torstai 20. elokuuta 2015

Patriotismi vastaan nationalismi. Pohdintaa Dmitri Lihatšovin ajatusten pohjalta.


I.                     

Dmitri Lihatšov (Дмитрий Лихачёв, 1906 – 1999) lienee suomalaisille tuntematon henkilö. Hän oli Neuvostoliitossa elänyt akateemikko, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija. Hän oli perehtynyt Venäjän kulttuuriperintöön, venäläisen sivistyksen historiaan. Nuoruudessaan hän joutui vankileirille nykyisin vähäpätöiseltä tuntuvan syyn takia. Vapauduttuaan ura tutkijana lähti nousuun. Vanhalla iällä hänen elämänfilosofiset kirjoitukset ovat saaneet suosiota. Kerron edempänä hänen elämästään tarkemmin. Hän oli syntynyt Pietarissa ja meille suomalaisille kiinnostava senkin vuoksi, että lapsuuden kesänviettopaikassa Kuokkalassa myös suomalaiset tulivat hänelle tutuiksi.

Dmitri Lihatšovin tuotantoa on saatavissa myös suomeksi. Professori Erkki Peurasen suomentamana on ilmestynyt artikkelikokoelma:

Lihatšev, Dmitri: Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä. Pietari-säätiön julkaisuja I. Taifuuni, Pieksämäki 1994. 285 sivua. ISBN 951-581-030-2.

Kokoelmassa on kolme laajempaa osaa: 1) Nauru Muinais-Venäjällä, 2) Havaintoja venäläisyydestä, 3) Puutarhoista ja puistoista. Tuossa keskimmäisessä on noin kymmenen sivun juttu otsikolla Patriotismi nationalismia vastaan.  Siitä olen tehnyt tiivistelmän, johon olen poiminut tutkijan keskeisimmät ajatukset. Kirjoittaja valaisee asiaa laajoin esimerkein. Ne olen jättänyt tiivistelmästäni pois. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1984, ja saatettu kirjoittaa vielä aikaisemmin. Sillä on siis aika vähän tekemistä meidän aikaamme ja ongelmiimme. Asia ei ole kuitenkaan vanhentunut. Lopussa pohdiskelen Lihatšovin pohjalta nykytilannetta Suomessa. Siinä otan itselleni laajempia vapauksia ja suoraan sanoen ajatukseni vievät minua ehkä liiankin kauas akateemikon ajatuksista..

Tuosta kirjasta haluaisin todeta pari seikkaa.  Varsinkin ensimmäisessä osassa liikutaan sellaisella venäläisen kulttuurihistorian alueella, joka avautuu vaivoin, jos ei tunne venäjän kieltä eikä ole muissa yhteyksissä perehtynyt alaan.  Suomentaja on kyllä tehnyt parhaansa, mutta kaikkeen ei kääntäjän kynäkään taivu. Toinen osa lienee tavalliselle lukijalle kiinnostavin. Siinä pohditaan venäläisyyttä kulttuurihistorian valossa ja käsittää useita, myös nykytapahtumien valossa kiinnostavia aiheita. Lihatšov mm. käsittelee Kievin Venäjän (Киевская Русь) kulttuuriperintöä, vertailee sen suhteita Venäjään ja havaitsee aikojen kuluessa alueiden välillä olleen tiivistä kanssakäymistä ja vastavuoroisuutta.  Kiinnostava on myös luonnon merkityksestä venäläisen kulttuuriin. Kolmannessa osassa on makoisaa pohdintaa eurooppalaisista ja venäläisistä puutarhoista.  Ihmisen suhde luontoon ja puutarhat taitavat olla elämänfilosofisten kysymysten ohessa akateemikon lempiaiheita.

Laitan tähän vielä pienen sivuhuomautuksen.  Akateemikko Lihatšovin sukunimi voidaan translitteroida kahdella tavalla, itse asiassa useammallakin, jos lasketaan, että suhu-s voidaan kirjoittaa sh:na. Tuo painotettu e lausutaan o-äänteenä. Yhtenäistä käytäntöä sen translitteroinnissa ei ole. Itse asiassa käyttäisin mieluiten e-kirjainta, mutta olen antanut pahalla tavalla periksi ja kirjoitan, miten sattuu.


II.                  Dmitri Lihatšov: Patriotismi nationalismia vastaan (tiivistelmä)

Seuraavassa on tiivistetysti artikkelin sisältö (s. 182 – 192). Kirjoituksessaan Dmitri Lihatšov tuo vihamielisen nationalismin sijalle patriotismin. Olen jättänyt esimerkit pois käytännössä kokonaan. Teksti on lähes kokonaan kopioitu kirjasta. Kääntäjän tyyli ei väliin miellytä, mutta alkuperäistä tekstiä minulla ei ole ollut käytettävissä. Loppua kohden kirjoitus menee melko pateettiseksi.

Alkuun Lihatšov torjuu sen yleisen ajatuksen, että puhumalla kansallisista ominaispiirteistä tai kansanluonteesta se edistäisi kansojen erkaantumista toisistaan.

Akateemikko toteaa, että venäläiset ovat olleet vaatimatonta kansaa. He eivät ole sortuneet omaan kehuun ja heille on ollut tyypillistä itsensä vähättely. Suurimman osan ajastaan he ovat eläneet sovussa naapurikansojen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee mm. venäläisten ja karjalaisten kylien yhteiselon. Mitään rotuennakkoluuloja ei ole ollut. Koko venäläisen kulttuurin historia on pääosin osoitusta avoimesta luonteesta, vastaanottokyvystä ja kansallisen kopeuden puuttumisesta.

Ihmisillä on luontainen taipumus etsiä eri paikoista ja ihmisistä erityispiirteitä. Juuri ne sitovat kasoja toisiinsa, pakottavat rakastamaan kansaa, johon emme des kuulu, mutta jonka kohtalo n tiellemme saattanut. Luonteen kansallisten erityispiirteiden selvittäminen ja tunteminen auttavat meitä ymmärtämään toisia kansoja.

Rakkaus omaa kansaa kohtaan ei ole yhdistettävissä toisia kohtaan tunnettuun vihaan. Rakastaessasi omaa kansaasi ja omaa perhettäsi tulet rakastamaan enemmän muita kansoja, perheitä ja ihmisiä. Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen, eriytymään muista tai tunnustamaan vieraan – ei tietysti kaikenlaisen vieraan, vaan sen mikä on parasta vieraassa, mikä on erottamaton osa taidosta nähdä tämä paras.

Jos ihmisessä on hallitsevana kyky omaksua vieraita kulttuureita, niin se johtaa oman arvon selkeään tiedostamiseen. Siksi kansallistunne on korkeimmissa ja tiedostetuissa ilmenemismuodoissaan aina aktiivisen rauhantahtoinen eikä suinkaan välinpitämätön muita kansallisuuksia kohtaan.

Nationalismi ilmentää kansakunnan heikkoutta eikä sen voimaa. Useimmiten nationalismiin sortuvat heikot kansat, jotka yrittävät säilyttää itsensä kansalliskiihkoisin tuntein ja ideologioin. Mutta suuri kansa, jolla on oma suuri kulttuuri ja omat kansalliset perinteet, on velvollinen olemaan hyvä, varsinkin jos siihen liittyy pienen kansan kohtalo. Suuren kansan täytyy auttaa pienempää säilyttämään itsensä, kielensä ja kulttuurinsa.

Todellinen patriotismi on siinä, että rikastuttaessaan muita rikastuu henkisesti myös itse. Eristäytymällä muista kulttuureista nationalismi hävittää ja näivettää omaa kulttuuriaan. Kulttuurin täytyy olla avointa.

1900-luvun opetuksista huolimatta emme ole oppineet kunnolla erottamaan patriotismia ja nationalismia toisistaan. Pahuus kätkeytyy hyvyyden naamioon.

Patriotismi on jaloimpia tunteita. Se ei ole vain tunne, se on hengen yksilöllisen ja yhteiskunnan sivistyksen tärkein osa, kun ihminen ja koko kansa ikään kuin kasvavat yli itsensä ja asettavat itselleen yksilöiden yli nousevia päämääriä.

Nationalismi taas on ihmissuvun kaikkein raskaimpia onnettomuuksia. Kaikkinaisen pahan tavoin se piiloutuu, elää pimeydessä ja on olevinaan kuin rakkaus omaa maata kohtaan olisi sen synnyttänyt. Itse asiassa sen on synnyttänyt ilkeämielisyys ja viha muita kansoja kohtaan ja sitä osaa omaa kansaa, joka ei ole yhtä mieltä sen näkemyksistä.

Nationalismi herättää epävarmuutta ja heikkoutta, joiden synnyttämä se onkin.

Kaikkein vähiten nationalismia on niissä venäläisen yhteiskunnan piireissä, jotka ovat olleet sidoksissa Venäjän kansalliseen kulttuuriin (talonpojat, sivistyneistö, monen sukupolven työläiset). Juuri työn perinteet tekevät ihmiset aidosti sivistyneiksi.

On muistettava, että kansaa ei voi pitää vastuullisena hallitsijoidensa teoista. Myös Venäjän kansa ja juuri venäläiset ovat kärsineet hallituksensa julmuudesta.

Venäjän historia on loputtomien koettelemusten historiaa, joista huolimatta kansa on säilyttänyt arvokkuutensa ja hyvyytensä.

Rakastakaamme kansaamme… ja perhettämme.
Jos perheessä on kaikki kunnossa, niin arkielämässä tällainen perhe vetää puoleensa muita perheitä, jotka vierailevat ja osallistuvat perhejuhliin. Hyvinvoivat perheet elävät sosiaalisesti, vieraanvaraisesti ja hilpeästi. Ne ovat ehjiä ja voimakkaita perheitä.

Näin on kansojenkin elämässä. Kansat, joille patriotismia eivät korvaa kansallismieliset ”keksinnöt”, ahneus, ja nationalismin ihmisviha, elävät ystävyydessä ja rauhassa muiden kansojen kanssa.
Lihatšov kertoo tutkineensa tiedemiehenä muinaisvenäläistä kirjallisuutta. Siinä oli venäläisten kirjailijoiden ohella bulgaareja, serbejä, kreikkalaisia, kroaatteja, puolalaisia, mordvalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. He kaikki osallistuivat venäläisen kirjallisuuden kehittämiseen. Kaikki he ovat saman kansan palvelijoita ja koko maapallon kansalaisia. Lihatšov toteaa sanovansa sen sydämensä kyllyydestä, se ei ole tyhjää sanahelinää.

Kirjoittaja päättää tekstinsä gruusialaisen laulun sanoihin. Nationalismi perustuu vihaan muita kansoja kohtaan, patriotismi perustuu rakkauteen omaa kohtaan. Niitä vertaillen hän toteaa: Minkä viha tuhoaa, sen rakkaus rakentaa…



III.                Katsaus akateemikko Dmitri Lihatšovin elämään ja ajatuksiin

Lihatšovin muistelmateoksen "Ajatuksia elämästä" kansi

Akateemikko, kirjallisuuden tutkija ja kulturologi Dmitri Lihatšov (1906 – 1999) eli pitkän elämän (https://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Likhachov).  Olen lukenut vastikään hänen muistelmiaan (Мысли о жизни. Воспоминaния), joka valaisee hänen elämänsä monenlaisia vaiheita.  Teoksen alkupuolella on nostalgisen kauniita kuvauksia hänen lapsuudestaan.  Silloin suomalaisetkin tulivat hänelle tutuiksi hänen viettäessään kesiään Kuokkalassa. 20-luvulla hän pääsi opiskelemaan Leningradin yliopistoon. Vuonna 1928 hänet vangittiin, kun meni arvostelemaan vallanpitäjien käyttöönottamaa venäjän kielen ortografiauudistusta.

Suurimman osan vankeusajastaan hän vietti Solovetskin vankileirillä Vienan meren luostarisaarella (https://en.wikipedia.org/wiki/Solovki_prison_camp, http://www.gulag.fi/solovetsk.html). Siellä hän sai myös rangaistusta kärsiessään julkaistua ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa paikallisessa lehdessä. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti jo vuonna 1932. Ehkä tämänkin vuoksi hän oli hyvin varovainen vallanpitäjien arvostelussa, ettei olisi joutunut vankeuteen uudestaan. Tieteellinen ura lähti heti vapautumisen jälkeen nousuun. Myöhemmin hän kohosi jopa Neuvostoliiton akateemikoksi.

Vankeusaika oli hänelle erityisen tärkeä aika. Hän kirjoittaa muistelmissaan, että se oli hänen toinen yliopistonsa. Hän tapasi siellä älymystöä, joista tärkein oli filosofi ja samalla vallankumousmies A.A. Meyer (Мейер). Tämä oli siinä vaiheessa jo 55-vuotias. Keskusteluja Meyerin kanssa hän pitää tieteellisen uransa kannalta yhtenä merkittävimmistä. Elämäkerrassaan hän kirjoittaa pitkään Meyerin Faustia käsittelevästä tutkielmasta, jonka tämä pani alulle vankileirillä.

Vankeuden lisäksi  Lihatšovin elämässä oli myös muita koettelemuksia. Talven 1941-1942 hän eli piiritetyssä Leningradissa, joskin ”elämän tien ” kautta hänet saatiin sieltä evakuoitua. Muistelmissaan hänen kuvauksensa kaupungin nälästä, kuolinkamppailuista, ihmissyönnistä ja muista raadollisuuksista on karmeaa luettavaa.

Sodan jälkeen elämä lähti urilleen. Hänen perheeseensä syntyivät kaksostytöt, joista toinen seurasi isänsä jalanjälkiä tutkijaksi. Hän kuoli vuonna 1981 traagisesti auto-onnettomuudessa uransa huipulla.

Lihatšov ei liittynyt koskaan puolueeseen, ei suostunut koskaan mihinkään puolueen ajamiin parjauskampanjoihin (joutuen ongelmiin mm. Andrei Saharovia ja Aleksandr Solženitsynia puolustaessaan). Hän ei ollut toisinajattelija vaan pyrki aina kompromissiin. Hän oli periaatteen mies, mutta kerran hän taipui pakotettuna kirjoittamaan erään teoksensa johdantoon viittaukset Stalinin, Marxin ja Engelsin teoksiin, mikä tuolloin oli yleisesti tapana.

Hänellä on oma näkemyksensä lokakuun vallankumouksesta.  Hänen mielestään lokakuun se tähtäsi ennen kaikkea älymystöä vastaan. Moukat alkoivat heti pidättää professoreita.

Lihatšov oli kasvanut vanhauskoisessa perheessä. Hän oli kuitenkin maailmankatsomukseltaan ateisti, mutta näki kyllä kirkon arvon ja merkityksen Venäjän historiassa ja sittemmin myös Neuvostoliiton hajoamisen aikana kansaa yhdistävänä voimana. Hänen täyttäessään 90 vuotta vuonna 1996 Pietarin ja Laatokan metropoliitta Vladimir onnitteli häntä antaen lahjaksi Jumalaäidin ikonin. Dmitri Lihatšov teki ristinmerkin ja suuteli kuvaa. Kun häneltä kysyttiin, millaisin menoin hän haluaa itsensä haudattavan, hän vastasi: ”vanhauskoiseen tyyliin”.

Luettelo hänen julkaisuistaan on valtava. Hän tunsi perinpohjin venäläisen kulttuurihistorian ja sen perinnön. Hän jatkoi tutkijan uraansa kuolemaansa asti.

Elämänsä viimeisinä vuosinaan hän oli venäläisen kulttuuriperinteen arvostettu tuntija. Hän oli kuin elävä muistomerkki, jolta pyydettiin ja joka lausui mielipiteitään ja ajatuksiaan monenlaisissa yhteyksissä. Minun mielestäni hänen asemansa oli jopa kummallinen. Hän oli totta kai tiukka, ankarin kriteerein argumentoiva tutkija. Mutta häneltä alkoi ilmestyä kirjoja ja kirjoituksia, joissa hän lausui yleisinhimillisistä kysymyksistä psykologisia ja filosofisia viisauksia. Niissä on parhaimmillaan mukana voimallinen kosketuspinta hänen rankkoihin elämänkokemuksiinsa. Minulle ne alkoivat pahimmillaan tuntua triviaaleilta höpinöiltä, joissa osin väkinäisesti pyrittiin antamaan vastaus kaikkiin inhimillisen elämän kysymyksiin. Tästä syystä 90-luvulla kiinnostukseni miehen kirjoituksiin laantui. Mutta kysyntää niille kuitenkin oli, koska niitä niin paljon julkaistiin.

Kirjoituskokoelma ”Kirjeitä hyvästä” (Письма о добром) on suunnattu nuorelle sukupolvelle. Aihepiireinä on sellaisia asioita kuin nuoruus, elämän suurin arvo, elämän tarkoitus, mikä ihmisiä yhdistää, milloin tulee loukkaantua, todellinen ja valheellinen kunnia, uran luominen, ihmisen intellektuaalisuus, kasvatus, huonot ja hyvät vaikutteet, kateus, ahneus, arvokas käytös, taito erehtyä, kuinka esiintyä, kotikirjasto, onnellisuus, omantunnon käskyt, oppimiseen oppiminen, neljäs ulottuvuus, yhdessäolo, matkustaminen, moraali, taiteen ymmärtäminen, venäläinen luonto, kulttuurin muisto, muisti, menneisyyden muistomerkit, uskonto, hyvyyden tiellä. Monet näiden kirjeiden lukijoista ovat varmaan saaneet niistä tukea elämän polulla. Minulle niistä jää vähän käteen. Kuitenkin kun tietää, että kirjoittaja on arvostettu, paljon elämän synkkiäkin puolia kokenut henkilö, teksteihin syventyy nöyrällä kunnioittavin mielin.
…

Dmitri Lihatšovin muistan monien vuosien takaa nimenomaan kulttuurin merkityksen puolestapuhujana. Hän ymmärtää kulttuurin hieman eri lailla kuin nykyisin massakulttuurin valta-aikana. En voi sanoa, että käsitys olisi laajempi tai suppeampi, parasta olisi kai käyttää sanaa syvempi. Kulttuuri tuo hänen mukaansa ihmisten elämään ja heidän kanssakäymiseensä moraalia.
Yleisradio haastatteli häntä 80-luvun lopussa. Todennäköisesti vuosi on 1988, kun hän kävi Suomessa avaamassa laajaa venäläisen avandgardistisen taiteen näyttelyä. Se on minulla katkelmana tallessa vanhassa huonokuntoisessa VHS-kasetissa. Siitä löytyy mielenkiintoisia ajatuksia. Kaiken lisäksi haastattelu on annettu hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten se on siinäkin mielessä arvokas.    

Yhteiskunnan kehityksessä kulttuurin merkitys on hänen mukaansa aivan keskeinen. Talousongelmat voidaan ratkaista vain kulttuurin ansiosta. Kulttuuri kasvattaa moraalia (нравственность):

”Moraalittomassa yhteiskunnassa eivät mitkään lait toimi, eivät taloudelliset, eivät juridiset, eivät mitkään. Sellainen yhteiskunta ei selviä mistään.”

Näin selkokielisesti Dmitri Lihatšov kiteyttää TV-haastattelussa kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen. Kun sitten toimittaja kysyy, onko hänen kotimaassaan moraali riittämättömällä tasolla, Lihatšov antaa myöntävän vastauksen ja lisää, että sekä moraalia että kulttuuria on liian vähän. Se on vakava asia, sillä ne asiat kulkevat rinnakkain. Kulttuurin väheneminen johtaa moraalin laskuun.
Sitten akateemikko kartoittaa lisää aikansa henkistä tilaa. Minusta se tuo mieleen oman aikamme.
Lihatšovin mielestä inhimillinen järki (tai ihmisen mieli; человеческий ум) ei voi olla tyhjä. Jos sillä ei ole mitään tehtävää kulttuurin parissa, aggressiivisuus alkaa kasvaa. Ja Lihatšov toteaa sen kasvavan koko maailmassa tarkoittaen terrorismia ja kansallisuuksien välisiä vihamielisyyksiä. Yhtäkkiä hänen mukaansa on sekä Neuvostoliitossa että myös muualla maailmassa ilmaantunut kansallisuuskysymyksistä johtuvia uhkia. Nationalismi on lisääntynyt. Massakulttuuriin on tullut hänen mielestään aggressiivisuutta, mikä ilmenee varsinkin musiikissa.

” Aistin tämän aggressiivisuuden kaikkialla, se kasvaa pelottavasti ja on vaarallista. Tällaisessa aggressiivisessa tilassa yhteiskunta ei voi olla normaalissa olotilassa.”

Lihatšovin mielestä on nostettava kulttuurin tasoa. Hän tarkoittaa nimenomaan elitististä kulttuuria. Sillä hän tarkoittaa esimerkiksi filosofiaa, joka Neuvostoliitossa marxismi-leninismin valtakaudella on jäänyt syrjään. Niminä hän mainitsee sellaisia filosofian klassikkoja kuin Platon, Kant, Hegel ja Schiller. Vanha tieteellinen perinne on Neuvostoliitossa unohdettu. On opittava itsenäiseen ajatteluun. Kaikilla on siihen oikeus.

Lopuksi Lihatšov tuo esiin näkemyksensä, mihin suuntaan hänen kotimaansa tulee kehittymään. Haastattelija tarkentaa: ”Eteneekö se länsimaisten mallien mukaan vai etsiikö se pelastusta omista juuristaan ja perinteestään?”

Akateemikon vastaus ensi alkuun yllättää minut, mutta kun hän sitten sitä tarkentaa, niin kaikki on täysin luonnollista.

”Jos se tulee etsimään ratkaisuja omista traditioistaan, niin se on juuri läntinen malli.”

Ymmälle menin tässä vaiheessa, mutta hän tarkentaa ja tuo esiin tosiasiat, jotka minullekin ovat itsestään selviä. Akateemikko selvittää, että tärkeimmät venäläiset kirjailijat (Puškin, Dostojevski, Tolstoi, Tšehov ym.) ovat saaneet voimansa juuri eurooppalaisuudesta, eurooppalaisesta perinteestä.  Akateemikon mukaan on tutkittava Venäjän klassikkojen eurooppalaisuutta, sitä minkälaisista käsityksistä se nousee.

Tässä akateemikon puheesta huokuu aivan toisenlainen henki kuin Vladimir Duginin puheissa Euraasian liitosta.

Lopussa haastattelija kysyy myös uskonnon ja kirkon roolista yhteiskunnassa.  Lihatšov näkee kirkon merkityksen hyvin tärkeänä. Se että ihmiset on erotettu uskonnosta, on hänen mukaansa kauhea onnettomuus. Myös uskonnon kautta ihmiset ovat sidoksissa läntiseen kulttuuriin. Kristillisyys kasvattaa ihmistä, tekee hänestä sivistyneemmän, koska Raamattu on ”taiteen tietosanakirja”. Lihatšov lisää, että, kun jokin asia kielletään, siitä tulee kiinnostavampi. Hän uskoo kuitenkin kiinnostuksen kirkkoon ja uskontoon kasvavan, vaikka se ei olekaan enää kielletty.
...

Palaan vielä Dmitri Lihatšovin nuoruusvuosiin. Haluan tämän osion loppuun liittää vielä yhden muistelun siitä, miten hän 1920-luvulla tuli valinneeksi opiskelualansa. Se kertoo suuresta henkisyyden kaipuusta, jota hän tuolloin eli.

Akateemikko muistelee samaan aikaan lokakuun vallankumouksen kanssa alkaneita kirkkoon kohdistuneita vainoja kuvaten sivistymättömien vallassaolijoiden käytöstä inhottavaksi ja raa’aksi. Vainot olivat niin julmaa ja kestämätöntä, että monet venäläiset alkoivat sen vuoksi käydä kirkossa tehden näin psykologisesti pesäeroa vainoajiin. Lihatšov kertoo muistelmissaan, että hänen omalla lähialueellaan kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana 1918 – 1919 menetti satoja kirkon työntekijöitä henkensä, useita kirkkoja ja luostareita tuhottiin, ainakin pari sataa papistoon kuuluvaa joutui vankeuteen. Tämä oli tietysti vasta alkua, 20-luvulla koko maassa vainot vain laajenivat.

Tuolloin jäljelle jääneissä kirkoissa jumalanpalvelukset sujuivat hyvin hartaina, kirkkokuoroissa oli mukana parhaita laulajia. Monet kääntyivät ortodokseiksi. Esimerkkinä Lihatšov mainitsee juutalaissyntyisen pianistin Maria Judinan, josta olen kirjoittanut blogiini jo muutamaan kertaan. Kansan parissa levisi suru ja kaipuu tuhoutuvan Venäjän puolesta. Isänmaanrakkaus ei näkynyt sen voittojen ja saavutusten ylistyksenä. Ihmisten patriotismi näkyi suruna: he itkivät ja rukoilivat.


Siinä murheen ilmapiirissä Lihatšov kertoo valinneensa oman opiskelu-uransa. Vuonna 1923 hän aloitti yliopistossa muinaisen Venäjän kirjallisuuden ja muinaisvenäläisen taiteen opinnot.  Hän halusi pitää mielessään Venäjää ”niin kuin vuoteen ääressä istuvat lapset haluavat pitää muistissaan kuolevan äidin hahmoa” voidakseen näyttää sen ystävilleen ja kertoa sen kärsimyksen täyteisestä elämästä. Omia teoksiaan hän pitää muistokirjoituksina, joiden tarkoituksena on kunnioittaa vainajia. Kaikkien nimiä ei voi niissä mainita, on tyydyttävä rakkaimpaan, se löytyi tuolloin muinaisesta Venäjästä. Tähän tapaan akateemikko kuvaa omaa uravalintaansa. Täytyy tämän perusteella todeta, että  Lihatšovin ”ateismi” on sittenkin suhteellista.


IV.                Omaa pohdintaani patriotismista, nationalismista ja nykyelämämme menosta


Alkuun voisi ajatella, että Lihatšovin tekstiä voisi käyttää avoimen maahanmuuttopolitiikan puolustamiseen. On toimittava kansallismielistä vihaa vastaan ja osoitettava ymmärrystä , sympatiaa ja rakkautta vieraille ja ylipäänsä erilaisuudelle. Se on osa ihmisyyttä. 

Kaiken lisäksi Lihatšov osoittautuu varsin eurooppamieliseksi henkilöksi. Hän näkee venäläisen sivistyksen perustan Euroopassa. Voisi siis tulkita, että jos hän eläisi nyt, hän saattaisi olla varsin mielissään Euroopan integraatiokehityksestä.

Mutta tarkemmin ajatellen, kuinka erilaisessa maailmassa akateemikko liikkuu. Sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhteyttä niihin kansainvaelluksiin, joita läntinen Eurooppa tällä hetkellä elää. Totta kuitenkin on se, että onhan olemassa myös toinen taso. Suomalaisessa koululaitoksessa ja työelämässä suomalaiset kohtaavat entistä enemmän eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Jälkimmäisestä puheen ollen monet ulkomaalaiset ovat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin. Monilla eurooppalaisilla ja aasialaisilla on vain hyviä kokemuksia suomalaisista. Sitten on kuitenkin olemassa segregaatiokehitystä. On olemassa maahanmuuttajaryhmiä, joita ajautuu tänne eri teitä ja jotka eivät sopeudu, mutta joiden integroiminen ja ns. kotouttaminen on vienyt paljon varojamme ilman toivottua tulosta. Näiden ryhmien johdosta myös väkivaltarikos- ja raiskaustilastojemme kärjessä on maahanmuuttajaryhmien edustajia.  Jos avoimen maahanmuuton kannattajaksi suuntautunut julkinen mediamme yrittää vakuuttaa kyseessä olevan yksittäistapauksia, ei se julistus mene enää perille. Vaikka monet vaikenevat ongelmista, niin epäluulo maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita kohtaan on hyvin syvällä.

Lihatšov perustelee patriotismia nimenomaan kansan vapaalla tahdolla. Hallitsijoiden tai muiden vallanpitäjien toimia siihen ei saa liittää.

Venäjän kansa on Lihatšovin laajan tiedon pohjalta aina ollut vaatimatonta, uhoa siinä ei ole ollut. Se on vähätellyt itseään. Siinä vaatimattomuudessaan ja vieraanvaraisuudessaan se on pyrkinyt rauhaomaiseen yhteiseloon naapureiden, naapurikansojen ja muiden kansallisuuksien kanssa. Se on oppinut pärjäämään kaikkien kanssa.

Miten nykyinen kehitys sopii tuohon Lihatšovin paatoksellisestikin ylistämään patriotismiin eli isänmaan rakkauteen, jossa rakentavana ja kantavana voimana on rakkaus omaan lähiympäristöön, perheeseen, ystävyyteen, työhön, luontoon, kotimahan? Se on turvallinen ympäristö, joka takaa ihmiselle vakaat mahdollisuudet työhön, hyvinvointiin ja avaa kansalliset rajat ylittävän avoimen ystävyyden, toisten kunnioituksen.

Lihatšovin mielestä on aina niitä, joissa viha pääsee voitolle, jotka kokevat vieraan uhaksi.  Ymmärrän tämän kuitenkin niin, että suotuisassa ympäristössä sille ei jää tilaa kasvaa ja puhjeta.

Vieraan saapuessa taloomme meillä on oikeus päättää, miten häneen suhtaudutaan. Epäluulon voittaa yleensä rakkaus, jos siihen on perusteita. Mutta jos joku ulkoapäin ylimielisyydessään alkaa neuvoa, miten on toimittava, ollaan alustalla, josta viha saa voimaa. Ihmisen luonto ei sitä hyväksy.

Pitemmälle mennään, jos epäluuloista ihmistä aletaan solvata, haukkua ja nimitellä. Saa kuulla impivaaralaisuudesta ja suomalaiseen kansanluonteeseen pesiytyneestä rasismista. Vastapainoksi toitotetaan jostakin vastuusta, kansainvälisyydestä, monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja pakotetaan opetettuun tekohyvyyteen.  Suunta alkaa olla kohti pakkovaltaa.

Emme ole enää itsemme herroja. Vieras voima on ottanut meidät ohjaimiinsa. Sen takana on Eurooppa, Euroopan unioni, yleiseurooppalainen kehitys.  

Lihatšov eli lähes koko elämänsä Neuvostoliitossa. Se oli keskusjohtoinen valtio, joka puuttui määräysvallallaan lähes kaikkeen. Hän selvisi siitä hienosti, kunhan oli ensin maksanut oppirahansa pakkotyöleirillä. Vallan mielistelystä häntä ei voi syyttää, vaikka tekikin kompromisseja eikä koskaan halunnut dissidentiksi. Häntä kuunneltiin, arvostettiin ja siedettiinkin, vaikka hänen lausumansa eivät aina välttämättä olleetkaan valtaapitävien mieleen.

Sellaisessa yhteiskunnassa häneltä kimposi yllä olevat ajatukset.

Euroopan unioni ei ole Neuvostoliitto mutta kieltämättä yhtenevyyksiä siinä on. Valta on vieras voima, joka sanelee ihmisille, miten pitää ajatella, miten toimia. Päätökset tulevat kaukaa, tavallisella kansalla ei ole voimaa asettua niitä vastaan. Tällainen rikkoo omasta lähiympäristöstä kumpuavaa turvaa ja avoimuutta.  Rehellisyydellä ei enää pärjää. On opittava selviämään muilla keinoin. Kansan moraalinen perusta on koetuksella.

Neuvostoliitto hajosi paljolti siihen, kun moraalinen pohja mureni. Se perimmäinen syy ei ollut talous, vaikka siihen kaikki heijastui.  Tämä Lihatšovin näkemys tulee ilmi hänen yleisradiolle antamassaan haastattelussa pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Ne jotka uskovat EU:hun ja hyväksyvät keskusjohtoisen päätäntävallan ja lainsäädännön sekä liittovaltiokehityksen yhteisvastuineen toteavat, että ihmisille pitää tämä selittää, heille pitää kertoa ”totuus”. Tämä on sitä ylimielisyyttä ja parempaa tietämistä, mihin myös akateemikko Lihatšovin kotimaassa turvauduttiin.

Alkuun luotiin federalisaatio, jonka piti olla eri kansallisuuksien yhteinen projekti. Sitten yläpuolella oleva hallinto alkoi kahmia itselleen yhä enemmän valtaa. Ja sen johtoon tuli henkilö, joka toimi yhä häikäilemättömämmin vieden kansalta jopa oman tahdon ja oman ajattelun. Virheet huomattiin ja tehtiin korjausliikkeitä, mutta lopulta kokeilu hajosi käsistä. Moraali mureni, siten talous.

Patriotismia ei todellakaan tue se, jos tänne vastaanottokeskuksiin rahdataan tablettejaan räplääviä nuoria miehiä, jotka ovat muka vainottuja turvapaikanhakijoita. Ei siitä synny luovaa kanssakäymistä ja yhteydenpitoa naapureiden kanssa.  Se ruokkii epäluuloa ja saattaa johtaa vihaan.

Elinympäristömme on muuttumassa rauhattomammaksi, talous ei vedä, näkymät ovat heikot, mikä lisää turvattomuuden tunnetta. Maahanmuutto on edistänyt segregaatiota, rikollisuus kasvaa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana olevan sosiaaliturvan voiman ovat hyväksikäyttäjät pilanneet.  Suomalainen me-henki ja yhteisöllisyys ei ole enää mitään.

Kun ihminen menettää sidoksensa turvalliseen arkielämään ja sen mukanaan tuomaan yhteisöllisyyteen, se vie pohjan myönteiseltä patriotismilta, sitten voidaankin olla lähempänä nationalismia. Luodaan pohjaa vihalle. Tuntuu, että ehdoin tahdoin kylvetään eripuraa. Eristäytyminen vain kasvaa ja sen myötä viha kaikenlaisina kansallismielisine kahnauksineen.

Ihmisestä tulee oman yhteisönsä sivustakatsoja. Pelko sulkee korvat ja silmät, emme uskalla puuttua ympärillä tapahtuviin väkivaltatekoihin. Pahimmassa tapauksessa joudumme katsomaan henki kurkussa vierestä, kun joku lähimmäisemme hakataan.

Media on ajautunut tavallisia suomalaisia vastaan. Luodaan tyhjästä uutisia, joiden tarkoituksena on saada aikaan kaaosta ja eripuraa.  Se luo ulkomaille meistä vääriä, jopa vihamielisiä mielikuvia.  On selviä esimerkkejä, jossa on tietoisesti luotu Suomesta vihamielistä kuvaa, vääristelty ja oltu vahingoniloisia. Tämäkin luo vihaa. Itsetuntomme kärsii, kansallinen yhteisöllisyytemme murenee.

Rajoittamaton maahanmuutto luo säröä kansallisuuksien välille. Patriotismi saattaa jäädä vain pinnallisten mielikuvien tasolle. Voidaan esimerkiksi urheilussa peukuttaa suomalaisten puolesta. Sopuun on yhä vähemmän mahdollisuuksia. Vihalle on avattu tie, sitä estämään luodaan yhä raaempaa lainsäädäntöä, jossa halveksitaan ihmisarvoja, tuomitaan väärin ajattelijat, joista saattaa olla uhkaa valtaapitävälle ideologialle, kutsuttakoon sitä siten vaikka punavihreäksi.

USA:n ajamat Venäjä-pakotteet ovat yksi väline matkalla kohti sekasortoa. Neuvostoliittoa ei tule takaisin, mutta EU:n liittovaltiokehityksen mukana kehittyy samantapainen valtioliitto, joka lisää keskuksen valtaa, siirtää päätöksentekoa pois kansallisvaltioista. Kansa jää periferiaan. Lainsäädäntövalta siirtyy muualle.

Lihatšov kehuu sitä avoimuuden ja rauhanrakkauden ominaisuutta, mikä naapuriheimojen ihmisten kesken aikoinaan vallitsi. Tämä on nykyisin unelmaa. Avoimuus ja rauha ei voi elää sellaisessa yhteisössä, jossa ylhäältä sanellaan, mitä ihmisen tulee tehdä, miten hänen pitää käyttäytyä.

Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen. Ne kulkevat elämässä rinnan.  Ihmisen pitää voida myös torjua muukalainen, jos hän uskoo sen olevan itselleen ja lähiyhteisölleen uhaksi. Ulkoapäin ei häntä pidä ruveta ohjailemaan eikä leimaamaan. Jos totalitarismi voittaa alaa, niin pahimmassa tapauksessa ihminen voidaan mitättömin verukkein siirtää syrjään tai hänen elämässä etenemiselle tulee rajoituksia. Näin tämä voi edetä.

Pahin visio on se, että elämämme muuttuu yhä absurdimmaksi. Väärin ajattelustakin tulee rikos.  Ihmiset leimataan, heitä nöyryytetään, jos he eivät sopeudu keskusvallan pyrkimyksiin. Epäluuloisuus saattaa riittää syytökseksi. Ihmiset eivät voi enää suhtautua luontevasti vieraisiinsa tai naapureihinsa.

Patriotismi lähtee oman turvallisuuden voimasta, luo yhteyttä ja auttamisen halua lähiympäristöön ja naapureihin.  En usko, että se onnistuu yhteiskunnassa, jossa kansan itsenäisyyttä poljetaan. Itse uskon patriotismin varaan rakentuvaan kansallisvaltioon. Sen kautta eri kansallisuuksien välille voidaan rakentaa kestäviä ja luottamuksellisia suhteita.


En ole laittanut tähän linkkejä.  Laitan kuitenkin yhden, aivan uusimman, joka toistaa samaa monikulttuurisuusideologiaansa kuin mantraa, tosin tällä kertaa pienellä taktisella itseironialla: http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kolumni-monikulttuurisuutta-ei-pida-rakastaa-kuoliaaksi/5270780. Tai saattaa ironia olla vain omaa mielikuvitustani.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Venäjä-vihasta


I.                    Johdannoksi

Aiheenani on Venäjä-viha, mutta liikun menneissä vuosissa enkä paneudu tämän päivän propagandasotaan. Otsikossa voisi olla sana ”ryssäviha”, mutta sen verran kaihdan tuota r-sanaa, etten viitsinyt laittaa sitä niin näkyvälle paikalle.

Juttuni perustana on vuonna 2004 yleisradiossa näytetty suomalaisten Venäjä-vihaa käsittelevä Arvo Tuomisen toimittama dokumenttielokuva (Ykkösdokumentti, YLE 2004), jossa haastatelleen mm. psykoanalyytikko Martti Siiralaa, professori Matti Klingeä sekä tällä kertaa sosiologina ja oman tutkimuslaitoksensa johtajana esiintyvää Johan Bäckmania (Johan Beckman Institute). Kyllähän nykysilmin katsottuna ohjelma tuntuu vanhentuneelta, mutta saattaa se antaa ajattelun aihetta edelleenkin. Ainakin siitä saa tervettä vertailukohtaa. Lopussa palaan myös omiin kokemuksiini aina 80-luvulta lähtien.

Käsittelen juttuni alkuosassa myös Timo Vihavaisen aihetta sivuavaa kirjaa (Ryssäviha. Venäjän-pelon historia. Minerva 2013). Varsin ansiokkaasti siinä Suomen historian mustia vuosia käsitellään. Kirjassa ei pitäydytä pelkästään Suomen asioissa. Tekijä toteaa, että Venäjä-vihaa on ilmennyt maan kaikissa naapurivaltioissa eikä hän halua pitää sitä Suomelle tyypillisenä. Itse aion käsitellä Vihavaisen selvitystä kansalaissodan ja 20-luvun alun ryssävihasta. Nykypäiväänkin hän viittaa ja tuntuu mielestäni vähättelevän nykyisin Venäjä-vihan merkitystä. Seuraavassa lainauksessa hän sortuu kummaan kaunopuheisuuteen, mutta onneksi sitä ei ole liikaa:

”Ei ole liioittelua sanoa, että Venäjä on aikojen kuluessa koettu vaarana ja uhkana kaikissa sen naapurimaissa. Suomen ja Venäjän suhteet ovat kuitenkin olleet pitkiä aikoja suorastaan idylliset. Muilla Venäjän naapureilla ei ole tällaista perintöä. Se elää vielä sekä meillä että Venäjällä. Me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät meistä.” (s. 310.)
Pietarissa Iisakin kirkon liepeillä sijaitsevan kissakahvilan edustalla otettu kuva 

Jokaisella vähintään keski-ikään jo yltäneellä on varmasti muistoja siitä, miten venäläisiin ja neukkuihin on eri vaiheessa suhtauduttu. Nyttemmin varmasti jokainen tajuaa ne selkeät ylilyönnit, joihin me kaikki olemme joskus sortuneet. Näitä Tuomisen dokkarissa myös sivutaan. Jos haluaa tutustua 70-luvun alun tapaan käsitellä Venäjä-vihaa, niin voi mennä Yleisradion Elävään arkistoon ja etsiä sieltä käsiinsä Hannu Taanilan ja Timo Hämäläisen ohjelman Ryssäviha ja Neuvostoliiton vastaisuus vuodelta 1972 (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/ryssaviha-ja-neuvostoliiton-vastaisuus). Siinä yhtenä haastateltavana on professori Matti Klinge, sama henkilö joka on myös noin 30 vuotta myöhemmin tehdyssä Tuomisen ohjelmassa. Minulta ohjelman seuraaminen jäi reiluun puoleen väliin, mutta ehkä on asiasta kiinnostuneita, jotka jaksavat katsoa sen loppuun asti.

Hieman sarkastisesti nostan sieltä esiin yhden näkökulman, jonka olen poiminut eräästä haastattelusta. Puhujana on kommunisti, vakaumuksensa takia vankilassa istunut Elli Parkkari:

”Kauppa on erittäin tärkeää. Kaikkihan tietävät, että meidän metalliteollisuus on kehittynyt Neuvostoliiton turvin.  Se tietää suomelle työtä ja leipää ja porvaristollekin se tietää tilauksia.”

Parkkari mainitsee siinä omaan tyyliinsä vanhan, aikanaan usein toistetun faktan idänkaupan merkityksestä Suomelle, mutta tällainenkin viisaus saatetaan nykymenossa unohtaa. 

Miksi ylipäänsä olen nyt kaivanut esiin 11 vuotta vanhan TV-ohjelman, jossa puhutaan edelleen ajankohtaisesta aiheesta, mutta nykyhetkellemme vierain sanakääntein? Ensiksikin aihe on minulle tärkeä, kutsuisin sitä nyttemmin jopa kipeäksi. Tämä ohjelma tuli sattumalta vastaan löydettyäni vintiltä vanhoja VHS-kasetteja, johon olin senkin aikoinani nauhoittanut. Kun nykyisin keskustelu aiheesta on lipunut minulle vieraaseen suuntaan, niin ajattelin näyttää, miten vielä reilut kymmenen vuotta sitten asiasta puhuttiin. Lisäksi ohjelma kiinnosti minua sen muistoarvonsakin vuoksi.  Palauttaessani mieleen omia kokemuksiani rupeaa muistelemaan, kuinka kaksijakoisesti Neuvostoliittoon ja Venäjään on suhtauduttu. Esimerkiksi omassa uskonnollismielisessä lapsuudenkodissa Neuvostoliiton ateistisena maana ajateltiin olevan paholaisen asialla, toisaalta nähtiin tärkeäksi pitää maahan hyviä suhteita, sillä olihan se naapurimme, joka oli parasta pitää rauhallisena.  

 Ja nykypäivän tilanne on ihan omassa luokassaan. Olen kehityksestä harmissani ja ihmettelen, kuinka helposti lähipiirissänikin provosoidutaan Venäjästä ja propagandistisen uutisoinnin takia sen koetaan uhkaavan turvallisuuttamme. Paljoakaan emme näköjään ole oppineet. Eräitä näistä ohjelman tulkinnoista olisi vaikea liittää tähän päivään. Puheet Karjalan palauttamisesta ovat alkaneet jo unohtua.  Eikä taida psykoanalyyttinen näkemystapakaan enää purra.

Jotkut ohjelman väittämät voivat herättää hilpeyttä. Eri aikakautena keskustelu Venäjästä saa yllättäviä painotuksia. Se osaltaan osoittaa meidän traumaattisuutemme venäläisyyttä kohtaan. 

TV-ohjelmaa käsitellessäni jaa katsauksen lähinnä kolmeen osaan: Suomen historiaan liittyvä osuus (Matti Klinge), psykoanalyytikon näkemys (Martti Siirala), sosiologinen ja sosiopsykologinen näkemys (Johan Bäckman). Bäckmanin näkökulmat olivat yllättäviä. Vaikka hän sosiologisen tutkimuslaitoksen johtajana esiintyessään saattaakin puhua suuremmalla suulla, kuin tosiasiassa on, hän tuo kuitenkin esille sangen mielenkiintoisia asioita, joita kannattaa pohtia vaikka näkemykset saattavat myös hymyilyttää. Lisäksi ohjelmassa haastatelleen Suomen venäläistä, Terijoella 30-luvun lopulla syntynyttä Kiril Gluschkofia ja toimittaja Eilina Gusatinskia, mutta he jäävät nyt taustalle.


II.                  Katse itsenäisyytemme alkuvuosiin

Aluksi mennään kuitenkin Timo Vihavaisen kirjaan. TV-dokumentissa Matti Klinge käsittelee samoja asioita yleisemmällä tasolla. Hänen kantansa sopisi ehkä paremmin alkuun, mutta käsittelen dokumentin omana kokonaisuutenaan. Huomattavaa on, että Vihavainen viittaa kirjassaan myös Klingen tutkimuksiin.

Vihavaisen mukaan ryssävihan voimakas nousu liittyy vuoteen 1918. Toki merkkejä vihasta oli jo aiemmin, mutta tämä katsotaan ohjelmallisen russofobian syntyvuodeksi. Suomalaiset isänmaalliset voimat kokivat sen iskuksi vasten kasvoja, kun sosialidemokraattinen liike turvautui avoimeen, venäläisen esikuvan mukaiseen väkivaltaan. Se herätti monissa moraalista suuttumusta. Esimerkiksi Santeri Alkio oli vielä vuonna 1917 hyvin asiallinen sekä venäläisiä että sosialisteja kohtaan, mutta vuoden 1918 sodan jälkeen hänen asenteensa venäläisiä kohtaan jyrkkenivät. Vihaa löytyi poliittisen kentän eri laidoilta.

Kansalaissodan aikoihin venäläisviha sai raakoja piirteitä. Aseettomia ja avuttomia ihmisiä ammuttiin vähäpätöisistä syistä. Vihavainen tuo esimerkkinä venäläisten teloitukset, joissa motiivina oli etninen tausta. Siitä esimerkkinä Vihavainen tuo Viipurissa 1918 tapahtuneen joukkomurhan.

Samasta on kirjoittanut myös Teemu Keskisarja kirjassaan Viipuri 1918 (Siltala 2013). Joukkomurhan järjestäneet eivät tunteneet lainkaan Viipurin monikansallista luonnetta. Teloitettavaksi saattoi joutua hyvinkin heppoisin ja epämääräisin perustein, mm. jos lausui sanan yksi venäläisittäin ”juksi” (toivottavasti muistini ei tässä petä).  Mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit olivat erityisen raakoja, Keskisarja on maininnut yhden nimenkin. Vihavainen toteaa, että uhreina saattoi olla viattomia lukiolaisia ja esimerkiksi puolalaisia, joiden kansallisuutta teloittajat eivät saaneet selvitettyä. Todettakoon, että olen kirjoittanut blogiini tekstin tilaisuudesta, jossa Keskisarja on esitellyt kirjan aihetta.

1920-luvulle tultaessa puhdistuksia jatkettiin kaiken venäläisten jättämän perinteen juurimiseksi. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura ja se alkoi näkymimmin julistaa pyhää vihaa venäläisiä kohtaan. Vihavainen antaa tunnustusta Matti Klingelle, joka on hänen mukaansa osoittanut AKS:n toiminnassa vihan roolin paitsi puolustuksen osana, myös kansan eheyttämisessä. Kansalaissota osoitti vastapuolella olevan yllättävän paljon voimaa ja AKS:ssa katsottiin, että se saadaan hälvenemään vihan kautta.

Liikkeen keskeisin vaikuttaja pastori Elias Simojoki hehkutti uskonnollissävyisesti paatoksellista vihaa. Simojoki kirjoittaa vuonna 1922 : ”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille…”
Mihail Bulgakovin romaaniin liittyvä muistomerkkki Moskovassa

Vihavainen toteaa Simojoen tekstin ytimenä olevan sen, ryssävihaa ei motivoitu mitenkään: ”Vihan riittäväksi syyksi esitettiin kansallisuus sinänsä”.  Kyse oli ksenofobiasta, joka suuntautui jokaiseen venäläiseen samalla perusteella kuin natsit sittemmin vainosivat juutalaisia. Syynä oli ”kansan synnynnäiset ja periytyvät ominaisuudet”. (s. 209 – 211.)

Viha heijastui myös venäläisen kulttuurin asemaan Suomessa.  Vihavainen selvittää tarkemmin sitä, miten suhtautuminen Venäjän kirjallisuuden klassikkoihin muuttui. Esimerkiksi Ilmari Kianto, Maila Talvio, V.A. Koskenniemi ja Kyösti Wilkuna olivat vielä 1900-luvun alussa venäläisen kirjallisuuden klassikkojen lumoissa. V.A.Koskenniemi torjui jo vuonna 1912  Tolstoin Anna Kareninan ja kehotti kääntymään kirjallisuudessa länteen.

Olen itse vastikään lukenut Martti Häikiön perusteellisen elämäkerran Koskenniemestä ja siellä todetaan, että Hella Wuolijoen muistelmien mukaan hän oli vielä vuonna 1906 vappumarssilla yhdessä Edvard Gyllingin ja Otto Wille Kuusisen kanssa.  On täysin ymmärrettävää, että vastareaktiona ”hairahtumiselleen” hänen kantansa jyrkkeni.

Kyösti Wilkuna alkoi yhtäkkiä halveksia Tolstoita todeten hänen teoksistaan puuttuvan ”synteettisiä, rakentavia elämänarvoja” ja havaiten kirjailijan älyllisyyden vajavaisuudet. Maila Talvio teos Elämän leikki oli sen sijaan Wilkunan suosikkeja. Se sisälsi kuvauksen siitä, miten kaikki muuttui kun siirryttiin Venäjältä rajan yli Saksaan.  (s. 212-213.)

”… kaikki oli kurjaa ja surkeaa ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät.”
”Sitten ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys.”(s. 213.)

Entä sitten autonomian ajan Venäjä-viha, oliko se 1800-luvulla vahvaa? Vihavainen viittaa Matti Klingen kirjoituksiin, joissa hänen mukaansa on osoitettu, ettei ”Suomen ja Venäjän suhde merkinnyt ryssävihaa, sortoa tai itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten itsenäisen Suomen historiankirjoitus oli ollut taipuvainen tulkitsemaan” (s. 265).


III.                Matti Klinge Suomen historiasta

Itsenäistymisen aikoihin ja sen jälkeen venäläisviha nostatettiin kansallistunteen ja isänmaanrakkauden symboliksi. Professori Matti Klinge aloittaa TV-dokumentissa puheenvuoronsa kertomalla, että Suomi irtautui Venäjästä mutkattomasti. Hän tosin heti jatkaa, että kansallinen kunnia vaati itsenäistymiselle tarinaa. Yleisen romanttisen myytin mukaisesti piti kertoa, että Suomi oli taistellut itsenäisyydestä (”vuosisatainen unelma toteutunut, kahleet katkottu”). Ryssävihan kultti synnytettiin verhoilemalla kansalaissodan todellisuus hyvän ja pahan taisteluksi, länsi vastaan itä. Klingeä mukaillen veljessodasta tehtiin vapaussota ja sille keksittiin ulkoinen syy – venäläiset. Näin saatiin taakka pois oman kansan harteilta.

Ensimmäinen propagandistinen ele oli C.G.E. Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voittoparaati 16.5.1918. Sillä haluttiin näyttää, että aivan kuin suomalaiset olisivat itse ratkaisseet oman sisällissotansa. Totuus häivytettiin propagandan taakse. Tosiasiassahan saksalaisten ammattisotilaiden divisioona oli sen kätilöinyt. Haluttiin korostaa pienen kehittymättömän valkoisen armeijan roolia. Siinä onnistuttiin järjestämällä pienehkö paraati.

Klinge pitää tätä ihan mielekkäänä politiikkaan kuuluvana toimintana, vaikka se toki vääristää todellisuutta.. Kaiken lisäksi kun Saksa romahti syksyllä 1918, niin sitä enemmällä syyllä haluttiin siirtää saksalaisten vaikutus syrjään. Näin syntynyt uusi valkoinen Suomi nähtiin syntyneen oman toiminnan tuloksena.

Ohjelmassa todetaan, että ”todellinen venäläisviha syntyi 1920-luvulla suoranaisen lietsonnan seurauksena”. Venäläisvihasta tehtiin yleinen mielipide, joka hyväksyttiin julkisuudessa, vaikka kyseessä oli suoranaista rotuvihaa. Klinge esittää tulkintansa tuon ajan venäläisvihalle: kun vihan tunteet kohdistettiin venäläisiin, niin samalla vapautettiin omat punaiset syyllisyydestä. Se on yksi tekijä selittämään tätä ilmiötä. Punaiset olivat ”erehtyneitä suomalaisia” ja venäläisvihaa lietsoivat ne piirit, jotka pyrkivät integroimaan heidät Suomen kansaan.

Maaliskuussa 1921 puhkesi Kronstadtissa kapina, jonka bolševistit tukahduttivat. Tuolloin jäätä pitkin saapui Suomeen 8 000 pakolaista. Heihin suhtauduttiin torjuvasti: ”Heitä pidettiin alkuun loismaisina muukalaisina ja suhtauduttiin silmiinpistävän alentavasti”. Heitä haluttiin sijoittaa maaseudulle, mutta rotuhygienisten syiden vuoksi sitä vastustettiin. Rotukysymys näytti siis olleen 20-luvulla hyvin pinnalla (”pelättiin suomalaisnaisten olevan alttiita venäläismiehille”). Sosialidemokraatit vastustivat käyttäen samaa perustelua kuin nykyisinkin on käytetty maahanmuuttajia vastaan: venäläisten palkkaaminen laskisi yleistä ansiotasoa. Nuiva vastaanotto saikin puolet pakolaisista palaamaan Venäjälle.


Klingen mukaan 30-luvun lopussa sävy muuttui. 20-luvun hyökkäysmentaliteetista luovuttiin ja Neuvostoliiton sotilaallisen voiman kasvaessa puheiden pääpaino siirtyi puolustukseen. Osasyynä oli myös Suomen vaurastuminen ja olojen parantuminen. 

Talvisodassa korostettiin suomalaisten kestävyyttä ja sankaruutta. Jatkosodan aikoihin kyettiin Klingen mukaan myös vastustajaa arvostamaan. Jatkosota oli kuitenkin myös valloitussota. Sen tuloksena Karjala menetettiin, mutta kauna jäi.

Hävityn sodan jälkeen Suomessa elettiin neuvostosuuntauksen aikaa aina 90-luvun alkuun saakka. ”Ajoittain naapurin mielistely meni niin lipeväksi, että venäläisetkin nikottelivat”, kuvaa ohjelman toimittaja Arvo Tuominen sodan jälkeisiä vuosia.
Presidentti Urho Kekkonen ensimmäisellä Neuvostoliiton vierailullaan vuonna 1958


IV.                Martti Siiralan psykoanalyysia

II maailmansodan jälkeistä aikaa on analysoinut psykiatri Martti Siirala. Hän käyttää aika rajua retoriikkaa. Kyse on suomalaisten patologisesta tilasta. Hänen mukaansa Suomi alistui sortajan samaistumiseen eli sairauteen, jossa alistettu tuntee rakkauden ja palvonnan kohteita alistajaansa kohtaan. Yhdeksi syylliseksi hän nostaa J.K. Paasikiven. Tämä keksi ”Leningradin legitiimit turvallisuusintressit”, joihin Neuvostoliitolla on hänen mukaansa täydet oikeudet.

Mutta myös Neuvostoliitto oli sairas, mikä ilmeni totaalisena oikean ja väärän tietämisenä sekä vainoina ja näytösoikeudenkäynteinä. Tähän Siirala löytää vertailukohdan kirkon historiasta. Siiralan mukaan yksilöllisessä vainoharhaisessa mielisairaudessa on samanlaisia rakenteita ja samantyyppisestä sairaudesta kärsi myös kirkko keskiajalla. Neuvostoliiton historia ja romahdus vertautuu noitavainoihin, jolloin kolmen vuosisadan aikana poltettiin elävältä 200 000 naista.

Venäjällä tarvittaisiin Siiralan mukaan ”uskonpuhdistusta” eli tilintekoa menneisyyden kanssa. Tällöin ei kuitenkaan pitäisi syyllistää kansaa tai ihmisiä. Asia pitäisi nähdä yleisenä ihmiskuntaa riivaavana hirmutekona. Siinä tarvittaisiin kansainvälistä solidaarisuutta, ei syyllisten etsintää ja ulkoapäin tuomitsemista.

Mielestäni tuo Siiralan ajatus on jalo ja ymmärtävä. Valitettavasti vielä nykyisinkin nousee jälkiviisaudessaan uhoavia tuomion enkeleitä, jotka haluavat julistaa kostoa elämän aallossa väärin toimineille.

Siirala on itse osallistunut sotaan ja hän on tullut muutakin kautta tunnetuksi Karjalan palauttamisvaatimuksistaan:

”Venäjä tekisi parhaan mahdollisen palveluksen itselleen, jos se korjaisi sen edeltäjän tekemät vääryydet, kuten Karjalan anastamisen Suomelle. Sillä Venäjän kansan uudestisyntyminen on mahdollista vain, jos se vapautetaan menneisyyden raskaasta perinnöstä, niistä synneistä, jotka sen entisen vallanpitäjät ja järjestelmät tekivät.”

Siiralan mukaan Suomen pitäisi pitää asiaa kansainvälisesti esillä ja vaatia palaamista Tarton rauhan aikaisiin rajoihin ja sen myötä Karjalan palauttamista. Hän toivoo kuitenkin ohjelmassa suoria neuvotteluja, uhkailu ei ole mikään vaihtoehto.

Toimittaja Arvo Tuominen tuo esiin suomalaisten kriittisen kannan: ”Valtaosa suomalaisista ei ottaisi sitä takaisin, vaikka kultalautasella tarjottaisiin.” Tätä näkemystä Siirala kommentoi pitäen sitä ”mitä selvimmin” patologiana.

Ohjelmassa haastateltu liikemies Kiril Gluschkof, joka on syntynyt Terijoella juuri ennen talvisotaa, ei hyväksy Siiralan ajatusta. Hänen mukaansa aika on mennyt ohi. Karjala hävittiin sodassa ja se on muiden asuttama. Nyt voimassa oleva raja on ollut maittemme välillä myös 1700-luvulla.  Tarton sopimuksen mukainen raja oli voimassa vain parikymmentä vuotta.

Minulla itselläni on suvussani side Karjalaan. Äitini oli syntynyt Impilahdella. En ole Karjalan palauttamiseen kuitenkaan koskaan innostunut, vaikka monet sukulaiseni ovatkin Karjala-nostalgiassaan vierailleet useaan otteeseen lapsuutensa tai vanhempiensa lapsuuden maisemissa. En ole nähnyt puheissa Karjalan palauttamisesta mitään realismia, ja vielä vähemmän näen sitä nyt.
Saattoväkeä Mannerheimintien varrella Urho Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986

Palaan vielä Martti Siiralaan. Hän ei itse myönnä tuntevansa vihaa venäläisiä kohtaan: ”En vihaa venäläistä ihmistä, mutta kyllä vihaan sitä, mitä kaikkea he hyvän ohessa tekevät.” Siirala on käsitellyt laajasti yhteisön sairastumista. Siitä voi lukea mm. täältä: http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/9070 .  Aihe on laaja ja vaatisi perehtymistä. Yhden lainauksen olen linkistä kuitenkin poiminut:

”Siiralan mukaan yhteisö määrittelee todellisuutta ja hallitsee sitä myös muissa kuin totalitaristisissa ääritapauksissa. Jos ihminen tai yhteisö kohoaa todellisuuden määrittelijänä tuomarin asemaan, on kysymys todellisuuden harhaisesta omistamisesta. Todellisuutta ei nimittäin voi pohjimmiltaan määrittää, omistaa, saati hallita.”

 
Muistokirjoitus Urho Kekkosesta Kotimaa-lehdessä 1986

V.                  Ennakkoluuloja, syrjintää, prostituutiota, asenteellisuutta

Toimittaja Arvo Tuominen toteaa:

”Kun Euroopan neuvoston alainen rasismin ja diskriminaation ehkäisyn komitea julkisti Suomea koskevan raporttinsa heinäkuunlopulla 2002, se oli synkkää luettavaa erityisesti venäjänkielisen vähemmistön oalta, sillä raportin mukaan heihin kohdistuu huomattavan paljon ennakkoluuloja ja syrjintää, joita tiedotusvälineiden kuvaukset venäläisistä mafiana ja rikollisina yhä silloin tällöin lietsovat.”

Tämä olkoon johdantona Johan Bäckmanin osuuteen. Kuten jo mainitsin, hän edustaa omaa sosiologista tutkimuslaitostaan. Lieköhän siinä hänen lisäkseen ollut muita työntekijöitä? Se ei minua nyt kiinnosta. Totean, että minussa hänen sanomisensa herättivät hymynkareen lisäksi myös ajatuksia. En rupea häntä arvostelemaan, mutta täytyy minun sen verran lisätä, että hänen oidipaalinen tulkintansa mustasukkaisuusfantasioineen tuntuu ainakin ensi alkuun verraten köykäiseltä. Olen jonkin verran muokannut puhetta sopivampaan kirjalliseen muotoon.

1)
Johan Beckman Instituutin edustaja näkee suomalaisten Venäjä-suhteessa kaksijakoisuutta ja hän lähtee sitä selittämään Oidipus-kompleksin kautta. Suhde äiti-Venäjään on myönteinen ja suhde isä-Venäjään on myönteinen.

Suhde Venäjän maahan, luontoon ja Venäjän inhimilliseen puoleen, kuten kulttuuriin, ystäviin ja vieraanvaraisuuteen on myönteistä. Sen sijaan isä-Venäjään suhde on ”äärimmäisen kielteistä”. Sitä edustaa valtio, ideologia ja hallinto. Oidipus-kompleksissa lapsella on viha-rakkaus-suhde vanhempiinsa. Tähän liittyy Bäckmanin sanoin ”mustasukkaisuusfantasiaa, halua tappaa isä ja halua olla äidin kanssa”, ja alitajuisesti tällaisiin tuntemuksiin suomalaisten suhteet Venäjään ja venäläisiin palautuvat.

2)
Siihen, miten historiassa suomalaisen yhteiskunnan kipeät kysymykset on projisoitu Venäjään, Bäckman kertoo seuraavaa:

”Kaikki hyvät asiat projisoidaan Suomeen ja suomalaisuuteen. Sanotaan, että Suomi on johtava maa kaikilla aloilla. Se on teknologian kehityksessä johtava maa, se on maailman vähiten korruptoitunut maa, Suomessa on maailman korkein lukutaito. Esitetään tällaisia välillä epäuskottaviakin väitteitä ja sitten samalla projisoidaan kaikki negatiiviset asiat Venäjään. Venäjä on taas maailma korruptoitunein maa. Venäjä on teknologisesti alikehittynyt maa. … Kaikki positiiviset piirteet projisoidaan meihin, kun taas meidän negatiiviset piirteet projisoidaan alitajuisesti Venäjään ja venäläisiin. … Jokaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on elämässä samanlaisia intressejä ja ongelmia. Suurin osa ihmisistä haluaa elää tasapainoista perhe-elämää. Suurin osa ihmisistä haluaa käydä töissä ja saada siitä kohtuullista palkkaa. Suurin osa ihmisistä haluaa tietyn perusturvallisuuden. Tämmöiset perustekijät ovat ihan samanlaisia. On aika mahdotonta, että venäläiset ihmisinä esimerkiksi valehtelisivat enemmän kuin suomalaiset. Ihminen on aina ihminen ja perusluonteeltaan aina korruptoitunut, kyllä hän on tavalla tai toisella ostettavissa. Kaikkihan käy töissä ja saa siitä palkkaa.”

 3)

Suomalaisten vainoharhaisuudesta venäläisiä kohtaan on seuraava Bäckmanin aihe. Suomalaiset näkevät hänen mukaansa venäläisten tahtovan aina pahaa.

”Vainoharhainen tunne esiintyy mm. silloin, kun venäläiset käyttäytyvät hyvin, silloin kun he ovat miellyttäviä. Silloin suomalaisessa psyykessä herää ajatus siitä, että he haluavat jotain pahaa olemalla miellyttäviä. … Se ilmenee aika monella tasolla. Minun mielestäni voidaan puhua massapsykoosista, ilmiöstä, joka on kollektiivinen ja koskettaa melkein kaikkia suomalaisia. Se nimenomaan vaikuttaa ihmisten toimintaan. Se vaikuttaa siihen, että liikeyritykset pelkäävät mennä Venäjälle, turistit pelkäävät mennä Venäjälle. Ihmiset eivät uskalla olla venäläisten kanssa tekemisissä. Se vaikuttaa politiikkaan …, se vaikuttaa asioiden hoitoon. Se heikentää meitä. Senhän kautta meidän käyttäytymistämme voidaan ohjata, jos tiedetään, että me pelätään vainoharhaisesti jotain.”

Pelon taustalla Bäckman arvelee olevan talvisodan. Hänen mielestään sen traumaattisia vaikutuksia ei ole käsitelty.


Tämän jälkeen ohjelmassa näytetään katkelma Juhani Ahon romaaniin perustuvasta elokuvasta Juha. Tuomisen mukaan ”viekas venäläismies viettelee suomalaisnaisen ja rehti suomalaismies jää rannalle ruikuttamaan”. Aasinsillalla toimittaja johdattaa aiheen 1990-luvulle, jossa asetelma on käänteinen: ”mystisen ja kevytkenkäisen venäläisnaisen pelätään viettelevän suomalaismiehen”. Kuullaan muutama puheenvuoro prostituutiosta. Jopa Matti Klinge sanoo siitä aiheesta mielipiteensä, mutta se on professorismieheltä niin triviaalia puhetta, etten siihen nyt puutu.

Arvo Tuominen osoittaa kuinka lehdistönkin asenteellisuus paljastuu erään TV-ohjelman esittelystä (Naapurissa asuu Natasha).  Hän lainaa Helsingin Sanomia 13.1.1995:

”Suomalaisten mielessä kytee vaistomainen epäluulo venäläistä kohtaan. Sen ymmärtää, kun katsoo karttaa: Venäjä on suunnaton, sekasortoinen, epätoivoinen – ja aivan liian lähellä.”

Toimittaja Tuominen löytää kirjoittajan asenteista vainoharhaisuutta, koska sekasorto ja epätoivo eivät ole kartassa näkyviä ominaisuuksia. Ne ovat kirjoittajan mielessä.

Tuominen nostaa esiin myös toisen jutussa olevan väitteen. Sen mukana jutusta nousee huomaamatta pintaan suomalainen perusasenne, jonka mukaan venäläisen naisen ominaisuuksiin kuuluu huoruus:

”Ohjelma … haluaa osallistua keskusteluun ja osoittaa, että seinän takana asuva venäläinen nainen ei välttämättä ole huora. Jutun mukaan siis se, että venäläinen nainen ei olekaan prostituoitu, on poikkeuksellista ja yllättävää.”

TV-ohjelmassa näytetty lehtileike "naapurin Natashasta"

Minusta näin nykynäkökulmasta katsoen Tuomisen jälkimmäinen esimerkki tuntuu väkisin puserretulta.  Tuo ”virhe” on saattanut olla kirjoittajan tiedossa ja hän on sen laittanut tekstiin puhtaasta sarkasmista. Meidän on kuitenkin vaikea sisäistää sitä, millainen ajatuksen juoksu on ihmisillä reilut kymmenen vuotta sitten ollut.

Kun Klingen puheen pääpaino oli venäläisen naisen naisellisuudessa, Bäckman raapaisee asiaa syvemmältä pohtien prostituutiota ja sitä, miksi venäläinen nainen kiinnostaa. Ensiksi hän nostaa esiin suomalaisen yhteiskunnan latentin misogynian. Toinen näkökulma on yllättävämpi, mutta Bäckmanin mukaan uskottavampi: suomalaisen yhteiskunnan homofobia. Hän palaa jo edellä esitettyyn kantaan, jonka mukaan Suomessa on projisoitu omat torjutut asiat venäläisiin.

”… Venäläisten naisten syyttäminen prostituutiosta kertoo latentista suomalaisen yhteiskunnan misogyniasta, naisvihasta, ja siinä jälleen kysymys on projektiosta. Halutaan projisoida se, että syytetään näihin venäläisiin naisiin syyttämällä heitä huoriksi. … Toinen vaihtoehto selittää tätä ilmiötä liittyy suomalaisen yhteiskunnan homofobiaan, siihen että suomalainen yhteiskunta on homokielteinen yhteiskunta. Ja tällaiset prostituutiofantasiat (jossa venäläiset naiset kuvitellaan prostituoiduiksi) … liittyvät torjuttuun homoseksuaalisuuteen siinä mielessä, että yhteiskunnassa, jossa on homofobiaa ja jossa homoseksuaalisuus on hyvin voimakkaasti torjuttua, niin siellä kiinnostus prostituutioon on hyvin voimakasta. Se ilmenee julkisena keskusteluna ja tällaisina syytöksinä. Se liittyy siihen, että prostituoitu edustaa symbolisesti miehen välillistä seksuaalista yhteyttä muihin miehiin, koska hän on lukemattomien miesten kanssa. Ja itse asiassa venäläisistä prostituoiduista kiinnostunutta henkilöä kiinnostaakin oikeastaan nämä miehet. Näin ollen suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hyvin voimakas kiinnostus venäläisiin prostituoituihin heijastelee latenttia homoseksuaalisuutta, sitä että etsitään homoseksuaalista kontaktia näiden fantasioiden kautta. Tämä on villi ja radikaali selitys, mutta ainoa todella uskottava, koska psyyke toimi näissä asioissa juuri tällä tavalla.”

Seuraavaksi esitellään käytännön esimerkkejä ylilyönneistä, joihin monet kaupat sortuivat 90-luvun alkuvuosina.

Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 14.8. 1992: Itäturisteista riesaa kauppiaille. Jutussa kerrotaan kuinka venäjänkielisten asiakkaiden määrää oli alettu rajoittaa varkauksien pelossa ja kauppojen oville oli ilmestynyt venäjänkielisiä ilmoituksia tyyliin ”vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Erään kauppiaan kertoman mukaan muut asiakkaat hyväksyivät sen 99-prosenttisesti. Vilautellaan myös juristi Martin Scheininin kantaa, jonka mukaan on rikos vedota venäläisyyteen.

Kiril Gluschkof kertoo esimerkin omasta lähikaupastaan, jossa ilmestyi vastaava venäjänkielinen ilmoitus. Hän piti sitä loukkaavana ja vaati ilmoitusta julkaistavaksi kaikille tärkeimmillä kielillä. Hän toteaa, että sen jälkeen ilmoitus poistettiin välittömästi.


VI.                Asenteet muuttuvat

Lopuksi nostetaan esille Suomelle kipeä asia, kun 60-luvun lopulla suomalaiset muuttivat joukolla Ruotsiin ja saivat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa.

Matti Klinge toteaa, että ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on sittemmin parantunut merkittävästi ”Suomen vaurastumisen ja Suomen Eurooppa-politiikan myötä”. Ylenkatse ja halveksunta johtuivat siitä, että ruotsalaiset olivat paljon vauraampia ja Klingen mukaan myös sivistyneempiä monissa asioissa.

Tähän samaan yhteyteen Klinge tuo myös suomalaisten suhtautumisen Viroon ja virolaisiin, joka oli selkeästi tullut kypsemmäksi.  Suomalaiset ovat Klingen mukaan alkaneet huomata, että virolaiset pärjäävät aika hienosti ja että siellä on aika paljon sivistystä ja traditiota. Kunnioitus virolaisia kohtaan Klingen mukaan nousee samanaikaisesti, kun heidän yhteiskuntaelämänsä kehittyy ja talous kohenee.

Taloudella, elintasolla ja yhteiskunnan kehityksellä on siis ohjelman mukaan tärkeä merkitys asenteisiin.

Arvo Tuominen toteaa lopuksi tilanteen kehittyneen kymmenessä vuodessa niin hyväksi, että ”nykyisin useat myymälät tarjoavat jopa palvelua venäjäksi”. Samana ajanjaksona venäläiset ovat tosin vaurastuneet merkittävästi.

Lainataan vähän myös toimittaja Eilina Gusatinskia:

”Se olisi surullista, jos olisi pelkästään rahasta kysymys. Sanotaan paljon, että tarvitaan työvoimaa, että kohta ei ole ketään hoitamassa ikääntyviä suomalaisia. Tuskin venäläiset tulee tänne, jos ilmapiiri ei muutu.”

Gusatinskin sanat tuosta ilmapiiristä voitaisiin kohdistaa tähän päivään.


VII.              Lopuksi: omia kommenttejani

Ohjelman esittämä kuva 90-luvun Suomesta on hyvin tuttu. Minun muistikuvani menevät 80-luvun loppupuolelle, kun Neuvostoliitosta alettiin yhä vapaammin matkustaa länteen ja myös Suomessa turistien määrä alkoi huimasti kasvaa. Muistan todella hyvin, kuinka Turussa haluttiin kieltää Neuvostoliitosta tulevien turistiryhmien oikeus yöpyä jossakin kaupungin laatuhotellissa, koska niiden mukana hotelliin jää mahorkan lemu. Lisäksi muistan ongelmat, kaupoissa, kun tavaraa alkoi hävitä ja seinille tuli venäjänkielisiä ilmoituksia ja kylttejä tyyliin ”Vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Neuvostoturistit eivät olleet vielä tottuneet itsepalvelumyymälöihin ja suhteelliseen vapauteen. Varkaudet oli kyllä ongelma, mutta hyvin hanakasti kansan keskuudessa jutut alkoivat kiertää ja mielellään sorruttiin myös liioitteluun. WC-hygienia julkisissa tiloissa oli myös vastenmielinen ongelma, josta venäläisviha sai kipinää pesäänsä.

Yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Se taisi tapahtua aivan 80-luvun lopulla. Eräs Suomessa työtehtävissä ollut venäläinen akateeminen nainen poikkesi työpaikalta lähdettyään erääseen markettiin. Hänellä oli olkalaukussa kotiin viemisenään sokeripaketti, jonka hän oli saanut muuta kautta. Hän ei tullut kauppaan mennessään ajatelleeksi, että siitä voi tulla poistuessa ongelmia. Työvuorossa ollut naisvartija kiinnitti huomiota selkeästi venäläisen näköiseen, vilkkaasti liikkuvaan naiseen. Sattui vielä niin, että hän poistui kaupasta ilman ostoksia, koska ei ollut löytänyt kaupasta etsimäänsä tuotetta. Vartija käyttäytyi töykeästi ja suoranaisesti nöyryytti kielitaidotonta, oman arvonsa tuntevaa rouvaa. Sen verran tämä sai selvitettyä, että kaupasta soitettiin rouvan antamaan numeroon työpaikalle. Satuin olemaan paikalla ja menin hänelle avuksi.  Vartijanaisen silmissä kiilui voitonriemu ja itsevarma viha. Tunsin rouvan rehellistäkin rehellisemmäksi, mutta sen vakuuttaminen ei tuntunut menevän vartijaan millään perille. Pelkkä kuvitelma varastetusta sokeripaketista tuntui olevan tälle tärkeääkin tärkeämpi asia. Jotenkin asia saatiin selvitettyä, mutta vielä piti rouvan työpaikan johtajaankin ottaa yhteyttä. Jos asia olisi mennyt poliisille asti edes ilmoituksena, olisi siitä voinut olla rouvalle ikäviä seurauksia. Tämän jälkeen rouvan suhde ystävällisinä pitämiinsä suomalaisiin muuttui.  Katkeruus jäi pintaan pitkäksi aikaa.

Tämänkaltainen epäkohtelias käytös suomalaisten taholta muuttui kyllä verraten pian. Myös myymälöiden vartijat opetettiin hyviin käytöstapoihin. Alettiin ymmärtää, että kyseessä saattoi olla erehdys, vaikka epäilty olisikin ollut Venäjältä. Elettiin jo 2000-lukua, kun moskovalainen ystäväni oli luonani vierailulla. Poikkesimme kerran Anttilaan ja jo sisään mennessämme hälytyssummeri alkoi ilman aikojaan piipata. Jätimme menemättä. Vanhat muistot tulivat mieleen ja pelkäsin, että vieraani laukku tarkistetaan. Olimme jo poistumassa, kun verkkaisesti kävellyt vartija tuli luoksemme. Ei ollut vihaa missään, eivät silmät kiiluneet. Hän totesi vain, että hälytin toimii joskus liian herkästi. Onneksi ei tullut mitään tarkastusta, joka olisi voinut olla epäkohtelias ele. Syy hälytykseen oli vieraani laukussa ollut arvokas videokamera, jota olimme vähän aikaa aikaisemmin kotonani ihailleet. Aika oli muuttunut, 80-luvun lopun patologinen tila oli jäänyt jo taakse ja ihmiset osattiin kohdata ihmisinä kansallisuudesta huolimatta. Syynä omaan varovaisuuteeni oli pääosin se, että olin lähes koko 90-luvun asunut ulkomailla ja joissakin asioissa tunsin kotimaani itselleni jopa vieraaksi.

Minulle vuosituhannen vaihteen aika on hyvin mielessä. Silloin kärjistys oli jo hieman laantunut, mutta tavallisen kansan asenteet eivät. Asustelin silloin Moskovassa ja suunnittelin, että tarjoan muutamalle lehdelle kolumnejani Moskovan ja Venäjän kysymyksistä ja elämästä. Luovuin kuitenkin asiasta, koska tajusin, että Venäjän demonisointi oli edelleen vahvasti pinnalla. Ihmiset ja lehdistä janoavat vain konflikteja ja kielteisiä asioita. Jos olisin kirjoittanut myönteistä, olisin saanut osakseni ”ryssän” leiman ja paljon ylenkatsetta. Eikä tietenkään mikään lehti olisi juttujani välttämättä edes julkaissut. En olisi voinut kirjoittaa vapaasti, olisi pitänyt keksiä lehtiin sopivia aiheita ja värkätä jotain negatiivista painotusta asioihin kuin asioihin. Ja minä kun olisin lähtenyt liikkeelle silkasta uteliaisuudesta, halusta tutustua ihmisten todelliseen elämään, turhat valittelut unohtaen.

Haluan vielä kommentoida tuota Gusatinskin yllä olevaa lausuma, jossa hän viittaa että venäläisiä tarvittaisiin hoitamassa suomalaisia vanhuksia.

Venäläisiä tuli paljon 90-luvun alussa Suomeen ja heille luvattiin työpaikkoja juuri suurten ikäluokkien eläkkeelle menon johdosta, juuri hoitoalalta. Taisi olla 2000-luvun alkuvuosina, kun olin eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa aiheena oli maahanmuuttajien kotoutuminen. Tuolloin somali- ja afrikkalaisinvaasio ei ollut vielä alkanut. Eräs Venäjältä Suomeen muuttanut rouva – todennäköisesti inkeriläistaustainen – kysyi, milloin he oikeastaan pääsevät maksamaan takaisin sitä taloudellista hyvää, mitä he ovat Suomelta saaneet. Hän oli asunut Suomessa yli kymmenen vuotta. Hän oli nauttinut yhteiskunnan tukia, häntä oli koulutettu. Vakituista työtä ei ollut.  Tämä tilaisuus avasi minun silmiäni. Kyllä Venäjältä ja Neuvostoliitosta saapui ihmisiä, jotka halusivat tehdä työtä ja integroitua yhteiskuntaan. He olivat kuitenkin jääneet ulkopuolisiksi ja ainakin osin syrjäytyneet.  Segregaatio oli alullaan jo silloin.
Iltapäivälehtien lööppejä

tiistai 4. elokuuta 2015

Tiedotusopin professorin näkemys 15 vuoden takaa: EU-kritiikkiä ei Suomessa toivota.

Pertti Hemanus toimi Tampereen yliopiston tiedotusopin professorina vuodesta 1973 vuoteen 1997. Olen itse ollut hänen luennoillaan kesäyliopistossa. Pidin niistä, vaikka hänen ajatuksenjuoksunsa ei näin jälkeenpäin ajatellen olekaan ollut mieleeni. Tuolloin luennoilla vuonna 1976 hänessä miellytti se, että hän kykeni tarkastelemaan myös omia päätelmiään kriittisesti. Eli loppujen lopuksi varsin dynaamisesta tyypistä oli kysymys. Hänen työparinsa Kaarle Nordenstreng on saanut raisumpaa kritiikkiä. Hänetkin olen tavannut, tosin paljon myöhemmin kuin Hemanuksen. Hänen opetukseen en ole osallistunut, mutta olen kyllä kuunnellut häntä eräässä seminaarissa, mistä mielikuvaksi jäi akateemisuus ja teoreettisuus. Epävirallisissa merkeissä olen hänen kanssa jutellut ja varsin hyvin meillä juttu luisti. Pelkkiä hyviä muistikuvia on tapaamisistamme jäänyt.

Nyt käsittelen kuitenkin vain Pertti Hemanusta. Olen jälleen käynyt läpi vanhoja VHS-kasettejani ja sieltä vastaani tuli nauhottamani katkelma Yleisradion ohjelmasta Professorin jäljillä: Pertti Hemanus. En valitettavasti voi tarkasti kertoa, minä vuonna ohjelma on tehty, mutta kaikesta päätellen kyse on vuodesta 1999. Hän oli tuolloin ollut jo lähes kaksi vuotta professorin virastaan eläkkeellä, mutta vielä hänellä kuitenkin oli asiaa yliopistolle. Kyseessä on Kimmo Räntilän toimittama ohjelma.

Hemanuksen kirjoitukset saattanevat tuntua jo vanhentuneilta enkä pane vastaan. Muistan hänen marxilaisvetoiset piilovaikuttamisteoriansa, jonka mukaan porvarillinen hegemonia imee tiedotusvälineiden käyttäjät salakavalasti vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän suojiin. Sittemmin hänen ajattelutapansa on varmaan monipuolistunut ja villeimmistä kärjistyksistään hän saattoi luopua, niitä ajatuskulkuja en ole kuitenkaan seurannut. Tässä nyt käsiteltävässä tv-ohjelmassa liikutaan yleisellä tasolla hyvin sovinnollisesti. Sympaattinen mies sieltä paljastuu.

Itsesensuuri, Yhdysvaltain vaikutusvalta, toimittajan ammattiin liittyvät kysymykset, yliopistomaailman poliittisuus, akateeminen vapaus, tiedon käsite, yhteiskunnallinen debatti, dekkariharrastus – siinä listattuna jutussa esiin tulevia asioita. Hemanus koki mm. sen ristiriitaiseksi, että yliopiston piti valmistaa toimittajia yksityisen liike-elämän palvelukseen. Näin sen jutusta tulkitsin. Yhteiskunnallisen debatin voimasta hän tuo esimerkkinä Neuvostoliiton romahtamisen.

Tässäkin jutussa hän uskaltaa ruoskia itseään. Ensin hän toteaa, että tiedotusvälineet tukevat aina vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää lisäten, että Suomessa ne tekevät sen poikkeuksellisen vahvasti. Kirjoittaessa on tarkasti mietittävä ja laskelmoitava, millainen kriittinen ajatus menisi lehdissä läpi. Kyse on itsesensuurista. Omasta itsestään hän toteaa, että hän on oppinut kirjoittamaan niin itsesensuurin läpi, että julkaisuvaikeuksia hänellä ei ole. Kun hän jätti virkansa, hän kuvitteli pääsevänsä itsesensuuristaan eroon, muttei ole siinä onnistunut.

Lisäksi Hemanus kertoo mm. oman ammatinvalintansa taustoista. Hän halusi jo lapsena toimittajaksi. Perimmäisenä ajatuksena oli itseilmaisu, mutta haaveili hän myös siitä, että voisi edes hiukan parantaa maailmaa. Nyt hän piti sitä naivina mutta kauniina ajatuksena. Ei hän kuitenkaan mielestään epärealistinen ollut.

Ohjelmaa tehtäessä sosialistisen järjestelmän romahtaminen on ollut vielä sen verran lähellä, että kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän vastakkainasettelusta ei Hemanuskaan ole päässyt eroon. Se näytti kuuluvan vielä tuohon aikaan. Häntä tuntui tuolloin häiritsevän markkinatalousjärjestelmän voittokulku, jonka myötä ihmisistä halutaan väkisin tehdä riskisijoittajia ja jossa tiedotusmaailmakin pinnallistuu. Lisäksi häntä risoo Yhdysvaltain hegemoninen valta, mikä näkyy mm. siinä, että USA:n köyhistä ei saa puhua, kun taas Pohjois-Korean köyhistä saa, vaikka heitä on siellä absoluuttisesti paljon vähemmän.

Nykynäkökulmasta tarkastellen tuo julkaisukynnyksen ylittäminen ei liene nykyisin ongelma. Jos lehti ei juttua julkaise, aina voi sen julkaista esimerkiksi blogissaan. Toki valtamedian hegemonia toimii sillä tasolla, että asia jätetään kommentoimatta, tai sitä tulkitaan itselle mieluisalla tavalla.

Ohjelman perusteella käsittääkseni ainakin 70-luvulla tiedotusopin opiskelijat vaativat, että yliopisto järjestää tavalla tai toisella heille työpaikan. Toisaalta kuitenkin suurin osa työpaikoista oli yksityisellä puolella. Ja niinhän se oli ainakin silloin, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Opiskelijoita kiinnostivat enemmän heidän omat laulunsa. Poliittisissa höyryissä opiskelijat liikkuivat, mistä kertokoon tämäkin Hemanuksen 70-luvun esimerkki. Opiskelijat tekivät vierailun Uuden Suomen toimitukseen. Erään opiskelijan osaksi tuli pitää kiitospuhe. Hän toivoi, että sekin lehti menisi mahdollisimman pian konkurssiin.

Mielenkiintoisin ajattelukuvio osuu jutun loppuun, kun mennään syvemmälle sananvapauden kysymyksiin:

”Loppujen lopuksi kaikkein eniten yhteiskunnallista sananvapautta rajoittaa ihmisten jopa tiedostamaton itsesensuuri, se että ei puhu sopimattomia, on tärkeää puhua sopivia. Ja tämä sopivuuden vaatimus on erittäin raskas taakka.”

Kun toimittaja kysyy, mitä tälle taakalle voisi tehdä, professori kehottaa vain jatkamaan sopimattomien puhumista. Tähän hän sitten lisää tuon yllä mainitsemani esimerkin Yhdysvaltain köyhistä.

Toimittaja pyytää sitten esimerkkejä Suomesta. Tähän Hemanus tuo mielenkiintoisen asian – Euroopan unionin.  Suomi on liittynyt vuonna 1995 Euroopan unioniin. Juttu on tehty vuonna 1999. Hemanus toteaa, että EU-kritiikki ei ole Suomessa toivottavaa.

”Ei koskaan sanota, että EU:ta tai Suomen EU-jäsenyyttä ei saisi arvostella mutta jos sitä arvostelee, niin huomaa, että se ei ole toivottavaa.  Ainakaan se ei ota tulta sillä tavoin, että arvostelusta seuraisi jotain.”

Hemanuksen mukaan mikään media ei ole selvittänyt, mitä hyötyä tai vahinkoa EU:sta on Suomelle ollut jäsenyyden ensimmäisten vuosien aikana. Se kysymys on tabu, hän lisää. Hän toteaa äänestäneensä Unioniin liittymisen puolesta, mutta sanoo olevansa pettynyt. Niitä, jotka rohkenevat arvostella EU:ta tai Suomen EU-jäsenyyttä, aletaan heti valtalehdistössä nimitellä eri keinoin. Näissä nimittelyissä on menty liiallisuuksiin: ”Ihmeellisin nimitys, joka on jäänyt mieleen, on perinnestalinisti, josta mä en todellakaan tiedä, mikä eläin sellainen on.” 

Hemanus katsoo, että EU-asiassa ihmisiä pelotellaan keskustelemasta.


Tästä haastattelusta on nyt kulunut yli 15 vuotta.  Samansuuntaisesti on valtajärjestelmä torjunut kaiken EU-kritiikin. Leimakirveitä heitellään edelleen, oheen ovat tulleet muutkin keinot olkinukeista alkaen. Nyttemmin ollaan kiinni myös eurossa. Kritiikkiä ehkä siedetäänkin jo enemmän, mutta irrottautumispuheet menevät kuin kuuroille korville niin kauan kuin eroon EU:sta tai eurosta ei ole kunnollisia välineitä.
Tämä kuva on vuodelta 2004