Tohtori Lizan elämäntyö ja kuolema (Jelizaveta Glinka in memoriam)

Joulupäivänä 2016 havahduttiin muuhunkin kuin Kristuksen syntymään. Tapahtui lento-onnettomuus, jossa Syyriaan matkalla ollut Venäjän Puolustusvoimien lentokone Tupolev Tu-154 syöksyi Mustaanmereen ja kaikki koneessa olleet 92 henkeä saivat surmansa. Kone oli pysähtynyt välillä Sotšin lähellä sijaitsevalle lentokentälle tankkaamista varten, nousi sitten ilmaan kohti määränpäätä ja muutaman minuutin kuluttua matka kävi kohti meren pohjaa.  Venäjällä oli surupäivä, ilkikurisia hymähtelijöitä oli ympäri maailmaa.

Lentokoneessa oli mukana ihmisoikeusaktivisti, Tohtori Lizana tunnettu lääkäri Jelizaveta Glinka. Pyrin tässä kirjoituksessani selvittämään hänen elämäntyötään. Lempinimi ”Tohtori Liza” on yleistynyt siinä määrin, että käytän sitä rinnan naisen varsinaisen nimen kanssa. Välillä hän supistuu pelkäksi Lizaksi.

Yleisradion 30. joulukuuta päivätyn uutisen mukaan turmasyyn selvittämiseen menee kuukausi. Merestä on jo nostettu ylös 19 ruumista ja huomattava määrä ruumiinkappaleita. Alustavien tutkimusten mukaan koneessa ei tapahtunut räjähdystä, mutta terrori-iskun mahdollisuutta ei suljeta pois. Todennäköisin putoamisen syy on kuitenkin tekninen vika. Mustista laatikoista ilmenee ainakin koneen siivekkeiden toiminnassa olleen ongelmia.

Ensimmäiset hautajaisetkin on jo pidetty. Tohtori Lizan jäännökset ovat kai vielä merenpohjassa, kun mitään ei ole niistä uutisoitu.

Suomessa suurimman huomion sai tieto, että lentokoneessa oli ollut Aleksandrovin laulu- ja tanssiyhtye, joka on entisen Puna-armeijan kuoron jatkaja. Siihen kuuluvia henkilöitä menehtyi koneen syöksyn mukana kaikkiaan 64. Onnettomuuskonetta kutsuttiinkin Suomen mediassa ”Puna-armeijan kuoroa kuljettaneeksi koneeksi”.  Leningrad Cowboysien vetäjä Mato Valkonen ilmaisi iltapäivälehdessä järkytyksensä ja lisäsi olleensa suunnittelemassa yhteiskonserttia samaan tapaan kuin pidettiin Helsingin senaatintorilla vuonna 1993.  

Tuo onnettomuus on venäläisille kauhea tragedia. Se kosketti varmaan jollain lailla jokaista venäläistä. Vähintään yhtä suuri järkytys oli se, kun uutisissa kerrottiin, että koneessa oli myös tämän jutun otsikossa mainittu Tohtori Liza. Lempinimi on levinnyt kansan suussa, alkuperä on Jelizaveta Glinkan ylläpitämissä samannimisissä verkkosivuissa. Hän nousi sosiaalisessa mediassa yhdeksi pääaiheeksi. Meidän mediassa Glinka jäi luonnollisesti taustalle. Ihmisoikeuksien puolustaja ei taida oikein sopia uutisointiin, joka liittyy Venäjän armeijan toimiin Syyriassa.

En tiennyt Tohtori Lizasta ennen joulupäivänä sattunutta onnettomuutta käytännössä mitään.  On hän saattanut tulla eri yhteyksissä vastaan mutta unohtunut nopeasti. Minua itseäni alkoi kiinnostaa, mihin hänen kansansuosionsa perustuu. Tutustuttuani hänen toimintaansa vastaani tuli tavallinen vaatimaton ihminen, joka lähinnä sattuman ohjaamana ajautui laupeudentyölle tavallisen kansan, kuolevien syöpäsairaiden ja sodassa vammautuneiden lasten pariin.

Mustallamerellä tutkimustyöt käynnissä

…

Onnettomuuden jälkeen sekä virallinen että sosiaalinen media täyttyi monenlaisista muisteloista. Ihmiset ilmaisivat avoimesti suruaan rakkaan henkilön poismenon johdosta.  Youtubessa oli jo ennestään suuri määrä hänestä kertovia filmejä ja uutispätkiä. Nyt niitä tuli huomattavan paljon lisää. Siellä on myös tavallisten ihmisten julkaisemia omia muisteloitaan ja ajatuksiaan Lizasta ja hänen traagisen poismenonsa johdosta.  Sieltä voi myös löytää pari laadukasta dokumenttielokuvaa, jossa seurataan Tohtori Lizan työtä sairaiden ihmisten parissa. Yksi helmi on mielestäni vuonna 2009 julkaistu arvostustakin saaneen dokumentaristin Jelena Pogrebižskajan filmi Tohtori Liza (Доктор Лиза). Se on palkittu Venäjällä arvostetulla Tefi-palkinnolla, joka vastaa kutakuinkin amerikkalaista Emmy-palkintoa. Toinen näkemäni dokumenttielokuva on ohjaaja Tofik Shahverdijevin (s. 1938) Ystäväni – Tohtori Liza (Мой друг – Доктор Лиза) vuodelta 2010. Siinä kuvataan lähinnä Glinkan työtä Moskovan kodittomien parissa.

Jelena Pogrebižskaja

Noista dokumenttielokuvista näyttäytyy Lizan olemus - pienikokoinen ja vilkas nainen, toimelias ja aikaansaapa ihminen. Hän häärii paljon ja osaa panna toimeksi. Minulle hänessä on jotain tuttua. Tuntuu kuin hänenkaltaisia naistyyppejä olisin tavannut Venäjällä ennenkin.  Heistä huokuu energiaa, aivan kuin tarttuisi ympärillä oleviin.  Puhetta riittää mutta ryhdytään myös toimeksi, pannaan tuulemaan.  Tuttua venäläistä lausahdusta ”potom” (потом - ”myöhemmin, sitten” )EI Lizan suusta kuule. Sitähän kuulee Venäjällä yleisesti, kun pyydetään jotakuta tekemään jotakin, ja sen voisi tilanteen mukaan suomentaa myös ilmaisulla ”ei nyt”, mutta käytännössä se saattaa tarkoittaa ”ei koskaan”.  Liza ei kuitenkaan näytä pakenevan vastuutaan ja velvollisuuksiaan. 

Liza kerää ympärilleen ihmisiä, vapaaehtoisia innostuneita toimijoita, jotka eivät laske menetettyä aikaa. Tämä on venäläistä yhteisöllisyyttä. Toiminta rullaa, jokaisella näyttää olevan oma tärkeä tehtävänsä.

 Mutta nyt viime aikoina on näkynyt myös toinen puoli. Lentokoneonnettomuuteen on suhtauduttu myös riemuiten ja pilkaten. Sosiaalisen median kommenttiosastot ovat täyttyneet surun ohella myös parjauksin, halveksivin elein ja syytöksin. Edes Tohtori Liza ei ole siitä säästynyt. Hän lähti vuonna 2014 Itä-Ukrainaan  Donbassiin pelastamaan sodan jalkoihin jääneitä lapsia ja muita uhreja. Siitä lähtien häntä on avoimesti parjattu petturiksi. Hänen laupeudentyölleen on annettu poliittinen väri. Hän on itse kuitenkin koko ajan korostanut tekevänsä työtään lääkärin etiikkansa pohjalta. Lapset ovat hänen mukaansa sodan viaton osapuoli. Heitä on siitä suojeltava.  Tietysti suuri osa tuosta pilkasta lienee joidenkin trolleina esiintyvien ryhmittymien työtä. Mutta kuitenkin se järkyttää, kun tietää, että Tohtori Liza on itse vapaaehtoisesti mennyt sotatantereelle ja kantanut itse sylissään lapsia turvaan laukausten vinkuessa yllä ja pommien räjähdellessä lähistöllä. Hän jos kuka on joutunut kohtaamaan kuoleman.

…

Tutustutaan lähemmin Jelizaveta Glinkan elämään. Tiedoista paljastuu, että ei hän ole erityisen määrätietoisesti toiminut. Hän on lähinnä ajautunut uralleen ihmisten auttajana. Tietoni perustuvat wikipediaan sekä pariin muuhun elämänkertakatsaukseen. Lisäksi apuna ovat olleet Pogrebižskajan dokumentti ja muutama netistä löytämäni keskusteluohjelma.  Eräissä yksittäisissä vuosiluvuissa saattaa olla pientä epätarkkuutta.

Jelizaveta Glinka syntyi Moskovassa vuonna 1962, isä oli sotilasuralla, äiti Galina Poskrjobyševa oli lääkäri ja tv-ohjelmien juontaja. Muistan nähneeni 90-luvulla äidin juontamaa terveyden alaan liittyvää TV-ohjelmaa. Perheeseen kuuluivat Liza-tytön lisäksi kaksi omaa veljeä ja kaksi serkkupoikaa, jotka olivat jääneet jo varhain orvoiksi.  Vuonna 1986 Glinka valmistui lastenlääkäriksi (erikoistuen ensihoitoon ja anestesiologiaan). Hän kohtasi elämänsä miehen, USA:ssa asuvan venäläistä alkuperää olevan asianajajan Gleb Glinkan.  Hän muutti miehensä luo USA:han, jossa pari avioitui. Uudessa kotimaassaan Liza täydensi opintojaan ja sai vuonna 1991 toisen lääketieteellisen loppututkinnon erikoistuen palliatiiviseen eli oireita lievittävään hoitoon. Paikkana oli yksityinen yliopisto Dartmouth College, joka sijaitsee Hanoverissa New Hampshiren osavaltiossa. Amerikassa asuessaan hän kiinnostui saattohoitokotien toiminnasta omistaen siihen viisi vuotta elämästään.

Tuo kiinnostus palliatiivisiin hoitomenetelmiin ja saattohoitokoteihin syntyi sattumalta. Hänelle avautui mahdollisuus tutustua erääseen saattohoitokotiin ja hän ihmetteli, miksei Venäjällä ole sellaisia. Ja vielä Yhdysvalloissa asuessaan hän oli 90-luvulla väljästi mukana Moskovan ensimmäisen saattohoitokodin toiminnassa.

Vuonna 2000 hän muutti miehensä kanssa kahdeksi vuodeksi Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Hän perusti siellä pääosin miehensä varoilla Kiovan onkologisen sairaalan yhteyteen saattohoitokodin. Varsinainen perustamisvuosi on 2001. Glinkan perhe muutti Kiovasta pois mutta saattohoitokoti on jatkanut toimintaansa.  Toiminnan rahoittajana on ollut 70-prosenttisesti julkinen sektori, muu osa menoista peitetään yksityisin avustuksin.  Myöhemmin Jelizaveta Glinka toimi saattohoitokoteja tukevan Vera-säätiön (”Usko”) johtokunnan jäsenenä sekä oli myös amerikkalaisen VALE Hospice International  –säätiön perustaja ja presidentti.

Ukrainan jälkeen Glinkan perhe muutti Yhdysvaltoihin. Perheessä oli kolme poikaa ja hän luonnollisesti huolehti myös perheestään.  Vuonna 2006 hän oli menossa Moskovaan. Lizan suunnitelmissa oli järjestää hänen äitinsä muuttoa Yhdysvaltain kotiin. Sattui kuitenkin niin, että äiti sai yllättäen aivohalvauksen ja hänen vointinsa heikkeni siinä määrin, että hän joutui Moskovassa sairaalahoitoon. Äiti oli pitkän aikaa koomassa ja tytär kustansi äidin sairaalassa olon. Paluumatkalle hän ei lähtenyt koskaan. Perheestä ainakin nuorin 17-vuotias poika muutti äitinsä luo Moskovaan. Äiti kuoli vaikean sairauden jälkeen vuonna 2008. Tytär Liza sai toimia äitinsä saattohoitajana.

Liza oli muuttanut 80-luvulla Moskovasta pois. Kotimaana oli tuolloin vielä Neuvostoliitto, ja hän uskoi kyynelsilmin, ettei palaa enää milloinkaan rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Nyt palattuaan sinne hän aloitti siellä tavallaan uuden elämän. Vuonna 2007 hän perusti Moskovassa kansainvälisen kansalaisjärjestön Spravedlivaja pomoštš (Справедливая помощь - ”Oikeudenmukainen apu”), joka on Oikeudenmukainen Venäjä  –puolueen (Справедливая Россия) sponsoroima. Järjestö osoittaa materiaalista tukea ja myöntää lääkäriapua kuoleville syöpäsairaille ja onkologisten sairauksien ehkäisyyn sekä tukee ylipäänsä vähävaraisten ja kodittomien hoitoja.  Vuonna 2012 tehtyjen laskelmien mukaan järjestö oli hankkinut vuosittain hoitopaikan Moskovan ja sen ympäristön sairaaloihin noin 200 hengelle.  Lisäksi se on luonut myös asunnottomille erityisiä lämmittely- ja turvapaikkoja.

Vuonna 2010 Liza Glinka järjesti apua metsäpaloissa kärsineille, ja vuonna 2012 järjesti keräysapua tulvista kärsineille alueille.  Laajassa varojen keräyksessä saatiin koottua yli 116 miljoonaa ruplaa.

Lokakuussa vuonna 2012 Tohtori Liza meni mukaan puolueen liittokomiteaan ja saman vuoden marraskuussa hänestä tuli Venäjän presidentin perustaman kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisoikeuksia edistävän neuvoston jäsen.

Lizan toimintaan avautui myös uusi ulottuvuus, sekin aivan sattumalta. Hän meni kerran Moskovassa Paveletskin aseman lähettyville hoitamaan erästä asunnotonta kulkuria. Heitä kutsutaan venäjällä pummeiksi tai irtolaisiksi (bomž – бомж) mutta Tohtori Liza ei pidä siitä sanasta ja siksi hän kutsuu heitä kulkureiksi (brodjaga - бродяга). Hänen mielestään he ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin mutta he vain sattuvat noudattamaan omaa elämäntapaansa.  Tuon kertakäynnin aikana ympärille kerääntyi muita samanlaisia ihmisiä, jotka alkoivat pyydellä, eivätkö hekin voisi saada apua. Siitä tuli sitten Tohtori Lizalle viikoittainen tapa. Hän meni joka keskiviikko Paveletskin aseman edustalle jakamaan ruokaa, antamaan ensiapua ja lääkärin neuvoja sekä muuten vain keskustelemaan. Noista ihmisistä muotoutui hänelle ystäviä tai vähintään tuttavia. Heidän elämänkohtaloitaan kuunnellessaan hänelle avautui kuva todellisuuden kääntöpuolesta.

…

Suurimman muutoksen Tohtori Lizan elämässä aiheutti vuonna 2014 puhjennut kriisi Ukrainan ja Venäjän välillä. Alkoi sota Itä-Ukrainassa Donbassin alueella Donetskissa ja Luganskissa. Tohtori Liza ryhtyi auttamaan Donbassin alueen haavoittuneita ja sairaita lapsia ja järjestämään alueelle humanitääristä apua. Sen myötä hänen itsensä kertoman mukaan myös monet ihmissuhteetkin katkesivat. Hän toteaa eräässä haastattelussa, että sen jälkeen hänellä ei ole ollut yksityiselämää. 

Varsin pian hän tajusi omien ja johtamansa järjestön (Spravedlivaja pomoštš) toimintamahdollisuuksien rajallisuuden. Huomattavia rajoituksia aiheutti jo se, että oltiin naapurivaltion alueella. Avun tarve oli valtava. Täytyi keksiä erilaisia keinoja, jotta sodan jalkoihin jääneet saataisiin turvaan.  Järjestön voimavarat eivät riittäneet, tarvittiin yhteistyötä. Ja toki apua tuli myös mm. Ukrainan vapaaehtoisilta.  TV-haastatteluissa Tohtori Liza on kiitellyt heidän toimintaansa mm. ruoka-avustusten järjestämisessä.

Poliittinen tilanne esti toimivien ratkaisujen löytämisen. Sodan melskeessä täysin viattomat lapset jäivät jalkoihin. Pommit saivat tuhoa aikaan. Lapset menettivät raajojaan, sokeutuivat, traumatisoituivat. Lisäksi jo ennestään vakavasti sairaille ei kyetty järjestämään hoitoa.    Tohtori Liza syytti kansainvälisen Punaisen Ristin kansainvälistä komiteaa sen kieltäytyessä turvaamasta lääkekuljetuksia. 

Myös politiikka nostettiin keskusteluun. Erään verkkosivuston mukaan tohtori Lizan kerrotaan haastattelussa vakuuttaneen, ettei Donetskin alueella ole venäläisiä joukkoja. Hän sai siitä kohdalleen kritiikkiä. Tosiasiassa hän oli todennut, että hän ”oleskelee säännöllisesti Donetskissa eikä ole nähnyt siellä venäläisiä joukkoja”. Sivusto korjasikin virheensä. Tohtori Liza vakuutti vielä myöhemmin kertoneensa vain omista havainnoistaan. Ylipäänsä hän on toiminnassaan korostanut omaa epäpoliittisuuttaan korostaen toimivansa vain lääkärin etiikan pohjalta.

Tuosta Tohtori Lizan toiminnasta Itä-Ukrainasta lähti kuitenkin liikkeelle monenmoisia juoruja ja virhetietoja. Monet eivät olisi halunneet, että Liza tuo sieltä lapsia ja muita haavoittuneita hoidettavaksi moskovalaisiin sairaaloihin. Lisäksi paheksuttiin, että tällä tavalla hän oli ikään kuin sodan osapuoli. Liza vastasi, että hän tekee vain työtään lääkärin kutsumuksesta. Lapset on pidettävä aikuisten sodan ulkopuolella. Samalla hän asetti oman henkensä alttiiksi. Televisio-ohjelmassa hän ylisti alueella toimivia lääkäreitä, jotka toimivat pyyteettömästi kärsivien ihmisten hyväksi. Kuitenkin myös heidän joukossaan on sodan uhreja. Hän kertoo eräässä ohjelmassa lääkäristä nimeltä Konstantin, joka kuoli ukrainalaisen tarkka-ampujan luotiin, vaikka hänellä oli yllään Punaisen Ristin liivi. Sodankäynnin kiihkeimmässä vaiheessa ei armahdettu edes lääkintähenkilökuntaa.

Eräässä TV-haastattelussa Tohtori Liza toteaa, että oltiin hankalassa pattitilanteessa, jossa kärsijöinä olivat haavoittuneet ja sairaat lapset. Lapsille oli järjestettävä hoitoa, mutta virallinen Ukraina ei suostunut neuvottelemaan Donbassin alueen johdon kanssa, koska he eivät tunnustaneet Donetskin eikä Luganskin  kansandemokratioita. Eikä Kansainvälinen Punainen Ristikään suostunut auttamaan.  Tohtori Liza ei kuitenkaan heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi taisteluaan, että haavoittuneille saataisiin hoitoa.

Donbassissa toimiessaan Jelizaveta Glinkalla on toki ollut yhteys Ukrainaan. Hän kävi neuvotteluja myös ukrainalaisen osapuolen kanssa ja sai heiltä mm. luvan saattaa Slavjanskista apua tarvitsevia lapsia hoitoon. Tässä tapauksessa kyseessä oli invalidilapsia ja heidät kuljetettiin Ukrainan puolelle Harkoviin.

Vetoomuksessaan Vladimir Putinille (vuodelta 2014) Jelizaveta Glinka toteaa, että lasten vanhemmat tai huoltajat (jos vanhemmat ovat kuolleet) toivovat, että heille nimenomaan järjestettäisiin hoito Venäjällä. He eivät halua mennä Harkoviin tai Kiovaan, koska pelkäävät ja katsovat että se ei ole turvallista. Sellainenkin mahdollisuus heille kuitenkin tarjotaan. Ongelma on nimenomaan siinä, että hoitoa ei voi järjestää valtion kustannuksella, koska kyseessä olevat lapset eivät tule maahan pakolaisstatuksella.  Glinka vetoaa Vladimir Putiniin, että tämä järjestäisi mahdollisuuden lasten hoitoon Venäjällä. Tohtori Lizan raportti Donbassin elämästä on kyllä karmeaa kuultavaa. Pieniä lapsiakaan ei ole pommituksissa säästetty ja monet vanhukset ovat jopa kuolleet nälkään, kun he eivät ole uskaltaneet lähteä asunnoistaan ravinnon hakuun. Eräistä peruselintarvikkeista oli jatkuva pula.

Erilaisia ratkaisuja käytettiin, mutta sitten tuon vetoomuksen myötä saatiin avattua vihreä linja (”elämän tie”).  Säädettiin asetus, jolla valtio järjesti Donbassin lapsille hoidon ja mahdollisuuden asumiseen. Kesäkuussa 2015 tehdyssä haastattelussa Tohtori Liza toteaa, että on jouduttu tekemään myös hyvin kalliita hoitoja, kuten munuaisen siirtoja.  Kuitenkin asetuksen myötä on avustustoiminta saatu jotenkuten toimimaan.

Eräässä vuonna 2015 tehdyssä haastattelussa Tohtori Lizalta kysytään, mitä hän tekee, kun hän menee seuraavan kerran Donbassiin.  Hän toteaa, että hänen suurin tehtävänsä on mennä auttamaan siellä oleskelevia lapsia. Toinen tärkeä tehtävä on toimittaa sinne avustuskuorma, jonka hän on oman säätiönsä kautta suurella vaivalla saanut hankittua. Samassa ohjelmassa hän toteaa arvostavansa kovasti siellä asuvia lääkäreitä. He tekevät työtään pyyteettä ja jopa asuvat sairaaloissa. Tässäkin yhteydessä hän toteaa, että alueella toimii aktiivisesti ukrainalaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja vapaaehtoisia. Punainen Risti on toiminnassa mukana, mutta se ei vie lapsia sieltä hoitoon muualle.  Moskovassa hoitoa saaneet henkilöt palaavat Glinkan mukaan takaisin, jos ei tarvita jatkohoitoa ja jos heillä on siellä jäljellä edes jonkinlaiset asumis- ja elämisolot.

Hänen toimistaan Donbassin alueella ja hänen toimistaan Venäjällä Donbassin haavoittuneiden ja sairaiden lasten hyväksi voisi kertoa huomattavan paljon. Hän on kertonut järkyttävistä kokemuksistaan mutta hänestä huomaa, että kaikkein järkyttävimmistä kokemuksistaan hän vaikenee.

,,,

Jatkan vielä hieman Tohtori Lizan elämänvaiheiden selvittelyä.

Marraskuussa vuonna 2014 Jelizaveta Glinka osallistui aktiivisesti Moskovan keskustassa pidettyyn eri puolueiden yhteiseen yhtenäisyyttä painottavaan laajaan kulkueeseen ja kokoukseen. Glinkan mukaan mielenilmaisun tavoitteena oli osoittaa, että ”me olemme yhtenäisyyden ja rauhan puolella, että on osattava sopia asioista, ja jos yhteiskunnassa ei osata kuunnella toinen toisia, niin tulee vastaan Donbassin kaltaisia tragedioita”.

Vuosina 2015 ja 2016 hän kävi tapaamassa myös Ukrainan kansalaista Nadežda Savtšenkoa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadija_Savt%C5%A1enko), joka oli venäläisessä vankilassa nälkälakossa ja jota vastan käyty oikeusjuttu sai huomattavan paljon kansainvälistä huomiota.  Glinka ei onnistunut saamaan häntä lopettamaan nälkälakkoaan, mutta Lizan tarjoamaa elintoimintoja vahvistavaa lääkettä hän suostui ottamaan.

Vuodesta 2015 lähtien Syyrian sodan aikana Glinka kävi useaan kertaan Syyriassa humanitäärisissä tehtävissä hankkien alueelle lääkkeitä ja järjestäen sairaanhoitoapua maan väestölle.

…

Siirryn nyt joulukuuhun 2016.

Joulukuun 8. päivänä vuonna 2016 eli reilu viikko ennen tuota kohtalokasta Syyrian matkaa Jelizaveta Glinka on Kremlissä vastaanottamassa presidentin myöntämää valtionpalkintoa. Luonnollisesti presidentti Vladimir Putin on sitä ojentamassa. Tohtori Liza on mielestäni erityisen edustavan oloinen ja hänen vastauspuheensa presidentille on vaikuttava.

Tässä on puhe ja siihen liittyvä johdanto lähes kokonaan suomennettuna. Hieman olen sitä lyhentänyt mutta olennainen on mukana.

Joulukuun 8. päivä 2016 presidentti ojensi Valtion palkinnot hyväntekeväisyyden ja ihmisoikeuksien alalta palkinnon sai Kansainvälisen kansalaisjärjestön ”oikeudenmukainen apu” toiminnanjohtaja Jelizaveta Petrovna Glinka.

Vladimir Vladimirovitš! Rakkaat kollegat!

Kiitos Teille palkinnosta! Olen vilpittömän liikuttunut saadessani palkinnon ja osoitan antamanne tunnustuksen kaikille ihmisoikeuksia puolustaville kollegoille.

Tärkein ihmisoikeus on oikeus elämään. Tänä vaikeana aikana sitä säälimättä loukataan. Minun on raskasta nähdä Donbassin tapettuja ja haavoittuneita lapsia, Syyrian sairaita ja tapettuja lapsia – sodissa joissa menehtyy viattomia ihmisiä.

Minun on joskus mahdotonta tajuta jakautunutta yhteiskuntaamme, jossa ihmiset ovat lakanneet kuulemasta toinen toisiaan käyttäessään suhteessa meihin yksipuolisia ilmaisuja: ”olette itse syyllisiä” tai ”valmistautukaa kuolemaan, sillä ette ole siellä, missä pitää.” Me ihmisoikeuksien puolustajat toimimme politiikan ulkopuolella, kuin myös he, joita puolustamme, Olemme rauhan, keskustelun ja kaikkien ihmisten keskinäisen yhteistyön puolella.

En voi olla nyt puhumatta toissapäivänä murhatuista kollegoistani – lääkäreistä Syyriassa, Donetskin menehtyneistä lääkintähenkilöistä, sadoista Donbassin tulituksissa menehtyneistä lapsista ja tuhansista Syyriassa haudatuista lapsista. Olkoon heidän muistonsa täynnä valoa!

Huomenna matkustan Donetskiin, ja sieltä Syyriaan. Niin kuin kymmenet muut humanitaarisessa toiminnassa mukanaolevat vapaaehtoiset, me emme voi koskaan voi olla varmoja siitä, että palaamme takaisin elävinä, sillä sota - se on maanpäällistä helvettiä, ja tiedän, mistä puhun. Mutta olemme varmoja siitä, että hyvyys, myötätunto ja laupeus vaikuttavat vahvemmin kuin mitkään aseet. Kiitos teille!

Puhetta kuunnellessa tuon lausahduksen ”tiedän, mistä puhun”  Jelizaveta Glinka sanoo erityisesti painottaen, aivan kuin puhuva haluaa kantaa sen sisällän jotakin, josta hän katsoo parhaimmaksi vaieta. Ja siihen palaa myös seuraavan suomennokseni haastateltava.

Tohtori Liza Kremlissä vastaanottamassa valtionpalkintoa joulukuussa 2016

…

Toinen suomentamani teksti on heti lentokoneonnettomuuden jälkeen tehty haastattelu, jossa KommersantFM:n  juontaja Svetlana Tokareva keskustelee  Jelizaveta Glinkasta  Presidentin alaisen ihmisoikeusneuvoston puheenjohtajan Mihail Fedotovin kanssa.  Se täydentää osaltaan Kremlissä pidettyä kiitospuhetta.  Fedotov avaa lisätietoa Tohtori Lizan persoonasta ja työstä.

Te olitte tänään ensimmäisten joukossa kommentoimassa uutista Jelizaveta Glinkan kuolemasta. Kertoisitteko, missä tarkoituksessa Jelizaveta Glinka lensi Syyriaan?

Se oli puhtaasti humanitäärinen tehtävä. Olimme suunnitelleet, että lennämme yhdessä. Mutta valitettavasti vain hänen sallittiin lähteä. Hänen mukanaan oli lääkkeitä ja hoitotarvikkeita, joita hän oli hankkinut Moskovasta Latakian sairaalaa varten – se on yliopiston sairaala, uusi hyvä sairaala, jossa on erinomaiset lääkärit ja hyvät laitteet, mutta lääkäreillä ei ole lääkkeitä eikä laitteille ole käyttövälineitä. Miksi? Siksi koska on pakotteita.

Miksi vain hän sai luvan matkustamiseen?

Se kysymys on esitettävä Puolustusministeriölle. Sitä kautta päätetään, kenen sallitaan lähtevän ja kenen ei. Joka tapauksessa muutama kuukausi sitten me matkustimme sinne yhdessä, kävimme yhdessä siinä sairaalassa. tapasimme lääkäreitä ja potilaita. Saimme silloin tietää ongelmista ja lupasimme löytää keinon saada sairaalaan lääkkeitä ja tarvikkeita, ensi sijassa vastasyntyneille ja lasten onkologisiin hoitoihin.

Jelizaveta Glinka pystyi järjestämään tuon kaiken. Hän hankki lääkkeet ja tarvikkeet oman merkittävän säätiönsä ”Oikeudenmukainen apu” varoille. Hän soitti jatkuvasti ja kyseli, milloin voimme sinne matkustaa.  Soitin ministeriöön ja minulle vastattiin, että sitten kun on sopiva aika. Ja sitten viime viikolla tuli ilmoitus. Ja niin Jelizaveta Glinka lastasi tuohon lentokoneeseen yhden tonnin painosta lääkkeitä ja tarvikkeita.

Tapasitteko eilen?

Emme tavanneet eilen. Tapasimme perjantaina [siis kaksi päivää ennen lähtöä - kääntäjän huom.], ja meillä oli suunnitelmissa tavata keskiviikkona [siis nähtävästi 28. joulukuuta].  Ylipäänsä meillä oli tapana tavata muutaman kerran viikossa: kävimme vankien eristysosastoissa, matkustimme työleireille, kävimme saattohoitokodeissa, lastenkodeissa ja psykoneurologisissa osastoissa. Hän oli myös niistä kiinnostunut. Hän toi Donbassista lapsia. Hänellä oli sitä varten vakiintunut reitti: Ja Donbassin tapaan nyt oli myös Syyria tulossa tähän toimintaan mukaan. Hänellä oli suunnitelmia, että humanitäärisistä matkoista Syyriaan tulisi säännöllisiä, me aioimme sen toteuttaa – luoda perusta säännölliseen toimintaan.

Aiotteko nyt jatkaa tuota suunnitelmaa, Mihail Aleksandrovitš?

Aiomme, aiomme jatkaa. Mutta kukahan sitä tekisi? En tiedä. Mutta se on 100-prosenttisen varmaa, että aiomme.

Ystävät ja tuttavat ovat panneet merkille, että hän pystyi lypsämään aluejohtajilta rahaa saattohoitokoteja, sairaaloita sekä turva- ja hoitokoteja varten. Miten se oikein häneltä onnistui?

Kerron yksinkertaisen esimerkin. Meillä oli kokous Hakasian tasavallassa. Liza vieraili pienokaistalossa, iltapäivällä. Kyseessä oli laajennettu neuvoston kokous yhdessä aluejohtajan kanssa, kaikki alueen hallituksen johtohenkilöt ja ministerit olivat läsnä. Liza esiintyi ja totesi: ”Haluan kysyä aluejohtajalta, Viktor Mihailovitš, sanoisitteko, miksi lapsilla, jotka tänään näin pienokaistalossa, ei ole vaippoja. Missä ovat vaipat? Lapset makaavat yllään kostuneet vahankankaat. Se ei ole hyvä eikä hygieenistä, kauheaa, he voivat vilustua.” Aluejohtaja kuunteli häntä ja sanoi: ”Tietysti, Jelizaveta Petrovna. Olette aivan oikeassa, me otamme teidän havaintonne huomioon.” Hän otti mikrofonin ja sanoi: ”Haluan kysyä: milloin heille tulee vaipat?” Aluejohtaja vastasi: ”Älkää olko huolissanne. Sanoin jo, että lapset saavat vaipat.” Hän sanoi edelleen: ”Kysyn, milloin ne tulevat?” Mies ei kestänyt enää vaan vastasi: ”Ne tulevat tänään.” Jelena totesi siihen: ”Hienoa. Tarkistan asian.” Ja vaipat tulivat. Oi Luoja, miten voin tulla toimeen ilman häntä, en tajua.

Kaksi viikkoa sitten presidentin asetuksella myönnettyjen valtionpalkintojen juhlallisessa jakotilaisuudessa hän sanoi, että ei ole koskaan varma, palaako hän takaisin elävänä. Hän sanoi: ”Tiedän, mistä puhun.” Nyt on käynyt niin, että nuo sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Tiesikö hän todella, mistä puhui?

Tietysti hän tiesi, mistä puhui. Hän oli muutaman vuoden ajan säännöllisesti matkustellut, kuljettanut haavoittuneita ja sairaita lapsia Donetskista. Te voitte vain katsoa sosiaalisista verkoista, kuinka paljon hän on tuona aikana saanut uhkauksia ja kirouksia tuosta työstään, tuosta ehdottomasti hyvästä työstään.  Hyvästä työstä, hyvästä sydämestä teilattiin lyttyyn ja häntä uhkailtiin. Ja hän tiesi, että todellakin voisi siellä kohdata erilaisia aseellisia taulapäitä. Hän tiesi mistä puhui. Me kävimme hänen kanssaan Nadežda Savtšenkon luona eristyssellissä, yritimme saada tätä luopumaan nälkälakosta ja käytännössä olimme pelastamassa hänen henkeään.

Nadežda Savtšenko kieltäytyi ruoasta. Liza sanoi: ”Hyvä on. Te ette halua syödä, ymmärrän teitä. Mutta olisitteko hyvä ja ottaisitte nämä lääkkeet, että ne pitäisivät yllä teidän terveydentilaanne ja te säilyisitte hengissä.” Ja siihen Savtšenko suostui, hän otti nuo erityiset lääkeseokset. Ja mitä olemme saaneet vastaukseksi?  Millaista kiitollisuutta olemme saaneet kohdata ukrainalaisilta taulapäiltä [отморозок – myös ’ääliö’]?  En voi heitä kutsua muulla tavalla. Kirouksia, uhkauksia ja valheita.

Tuo haastattelu on tehty juuri onnettomuuden jälkeen, kun on käynyt ilmi, että yksi onnettomuudessa menehtyneitä on Jelizaveta Glinka. Lopussa ilmenevä katkeruus ukrainalaisia kohtaan selittyy varmaan tuolla onnettomuuden läheisyydellä, menetyksen aiheuttamalla vilpittömällä surulla ja sillä saastalla, johon hän on sosiaalisessa mediassa joutunut kohtaamaan. Ja todellakin se on ollut saastaa. Eräässä kommentissa väitettiin, että Tohtori Liza on muka tehnyt kauppaa pikkulasten sisäelimillä. Tuon lisäksi median palstat ovat täyttyneet pilkalla ja riemulla. Muiden surua ei ole kunnioitettu.

…

Tutustutaan hieman noihin ukrainalaisten reaktioihin. Otan lainauksen vuonna 1958 syntyneen venäläisen satiirikon ja kirjailijan Viktor Shenderovitšin facebook-sivuilta. Hän on yleensä kirjoituksissaan osoittautunut jyrkäksi Putin-kriitikoksi, mikä luonnollisesti on miellyttänyt myös monia ukrainalaistaustaisia facebookin käyttäjiä. Nyt tuli kuitenkin hänelläkin raja vastaan:

”Ennen kuin muutan oman facebookini hygieeniseen tilaan, haluan kuitenkin kiinnostuneena tietää suurelta ukrainalaisten ryhmältä, joka  julkisesti ilakoi putinilaisen palvelijattaren Liza Glinkan tuhoa: tiedättekö, että hän perusti Kiovaan sen ensimmäisen saattohoitokodin? Jos tiedätte (tai vasta nyt saitte siitä tietää), niin: kuinka se heijastui teidän tunteisiin, tietoon hänen kuolemastaan?

Seuraavan vaikeustason tehtävä (ymmärrettävästi ei vain ukrainalaisille). Yksi samassa koneessa menehtyneistä oli nuori ballerina, joka vastikään oli astunut Aleksandrovin yhtyeen riveihin (nyt kyseessä oli hänen ensimmäinen matkansa). Oletteko sitä mieltä, että tuon tytön kivulias kuolema on oikeudenmukainen kosto puolustusministeriön yhtyeen sotilasunivormuun pukeutumisesta?

Kysymykset on tarkoitettu itsenäiseen pohdiskeluun hiljaisuudessa, mukaantulo polemiikkiin ei ole välttämätöntä. Tarvitsee vain hiukan ajatella.”

Tuo 19-vuotias tyttö, johon satiirikko Shenderovitš viittaa, oli Lilija Pyrjeva. Hän valmistui vuoden 2016 kesäkuussa Voronežin kaupungin koreografisesta opistosta luokkansa priimuksena. Lehtitietojen mukaan hänellä oli valittavanaan useita vaihtoehtoja uralleen, mutta hän valitsi lopulta Aleksandrovin yhtyeen, koska koki sen mieleisekseen.  Hänestä pidettiin. Opiston väki oli valmistautunut seuraamaan hänen urakehitystään, hänestä odotettiin tähteä. Ei arvattu, että nyt joudutaan liittämään hänet tällaisiin uutisiin. Toisessa lehtijutussa lainataan hänen tuntojaan valmistumisen aikoihin maaliskuussa kutakuinkin tähän tapaan:

”Ei ole helppoa jättää jäähyväisiä ihmisille, joista on tullut kuin toinen perhe. On erityisen raskasta jättää jäähyväiset pääpedagogille, joka on tehnyt meistä Artisteja. Huolimatta siitä,että me niin usein halusimme antaa periksi, me TEIMME sen. Emmehän me toki täydellisiä ole, mutta meillä on vielä kaikki edessä.”

Teksti on lainattu hänen sivuiltaan sosiaalisesta mediasta (VK).

19-vuotias ballerina Lilija Pyrjeva Smolenskista. Kuolinpäivä sama kuin Tohtori Lizalla.

Huolimatta pysäyttävästä ulostulosta, Shenderovitšin facebook-tekstin kommenteissa pilkkaaminen vain jatkui. Niin että tällaisessa maailmassa me elämme.

…

Kirjoitan vielä ukrainalaisten reaktioista, ettei siitä muodostuisi liian yksipuolinen kuva.

Youtubeen ilmestyi myös erään blogistin tekemä pienimuotoinen haastattelukierros Kiovan kaduilla. Henkilö kyseli ihmisiltä mielipidettä tapahtuneesta ja tiedusteli, onko se oikein, että tämänkaltaisten tragedioitten yhteydessä nauretaan ja pilkataan. Pääosin ihmiset tuomitsivat pilkan mutta ylipäänsä reaktiot olivat aika vaisuja. Suurin osa haastateltavista ei edes vielä tiennyt koko tapahtumasta, mikä saattaa kertoa jotain myös Ukrainan tiedonvälityksestä ja mahdollisesti ihmisten kiinnostuksenkohteista.  Toki tämänkaltaisissa yllättävissä katuhaastattelutilanteissa vaisut reaktiot ovat luonnollisia. Ihmiset empivät sanoa mielipiteensä, olkoon se mikä hyvänsä. Mutta vielä vähemmän rohjetaan kameran edessä ruveta kärkeväksi. Pilkka ja nauru sopii paremmin sosiaalisen median tietyille palstoille.

Tässä on muutama muistiin kirjoittamani lausahdus, joissa selkeästi tuomitaan nauru ja pilkka. Haastattelija kyseli ennen muuta mielipidettä Tohtori Lizan toiminnasta ja elämäntyöstä.

”Jos ihmisiä kaatuu sodassa, niin heitä on autettava riippumatta siitä, mitä kansallisuutta he edustavat.”

”Ihmiset eivät ole syyllisiä vaan poliitikot.”

”Sota pitäisi lopettaa mutta sitä eivät johtajamme halua”

Youtuben kommenttiosastolla nousee sitten taas enemmän esille kriittinen puoli.  Todetaan, että kiireessä ei viitsitä nousta haastattelijaa vastaan. Vanhemmilla ihmisillä tuntui olevan ymmärrystä ja solidaarisuutta Glinkan toimintaa kohtaan. Myös muutaman nuoren puheenvuoroista huokui empatia. Turhan moni ei kuitenkaan ollut lainkaan tietoinen asiasta eikä se kiinnostanut. Yksi venäläisiä kohtaan selkeästi kielteinen kannanotto kuului, mutta sekin oli ilmaistu hieman peitellysti: ”Kuolema on aina huono asia, vihollisen kuolema on hyvä.”

Yhtä kaikki kysely muistuttaa, ettei kannata luoda yleistävää mielipidettä pelkkien facebook-kommenttien ja muualla sosiaalisessa mediassa esiintyvien mielenilmaisujen pohjalta. Ne kärjistävät ja haluavat luoda vihan ilmapiiriä. Tolkun ihmiset vaikenevat.

….

Ohjelmista on jäänyt mieleen eräitä henkilöitä ja lausahduksia. En ole kirjoittanut Gleb Glinkasta eli Lizan aviomiehestä mitään. Hänkin ansaitsee oman kappaleensa. Hän näytti suhtautuvat vaimonsa toimintaan suurella ymmärryksellä. Hän on ensiksikin ollut vaimonsa toiminnan suurin sponsori ja sen myötä varmasti myös suuri henkinen tuki.  Perhe on varmasti Tohtori Lizan elämässä jäänyt toiselle sijalle ja aviomieheltä on vaadittu venymiskykyä. Minä näin toki miehen vain vuonna 2009 julkaistussa dokumenttielokuvassa.  Sen pohjalta hän tuntui suhtautuvat vaimonsa elämäntyöhön hyvin lunkisti ja ymmärtävästi. Hän toteaa siinä hyväksyvänsä vaimonsa sellaisena kuin hän on. Se on mielestäni paljon sanottu. En tiedä mitään hänen myöhemmistä asenteistaan.  

Ilman aviomiestään Tohtori Liza ei olisi koskaan voinut avata vuonna 2001 Kiovaan saattohoitokotia.  Sen vieraskirjan ensimmäisen tekstin on kirjoittanut Gleb Glinka: ”Älköön sinun taistelusi kuolemaa vastaan loppuko koskaan!” Tohtori Liza toteaa useassa yhteydessä, että hän pelkää kuolemaa ja haluaa siis taistella sitä vastaan. Tohtori Liza teki sen omalla tavallaan. Aviomies tiesi vaimonsa tunnot ja tuki häntä.

…

LOPUKSI

Katsottuani suuren joukon hänen haastattelujaan ja hänen työtään kuvaavia ohjelmia on mieleeni jäänyt lukematon määrä ihmisiä, joita Liza on hoitanut ja joiden hän on ollut saattamassa kuolemaan ja myös syöpäsairaita, joille hän on ollut järjestämässä hoitoa. Sykähdyttävintä on ollut katsoa pieniä Donbassin alueelta Moskovaan kuljetettuja pikkulapsia, jotka ovat sairaalahoidon kautta saaneet edes mahdollisuuden uuteen elämään. Eräästä tytöstä hän toteaa, että fyysisesti hän on terve mutta sodan traumoista hän ei pääse eroon kai koskaan.

Ja sydämessä sykähtää, kun kamera vie katsojansa Lizan mukana Donbassissa johonkin pommisuojaa muistuttavaan kellariin. Oven avauduttua vastaan juoksee innoissaan ryhmä alle kouluikäisiä lapsia silmät riemusta hehkuen näyttäen Lizalle tekemiään piirustuksia.

Tofik Shahverdijev kuvasi filmissään tapahtumia kulkureiden ja asunnottomien parissa Paveletskin asemalla.  Kaikenlaista tuli vastaan. Yhtä kaveria lyötiin turpiin, Liza sitoi hänet. Sitten vähän ajan kuluttua samat henkilöt löivät häneltä taas alahuulen halki. Ja taas Liza auttoi. Liza sai myös päällensä kaikenlaisia ilkeyksiä mutta ei hän siitä välittänyt. Hän totesi filmissä: ”Muistakaa että he ovat sairaita ihmisiä, heitä pitää ymmärtää, ei terve ihminen sylje päälle, ei sellaisesta pidä loukkaantua.”

On jäänyt mieleen erään nuoren miehen lausahdus, jota Liza oli ratkaisevasti auttanut avustustyönsä alkuvaiheessa:” Kiitos Lizalle! Häneen ei ole tarttunut välinpitämättömyyden virus.”  Ja hän kyllä välitti. Eräs kuoleva mies valitti omista toiveistaan, jotka olivat jääneet toteutumatta. Yksi oli mm. se, ettei mies ollut saanut hankittua itselleen hampaita. Liza hoiti asian. Hän sai tekohampaat vielä ennen kuolemaansa. Niin vähän ihminen joskus tarvitsee tullakseen onnelliseksi.

Saattohoito ja saattohoitokodit ovat yksi aihe, joista voisi kertoa paljonkin. Venäjällähän saattohoitokoteja on luonnollisesti liian vähän. Niitä kuitenkin on, mutta ne on tarkoitettu vain syöpää sairastaville. Muuilla ei ole mahdollisuutta saada saattohoitokodista paikkaa. Esimerkkejä olisi paljon. Pogrebižskajan dokumenttielokuvan alussa käydään erään kielisyöpää sairastavan nuorehkon naisen luona. Hän sairastaa kotona, koska hänelle ei ole löytynyt paikkaa saattohoitokodissa. Hän osaa venäjän lisäksi kolmea eri kieltä mutta ei voi sairautensa vuoksi puhua. Ruokakin laitetaan letkusta elimistöön. Kuitenkin Lizan ja tuon potilaan tapaaminen on inhimillisyyttä täynnä. En tarkoita tunteilua, vaan Liza naisen lausua vetoomuksen kameralle tulkiten tämän epäselvää puhetta. Pogrebižskaja itse toteaa Lizalle käynnin jälkeen katkeran totuuden. Tuo nainen ei tule näkemään elokuvaa valmiina. Liza nyökkää.

Eräässä toisessa kohdassa Liza kertoo nuoresta äidistä, joka on juuri synnyttänyt. Hän on saattohoitokodissa. Liza tekee päätöksen tuoda vauva hänen seurakseen. Vauva ei kasvaessaan tule ehkä koskaan muistamaan äitiään, mutta äiti kokee saavansa siinä kuitenkin inhimillisen kohtelun. Häntä ei vain heitetä yksinäisen huoneeseen, kuin jokin ylijäämähenkilö. Nuori äiti saa vielä kokea oman lapsensa läheisyyden ennen kuolemaa.

Tohtori Liza haluaa korostaa, että saattohoitokodissa kuolemaa odottava on aivan samanlainen ihminen kuin me. ”Ero minun ja jonkun saattohoitokodissa olevan välillä on se, että hän tietää milloin kuolee, minä en tiedä kuolemaani.”  Näin hän toteaa eräässä ohjelmassa.

Tässä pari hänen lausahdustaan, jotka olen kirjoittanut muistiin:

 ”Rakastan elämää, ja vihaan kuolemaa, vaikka se on luonnollinen osa elämää. Mehän kaikki kuolemme.”

”Mutta kuolema ei ole vain fyysinen, moraalinen kuolema on vielä kauheampaa. Ja vihaan moraalista kuolemaa enemmän kuin fyysistä. ”

”Siksi yritän taistella jokaisen ihmisen puolesta, joka tarvitsee apua. Ja on luonnollista, että katson kaikkeen optimistisena, koska rakastan kovasti elämää.”

Eutanasiasta en ole nyt kirjoittanut mutta yllä kirjoitetun pohjalta voi päätellä Tohtori Lizan vastustaneen periaatteessa eutanasiaa.  Uskon, että hänenkin eteen on täytynyt tulla tapauksia, jolloin kuolemaa on täytynyt jouduttaa. Mutta tämä on vain minun pohdiskelua. En tiedä, miten hän on tuota rajankäyntiä pohdiskellut. Tiedän hänen kuitenkin puhuneen kipuja lievittävän lääkityksen merkityksestä.

Liza näki elämän jatkumona. Kuolemasta hän totesi, ettei tiedä mitä se tuo tullessaan. Mutta joka tapauksessa kuoleva ihminen oli hänelle samanlainen elävä ja tunteva persoona loppuun saakka. Hän ei halunnut, että kuolemanportilla olevat viedään nurkkaan ja heidät pannaan muusta elämästä syrjään. Elämä kuuluu heillekin. Liza kertoi olevansa ylpeä ja iloinen, että pystyi antamaan kuolevalle vielä hänen elämänsä lopussa aidon tunteen, että tuo kuolemaa kohti menevä ihminen saa tuntea vielä jotain aitoa ihmisen läheisyyttä ja rakkautta ja välittämistä.

Tohtori Liza korostaa, että saattohoidossa olevat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin. He elävät tässä hetkessä kiinni, katsovat televisiota, seuraavat uutisia, kommentoivat niitä ja pohtivat maailman menoa, tuntevat, ajattelevat, takertuvat pikkuasioihin ja elävät.

Lisämateriaalia:

https://www.youtube.com/watch?v=Qy0oJnxEpUA

https://www.youtube.com/watch?v=vYo-b4SBTd8

https://www.youtube.com/watch?v=QxAG8UGD3tc

https://www.youtube.com/watch?v=pa7Fkv6hqrU

https://www.youtube.com/watch?v=gE1NoWikp1U

(Päivitystä tehty 7.1.2017)

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Toivotan koko maailmalle Hyvää uutta vuotta. Vuosi 2017 alkaa. Kaiken muun ohella se on myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Siitä saamme varmaan kuulla ja lukea kyllästymiseen asti.

Onni, menestys ja hyvä terveys ovat jokaiselle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, joita voimme lisätä toivotuksiimme. Itse toivon ihmisille lähinnä voimia, vahvaa itsetuntoa ja sitä tukevaa me-henkeä sekä eteenpäin pyrkivää mieltä.  Onni ei ole mitään, jos tuntee itsensä ulkopuoliseksi eikä ole yhteisyyden tunnetta.  Ja luovuttaa ei elämässä pitäisi. Jostakin meidän on voimavaramme ammennettava. Viime kädessä suomalaisuuden pitäisi olla se turvallinen katto, jonka suojassa yhteisyytemme voi rakentua. Kansainvälisyys on myös välttämätöntä. Kun tutustuu ihmisiin eri puolilla maailmaa, tulee myös oma identiteetti kirkkaammaksi. Emme käperry omaan nurkkaamme. Tässä yhteydessä suomalaisia moititaan usein impivaaralaisiksi. Sitä en itse koe haukkumasanaksi vaan voimavaraksi. Sieltä myös Aleksis Kiven seitsemän veljestä lähtivät maailmalle vahvuuttaan osoittaen ja avoimin mielin. Ei saisi unohtaa omia juuriamme. Ollaan suomalaisia, missä liikummekin!

Tänä vuonna uusi vuoteni alkoi katsomalla Wienin filharmonikkojen perinteistä uudenvuoden konserttia. Nyt se tuntui erityisen raikkaalta ja innostavalta. Lyhyesti todeten sitä oli ilo katsoa. Lieneeköhän kapellimestari Gustavo Dudamelilla osuutensa asiaan. Hän loi mielestäni koko konserttiin aivan omanlaisensa hengen. Dudamel on kaikkien aikojen nuorin kapellimestari, joka on päässyt johtamaan tätä juhlakonserttia.  Hän on vuonna 1981 syntynyt venezuelalainen tähdenlento, joka on onnistunut nousemaan pienestä maasta maailman huipulle.

Konsertti päättyi jälleen kerran Johann Strauss vanhemman vuonna 1848 säveltämään Radetzky-marssiin. Suomenkielisen ohjelman juontaja kiteytti hienosti sen syntyhistoriaa. Se on sävelletty Euroopan hulluna vuotena sotamarsalkka Joseph Radetzkyn kunniaksi. Tuona samana vuonna sai Suomessa ensiesityksensä Fredrik Paciuksen Runebergin runoon säveltämä Maamme-laulu. Näin konsertissa syntyi kuin luonnostaan yhteys Suomen historiaan. Vuonna 1948 ei Suomessa vielä ainakaan liiemmin haaveiltu itsenäisyydestä. Sen aika nousi myöhemmin. Mutta yhteisistä ponnistuksista tuolloin lähdettiin liikkeelle.

Kerron vielä muutaman sanan konsertista. Varsinaisen konsertin ja tanssiesitysten ohella pidin myös konsertin väliajalla meille TV-katsojille näytetystä wieniläistä musiikkia ja kaupungin käsityöperinteitä esittelevästä filmi. Se oli mielestäni myös yksi ohjelman kohokohdista. Tekijät olivat kyenneet rakentamaan siitä juonellisesti eheän kokonaisuuden, jossa kauneus, herkkyys, rakkaus ja yhteisyyden tunne olivat läsnä. Toimi se minuun myös matkailumainoksena. Haluaisinpa taas pitkästä aikaa käydä Wienissä. Edellisen ja ainoan kerran taisin käydä siellä interreil-reissullani opiskelijana joskus vuoden 1980 taitteessa.

Minä katsoin konsertin suorana Ylen ruotsinkieliseltä kanavalta. Siellä näytettiin SVT:n eli Ruotsin TV:n lähetys, joka alkoi jo 11.15, kun presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen ruotsinkielinen osuus oli juuri alkanut. Onneksi myös Yle näytti suomeksi juonnetun konsertin kokonaan eikä keskeyttänyt sitä ennen loppuhuipennusta, niin kuin viime vuonna.

Mainitsen vielä yhden seikan, johon silmäni väkisinkin tarttuivat. Kuvaaja (ja viime kädessä ohjaaja) oli ihastunut katsomon etuosassa istuvaan vihreämekkoiseen neitoon ja aivan syystä. Varsin raikkaalta hän siellä tätien ja setien keskellä näytti.

…

Viime yönä annettiin jonkinlainen lähtölaukaus Suomen itsenäisyyden juhlavuodelle. TV-1 näytti jotain konserttia, jonka jätin kyllä katsomatta.  Pari kertaa siellä käväisin surffaamassa, mutta tajusin, että se ei ole minulle. Se oli nuorisoa varten ja lisäksi mukana näkyi olevan kasvoja, joiden näkemisellä en halunnut pilata uudenvuoden juhlaani.

Tänä aamuna kun heräsin ja avasin tietokoneeni, niin toteutui se, mitä olin pelännyt. Jälleen on tapahtunut terrori-isku, jossa uhreja on tähän mennessä jo lähes 40. Elämme jälleen hullua aikaa epävarmoin tuntein. Jokainen aamu voi tuoda eteemme uusia onnettomuuksia ja terroritekoja. Maailmamme voi vaipua kaaokseen milloin hyvänsä.

Oman kommenttinsa ansaitsee myös Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe.  Hieman epäröiden telkkarin aukaisin, mutta puhe vaikutti osin hyvältä. Hän uskalsi sentään arvostella Euroopan Unionia. Vahinko vain, että kritikoi niin peitellysti. Voisi olla sanoissaan suorempi ja esittää todellista kritiikkiä liittovaltiokehityksestä ja päätöksenteon siirtymisestä pois Suomen kansalaisilta.

Ehkä parasta Sauli Niinistön puheessa oli ymmärrys kansallismielisyyttä kohtaan. Tosin hän puhui kansallistunteesta, mutta kauniisti:

”Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.”  

Ja hienoa on se, ettei hän tässä yhteydessä ruvennut mihinkään natsirasistifasistivihapuhefeminismiretoriikkaan. Turhalla leimaamisella ei rakenneta mitään.

Niinistön puheesta huokui kansainvälisyyden merkitys. Sitä arvostan, ja Suomi saa myös ulkomailla arvostusta, jos kansastamme löytyy kansallistunnetta ja vahvaa vakaumusta siitä, että kansakuntamme täytyy myös tulevaisuudessa pyrkiä säilyttämään itsenäisyys ja mahdollisimman vahva itsemääräämisoikeus. Se onnistuu, jos Suomen talous saataisiin nousuun ja kansan voimavarat käyttöön. Nyt ollaan velkakierteessä. Maamme on menossa huonompaan suuntaan huolimatta päinvastaisista vakuutteluista, joissa on mukana enemmän toivetta kuin realismia. Näin me joudumme yhä enemmän riippuvaisiksi kansainvälisistä toimijoista. Tähän emme voi tehdä oikeastaan mitään niin kauan kuin rahayksikkönämme on euro emmekä voi itse päättää rahapolitiikastamme.  Se ei toki ole ainoa edellytys. Tarvitaan myös sitä yhteisyyttä, johon myös presidentti Niinistö vetosi. Hyvä kun valtiomme korkeimmalla tasolla on huomattu, kuinka rikkinäinen meidän kansallinen yhteisömme on.  Sulon ja Juuson mainitseminen tähän yhteyteen oli kyllä sinänsä hieno oivallus. Minua se sykähdytti senkin vuoksi, että olen todellinen Juuso-fani, nähnyt varmaan kaikki hänestä tehdyt videot. Mutta sillä on lähinnä kai vain jonkinlaista viihdearvoa, media saa lisää puheenaihetta. Tarvitaan itsetutkiskelua. Sen herättämiseen ei Sauli Niinistönkään karisma ja voima riitä.

Lisäksi presidentin puheesta ja myönteisenä mieleen lausahdus ”Pahalle on pantava rajoja”. Juuri niin. Ollaan nurinkurisessa tilanteessa, kun oman maamme kansalaiset alkavat puolustella terroristeja ja väkivaltaisuuksia perustuslakiimme vedoten.   Tähän kohtaan puheessa on reagoitu mm. täällä.

Gustavo Dudamel

Anton Tšehovin toinen todellisuus – Andri Žoldak ja Kolme sisarta Pietarin Aleksandrinski-teatterissa

Aleksandrinski-teatteri

Andri Žoldak on vuonna 1962 syntynyt ukrainalainen teatteriohjaaja. En tiedä hänestä paljoa, mutta yhden näkemäni ohjauksen pohjalta voin päätellä, että kyseessä on räväkkä persoonallisuus.  Novellisti ja näytelmäkirjailija Anton Tšehov (1860-1904) on kaikille tuttu. Aleksandrinski-teatteri on Pietarissa sijaitseva teatteri, yksi monista mutta vanhimmasta päästä. Tämä kirjoitukseni on kertomus yhdestä teatteri-illasta ja myös muusta siihen liittyvästä. Mietin esitykseen liittyviä adjektiiveja, monenlaisia nousi mieleen: loistava, omaperäinen, värisyttävä, liikuttava, ihmeellinen, murjova… Mikään ei sellaisenaan sovi sitä kuvaamaan. Esitys oli loistava, mutta eri merkityksessä, kun olemme tottuneet. Se jäi loistamaan katharsiksen valona sisimmässä ja samalla nauraa hekottamaan ties mistä syystä. Lopputulos saattaa olla sekava mutta sellaista elämä tällaiselle eläytyvälle seuraajalleen tuottaa.

I.                    Tekijästä ja teatterista ja myös muista taustoista

Kävin Pietarissa joulukuun puolivälissä parin yön pikavisiitillä. Matkan pääkohde oli Mariinsky-teatterin vanhalla näyttämöllä esitetty Gounod’n ooppera Faust. Se oli vaikuttava kokemus ja elämys, josta en nyt kuitenkaan kerro enempää. Kerron seuraavasta illasta, johon minun piti keksiä ohjelmaa paikan päällä. Sainkin onnekseni lipun ukrainalaisen Andri Žoldakin näytelmään Esiripun tuolla puolen (По ту сторону занавеса). Se oli yli nelituntinen esitys, jonka pohjana on Anton Tšehovin Kolmesta sisarta.

Žoldak on eräänlainen nykyteatterin kummajainen, ”kauhukakaraksikin” luonnehdittu persoonallisuus, joka on vieraillut myös Suomessa ainakin kahden ohjauksen verran (Turussa ja Helsingissä) ja tullut tunnetuksi rohkeista ja ennakkoluulottomista tulkinnoistaan.  Ainakin Turun kaupunginteatterin Anna Karenina vuodelta 2010 on saanut myönteistä huomiota. Ohjaajan etunimestä käytetään myös muotoa Andriy. Ukrainan kielellä nimi kirjoitetaan Андрій Жолдак.

Andri Žoldak

Vaikka Žoldak tunnetaan tabujen rikkojana ja rohkeana kokeilijana, häntä ei kuitenkaan ole Pietarissa ajettu mihinkään periferian kokeilustudioon. Näytelmää esitetään perinteisessä Aleksandrinski-teatterissa (http://en.alexandrinsky.ru/ ). Kyseessä on Venäjän vanhin ammattiteatteri, perustettu 1756. Se sijaitsee Nevski-prospektin kupeessa Ostrovskin aukiolla, teatterin perustajan keisarinna Katariina Suuren muistomerkin takana. Kadun toisella puolella on kuuluisa, tsaarin ajoilta peräisin oleva Jelisejevin herkkukauppa. Teatterirakennus on valmistunut vuonna 1832. Se on maineikkaan arkkitehdin Carlo Rossin suunnittelema. Nevskiltä katsottaessa se kohoaa ylväänä ja upeana, niin kuin yli 180 vuotta vanhan Melpomenen tyyssijan kuuluukin näyttää.

Teatteri ei ole kuitenkaan jämähtänyt uinumaan perinteen suohon vaan sen taiteellinen johtaja Valeri Fokin uskaltaa valita ohjelmistoon rohkeita tulkintoja ja kokeiluja. Fokinin nimi on minulle tuttu joskus vuosituhannen vaihteesta, kun katselin Saksan TV:stä erästä tv-dokumenttia, jossa käsiteltiin hänen teatteriohjauksiaan.  Tuolloin minulle muotoutui hänestä kuva uuteen ilmaisuun pyrkivänä uudistajana.

Kerron hieman omista Aleksandrinski-teatteriin liittyvistä kokemuksistani. Olen käynyt siellä ennen tätä esitystä pari kertaa.  Toisesta käynnistäni olen kirjoittanutkin. Käsittelin tekstissäni uudella näyttämöllä esitettyä varsin kokeilevaa projektia ”Shum” (Шум), jonka olen suomentanut nimellä Kumu.  Toisestakin katsomastani näytelmästä halusin kirjoittaa, mutta se jäi lopulta tekemättä. Tuo näytelmä oli Mihail Lermontovin Naamiaiset (Maskarad), jonka teatterin johtaja Valeri Fokin oli valmistanut ja ohjannut samassa teatterissa vuonna 1917 esitettyä Vsevolod Meyerholdin ohjausta mukaillen. Tuo Meyerholdin ohjaus on legendaarinen. Näytelmää esitettiin vallankumouksen levitessä kaupungin kaduilla ja se symboloi vanhan tsaarin vallan kaatumista.  

Naamiaiset on Aleksandrinski-teatterin helmi, Valeri Fokinin merkkityö, jolla hän kunnioittaa suuren teatteripersoonan elämäntyötä ja samanaikaisesti teatterin merkitys maan kulttuurihistoriassa tulee näkyviin. Näytelmä on vielä teatterin ohjelmistossa (http://alexandrinsky.ru/afisha-i-bilety/maskarad-vospominaniya-budushchego/ ), parhaiten siitä löytää kuitenkin tietoa täältä ja täältä.

Naamiaiset-näytelmää katsomassa maaliskuussa 2015, teatterisali ennen esityken alkua

Naamiaisten roolihenkilöt yleisön aplodeja kuuntelemassa esityksen lopussa

Hienoa, että Valeri Fokin on ottanut rohkeasti Žoldakin Tšehov-tulkinnan ohjelmistoonsa.  Olen ymmärtänyt, että kyseessä ei ole ensimmäinen Žoldakin vierailu Aleksandrinskissa. Nähtävästi ohjaajien kesken on jonkinlaista sielujenn sympatiaa.  Kaiken lisäksi nyt katsomassani esityksessä rooleissa on eräitä samoja Fokinin luottonäyttelijöiksi kutsuttuja henkilöitä, kuin oli Naamiaisissakin.  Mm. Mašan roolia esittää Jelena Vožakina, joka oli myös Naamiaisten pääosassa.

Jelena Vožakina – näytelmän Maša

Menen varsinaiseen asiaan.  Andri Žoldak on syntynyt Kievissa ja valmistunut vuonna 1989 Venäjän teatteriakatemiasta. Hän on tehnyt teatteria ympäri maailmaa. Se, että hän ohjaa näytelmiään Venäjällä, ei tee hänestä sen enempää Venäjä-mielistä kuin minkään muunkaan maan politiikan sympatiseeraajaa. Tiedetään, että hän on ohjannut vuosituhannen vaihteessa Kievissä Tšehovin Kolmesta sisaresta version, jossa tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1940. Tuolloin ohjaajaa syytettiin russofobiasta.

Näytelmän esitteeseen voi teatterin verkkosivuilla tutustua täältä. Suomennettuna näytelmä on nimeltään ”Esiripun toisella puolella”. Jo nimellä halutaan etäännyttää katsojaa siitä kuvitelmasta, että kyse olisi Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta dramatisoinnista.  Näytelmän ikäsuositukseksi on laitettu +18, mikä kertoo jotain sisällöstä ja siitä, millaiselle yleisölle esitystä suunnataan. Koululaisryhmiä näytöksissä tuskin nähdään.  Henkilöt ja tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen 4000-luvulle, tarkemmin sanoen vuoteen 4015. Noin tarkka ajoitus kertoo ennen muuta ohjaajan huumorin tajusta, mikään tulevaisuudesta kertova scifi-näytös ei ole kyseessä. Ympäristö voi näyttää miltä vain, näytelmä liittyy meidän todellisuuteemme.  Tšehovin ajan sovinnaisuuksista on pyritty menemään mahdollisimman kauas.  Ohjaaja on ottanut itselleen täyden vapauden tulkita näytelmän tapahtumia.

Žoldak vaatii näyttelijöiltä paljon ja Valeri Fokinin johtaman teatterin nuori näyttelijäkaarti tuntuu olevan valmis rankkoihinkin kokeiluihin. Esitys on villi, arvaamaton ja raju. Yli neljän tunnin esityksen seuraaminen voi tuntua sietämättömältä, mutta minulle ei katsoessani tullut kertaakaan sitä kovin tuttua pitkästymisen tunnetta, mikä usein Tšehovin näytelmiä katsoessa saattaa syntyä. Pitkäpiimäisyys oli tipotiessään. Esitys oli monipuolinen, mistä myös musiikki ja videokuva pitivät huolen.  Koko ajan sattui ja tapahtui ja ajatusten oli oltava valppaat. Esityksen loppuessa ei ole kiire kotiin, tekisi mieli jakaa vaikutelmia muun yleisön kanssa.

Esityksen katsomo sijaitsi näyttämön takana. Perinteinen katsomo ja sen parvet oli peitetty isoilla valkoisilla lakanoilla. Yleisö meni paikalleen perinteisen katsomon kautta, nousi näyttämölle, meni sen sivuitse näyttämön takaosaan, jonne oli rakennettu tilapäinen katsomo.  Sekä näyttelijät että me katsojat olimme siis esiripun toisella puolella, mistä koko näytelmä on saanut nimensä. Se luonnollisesti loi yleisön ja näyttelijöiden välille oman yhteisyyden tunteen. Kun yleisö katsoi esitystä, taustalla näkyi valkoisen lakanameren peitossa oleva varsinainen näyttämö.

Esityksessä oli yksi väliaika. Se oli kaksi tuntia kestäneen ensimmäisen näytöksen jälkeen.  Katsomo oli rakennettu näyttämön takaosaan. Katsomosta olisi ollut käytännössä mahdotonta poistua kesken näytöksen. Olimme sidoksissa paikkoihimme ja niin ollen tiiviisti mukana näytelmän tapahtumissa, heitettynä ohjaajan meille luomaan ”unimaailmaan”.  Jos joku olisi halunnut poistua esityksestä, se olisi saattanut häiritä esityksen toteutusta ja myös katsova yleisö olisi häiriintynyt. Kärjistetysti ilmaisten se olisi voitu tulkita jopa provosoinniksi.

II.                  Vaikutelmia esityksen jälkeen

Kerron nyt kutakuinkin suoraan niitä tuntoja, joita kirjoitin muistiin seuraavana aamuna esityksen jälkeen.  Joitakin täydennyksiä ja tarkennuksia olen tehnyt, mutta ideanani on kertoa suoria vaikutelmia.  Kolmannessa osassa kerron sitten vielä näytelmän sisällöstä systemaattisemmin ajallisesti etäämpää katsottuna. Toistoa en voi välttää mutta päädyin tällaiseen ratkaisuun siitä huolimatta.

 …

Se oli kummallisin, erikoisin ja järkyttävin Tšehovin Kolme sisarta, jonka olen eläissäni näyttämöllä nähnyt. Ei se ollut aivan täysin Tšehovin tuote, pelkästään perustui siihen.  Lasken siitä kuitenkin suurimman kunnian Tšehoville, hänen luomuksistaan voidaan löytää polkuja myös tämänkaltaisiin tasoihin.

Näytelmän hahmot saavat uuden elämän vuonne 4015, ilman oman aikansa yhteiskunnan luomia sovinnaisuuksia. Ne sovinnaisuudethan panevat Tšehovin henkilöt piilottamaan omat tuntonsa ja puhumaan toistensa ohitse, käyttäytymään ja toimimaan niin kuin elämän draamassa on tapana. Jotakin on Tšehovin maailmasta tuntunut jäävän sanomatta, vaikka hänen näytelmissään niin kovin paljon kaikenlaista puhutaankin. Ollaan kummassa kudelmassa. Nyt ohjaaja antaa esityksen alussa yleisönsä ymmärtää, että hän ikään kuin pyrkii avaamaan solmuja.  Ja sen hän tekee omien intuitioittensa vallassa. Olisi kai rehellisempää todeta, että siinä yritetään niitä avata. Nyt tunteet koetaan ja ilmaistaan suoraan, ei suojauduta siinä määrin roolien taakse. Toisaalta ei se aivan noinkaan ole. Jokainen ympäristö luo omat rajoitteensa. Näytelmässä muisti palautuu ja tajunta avautuu muistin mukana. Osa jää avautumatta.

 

Eräässä vaiheessa tapahtumain kehitys alkaa muistuttaa kauhukuvaa, ihmisen perusluonne tuntuu paljastuvan.

Ollakseni täysin rehellinen, nyt myöhemmin alan empiä, josko ohjaaja onkin tehnyt parodian niistä ajatuksista, jotka meillä tulevat tällaisissa ihmissuhteen solmuissa ja ristiriitatilanteissa mieleen. Hän paneekin meidät kääntymään omiin ajattelumalleihimme, joita oma todellisuutemme - media ja keltainen lehdistö - ruokkii ja joihin se rakentaa aikamme tyypillisen narratiivin. Sen hän tekee nerokkaasti tutkimalla Tšehovin näytelmän henkilöhahmojen inkarnaatiota uudessa epämääräisessä historian ajassa. Eli ohjaajan tarkoitus ei olisikaan avata meille Tšehovin Kolmen sisaren maailmaa uudelleen, paljastavammin, vaan näyttää omat ajattelun kaavamme. Mutta tiedä häntä, onko siinä perää.  Sitä varten minun pitäisi nähdä myös muista ohjaajan töitä. Mutta ei sen väliä. Minä kerron nyt, sen miten minä koin, kun näytelmä mullisti täysin Tšehovin maailmasta luomani tapahtumain kulun.

Tosiasiassa näytelmää seuratessa huomasin, että näytelmän edetessä tiettyyn vaiheeseen, aloin miltei vapista. Koin hyvin voimakkaasti sen eräät käänteet ja näkökohdat. Enkä noita tuntemuksiani kokiessani ajatellut parodiasta tai satiirista mitään. Ne ajatukset siis syntyivät vasta näytelmän jälkeen, kun tasaannuin pohtimaan sitä tarkemmin. Ja jo näytelmän tultua päätökseensä, oli mieleni tasoittunut. No, tämänhän voisi tulkita niin, että esitys oli samalla matka itseeni.

Tšehovin Kolme sisarta on minulle tuttu ja myös hyvin rakas näytelmä. Vaikken ole ollut vuosikausiin sen kanssa tekemisissä, niin periaatteessa tunnen sen läpikotaisin. Olen lukenut sen aika tarkkaan, sekä alkukielisen version, että suomennoksen, ja olen nähnyt siitä vuosien kuluessa monta eri versiota, sekä hyvin perinteisiä, että varsin villejä ja uusia näkökulmia avaavia. Tälle nekään eivät kyllä vedä vertoja villeydessä.

Olen tutkinut sen sisältöä ja pohtinut sen kieltä, tutkinut sen henkilöhahmoja ja henkilöiden keskinäisiä suhteita. Tavoitteenani on ollut päästä selvyyteen Tšehovin perimmäisistä aivoituksista. Olen joskus myös kyllästynyt Tšehoviin, kun siitä ei tuntunut löytyvän enää mitään.

Ja nyt tuli tämä versio, joka iski syvälle. Se menee yhtäältä ihmisen sisimpään mutta toisaalta tekee pilkkaa meidän akateemisista analyyseistä.

…

Olin tuolloin Pietarissa parin päivän reissulla. Samana päivänä eli keskiviikkona minulle sattui pari jännää kokemusta, jotka nousivat näytelmää katsoessani ja varsinkin sitä pohtiessani mieleeni. Ne olivat ihan arkipäiväisiä tapauksia, jotka tuntuivat minun aivoituksissani sopivan näytelmän maailmaan.  Siksi ne nyt kerron hieman pitemmän kaavan mukaan.

                             Ensimmäinen tapaus

Olin samana päivänä lyhyehköllä aamukävelyllä. Kello ei ollut vielä kymmentä. Olin palaamassa hotellia päin Gontšarnaja ulitsalta kohti Moskovan aseman edustaa.  Alla olen kuvannut paikat Googlen kartasta. Mittari oli noin nollassa, oli hieman sohjoinen sää. Vilskettä oli melkoisesti. Oli meluisa aamu, kaikilla kiire, autoilijat painoivat kaasupoljinta, jalkakäytävällä ihmiset kiirehtivät asemalle, töihinsä tai kuka minnekin.

Edessäni kulki mies ja nainen kiireisen oloisesti. Miehen olkapäillä katseli pieni lapsonen silmät pyöreinä ihmetellen suurkaupungin melskettä. Hänet oli puettu lämpimästi haalariin. Kasvot olivat hieman tuhruiset, ei ollut huolehdittu aamupesusta. Ja kun tarkemmin katsoin, niin vanhemmatkin näyttivät enemmän laitapuolen kulkijoilta. Joka tapauksessa lapsonen tunsi olonsa varsin turvalliseksi isänsä hellän kämmenen ja käsivarren varassa. Hän tarkkaili minuakin, mutta isän vauhti oli sen verran kärsimättömän kiireinen, että tapahtumat tuntuivat vilahtavan kuin nopeutetussa filmissä. Miehen päällä oli nuhjuinen toppatakki, jalassa siniset farkut, joiden keltaisella langalla ommellut saumat olivat erikoisesti edessä ja takana. Kasvoista pisti esiin parransänki.  Arvelin, että nainen oli miehen vaimo. Hän oli miestä paljon pienempi ja kasvot olivat leveät.  Askel oli lyhyempi ja sen vuoksi hänellä oli pienoisia vaikeuksia pysyä miehen mukana. Hänen yllään oli lähes polviin yltävä hupullinen toppatakki ja niin ikään farkut. Kummallakaan ei ollut kantamuksia.  Miehen ulkonäöstä päättelin hänen olevan kotoisin Kaukasuksen suunnalta tai jostakin Etelä-Venäjältä.  

Nainen totesi miehelle jotakin, kuin kysyen tai jotakin ehdottaen. Mies reagoi yllättävästi.  Hän löi äkisti vapaana olevalla kämmenellään naista suoraan kasvoille voimakkaasti ja aivan silmieni edessä niin, että melkein tunsin iskusta lähtevän ilmavirran itsessäni, toki vain kuvaannollisesti. Tietysti hätkähdin ja järkytyin. Iskunsa päälle mies kirosi jotain raivoissaan päin naisen naamaa. En saanut selvää sanoista. Nainen kääntyi äkisti viereiseen, myös kuvassa näkyvään porttikäytävään jääden pitämään kämmenellään suutaan, johon isku oli kohdistunut ja varmasti sattunut. Mies jatkoi kuitenkin samaa vauhtia matkaansa ja nainen kääntyi myös heti takaisin yrittäen lyhyillä jaloillaan kipitellä miehen perässä, aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan pitäen kuitenkin edelleen kämmentään suunsa suojana. Tultiin aseman edustalle ja minä jäin heitä hetkeksi tarkkailemaan. He sopivat keskenään jostakin ja sitten nainen poikkesi jalkakäytävän eteen parkkipaikalla autojensa edustalla juttelevien taksikuskien luo ja alkoi kysellä jotakin. Mies jatkoi hieman kauemmas asemarakennuksen eteen jääden odottamaan vaimoaan. Nainen jutteli jostain taksimiesten kanssa, kauempana isä jutteli lempeästi lapsen kanssa puristaen häntä hellästi ja vastaten kärsivällisesti selittäen lapsen ihmetteleviin kysymyksiin. Jatkoin matkaani ja jätin pariskunnan jatkamaan matkaansa. Mielikuvitukseni toki alkoi kehitellä päässäni tarinaa pienen köyhän perheen kummallisesta yhteiselosta.

                             Toinen tapaus

Toinen tapaus sattui Vasilinsaarella (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vasilinsaari ) sijaitsevan Kunstkamera-museon pienehkössä kahvilassa. Olin tehnyt museossa pitkän kierroksen ja väsähtäneenä päätin tulla kahvilaan juomaan iltapäivän espressoni ja pienen suklaisen pikkuleivän. Kahvila sijaitsi kellarikerroksessa matkamuistotiskien takana, siellä sattui nyt viettämään aikaansa koululaisryhmä, joka täytti lähes kaikki pöydät. Onneksi yksi oli vapaana kuin valmiina minua varten.

Koululaisilla oli vapaa hetki ja totta kai he käyttivät sen hyväkseen hauskanpitoon.  Opettaja oli mukana, hän istui yhdessä pöydässä jääden minusta katsoen taustalle, hänenkin ympärillään oli koululaisia ja he juttelivat kuin kaverit keskenään. Paikassa oli siis hyvin välitön tunnelma. Iältään nuoret olivat ehkä 12-13-vuotiaita, vaikea sanoa tarkkaan, kun en ole nykyisin tuonikäisten kanssa tekemisissä. Se on kuitenkin ikä, kun osa tytöistä on alkanut jo kehittyä ja yrittää peittää muotonsa väljillä puseroilla ja muilla keinoin. Nuoret olivat mobiililaitteittensa kimpussa ja keskustelu kävi vilkkaana, kun sieltä oli löytynyt jotain kiinnostavaa. Keskityin seuraamaan suoraan silmien edessä istuvaa kolmikkoa, kahta tyttöä ja yhtä poikaa, jotka tuntuivat viihtyvän oikein hyvin keskenään. Yhden tytön kännykän näytöllä oli jotain hyvin kiinnostavaa, mikä veti puoleen kahta muutakin pöydän ääressä istuvaa. Poika oli siististi pukeutunut ja hyvän näköinen, kuitenkin vielä lapsekas. Tytöistä toinen – se, joka oli mobiililaitteensa kimpussa – oli hieman kehittyneempi ja isokokoisempi, yllään väljä college-pusero ja farkut. Toinen tyttö oli hento pienikokoinen, jolla oli aivan vaalea lyhyt polkkatukka.  Hän oli ehkä hieman hiljaisempi, ulkonäöltään hyvin sympaattinen ja kivasti pukeutunut vaaleihin farkkuihin ja ihoa myötäilevään ohueen virkattuun villaliiviin. Sanoisin, että olemus oli lapsenomaisempi.

Yksi poika pyöriskeli levottomana ympärillään ja kävi myös tuon kolmikon vieressä tekemässä ”rituaalitanssiaan” tapaillen suullaan jotain melodiaa ja rummuttaen kämmenillään sääriinsä kuin tahtia lyöden. Hän meni kuitenkin muualle, kun kukaan kolmikosta ei ollut hänestä kiinnostunut.

Kolmikon poika tuntui olevan hyvin eläväisellä päällä, mikä tuntui tytöistä hauskalta mutta päähuomio oli toki puhelimessa. Sitten yhtäkkiä poika kävi kiinni hennon vaaleatukkaisen tytön kaulaan ja alkoi aika kovakouraisesti puristaa sanoen hänelle jotain äänekkäästi leikitellen. Tyttö painoi vartaloaan kokoon ja molemmilla tuntui olevan hauskaa. Toisella tytöllä oli edelleen tiukasti katse puhelimensa näytössä, hän oli siinä tilanteessa ulkopuolinen. Tuo pojan ele tapahtui yhtä äkisti kuin edellisessä esimerkissä miehen isku naisen kasvoihin.  Pojan ikään suhteuttaen kohteena olisi saattanut olla vaikka toinen poika. Heräävä seksuaalinen kiinnostus tyttöjä kohtaan näkyi tässä tilanteessa vain pinnan alla. Oli siis kyse aivan viattomasta leikittelystä, keskinäisestä painiotteesta, niin kuin pienet lapset olisivat telmineet keskenään. Poika vain sattui innostumaan. En valitettavasti kuullut, mitä hän tytölle tokaisi. Tulkitsin, että se oli alitajuinen ihastuksen purkaus. Kypsempien nuorten kesken tuo kohtaus olisi voinut kehittyä vaikka suukotteluun. Nyt poika vain irrotti otteensa tytöstä ja jatkoi touhuamistaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä sen sijaan satuin näkemään tuon tytön kasvot heti tapauksen jälkeen, kun hän käänsi kasvonsa taaksepäin opettajan pöytää kohti. Tytön kasvoista huokui sellainen ilo, tyytyväisyys ja hento puna, että pelkästään sen vuoksi halusin kertoa tähän pikkutapahtumaan näin pitkän johdannon. Tyttö koki tilanteessa muutakin kuin pelkkää koulukavereiden leikittelyä. Varmastikin hän ajatteli tapausta vielä iltasella yksikseen nukkumaan mennessään.

Saattaa kai tuntua älyttömältä, että kirjoitin noista kahdesta lyhyestä episodista niin pitkään ja tällaiseen paikkaan, mutta minkäs teen, kun en niistä irti päässyt. Onneksi tajusin edes hieman tiivistää. Näytelmää katsoessani nuo molemmat tilanteet tuntuivat olevan kuin sen osasia. Ensimmäinen, aseman edustalla tapahtunut kohtaus tuli mieleen siinä vaiheessa, kun kymnaasin opettaja Fjodor Kulygin on jo jonkin aikaa etsinyt vaimoaan Mašaa ja kun hän vihdoin saa tämän käsiinsä, alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Tuo kohtaushan päättyy lopulta raiskaukseen. Aamun esimerkki antaa vahvistusta sille havainnolle, että ohjaaja on sittenkin kiinni elävässä elämässä, ympäröivässä todellisuudessa.  Kulyginin kaltaisia Andri Žoldakin luomia ”pedagogeja” elää edelleen keskuudessamme, heitä eli myös Tšehovin aikana ja itse asiassa heitä on maailmanhistoriamme täynnä.

Toinen Kunstkameran kahvilan viaton ”flirttailu” puolestaan oli hellyttävän kaunista katsottavaa. Aivan samanlaista hempeää katsottavaa oli Irinan leikittely paroni Nikolai Tusenbachin ja esikuntakapteeni Vasili Soljonyin kesken ennen kuin suhteet alkoivat kehittyä keskinäiseen seksuaalisväritteiseen leikittelyyn ja suunnitelmiin avioliitosta. Tuo kahvion poika oli minulle ennen muuta Soljonyin esikuva. Hänessä oli vetovoimaa, hän oli siististi pukeutunut ja itsevarma käytöksessään. Soljonyi jäi lopulta kuitenkin toiseksi, kun paljon vaatimattomamman oloinen Tusenbach alkoikin kiinnostaa Irinaa enemmän.  Seksuaalinen vietti oli jo siinä vaiheessa jo alkanut ohjata tapahtumaa, mikä sitten johti traagisiin seurauksiin.

Näytelmän lopussa tyylikkäästi pukeutunut Soljonyi esittää kontratenorin (tai ehkä kontra-alton) äänellä jonkin mahdollisesti renessanssin ajan aarian; tietysti hän vain avaa suutaan mutta syntyy illuusio, että hän siinä laulaa ihan oikeasti. Aaria soi eläväisenä. Siinä on voitonriemua ja ylimielisyyttä, tai miksei myös hieman katkeruutta.  Se esittäjä voisi olla vaikka tuossa kahvilassa levottomana pyöriskellyt ”rituaalitanssijapoika”. Vastakaikua tuo sädehtivä esitys ei naisessa (eli Irinassa) herätä, mies (Soljonyi) jää yksinäisyyteen. Kävelin esityksen jälkeen kellon käydessä puoltayötä Nevski prospektia pitkin hotelliini, hyräilin tuota aariaa. Se oli jäänyt päähäni soimaan. Ohitin Stockmannin, käännyin oikealle. Vastapuolella loisti Galleria-kauppakeskus, autoja vilisi ohitseni. Hotellihuoneeseen tultuani laulu oli jo unohtunut enkä tuota hymyilevän Soljonyin esittämää katkeran suloista ja samalla riemukasta kontra-äänistä aariaa ole saanut palautetuksi mieleeni.

…

Kolmen sisaren henkilöt palaavat esityksessä yhteen ja ohjaaja panee heidät kokemaan näytelmän tapahtumia uudestaan.  Melko pian päästään vauhtiin ja loppua kohden eletään jo täysillä. Ollaan mukana Tšehovin maailmassa provinssikaupungissa. Moskovastakin unelmoidaan, mutta se jää epäselväksi, mikä se lopulta on. Tosiasiassa se taitaa olla kuolema, sillä ihmiset vievät unelmansa hautaan.

”On elettävä” - ”Надо жить”! Noihin toivotuksiin esitys loppuu Ja sisaret yksi toisensa jälkeen kuolla kupsahtavat omassa rakkaassa kotimetsässään ikuiseen uneen ja maatuvat sinne. Ja hihkaisevat vielä viime hetkellä riemuissaan ja toivorikkaana, ”On elettävä” tai ”pitää elää”. Voi sen kääntää niinkin. Se on kuin ikuisuutta, sidos elämän suureen jatkumoon. Kukin jättää elämän kulkuun oman jälkensä, minkä hän poistuu keskuudestamme. Ruumis maatuu tai muuttuu tuhkaksi ja katoaa.

Ja kun sisaret jättävät oman aikansa, yleisön eteen laskeutuu peili, josta katsojat voivat nähdä itsensä ja toisensa, kaikki yhdessä. Eli samalla kun katsomme Tšehovin henkilöhahmojen maailmaa, me katsomme itseämme. Tarkoituksena onkin heijastaa nuo näytelmän henkilöiden tuntemukset meihin, jokainen meistä näkee toisemme ja itsemme toisten seurassa ja tuo lausahdus ”On elettävä” (”Надо жить”) jää kaikumaan meidän omaan tajuntaamme ja vieressä istuviin, meille vieraisiin ihmisiin. Se luo keskinäisen yhteytemme perustan. Vaikka olenkin suomalaisena venäläisten keskuudessa, yhteys välillemme on luotu.

Jää mielikuva, että samantapaisen peilitehosteen olen kokenut jossakin teatteriesityksessä ennenkin, mutten vielä niin usein, että siitä olisi muotoutunut klisee. Se on tehokas tapa kääntää katsojain huomio näytelmän henkilöhahmoista meihin itseemme ja omiin ajatuksiimme, oman maailmaamme.  Se voidaan tehdä eri lailla. Esimerkiksi Gogolin Reviisorissa yleisö saadaan hätkähtämään, kun yleisön nauraessa näyttelijä kääntyy puoleemme: ”Miksi nauratte, itsellenne nauratte?” Kerran se ei toiminut, kun yleisö ei sattunutkaan nauramaan, mutta näyttelijä tuon kuitenkin lausui, kun se kerran oli merkitty hänen vuorosanoiksi.

…

Esityksen keskiössä on epäilemättä sisaruksista keskimmäinen – Maša. Hän tuntuu olevan se, joka kiinnostaa ohjaajaa eniten. Hänen roolinsa on rajuin ja vaativin. Näyttelijä revitään siinä täysi paljaaksi, aivan rikki. Väliin tuntuu, että Maša vain jatkaa ja jatkaa saman pyörittelyä, mutta ohjaaja kai tahtoo vain kuvata, kuinka syvällä omassa kriisissään hän on. Mutta hän nousee pystyyn kuin tyhjää vain, tässä suhteessa näytelmät kai eroavat elävästä elämästä. Mutta tämä oli vain sivuhuomautus.

Istuin ensimmäisellä rivillä. Tunnen vieläkin kun Maša seisoi rikki revittynä edessäni, katsoi minua kohti (taisi varmaan myös joku muu tuntea, että hän katsoi itseään kohti) jonnekin syvyyteen ja toisti epätoivoisesti silmät kyynelissä: ”Я люблю Вершинина” - ”Rakastan Veršininia”.

Millainen mies sitten oli tuo everstiluutnantti Aleksandr Veršinin? Tässä näytelmässä hehkeän Mašan rinnalla hän näyttää iäkkäämmältä. Ei ole vanha mutta elämän kuluttama kuitenkin.

Žoldak on laittanut Veršininin (eli siis häntä esittävän näyttelijän) kaksoisrooliin.  Näytelmän alussa hän esiintyy sisarten isän roolissa, nojatuolissa löhöävänä sairaana miehenä. Ja hän sortuu Mašan kanssa insestiin. Kun sitten isä kuolee, tuo isä ilmestyy Mašan maailmaan rakastajan, everstiluutnantti Veršininin hahmossa. Tšehovin varsinaisessa näytelmässähän Maša naitetaan 18-vuotiaana avioliittoon kymnaasin opettajan Fjodor Kulyginin kanssa. Avioliitosta tulee onneton, mikä luo maaperää sille, että Maša rakastuu Veršininiin.  Andri Žoldak panee asioita juuri tällä tavalla ”poikki ja pinoon”. Näytelmän pienestä yksityiskohdasta hän tekee villejä päätelmiä isän ja tyttären kierosta suhteesta. No, yrittäähän Dostojevskin Idiootissakin ottoisä naittaa Nastasja Filippovnan päästäkseen kunnialla vapaaksi insestisidoksistaan.

Sitten on Olga ja Irina ja sisarten puristuksessa ressukaksi jäänyt velipoika Andrei.  Irina on tytöistä raikkain, ja vilkkain. Hän huokuu elämän iloa ja flirttailee mielellään kahden nuorukaisen Tusenbachin ja Soljonyin kanssa. Tilanne etenee siihen pisteeseen, että Irinan on mentävä avioon ja hän valitsee puolisokseen paroni Tusenbachin. Irina on luonnonlapsi ja suorapuheinen. Hän sattuu paronille toteamaan, ettei hän ihan oikeasti tätä rakasta vaan menee naimisiin, kun elämäntilanne sitä vaatii. Ja tuon avioliiton romuttaa kaksintaistelu, jossa sulhanen saa surmansa. Irina jää osattomaksi. Mutta sen jälkeen onkin jo aika lopettaa ajatusleikki. Sisaret kuolevat eli jättävät inkarnoidun sielunsa samassa lapsuudestaan asti rakkaassa metsässä, jossa he ovat tuohon vieraaseen aikaan ilmestyneetkin.  Pois lähtiessä jää kaikumaan tuo yllä mainitsemani lausahdus ”Надо жить”.

Pitää vielä todeta, että tuo lausahdus on jäänyt minullekin Tšehovin alkuperäisestä näytelmästä elävästi mieleen. Ja muistaakseni joku muukin ohjaaja on sitä omassa versiossaan korostanut omalla tavallaan. Se on usein ollut pakkomielteistä toistoa, pyrkimystä irti elämän tuskaisesta tyhjyydestä, vaihtoehdottomuudesta. Tällä kertaa tuo hokema on kuitenkin iloista vapautumista menneisyyden rajoista ja ahdistuksista. Sitä juuri, mikä näytelmän tehtävänä on katsojalle luoda, ainakin jos tulkitsee perinteisiä teatterin teoreetikkoja.

Velipoika Andreista jää esityksessä mieleen hänen tuskaisuutensa, kun hän tiuskii sisariltaan, mitä heillä on hänen vaimoaan vastaan. Hän yrittää olla vihainen mutta siskot katsovat ensin häntä ihmeissään ja pistävät sitten koko tilanteen nauruksi.  Heidän oma hemmoteltu vellihousunsa oli muka vihainen. Vanhin sisko tekee sitten yllättävän eleen, jonka voisi rinnastaa yllä olevaan koululaispojan halaukseen. Hän alkaa intohimoisesti suudella veljeään, suoraan suulle. Se on kuin seksuaalista esileikkiä, mitä ei pidättyvän tuntuiselta naimattomaksi jääneeltä ja sen vuoksi muiden sisarten pilkkaamalta Olgalta olisi odottanut. Ja samassa muutkin tytöt ovat veljensä kimpussa. Hellitellessään he aivan kuin halaisivat veljeänsä kuoliaaksi. Mutta veli pakenee paikaltaan vihaa ja pettymystä puhkuen. Sisaret jäävät keskenään naureskelemaan ja ilkkumaan.

Aristoteleen teoriaa seuraten teatteriesitys (tragedia) vie katsojan kohti vapautumista, katharsista. Tässä mennään elämää kohti. Se on tämän näytelmän katharsis. Käännytään näytelmän henkilöiden maailmasta ja ristikkäisistä ihmissuhteiden syövereistä meihin itseemme, joudumme katsomaan toisiamme, tuntemattomia kanssaeläjiä silmästä silmään, kohtaamaan elämän ja tämän hetken.

Entä sitten tuo parodia? Nähdäkseni on esityksessä sitäkin, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kolme sisarta tulee keskelle meitä. Olemme pohtivinamme Tšehovia ja ohjaaja nauraa meidän ajallemme, joka etsii uhreja ja kärsijöitä ja syyllisiä, leimaa omaksumamme roolit.

Näytelmästä lähtiessäni soi mielessäni tuo Soljonyin kontra-alton äänellä esittämä vanha aaria, mistä jo yllä kerroin. Sen soidessa päässäni kävelin Nevski prospektin jalkakäytävää ja seurasin siinä samalla yön vilinää. Ja sitä seuratessani aloin esityksen katharsiksesta ”valaistuneena” pohtia, mitä aion loppuelämässäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani huoahtaa yhtä tyytyväisenä kuin Žoldakin luomat sisaret. Tunnustan, että en päässyt tuolla kävelylläni ratkaisuun. Mutta sellaisen matkasauvan sain seurakseni.

III.                Näytelmän sisällöstä vielä kokoavasti

Esitän vielä kokoavankatsaukseni näytelmän sisällöstä.  Jotakin tulee toistettua, jotakin jää ehkä sanomatta.

Näyttämö ennen esityksen alkua, skriinillä näkyy kaislikkoa

Esityksen alkukuvista tulee jostain syystä mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Solaris, ehkä videokuvassa näytettävän kaislikon ja näyttämölle kaikuvan musiikin myötä.  Hyvin pian tapahtumien edetessä yhteydet Tarkovskiin katoavat. Toki avaruusasemaan liittyvät assosiaation ovat aina välillä mukana. Välillä joku yksittäinen näyttelijä puhuu lasikupu päässä, kuin jostain voimaa hakien. Anton Tšehovin näytelmän maailma vie esityksessä kuitenkin mukanaan enkä ehdi enkä kykene pohtimaan, mikä salainen tarkoitus noilla avaruudellisilla assosiaatioille on.

Esitys on koettava unena. Vuosi 4015 viittaa vain irrallisuuteen historiallisesta kontekstista. Näytelmä ilmestyi vuonna 1901, siinä ajassa ei periaatteessa enää olla, mutta henkilöhahmot kantavat kyllä mukanaan tuon maailmanajan rippeitä.  Ei sovinnaisuuksista päästä täysin irti. Toiseksi on muistettava elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja. hän elää kuitenkin meidän ajassamme. On kyse hänen unesta, vuosi 4015 on hämäystä.

Tšehovin näytelmässä isä on tuonut perheensä pois Moskovasta. Sitten hän on kuollut. Ja alkuperäinen näytelmä alkaa tilanteesta, kun vuoden kestänyt suruaika on päättymässä ja vietetään samalla nuorimman sisaren, täysi-ikäisyyden juuri saavuttaneen Irinan, nimipäiviä.  Andri Žoldakin versiossa ei tähän kiinnitetä huomiota. Sen sijaan Moskova kyllä mainitaan näytelmän alussa ja eräässä esitetekstissä tehdään retorinen kysymys, mikä on se Moskova, johon sisarten kaipuu kohdistuu. Tšehovin näytelmässähän Moskova tuntuu välillä olevan kuin jonkinlainen pelastuksen tie, tylsästä pikkupaikasta olisi päästävä pois takaisin ihmisten ilmoille.  Nyt kuitenkin tuo konkreettinen kaipuun kohde unohtuu, kaipuu on toki läsnä.  

”Roolihahmojen sanat kaikuvat täynnä samaa toivoa ja kaipuuta täynnä kuin Tšehovinkin näytelmässä, ei ole merkitystä, mihin pyrkivät nuo 41. vuosisadan hahmot, kaukaiselle avaruusasemalle Moskovaan vai muinaiseen Venäjän imperiumin pääkaupunkiin.”     

Näytelmän varsinaisessa ohjelmatekstissä kysytään, onko mahdollista ylittää rajansa, kohtaloaan muuttaen.  Siinä todetaan, että siihen kysymykseen Žoldakin kokeilu etsii vastausta.

Ensin näyttämön maailmaan putkahtavat sisaret, yllään 1800-luvun loppuvuosia mukailevat asut. Syntymäpaikkana on lapsuudesta niin kovin rakas metsikkö, jossa kovin monet hetket on rakkaiden ihmisten seurassa aikaa vietetty.  Hapuillen he alkavat tiedostaa omaa maailmaansa. Se lähtee liikkeelle nimistä. Muisti alkaa palautua, sen mukana myös traumat. Ennen pitkää näyttämöllä juoksevat lähes kaikki Tšehovin näytelmän hahmot, joukossa myös tytärten äiti ja isä, jotka varsinaisessa näytelmässä on vain mainittu. Sisarista ja eräistä muista henkilöhahmoista alkaa paljastua luonteen piirteitä, jotka Tšehov piti visusti piilossa.

Kuten yllä totesin, Žoldakin version keskiössä tuntuu olevan keskimmäinen sisar Maša, jonka Tšehov oli sijoittanut onnettomaan avioliittoon tämän ollessa 18-vuotias. Ensimmäiseksi Maša kohtaa näytelmässä isänsä. Hän on flegmaattisena nojatuolissaan istuva ukko.  Tytär saa kokea insestiä, mikä on minulle näytelmän ensimmäinen järkytys. Se on kuitenkin vasta alkua. Isä katoaa kuvioista. Hän ilmestyy myöhemmin näyttämölle Veršininin hahmossa. Tšehovin näytelmässä kyse on everstiluutnantista ja patterinpäälliköstä, johon Maša ensiksi mieltyy ja myöhemmin rakastuu. Tässä versiossa Veršininin sotilaallisuutta ei tuoda esille. Hän on keski-ikäinen ryppyisessä puvussa elehtivä ja pelehtivä keski-ikäinen mies, Mašan isän uusi ruumiillistuma, joka on kiinnostunut lähinnä syömisestä.  Hän syö esityksessä parissa minuutissa kokonaisen aterian. Vatsa pullottaa puvun takin välistä ja Maša kuulostelee korva siihen painautuneena, kuin lapsi olisi tulossa.  Välillä hän syöttääkin tätä rakkauden kohdettaan, kuin pikkulasta. Ja mies sen kun valittelee nälkäänsä.  Rakkaus ottaa Mašassa vallan. Ennen pitkää se kehittyy eräänlaiseksi kissa-hiiri –leikiksi ja takaa-ajoksi.  Maša etsii vain Veršinin läheisyyttä, samalla hän pakenee omaa aviomiestään. Tämä jahtaa vaimoaan pyörien siellä täällä ja ilmestyen välillä väärinäkin hetkinä tilanteita sekoittaen.

Sitten eräässä vaiheessa tapahtuu yllättävää. Veršinin saa ikäviä tietoja vaimostaan, hän joutuu lähtemään kotiin. Maša on entistä onnettomampi ja epätoivoisempi. Veršininin vaimo saapuu jopa näyttämölle. Hän yrittää hirttäytyä miehensä silmien edessä.  Tämä ei tiedä, mitä tekisi. Lopulta vaimo suoranaisesti panee miehensä lohduttamaan itseään. Kaikki tuntuvat olevan omien rooliensa vankeina.

Mašan mies kymnaasin opettaja Fjodor Kulygin on jännä hahmo. Tšehovin versiossahan hän on jonkinlainen ressukka, vaimoansa kaipaava ja tämän syrjähypystä silmänsä sulkeva aisankannattaja, joka lähes itkien vaeltelee näyttämöllä vaimoansa kaivaten ja tätä kotiin pyytäen. Sellainen hän on nytkin, mutta luonteessa on uusia piirteitä. Alkupuolella hän lujasanaisesti sotilaallisella tyylillä toistelee olevansa ”pedagogi” pyrkien korostamaan omaa tärkeyttään ja kohottamaan egoaan. Pedagogi-sanan sijalle voisi laittaa sanan ”byrokraatti”. Hän on eräänlainen kauhukuva nykypäivämme byrokraateista. Asema on tärkeä, ei ajatukset. Salkku kädessä hän kulkee, pää tyhjänä, omaa tärkeyttään paisuttaen. Kun hän sitten erinäisten vaiheitten jälkeen kohtaa Mašan, odotan käyvän niin kuin alkuperäisessä näytelmässä, jossa mies vie laillisen vaimonsa turvaan kotiinsa ja vaimo alistuu hiljaa kohtaloonsa, kun Veršinin on joutunut menemään vaimonsa turvaksi.  Mutta ei! Tapahtuu esityksen ehkä traagisin kohtaus. Mies raiskaa vaimonsa. Sen jälkeen vaimo jää alistuneena yksin kyyneliään vuodattaen pesemään itseään puhtaaksi kokemastaan saastasta.

Olga on vanhin sisarista. Hänet on alkuperäisessä näytelmässä tuomittu jäämään vanhaksi piiaksi. Mielestäni hänen roolinsa jää nyt hieman ulkopuoliseksi ja irralliseksi. Eräässä kohtauksessa siskot hieman ivailevat hänen naimattomuudelleen, mutta ei sekään kohtaus oikein toimi.

Sitten on Andrei, sisarten isoveli, ja hänen itsepäinen vaimonsa, joka Tšehovilla ottaa koko talossa vallan ajaen lopussa Irinan asumaan samaan huoneeseen Olgan kanssa, jotta saisi tilaa lapsilleen.

Andrei-veli menee suutuksissaan puhuttelemaan sisariaan siitä, että he eivät muka hyväksy hänen vaimoaan, joka on ottanut talossa määräysvallan. Siskokset katsovat veljeään aluksi hämillään. Tilanne muistuttaa vielä tässä vaiheessa alkuperäistä Tšehovin tekstiä mutta kääntyy pian päälaelleen, kun sisaret purskahtavat veljen tosikkomaisuuden vuoksi nauruun ja alkavat sitten halia isoaveljeään. Tämä saa veljen hämillisenä vaikenemaan.  Vanhin sisko intoutuu jopa intohimoiseen suuteloon. Niin pitkälle tilannetta ei sentään kypsytellä, että todettaisiin Olgan ja Andrein välillä olleen syvempääkin seksisuhdetta, mutta sillä ajatuksella kyllä hiukkasen leikitellään. Tytöt ovat perheen sisäisissä suhteissa niskan päällä ja perheen ainoa, sukupuolensa vuoksi hemmoteltu ja erikoiskohtelun saanut poika joutuu kokemaan myös sen negatiiviset seuraukset. Tytöt ovat oppineet leikittelevän flirtin keinot saada velipoika hiljaiseksi ja tämä on tehnyt pojasta myöhemmin hiljaisen tahdottoman, vaimon ohjattavissa olevan ressukan, joka ei saa omasta elämästä mitään otetta. Tšehovin tekstissä hänestä tehdään talon omaisuuden uhkapeleissä tuhlaava surkimus, taakse jäävät loistavat tulevaisuuden haaveet ja nuori mies päättyy tyhjänpäiväiseksi byrokraatiksi. Tästä Žoldakin en huomannut kertovan.

On Irinan rakkaus - paroni Tusenbachin  ja esikuntakapteeni Soljonyin kilpailu Irinan suosiosta. Ensiksi mainittu siinä pääsee voitolle, mutta Soljonyi on ulkoisesti komeampi ja vetovoimaisempi. Esityksen lopussa hän jää laulamaan vanhaa renessanssin ajan lauluaariaa kontra-alton äänellä. Siitäkin kerroin jo yllä.

Tusenbachin ja Soljonyin välillä tulee sitten keskinäistä riitaa ja kahnausta, minkä jälkeen Irinan valitsema sulhanen joutuu haastamaan Soljonyin kaksintaisteluun. Kaksintaistelu ja Tusenbachin kuolema on kuvattu tyylitellysti hidastettuna. Miehen selkäranka on murtunut jo aikaisemmin, kun hän on saanut kuulla Irinan ylimielisistä sanoista, ettei tämä varsinaisesti rakasta miestä vaan menee vihille tilanteen pakosta. Tusenbach jää siitä hämilleen ja pettymys on sanoinkuvaamaton.

On vielä myös sotilaslääkäri Tšebutykin, vanha raihnainen, elämään kyllästynyt mies, jonka eräs alkuperäisessä näytelmässä tehty lausahdus saa Žoldakilla huomattavat mittasuhteet. Mies nimittäin toteaa olleensa nuorena rakastunut sisarten äitiin. Tapahtumien kulku antaa siten vaikutelman, että Irinan oikea isä onkin juuri tuo sotilaslääkäri Tšebutykin.

Näyttämöllä käväisee myös sisarten äiti, hän on kaunis ja hehkeä nuori nainen. Niin muistikuvat ja unikuvat elävät omaa elämäänsä. Naiset näyttävät nuorilta ja miehet vanhoilta.

…

Toisto on yksi Žoldakin käyttämä tehokeino. Tilanne kumpuaa jostakin varsinaisen näytelmän lausahduksesta ja sitä sitten puhuja toistaa useaan kertaan. Niin tekee Irina Tusenbachille, useaan kertaan kaikuu myös Ivan Tšebutykinin lausahdus, jossa tämä kertoo rakastaneensa nuorena sisarten äitiä.  Eikä kertatoteamus riitä myöskään silloin, kun vihjataan, kuka on Irinan oikea isä. Mašan rakkauden tunteet Veršininiä kohtaan alkavat tuntua jossain vaiheessa jo liioittelulta. Tilanteen absurdius on ainakin tuotu korostetusti esille.

Puutteista huolimatta se oli minusta loistava esitys. Ja sekin on edelleen lisättävä, että vaikka kyse oli yli neljän tunnin esityksestä, en silti kertaakaan pitkästynyt, niin kuin hyvin usein Tšehovia katsoessa käy. Aina tilanteissa mentiin eteenpäin, toistosta huolimatta.

Esitys on loppunut, yleisö poistuu katsomosta näyttämön kautta

Valkoiseen peittynyt varsinainen katsomo

IV.                Lopuksi: ohjaajan ajatuksia

Laitan loppuun vielä lainauksen Andri Žoldakin kirjeestä Turun kaupunginteatterin näyttelijöille toukokuussa 2012. Sen olen lainannut Esiripun tuolla puolen –näytelmän ohjelmalehtisestä, joka on tietysti venäjänkielinen. Laitan tähän oman suomennokseni ja heti sen perään olen skannannut ohjelmalehtisen keskiaukeaman, josta on nähtävissä alkuperäinen venäjänkielinen versio (suurenee klikkaamalla).

"Näyttelijä on tuo ihmisille valon, sytyttää sen ja pitää sitä yllä. Valo on toivoa elämään. Näyttelijät kertovat ihmisille viestin siitä, miten voi elää paremmin. Maailman ensimmäinen näyttelijä oli Prometeus, joka heitti haasteen jumalille ja varasti valon jumalten pidoista. Hän varasti sen ihmisiä varten. Ja luovutti tuon valon meille. Te olette valittuja, te olette merkittyjä, te olette erityisiä, te olette oraakkeleita, saarnaajia. Teitä ei ole tehty muovista, vaan teissä virtaa tämä elävä punainen veri, jossa on suora kosketus elämän vaistoihin. Kuinka muistuttaa teitä siitä, että te olette hyviä ja avuliaita, että teidän sydämenne lyövät kipunoiden pienimmästäkin epäoikeudenmukaisuudesta ja rujoudesta. Te olette ihmisen sisällä elävän kauneuden puolustajia, te olette ennustajia. Teihin kätkeytyy ja teissä on säilyneenä ihanteet ja teidän toiveenne ovat vahvoja. Te olette keskellä taistelua hyvän ja pahan välillä, puhtaan ja likaisen välillä. Teistä riippuu nykyisin moni asia, hyvin moni."  

...

Nevskillä matkalla hotelliin