POLANSKI (päivitystä ja spekulointia)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia V)

Olen näköjään viime kuukausina seurannut huonosti uutisointia Roman Polanskista. Nyt tuli vastaan tämä Iltalehden uutinen:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1421175287662.html

Polanskin kiirastuli ei näköjään tunnu loppuvan. Tai… tarkemmin ajatellen: ei hän niin tyhmä ole, että juoksisi tietämättään loukkuun. Mihin Polanski oikein itse pyrkii? Hän on jo vanha mies, 81-vuotias. Sen verran olen hänen elämästään lukenut, että ymmärrän tässä olevan jonkin koiran haudattuna. Jospa hän vain ehdoin tahdoin provosoi. Jospa hän haluaakin, että Puolan viranomaiset luovuttavat hänet Yhdysvaltoihin, jolloin saataisiin tuo raiskausoikeudenkäyntiteatteriesitys alkuun. Tarkoitan nimenomaan alkuun, ei välttämättä päätökseen.

Olen tästä kirjoitellut aiemmin, mutta toistan. Raiskaus tapahtui vuonna 1977. Siitä lähtien ohjaaja on elänyt löysässä hirressä, pakoillut USA:n viranomaisia. Uhri Samantha Geimer on nyt 51-vuotias. Polanski on hänen kanssaan asian sopinut jo aikoja sitten (90-luvulla muistaakseni) ja maksanut hänelle korvauksia. USA on jatkanut itsepäisesti tätä kissa-hiiri-leikkiä. Vuonna 2009 Polanskin oleillessa Sveitsissä alppimajassaan hänet vangittiin, ja Sveitsin viranomaiset pohtivat 289 päivää USA:n luovutuspyyntöä, ensin 69 päivää telkien takana ja sen jälkeen lunnaita vastaan 220 päivää kotiarestissa. Sveitsi pelasti kasvonsa ja päätti olla häntä luovuttamatta. Polanski pääsi vapaaksi 12. heinäkuuta 2010. Seuraavana vuonna Polanskilta valmistui Ranskassa kuvattu irvailu Carnage, jonka käsikirjoitusta hän oli kotiarestissa valmistellut ja jossa on hienovaraista mutta selvää piikittelyä USA:n suuntaan.

Samantha Geimer itse on toivonut, että tämä USA:n jatkama ajojahti voisi jo loppua. Se on hänelle ollut paljon rankempi ja järkyttävämpi kokemus kuin itse raiskaus. Näin ollen USA:n oikeusviranomaiset näyttävät toimillaan vain jatkavan raiskausta, joka alkanee viimeistään nyt käydä jo kivuliaaksi.

Polanski on vuosien mittaan ollut välillä kahden vaiheilla. Hän on harkinnut välillä suostumista USA:n vaatimuksiin. Jos asia saataisiin hoidettua, hän voisi toteuttaa vielä elämässään unelmansa ja tehdä Hollywoodissa elämänsä elokuvan. Lopullisena esteenä on ollut lopputuloksen arvoituksellisuus. Tuomiolta voisi odottaa mitä tahansa. Ei hän välttämättä muutamalla kuukaudella selviäisi.

Löysin vanhoja uutisia viime vuoden loka-marraskuulta. Polanski on ollut Krakovassa valmistelemassa tulevaa elokuvaansa. Lokakuussa USA esitti pidätyspyynnön. Krakovan syyttäjänvirasto päätti, että pidätykseen ei ole aihetta. Nyt tutkitaan USA:n luovutuspyyntöä. Vastaus pitäisi tulla lähiaikoina, ehkä jo tänään.

Nykyisinhän Polanski asuu Ranskassa, jossa hän on vapaa luovutusuhasta. Mielestäni Polanskin on Puolaan tullessaan täytynyt tietää, että USA voi uudistaa pyyntönsä. Ehkä hän toivookin sitä. Hän on vanha velmu. Ei häntä tuo ajojahti ole hidastanut eikä murtanut häntä psyykkisesti. Hän on tähän päivään asti tehnyt hienoa uraa. Ehkä hän haluaa käydä vielä tämänkin näytöksen loppuun asti. Todelliset taka-ajatukset paljastunevat aikanaan.

Toisaalta jos Krakova päättäisi yhtäkkiä luovuttaa Roman Polanskin USA:han, olisi sillä irvokkaita mielleyhtymiä. Aikoinaan pikkupoikana vuonna 1933 syntynyt Polanski pääsi pakenemaan Krakovan keskitysleiriltä. Hänen viimeisillään raskaana ollut äitinsä joutui kaasukammioon. Poika selvisi natsien ajojahdista piiloteltuaan maaseudulla eräässä perheessä. Tuolloin hän sai apua. Jos nyt puolalaiset päättäisivät luovuttaa hänet oikeuden eteen USA:han, nousee tuon menneisyyden valossa tämä päätös traagisiin mittoihin. Keskitysleiristä Polanski selvisi hengissä, mutta Puolan nykyviranomaisilta ei. Puola siinä saattaisi menettää kasvonsa.

Miksi USA sitten jatkamalla jatkaa tuota ikivanhaa juttua? Se tietysti kertoo jotakin tuosta maasta – ei se kuitenkaan tee siitä oikeusvaltiota. Amerikkalaisessa perinteessä oikeusjärjestelmä perustuu kostoon. Jos joku on tehnyt rikoksen, oikeuden tehtävänä on kostaa rikolliselle rankaisemalla tätä. Eurooppalaisessa perinteessä päällimmäisenä ajatuksena on uudelleenkasvatus. Tavoitteena on parantaa rikollinen, ettei hän enää sortuisi uusiin rikkomuksiin. Tässä tapauksessa jälkimmäisen ajatuksen perusteella Polanski on elämällään osoittanut parantuneensa. Hän ei ole sen jälkeen tehnyt uusia rikoksia ja hän on kaiken lisäksi sopinut rikoksen uhrin kanssa oma-aloitteisesti tekonsa. Mutta tämä maailman poliisi USA vain jatkaa ajojahtiaan.

Odotellaan lisää uutisia tapahtuman kulusta.

Laitan loppuun vielä lisää linkkejä, joihin olen tänä aamuna tutustunut:

http://abcnews.go.com/Entertainment/wireStory/roman-polanski-trusts-poland-extradite-us-28193535

http://www.whdh.com/story/27780455/us-asks-poland-to-extradite-roman-polanski

http://svenska.yle.fi/artikel/2015/01/14/roman-polanski-forhordes-i-polen-gammalt-brott

http://www.radiokrakow.pl/wiadomosci/krakow/roman-polanski-zostal-przesluchany-przez-krakowska-prokurature-27393/

http://yle.fi/uutiset/polanski_ei_vapaudu_vuoden_1977_raiskaussyytteesta/7707545

http://www.theguardian.com/film/2014/oct/30/roman-polanski-questioned-poland-us-arrest-warrant-extradition

http://www.bbc.com/news/entertainment-arts-29834442 .

ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA: PIANISTI (THE PIANIST 2002).

Johdannoksi

Roman Polanski henkilönä ja elokuvaohjaajana kiinnostaa. Elokuvasta Vuokralainen  olen jo kirjoittanut:  http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/roman-polanskin-vuokralainen-la.html .  Vuonna 2002 ilmestynyt Pianisti tulee mainituksi toisessa yhteydessä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/i.html . Aloin kirjoittaa Pianistista, mutta loppujen lopuksi se jäi kesken. Monet asiat jäivät askarruttamaan mieltä ja päätin odottaa parempaa hetkeä. Aivan samanlainen tilannehan minulla on muutamien muiden kirjoitusten kanssa, mm. Andrei Tarkovskin Andrei Rublevin .

Miksi Polanski? Nuorempana katsoin hänen elokuviaan. Hän oli kiinnostava, mutta aina yksi muiden joukossa. Eivät ne mitään elämäni elokuvia olleet. Polanskin parhaimpiin katsottu Rosemaryn painajainen oli katsomisen arvoinen ja taitavasti tehty, mutta pidin sitä vain kauhuelokuvana.  Akira Kurosawan elokuvia näin paljon opiskeluaikana elokuvakerhossa ja kiinnyin niihin. Kun vuosi-pari sitten näin uudestaan Seitsemän samuraita, se iski suoraan sydämeen, paljon syvemmin kuin silloin nuorempana.  Niin ikään mieleeni ovat jääneet eräät Robert Bressonin elokuvat, mm. Balthazar-aasista kertova elokuva, jonka katsoimme kerran kahdestaan televisiosta uskonnollisen isäni kanssa.  Hän vaikuttui siitä kovasti, minulle se oli tuolloin jo toinen katsomiskerta. Lisäksi voisi suosikeistani mainita puolalaisen Andrzej Wajdan ja unkarilaisen Miklós Jancsón elokuvat.  Tämä veto Polanskiin on vain syttynyt uudestaan samaan aikaan, kun kirjoitan tätä blogiani. Lisäksi koen ehkä jonkinlaista sympatiaa häntä kohtaan, kun hän on joutunut nyt vanhempana niin paljon kärsimään ikivanhan raiskaustapauksen vuoksi. Polanski on käsitellyt tapauksen uhrin kanssa ja uhrikin pitää Amerikan oikeuslaitoksen ja myös median ajojahtia  paljon pahempana asiana kuin itse raiskausta.

Mutta mennään elokuviin.  Yö ei tunne armoa (Death and Maiden 1994) puhutteli minua paljon, mutta sen monitulkintainen loppuratkaisu kuin myös näyttelijöiden roolisuoritukset jäivät siinä määrin vaivaamaan, että siihen tuskin palaan, vaikka olen samasta aiheesta nähnyt 90-luvulla erään keskinkertaista vähän paremman näytelmän.  Olen vastikään katsonut elokuvan Bitter moon (Katkera kuu 1992), joka on hieman pimentoon jäänyt parisuhdetematiikkaan keskittynyt filmi. Siinä on hyvin ”polanskimainen” ilmapiiri, se yllättää ja shokeeraa.  Polanskin ihailijana olen tottunut, että mitään tavanomaista ei häneltä ole odotettavissakaan. Se on kiinnostava siitäkin syystä, että se liittyy Polanskin kolmanteen avioliittoon Emmanuelle Seignerin kanssa. Lisäksi siinäkin on viitteitä ohjaajan varhaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (1965).  Pöydälläni on odottamassa katsomistaan vuonna 2011 valmistunut Carnage.  Odotan uteliaana, sillä tämän jutun lopussa käsittelemäni Pianisti on uusin katsomani Polanskin elokuva.

Paul Wernerin Henkilökuvan Roman Polanskista (Minerva, 2014) hankin jo hyvissä ajoin, ja kirjahyllylläni se oli odottanut oikeaa hetkeä. Jokin päivä sitten otin sen käsiini. Aloin lukea satunnaisesta kohdasta keskipaikkeilta. Kirja vei eteenpäin. Ja nyt se on tullut kahlattua kutakuinkin kokonaan. 

Laitoin laajan otsikon, sillä ainakin aion kirjoittaa aiheesta muutaman jutun. En kuitenkaan aio syventyä hänen jokaiseen naissuhteeseen, en erinäisiin yksityiselämän hulluihin kausiin enkä villiin luomisen vimmaan monine toteutumattomine elokuvahankkeineen. En liioin kerro ikuisesta painimisesta rahapulan kanssa. Polanskihan nautti ylellisestä elämästä, tuhlasi sen vuoksi nopeasti pienet ansionsa ja oli välillä keppikerjäläisenä runsaslukuisten ystäviensä tuen varassa.

Toki eräitä naissuhteita aion käsitellä ja ehkä myös tätä skandaalia, johon yllä jo viittasin. Polanskin 

Puolassa vietetty nuoruus on myös jännittävä kausi pienikokoiselle miehelle, joka ensiksikin halusi elokuva-alalle ja joka tavoitteeseensa päästäkseen joutui tekemään paljon työtä. Ai niin, tuo pienikokoisuus saattoi haitata näkyvyyttä, mutta sen ansiosta nuorukainen sai kuitenkin luoduksi itselleen vahvan egon, joka näkyi hänen persoonassaan ja antoi voimia vastoinkäymisissä. Hän oli mm. ohjaajana diktaattori, joka riepotteli näyttelijöitään mielin määrin. Yksi kärsijä oli Inhossa näytellyt Catherine Deneuve.

Polanski on syntynyt vuonna 1933 ja hänen pitkään elämäänsä liittyy hyvin runsaasti erilaisia skandaaleja skandaalien perään, luovaa hulluutta ja taitoa selvitä epätoivoisista tilanteista kuiville. Ihme, että hän on ylipäänsä selvinnyt tulematta hulluksi. Siinä häntä lienee eniten auttanut hänen taiteensa. Hänellä on ollut jatkuvasti kuumeinen palo uusiin hankkeisiin. Se on ollut ainoa keino masennuksesta ja syyllisyyden tunnosta eroon. Hänen jok’ikinen elokuvansa ja muut ohjaustyönsä (mm. oopperassa) sekä lähes jokainen näyttelijän roolinsa olisivat kirjoittamisen arvoisia. Nyt Polanski on jo yli 80-vuotias. Hänen viimeisin elokuvansa La Venus A La Fourrure (Venus turkiksissa) ilmestyi viime vuonna. Mitäköhän voimme häneltä vielä odottaa?

On mainittava pari Romanin lapsuuteen liittyvää asiaa. Hänhän on syntynyt Pariisissa, mutta perhe pakeni sieltä isän entiseen kotimaahan, kun toimeentulo oli vaikeaa ja Saksassa valtaan noussut Hitler ja kansallissosialistit herättivät pelkoa.  Perhe joutui tällä tavalla ojasta allikkoon. Roman selviytyi Krakovan ghetosta, mutta pikkupoikaan jäi ikuinen arpi siitä, että hänen raskaana oleva äitinsä murhattiin kaasukammiossa. Isä ja äidin edellisestä avioliitosta oleva sisko selviytyivät. Sisko oli se, joka vei Romanin elokuvateatteriin. Siitä alkoi tuo kiintymys, joka on johtanut pitkään uraan elokuvan ja teatterin saralla ja joka on tehnyt Polanskista selviytyjän. Hänen lapsuutensa suosikkielokuvista mainitsen nyt vain kaksi Carol Reedin (1906-1976) työtä: Neljän tuulen talo (Odd Man Out 1947) ja  Kolmas mies (The Third Man 1949). Palaan niistä ensiksi mainittuun edempänä.

Se oikea Szpilman

Ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee natsien miehittämään Puolaan sijoittuvaa elokuvaa Pianisti. Elokuva perustuu puolalaisen pianistin Władysław ”Władek” Szpilmanin (1911 – 2000) heti sodan jälkeen kirjoittamiin muistelmiin.

…..

PIANISTI (THE PIANIST 2002)

Tämä elokuva tulee ensiksi mieleen siitä, että se vei Aki Kaurismäen nokan edestä vuonna 2002 merkittävän Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Tuolloin elokuva jäi katsomatta ainakin kahdesta syystä. Siinä elämänvaiheessa elokuvien katselu ei suuremmin innostunut, toiseksi ei aihekaan tuntunut vetävän puoleensa. Lisäksi harmittelin, kun erinomaisena pitämäni Mies vailla menneisyyttä jäi vaille ykkössijaa, onneksi tuli Grand prix –palkinto.

Tänä vuonna olen katsonut tämän Polanskin muusta tuotannosta poikkeavan erikoisuuden ja totean ykskantaan, että elokuva oli katsomisen ja saamiensa palkintojen arvoinen. Ohjaaja ansaitsee syvän kumarruksen rohkeasta valinnastaan. Elokuva on Polanskin uran merkittävin käännekohta. Se kertoo tosiasioihin perustuen juutalaisen selviämistarinan natsien miehittämästä Puolasta. Näen elokuvan merkittävyyden jo siinä, että ohjaaja palaa menneisyyteensä, lapsuuden traumaattisiin aiheisiin ja miljööhön. Puolan juutalainen Polanski pakeni lapsena Krakovan ghetosta, pianisti Wladislaw ”Wladik” Szpilman selviää kuin ihmeen kaupalla Varsovan ghetosta ja elää sen jälkeen pitkän elämän siirtyen ajasta iäisyyteen 88-vuotiaana vuonna 2000. Polanskin perheestä vain raskaana oleva äiti joutuu kaasukammioon. Szpilman on ainoa selviytynyt perheenjäsen. Hän pääsee pakoon, mutta matka kaasukammioon on hyvin pienestä silmänräpäyksen pituisesta hetkestä kiinni.  Ghetossa hieman etäämpänä muusta perheestä ollut Wladek tulee paikalle, kun lastaukset ovat käynnissä. Hänellä olisi mahdollisuus paeta, mutta side perheeseen on viedä hänet tuhoon. Hän on lähtemäisillään hädissään perheensä perään suun taipuessa jo epätoivoiseen huutoon. Sattumalta hänen kohdallaan on kaukainen sukulainen ja hänen musiikkinsa ihailija, joka oli selviytyäkseen taipunut natsien apuriksi. Hän vetää miehen syrjään ja kehottaa juoksemaan nopeasti karkuun.  Wladek Szpilmanin pakomatka alkaa.

Tämä yllä olevan tilanteen voi katsoa olevan eräänlainen versio Polanskin usein varhaistuotannossaan käyttämästä keinosta, jossa Polanski ”leikittelee” katsojan odotuksilla ja peloilla. Ne on tilanteita, joissa katsoja kokee kauhun hetkiä niin aidosti, että tekisi mieleni huutaa roolihenkilöille järjen sanoja. 

Kauhun hetkiä elokuvassa kyllä riittää. Polanskin elämäkertakirjoittaja Paul Werner kertoo tästä ”leikittelystä” havainnollisemman esimerkin, joka tulee vastaan paljon myöhemmässä vaiheessa. Hän saa pakopaikan eräästä asunnosta, jossa on piano. Hän on vaarallisessa tilanteessa, sillä pienestäkin äänestä naapuri voi ilmiantaa hänet. Szpilman ei pysty vastustamaan kiusausta. Piano on hänen elämänsä eikä hän ollut nähnyt pianoa kuukausiin. Hän nostaa käsiään ja alkaa painaa sormiaan koskettimille.

”…katsoja tietää ja odottaa, että heti seuraavassa hetkessä naapurit kuulevat väistämättä hänen soittonsa, paljastavat hänet ja hänet pidätetään. Leikkaus ja muutettu kuvakulma onnistuvat vain harvoin tuomaan vastaavaa helpotusta kuin katsojan huomatessa, ettei Szpilman oikeasti paina koskettimia. Hänen sormensa soittavat kappaletta, mutta pari senttiä koskettimien yläpuolella – hän kuulee musiikin vain mielessään, katsojat oikeasti.” (s. 315)

Szpilmanin pitkää pakomatkaa ei voi selittää hänen erinomaisuudellaan selvitä hankalista tilanteista. ”Jumalan kone” (Deus ex machina) - tai kutsuttakoon sitä vain pelkäksi sattumaksi - vie häntä tilanteista elävänä eteenpäin. Viime kädessä paikalle ilmestyy sattumalta korkea saksalainen upseeri Hosenfeld, joka pelastaa Szpilmanin varmalta kuolemalta toivoen itse hävityn sodan jälkeen pääsevänsä kuulemaan pianistin soittoa. Jalomielisyys ei hänen elämässään kuitenkaan tuo pelastusta. Jumala – johon mies toivonsa perustaa – ei tuo sattumaa avuksi hänen kohdallaan. Hosenfeld kuolee 50-luvun alussa Neuvostoliitossa vankileirillä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Wilm_Hosenfeld  ).

Szpilman joutuu piilehtimään Varsovassa auttajien järjestämissä asunnoissa lukkojen takana viikko- ja kuukausikaupalla, täysin riippuen auttajistaan. Auttajat toimivat erilaisin motiivein ja pienikin viive tai uhkatilanne voi keskeyttää avun, jolloin Szpilman nääntyisi elävältä kopissaan. Pienikin äännähdys voi paljastaa naapurille, jolloin ilmianto on todennäköinen. Sitten hän hoippuroi raunioissa ahmien aliravitun ahneudella kaiken ravintoa muistuttavan. Sitten hän kohtaa tuon upseeri Hosenfeldin, kahden kesken. Siinä kohtaavat toisensa silmästä silmään kaksi ihmistä, joista toinen uskoo jo loppunsa tulleen. Kuultuaan, että Szpilman on pianisti, Hosenfeld pyytää tätä soittamaan. Raunioitunut talo toimii saksalaisten työtilana ja siellä sattuu olemaan ehjänä säilynyt piano. Szpilman soittaa kuin henkensä kaupalla (http://www.youtube.com/watch?v=jHfQCfUTlXE ). Yhteys löytyy. Hosenfeld käy tuomassa ullakolla piileskelevälle Szpilmanille ruokaa, kertoo rintamalinjoista ja Saksan yhä lähenevästä tappiosta, antaa pois paetessaan lahjaksi oman upseerin manttelinsa, mikä melkein koituu hänen tuhokseen, kun puolalaiset sotilaat hänet löytävät. Siinäkin tilanteessa luodit lopulta kiertävät Szpilmanin.

Paul Wernerin muistelmista käy ilmi, että Hosenfeld oli auttanut lukuisia juutalaisia ja myös muita puolalaisia. Jerusalemin Yad Vashem –museo on nimittänyt hänet Oscar Schindlerin lailla ”Vanhurskaaksi kansojen keskuudessa” . Tosiasiassa Hosenfeld ei siis pelastanut Szpilmania tämän taiteen vuoksi, niin kuin elokuva antaa ymmärtää.

….

Elokuvan alkuvaiheessa – ennen kuin muureja juutalaisalueen ympärille oli alettu rakentaa – on mielenkiintoista nähdä Szpilmanin perheen sisällä näkyvä vilpitön optimismi. He eivät ole tietoisia tilanteen oikeasta kulusta. Natsi-Saksa ei ole vielä näyttänyt todellisia kasvojaan. Ylempään keskiluokkaan kuuluvan Szpilmanin perheen elämä tuntuu turvalliselta ja kaikkiin juutalaisvastaisiin uutisiin ja toimiin ei ymmärretä suhtautua vakavasti. Ne eivät vihjaa mitään. Elämä jatkuu. On tilanne, jossa Wladek vie tyttöystävänsä kahvilaan, häneltä evätään sinne pääsy juutalaisuutensa vuoksi. Tilanne järkyttää, mutta mitään ei ole tehtävissä. Se mitä pian holokaustissa ja ghetoissa on pian tapahtuva, on täysin käsittämätön vaihtoehto. Ei sellainen tule edes mieleen. Elokuvan vahvuus on juuri tässä, että se näyttää hyvin aidosti perheen naiiviuden ja sinisilmäisyyden. Kaikki tuntuu menevän hyvin, juutalaisvastaiseen ilmapiiriin – mikä on täytynyt olla hyvin näkyvästi esillä myös Puolassa – ei suhtauduta vakavasti.

Koin elokuvan heikkoudeksi sen, että kun toimiin juutalaisia vastaan ryhdytään, kauhukuvat lähes räjähtävät silmille ja viimein ihmisiä aletaan ohjata ghettoon, niin Szpilmanin perhe kuin kaikki muutkin juutalaiset tuntuvat alistuvan päätökseen hyvin välinpitämättömästi. Ehkä tekijät ovat kuitenkin olleen oikeassa.

Miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa niin helposti? Määräystä noudatettiin vastaan panematta. Ihmiset tuntuivat olevan välinpitämättömiä. Ikään kuin he olisivat ansainneet sen. Tähän ongelmaan olen viitannut kirjoituksessani elokuvasta Vuokralainen. Käsittääkseni heillä oli voimakas tahto elää. He vain halusivat tällaisesta hulluudesta mahdollisimman nopeasti pois.  Mieli oli kai siinä, että he halusivat antaa periksi niin paljon kuin mahdollista, periksi antaminen ja sopeutuminen oli osoittautunut vuosisatojen aikana vieraissa kulttuureissa, erilaisissa ja erimittaisissa vainoissa järkeväksi tavaksi selviytyä. Ei odotettu, että se oli johtava mielettömään joukkotuhoon, holokaustiin, hulluuteen.

Elokuvan alkupuolella on kohtauksia, jotka kertovat juutalaisten närkästyksestä ja halusta protestoida, mutta lopulta alistumisesta. Kun luetaan uutinen hihamerkkien käytöstä, se tuntuu älyttömältä määräykseltä. Sitä ei ensi alkuun haluta tehdä, mutta kuitenkin pian kaikilla on hihamerkki. Toinen tapaus on rahan puute. Kallis ja arvokas piano halutaan myydä. Huijari maksaisi siitä vain pilkkahinnan. Miehelle huudetaan päin naamaa, kuitenkin sitten suostutaan, kun ei nähdä muuta vaihtoehtoa selviytyä.

Tämän kirjoitin muistiin elokuvaa katsellessa:

-          Miksi sallimme tehdä tämän? Meitä on […..]  ja sallimme viedä lahdattavaksi.

-          Taistellako tässä pitäisi.

En mene takuuseen, että tämä on aivan sanatarkka lainaus, mutta kokonaan mielikuvituksesta en tätä ole muistiin voinut panna. Enkä halua katsoa elokuvaa uudelleen, sillä se voi pilata ensivaikutelmani.

…..

Werner kertoo, että Carol Reedin elokuvat Neljän tuulen talo (1947) ja Kolmas mies (1949) tekivät Polanskiin lapsena suuren vaikutuksen. (s. 23). Neljän tuulen talosta tuli Wernerin mukaan sittemmin Polanskin koko elämää määrittävä elokuvakokemus. Sen hän oli katsonut ”niin monta kertaa kuin suinkin oli pystynyt” (s. 23).

”Siinä James Mason näyttelee haavoittunuta IRA:n sotilasta, joka pakenee vankilasta ja piileskelee englantilaisilta poliiseilta puolen vuoden ajan. Lopussa nähdään Belfastissa takaa-ajo, joka päättyy sotilaan kuolemaan.” (s. 311)

Werner löytää tästä yhteyden Pianistiin. Hän viittaa puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria Kornatowskaan, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen tunteen, kahden täysin vastakkaisen yhtäaikaisen pelon: klaustro- ja agorafobian (ahtaanpaikan- ja aukiokammon). Muurien ja aitojen ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja suojattomia miehittäjiä kohtaan.

Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia. Kornakowski on löytänyt nämä tuntemukset kaikista Polanskin alkukauden elokuvista vuoden 1976 Vuokralaiseen asti.  Vuokralaisen katson tuntevani hyvin. Olin siitä löytävinäni totalitarismin maailmaa.  Kun tarkemmin muistelee, niin esimerkiksi lähes tyhjässä kirkossa päähenkilö kokee selkeästi ahdistusta. Katsoin sen tosin johtuvan katolisuuden kritiikistä. Klaustrofobiasta tulee mieleen enemmänkin esimerkkejä, mutten niihin nyt puutu.

Werner toteaa, että Kornatowskan esittämä väite koskee myös Pianistia, jopa korostetusti. Tähän yhteyteen Werner tuo esille Carol Reedin Neljän tuulen talon: ”myös tässä elokuvassa on nähtävissä, miten vangin ahdistus neljän seinän sisällä muuttuu takaa-ajetun suojattomuuden tunteeksi” (s. 311). Jo lapsuudessa elokuva oli Polanskille keino työstää traumaattisia tilanteita. Näin on myös ohjaajan omassa tuotannossa.

…

Varsinainen Władysław ”Władek” Szpilman kirjoitti muistelmansa muistiin välittömästi sodan päättymisen jälkeen vuonna 1946. Wernerin mukaan hän teki sen pystyäkseen vapautumaan kokemuksistaan sisäisesti (s.301). Hän rakasti taidettaan ja halusi jatkaa uraansa. Szpilman ei ehtinyt nähdä Polanskin elokuvaa, sillä hän kuoli kaksi vuotta ennen sen valmistumista. Hän tapasi Polanskin ja oli iloinen elokuvahankkeesta. Kuitenkaan omiin muistelmiinsa hän ei halunnut enää vanhuksena palata.

Polanski koki luonnollisesti Szpilmanin muistelmat läheiseksi. Hänellä oli ollut samanlaisia kokemuksia, tosin pienenä lapsena eikä paikkana ollut Varsovan vaan Krakovan ghetto. Mutta sekä Polanski ja Szpilman ovat taiteilijoita. Werner korostaa, että juuri taiteensa vuoksi Szpilman pystyi säilyttämään henkensä (s.302). Taide oli Wladek Szpilmannille koko elämä. Ilman tuota elämän janoa hän olisi murtunut. Hän hoippui hulluuden rajoilla. Aivan kuin vertailun vuoksi elokuvassa näkyy myös näitä järkensä menettäneitä ihmisiä.

Lainaan vielä Werneriä:

”Szpilman ei ollut mikään yli-inhimillinen sankari, ei vastarintataistelija eikä pyyteetön toisten pelastaja. Hän oli [… ] mies, joka vain yritti selviytyä barbarismin ajasta: hän oli yksinkertaisesti hädässä oleva ihminen, joka saa enemmän apua kuin mitä pystyy itse muille antamaan. Hän ei pysynyt hengissä vain saamansa avun, sattuman ja uskomattoman onnensa vuoksi, vaan myös – tai Polanskin näkökulmasta: juuri – sen ansiosta, että uskoi vankkumattomasti taiteeseensa. Se oli kokemus, jonka Polanski pystyi ymmärtämään hyvin ja myös allekirjoittamaan oman elämänkokemuksensa osalta.” (s.302)

Werner toteaa, että ennen kaikkea Szpilmania ja Polanskia yhdisti vaistonvaraisuus. He reagoivat ulkoisiin oloihin vaistonvaraisesti pakenemalla ja piileskelemällä. Heillä oli kovin pienet mahdollisuudet vaikuttaa itse selviytymiseensä.

Elokuvasta olisi paljon kerrottavaa. Mieleeni on jäänyt Szalas-niminen mies, joka tekeytyy Szpilmannin auttajaksi. Hän kuitenkin vain kerää pianistin nimissä hyväuskoisilta ihmisiltä lahjoituksia, jotka hän pitää itsellään. Samaan aikaan Szpilman itse melkein nääntyy ravinnon puutteessa.  On tilanne, jossa hän on kuolla keltatautiin. Siinä avun tuo vanha ystävä Dorota. Hänen ja Wladekin romanssista annetaan elokuvan alussa viitteitä, ja yllä on mainittu esimerkki eräästä järkyttävästä kahvilakäynnistä.  Nyt Dorota on viimeisillään raskaana ja naimisissa toisen miehen kanssa.

Werner kirjoittaa Polanskista tämän omiin lapsuuden ghettokokemuksiin viitaten:

”Pakovaisto ankkuroitui syvälle hänen psyykeensä ja oli sen vuoksi myöhemminkin hänen ainoa reagointitapansa tilanteisiin, joihin hän ei tuntenut olevansa valmis ja jotka uhkasivat nujertaa hänet. Hän toimi näin välittämättä syyllisyyteen tai vastuuseen liittyvistä kysymyksistä.” (s. 303)

Tämä lainaus kertoo jotain olennaista Polanskin elämänvaiheiden yhteyksistä lapsuuden kauhukokemuksiin.

Lähteet:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

Polanski, Roman: Roman. Suomentanut Risto Mäenpää. WSOY 1984.   

ROMAN POLANSKIN VUOKRALAINEN – LA LOCATAIRE 1976

I.                    Taustaa – Miksi Vuokralainen?

En voi kehua tuntevani Roman Polanskin tuotantoa mitenkään hyvin, mutta hänen vuonna 1976 ilmestyneeseen elokuvaansa Vuokralainen minulla on aivan erityinen suhde. Se on tavalla tai toisella pysynyt mielessäni siitä lähtien, kun sen joskus 70-luvun lopulla jyväskyläläisessä elokuvateatterissa näin. Siitä olisi varmaan tullut suosikkielokuvani, ellen olisi pettynyt sen surrealistiseen loppuratkaisuun.

Elokuva sai ilmestyessään melko vaatimattomat arviot. Sitä pidettiin yleisesti epäonnistuneena, mikä minua tietysti harmitti, koska olin puutteista huolimatta siitä kovin vaikuttunut.  Alusta alkaen koin, että elokuvan vuokratalo on totalitarismin allegoria. Yksilö yrittää epätoivon vimmalla rimpuilla yhteiskunnan paineen alla ja viimein romahtaa. Lopun absurdi ja tragikoominen ”itsemurhaprosessi” jätti pintaan kuitenkin ristiriitaisia ajatuksia .

Omaan tykästymiseeni on varmaan monia selittämättömiä syitä. Ehkä vain satuin sen katsomaan sopivalla hetkellä. Saatoin olla sellaisessa mielentilassa, josta syystä eläydyin päähenkilöön ja hänen kohtaloonsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Ja taideteoksethan koetaan subjektiivisesti.

Kun jokin päivä sitten Vuokralainen tarttui kuin itsestään kirjaston hyllyiltä käsiini, päätin että on aika yli 35 vuoden jälkeen palata tuon mieltäni vaivanneen elokuvan pariin. Aluksi elokuvaa katsellessa tuntuivat vain vanhat muistikuvat verestyvän. Paljoa uutta ei löytynyt. Mutta kyllä ajan henki katsojaan jälkensä jättää. Nyt emme elä sellaista aikaa, että tulkinnoissa korostuisi yhteiskunnallinen näkökulma. Nykypäivän keskusteluissa tärkeä teema on kiusaaminen, johon tämäkin elokuva on huomionarvoisa lisäpuheenvuoro.

Halusin hahmottaa tarkemmin omia 70-luvun tuntojani ja samalla tutustua, miten muut ovat tuon elokuvan kokeneet. Halusin myös täydentää tietojani Polanskin elämän vaiheista. Siitä syntyi tämä juttu.

II.                  Roman Polanski pähkinänkuoressa

Roman Polanski on syntynyt vuonna 1933 Pariisissa puolanjuutalaiseen perheeseen. Perhe muutti vuonna 1936 takaisin Puolaan, Krakovaan. Kun saksalaiset miehittivät maan, Romanin vanhemmat joutuivat keskitysleirille ja hänen äitinsä sai siellä surmansa. Roman pakeni Krakovan ghetosta ja pelastui kuolemalta maalaisperheiden suojissa. Sodan jälkeen Roman kasvoi aikuisuuteen kommunistisessa Puolassa, opiskeli taidetta ja elektroniikkaa sekä alkoi näytellä. Hän on näytellyt mm. Andrzej Wajdan elokuvissa. Samalla hän opiskeli elokuvan tekoa. Hän loi oman absurdin näkemyksensä, johon hän sai vaikutteita Franz Kafkalta, Samuel Beckettiltä ja Harold Pinteriltä. Ensimmäinen pitkä elokuva Veitsi vedessä valmistui vuonna 1962. Tämän jälkeen Polanski lähti poliittisten ristiriitojen vuoksi Puolasta. Mielen hajoamisen kuvaus Inho (1965), pääosissa ranskalainen kaunotar Catherine Deneuve, tehtiin Iso-Britanniassa. Vuokralaista pidetään Inhon rinnakkaisteoksena. Varhaistuotannosta itselleni ovat edellisten lisäksi tuttuja kauhuelokuvan klassikko Rosemaryn painajainen (1968) ja Hollywoodissa tuotettu Chinatown (1974). Vuonna 1976 Polanski sai Ranskan kansalaisuuden. Myöhemmistä elokuvista itselleni on jäänyt mieleen vuonna 1994 valmistunut Death and Maiden (suomeksi Yö ei tunne armoa 1994), pääosissa mm. Sigourney Weaver. Arvostuksensa huipulle Polanski nousi elokuvallaan Pianisti (2002), joka perustuu Wladyslav Szpilmanin muistelmiin siitä, miten hän pelastui holokaustilta. Minulta se on jäänyt näkemättä, mutta aihe kiinnostaa.  Polanskin omat lapsuuden kokemukset juutalaisvainoista ovat hyvin traumaattisia. Niiden on täytynyt jättää jälkensä myös laajemmin hänen tuotantoonsa. Polanskin on myös myöhemmässä elämässään kokenut kovia (vaimon murha, raiskaussyytökset). Niihin en nyt enempää puutu. (Lähde: Alanen Antti Elokuvan tekijät, Otava 2012, s. 536-7.)

III.                Hieman elokuvan henkilöistä ja sisällöstä

Lienee hyvä tutustua eräisiin elokuvan keskeisiin henkilöihin, koska heihin aion kirjoituksessani kuitenkin viitata. Päähenkilö on ujo ja epävarma poikamies, arkistovirkailijana työskentelevä Trelkovski, kansallisuudeltaan puolalainen.  Häntä esittää itse ohjaaja Polanski. En kuule kertaakaan kutsuttavan häntä etunimeltä.

Simone Choule on itsemurhan tehnyt huoneiston edellinen asukas. Hän harrasti egyptologiaa, mikä tulee elokuvassa näkyvästi ilmi. Simonen paras ystävätär on nimeltään Stella. Tässä roolissa on ranskalainen tähtinäyttelijä Isabelle Adjani. Portinvartija (eli talonmies) on tympeänoloinen rouva, joka asuu häijyn pikkukoiransa kanssa. Hän luo olemuksellaan ensimmäisen mielikuvan elokuvan päätapahtumapaikasta, vuokratalosta. Herra Zy on talon omistaja, vuokraisäntä, joka asuu samassa talossa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin. Keskeinen tapahtumapaikka on kerrostalo, johon päähenkilö Trelkovski muuttaa asumaan. Edellinen asukas on juuri hypännyt ikkunasta ja on alkuvaiheessa vielä kuolemankielissä sairaalassa.  Talo osoittautuu Trelkovskille varsin ahdistavaksi paikaksi. Erityisesti häntä hämmentää talon WC, joka sijaitsee käytävän toisessa päässä. Hän näkee ikkunastaan sinne ja huomaa asukkaiden seisovan siellä paikallaan mitään tekemättä. Alusta alkaen Trelkovskia kiinnostaa edellisen asukkaan Simone Choulen itsemurha. Asuntoon on jäänyt hänen tavaransa ja vaatteensa ja niiden sekä Stellan kautta Simone tulee tutummaksi. Trelkovski huomaa vähitellen samaistuvansa häneen. Siihen vaikuttaa myös asiointi vastapäisessä kahvilassa, jossa myös Simonella oli tapana käydä.  Trelkovski istuu tietämättään samaan paikkaan, jossa Simonella oli tapana istua. Kahvilanpitäjä tuo hänelle kaakaota, jota Simone aina joi, vaikka hän on tottunut kahviin. Savukemerkkiä hän ei aluksi vaihda Simonen käyttämään Marlboroon, mutta huomaakin ennen pitkää polttavansa sitä. Vähitellen hän alkaa kokea, että talon asukkaat vainoavat häntä. Mieli alkaa järkkyä ja Simonen elämä tulee niin läheiseksi, että myös persoonallisuus alkaa jakaantua. Hän pukeutuu Simonen mekkoon, alkaa käyttää hänen meikkejään, hankkii peruukin. Kirkkaan punainen väri tuo Marlboron, kynsilakan ja huulipunan kautta kuviin veren symboliikkaa. Vainoharhaisuus laajenee lopulta myös talon ulkopuolelle. Trelkovski kokee myös Stellan olevan häntä vastaan. Tie loppuratkaisuun alkaa olla siloinen.

IV.                Elokuvan arviointeja

Tutustuin Googlen avulla, miten elokuvaa on arvioitu. Tässä on lyhyt katsaus. Jätän lähteet tällä kertaa mainitsematta.

Alussa jo mainitsin, että elokuva ei ilmestyessään ollut mikään arvostelumenestys. Elokuva on kuitenkin saanut vaihtelevia tulkintoja. Pääsääntöisesti Polanskia arvostetaan kauhun mestarina. Hän kykenee luomaan taitavasti voimakkaita tunnetiloja. Kritiikissä yleensä korostetaan, että Vuokralainen ei kuulu ohjaajan parhaisiin töihin. Jonkun mielestä se on paikoin jopa tahattoman koominen. Eräässä arviossa mennään jopa niin pitkälle, että elokuva lähinnä vain ”esittelee ohjaajan perverssiä puolta”.

Myönteisissä arvioissa kiitosta saa ensiksikin kuvaaja Sven Nykvistin (1922 – 2006) panos. ”Vuokralaisessa leikitellään taidokkaasti kuvasommitteluilla ja kuvakokojen haastavuudella.” Nykvisthän oli Ingmar Bergmanin luottokuvaaja. Nykvistin mukana ”elokuvaan tulee bergmanilaista selkeyttä”. Myös elokuvan musiikkia huomasin Youtuben yleisökommenteissa kehuttavan. Eräässä arviossa Vuokralainen rinnastetaan David Lynchin (s. 1946) elokuviin. ”Kumpaakin tekijää yhdistää ainakin hieno käsitys pikimustan huumorin ja myös satiiristen elementtien merkityksestä elokuvien maailmoissa”.  Eräs kriitikko esittelee Polanskille ominaista näkökulman rajaamisen tekniikkaa, jota kautta avautuu hienosti päähenkilön maailma. Lisäksi Polanski hyödyntää taitavasti pieniä yksityiskohtia lavastuksessa ja kuvastossa.

Eniten Polanskia kiitetään kyvystä luoda jännitettä. Psykologisena trillerinä Polanskin elokuva on aivan kärkeä. Elokuva tavoittaa ihmisen pelon ja tuskan tarkemmin kuin muissa elokuvissa.

V.                  Polanskin oma käsitys

Omaelämäkerrassaan (Roman, WSOY 1984, suom. Risto Mäenpää; Roman Polanski, Roman by Polanski, William Morrow and Company: New York City 1984) Polanski kertoo Vuokralaisen valmistumisprosessista ja suhtautumisestaan sen saamaan vastaanottoon. Hän mainitsee sen olevan hänen elämänsä nopeimmin tehty elokuva ( 8 kk), mistä hän kehuu työryhmäänsä.  Elokuvaan suhtauduttiin kuitenkin jo alusta alkaen nuivasti ja syynä oli Polanskin mielestä siitä julkaistu ilkeämielinen kirjoitus ennen elokuvan ensi-iltaa. Se vaikutti katsojien ennakkoasenteisiin.

Nuhjuinen Isabelle Adjani

Arvostelijat teilasivat elokuvan eikä Polanski ollut katsojamääriinkään tyytyväinen. Polanski kuitenkin puolusti elokuvaansa sillä, että se oli hänelle mielenkiintoinen kokeilu. Hän oli mm. siinä ensi kertaa samalla kertaa ohjaaja ja pääosan esittäjä. Positiivisena vastaanotossa hän näkee sen, että monille siitä muotoutui kulttielokuva. Ranskassa kritiikkiä sai Isabelle Adjanin esittämä nuhjuinen Stellan hahmo, kuin myös ranskalaisten ja amerikkalaisten näyttelijöiden esiintyminen samassa elokuvassa. Polanski kuitenkin syyttää eräistä ratkaisuista itseään: ”Jälkeenpäin ymmärsin, että Trelkovskin mielisairaus ei etene kyllin asteittain, että hänen harhanäkynsä ovat liian hätkähdyttäviä ja odottamattomia” (Polanski, Roman 1984, s. 348). Lisäksi Polanski ryöpyttää itseään eri tyylien (tragedian ja komedian) sekoittamisesta.

VI.                Syvemmälle elokuvan maailmaan

Haluan palata omaan ensivaikutelmaani elokuvasta  ja verrata yllä oleviin arviointeihin. Arvioinneissa pitäydytään Trelkovskin psyykeen kuvaamisessa, seurataan sitä, miten hänen mielen järkkyminen edistyy tai miten elokuvassa luodaan kauhuefektejä. Missään ei ole mainittu yhteiskunnallista puolta, viittausta totalitarismiin, mihin minä elokuvan yhdistin.

Tuolloin 70-luvulla halusin kovasti löytää elokuvista ja muustakin taiteesta yhteiskunnallista sanomaa. Sellaiset olivat silloin mieltymykseni.  Oletettavasti sitä vahvisti Polanskin ja elokuvan päähenkilön Trelkovskin puolalaisuus. Odotin elokuvalta kai yhteyttä Itä-Eurooppaan ja puolalaiseen elokuvaan.  Mm. Andrzei Wajdan yhteiskunnallisesti latautunut Marmorimies ilmestyi samoihin aikoihin. Lisäksi luin tuolloin paljon Neuvostoliiton lähimenneisyyteen ja stalinismiin liittyvää kirjallisuutta, kuten Solzhenitsynia. Mieli yhdisti myös Polanskin jossain määrin samoihin viitekehyksiin. Ja vaikka kyseessä olikin kauhuelokuva, halusin löytää siitä realistisia viitteitä. Kun sitten lopussa ulkoinen todellisuus välillä hämärtyy ja elokuvassa aletaan leikkiä Trelkovskin hallusinaatiolla, pettymys on ilmeinen.

Elokuvan kuvauspaikat tuovat korostetusti esiin, että ollaan Pariisissa. Kuitenkin Trelkovskin asuintalo tuntuu olevan hyvin kaukana ranskalaisesta yhteiskunnasta.  Se on kuin toinen yhteiskunta yhteiskunnan sisällä.  Ihmisiä vainotaan ja kiusataan, kerätään nimiä jonkun asukkaan häätämiseksi, tehdään aiheettomia syytöksiä antamatta ihmisille mahdollisuutta puolustautua. Kun varkaat tyhjentävät Trelkovskin asunnon, tekoa vähätellään eikä hänelle ei suoda mahdollisuutta tehdä rikosilmoitusta, ettei talon maine kärsisi. Lisäksi Trelkovski ei voi kutsua luokseen vieraita, koska muut asukkaat voisivat häiriintyä. Tästä huolimatta Trelkovski on häirikkö, kun hänet on kerran sellaiseksi leimattu. Hän joutuu siitä syystä jopa poliisikuulusteluun. Siinäkin Trelkovskia nöyryytetään ja lisäksi häntä ylenkatsotaan myös hänen kansallisuutensa vuoksi.

Jo ensivaikutelma talosta ja sen asukkaista on tyly. Talonmiehen ja vuokraisännän käytös antavat aiheen olettaa, että ollaan muussa todellisuudessa.  Kaiken ”kruununa” on kerroksen yhteinen WC, jonne on suora näkymä asunnon ikkunasta.  Trelkovski ihmettelee, miksi ihmiset oleilevat WC:ssä tuntikausia seinää tuijottaen. Loppupuolella paljastuu, että seinät ovat täynnä egyptiläisiä hieroglyfejä, mikä luo salaperäisen yhteyden egyptologiaa harrastaneeseen Simoneen.

Mieleeni tulee mm. Luis Bunuelin klassikko Vapauden aave (1974), jossa myös WC nousee keskiöön. Bunuelilla on kohtaus, jossa seurapiiri seurustelee pöydän ympärillä vessanpöntössä istuen, ja toisaalta nälän yllättäessä katoaa keittiön kautta pieneen koppiin aterioimaan. Olin löytävinäni elokuvasta viitteitä myös  Bunuelin toiseen elokuvaan, Porvariston hillittyyn charmiin (1972).

Rohkenen väittää, että elokuvan arvioissa mennään pieleen, jos kerrotaan sen vain kuvaavan mielenterveyden järkkymistä ja persoonallisuuden jakaantumista. Elokuvassa on kyse myös yksilön ja yhteisön suhteesta. Trelkovski yrittää alusta alkaen hankkia yhteisön eli talon muiden asukkaiden hyväksyntää.  Jo asuntoon tutustuessaan Trelkovski talonmiestä kuin uskollinen koira. Lisäksi hänen pyrkimyksistään kertovat hauskalla tavalla myös hänen hienovaraisesti myötäilevät pikkueleensä ja ilmeensä. Toisaalta muut asukkaat ovat jo alusta alkaen epäluuloisia torjuen kaikki yritykset. Turhaan hän odottaa vastakaikua. Uusi vuokralainen jää ulkopuoliseksi.

Otan esimerkiksi venäjänkielisen wikipedian. Sen mukaan kaikki lähtee siitä, että Trelkovski itse alkaa syyttää talon muita asukkaita Simone Choulen itsemurhasta. Mielenhäiriöön joutuva Trelkovski olisi siis itse syypää. Asia on nimenomaan päinvastoin. Juuri yhteisö torjuu, leimaa ja eristää uuden asukkaan ja saa hänen mielensä järkkymään ennen kuin tämä ehtii esittää mitään syytöksiä.  Tässä yhteydessä alkaa miettiä, miksi vuokralainen jää taloon eikä pakene. Hän on kuin sidottu asuntoonsa. Poislähtö ei ole edes vaihtoehto. Tätä odottaisi psykologien tutkivan.

Trelkovski ei ole ainoa vainottu. On vanhempi nainen rajarikkoisen tyttärensä kanssa. Heidät tavataan ensi kerran jo kirkossa Simone Choulen hautajaistilaisuudessa. Tytär jää tuolloin tuijottamaan Trelkovskia. Myöhemmin he poikkeavat Trelkovskin luona kysymässä, onko hän valittanut heistä. Tulee nimenkeräys adressiin, jossa vaaditaan perheen häätämistä. Trelkovski ei allekirjoita, josta tulee kuin naula Trelkovskin arkkuun. Sitten perhe häädetään. Rouvan pieni kostotoimi menee miltei Trelkovskin kontolle. Tulee mieleen arvelu, että jospa häädön syynä ovatkin rouvan yhteydet edelliseen asukkaaseen Simone Chouleen.

VII.              Kohti uutta lähestymistapaa

Jotta asiassa voi mennä eteenpäin, on palattava Roman Polanskin lapsuuteen ja nuoruusvuosiin. Polanskin elämässä on lapsuudesta asti ollut hyvin traumaattisia kokemuksia nimenomaan yksilön ja yhteisön suhteesta. On natsien miehitys, juutalaisten ghetto, keskitysleiri. On kommunistinen Puola, jonka Polanski kokee taiteen tekemisen kannalta ahdistavaksi. Myös katolisesta kirkosta Polanski vieraantuu jo nuorena. Muistelmissaan (s.66-68) Polanski kertoo suhteestaan isä Grzesiakiin, mikä sai hänet kääntämään lopullisesti selkänsä katolisuudelle. Se on kuin elämää herra Zyn omistamassa vuokratalossa. Nuoruuden kokemukset luovat varmasti taustaa vuokratalon tapahtumille ja yksilön traumaattisille tuntemuksille yhteisön puristuksissa.

Yllä olevan pohdintani ei ole täysin lähtöisin itseltäni. Inspiraation ajatuksiini sain eräästä blogista, jonka satuin hiljattain löytämään. Se antoi minulle uutta näkökulmaa, joka tukee myös omia vaikutelmiani elokuvasta. Kyseessä on pietarilainen blogisti nimimerkiltään Jean Melkovsky, joka on kirjoittanut laajasti Roman Polanskista ja hänen elokuvistaan: http://polanski-oddmanout.blogspot.fi/2011/03/tenant.html . Hän on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen, että Polanskia vastaan tehdyt raiskaussyytökset ovat vähintäänkin kohtuuttomia. Siitä voi lukea täältä: http://romanpolanskiblogathon.blogspot.fi/2011/03/roman-polanski-blogathon-day-one.html. Myös Youtubessa on olemassa tähän liittyvä pätkä (http://www.youtube.com/watch?v=BETVNdbISto&lc=kbaQgO6XfqCQwIlXyRUgho8slaFNTWytQUfxQ8JK5w8&context=C3edf9ebADOEgsToPDskK-3GbirzRF_0xblJpSyQAC).

Tutustuttuani Jeanin blogiin, ilahduin ainakin kahdesta syystä. Oli ensiksi löytynyt joku, joka oli elokuvaa katsoessaan kulkenut samoilla vesillä kuin minä. Toiseksi oli kiva huomata, että Polanskin elokuvista juuri Vuokralainen on hänen suosikkinsa. Minunkin suosikkini se on, mutta lisään, että hänen 2000-luvun elokuviaan en ole nähnyt.  Seuraavaksi haluan ehdottomasti nähdä toisen Jeanin suosikin, Pianistin. Jean on perehtynyt aiheeseensa. Ilman häntä en olisi oivaltanut, että elokuvaa voi tulkita Polanskin omien elämänvaiheiden pohjalta.                

Roland Topor

Juutalaisuuteen löytyy yhteys paitsi Polanskista itsestään myös elokuvan taustalla olevasta romaanista. Elokuva perustuu Roland Toporin (1938 – 1997) romaaniin. Hän on Polanskin tapaan ranskalainen Puolan juutalainen. En ole romaania luonnollisestikaan lukenut eikä minulla ole aavistusta, kuinka väljästi tai tiiviisti elokuva siihen pohjautuu.

Totalitarismiin on elokuvassa selkeitä viitteitä. Mitä se on muuta kuin kommunistista todellisuutta, kun painostetaan allekirjoittamaan adressi toisen tuomitsemiseksi ilman kieltäytymisen mahdollisuutta. Jos kieltäytyy, sulkeutuvat kaikki portit. Lisäksi yhteisön säännöt ovat niin epämääräiset, että niiden pohjalta voidaan kuka tahansa tuomita tai teilata, jos yhteisö kokee hänet omalta kannaltaan uhkana. Tosin todettava on, että ei tähän kommunismia tarvita. Myös EU:n kaltainen valtaimperiumi voi tällaiseen tukeutua.

Sitten se kirkko ja uskonto on salaperäisempi asia. Trelkovski käy kirkossa yhden kerran. Hän menee Simone Choulen hautajaisiin. Papin inhorealistinen, mätänevillä ruumiinosilla herkutteleva ja kuolemalla pelotteleva puhe saa Trelkovskin paniikkiin. Hän pakenee paikalta, vaikka olisi varmaan halunnut jäädä tilaisuuden jälkeen Stellan seuraan. Elokuvassa on kuitenkin myös toinen viite kirkkoon, mutta tämä tulkintani on melko rohkea. Käsittääkseni tuo Trelkovskin ikkunanäkymästä avautuva asukkaiden yhteinen WC on kuin katolisen kirkon rippituoli. Polanski koki Puolassa, että katolinen kirkko on kaikkialla läsnä, vaikka sen itse asiassa pitäisi olla yksityisasia. Läsnä se on myös Trelkovskin kotona, vaikkei hän sitä haluaisikaan. Trelkovski yrittää välttää siellä käymistä, mutta kerran yön pimeydessä sekin hetki tulee. Hän valvoo ahdistuksessaan, hiipii sinne ”turvaa hakemaan” ja hämmästyy: yksi seinä on täynnä egyptiläisiä hieroglyfejä. Niitä asukkaat olivat tuntikausia tuijottaneet. Ovatko sitten hakeneet puhdistusta omalle tunnolleen Simone Choulen kuoleman johdosta?

Nyt tuon esille Jeanin näkökulman. Hänen mielestään siis Vuokralainen kuvaa muutakin kuin vain yksinäisen miehen mielenhäiriötä, vainoharhaisuutta, persoonallisuuden jakaantumista ja oman identiteetin katoamista. Tässä voi tulla hieman toistoa, mitä pahoittelen.

Olen jakanut Jeanin näkemyksen osiin, jotka tiivistän tähän alkuun teeseiksi. (1) Elokuvassa on kyse yksilön suhteesta yhteisöön. (2) Talon sääntöjä on mahdoton tietää ja niin muodoin niitä on mahdoton myös noudattaa. (3) Polanskin keskeinen teema on uhrin ja kiusaajan suhde. (4) Yhteisöön kuuluvat myös tarkkailijat.

Yksilö on täysin voimaton taistelussa yhteisöä vastaan. Tämä saattaa näkyä kaikissa Polanskin töissä, mutta erityisen selvästi se näkyy Vuokralaisessa.  Ryhmän perusluonteeseen kuuluu, että se suhtautuu yksilöön vihamielisesti. Erityisen selvästi sen ovat tajunneet kommunistimaissa asuneet. Heillä on tämän suhteen tarkempi havaintokyky. Asia liittyy kuitenkin kaikkiin yhteiskuntajärjestelmiin.

Trelkovski yrittää kaikin voimin säilyttää mielentasapainonsa yrittäen sopeutua uuden yhteisönsä sääntöihin. Hänellä ei ole kuitenkaan siinä mitään mahdollisuuksia onnistua.  Hän käyttää hyvin hienovaraisia keinoja: myötäilevä katse, hätääntynyt vilkaisu kelloon tai mielistelevä anteeksipyyntö vuokraisännän moittiessa.

Haluan lisätä tähän oman esimerkkini. Se on kaikkein mystisin tapaus. Mielestäni se myös kuuluu tähän yhteyteen. Edellisenä iltana työkaverit ovat olleet tupaantuliaisissa ja aiheuttaneet talossa häiriötä. Aamulla Trelkovski raahaa kaksin käsin jäte- ja roskapusseja portaita alas, kun samalla sattuu vuokraisäntä herra Zy paikalle. Pussit ovat hajoamaisillaan ja putoamaisillaan sylistä. Yksittäisiä ruoantähteitä, kuten hedelmien kuoria, tipahtelee portaisiin ja käytävälle. Tilanne on vakava ja samalla koominen. Herra Zy puhuttelee, Trelkovski pahoittelee yrittäen samalla pitää roskat käsissään. Viimein tilanne päättyy ja Trelkovski pääsee jatkamaan matkaa. Hän palaa kiireesti takaisin tarkoituksena kerätä pudonneet roskat ja tähteet. Trelkovski kokee yllätyksen: käytävä ja portaat on puhdistettu. Hämmästyneenä Trelkovski palaa asuntoonsa.  Tässäkin yhteisö perii voiton selittämättömällä tavalla. Jäi kiitollisuudenvelka mutta jäi myös syyllisyys.

Jean mainitsee oivan esimerkin tohveleista. Herra Zy: ”Edellinen asukas käytti kello 22:n jälkeen tohveleita. Se oli paljon mukavampaa hänelle… ja naapureille.” Ohjeita kyllä annetaan, mutta niiden noudattaminen ei voinut estää itsemurhaa. Simone Choule päätyi kuitenkin hyppäämään ikkunasta kuolemaan. 

Talon sääntöjä on mahdoton tietää ja niin muodoin niitä on mahdoton myös noudattaa. Jos niitä vastaan kapinoi, sillä on tuhoisat seuraukset. Ainoa mahdollisuus olisi pakeneminen. Tästä Jean mainitsee esimerkkinä Szpilmanin elokuvassa Pianisti. Tämä on kuiteinkin aivan erilainen tilanne. Szpilman karkasi ghetosta säästyen näin keskitysleiriltä. Paljon enemmän sinne ihmisiä kuitenkin jäi, ja tuhoutui.

Jean lainaa Polanskia itseään. Tämä käsittelee aihetta, miten on mahdollista, että juutalaiset eivät pystyneet välttämään holokaustia.

”Saksalaisten menetelmä oli tuudittaa ihmiset passiivisuuteen, pitää yllä toivoa, vakuutella juutalaisille, että asiat eivät loppujen lopuksi ole niin pahasti. Omat tunteeni olivat sellaiset, että jos vain joku olisi voinut heille selittää, että me emme ole tehneet mitään väärää, saksalaiset olisivat oivaltaneet kyseessä olevan valtava väärinkäsitys.”

Kaikki, myös Polanski, oppi ajan myötä hyvin pian, että kaikki selittäminen oli mahdotonta, sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Kiusattu voi kiusaamisen jatkuessa joutua sellaiseen psykologiseen tilaan, jossa hän alitajuisesti alistuu kaikkeen siihen, mitä kiusaajat hänelle tekevät. Hän alkaa patologisesti hyväksyä sen, että heillä on oikeus kaikkeen siihen, mitä he voivat tehdä.

Polanskin keskeisiä teemoja on uhrin ja kiusaajan suhde.  Hän on elokuvissaan pyrkinyt tuomaan esille uhrin näkökulman (myös esim. Inho, Death and Maiden). Polanski samaistuu vahvasti uhrin tunteisiin.

Uhrius sitoo ihmiset kiusaajaan.  Trelkovski voisi periaatteessa paeta, mutta hän ei sitä tee. Hän on liiaksi kiinni omassa uhriudessaan pystyäkseen tekemään mitään sen kaltaisia ratkaisuja. Hän mukautuu ensin siihen, että hänet sekoitetaan edelliseen asukkaaseen Simone Chouleen (kaakao, Marlboro-savukkeet, posti ym.). Tilanne menee elokuvan edetessä hankalaksi, koska hänen persoonallisuutensa alkaa jakautua. Hän huomaa muuttuvansa yhä enemmän Simonen kaltaiseksi. Taistelu oman identiteettinsä puolesta menee elokuvan loppupuolella epätoivoiseksi. Läheisessä kahvilassa hänelle tuodaan kysymättä kaakaota (jota Simonella oli tapana juoda), ja savukkeita ostaessaan hänelle annetaan Marlboroa (jota Simonella oli tapana käyttää). Raivokohtaus on viimeinen epätoivoinen yritys pitää kiinni omista vähäisistä oman arvon rippeistään. Sekään ei auta, kun tarjoilija kertoo, että kahvikone on rikki eikä ole muuta merkkiä kuin Marlboroa.

Sitten elokuvaan kuuluvat vielä tarkkailijat, jotka valvovat mitä ympärillä tapahtuu. Senkin voi katsoa kuuluvan uhriuteen. Häntä tarkkaillaan kaikkialla. Kun Stella ja Trelkovski menevät yhdessä elokuviin, heitä  tuijottaa vieras mies. Tuijotus jatkuu aulassa vielä elokuvan jälkeenkin. Vuokraisäntä Zy alkaa moittia Trelkovskia siitä, että hänellä on ollut asunnossaan nainen. Kyseessä oli Trelkovskin oma Simone Chouleksi jakaantunut persoonallisuus, mutta sitäkään Trelkovski ei voi pitää salassa. Ja – jos pitemmälle mennään – onhan Trelkovskilla itselläänkin oma ”tarkkailijan” roolinsa (WC).

Kun viimein sitten tulee tilanne, jossa Trelkovski päätyy Simoneksi pukeutuneena kohtalon pakottamaan hyppyynsä, on talon ikkunat täynnä yleisöä. Tosin se on vain vainoharhaisen kuvittelun tuotetta, sillä tässä vaiheessa todellisuus ja kuvitelmat ovat jo menneet sekaisin ja hän kokee olevansa kaikkien vainoajiensa edessä näyttämöllä. Hän hyppää ”oopperayleisön” edessä raikuvien aplodien saattelemana.  Mutta siinä samassa myös todellinen yleisö ilmestyy paikalle.

VIII.            Lopuksi

On keskiyö. Talonmiehen koira alkaa haukkua. Ikkunoita avautuu. Ihmisiä tulee katsomaan, talonmies ensimmäisenä. Myös vuokraisäntä herra Zy tulee. Trelkovski alkaa nousta ylös. Itsemurha on epäonnistunut. Zy: ”Meidän on parasta soittaa ambulanssi.” Vaimo poistuu. Zy: ”Teidän ei pitäisi liikkua.” Trelkovski: ”Vannon, etten ole Simone Choule”. Herra Zyn tekohampaat hypähtelevät paikaltaan: ”Hakekaa hänelle huopa.” Trelkovski verta vuotavana: ”Murhaaja!” Asukas: ”Katsokaa hänen asuaan. Hän on varmaan hullu.” Talonmies: ”Saimme juuri katon korjattua.”  Asukas (häätöadressia kerännyt rouva) hiuksiaan korjaten: ”Tiesin heti kun näin hänet, että hänessä on jokin vialla.” Myös kahvilan pitäjä tulee paikalle apulaisensa kanssa. Zy: ”Hyvä luoja, herra Trelkovski, olkaa järkevä ja odottakaa  ambulanssia!” Mutta Trelkovski alkaa kiivetä raajarikkoisena portaita asuntoonsa. Harhanäyt seuraavat häntä, peruukki putoaa: ”Te senkin murhaajat. Minä näytän teille verta. Halusitte siistin kuoleman. Siitä tulee sotkuinen. Ikimuistoinen. Se sujui viime kerralla paremmin, eikö vain? Minä en ole Simone Choule. Minä olen Trelkovski.” Trelkovski kömpii portaita ylös. Yleisö seuraa. Poliisi tulee paikalle, ei ambulanssi. Heille selvitetään tilanne, tällä kertaa asiallisesti. Siten tapahtuu katsojille yllätys. Trelkovski hyppää ikkunasta uudestaan. Seuraavassa kuvassa ollaan jo sairaalassa. Trelkovski on samanlaisissa kääröissä kuin Simone Choule elokuvan alussa. Ollaanko elokuvan alussa, vai onko se vain kuvitelmaa?

...

TÄYDENNYS 8.5.2014

Huomasin, että suomeksi on juuri ilmestynyt Paul Wernerin kirjoittama tuore henkilökuva Roman Polanskista. Kustantaja on Minerva. Se avaa varmaan uusiakin puolia ohjaajan elämästä. Itse sain lisäksi eilen käsiini englanninkielisen Christopher Sandfordin Polanski-elämäkerran (Arrow Books, 2009). Sisällysluettelon perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Mennään peremmälle Polanskin maailmaan ja palataan myöhemmin uudelleen asiaan.

PUOLALAINEN ELOKUVAOHJAAJA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TELEVISIOSSA

PUOLALAINEN ELOKUVAOHJAAJA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TELEVISIOSSA

I.             JOHDANNOKSI

Aluksi on kerrottava, miksi innostuin tällaisesta aiheesta. Luin Timo Vihavaisen kirjaa Ryssäviha, joka käsitteli Venäjän-pelon historiaa (Minerva 2013). Kirja käsitteli myös Venäjän ja Puolan suhteita. Kirjassa maat kuvataan jonkinlaisiksi perivihollisiksi. Historian tapahtumat ovat jättäneet särön suhteisiin. Inho on molemminpuolista ja Vihavainen osoittaa, että se on samankaltaistunut. Molemmin puolin haukutaan toisia samankaltaisin argumentein ja mielikuvin. Puolalaisten ja venäläisten jyrkät asenteet ruokkivat tavallaan toinen toisiaan ja käsitykset ovat siis jossain määrin toisiensa peilikuvia.

Kun siten vastaani tuli Krysztof Zanussin haastattelu Vladimir Poznerin ohjelmassa, niin innostuin heti. Puolalainen Venäjän ystävä Moskovassa keskustelemassa venäläisen toimittajan kanssa. Itse asiassa Zanussin elokuvatuotanto ei minulle ole kovin tuttua. Tiesin toki hänestä jotain etukäteen, ja ehkä olen nähnyt myös hänen elokuviaan.

Muitakin syitä toki oli. Tunnen eräitä suomalaisia Puolan ystäviä ja he ovat yleensä verrattain Venäjä-vastaisia. En ole koskaan pitänyt puolalaisesta patriotismista. Tunnen hieman Adam Mickiewitzin ajatuksia. Hän on kansallismielinen puolalainen messianisti, joka ei pidä venäläisiä todellisina slaaveina, vaan lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen perillisinä.

Kaikesta huolimatta olen aina myös ihaillut puolalaisia. Kulttuurin saralla he ovat hyvin taitavia monissa eri taiteenlajeissa.

Tutustuin aluksi tv-keskustelun kommentteihin. Ne olivat järjestään kiittäviä. Katsojat olivat siis todella pitäneet Zanussista ja hänen ajatuksistaan ja he ovat varmasti saaneet keskustelusta paljon monenlaista mietittävää. Tämä loi minullekin kiitollisen taustan ohjelman katsomiselle.

Haastattelu on esitetty 24.3.2014. SE on on katsottavissa täältä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30337  .Yleensä Poznerin ohjelmat ovat suoria lähetyksiä, mutta tällä kertaa on käytännön syistä tyydytty nauhoitukseen. Käsittääkseni keskustelu on kuitenkin leikkaamaton. Välillä siinä kyllä mielestäni vähän jaaritellaan eikä keskustelu etene toivotulla tavalla. Tämä kuitenkin tuo vain avaruutta keskusteluun ja on hyvä asia. Se on rehellistä ja avointa keskustelua välillä hyvinkin henkilökohtaisista asioista, kuten uskon syvimmistä kysymyksistä, kuolemasta, onnesta, katumuksesta. Välillä tuntuu siltä kuin katolinen Zanussi olisi oman kirkkonsa lähettiläs. Myös Ukraina-keskustelu tuo mielenkiintoisen lisäsävyn aiheen tähänastiseen käsittelyyn.

Todetaan vielä, että Zanussi oli Moskovassa pitämässä elokuva-alan korkeakouluopiskelijoille käsikirjoittamisen kurssia. Hän on noin 24 vuoden ajan vieraillut vuosittain Moskovassa samoissa merkeissä.  Tämä oli hänen mukaansa tietoinen valinta. Hän halusi jollain lailla jatkaa ystävyyttä venäläisten kanssa, kun viralliset kontaktit Neuvostoliiton hajotessa loppuivat. Toki sekin on sanottava, että Zanussi pitää samanlaisia kursseja ympäri maailmaa, aina Kiinaa myöten. Jos pitää mainita yksi asia, mikä minua ja Zanussia yhdistää, niin se olisi tämä ystävyys venäläisiin ja venäläisyyteen.

En ole kääntänyt haastattelua aivan kokonaan. Olen jättänyt pieniä osia pois tai ehkä vähän referoinut niitä. Olen myös lyhentänyt joitakin repliikkejä, kuitenkin yllättävän vähän, koska halusin välittää myös aidon keskustelun tilanteen rytmin.Välillä referoin keskustelua. Välillä kommentoin. Tuon esille myös sen, mitä minä EU-kansalaisena olisin ollut kiinnostunut Zanussilta kuulemaan. Vladimir Pozner on kuitenkin keskustelun isäntänä halunnut tehdä ohjelmaan venäläisille katsojille. Siihen oli tyydyttävä. Väliotsikot ovat minun omiani. Ajattelin, että ne helpottavat lukijaa.

II.           PERUSTIETOA KRYSZTOF ZANUSSISTA

Krysztof Zanussi on syntynyt vuonna 1939 Varsovassa, tehnyt elokuvia vuodesta 1958

-          syntyi vanhaan italialaisperäiseen tehtailijasukuun, josta yksi haara oli muuttanut Puolaan kuusi sukupolvea aikaisemmin

-          Natsit teloittivat hänen äitinsä, kun tämä oli auttanut juutalaisia .

-          Isä oli rakennusinsinööri, joka menetti asemansa stalinistisella kaudella.

-          Hän alkoi aluksi opiskella fysiikkaa, suojasään kaudella hän siirtyi filosofian opiskelijaksi.

-          20-vuotiaana hän san palkinnon kaverinsa kanssa tehneestä amatöörielokuvastaan ja sen myötä hän pääsi opiskelemaan Lodzin elokuvakouluun opettajanaan Andrzej Munk.

-          Hän aloitti ammattiuransa Puolan televisiossa dokumenttielokuvilla ja lyhyilä fiktioilla.

-          toimi tavallisesti itse elokuviensa käsikirjoittajana. Hänen fiktioelokuvansa olivat alun pitäen ns. auteur-elokuvia. KZ:n tieteellinen ja filosofinen tausta näkyi hänen elokuviensa miljöissä ja kysymyksenasetteluissa.

Lähde: Alanen Antti, Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Krysztof Zanussi Moskovassa 2014

III.         VLADIMIR POZNER JA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TV:N YKKÖSKANAVALLA 24.3.2014

PUOLALAISET - VENÄLÄISET  

Lyhyen esittelyn jälkeen Pozner ja Zanussi pohtivat venäläistä ja puolalaista mentaliteettia. Olisiko syy puolalaisten ja venäläisten erilaisuuteen siinä, että puolalaiset ovat katolisia ja venäläiset ortodokseja?

Zanussi: ”Tämä selittää kaiken, koska Rooman perintö, latinalaisen ajattelun perintö, ’Välimeren’ ajattelu eroaa vahvasti bysanttilaisesta kulttuurista, bysanttilaisesta ajattelusta. Filosofian tasolla kiteytettynä: te venäläiset olette Platonin lapsia, me puolalaiset olemme Aristoteleen lapsia. Tässä on ajattelutapamme ero. On kyse aivan tavallisista asioista, kuten suhtautuminen valtaan tai arvoihin. Samankaltaisuutta tietysti on, mutta lähestymistapa on eri.”

Zanussi mainitsee esimerkkinä suhtautumisen omaisuuteen ja omistamiseen.

”Lännessä me pidämme omaisuutta absoluuttisena arvona, kun taas Idässä on paljon enemmän suuntauduttu henkisiin arvoihin, jolloin kaikki ymmärretään kuuluvan Jumalalle, ei ihmiselle. Tällöin se, mikä on käsissämme, on vain lainaa. Minulla on kotona isoisäni suurenmoinen kaappi. Se kuului joskus isoisälleni, siten isälleni, ja nyt se on minun omaisuuttani. Kun minä kuolen, se siirtyy jollekulle toiselle. Se ei ole oikeasti minun, mutta minulla Lännen ihmisenä on tällainen illuusio. Minusta meidän ajattelutapamme on praktisempi, mutta... minua miellyttää enemmän itäinen.”

Zanussi ottaa vielä esimerkin Venäjältä. Venäjällä tsaarin aikana maan omistusoikeus ei ollut pysyvää, se kuului aina tsaarille. Tämä ei olisi ollut Lännessä mahdollista.

Pozner: ”Maaorjuus alkoi Venäjällä itse asiassa 1000-luvulla. Tsaari Aleksei Mihailovitshin aikana vuonna 1649 se pääsi täysiin mittoihinsa. Siis 200 vuoden ajan suurella osalla Venäjän väestöä ei ollut mahdollisuutta siirtyä vapaasti paikasta toiseen eikä liioin ollut mahdollisuutta nauttia oman työnsä hedelmistä. Kansa siis eli jossain määrin orjuudessa. Vuonna 1861 maaorjuus lakkautettiin, mutta maata ei talonpojille annettu. Jonkin aikaa maaorjuuteen tottuneet talonpojat eivät tienneet, miten olla, eivät heidän aikuiset lapsetkaan. Parin sukupolven jälkeen he kuitenkin jotenkuten sopeutuivat.”

”Ja Neuvostoliiton aikanakin nämä ihmiset unohdettiin. Kolhoosin työntekijä ei saanut passia. Hänet oli sidottu paikkaansa lähes kuin maaorja. Mitä mieltä olette, onko tällaisella monivuosisataisella vankeudella vaikutusta kansanluonteeseen?”

Zanussi: ”Ilman muuta on. On positiivistakin perintöä, mutta enemmän kuitenkin negatiivista. Negatiivisen me näemme: puuttuu vastuu yhteisistä töistä.”

Pozner: ”Sillä orjallahan ei ole töistään vastuuta. Se kuuluu isännälle.”

Zanussi: ”Aivan. Hänellä ei ole omaa mielipidettä, hän täyttää isännän tahdon. Nykypäivän yhtiöissä siitä on paljon haittaa, koska niissä työ on rakennettu toiselle periaatteelle. Jos työntekijöiden käytös perustuu maaorjuuteen, tulee huonoa tulosta…”

”Mutta meillä Puolassakin on sama ongelma, sillä myös Puolassa oli maaorjuutta, erityisesti Ukrainassa, joka oli meidän hallussamme. Silloin me aiheutimme siellä paljon vahinkoa ja jätimme pahat muistot alistaessamme paikalliset asukkaat tilanherran ja omistajan määräysvaltaan. Vapaa tahto ei voinut tällä tavalla kehittyä. Olihan Ukrainassa tietysti myös kasakoita, jotka olivat vapaita, mutta eivät heistäkään kaikki.”

MILLÄ LAILLA SOSIALISMI VAIKUTTI ELÄMÄÄN?

Zanussi on syntynyt vuonna 1939 ja hän on näin ollen elänyt suurimman osan elämästään sosialistisessa Puolassa. Pozner nostaa esille käsitteen ”совки”, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa ”neukkua”, mutta jolla tarkoitetaan neuvostoliittolaista toimintakulttuuria, joka oli vallalla myös sosialistisessa Puolassa. Hieman anteeksi pyydellen Pozner tekee provosoivan kysymyksen, oliko Zanussi ”Puolan neukku”.

Zanussi:”Osittain kyllä. Sanon näin hämmästyttääkseni teitä. Meillä alkoi sota ”neukkuelämää” vastaan jo kauan sitten. Me lapset ajattelimme samalla lailla, kuin vanhempamme. Kun menin kouluun 40-luvun lopulla, isä sanoi minulle: ”Kuuleppas, jos sinulle kerrotaan matematiikan tunnilla totuus, kuuntele, älä kysy. Jos sinulle opetetaan fysiikkaa ja kemiaa, se on oikein. Mutta kun on kyse historiasta, kirjallisuudesta, maantiedosta, tai jopa biologiasta, niin kotiin tultuasi kysy, ota asioista selvää, mutta koulussa älä puhu siitä.” Se oli meidän itsepuolustusta ja älykkyyttä, tuon neuvostosysteemin sisällä. Jonkin verran siitä oli apua. Tarkistin tiedot ja huomasin, että koulussa ei puhuta totta, mutta kodin totuutta ei saanut viedä mukanaan kouluun. Silloin meidät voidaan panna koulusta pois. Joten meillä oli kokemusta.”

”Kiinnostavampaa – ja tämän me olemme itse jopa unohtaneet – oli se, että Jaruzelskin aikaan 80-luvulla, kun olimme sotatilassa, opposition ihmiset eivät ajatelleet sitä, kuinka saada valta käsiinsä, vaan ajattelivat, miten onnistuisi vaikuttamaan asioihin. Jo silloin ajattelimme, millaisia lakeja tulisi säätää. Joitakin näistä laeista me säädimme vuonna 1991, ne olivat silloin jo valmiina. Näin me halusimme pelastautua neuvostosysteemistä.”

Neuvostojärjestelmä on Puolassakin ihmisissä syvällä läsnä. Zanussi toteaa vielä, että joskus reaktioita seuratessa tuntuu, ikään kuin vanha järjestelmä vielä eläisi.

Siirrytään lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Miten oli pioneeri- ja komsomol-järjestöjen laita?

Zanussi: ”Kyllä ne toimivat, mutta Puolassa kuitenkin eli muisto todellisista partiolaisista. Lisäksi meillä oli valtava murros vuonna 1956, kun Hrushtshev myönsi meille erivapauksia, koska Puolassa oli räjähdysaltis tilanne.”

Zanussin mukaan siihen vaikutti kyllä myös se, että Puolassa oltiin uudistuksiin valmiimpia, kuin muissa sosialistimaissa.

Pozner: ”Milloin tajusitte, että se järjestelmä ei ollut teidän?”

Zanussi: ”Se oli koko ajan selvää. Jo lapsena kotipiirissä puhuttiin, että emme ole täysin itsenäisiä emmekä elä vapaassa Puolassa.”

”Tajusin, että koulussa piti valehdella, ja kotona piti oppia totuus. Kyllä se oli kauheaa kasvatusta. Ristiriitaistahan se oli, kun pienen ihmisen täytyi tajuta, että totuutta ei saa kertoa koulussa, siitä seuraisi vain surua. Piti olla ajatukset valppaina.”

Pozner: ”Entä koulukaverit?”

Zanussi: ”He saattoivat kannella, ja näin kävikin. Sen olen kokenut. Mutta vuoden 1956 jälkeen ei ollut enää niin kauheaa. Vaarallistahan se oli toki silloinkin. Vuosina 1948-56 oli samanlaista kuin Venäjällä Stalinin aikaan.”

Pozner: ”Puhutte sujuvasti venäjää, onko se peräisin koulusta?”

Zanussi: ”Kyllä. Kun olin koulussa, kaverit haukkuivat: ”Etkös häpeä! Sinulla on viitonen (vastaa Suomen kiitettävää 9-10) venäjässä, vaikka pitäisi olla kolmonen (vastaa Suomen välttävää 5-6), koska se on vihollisen kieli.” Mutta minä vastasin: ”Isä puhuu päinvastaista: ei ole vihollisen kieltä, kaikki kielet ovat hyviä. Opiskele. Keitä uskot, kavereitasi vai minua?” Ja minä uskoin isää. Sen ansiosta mekin käymme tämän keskustelun venäjän kielellä.”

VAPAUDESTA

Zanussi: ”Tuolloin [nuorempana] vielä ajattelin, että tärkeintä on luoda sisäisen vapauden tunne. Vapaa voi olla vankeudessa, mutta ei voi olla vapaa, kun on omien intohimojensa panttivankina tai kun on oligarkkina tai muuten upporikkaana omien omistustensa vankina tai kun on pelon panttivankina, pelon, josta on vapauduttava. Teoreettisesti tämän voi ymmärtää, mutta käytännössä vapaudesta on taisteltava päivittäin, kuten tekin sen oikein hyvin tajuatte. Vapaus ei ole pysyvää.

Pozner: ”Se on niin kuin rakkaus.”

Zanussi: ”Kutakuinkin.”

DEMOKRATIASTA

Pozner: ” Puola on noin 23 vuotta elänyt kapitalismissa, markkinataloudessa, järjestelmässä jota on tapana kutsua demokratiaksi. Te olette sanonut näin: ”En tunne nykyisin yhtään maata, jossa demokratia olisi toiveittemme mukaista. Se on jähmettynyt paikalleen ja antaa vain yhden mahdollisuuden – äänestää niin, että olisi vähemmän pahaa. Siksi me vain valitsemme huonon ja hyvin huonon vaihtoehdon väliltä.” Onko tämä ymmärrettävissä niin, että olette pettynyt demokratiaan?”

Zanussi: ”En ole pettynyt. Olen vain ymmärtänyt, että ei paratiisia ole maan päälle kukaan luvannut.”

Pozner: ”Demokratia ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa.”

Zanussi: ”Meillähän oli vähän sellainen luulo, että demokratiassa kaikki on heti hyvin. Mutta demokratiakin on prosessi. Se on prosessi, jossa me ymmärrämme, että myös vastustajillamme on oikeuksia. Ja jos en kykene perustelemaan käsityksiäni tarpeeksi hyvin, en saa käyttää voimakeinoja. Diktatuurissa käytetään voimaa. Mutta demokratiassa hidasälyisellekin on esitettävä ajatukset niin, että hän ne ymmärtää. Tämä tietysti aiheuttaa pettymyksiä. Kaikki sujuisi nopeammin, jos ei olisi demokratiaa hidastamassa. Mutta me emme voi kehittyä nopeammin. Jos vastapuoli ei ymmärrä, mihin me pyrimme, silloin väkivalta ei auta. Diktatuuri ei johda kehitykseen. Sen me tajuamme.”

Pozner avaa keskustelua suvaitsevaisuudesta. Siitä ei oikein kehity mitään. Zanussi toteaa, että suvaitsevaisuus ei saa olla sitä, että sulkee silmänsä pahuudelta. Zanussi mainitsee myös konformismin, joka on tullut suvaitsevaisuuskehityksen mukana. Tällä Zanussi lienee tarkoittanut EU:n sisällä vallitsevaa yhdenmukaisuuskehitystä. Siitä olisi mielestäni voinut kehittyä mielenkiintoinen keskustelu, mutta se jää nyt täysin huomiotta. Ehkä se on tietoinen valinta. Se mikä minua EU-kansalaisena kiinnostaa, ei ehkä kiinnosta venäläisyleisöä. Taustalla lienee myös Ukrainan kriisi jonkinlaisena mörkönä, mikä vaikuttaa kysymyksenasetteluihin.

EUROOPPALAISUUDESTA JA VENÄJÄSTÄ

Nousee keskustelu Euroopasta. Lähdetään siitä, että Puola on Länsi-Eurooppaa. Mikä sitten on Itä-Eurooppaa? Onko se maantieteellinen käsite?

Zanussi: ”Ei, se on mentaliteetti. Kaikki bysanttilainen – Kreikka, Romania, Bulgaria, Ukraina, Venäjä – on itää… Ja sanotaan esimerkiksi, että Viro on Länsi-Eurooppaa.”

”Se on historiallinen kysymys, ei ole kyse vain Bysantista ja Roomasta, vaan kehityksestä ylipäänsä, maallisen ja hengellisen vallan keskinäisestä taistelusta. Se on kahden vallan kohtaaminen Kanossassa, kun hallitsija pyytää polvillaan Paavilta armoa…”

Pozner: ”Onko Kreikka Itä-Eurooppaa?”

Zanussi: ”Aatteellisessa mielessä kyllä, mutta jos katsoo Kreikan kriisiä, niin näkee jälkiä myös toisenlaisesta ajattelusta.”

Pozner: ”Siis Bysantilla on siinä tärkeä merkitys?”

Zanussi: ”Varmasti.”

Zanussi viittaa tässä Kreikan kriisiin vähän epäselvästi. Tämä on niitä kysymyksiä, johon olisin EU-kansalaisena halunnut pureutua tarkemmin. Nyt kuitenkin Zanussi jatkaa yleisellä tasolla. Hänen mukaansa Eurooppa ”hengittää kahdella keuhkolla”: bysanttilaisella ja roomalaisella ajattelulla.

Pozner siirtyy Kreikasta häntä luonnollisesti kiinnostavampaan maahan – Venäjään. Onko Venäjä sitten osaa Eurooppaa vai onko se Euraasiaa vai jotain muuta? Pozner itse liittää Venäjän eurooppalaisuuteen perustellen sitä kulttuurilla. Dostojevski, Tolstoi ja Tshehov ovat eurooppalaista kirjallisuutta. Tshaikovski, Rahmaninov ja Musorgski edustavat eurooppalaista musiikkia. Maalaustaiteessa Shagall, Kandinski ja Malevitsh kuuluvat niin ikään Eurooppaan. Zanussi on samaa mieltä, mutta korostaa, että Venäjä on Itä-Eurooppaa. Zanussin mukaan vain yhdessä Länsi- ja Itä-Eurooppa voivat olla voimakkaita ja aikaansaada Euroopassa uutta. Itä- Ja Länsi-Eurooppa yhdessä on tuhannen vuoden ajan ollut johtava maanosa. Tämä on Zanussin mukaan unohdettu. ”Yhdessä on myös jatkettava tästä eteenpäin”, hän jatkaa.

Zanussin mielestä poliittinen konflikti Venäjän ja Euroopan välillä on käsittämätön, ja siitä on molemmille osapuolille valtavasti haittaa.

ELOKUVATAITEESTA JA KULTTUURISTA

Siirrytään Zanussin omaan alaan. Zanussi myöntää aluksi olevansa nykyisin elokuvamaailman ”dinosaurus”. Pozner pyytää tähän tarkennusta. Onko hänen tapansa työskennellä ajastaan jäljessä?

Zanussi: ”Yhteiskunnassa tapahtuu monenlaisia muutoksia. Olen niistä muutoksista iloinen, vaikka minä taiteilijana olen myös niiden uhri.”

”On tapahtunut suuren pimeän massan nousu. Joskus se oli pimeä, mutta nyt se on jo keskiluokkaa, joka nousee valtavalla vauhdilla. Ja tietysti siinä korkeakulttuuri häviää. Mutta toisaalta ei ole enää sellaisia pimeitä ihmisiä, kun oli 20 - 30 vuotta sitten. Edes syvimmällä syrjäseudulla ei enää ole ihmistä, joka ei tietäisi mitään siitä, mitä tapahtuu.”

Se on valtava edistysaskel, meidän pitää siitä iloita. Ihmiset elävät nykyisin paljon paremmin, kuin ennen.”

Zanussi käyttää sanaa темный ’pimeä’, jolla hän tarkoittaa kulttuurista täysin ulkopuolelle jääneitä. Nykyisin avautuu esimerkiksi internetin kautta kulttuurille uusia mahdollisuuksia. Hän näkee kehityksessä myös huonoja piirteitä.

”Valitettavasti elokuvan eliitti on laskenut tasoaan. On menty suuria massoja vastaan... Koen niin, että nykyisin korkea taide kuuluu pienelle eliitille, mutta se ei vie yhteiskuntaa eteenpäin. Eliittiä on vähemmän kuin ennen eikä nykyisin korkeakulttuuria kohtaan ole sellaista kunnioitusta, kuin oli ennen. Nykyisin ihmiset eivät häpeä katsoa roskasarjoja. Ennenkin katsottiin, mutta se pikkuisen hävetti.”

Pozner: ”Te sivusitte kiinnostavaa teemaa. Oli aika, jolloin suurin osa kansasta ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Ja oli hyvin pieni ryhmä eliittiä, joka osasi kieliä, harrasti musiikkia, tunsi filosofiaa. Ja taide oli heidän luomaansa ja heitä varten. Demokratian kehittyessä yhä suurempi osa kansasta oppi kirjoittamaan ja lukemaan ja kouluttautumaan. Sitten kaupallistuminen tuli tärkeämmäksi, tulivat suuret painokset, elokuvan kassamagneetit, televisiossa katsojaluvut olivat määrääviä. Ja lähdettiin etsimään pienintä yhteistä nimittäjää – miten saataisiin mahdollisimman laaja yleisö. Sen tuloksena vaatimukset yleisön suhteen laskivat. Oletteko samaa mieltä?”

Zanussi: ”Täysin. Näinhän se juuri käy.”

Pozner: ”Millainen tulevaisuus meitä tässä tapauksessa odottaa? Te sanoitte, että pimeydessä eläviä ei enää ole. Mutta käykö niin, että he eivät tosin ole enää sellaisessa pimeydessä, mutta toisaalta valoakaan ei enää tule? Tarkoitan luonnollisesti eliittiä. Kuka silloin maksaa?”

Zanussi: ”Luulen, että jokaisessa yhteiskunnassa muotoutuu uutta eliittiä. Muistatte varmaan englantilaisen historiantutkijan Arnold J. Toynbeen, joka puhui erinomaisesti siitä, että niin kauan kuin massat jäljittelevät eliittiä, on kehitystä, mutta kun eliitti alkaa jäljitellä massoja, siinä mennään jo alaspäin. Tässä mielessä me olemme laskusuunnassa. Mutta toivon, ettei kauaa. Käy kuin luonnossa: kun leikkaa ruohoa, se kasvaa.”

Pozner: ”Vaikka sementin läpi”

Zanussi: ”Niinkin voi käydä. Minä olen tässä mielessä vähän optimisti. Olen tavannut nuoria, joilla ei ole vain vaatimuksia. He eivät etsi vain viihdettä, heitä kiinnostaa elämän tarkoitus. Ja ehkä vain korkea taide voi välittää jonkun syvän näkökulman elämän tarkoitukseen ja antaa jonkun järjestyksen arvoillemme. Sen tähden kysyntä nousee.”

Pozner: ”Mihail Zhvanetskilla on loistavia miniatyyritekstejä. Hän on joskus kirjoittanut tällaista: ”Joka ei ole nähnyt muiden kenkiä, niin meidän kengät ovat tällaiset (Кто не видел других туфель, наши туфли – вот такие).” Eikö teistä tunnu nyt siltä, että on vallalla trendi, jossa ei nähdä toisten kenkiä? Nähdään vain näitä kassamenestyksiä (blockbusters) ja trillereitä. Ja tuloksena saadaan pinnallinen ihminen, joka ei kykene syvään myötätuntoon eikä voimakkaisiin tuntoihin. Toisin sanoen elämästä poistuu tärkeä osa olemustamme. Vai olenko väärässä?”

Zanussi: ” Luulen, että ette ole väärässä, mutta onhan kuitenkin olemassa pikaruokaa (fast food), eikä se ole tappanut hyviä ravintoloita. Hyvät ravintolat ja hyvät kokit ovat jääneet elämään. On molempia, pikaruokaa massoille ja hyviä ravintoloita valituille. Valitettavasti sinne pääsee vain rikkaat, ja minä haluaisin, että korkeakulttuuriin olisi pääsy niille, jotka ovat siihen kypsyneet, silloinkin jos he ovat köyhiä.”

Pozner: ”Uusi sukupolvi, nuori sukupolvi. Olemme ottamassa askeleen taakse. Taisi olla Aristoteles, joka aikanaan kirjoitti, että tulevaisuuden luo nykyinen nuoriso, eli meillä ei ole tulevaisuutta. Se on todettu yli 2000 vuotta sitten. Toisin sanoen vanhojen ihmisten tyypillinen piirre on moittia nuoria. Valitettavasti se on näin.”

Zanussi: ”Minä en ehkä ole tarpeeksi vanha, vaikka olen jo 75-vuotias, sillä ihailen nuorisoa, verrattaessa siihen, millainen kauhea sukupolvi me olimme.”

Pozner: ”Olen kenties teidän kanssanne samaa mieltä. Mutta kuitenkin tämä nuori sukupolvi katsoo elokuvia parhaassa tapauksessa tv-ruudusta, ja joskus jopa puhelimesta. Mitä hän siellä näkee muuta kuin juonen? Ei mitään. Elokuvat tehdään laajakankaille, joissa on syvyyttä, joissa se hengittää, joissa on ääni, joissa on paljon muuta. Näissä niitä ei ole. Harmittaako teitä, kun elokuvianne katsotaan … näistä…postimerkeistä?”

Zanussi: ”En salli itselleni mitään harmin tunnetta, sillä olen iloinen, että he ylipäänsä katsovat elokuviani. Jos he ovat valmiita katsomaan niitä jopa kännyköillä, olen heille kiitollinen. Sillä kilpailu on villiä. Jos joku kiinnittää huomiota siihen, mitä minä teen, jos joku kuuntelee keskusteluamme, se on hyvä asia. Meidän pitää vain olla kiitollisia niille, jotka meitä katsovat. Mehän yritämme keskustella tosissaan.”

Pozner: ”Sen suhteen, että meitä katsotaan älypuhelimella, olen samaa mieltä. Mutta Felliniä, Bergmania ym. on mahdotonta katsoa älypuhelimella.”

Zanussi: ”Tietysti se on niin. Mutta jos joku katsoo, niin seuraavalla kerralla hän menee elokuviin nähdäkseen, mitä siinä pikkuruudussa ei huomannut.”

ONNESTA JA VELVOLLISUUDESTA

Pozner: ”Katsoessani teidän elokuvianne olen päätellyt, että ette ole kovin optimistinen. Eräs elokuvanne on nimeltään Elämä on kuin kuolemansairaus, joka tarttuu sukupuoliteitse. Ja kysymykseen, miksi elokuvissanne onni yleensä päättyy onnettomuuteen, olette vastannut: ”Koska se on laki. me emme voi olla onnellisia Maan päällä. Onni ei kuulu tähän elämään.” Sallikaa minun kysyä, ette kai ole onneton ihminen?”

Zanussi: ”Se riippuuu määritelmästä.”

Pozner: ”Miten te ymmärrätte onnen?”

Zanussi: ”Ymmärrän niin, kuin olen tuossa haastattelussa sanonut: niin kauan kuin ihminen kärsii maan päällä, niin kauan kuin on epäoikeudenmukaisuutta, niin kauan kuin on tätä pahuutta, emme ansaitse olla onnellisia, se on häpeällistä: minä iloitsen, mutta täällä ihmiset kärsivät, kuolevat, sairastavat jne. Se on yksi käsitys. Jos sallitte, lainaan Andrei Tarkovskia, koska olin hänen tulkkinaan Amerikassa. Eräs naiivi amerikkalainen kysyi häneltä elokuvafestivaaleilla: ”Mitä voisi tehdä tullakseen onnelliseksi?” Tarkovski kiivastui ja sanoi suoraan: ”Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen? Elämässä on paljon tärkeämpiä asioita, kuin olla onnellinen. Täytyy esimerkiksi ymmärtää, miksi te olette tulleet tähän maailmaan, ja täytyy tehdä meidän osamme, velvollisuutemme, kutsumuksemme”. Se oli hyvin mystisesti sanottu, mutta kauniisti. Jos matkamme varrella on onnea tai epäonnea, se on mukavaa tai ikävää, mutta jos meillä on tunne, että meidän elämällämme on tarkoitus, se jo riittää. Ja onnen ihmiset ymmärtävät hyvän tunteeksi, sellaiseksi mikä on mukavaa. Huumeet antavat tällaisen tunteen, mutta se olisi huono päätös, sitä en suosittele kenellekään.”

Pozner: ”Sallikaa kysyä. Te tiedätte esimerkiksi, että Afrikassa sadattuhannet lapset kuolevat nälkään, suoraan sanoen paisuvat. Tiedätte, että maailmassa on paljon onnettomuutta. Tuoko se teille huolta, ajatteletteko sitä, haittaako se teidän todellista elämäänne, otatteko te sen raskaasti, kärsittekö näiden täysin tuntemattomien ihmisten vuoksi?”

Zanussi: ” Sekä kyllä, että ei. Sillä tietenkin syntyy välinpitämättömyyttä, että en voi tuntea myötätuntoa kaikkia kohtaan. Mutta toisaalta mukavaksi en oloani tunne, sillä minulla on tieto heistä. Silloin kysyn itseltäni: olenko suorittanut velvollisuuteni voimieni mukaisesti? Ja jos ymmärrän, että en ole aina velvollisuuttani täyttänyt, ja jos voisin tehdä enemmän, niin tietysti voin huonosti.”

Pozner: ”Tiedättekö, mitä velvollisuutenne pitää sisällään? ”

Zanussi: ”Intuitiivisesti kyllä. Tämä voi kuulostaa hieman naiivilta, mutta jos ihminen voimiensa mukaisesti tekee kaikkensa lähentääkseen hyvää, kauneutta ja totuutta toisiinsa, niin silloin hän tekee velvollisuutensa. Ja jos hän ei sitä tee, silloin hän hukkaa aikaansa.”

ELOKUVISTA, MENNEISYYDEN KIPUPISTEISTÄ

Pozner: ”Teistä on tullut puolalaisen elokuvan ns. Moraalisen levottomuuden liikkeen perustajia. Alun sille panivat Andrzej Wajdan Marmorimies (Człowiek z marmuru 1976) ja teidän ohjaamanne Suojavärit (Barwy ochronne 1976). Näiden elokuvien kautta voi muun muassa opiskella konkreettisesti Puolan historian tärkeimpiä ja kireimpiä tapahtumia: Katynin tapahtumia, Solidaarisuus-liikkeen lakkoa jne. Venäjän elokuvamuseon johtaja Naum Kleiman on esittänyt kysymyksen: Miksei Venäjällä ole samankaltaisia elokuvia kuin Puolassa? Miksei meillä ole yhtään elokuvaa, joka olisi ikuistanut vaikkapa vuosien 1986 - 89, 1991 ja 1993 tapahtumia? Kysymys on mielenkiintoinen. Olisiko teillä tähän vastausta?”

Zanussi ensin toteaa, ettei voi vastata venäläisten kollegojen puolesta eikä tiedä, miksi venäläisessä yhteiskunnassa ei ole tarvittu sellaisia ponnisteluja. Sitten, ikään kuin olisi vähän empinyt, hän vastaa:

”On kuitenkin valtava ero meidän ja Venäjän historioiden välillä. Venäjällä ei ole koskaan tuomittu rikoksistaan muita vainonneita ihmisiä. Pitäisi edes symbolisesti sanoa, että se oli pahasti tehty. He elävät elämänsä hyvää eläkettä nauttien. Tässä on ero...”

Pozner: ”On ihmisiä, jotka väittävät, että niin kauan kuin ei ole todellista katumusta kaiken sen johdosta, mitä menneisyydessä ja tietysti Stalinin aikana on tehty - eikä vain menneisyyden johdosta, vaan katumusta yleensä – niin kauan Venäjä ei voi mennä eteenpäin.”

Zanussi: ”Kristillisen ajattelun perusteissa ymmärretään katumus vapautumisen hetkeksi. Se antaa vapauden, jos tunnustaa syntinsä, silloin tunnustan syyllisyyteni. Ja silloin voin luottavaisesti katsoa eteenpäin. Ja minusta tuntuu, sitä tarvitsee jokainen maa. Minä näen, kuinka sodan jälkeen ja kommunismin jälkeen on valtioita, joissa tämä prosessi on käyty läpi. Se ei ole sujunut kaikkialla ihanteellisesti, sitä ei ole viety kaikkialla loppuun asti – sei ole niin tärkeää, kunhan on ollut yritystä. Se ei ole hyvä, jos ei yritetäkään.”

Pozner: ”Päättääksemme tämän teeman pyydän teitä nimeämään edes kolme elokuvaa, jotka ovat merkinneet paljon elämässänne.”

Zanussi: ”Bergmanin elokuvilla on ollut minulle suuri vaikutus. En ole aina niistä pitänyt, mutta ne ovat vaikuttaneet. Tietysti Louis Malle, Erik Romer – yksi maailman suurimmista ohjaajista, joka ei Venäjällä ole niin tunnettu. Venäläisistä ohjaajista olen suuri Pavel Tshuhrain ihailija. Mielestäni häntä ei Venäjällä ole arvostettu tarpeeksi. Hän oli minulle nero, ihminen, jolla oli suuri sydän. Hänen työnsä ovat minulle hyvin läheisiä.”

Pozner: ”Tarkovski?”

Zanussi: ”Tietysti.”

USKOSTA JA USKONNOSTA

Pozner: ”Nyt käsittelen hyvin henkilökohtaista teemaa. Yritän tehdä sen niin hienotunteisesti kuin voin. Tehän olette katolinen?”

Zanussi: ”Kyllä.”

Pozner: ”Käyttekö kirkossa?”

Zanussi: ”Tietysti käyn.”

Pozner: ”Voitteko kertoa, mitä usko teille merkitsee?”

Zanussi: ”Ennen kaikkea pidän itseäni rationalistina, ihmisenä, jota ohjaa järki.

Mutta on alueita, jotka eivät kuulu järjen piiriin. Nämä alueet ovat salaisia. Minä entisenä fyysikkona tajuan loistavasti, että se on salaisuus, josta me tiedämme vähän, mutta yhtä kaikki meitä hämmästyttää siihen sisältyvä pimeä ja tuntematon puoli.”

Pozner: ”Se mitä me emme tiedä.”

Zanussi: ”Se mitä me emme tiedä, on myös salaisuus. Ja meidän elämäämmekin ilmestyy salaisuuksia. Me emme tiedä, miksi me olemme vielä elossa, ja muut ovat kuolleet, miksi jollakin on syöpä, ja jollakin toisella ei ole. Ne kaikki ovat salaisuuksia. Samanaikaisesti kaiken tämän yläpuolella on usko, joka seuraa sitä ja ehkä sekaantuukin. Se on minun ajatukseni, jonkinlainen korkein järki tai ylin äly.”

Pozner: ”Te olette koulutukseltanne fyysikko, minä ole biologi. Minulle usko sanoo, että minulla ei ole oikeutta kysyä ”miksi?”. Se sanoo: Sinun pitää uskoa. Minä biologina ymmärrän, että synnitöntä sikiämistä ei ole, mutta minulle kerrotaan, että siihen pitää uskoa. Siinä kaikki… Eikö uskonto ole jossain määrin elämänkatsomus, joka periaatteessa kertoo, miksi ei tarvitse kysyä?”

Zanussi: ”Minusta uskonto sallii kaikki miksi-kysymykset. Ja siksi tiede on kehittynyt uskonnon vaikutuksesta, kaikki tieteemme ja yliopistomme on luotu…”

Pozner: ”Usein ristiriidassa. Ja sitten poltettiin nuotioissa.”

Zanussi: ”Tietysti, niin on aina ollut. Sitten protestantit polttivat katolisia, katoliset…”

Pozner: ”Se on sisäistä kädenvääntöä…”

Zanussi: ”Minulle usko on jotain aivan muuta. Täytyy uskoa rakkauteen – se on tärkeää. Täytyy uskoa siihen, että on olemassa tarkoitus. Evankeliumi on antanut sille hahmon, ja sen voi ottaa vastaan, mutta toisella tavalla, ei rationaalisesti. Evankeliumi on antanut sille hahmon, sen voi hyväksyä, mutta se on toinen järjestys, se ei ole rationalistinen järjestys. Siksi se ei minua vaivaa.”

Sitten Pozner kysyy F. Dostojevskin romaaniin Karamazovin veljekset sisältyvästä suurinkvisiittorin kertomuksesta, jossa Jeesus tuli maan päälle ja hänet torjuttiin.

Zanussi: ”Onneksi meillä on pyhiä, jotka osoittivat, että voi elää evankeliumin mukaan. Mutta me keskinkertaiset ihmiset olemme tietysti lähempänä sitä, mitä Dostojevski sanoi: me emme ota tätä kutsumusta vastaan tai otamme sen vastaan vain osittain, alle sen mitä usko vaatii.”

Pozner: ”Uskonnon voima on esimerkiksi siinä, että se lupaa kuoleman jälkeen elämän. Ihmiset pelkäävät kuolemaa.”

Zanussi: ”Minäkin pelkään, tietysti. Ja sitä pitääkin pelätä, koska se on arvoitus, se on salaisuus. Kuolemanjälkeinen elämä voi olla vielä huonompaa. Jos helvetti on olemassa, se on huonompaa, kuin että ei mitään olisi.”

Pozner: ”Mutta ehkä on olemassa myös paratiisi. Silloin se on parempaa.”

Zanussi: ”Se riippuu siitä, mistä me löydämme itsemme.”

Pozner: ”Te siis oletatte, että kuoleman jälkeen on jotakin?” 

Zanussi: ”Minä toivon niin.”

UKRAINASTA

Pozner: ”Jutellaan hetki Ukrainasta, vaikken erinäisistä syistä pidäkään aiheesta. Miten arvioitte sitä, mitä siellä on tapahtunut? Te olette puolalainen ja Puolalla ja Ukrainalla on vähintään yhtä kiinteät historialliset suhteet kuin Ukrainalla ja Venäjällä. Puolahan valtasi joskus osan Ukrainaa.”

Zanussi: ”Tietysti. Täytyy jopa lisätä, että Puola riisti ukrainalaisia. Ja me sen tunnustamme. Ja me tunnustamme senkin, että me olemme historiassamme syyllisiä paitsi ukrainalaisten edessä myös juutalaisten ja muiden vähemmistöjen edessä. Kukaan ei ole historiassaan ollut puhdas. Mutta tätä täytyy toistaa itselle jatkuvasti, sillä aina on toiveena  sanoa, että kaikki muut ovat pahoja, mutta minä olen ihanteellinen. Se ei ole totta.

En ala nyt Ukrainan kysymystä arvioimaan, mutta olin Maidanilla tammikuussa. Kun katson itäisen ajattelun historiaan ja siihen, mitä siellä tapahtui, niin se muistuttaa erästä ortodoksiseen uskonnollisuuteen kuuluvaa erityispiirrettä - yhteenkuuluvuutta”

Tässä Zanussi käyttää termiä соборность (sobornost’), joka tarkoittaa  lähinnä kai kulttuurillista yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Olen kääntänyt sen sanalla yhteenkuuluvuus. 

Zanussi jatkaa: ”Se oli itäistä demokratian muoto. Siellä ilmeni yhteenkuuluvuutta. Onko se sitten hyvä vai huono asia se on toinen juttu. Mutta se on protestin ilmaisemista vallanpitäjiä kohtaan, joka oli uskomattoman korruptoitunut, täysin sopimaton tehtäviensä hoitoon. En ole vallankumouksellinen, mutta katson tätä sympatiaa tuntien, sillä siellä ilmeni kansalaislähtöinen vastuuntunne koko maasta, mikä minua ilahduttaa. Mutta miten se voitaisiin kääntää todellisen politiikan kielelle. Maassa, joka on hyvin kauan elänyt Puolan ja Venäjän painostuksen alla, on hyvin vaikeaa luoda kansalaisyhteiskunnan rakennetta. Toivon kuitenkin, että he voivat sen tehdä.”

Pozner: ”Mitä mieltä olette siitä, miksi Länsi haluaa niin kovasti erottaa Ukrainan Venäjän vaikutuspiiristä. Sehän näkyy, että haluaa.”

Zanussi: ”Minä en näe asiaa niin. Ei kukaan halua maksaa Ukrainan puolesta sen velkoja. Ei Venäjä eikä Länsi. Tietysti kapinoitsijoita kohtaan tunnetaan sympatiaa, näin on aina maailmalla. Jos joku on noussut epäoikeudenmukaista valtaa vastaan, se aina ilahduttaa, kaikki vallankumoukset ilahduttavat aluksi. Ei minusta Länsi ole niin kovasti tukenut Ukrainaa. Siellä on kysymys: Tarvitseeko Venäjä Ukrainaa?”

Pozner: ”Mutta ette kai te usko hallituksia ja vallanpitäjien edustajia heidän puhuessa ryhtyneensä toimiin, koska ovat huolissaan ihmisoikeuksista, koska he haluavat puolustaa ihmisiä. Kai te ymmärrätte, että tässä on ylipäänsä kyse geopolitiikasta ja kansallisista intresseistä, kun päätöksen tekevät vallanpitäjät eivätkä yksittäiset ihmiset.”

Zanussi: ”Minä sanon: sekä että. Koska aina politiikassa on ollut ja on vähän idealismia. Ja ilman sitä kyyniset vallanpitäjät kaatuvat….”

LOPPUKYSYMYKSIÄ

Keskustelun loppuun Vladimir Pozner teki muidenkin televisio-ohjelmien tapaan pikakysymyksiä, joihin hän toivoo nopeita vastauksia.

- Mainitkaa kolme kirjailijaa, joilla on ollut todellista vaikutusta elämäänne!

- Thomas Mann, Joseph Conrad ja ehkä Dostojevski.

- Kolme säveltäjää, jotka ovat teille välttämättömiä!

- Mozart, Bach ja Beethoven

- Kolme taiteilijaa, joiden maalauksia haluaisitte nähdä kotinne seinällä joka päivä.

- Niiä on valtava lista. Sanotaan ensiksi Botticelli, häntä ilman en voi olla. Canaletto Belotti, hän ei ole tärkeimpiä, mutta kotona haluaisin niiden kanssa elää. Ja Rouleau 1900-luvulta.

- Kaupunki, jossa haluaisitte kuolla.

- Kotona Varsovassa.

- Rakkain naisen nimi.

- Äitini oli Vanda, se on jäänyt minulle koko elämäni ajaksi.

- Onko teillä mottoa?

- Ei ole mitään selkeää mottoa. On kuitenkin eräs latinalainen ilmaisu, jota käytän usein ja olen kertonut sen opiskelijoillekin. Se kuuluu ”Non possumus!” Kompromissille on olemassa raja, jota ei voi ylittää. Se on tiedettävä, koska ilman kompromisseja on mahdotonta elää.

- Se mitä ilman ette selviä.

- Rakkaus. Kun ihminen tuntee itsensä kuivaksi. Se on onnetonta.

- Mitä säälitte eniten elämässänne?

- Sitä että minulla ei ole lapsia.

- Olisitteko halunnut te syntyä ja elää jonakin toisena aikana?

- En. Luulen, että minua onnisti, kun täytettyäni viisi vuotta minun maassani ei ollut enää sotaa. Se on valtava onni ja harvinaista ihmiskunnan historiassa. On vaikea löytöö vastaavaa aikakautta, jolloin olisi eletty niinmonta vuotta ilman taisteluja.

- Jos kohtaisitte Jumalanne, mitä te hänelle sanoisitte?

- Olisin vaiti.