Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Toivotan koko maailmalle Hyvää uutta vuotta. Vuosi 2017 alkaa. Kaiken muun ohella se on myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Siitä saamme varmaan kuulla ja lukea kyllästymiseen asti.

Onni, menestys ja hyvä terveys ovat jokaiselle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, joita voimme lisätä toivotuksiimme. Itse toivon ihmisille lähinnä voimia, vahvaa itsetuntoa ja sitä tukevaa me-henkeä sekä eteenpäin pyrkivää mieltä.  Onni ei ole mitään, jos tuntee itsensä ulkopuoliseksi eikä ole yhteisyyden tunnetta.  Ja luovuttaa ei elämässä pitäisi. Jostakin meidän on voimavaramme ammennettava. Viime kädessä suomalaisuuden pitäisi olla se turvallinen katto, jonka suojassa yhteisyytemme voi rakentua. Kansainvälisyys on myös välttämätöntä. Kun tutustuu ihmisiin eri puolilla maailmaa, tulee myös oma identiteetti kirkkaammaksi. Emme käperry omaan nurkkaamme. Tässä yhteydessä suomalaisia moititaan usein impivaaralaisiksi. Sitä en itse koe haukkumasanaksi vaan voimavaraksi. Sieltä myös Aleksis Kiven seitsemän veljestä lähtivät maailmalle vahvuuttaan osoittaen ja avoimin mielin. Ei saisi unohtaa omia juuriamme. Ollaan suomalaisia, missä liikummekin!

Tänä vuonna uusi vuoteni alkoi katsomalla Wienin filharmonikkojen perinteistä uudenvuoden konserttia. Nyt se tuntui erityisen raikkaalta ja innostavalta. Lyhyesti todeten sitä oli ilo katsoa. Lieneeköhän kapellimestari Gustavo Dudamelilla osuutensa asiaan. Hän loi mielestäni koko konserttiin aivan omanlaisensa hengen. Dudamel on kaikkien aikojen nuorin kapellimestari, joka on päässyt johtamaan tätä juhlakonserttia.  Hän on vuonna 1981 syntynyt venezuelalainen tähdenlento, joka on onnistunut nousemaan pienestä maasta maailman huipulle.

Konsertti päättyi jälleen kerran Johann Strauss vanhemman vuonna 1848 säveltämään Radetzky-marssiin. Suomenkielisen ohjelman juontaja kiteytti hienosti sen syntyhistoriaa. Se on sävelletty Euroopan hulluna vuotena sotamarsalkka Joseph Radetzkyn kunniaksi. Tuona samana vuonna sai Suomessa ensiesityksensä Fredrik Paciuksen Runebergin runoon säveltämä Maamme-laulu. Näin konsertissa syntyi kuin luonnostaan yhteys Suomen historiaan. Vuonna 1948 ei Suomessa vielä ainakaan liiemmin haaveiltu itsenäisyydestä. Sen aika nousi myöhemmin. Mutta yhteisistä ponnistuksista tuolloin lähdettiin liikkeelle.

Kerron vielä muutaman sanan konsertista. Varsinaisen konsertin ja tanssiesitysten ohella pidin myös konsertin väliajalla meille TV-katsojille näytetystä wieniläistä musiikkia ja kaupungin käsityöperinteitä esittelevästä filmi. Se oli mielestäni myös yksi ohjelman kohokohdista. Tekijät olivat kyenneet rakentamaan siitä juonellisesti eheän kokonaisuuden, jossa kauneus, herkkyys, rakkaus ja yhteisyyden tunne olivat läsnä. Toimi se minuun myös matkailumainoksena. Haluaisinpa taas pitkästä aikaa käydä Wienissä. Edellisen ja ainoan kerran taisin käydä siellä interreil-reissullani opiskelijana joskus vuoden 1980 taitteessa.

Minä katsoin konsertin suorana Ylen ruotsinkieliseltä kanavalta. Siellä näytettiin SVT:n eli Ruotsin TV:n lähetys, joka alkoi jo 11.15, kun presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen ruotsinkielinen osuus oli juuri alkanut. Onneksi myös Yle näytti suomeksi juonnetun konsertin kokonaan eikä keskeyttänyt sitä ennen loppuhuipennusta, niin kuin viime vuonna.

Mainitsen vielä yhden seikan, johon silmäni väkisinkin tarttuivat. Kuvaaja (ja viime kädessä ohjaaja) oli ihastunut katsomon etuosassa istuvaan vihreämekkoiseen neitoon ja aivan syystä. Varsin raikkaalta hän siellä tätien ja setien keskellä näytti.

…

Viime yönä annettiin jonkinlainen lähtölaukaus Suomen itsenäisyyden juhlavuodelle. TV-1 näytti jotain konserttia, jonka jätin kyllä katsomatta.  Pari kertaa siellä käväisin surffaamassa, mutta tajusin, että se ei ole minulle. Se oli nuorisoa varten ja lisäksi mukana näkyi olevan kasvoja, joiden näkemisellä en halunnut pilata uudenvuoden juhlaani.

Tänä aamuna kun heräsin ja avasin tietokoneeni, niin toteutui se, mitä olin pelännyt. Jälleen on tapahtunut terrori-isku, jossa uhreja on tähän mennessä jo lähes 40. Elämme jälleen hullua aikaa epävarmoin tuntein. Jokainen aamu voi tuoda eteemme uusia onnettomuuksia ja terroritekoja. Maailmamme voi vaipua kaaokseen milloin hyvänsä.

Oman kommenttinsa ansaitsee myös Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe.  Hieman epäröiden telkkarin aukaisin, mutta puhe vaikutti osin hyvältä. Hän uskalsi sentään arvostella Euroopan Unionia. Vahinko vain, että kritikoi niin peitellysti. Voisi olla sanoissaan suorempi ja esittää todellista kritiikkiä liittovaltiokehityksestä ja päätöksenteon siirtymisestä pois Suomen kansalaisilta.

Ehkä parasta Sauli Niinistön puheessa oli ymmärrys kansallismielisyyttä kohtaan. Tosin hän puhui kansallistunteesta, mutta kauniisti:

”Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.”  

Ja hienoa on se, ettei hän tässä yhteydessä ruvennut mihinkään natsirasistifasistivihapuhefeminismiretoriikkaan. Turhalla leimaamisella ei rakenneta mitään.

Niinistön puheesta huokui kansainvälisyyden merkitys. Sitä arvostan, ja Suomi saa myös ulkomailla arvostusta, jos kansastamme löytyy kansallistunnetta ja vahvaa vakaumusta siitä, että kansakuntamme täytyy myös tulevaisuudessa pyrkiä säilyttämään itsenäisyys ja mahdollisimman vahva itsemääräämisoikeus. Se onnistuu, jos Suomen talous saataisiin nousuun ja kansan voimavarat käyttöön. Nyt ollaan velkakierteessä. Maamme on menossa huonompaan suuntaan huolimatta päinvastaisista vakuutteluista, joissa on mukana enemmän toivetta kuin realismia. Näin me joudumme yhä enemmän riippuvaisiksi kansainvälisistä toimijoista. Tähän emme voi tehdä oikeastaan mitään niin kauan kuin rahayksikkönämme on euro emmekä voi itse päättää rahapolitiikastamme.  Se ei toki ole ainoa edellytys. Tarvitaan myös sitä yhteisyyttä, johon myös presidentti Niinistö vetosi. Hyvä kun valtiomme korkeimmalla tasolla on huomattu, kuinka rikkinäinen meidän kansallinen yhteisömme on.  Sulon ja Juuson mainitseminen tähän yhteyteen oli kyllä sinänsä hieno oivallus. Minua se sykähdytti senkin vuoksi, että olen todellinen Juuso-fani, nähnyt varmaan kaikki hänestä tehdyt videot. Mutta sillä on lähinnä kai vain jonkinlaista viihdearvoa, media saa lisää puheenaihetta. Tarvitaan itsetutkiskelua. Sen herättämiseen ei Sauli Niinistönkään karisma ja voima riitä.

Lisäksi presidentin puheesta ja myönteisenä mieleen lausahdus ”Pahalle on pantava rajoja”. Juuri niin. Ollaan nurinkurisessa tilanteessa, kun oman maamme kansalaiset alkavat puolustella terroristeja ja väkivaltaisuuksia perustuslakiimme vedoten.   Tähän kohtaan puheessa on reagoitu mm. täällä.

Gustavo Dudamel

Yhdysvaltain presidentinvaaleja odotellessa – tunteita, uhkia, näkymiä

Yhdysvaltain presidentinvaalit etenevät muttei jännityksen tiivistymisestä ainakaan vielä voi puhua. Hillary Clintonin valinta demokraattien ehdokkaaksi on käytännössä selviö mutta republikaanien tilanteessa on oma jännityksensä, vaikka tätä kirjoittaessani mm. MTV:n teksti-tv:n otsikosta juuri luinkin, että Donald Trumpin valinta on 95-prosenttisesti varma. Heinäkuussa Clevelandissa pidettävä puoluekokous kuitenkin ratkaisee lopulta kaiken. Siihen asti on jännitettävä, vaikka Trump onnistuisikin saamaan puolueen esivaaleissa vaadittavat 1237 kokousedustajaa. Puolueen johto vastustaa kiivaasti Trumpin valintaa eikä mustan hevosen vaihtoehto ole pois suljettu, koska toinenkaan pääehdokas Ted Cruz ei ole puoluejohdon suosikkeja.

Referoin jutussani aika laajasti Juha Ahviota. Hän esittää maaliskuussa pitämässään luennossa yhdeksi vaihtoehdoksi edustajainhuoneen puhemiestä Paul Ryania, mutta luin Reijo Lindroosin kirjoittamasta Ylen katsauksesta, että hän on 12. huhtikuuta ilmoittanut kieltäytyvänsä kyseisestä mahdollisuudesta.

Yleisradion uutisjutuissa Donald Trumpin valintaa pidetään melko varmana, mutta vaikka Trump voittikin itärannikon viisi esivaalia, epävarmuutta on silti ilmassa. Vastaehdokkaat Ted Cruz ja John Kasich ovat sopineet taktisesta yhteistyöstä Trumpia vastaan, mutta siitä ei liene apua (http://yle.fi/uutiset/ylen_kirjeenvaihtaja_trumpin_voitto_menee_aarimmaisen_tiukaksi/8839644). Taktikoinnista voi lukea tarkemmin täältä.

Mutta tilanne kehittyy: tuoreimman uutisen mukaan (päivitetty 28.04) Cruz ja Kasich eivät olisikaan liittoutuneet. Ainakin Cruz kieltää sen olemassaolon.

Kerron aluksi omista kosketuspinnoistani noihin vaaleihin. Tapasin maaliskuussa muutamia amerikkalaisia ystäviäni. Ehkä he ovat suomalaisittain käsitettynä vain tuttavia, mutta amerikkalaisittain ajatellen ”frendejä”.  Ei minulla mitään varsinaisia yhteyksiä Yhdysvaltoihin ole, mutta muutama läheinen tuttavuus on muotoutunut ollessani noin kymmenen vuotta sitten tiiviimmin Kiinassa.

Sen jälkeen selvittelen Juha Ahvion kantaa. Olen nimittäin kuunnellut hänen luentonsa (Kuva ja Sana -kustantamon verkkosivujen kautta: www.patmos.fi) aiheesta Mistä USA:n presidentinvaaleissa on nyt vuonna 2016 kysymys? Ystäväni olivat vuonna 2008 tiukasti Barack Obaman takana ja nyt he ovat käsittääkseni Hillary Clintonin kannattajia mutta ehdottomasti Donald Trumpia vastaan.  Ahvio puolestaan on tiukasti Donald Trumpin puolella.

…

En itse ole seurannut USA:n sisäpolitiikkaa juuri lainkaan. Presidentin vaalit ovat minua kiinnostaneet lähinnä vain maan ulkopoliittisten vaikuttimien ja vaikutusten kautta.  Kun tiesin tapaavani amerikkalaisia ystäviäni, osasin päätellä, että varmaankin puheenaiheeksi nousee Donald Trump. Ja tutustuin hänen kantoihinsa.  Ja Trump nousikin tapaamisessamme jo heti alkuun hyvin kärkevästi esille. Ei siinä omat huumorini eivätkä liennyttelyni auttaneet, kuumana käytiin. Se tuli heti selväksi, että presidentin vaalit ja nimenomaan Trump ovat yhdysvaltalaisten keskuudessa tämän hetken tärkein puheenaihe. Ystäväni kokevat Trumpin suureksi uhaksi maansa henkiselle ilmapiirille. En mene nyt yksityiskohtiin, välitän vain keskustelun tunnelmia.

Kun yritin todeta, että kyllähän Ronald Reaganiakin alkuun pelättiin, niin minut torjuttiin oitis. Reagan oli vain B-luokanfilmitähti, Trump on aivan toista kaliiberia. Heitä ei voi verrata. Nyt tarkemmin Trumpin elämään tutustuneena voin todeta, että näinhän asia on. Mikäli Trumpista tulee presidentti, ystäväni eivät usko, että hallintovirkamiehet pystyvät hänen tahtoaan ohjaamaan. Trump miehittää kyllä hallintonsa omilla joukoillaan, jotka ovat tiukasti presidenttinsä takana.

Mutta palaan vielä alkutilanteeseen. Ryhmässä oli neljän amerikkalaisen lisäksi yksi britti ja minä. Emme olleet tavanneet yli viiteen vuoteen, joten tapaaminen oli lämmin ja nostalgia oli pinnassa. Ensi halausten jälkeen päästiin kuitenkin varsin pian tuohon kuumaan aiheeseen. Se kävi nopeammin kuin odotin.

Ryhmän ainoa nainen, jota en ollut tavannut Obaman ensimmäisen valinnan jälkeen eli yli seitsemään vuoteen, aloitti keskustelun. Hän kääntyi minun puoleeni hyvin varovasti tiedustellen, olenko seurannut presidentin vaalien kampanjointia ja mitä mieltä olen Donald Trumpista. Kerroin seuranneeni etäältä asiaan tarkemmin syventymättä ja lisäsin, että osasin kyllä hieman valmistautua tapaamiseen arvaten, että vaaleista tulemme keskustelemaan. Kerroin ihmetelleeni joitakin Trumpin näkemyksissä - tai tarkemmin sanoen niiden uutisoinnissa - löytämiäni ristiriitaisuuksia, joita en kuitenkaan alkanut tarkemmin yksilöidä. Kommenttini oli kimmoke keskustelulle, joka purkautuikin kuin tulivuori. Tiesin, mitä oli tulossa, sillä olin osittain samojen henkilöiden kanssa aikoinaan keskustellut Obaman valinnasta. Se oli ollut heille tuolloin heille suuri ilon aihe. Nyt keskiössä oli Trump, jonka näkemykset he näkevät tuhoisina ja pelottavina. Liikuttiin tunnetasolla, järjellinen argumentointi tahtoi pääosin unohtua. Todettakoon, että myös parin amerikkalaisen edellisestä tapaamisesta oli vuosia, ja aihetta purkautumiselle oli myös heidän kesken.  

Juttelin eräässä vaiheessa ryhmän naisen kanssa kahden kesken ja hän kertoi omakohtaisia tuntoja asiaan liittyen. Hänellä on kaksi ottolasta, tyttö ja poika, jotka ovat jo aikuisia, vastikään valmistuneet korkeakoulusta ammattiinsa. Tytär tosin vielä viimeistelee opintojaan. Molemmat ottolapset ovat syntyjään ulkomaalaisia, tytär on Intiasta ja siis ihonväriltään tumma. Ystäväni kertoi, että tytär on kokenut maan nykyisen henkisen ilmapiirin hyvin raskaasti. Hän on käytännössä jo valmistunut itselleen läheiseksi tuntemalleen alalle ja suunnittelee elämänuraansa varsin synkissä tunnelmissa. Uhkien ja ulkomaalaisvastaisen asenteen leviämisen myötä hän jopa harkitsee muuttamista Intiaan, johon hänellä ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä ja mahdollisuudet päästä siellä elämän alkuun ovat heikot. Tapasimme uudestaan vielä muutaman päivän kuluttua. Hän on perusasenteeltaan hyvin iloinen ihminen, mutta nyt hän oli hieman huolestuneen oloinen ja kertoi, että tytär oli joutunut sairaalaan. Tämän huolet näkyvät siis jopa psykosomaattisena oireiluna.  

Ymmärrän siis asenteiden koventuneen ja ilmapiirin kiristyneen muuallakin kuin Donald Trumpin puheissa.  Ystävieni asenteita tulkitsin niin, että he pitävät Trumpin voittoa todennäköisempänä kuin esimerkiksi minä. Tai ehkä kyse on pintaan nousseesta pelosta.

... 

Siirryn ystävieni tapaamisesta Juha Ahvion luentoon. Pohjustukseksi kerron oman kantani Donald Trumpiin, joka on vielä muotoutumassa, mutta viime päivien aikana se on kehittynyt yhä ristiriitaisemmaksi. En pidä hänen ulkopoliittisesta uhostaan, itse asiassa se on alkanut minua yhä enemmän inhottaa. Sama koskee muutakin militarismia. Sen sijaan suhtaudun positiivisesti siihen kritiikkiin, joka kohdistuu arvoliberaalia globalistista ”bilderbergiläistä” valtavirtaa ja valtiokeskistä pakkointegraatiota kohtaan.  Se tuulettaa terveesti ilmapiiriä. Esimerkiksi laittoman maahanmuuton suhteen hän on nostanut rohkeasti kissan pöydälle. Kantaani on osaltaan vaikuttanut sekin, että valtamedia on väliin peitellysti ja väliin avoimesti pyrkinyt Trumpia demonisoimaan.   

Venäjän suhteen Trumpin puheet ovat minulle myrkkyä. Hänen presidentin kautenaan suhteet voisivat kärjistyä. Vastikään lukemassani haastattelussa Obama on todennut, että Venäjän intresseissä on vahva integroitunut Eurooppa. Siinä olen samaa mieltä. Venäjä - ja nimenomaan sen asukkaat - on loppujen lopuksi hyvin eurooppamyönteinen maa ja kansa. Se ei hyväksi kaikkia EU:n propagoimia kannanottoja mutta haluaisi kuitenkin integroitua mieluummin Eurooppaan päin kuin Aasiaan. Jotain rakentavaa siinä jutussa on, vaikka Obaman aikana suhteet ovatkin kovasti kärsineet. Mitä lienee odotettavissa Trumpin mahdollisen presidenttikauden aikana?

…

Ahvio

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta.

Ahvio pyrkii luennossaan vastaamaan kysymykseen, miksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentin vaalit ovat tärkeät.  Oikeastaan käy heti ilmi, että hän edustaa ensi sijassa omaa kristillistä taustayhteisöään. Se paljastuu oikeastaan kuin varkain ennen kuin hän on edes päässyt pääkohtiin. Kansainvälisen lähetystyön suurimpia rahoittajia ovat amerikkalaiset kristityt. Ilman heitä oltaisiin ongelmissa. Obaman kaudella valtion velka on noussut ja julkisen sektorin menot kasvaneet. Tämä suunta uhkaa vain kiihtyä.  Edessä on vero- ja talouspoliittisia ratkaisuja, jotka voivat supistaa rajusti kristittyjen tuloja ja varallisuutta.  Tällöin lähetystyön tukijoiden rahavirrat kansainvälisiin hengellisiin hankkeisiin saattavat tyrehtyä tai ainakin vähetä. Sillä olisi Ahvion mukaan kohtalokkaita seurauksia kristilliseen lähetystyöhön ympäri maailmaa. Nähtävästi vaikutusta olisi myös Patmoksen toimintaan, mutta sitä Ahvio ei mainitse. Joka tapauksessa on täysin ymmärrettävää, että Ahvio on huolissaan paitsi oman työsarkansa toimintaedellytyksien vuoksi myös ennen kaikkea siksi, että hän on tunnustuksellinen kristitty.

Siirryn pääseikkoihin. Selkeyden vuoksi olen ne numeroinut. Yllä olevaankin asiaan tulee vielä palattua.

1)      Seuraava presidentti nimittää todennäköisesti neljä korkeimman oikeuden tuomaria.

Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu korkeimman oikeuden tuomarien nimittäminen. Kongressin on kai vahvistettava valinta, mutta yhtä kaikki presidentillä on asiassa hyvin merkittävä poliittinen valta.   Seuraavan presidentin aikana tulee luultavasti neljä korkeimman oikeuden presidentin paikkaa avoimeksi.

Korkeimman oikeuden tuomarin virka on elinikäinen. Yksi heistä eli Antonin Scalia kuoli vastikään. Kolme muuta ovat nyt yli 78-vuotiaita (78, 80 ja 83 vuotta) ja inhimillisesti ajateltuna heidän kautensa loppuu seuraavan presidentin aikana ainakin silloin, jos hän on toimessaan kaksi kautta.  Nimitysten myötä korkeimman oikeuden linja voi kääntyä Ahvion mielestä väärään suuntaan, esimerkiksi avioliittokysymyksessä.

Hillary Clintonin taustavoimat ovat nostaneet esille seuraavia kysymyksiä, joita on lainsäädäntöteitse uudistettava: homojen ja naisten oikeudet, koulutuspoliittinen uudistus, ilmastonmuutos, terveydenhuoltoreformin eteenpäinvieminen, maahanmuuttoreformi (tarkoittaa rajojen avaamista maahanmuuttajille). Clinton ajaa niissä liberaalia linjaa, minkä konservatiivit näkevät uhkana.   Koulutuspoliittista uudistusta Ahvio nimittää ”sosialisoinniksi”.  Sillä hän tarkoittaa, että liittovaltio alkaa yhä enemmän määrätä koulun sisäisiä asioita kotien vaikutusvallan kustannuksella. Tällaisin asioihin kuuluu mm. kristillisyyden eliminointi koulun opetusohjelmassa ja muussakin toiminnassa. 

Nämä Clintonin ajamat asiat ovat lainsäädännöllisiä kysymyksiä ja siten ainakin välillisesti sidoksissa tuomarivalintoihin.

2)      Maahanmuuttokysymys ja rajojen turvallisuus vaativat nopeita ratkaisuja

Donald Trumpin mielestä maahanmuutto ja rajojen turvallisuus ovat hyvin oleellisia kysymyksiä, johon hänellä on jyrkkä kanta. Hän katsoo, että Meksikon vastaiselle rajalle on rakennettava muuri. Se on ainoa keino, jonka avulla maa voidaan suojata laittomilta maahanmuuttajilta. Ahvio katsoo, että Clintonin ja demokraattien tavoitteena ovat entistä avoimemmat rajat, minkä Trump näkee aiheuttavan maassa lisää ongelmia.

Trumpin kannattajat katsovat, että Meksikon rajan kautta maahan vyöryy raakaa rikollisuutta, mikä on turvallisuusuhka. Laittomia maahanmuuttajia arvellaan olevat 30 miljoonaa, vaikka virallinen luku on lähes kolmannes siitä.  Paitsi että heidän myötä rikollisuus ja turvattomuus kasvavat, he myös vievät työpaikkoja maan omilta kansalaisilta ja polkevat palkkoja. Tämän vuoksi monet työläiset ovat menneet Donald Trumpin taakse.

Vertailun vuoksi voi tutustua myös Helsingin Sanomien Meksikon ja USA:n raja-ongelmaa käsittelevään kirjoitukseen, joka on peräisin maaliskuun lopulta. Myös MTV on käsitellyt aihetta tämän vuoden tammikuussa.

Clintonin kannattajat taas puolustavat maahanmuuttajia todeten, että laittomille pitäisi myöntää samat oikeudet kuin muillekin. On vaadittu, että laittomat maahanmuuttajat pitäisi armahtaa, mitä Trump luonnollisesti jyrkästi vastustaa. Toisaalta republikaanien puolellakin on ilmestynyt niitä, jotka kannattavat armahdusta ja vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Ahvion kanta on Trumpia myötäilevä ja siis selkeän jyrkkä. Hänen mielestään Obama on ollut rakentamassa lähtökohtia samanlaiselle muslimi-invaasiolle, mikä on koetellut myös Eurooppaa. Se ei ole vielä kasvanut samoihin mittoihin, mutta linja on sama: muslimit ensin ja kristittyjä mahdollisimman vähän.

3)      Vaalit ovat tärkeät uskonnonvapauden kannalta

Ahvion mielestä ollaan vedenjakajalla.  Uskonnonvapauslainsäädäntöön ei saa enää tulla kiristyksiä. Uhkia on ilmassa ja siksi perinteisen kristillisyyden asemaa on puolustettava.  Jos kristillisyys joutuu lainsäädännössä maalitauluksi, se vaikuttaa Ahvion mukaan kielteisesti kansainväliseen lähetystyöhön, mikä yllä tulikin jo mainittua.

Ahvio tuo joitakin esimerkkejä näkyvissä olevissa huonoista merkeistä.  Hallintoviranomaiset ovat jo nyt vaatineet pastoreiden saarnoja tarkastettavaksi, mikä Ahviolle tuo mieleen Neuvostoliiton. Pastoreita on uhattu vankilalla, jos he eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa, koska he ovat työpaikalla ilmaisseet oman uskonnollisen vakaumuksensa. Useissa oikeustapauksissa on päästy vielä kristittyjen kannalta myönteisiin lopputuloksiin, mutta tilanne voi kehittyä huonompaan suuntaan.

Eräitä liikkeenharjoittajia on määrätty maksamaan sakkoja siitä, että he ovat vedonneet uskonnonvapauteensa, kun he eivät ole suostuneet toimimaan häiden valmisteluissa homoparien toiveiden mukaisesti. Summat voivat nousta hyvin suuriksi ja perusteena on vain se, että ”on aiheutettu mielipahaa”.

Koululaitoksessa halutaan kristillisen vakaumuksen näkyvä esiintuominen estää.  Ahvion mukaan mm. raamattupiirit on kielletty, ja virallisissa yhteyksissä (kuten valmistujaispuheessa) on alettu suitsia uskonnollisten kielen käyttöä. Ruokarukoukset on kielletty. Sotaveteraanien muistomerkkejä on vaadittu uudistettavaksi, koska niissä on uskonnollisia lauseita tai suoria lainauksia Raamatusta.

Lisäksi abortin laillisuus on aiheuttanut ongelmia. Yritys on mm. pakotettu tarjoamaan abortin aiheuttavia lääkkeitä työntekijöilleen ilmaiseksi, koska ne kuuluvat julkisen terveydenhuollon piiriin.

4)      Suunnitelmissa olevat kauppasopimukset uhkaavat mm. johtaa työttömyyteen

Näillä kansainvälisillä kauppasopimuksilla tarkoitetaan  meillekin ajankohtaista TTIP-sopimusta (Transatlantic Trade and Investment Partnership ) eli Transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta sekä Tyynen meren maiden keskinäistä kauppasopimusta Trans-Pacific Partnership (TPP; https://fi.wikipedia.org/wiki/Trans-Pacific_Partnership).

Ahvion mielestä USA ja varsinkin tavallinen amerikkalainen on näissä sopimuksissa häviäjä. Niiden myötä USA:n suvereniteetti kärsisi.

Ahvion mukaan kyse ei ole mistään normaalista vapaakaupasta. Integraatio saa laajempia mittoja. Tätä kertoo jo sekin, että EU:n ja USA:n neuvottelut ovat salaisia.  Sopimusten myötä USA ja Euroopan unioni integroitaisiin yhdeksi talousalueeksi. TPP-sopimus  puolestaan sitoisi USA:n Tyynen meren alueeseen.  Sopimuspapereita olisi satoja sivuja, joiden kautta säädeltäisiin hyvin monenlaisia asioita. ”Vapaus” olisi vain sopimusten nimissä.  Sen Ahvio vielä toteaa, että näiden sopimusten myötä kansainvälisillä elimillä tulee olemaan vaikutusmahdollisuus Yhdysvaltain sisäiseen kauppapolitiikkaan.  Ahvio kiteyttää:

Todellisuudessa nämä ovat poliittisglobalistisia sopimuksia, joissa USA ja EU sekä USA ja Kiina pyritään integroimaan ja alistamaan keskitetyn, rajattoman, ylikansallisen sääntelyn ja kontrollin alaisuuteen.

Integraation kyllä ymmärrän, mutta Ahvio pitää paljon ääntä Kiinasta. Kuitenkaan käsittääkseni Kiina ei ole edes mukana tuossa TPP-sopimuksessa. En tunne kuitenkaan asiaa tarkemmin.

Ahvio näkee tämänkaltaisessa integraatiossa vaaran. Amerikkalaisten työläisten työpaikat ovat jo nyt alkaneet mennä laittomille maahanmuuttajille. Sopimusten myötä USA:n oma tuotantoelämä ja amerikkalainen työvoima kärsisi lisää. Työt vähenisivät.

…

Donald Trump nuorena miehenä vuonna 1964 New Yorkin sotilasakatemian (Military Academy) vuosikirjassa

Trump-ilmiö

Luentonsa loppuosassa Ahvio paneutuu tarkemmin Donald Trumpiin ja tarkastelee hänen suosionsa syitä. Hän näkee Trumpissa ensi sijassa amerikkalaisen patriootin, joka on liikkeellä isänmaallisin motiivein. Hänellä on pitkä ura takanaan. Hän ei ole mikään vaalien edellä noussut tähdenlento, ei mikään Reaganin kaltainen B-luokan filmitähti. Hän on kypsytellyt ajatuksiaan jo pitkään, toki myös pyrkinyt aikaisemmin presidentiksi. Ahvio suosittelee vuonna 2011 julkaistua Trumpin kirjaa Time to Get Tough.

Hän eroaa muista presidenttiehdokkaista siten, että hän toimii itsenäisesti ja myös rahoittaa kampanjansa itse. Hän ei toistele lobbareiden toiveita, sillä hän on muista taloudellisesti riippumaton. Hän on hankkinut valtavan omaisuutensa liiketoimiensa kautta. Kansainväliset lobbaripiirit ja muu valtaeliitti eivät pysty häneen vaikuttamaan. Siksi hän Ahvion mukaan herättää pelkoa. Hän on yksinajattelija, siinä kun muut ehdokkaat ovat rahoittajiensa ohjauksessa. Esimerkiksi Ted Cruz on joutunut taustavaikuttajiensa painostuksesta tarkastamaan kantojaan.

Patrioottina hän on lähtenyt puolustamaan tavallista ruohonjuuritason amerikkalaista.  Hän vastustaa laitonta maahanmuuttoa, koska näkee sen uhaksi myös tavallisen duunarin kannalta. Siksi juuri etelävaltioiden työläiset tukevat häntä.

Hän haluaa puolustaa työpaikkojen säilymistä amerikkalaisilla. Hän korostaa, että kunkin pitää saada menestyä työllään. Työstä ja työnteosta on tehtävä tuottavaa. Ihmisille on rakennettava toimiva turvaverkko, johon kuuluu myös eläketurva. Laittomia maahanmuuttajia ei hänen mielestään saa päästää työmarkkinoille.

Hän haluaa katkaista USA:n valtavan velan kasvun. Trumpin mukaan USA on hukkumassa valtavan velkaansa. Se lähentelee 20:ta triljoonaa dollaria, josta puolet on muodostunut pelkästään Obaman vuosien aikana.

Kauppasopimukset on Trumpin mielestä neuvoteltava uudestaan aidon vapaakaupan hengessä. Trump on haastanut näkemyksillään avointen rajojen maahanmuuttoideologian ja monikulttuuri-ideologian, jotka ovat noihin kauppasopimuksiin sidoksissa.

Trump korostaa armeijan ja veteraanien merkitystä. Armeijasta puhuttaessa tulee uhka asevarustelun lisäämisestä. Trumpin mukaan maa pärjää, jos sillä on vahva puolustus. Kansainvälisessä mitassa uhoon on vastattava uholla.  Rauha säilyy, jos on reservissä ”riittävästi rautaa”, mitä vastapuolikin joutuu kunnioittamaan. Tätä pelotetta on käytettävä mm. Venäjää kohtaan. Ollaan siis asevarustelukierteessä. Trumpin mukaan Kiina, Iran ja islamistit on haastettava. Hän vastustaa turhaa poliittista korrektiutta, mikä varmasti näkyisi asenteiden lujentumisena kansainvälisessä politiikassa. Toisaalta hän on korostanut läheisten suhteiden ylläpitoa Israeliin, mihin Ahvio on erityisen tyytyväinen.

Samantapainen luja asenne näkyy myös maan sisäpolitiikassa. Trump puolustaa aseiden myynnin vapauksia ja näin ollen vastustaa rajoituksia. Aseenkanto-oikeus tulee säilyttää.

Talous tarvitsee luonnollisesti energiaa. Trump puolustaa fossiilisia polttoaineita. OPECin ”diktatorinen asema” täytyy murtaa. Öljyä tarvitaan ja sitä voidaan tarvittaessa porata lisää. Trump on tähän liittyen ilmastonmuutosideologian vastustaja (Ahvion sanoin ”ilmastososialismin”).

Trump on populisti, joka ohjelmajulistuksissaan vetoaa kansaan. Elitistit ovat nousseet häntä vastaan. Republikaanien sisälläkin häntä yritetään kampittaa. Siksi onkin odotettava puoluekokousta, jotta hänen valintansa varmistuisi. Vahvat arvoliberaalit miljardöörit ovat lähteneet muuttamaan republikaanien puolueohjelmaa. Vuoden 2012 puolueohjelmassa avioliitosta oli perinteinen käsitys, nyt se halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin demokraateilla. Sama koskee myös avointen rajojen politiikkaa. Puolueen konservatiivinen siipi luonnollisesti vastustaa tämänkaltaisia muutoksia mutta heidät halutaan ajaa nurkkaan.

Pentagon

 ...

Loppupohdiskelua

Laitanpa loppuun hieman hataraa spekulointiani. Näitä lukiessa ja kirjoittaessa rupeaa nimittäin miettimään, millainen yhteiskuntajärjestelmä maailmalla on muotoutumassa. En rajoitu nyt pelkästään Amerikkaan.

Enkä tässä halua asettua kummallekaan puolelle, sillä Trumpin maailmankuvassa poliisille ja asevoimille tulee yhä merkittävämpi rooli. On suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat Trumpin ajatusten ja vaaliohjelman myötä turvattomuuden tunnetta.  Mitään liennytystä hänen kaltaisensa ei saa aikaan. Valitaan presidentiksi kuka hyvänsä, hyvää ei ole odotettavissa. Voi vain toivoa, että rauha säilyisi.

Yhtäältä näiden kansainvälisten sopimusten myötä luodaan mahdollisuuksia vapaammalle, rajat ylittävälle liiketoiminnalle. Toisaalta valtio näyttää saavan yhä vahvemman aseman, kun tarvitaan yhä vahvempaa sääntelyä ja sosiaalimenot nousevat. Valtion hallinnon ja oikeuslaitoksen pitää puuttua yhä tiukemmin ihmisten ajatteluun ja vakaumuksiin. Aletaan olla yhä enemmän valtion ohjauksessa.

Kun valtion velka vain kasvaa. Sen hoitamiseksi luodaan lisää virtuaalirahaa ja kasvavilla veroilla otetaan tiukempi ote ihmisten varallisuudesta. Nuo esiin nousseet ”veroparatiisit” ja niistä tehdyt paljastukset ovat myös merkkinä tästä. Jotkut voimat sitäkin toimintaa ohjaavat mieleisekseen, eikä kyse ole mistään spontaaneista luonnonvoimista.

Ahvio selvittää myös suurpääoman luonnetta. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään patrioottista. Liikemiehet toimivat globalistisesti. Tavoitteena on päästä monopoliasemaan ja saada liiketoimi kukoistamaan. Paras vaihtoehto olisi sellainen, että päästäisiin hyötymään valtiovallan tuesta, jolloin poliittisin toimin järjestetään businekselle erityisasema. Silloin pääsisi yksin hyötymään kaikesta. Ahvio kuitenkin lisää, että se ei ole markkinataloutta vaan globalistista vallan keskittämistä.

Tästä nousee esille kalseita tulevaisuuden näkymiä.  Ahvio katsoo Obaman ja demokraattien rakentavan yhteiskuntajärjestelmäänsä vahvan valtionhallinnon varaan. Lisääntyvän valtion sääntelyn ja byrokratian kasvun varaan rakentuva yhteiskuntajärjestelmä on eräänlaista sosialismia tai sosialidemokratiaa. Vasemmisto ja ammattiliitot sanovat vahvaa valtiota ja sääntelyä vaatiessaan puolustavansa sillä tavalla pientä ihmistä ja vastustavansa suuren rahan ja suuryritysten valtaa. Sellainen ajattelu suosii kuitenkin isoja yksiköitä ja keskittymistä. Pienet ja keskisuuren yritykset saattavat jäädä isompien jalkoihin. Siis perinteinen sosialidemokratia pelaa ison monopolikapitalismin pussiin. Sille järjestetään erityisetuja. Sellaiseen ajatteluun sopii liittovaltio, globalismi ja avoimet rajat. Valtakoneisto pystyy säätelemään talouden toimintaa mieleisekseen.  

Trump on lähtenyt puolustamaan isänmaallisuutta ja USA:n suvereniteettia. Kannattajansa hän on löytänyt työväestöstä, joka on havainnut asemansa uhatuksi. Amerikkalaiset ammattiliitot eivät heitä puolusta. Trumpia vastaan on kuitenkin noussut laaja kampanja. Sen takana ovat integraatiota ajavat voimat. ”Iso business” kannattaessaan laajaa maahanmuuttoa ei ajattele siinä omien kansalaistensa etua, tavoitteet ovat itsekkäät. Maahanmuuttajien kautta työvoiman tarjonta lisääntyy, saadaan lisää halpaa työvoimaa uusiin hankkeisiin.  Demokraatit uskovat saavansa avoimen maahanmuuton myötä paljon uusia kannattajia ja äänestäjiä, mikä varmistaa heidän valta-asemansa. Republikaanit ja sen taustalla oleva liike-elämän eliitti ovat päätyneet myötäilemään demokraatteja juuri työn halvan työvoiman ja kasvunäkymien toivossa.

Synkät ovat näkymät: mielivaltaa ja totalitarismia. Uhkia on ilmassa, olkoonpa seuraava presidentti kuka tahansa. Mielelläni haluaisin ottaa ne haasteina. Ei sitäkään saa unohtaa, että USA on maailman tieteen eturintamassa. Sen saavutukset maailmamme hyvinvointiin ovat kiistattomat. Ei tällaisen yhteiskunnan helpolla usko polvistuvan uhkakuviensa edessä.