Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.