustamaan Neuvostoliittoa kansainvälisille areenoille. Elintasohyppäys oli valtaisa.

Kyllä se hurahti monella jalkapalloilijalla päähän, eikä vähiten sellaisilla kuin köyhässä perheessä kasvanut Streltsov. Ympärillä pyöri ihailevia faneja ja kauniita neitosia. Tuli kiusaus hieman snobbailla ulkomaalaiseen tyyliin.  Eräässä lähteenäni olleessa dokumenttielokuvassa mainittiin erikseen tässä yhteydessä Streltsoviakin suurempi jalkapallolegenda Lev Jašin. Häneltä kysyttiin jossakin haastattelussa lempiruokaa. En nyt muista ruoan nimeä, mutta loppuun hän lisäsi saatteeksi ”Pariisissa syötynä”. Näin elivät jalkapalloilijat yhteiskunnassa, jossa suurin osa kansasta joutui kamppailemaan saadakseen edes jotain särvintä ruisleipänsä päälle.

Kuitenkin jalkapallo oli kovaa työtä, ei pelkkää hienostelua tai leuhkimista. Eivätkä pelaajien tulot olleet mitään verrattuna nykypäivän huippu-urheilijoihin. Suurimmat huomionosoitukset olivat mitalit ja arvonimet. Palkinnoksi menestyneille voitiin tarjota asuntoja uusista kerrostaloista.  Se oli kova juttu, lähes kultaa arvokkaampi. Toinen yhtä arvokas saattoi olla auto. 50-luvun puolivälin jälkeen alkoi palkintolistaan ilmestyä televisiot. Pikkumenestyksistä saattoi saada arvokkaan valokuvakameran. Rikastumaan ei päässyt mutta statustuotteista pääsi elämässä nauttimaan. Kun peliura loppui, ei voinut jäädä laakereilla lepäämään. Jostain oli tienestit saatava. Streltsovilla ja monilla muilla huippunimillä se oli valmennustyö.

Muutama sana on kerrottava noista jalkapallosseuroista Neuvostoliitossa. Vaikka kerron menneessä ajassa, niin sama koskee tätä päivää. TsSKa oli Neuvostoliiton armeijan urheiluseura. Moskovan Dynamo oli toinen suurseura, jonka taustalla oli Neuvostoliiton virastot ja sisäministeriö. Se oli siis 30- ja 40-luvulla myös NKVD:n eli salaisen poliisin tukema seura. Oli merkkejä, että seura käytti asemaansa piilovaikuttamiseen ja painostukseen.

Kolmas suurseura oli Moskovan Spartak. Se perustettiin virallisesti vuonna 1934, mutta taustalla oli kuitenkin eri vaiheita, jolloin seura toimi eri nimillä. Seuran taustalla ovat Starostinin veljekset, päähahmona veljeksistä vanhin Nikolai Starostin (1902-1996). Spartak oli muihin verrattuna koko kansan seura, mutta vuonna 1939 seurassa syntyi konflikti, kun joukkue voitti Neuvostoliiton cupin loppuottelussa Tbilisin Dynamon arveluttavalla tavalla. Uusintaottelu ei muuttanut tulosta, mutta 40-luvulla Starostin ja muita seuran johtohenkilöitä vangittiin ja he joutuivat vankileirille. Taustalla lienee myös tuo Dynamon kanssa tapahtunut konflikti. Seuran johtaja Nikolai Starostin vapautettiin kahden vuoden jälkeen, mutta hänen neljä veljeään joutuivat kärsimään koko rangaistuksensa, joka taisi olla 10 vuotta. Yhtenä syynä Nikolai Starostinin vapautumiseen saattoi olla hänen kansansuosionsa sekä Stalinin pojan Vasili Stalinin myötävaikutus.  Tämän kaltaista siis tapahtui vielä 40-luvulla. Streltsovin aikana tilanne oli jo tervehtynyt, mutta tuskin vehkeilystä oli kokonaan irti päästy.

Streltsov itse haaveili vielä poikasena urastaan Spartakista. Melbournen olympiajoukkue vuonna 1956 oli rakennettu Spartakin pelaajien pohjalle, ja Streltsovilla oli joukkueessa ystäviä.  Hän jäi kuitenkin Torpedoon ja oli koko ikänsä seuralleen uskollinen. Tosin häntä kosiskeltiin muualle. Melbournen jälkeen suurimpina kosiskelijoina olivat TsSKA ja Dynamo. Huhut siirtymisestä olivat vahvat, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta. Sitä voi pitää yllätyksenä.

Oli kolme huippuseuraa ja sitten tuli Torpedo, jonka huippukautta jalkapallossa elettiin 50- ja 60-luvulla. Se oli edellisiin verrattuna tehdastyöläisten seura.  Karkeasti yksinkertaistaen voi todeta, että kolmeen huippuseuraan verrattuna se oli lähinnä jätkäpoikien porukka, jossa myös elämäntavat olivat hieman ronskimmat. Mutta siitä jo yllä kerroin, että isoisten joukossa Streltsov oppi alkoholin käytön. Streltsov oli ollut kiltti äidinpoika. Esimerkiksi naapurit antoivat hänestä hyvin kauniita luonnehdintoja. Hän oli kohtelias ja hyväntahtoinen. Mutta on heti täsmennettävä, että niin häntä luonnehdittiin vain vuoteen 1955 asti. Sitten kun poika täytti 18 vuotta, myös luonnehdintoihin tuli säröjä. Alkoi tulla vastaan tapahtumia, joissa nuori mies joutui kosketuksiin miliisin kanssa ja sai myös tuomioita lievästä huliganismista. Ne olivat kuitenkin satunnaisia tapauksia, joissa kokematon poika ei ollut hallinnut alkoholin käyttöä. Pohjimmiltaan se oli kuitenkin se sama äitinsä pärjäämisestä huolehtiva Edik.

Kohtalokas ilta, rikos ja rangaistus

Siirrytään toukokuuhun 1958. Oli 25. toukokuuta, Streltsovin kannalta hyvin kohtalokas päivä. Lähtö Ruotsin MM-kisoihin oli seuraavana päivänä. Kisojen avajaisiin aikaa oli neljä päivää.

Maajoukkue valmistautui matkaan. on lähdön aika. Edessä ovat maailmanmestaruuskisat Ruotsissa. Erityistä jännitystä oli ilmassa, sillä Neuvostoliiton joukkue oli yksi ennakkosuosikeista. Olihan se voittanut vajaat kaksi vuotta aiemmin Melbournessa olympiakultaa. Eduard Streltsov oli valmistautunut tunnollisesti kisoihin ja noussut huippukuntoon. Hänet oli valittu viimeisten joukossa kisoihin. Melbournessa hän oli jo saanut kansainvälistä mainetta. Vastustajajoukkueet odottivat näkevänsä hänet Ruotsissa ja totta kai olivat oppineet pelkäämään vaarallista hyökkääjää ja maalitykkiä.

Joukkue kävi aamupäivällä sovittamassa ompelimossa kisapukua. Sen jälkeen kullakin oli vapaata aikaa.

Kolme pelaajaa Boris Tatušin, Mihail Ogonkov ja Sergei Streltsov  päättivät viettää illan yhdessä. Moskovan lähistöllä sijaitsi Tatušinin lapsuuden ystävän, lentäjä Eduard Karahanovin huvila. Nähtävästi Karahanov kutsui miehet mukaansa huvilalle. Mukaan hankittiin saman verran nuoria naisia. Ogonkov ja Streltsov olivat molemmat Spartakin pelaajia. Karahanov varsinaisesti työskenteli muualla mutta oli nyt sopivasti käymässä kotiseudullaan.

Mukaan hankittiin vähintäänkin riittävästi juotavaa ja syötävää. Kaksi tyttöä Marina ja Tamara tulivat mukaan Puškinon kaupungista, joka sijaitsi noin 30 kilometriä Moskovan keskustasta. Seurue pysähtyi erään järven rannalle viettämään piknikkiä. Viini virtasi ja iloa riitti. Jo alkuvaiheessa Eduard kiinnostui Marinasta. Järven rannalla he alkoivat kulkea yhdessä, pitivät toisiaan kädestä ja välillä jäivät muista erilleen pysähtyen suukottelemaan. Iltayhdeksältä seurue jatkoi matkaansa. Tultiin huvilalle. Siellä ilonpito ja juopottelu jatkuivat. Seurue alkoi olla jo selkeästi humalassa. Itsekontrolli alkoi pettää.

Eräässä vaiheessa Edik ja Marina erkaantuivat muista ja nousivat huvilan yläkertaan. Siitä eteenpäin läsnäolijoiden muisti alkoi pätkiä. Jossain noin neljän tai viiden aikaan aamuyöstä Marina poistui huvilasta ja käveli yksin kotiinsa Puškinoon. Aikaa raskaaseen kotimatkaan kului pari tuntia. Kotona oli tytön äiti odottamassa. Tyttö kertoi, että häntä oli lyöty ja mies oli käynyt häneen käsiksi ja raiskannut. Tytössä oli väkivallan merkkejä. Äiti vaati tyttöä tekemään ilmoituksen miliisille. Tyttö vastusteli alussa mutta äidin painostuksesta teki ilmoituksen. Streltsov heräsi ja huomasi tytön lähteneen. Samassa huoneessa nukkui huvilan isäntä Karahanov. Steltsovin poskessa oli syviä verinaarmuja ja toisen käden etusormi oli purtu verille. Vähitellen muisti alkoi palautua.

Seuraavana päivänä 26.5. Streltsov, Tatušin ja Ogonkov valmistautuivat lähtemään kisamatkalle. Miliisi ehti kuitenkin ennen. Nuo kolme miestä noudettiin talteen ja vietiin Butyrkan tutkintavankilaan. MM-kisamatka jäi heiltä tekemättä.

Tutkinta kesti lopulta kaksi kuukautta. Streltsov tuomittiin 12 vuodeksi pakkotyöhön kovennetun kurin työleirille. Hän sai myös ikuisen kilpailukiellon.

Palataan rikoksen tutkintaan. Siinä on monia kiinnostavia seikkoja. Todistajien lausunnosta avautuu keskenään ristiriitaisia yksityiskohtia.

Myös Ogonkov sai aluksi raiskaussyytteen, sillä Tamara kertoi aluksi miliisille Ogonkovin raiskanneen hänet. Melko pian tyttö kuitenkin katui ilmoitustaan, kertoi toimineensa ajattelemattomuuttaan todeten samalla, että he olivat toimineet sovinnossa.  Marinakin antoi miliisille uuden lausunnon. Hän perui raiskausilmoituksen lisäten, että hän antaa Streltsoville anteeksi. Tuo anteeksianto oli lopulta Streltsoville raskauttava seikka. Raiskaus oli yleisen syytteen alainen rikos, ei asianomistajarikos. Syytteestä päättää viranomainen.

Todistajanlausunnot kuitenkin poikkeavat. Esimerkiksi eräs tyttö kertoi nähneensä Eduardin ja Marinan sukupuoliyhteydessä ja he olivat tuolloin toimineet sulassa sovussa. Lisäksi kysymyksiä herättää Karahanov. Tämä oli ollut samassa huoneessa.  Lisäksi hänellä ja Streltsovilla oli täsmälleen sama veriryhmä, mistä syystä lääketieteellisen tutkinnan tulosten perusteella häntä ei voitu sulkea pois epäilyistä.

Päädyttiin kuitenkin Streltsovin syyllisyyteen. Raiskaussyytteissä on aina ongelmana se, että kärsivän osapuolen todistuslausunto painaa eniten.

Joka tapauksessa todisteet Streltsovia vastaan olivat vahvat. Lääketieteellisessä tarkastuksessa Marinasta löytyi väkivallan jälkiä. Streltsov myönsi lyöneensä äkkipikaistuksissaan Marinaa. Se johtui siitä, että tämä oli raapaissut kynsillään häntä poskesta. Lyönti oli siis puolustusreaktio.

Streltsov ei voinut välttää syytettä. Mutta asiaan liittyy kuitenkin kysymyksiä. Ensiksikin pidätysmääräystä ei paikallinen viranomainen uskaltanut heti tehdä. Kyse oli kuitenkin maan virallisista edustajista kansainvälisesti merkittävissä urheilukisoissa. Lisäksi sekä Streltsov että Ogonkov olivat hyvin tunnettuja nimiä, joilla kaiken lisäksi oli edessään tärkeä edustustehtävä. Tuolloin toukokuun 26. päivän aamuna jouduttiin odottamaan päätöstä jopa puolueen keskuskomiteasta saakka.

Myös maan johtaja Nikita Hruštšov sai tietää tapauksesta ennen kuin mitään tutkintaa oli edes tehty. Hän kiivastui silmin nähden ja huudahti raivoissaan kutakuinkin näin: ” Ja antakaakin kunnon rangaistus… eikä mitään helpotuksia työvelvollisuuksiin.”

Oltiin hankalassa tilanteessa. Maan johtajan kantaa ei voinut ohittaa. Päätös rangaistuksesta ja syyllisyydestä oli tehty jo ennen tutkintaa. Itse asiassa tuo ajattelu sopii hyvin vanhaan Andrei Vyšinskin aikaiseen oikeuskäytäntöön 30-luvulla, jolloin lähdettiin liikkeelle syyllisyysolettamuksesta ja syytetyn tehtävänä oli todistaa oma syyttömyytensä. Tämä periaatehan on vastoin länsimaista oikeuskäytäntöä. Vyšinskista olen kirjoittanut täällä.

Lisäksi stalinistisessa oikeuskäytännössä syytetyn omalla tunnustuksella oli ratkaiseva painoarvo huolimatta siitä, millä tavalla tuo tunnustus on hankittu. Erään lähteeni mukaan Streltsov kirjoitti lopulta tunnustuksen, mutta hänet ystävällisesti suostuteltiin siihen vakuuttaen, että niin hän pääsisi helpommalla ja hänet voitaisiin pian vapauttaa. Tämäkin keino oli tuttua Stalinin ajoilta. Olen tästä kirjoittanut aiemmin Vyšinskiä käsittelevässä tekstissäni. 

Syyttäjä vaati 15 vuoden pakkotyörangaistusta. Päädyttiin lopulta 9 vuoteen. Mutta sitten ilmeni, että sama mies oli edellisenä vuonna saanut rangaistuksen eräässä asunnossa tapahtuneen väkivaltaisen käytöksen vuoksi. Kyseessä oli lievä huliganismi, joka kuitenkin katsottiin tuolloin läpi sormien. Nyt ei katsottu vaan lievä törkeäksi. Siksi rangaistukseen lisättiin kolme vuotta. Näin lopullisessa päätöksessä päädyttiin 12 vuoteen kovennetun kurin pakkotyölaitoksessa.

Leirielämää

Hruštšev oli vaatinut paitsi kovaa rangaistusta myös sitä, että poika oli pantava töihin ja pitää mahdollisimman etäällä jalkapallosta. Vankileirillä muiden vankien keskuudessa hänet kuitenkin tunnistettiin ja kyllä hän joutui taitojaan näyttämään. Siitä ei päästy mihinkään.

Hänen elämästään saa hyvän kokonaiskuvan hänen äidilleen kirjoittamista kirjeistä. Ne ovat lämminhenkisiä ja optimistisia. Hänestä huokuu halu selvitä. Alussa heti tuomion julistamisen jälkeen hän toteaa äidilleen kysymyksiä herättävän lausahduksen: ”… ei täällä MINUN pitäisi olla.” Kirjeen lopussa hän pyytää äitiä lisäksi toimittamaan joitain erityisiä vaatekappaleita, joita leirin karuissa oloissa tultiin tarvitsemaan.

Leirielämästä hän kertoi, että päivät tehtiin rankkaa työtä, sitten ilta viiden jälkeen hän kävi koulua. Loppuillasta ei ollut mitään tekemistä, vain odotusta.

Rangaistuksen alkuvaiheessa hän oli metsätöissä Vjatkan seudulla Vjatlagissa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vjatlag ). Sittemmin hän vaihtoi paikkaa ja aivan viimeisenä paikkana oli Moskovan lähistöllä sijaitseva Elektrostal, jossa hän toimi vaarallisten aineiden tuotannossa ja joutui erään lähteen mukaan alttiiksi säteilylle.

Yhdestä jalkapallopelistä kerrotaan. Karskit vankitoverit halusivat panna suuren tähden ruotuun. Simputus ei kuitenkaan onnistunut. Ottelussa Streltsovin joukkue voitti 7-1, vaikka vastapuoli oli kerännyt parhaat pelaajat, ja Streltsov sai seurakseen huonoimmat. Edikiä yritettiin kampata ja kaataa, mutta hän kiersi kaikki pajukot ja vältti karikot. Hän hankki pelillään arvon muiden silmissä.

Vapaus koitti

Hänet yllättäen vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1963, kun hän oli kärsinyt rangaistustaan viisi vuotta. Vapautumisen jälkeen hän pääsi töihin Zil-autotehtaalle ja opiskeli samanaikaisesti luultavasti tehtaan omassa teknisessä opistossa. Mies olisi halunnut pelata, mutta oikeutta sarjapeleihin ei ollut eikä näyttänyt tulevan. Hän harjoitteli rajusti ja pääsi osoittamaan taitojaan puulaakiotteluissa.

Kerran hän oli Gorkissa pelaamassa. Kansa oli tietoinen Streltsovin saapumisesta. Heitä kerääntyi stadionille suurin joukoin. Hieman ennen peliä tuli joukkueen johdolle kielto, että Streltsovia ei saa päästää kentälle. Koko ensimmäisen puoliajan katsojat huusivat Streltsovin nimeä. Joukkueen johto taipui ja toisella puoliajalla kentälle juoksi Streltsov. Tällöin koko ympäröivä yleisö nousi seisomaan suosiotaan osoittaen. Joukkueen johto sai tietysti teostaan ankarat moitteet.

Ei Streltsovin maine ollut mihinkään kadonnut. Vankilarangaistus oli ollut Stalinin ajoista lähtien arkipäivää. Stalinin kuolemasta lähtien kansaa oli vapautunut pakkotyöleireiltä, syyttöminä tuomittuina. Tuomion oikeudenmukaisuutta varmasti epäiltiin, se saattoi herättää pelkkää myötätuntoa. Tosin raiskaus oli Neuvostoliitossakin rikoksista iljettävimpiä.

Eräs jalkapalloilija kertoo, kuinka kerättiin nimeä adressiin, jolla vaadittiin Streltsoville pelioikeuksien palauttamista. Nimekkäitä allekirjoittajia löytyi pitkä liuta. Mutta lopulta koko projekti tyrehtyi siihen, kun kukaan ei suostunut ensimmäiseksi allekirjoittajaksi, eli vastuuhenkilöksi. Alettiin jänistää ja pelätä oman aseman ja työpaikan menettämistä.

Paluu huipulle

Neuvostoliitossa valta vaihtui. Hruštšovin tilalle nousi Leonid Brežnev. Hän oli jalkapallomiehiä ja hänen kanssa uskallettiin ottaa asia puheeksi. Hän päätti oitis lakkauttaa Streltsovin pelikiellon. Tämä tapahtui vuonna 1965. ”Jos putkimies voi vankeusrangaistuksen jälkeen palata töittensä pariin, niin miksei sitten jalkapalloilija”, kerrotaan Brežnevin todenneen. Luulisin, että päätöksellään uusi puoluejohtaja halusi myös nostattaa suosiotaan. Streltsov pääsi mukaan omaan joukkueeseensa Moskovan Torpedoon. Hän oli heti valmis vaativiinkin otteluihin. Pohjatöitä oli tehty ankaralla harjoittelulla, myös vankileirivuosina tuntuma jalkapalloon oli onnistunut säilymään. Hän oli päässyt ajoittain harjoittelemaan Hruštšovin kiellosta huolimatta.

Streltsovin ensimmäisissä liigapeleissä innostunutta yleisöä oli liutanaan. Jopa suoja-aidat olivat kaatua. Vanhoja filmiä katsoessa on kiinnostavaa seurata fanaattisen yleisön innostunutta eläytymistä pelin kulkuun.

Streltsov toi jo pelkällä läsnäoloihin joukkueen peleihin uutta potkua. Joukkue voitti samana vuonna maan liigamestaruuden. Hänet valittiin jälleen maajoukkuerinkiin.

Eräässä dokumentissa joukkuetoverit luonnehtivat Streltsovin pelitaitoja. Kaikki ihastelivat hänen pelisilmäänsä. Hän osasi tajuta kokonaistilanteen, aavisti ennakolta, mistä pääsee parhaiten laukaisemaan. Eikä se oma laukaus ollut itse tarkoitus. Hän saattoi antaa tarvittaessa joukkuetoverilleen syötön ohjaten samalla häntä loistavaan laukaisupaikkaan. Hän ei halunnut itseään ehdoin tahdoin ratkaisijan paikalle, joukkuetoverilla saattoi olla paremmat saumat.  Hän pystyi näkemään pelin kulun kauas eteenpäin kuin shakissa. Lisäksi hän oli salamannopea, sekä reaktioissaan että juoksuvauhdissaan. Tulosta syntyi.

Hän sai myös kritiikkiä. Häntä moitittiin seisoskelusta. Hän saattoi jäädä paikoilleen pitkäksi aikaa ja katsojat moittivat häntä laiskaksi. Sein kuitenkin osoitti pelisilmää. Streltsov puolusti itseään sillä, että hän säästi voimiaan. Hän ei halunnut rynnätä pallon perään tilanteissa, joita ei katsonut onnistumisen kannalta tarkoituksenmukaisiksi.

Vuonna 1966 avautui myös mahdollisuus päästä ulkomaanpeleihin, koska joukkue oli voittanut maan mestaruuden.  Jostain luin, kuinka myös ulkomailla oltiin tilanteen tasalla. Streltsovin ollessa joukkueessa mukana myös huulenheitto meni härskiin suuntaan. ”Venäläiset raiskaajat saapuvat, viekää tyttärenne piiloon!” Tähän tapaan varoiteltiin.

Myöhemmin kaudella 1967-68 Torpedo voitti myös maan cup-mestaruuden.

Wikipedian tietojen mukaan vuonna 1965 Streltsov pelasi 26 ottelua ja teki 12 maalia. Maalien määrän suhteen paras oli vuosi 1968. Tuolloin Streltsovin laukaus upposi verkkoon 21 kertaa.  Kaudella 1967-68 hänet valittiin koko maan parhaaksi jalkapalloilijaksi. Vuonna 1967 hän pääsi Euroopan parhaiden listalla sijalle 7.  

Huippuvuosia ei ollut kuitenkaan monta. Neuvostoliiton maajoukkueessa Streltsov pelasi viimeisen pelinsä vuonna 1968.

Urheilu-uran päätös

Ura päättyi vuonna 1970 akillesjännevammaan. En tiedä tapausta tarkemmin, mutta päätös lopettamisesta tuli valmentajalta. Hän olisi halunnut pelata. Valmentaja kuitenkin näki, että oli aika lopettaa. Ehkä hän kykeni katsomaan asiaan objektiivisemmin. Vamman jälkeen hän ei ollut enää täysin pelikuntoinen.

TV-dokumenteissa pelitoverit surkuttelevat, että Streltsov lähti jalkapallosta kuin varkain. Mitään hyvästejä ei jätetty. Ei oikeastaan heti tajuttu, että häntä ei enää nähdä kentällä. Valtavat kannattaja- ja ihailijajoukot olisivat hänelle varmasti suoneet lämpimät jäähyväiset. Hänhän oli jo 50-luvulla luonut ympärilleen valtavan fanijoukon. Pelien aikana hänen jokaista liikettä seurattiin, jos hän tuli kentälle kesken pelin, kansa varmasti kohahti ja nousi suosionosoituksiin.

Peliuran päättyminen oli miehelle raskas isku. Kaiken lisäksi se tuli niin yllättäen. Jalkapallo oli ollut hänen koko elämänsä.  Uran loputtua hän jäi tyhjän päälle. Ei hän pelaajana ollut voinut kerätä mitään rikkauksia. Hän oli avioitunut uudestaan vuonna 1963, perheeseen oli syntynyt poika. Miehen oli elätettävä perheensä.

Hän opiskeli Malahovin instituutissa ja oppilaitos lupasi hänelle 130 ruplan stipendin valmistumiseen asti. Valmistumisen jälkeen Streltsov toimi juniorien valmentajana, lähinnä lasten parissa. Työnsä hän koki läheiseksi.

Maassa oli myös toinen jalkapallohuippu – maalivahti Lev Jašin, Moskovan Dynamon mies, Streltsovia kahdeksisen vuotta vanhempi. He tunsivat toisensa mutta etäisesti, totta kai he arvostivat toisiaan.

Lev Jašin oli virallinen sankari. Streltsovia voi kutsua epäviralliseksi.  Jašin oli Streltsovin rinnalla aatelia. He kuitenkin molemmat suhtautuivat toisiinsa täydellä myötätunnolla. Molemmat toimivat nuorten valmentajina uran päättymisen jälkeen. He tunsivat jonkinlaisen kohtalonyhteyden. Se kävi toteen molempien elämän viime vuosina. Jašin kuoli maaliskuussa 1990. Hänellä oli havaittu syöpä jo 70-luvun lopulla. Toinen jalka oli amputoitu. Hautajaiset olivat suuri tapahtuma. Jätettiin jäähyväiset jalkapallon legendalle. Mukana hautajaisissa oli myös Eduard Streltsov. Hän oli kuitenkin tuolloin jo vakavasti sairas, mikä näkyi hänen ulkonäöstään. Edes entiset ystävät eivät häntä tunnistaneet, eikä hän itse uskaltanut edes ilmaista osanottoaan lesken edessä.

Viimeisen pelinsä Streltsov pelasi pari-kolme vuotta ennen kuolemaansa. Se oli veteraanien ystävyysottelu ja pelattiin 30 kilometrin päässä Tšernobylista, jossa pari vuotta aikaisemmin oli tapahtunut ydinvoimalaonnettomuus. Tuon matkan jälkeen mieheltä löytyi syöpäkasvain.

Mies oli tupakoinut koko ikänsä, aivan kuin Lev Jašin. Vankileirivuosien aikainen huonolaatuinen mahorkka oli varmasti jättänyt miehen elimistöön jälkensä. Lisäksi hän altistui säteilylle, kun hän toimi viimeisenä vankilavuotenaan vaarallisten aineiden parissa Elektrostalissa. Kasvualustaa oli syövälle ja tuon 80-luvun ystävyysottelun jälkeen se siten puhkesi. Eräiden lähteiden mukaan kyseessä oli kurkkusyöpä, toiset kertovat hänen kuolleen keuhkosyöpään.

Streltsov kuoli neljä kuukautta Jašinia myöhemmin. Edellisenä päivänä – 20. heinäkuuta – hän oli täyttänyt 53 vuotta.

Vuoden 1958 tapahtumien jälkikäsittelyä ja pohdintaa

Sekoitetaan vielä pakkaa. Palataan vuoden 1958 raiskausoikeudenkäyntiin ja liitetään asiaan ylimääräinen juonne. Nimittäin Streltsov oli joutunut lokakampanjan kohteeksi ennen noita tapahtumia. Saman vuoden helmikuussa ilmestyi hyvin arvovaltaisessa Kommunistisen puolueen nuorisojärjestön sanomalehdessä Komsomolskaja pravdassa kirjoitus otsikolla ”Tähtikuume” (Звёздная болезнь). Kirjoitus oli luokiteltu pakinaksi, mutta pakinalla ei tarkoiteta tässä yhteydessä humoristista tarinaa.  Se oli tosiasiassa vapaamuotoisesti kirjoitettu poliittinen kolumni. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa kirjoitus. Sen kirjoittaja oli Kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan ykköspakinoitsija Semjon Narinjani. Kyseinen henkilö oli 40-luvulta lähtien kirjoittanut ajankohtaisista asioista. Häntä tekstejään luettiin ja niistä keskusteltiin. Hän oli valtamedian korkeimmalla huipulla. Näin ollen nuorukaista vastaan hyökättiin suhteellisen korkealta tasolta.

Kirjoituksessa puututaan ns. stiljaga-ilmiöön, joka puolestaan liittyy amerikkalaisen elämäntavan ihannointiin, josta vihjasin jo kirjoitukseni alussa. Kyse oli nuorison keskuudessa vallinneesta, puolueen mielestä amerikkalaista elämäntapaa jäljitelleestä alakulttuurista, jossa oltiin olevinaan, pukeuduttiin länsimaiseen tyyliin ja kuljettiin sen mukaisesti nokka pystyssä levennellen. Valtakulttuuri loi näistä tyypeistä keikarimaisia parodioita.  Tuossa kirjoituksessa yritettiin myös Streltsov leimata kuuluvaksi tuohon ryhmään, ”tähtikuumeesta” kärsivien joukkoon

Kirjoituksessa tuotiin esille Streltsovin lähinnä humalassa tekemiä töppäyksiä ja irtiottoja. Niitä kaivettiin esiin ja paisuteltiin. Ne pitivät kyllä paljolti paikkansa, mutta yhteen poimittuna nuoresta miehestä luotiin samalla hyvin värittynyt kuva. Streltsov lähes demonisoitiin pahantekijäksi.

On huomattava, että 50-luvun Neuvostoliitto oli aivan muuta kuin nykyinen netin täyttämä maailmamme. Jalkapalloilija Eduard Streltsov joutui kirjoituksen myötä todella silmätikuksi. Samanaikaisesti hän oli valmistautumassa MM-kisoihin. Harjoitusohjelma oli tiivis ja koko valtakunta odotti kisoista Neuvostoliiton joukkueelle menestystä. Nuorelta mieheltä on vaadittu jonkinlaista itsekuria, että hän on tuon jälkeen pystynyt keskittymään urheiluun ja ylipäänsä kykeni huippusaavutuksiin. Heikompi olisi siinä paineessa voinut romahtaa.

Hänellä oli sattunut ylilyöntejä. Esimerkiksi hän oli talvella pyrkinyt metroasemalla melkoisessa humalassa junaan. Miliisi oli pysäyttänyt. Hän oli nostanut siitä äläkän, kertonut olevansa jalkapalloilija Streltsov ja vaatinut päästä matkustamaan kotiin. Kun miliisi edelleen eväsi pääsyn, oli edessä käsikähmä, jolloin miliisi oli korjannut miehen putkaan. 

Liioitellun painon painon jutussa saa myös kertomus, kuinka Streltsov oli parin muun pelaajan kanssa ravintolareissun vuoksi myöhästynyt junasta, jolla maajoukkue matkusti Puolaan pelaamaan. Narinjani kauhisteli, kun nuo miehet olivat rohjenneet vaatia junan pysäyttämistä asemalla, jossa juna ei aikataulun mukaan pysähdy.

Ja oli myös pelitilanteeseen liittynyt esimerkki. Eräässä pelitilanteessa Streltsov oli saanut punaisen kortin. Hän oli Narinjanin mukaan tahallaan polkaissut erästä Spartakin pelaajaa jalkaan, mikä oli aiheuttanut vamman. Kyseessä oli kuitenkin vain pelitilanne, sen tajusi myös vastustaja. Pakinoitsija kuvasi Streltsovin tehneen sen pahuuttaan, huligaani kun oli.

Juttu oli taitavasti kirjoitettu, mutta tuskin se oli syntynyt Narinjanin omasta päästä. Siinä oli jonkinlainen tilauksen maku.

Kesällä elokuussa, sen jälkeen kun Streltsov oli jo pidätetty ja tuomio julistettu, ilmestyi toinen vastaavanlainen kirjoitus, Siinä kirjoittajana oli henkilö nimeltä I. Šatunovski.

Noin 40 vuotta noiden kirjoitusten jälkeen kirjailija Aleksandr Nilin kirjoitti asiasta pitkän esseen, jossa hän käsitteli Narinjanin ja Šatunovskin tekstejä kriittisesti. Oma kritiikkini perustuu paljolti myös hänen tekstiinsä.

Nilin arvostelee kirjoittajia, jotka tekevät hänestä jonkinlaisen juopottelevan laiskurin ja maineellaan ratsastelevan ”tähtisairautta” potevan nousukkaan.  Nilinin mukaan Streltsovin kaltaista huippu-urheilijaa ei voi arvioida tuotannollisesta näkökulmasta. Urheilu on rinnastettavissa taiteilijaan. Urheilu on taide ovat omia erityisalueita. On aikoja, jolloin urheilija joutuu keskittymään työhönsä 24 tuntia vuorokaudessa kaikkensa antaen. Ja on toisaalta palautumisen aika. Noina aikoina Streltsov ei aina kyennyt käyttäytymään mallikansalaisen tavoin, mutta sen perusteella hänen ansioitaan ei saa väheksyä eikä hänen elämäntyötään väheksyä. Streltsov oli lahjakkuus, mutta sekin vaati toteutuakseen kovaa työtä.

Nilin ei hyväksy ajatusta, että Streltsov olisi ollut jokin keikari, joka hienosteli vaatteillaan ja leuhki kalliilla lahjoillaan. Hän ei ollut ”tähtikuumeessa”. Päinvastoin, hän työskenteli jalkapallon parissa hyvin määrätietoisesti. Sopivan esimerkin ”tähtikuumeen” riivaamasta henkilöstä Nilin löytää puolueen ylistämästä tuotantoelämästä. Hän oli stahanovilaisuuden esikuva Aleksei Stahanov. Kun ruumiillisesta työstä tehtiin ”urheilua”, tehtiin Stahanovista uuden yhteiskunnan sankari. Ahkeria työntekijöitä kutsuttiin stahanovilaisiksi. Siitä oikeasta Stahanovista ei kuitenkaan ollut esikuvaksi.  Hän jäi maleksimaan jonnekin ministeriön virastoon. Hänet pidettiin siellä piilossa ja miehen todellisesta tilasta vaiettiin, kaivokseen häntä ei olisi tohdittu enää päästää.

…

Noiden kirjoitusten vuoksi alettiin oikeastaan vasta Streltsovin kuoleman jälkeen pohtia, oliko tuo raiskausjuttu järjestetty, oliko siellä takana jokin salajuoni. Ajateltiin, että Streltsoville haluttiin jostakin syystä kostaa.  On kehitelty muutamia selityksiä, jotka eivät kyllä kestä kriittistä tarkastelua.

Neuvostoliiton kulttuuriministerinä oli tuolloin Jekaterina Furtseva. Oli huhuja, että Furtseva olisi halunnut naittaa tyttärensä Streltsoville, mutta tämä oli antanut rukkaset. väite tuntuu uskomattomalta mutta kumoutuu kyllä luokkaerolla. Furtseva kuului yhteiskunnan kermaan, aivan ylimpään luokkaan. Sen sijaan Streltsov oli köyhissä oloissa kasvanut, huippujalkapalloilijaksi kasvanut duunari. Hänellä ei ollut koulutusta, hän oli pikkulapsesta asti vain pelannut jalkapalloa. Vaikka Streltsov oli kyllä komea nuori mies, monessa perheessä suoranainen unelmavävy ja neitosten ihailema kuuluisuus, niin kulttuuriministerin perheeseen hän olisi ollut kovin sopimaton vaihtoehto. Lisäksi Streltsov oli avioitunut edellisenä vuonna, perheeseen oli syntynyt tytär.

Toiseksi on nostettu esiin se, kun Melbournen olympialaisten maan suurseurat TsSKA ja Dynamo yrittivät houkutella Streltsovia riveihinsä. Kun tämä ei suostunut, niin miehelle haluttiin kostaa. Tätä juonta on vahvistanut tieto, että helmikuun jutun kirjoittaja Narinjani oli Moskovan Dynamon vannoutunut kannattaja. Narinjani olisi siten toiminut stalinistisen periaatteen mukaisesti ja järjestänyt kostoksi miehen pakkotyöleirille. Enää 50-luvulla suojasään aikaan se ei kuitenkaan tuntunut niin merkittävältä asialta, että olisi kannattanut ryhtyä sellaiseen raskaaseen kostoprojektiin.

Jokin selityshän tuollaiselle kampanjalle kuitenkin täytyy olla. Edelleen jää kuitenkin epäselväksi, missä määrin tuo kohtalokas ilta oli ylhäältä päin järjestetty. Monet eivät Streltsovin elinaikana suostuneet myöntämään, että Streltsov oli raiskaaja. Siitä on osoituksena myös hänen kansansuosionsa laajuus.

Tarkastellaan vielä hieman sitä, miten tuosta kiltistä pikku-Edikistä tuli huligaani. Hän tosiaan pelasi aikuisten joukossa jo 13-vuotiaana. 16-vuotiaana hän pelasi jo Neuvostoliiton liigassa Moskovan Torpedon edustusjoukkueessa. Hän oli komea vaalea hurmuri, hänet huomattiin. Myös Neuvostoliitossa jalkapallo oli suosiossa ylitse muiden. Nuorukainen huomattiin ja hänen ympärillä alkoi pyöriä monenlaisia faneja.  Hän oli kuuluisuus jo teini-iässä. Venäläiseen tapaan ilmestyi ryypyn tarjoajia ja kilttinä poikana Edik ei koskaan kieltäytynyt. Hän otti, kun tarjottiin, ja tarjoajia riitti. Hehkeitä tyttöjä parveili ympärillä solkenaan. Kyllä siinä itsekontrolli saattoi pettää. Hän ei oikeastaan ehtinyt aikuistua. Ego vääristyi. Hän jäi täysi-ikäiseksi kehittyessään siksi samaksi pikkupojaksi, niin kuin hän oli ollut jalkapalloilijaksi ryhtyessään. Koulunkäynti jäi kesken. Selkään taputtelijoita riitti. Hän kypsyi oikeastaan mieheksi vasta pakkotyössä.

Eräässä keskusteluohjelmassa päädytään lopputulokseen, että Streltsovin tapaus oli kuitenkin ylhäältä johdettu. Ei siinäkään toki oteta kantaa niihin toukokuun 25. päivän tapahtumiin.  Vuonna 1957 Nikita Hruštšovin hallinto alkoi kampanjan maassa rehottanutta huliganismia, pikkurikollisuutta ja järjestyshäiriöitä vastaan. Yleinen järjestys näytti karkaavan käsistä. Keväällä 1957 hyväksyttiin ”Asetus toimista huliganismia vastaan”.  Tuohon sotaan täytyi löytää uhri, löylytettävä. Niin kuin Stahanovista oli aikoinaan luotu positiivinen mallikansalainen, niin piti luoda kansalle varoittava esimerkki. Siksi pahikseksi löydettiin Streltsov. Ei sillä väliä, vaikka maan jalkapallon kansainvälinen menestyskulku saattoi notkahtaa. Hruštšoville se oli sivuseikka. 

Hruštšovin hallinto kävi kampanjaa kurin ja raittiuden puolesta. Siinä sodassa lahjakas jalkapallotähti haluttiin uhrata surullisen hahmon ritariksi. Streltsov oli kuitenkin sen verran fiksu, ettei hän tuohon ansaan aivan helpolla suostunut. Tahdon voima riitti ylös nousemiseen, inhimillisistä heikkouksista huolimatta. Stahanov jäi virastoonsa juopottelemaan.

Neuvostoliitossa ja Venäjällä on ollut tapana vaatia monien oikeudenkäyntien uudelleen käsittelyä, joissa sitten monet syyttä tuomitut on vapautettu syytteistä ja heidän maineensa on puhdistettu. Myös Streltsovin mainetta on hänen kuolemansa jälkeen yritetty puhdistaa. Tapauksen uudelleenkäsittelyä on vaatinut kansalaisliike, jonka johdossa on ollut itse Anatoli Karpov, shakin maailman mestari.  Asia ei ole kuitenkaan edennyt.

Lähteitä

Lähteinäni on ollut lukuisia TV-dokumentteja ja yksi radio-ohjelma. En ole niitä eritellyt. Osa ohjelmista on turhan romantisoitua tarinaa, osassa on pyritty tiukempaan analyysiin. Niitä punniten olen pyrkinyt pysymään asiassa. Linkit löytyvät täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=OugWMToxZuI&t=1550s

-          Streltsov ja Pasternak (vuosi 1958)

https://www.youtube.com/watch?v=DACEImYP8-E

https://www.youtube.com/watch?v=APTLLNVkl7c

https://www.youtube.com/watch?v=e8hzll9WatE

- Mielestäni hyvä.

https://www.youtube.com/watch?v=WOwthyctUho

https://www.youtube.com/watch?v=pzeO0-mpHDo

https://www.youtube.com/watch?v=7dQ1t7HwGmA

https://www.youtube.com/watch?v=7ZAFBPWQ6k4

Eräs elämäkerta löytyy täältä. Sieltä löytyy myös mainiota kuvamateriaalia.