Kun draama vie mukanaan - teatterielämys Moskovassa

Kerron ensin, mistä on kyse. Näytelmä on Illasta keskipäivään (С вечера до полудня). Sen on kirjoittanut Viktor Rozov ja ohjannut Ruzanna Movsesjan. Sitä esitetään Moskovan Pushkin-teatterissa, oikeammin sen ”filiaalissa” eli sivunäyttämöllä, joka sijaitsee keskustassa Pushkinin aukion kupeessa. Oikealta nimeltään kyseessä on ”Moskovalainen A. S. Pushkinille nimetty draamateatteri” (Моско́вский драмати́ческий теа́тр им. А. С. Пу́шкина; http://www.teatrpushkin.ru/plays/s-vechera-do-poludnya). Esitystä seuratessani jäi mieleeni kuulemani lausahdus ”kohtalon loukkaamat ihmiset” (”обиженные судьбой люди”). Kun sitä hieman mukailee suomen kieleen sopivammaksi, saadaan Kohtalon kolhaisemat. Ehkä se olisi näytelmälle sopivampi suomenkielinen nimi.  Yksi aiheeni kirjoituksessani on myös draaman sisäinen jännite (http://oppimateriaali.wikidot.com/jaennite ). Tuntuu ihmeelliseltä, miten se pystyy vangitsemaan katsojan. Olen kirjoittanut luvut eri aikaan, joten jonkin verran voi olla toistoa.

Sisäänkäynti Moskovan Pushkin-teatterin sivunäyttämölle

Taustaa

Olen viimeisen vuoden aikana käynyt teatterissa vain muutaman kerran ja tähänkin blogiin olen parista - kolmesta esityksestä kirjoittanut. Ne ovat kaikki olleet joko ennestään tuttuja klassikoita tai perustuneet johonkin tuntemaani romaaniin. Olen noissa esityksissä ollut katsojana eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija: olen vain verrannut esitystä aikaisemmin näkemääni.

Elämäni eri vaiheina olen toki nähnyt huimasti hyvin erilaisia ja erityylisiä teatteriesityksiä. Teatteriharrastukseni kuitenkin lähes lopahti vuonna 2002, mikä johtui elämäntilanteessani tapahtuneesta muutoksesta ja osittain myös kyllästymisestä. Nyt viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt harrastustani elvyttää. Enää ei teatterielämyksissäni toki ole ollut entisenkaltaista intohimoa.

Moskovassa käydessäni kävin katsomassa muutaman esityksen ja tarkoitukseni on kirjoittaa yhdestä niistä. Tämä esitys poikkeaa varsin paljon aikaisemmista, joista tähänkin blogiini olen kirjoittanut.  Nyt en ollut ulkopuolinen tarkkailija, vaan kokija, jonka draama vangitsi sisäänsä ja tunsin eläväni täysin keskellä tapahtumien sisäisiä jännitteitä. Tämän mahdollisti osaltaan se, että kyseessä oli pieni intiimi teatteritila ja satuin istumaan ensimmäisellä rivillä paikassa, jossa näyttelijät saattoivat olla minusta metrin päässä, ja he olisivat liikkuessaan saattaneet kompastua jalkoihini, ellen olisi itse ollut varuillani. Tietenkin tuo ”kokijana oleminen” ja eläytyminen näytelmään ei johtunut intiimistä tilasta eikä siitä, että välillä saatoin miltei tuntea näyttelijöiden hengityksen. Se johtui näytelmän sisäisestä jännitteestä, joka vei katsojan mukanaan. Ajan kulu unohtui. Katsojana koin olevani mukana siinä aidoimmassa teatterin maailmassa, joka minua oli nuorempana kiehtonut ja jonka vuoksi olin kerta toisensa jälkeen uusiin esityksiin pyrkinyt.

Täytyy heti ottaa hieman takaisin. En halua väheksyä viima aikoina näkemiäni Kirsikkapuiston ja Bulgakovin Teatteriromaanin esityksiä, joista olen tässä blogissani kirjoittanut.  Kyllähän minä niihinkin olen uppoutunut tai ainakin yrittänyt uppoutua vähintään samalla intensiteetillä. Kyllähän niissäkin on ollut sisäistä jännitettä. Mutta tilanne sattui kuitenkin olemaan toinen. Kyse oli ennestään tutuista näytelmistä, joita katsellessa vertailu ja rinnastus ovat koko ajan läsnä.

Nyt Moskovassa oli kyseessä ainakin Tshehoviin ja Bulgakoviin verrattuna uusi näytelmä Illasta keskipäivään (С вечера до полудня). Se on kotimaassaan tunnetun mutta ulkomailla tuntemattoman näytelmäkirjailijan Viktor Rozovin psykologinen draama.

Näytelmää esitetään Pushkin-teatterin sivunäyttämöllä, joka keskittyy ohjelmistossa uuteen draamaan tai ainakin rohkeasti uudenlaisiin tulkintoihin. Teatteritila antaa ohjaajille perinteistä näyttämöä laajemmat mahdollisuudet. Tila on pieni, mutta ei ahdas. Se on siinä mielessä tilava ja nykyaikainen, että sitä voidaan muokata ja muuttaa esityksen mukaan.  Ei ole sellaista etäisyyttä yleisöön kuin perinteisellä näyttämöllä. Näyttelijät voivat tarvittaessa tulla lähes katsojien ”iholle”. Kuuluvuus on hyvä, kuiskauskin kuuluu. Suurilla näyttämöillä ei tällaiseen intensiteettiin pystytä.

Viktor Rozov  1913 - 2004

Näytelmää katsoessani en tiennyt, milloin se on alun perin kirjoitettu ja mihin aikaan se sijoittuu. Tajusin toki heti, että eletään Neuvostoliiton aikoja, aavistelin 80-luvun alkupuolta. Näytelmän kirjoittaja Viktor Rozov oli tuttu nimi. En tiennyt hänen ikäänsä. Luulin hänen vielä kirjoittavan. Tosiasiassa Rozov oli kuollut vuonna 2004 91-vuotiaana. Näytelmä oli valmistunut jo vuonna 1970 ja joutunut aluksi osittain sensuurin hampaisiin. Palaan näytelmän alkutaipaleeseen hieman edempänä.

Katsaus näytelmän henkilöihin ja sisältöön

Seuraavassa on ohjelman johdantotekstistä vapaasti mukailtu näytelmän esittely.

Tunnetussa moskovalaisessa Stalinin aikana rakennetussa pilvenpiirtäjässä (ns. Stalinin hammas) eläintarhan vieressä asuu kolmen sukupolven perhe. Isä on kuuluisa kirjailija, hänen kaksi aikuista lastaan ja pojanpoika. Heillä kullakin on sisimmässään oma tuskansa, joka on painanut jo vuosia mieltä antamatta rauhaa. Näytelmän tapahtumat saavat alkunsa eräänä iltana ja päättyvät seuraavana päivänä. Tuona aikana sielun syövereistä nousevat pintaan nuo menneisyyden painajaiset, jotka ovat estäneet heitä olemasta vapaat ja elämästä ilman ahdistusta. Tuon vajaan vuorokauden aikana näytelmän henkilöt kokevat elämässään muutoksen. Toteutumattomille haaveille ja ratkaisemattomille ongelmille avautuu mahdollisuus.

Todetaan tähän väliin, että nuo ”painajaiset” eivät ole niin dramaattisia, kuin joku ehkä odottaisi. Kyse on loppujen lopuksi meidän jokaisen arkipäivään liittyvistä asioista ja kriiseistä, jotka jättävät kolhunsa ja joista on kovin vaikea vapautua.

Esittelen seuraavaksi näytelmän henkilöt. Annan jokaisen henkilön jälkeen henkilöistä lyhyen luonnehdinnan. En paljasta kaikkia näytelmän loppuratkaisuja. Riittää, että selvitän hieman henkilön elämäntilannetta ja henkilöiden keskinäisiä suhteita.

Andrei Trofimovitsh Zharkov (roolissa Vladimir Nikolenko)

Isä Andrei Zharkov on tunnettu kirjailija. Vaimo on kuollut edellisenä vuonna. Kirjailijan ura on tuonut mainetta, jonka ansiosta perhe on saanut myös asunnon arvostetussa ”Stalinin hampaassa”. Näytelmä alkaa siten, että isä lukee perheelleen alkukappaletta uuden romaaninsa käsikirjoituksesta. Tytär ja lapsenlapsi istuvat pöydän ääressä hiljaa, poika Kim istuu taustalla sohvalla. Luenta keskeytyy, kun Kim alkaa kuorsata. Isä suuttuu, ottaa paperinsa ja poistuu omaan huoneeseensa. Varsinkin tytär on hyvin järkyttynyt siitä, kun isä pahoitti mielensä.

Konstantin Fedorovitsh Jegorjev (Viktor Vasiljev)

Konstantin on Andrei Zharkovin pitkäaikainen ystävä niiltä vuosilta, kun isä ei vielä ollut ryhtynyt kirjailijaksi. Hän käy Andrein luona tutustumassa tämän käsikirjoitukseen. Hän on jo vuosikaudet ollut eräänlainen esilukija, jonka mielipidettä Andrei arvostaa. Tällä kertaa Andrei havaitsee Konstantinin palautteessa jotain mielistelevää epäsuoraa venkuilua. Hän tulkitsee sekä hänen, että perheen reaktioista, että uusi käsikirjoitus on huono. Kirjailijalle alkaa paljastua se, mitä hän on jo aavistanut. Hän on menettänyt kykynsä kirjoittaa.

Kim (Andrei Zavodjuk)

Kim on Andrein keski-ikäinen poika. Hänen elämänsä on juuttunut paikoilleen. Hän toimii nykyisin juoksijoiden valmentajana. Urakehitys on pysähtynyt, tyytymättömyys elämään näkyy jo hänen olemuksessaan. Hänen vaimonsa on ”karannut” miehensä luota Brasiliaan löydettyään uuden rakkauden. Avioliitosta on jäänyt isänsä kanssa asumaan teini-ikäinen poika Albert. Suhde entiseen vaimoon on jättänyt Kimiin kipeät jäljet. Hän on sisäisesti lukossa ja pojan kohtalokin painaa.

Nina (Natalja Reva-Rjadinskaja)

Nina on Andrein aikuinen naimaton tytär, veljeään paljon nuorempi. Hän toimii teknisellä alalla kääntäjänä. Äidin kuoltua hän on perheen ainoa nainen. Menneisyys palaa Ninan elämään nykyisin Siperiassa asuvan entisen poikaystävän ilmestyessä yhtäkkiä kyläilemään. Kipeä suhde palaa mieleen.

Alla Vasiljevna (Vera Voronkova)

Alla on Kimin entinen vaimo. Kimin elämä järkkyy, kun hän saa kuulla Allan saapuneen Moskovaan. Luonnollisesti pinnalla on pelko, että hän on tullut hakemaan poikaa luokseen. Poika on jo siinä iässä, että voi saada passin ja muuttaa ulkomaille äitinsä luo. Alla ilmestyy näyttämölle näytelmän viime minuuteilla. Kuitenkin Vera Voronkovan esittämä Alla on mielestäni hyvin vaativa roolisuoritus. Voronkova onnistuu siinä loistavasti.

Leva (lausutaan ”Ljova”) Gruzdev (Aleksei Voropanov)

Ljova on nuori tutkija, jolla on lähes kymmenen vuotta sitten ollut suhde Ninan kanssa. Hän katkaisi suhteen muuttaen pois Moskovasta. Ninalle ero oli hyvin raskas kokemus eikä hän ole selvinnyt siitä vieläkään. Ljova ilmestyy yllättäen vierailemaan entisen tyttöystävänsä luo. Hänellä on vaikeuksia saada paikkaa hotellista ja loppujen lopuksi hän joutuu jäämään Zharkovin asunnon sohvalle yöksi, mikä osaltaan avaa Ninalle mahdollisuuksia selvittää vanhaa suhdetta. Minulle nousee mieleen kysymys, miksi Ljova tuli, vaikka hänellä omien sanojensa mukaan kuitenkin oli uudessa kotikaupungissaan naisystävä, jonka kanssa hän kertoo olevansa ”viittä vaille” naimisissa. Kyseessä on psykologinen draama ja käynti omalta osalta avaa myös Ljovan sisäistä maailmaa. Hän tuntuu olevan kovin epävarma omista tunteistaan.

Albert

Albert on Kimin ja Allan poika, joka siis asuu isänsä kanssa. Hän on ehkä 16-vuotias. Äidin tulo merkitsee hänelle paljon. Hän ei kuitenkaan halua loukata isänsä tunteita. Albertin joutuu vaikean tilanteen eteen: lähteäkö äidin mukaan vai jäädäkö isän luo. 

Nina, Kim ja Ljova

Draaman jännite on ihmeellinen asia

On harvinaista herkkua kokea yleisön joukossa ne hetket, kun draama vie mukanaan. Jännite henkilöiden sisässä ja heidän välillään kiristyy äärimmilleen. Sali on hiiren hiljaa. Näyttelijät puhuvat väliin miltei kuiskaten, yleisö pinnistää kuuloaistiaan odottaen tulevaa. Näytelmän henkilöt tuntuvat pakahtuvan.

Näyttämöllä leijailee uhkaa, tunteiden näkymättömät säröt odottavat murtumistaan. Toinen peittää jotain toiselta, ja päinvastoin. Avoimuutta ei ole olemassa. On varovaisuuden aikaansaamaa värinää, jonka äänensävystä saattaa tuntea, jos pinnistelee.

Illasta keskipäivään on vuonna 1970 valmistunut tunnetun neuvostoliittolaisen näytelmäkirjailijan Viktor Rozovin näytelmä. Ilmestymisensä aikoihin siitä ei sensuurin vuoksi saatu esityskelpoista versiota. Kymmenen vuoden kuluttua siitä tehtiin tv-elokuva, josta ei enää tarvinnut leikellä kohtia. Sitä piti mm. itse Rozov onnistuneena. Pushkin-teatteri on nyt tehnyt tuosta yli 40 vuotta vanhasta näytelmästä uuden version, joka on myös katsojien kautta sidottu tähän päivään.

Se oli koruton, pelkistetty, intensiivinen ja koskettava näytelmä, ilman neuvostodraaman ylinäyttelemisen maneereita. Henkilöt tuntuivat olevan meidän omasta elämästämme napattuja. Ongelmat ja tunteet tuntuivat yleisölle tutuilta ja ajankohtaisilta, vaikka kaikki tiesivät, mihin aikaan sen tapahtumat sijoittuivat.

Mutta palaan jännitteeseen. Osa yleisöstä jopa seisoi – hievahtamatta. Olisin aistinut ihmisten sisään- ja uloshengityksen, jos sitä olisi ollut. Kaikki tuntuivat jähmettyneen paikalleen. Miten tuollainen jännite pystytään luomaan näytelmään, jonka he todennäköisesti vanhastaan tunsivat. Niin, he tunsivat sen neuvostoajan version. Tässä hetkessä se tuntui toimivan edelleen. Ehkä se juuri loi sitä jännitettä: katsoja havaitsi, kuinka ihmiset sisimmässään painiskelevat samoissa ongelmissa. Väkisinkin alkaa rinnastaa noita eri aikoja. Ihmisen kriiseistä on kyse. Kirjailija tuntui ikään kuin olleen aikaansa edellä. Tuon ajan moraaliset ja perheen sisäiseen yhteisyyteen liittyvät jännitteet ja ongelmat tuntuivat elävän edelleen, vielä voimakkaampina.

Eniten minua – ja varmaan myös suurta osaa yleisöstä - hätkähdytti, kun isä löi poikaansa. Se oli intiimissä tilassa niin aidon järkyttävä kohtaus. Näytti, että läimäys tuntui ihan oikeasti osuneen pahasti, kipu oli varmasti aito. En havainnut, että kumpikaan olisi näytellyt. Isku ja kipu olivat todellisia. Draaman jännitettä oli sekin, että saman iskun – kuin myös kivun - tunsin minäkin poskellani.

Toinen kohtaus, jonka varmasti muistan aina ja jossa muukin yleisö taisi lakata hengittämästä, oli Ninan ja Ljovan öinen keskustelu sohvalla Ljovan vuoteen äärellä. Vuosia aikaisemmin ero oli ajanut Ninan melkein itsemurhan partaalle. Uusiin suhteisiin ei ollut löytynyt voimia. Nyt hän sitten esitti entiselle ystävälleen vilpittömän pyynnön suoraan sydämestään: ”Lahjoita minulle lapsi!” Nyt lukiessa se voi (ainakin suomalaiselta) tuntua huvittavalta, mutta siinä tilanteessa, kun elät mukana syvällä ihmisten tunnoissa ja kohtaloissa, se avaa yksinäisen naisen sisäisen tuskan. On huomattava, että alun perin tuo pyyntö tehtiin 60- ja 70-luvun vaihteen Neuvostoliitossa, jossa yksinhuoltajanaisiin suhtauduttiin kovin torjuvasti. Katsojia tilanne ei varmasti huvittanut. He myötäelivät nuoren naisen tuskan, niin lähihistoriassa kuin nykyhetkenä.

Tunsin koskettavana myös yhteisöllisyyden ja perhekeskeisyyden, joka meidän suomalaisten elämästä puuttuu. Venäläisessä perinteessä ja elämäntavassa se tuntuu olevan koko ajan läsnä.

Tällainen näytelmä ei menisi Suomessa läpi. Miksei? Ensiksikin suomalainen katsoja tuntisi vieraaksi tuon näytelmästä läpitunkevan yhteisöllisyyden ja kaipuun perheyhteyteen. Draamassa käsitellään asioita, jotka uhkaavat rikkoa tuota yhteisyyttä. Suomalaiselle ja länsimaalaiselle katsojalle tuollainen pohdinta saattaa jäädä vieraaksi. On toinenkin seikka. Paljon Venäjästä ja venäläisistä kirjoittanut Esa Seppänen on jossain teoksessaan tai radiohaastattelussaan luonnehtinut venäläistä luonnetta siten, että se kääntyy helposti menneisyyteen ja tutkii itseään menneisyyden kautta. Tässä näytelmässä palataan juuri 40 vuoden takaisiin asioihin. Venäläiselle katsojalle se sopii. Suomalainen katsoja ei tuntisi tätä näytelmää omakseen. Se ei ole hänen maailmaansa, eikä hänen kulttuuriperintöään. Toisaalta saatan olla osin väärässä, sillä onhan olemassa Anton Tshehov, jonka perintöön myös Rozov nojaa.

Alla ja Kim näytelmän loppukohtauksessa

Näytelmän loppu

Kimin entinen vaimo Alla tulee vierailulle aivan näytelmän lopussa. Eletään yhteinen lounas ja tilanne kärjistyy Kimin ja Allan välien selvittelyyn. Se on herkkä kohtaus, jonka loppuratkaisusta en kerro enempää. Eniten esityksen näyttelijöistä arvostan kuitenkin juuri Allaa esittänyttä Vera Voronkovaa. Hän tuli näyttämölle 10 -15 minuuttia ennen loppua, mutta hänen roolinsa oli vähintään yhtä tärkeä kuin kaikkien muiden. Ihailen, miten hän oli pystynyt latautumaan rooliinsa. Hän ilmestyi keskelle tapahtumia siihen näkymättömien jännitteiden vyyhteen ja onnistui elämään koskettavasti äidin ja ex-vaimon roolinsa.

Aivan näytelmän loppuhetkillä huomio kiinnitetään yllättäen Ljovaan. Hän saa kunnian sanoa näytelmän viimeisen repliikin. ”Ehkä minun pitää lähteä”, hän toteaa ja jää sivuttain seisoen tuijottamaan katse yleisöön kääntyneenä. Jännitteen nauha kiristyy, ei tunnu löystyvän. Tilanne jatkuu ja jatkuu, liikkumatta, hengittämättä… Nauha vain kiristyy, mutta mitään ei tapahdu. ”Ei tämä näin voi loppua”, huudan sisimmässäni. Valot kuitenkin sammuvat, eikä mitään enää ole. Näytelmä on ohi.

Lisää pohdiskelua

Suomeen palattuani aloin tutkia Viktor Rozovin uraa tarkemmin ja sitä myötä tarkentui hänen elämänuransa kuin myös tämän näytelmän taustat. Vuonna 1981 ilmestyi näytelmästä kaksiosainen tv-elokuva, jota Wikipedian mukaan myös Rozov pitää yhtenä parhaimmista hänen teoksiinsa perustuvista elokuvistaan. Ohjaaja on Konstantin Hudjakov. Youtubesta ne löytyvät helposti kun kirjoittaa hakuun ”С вечера до полудня”. Katsoin elokuvan ja aion tässä kirjoitukseni osassa tehdä jonkinlaista löysää vertailua. Alussa kuitenkin avaan hieman kirjailijan dramaturgian erityispiirteitä.

Viktor Rozovin näytelmissä halutaan aina käsitellä moraalisia kysymyksiä niin, että katselija tai lukija joutuu niitä arvioimaan, pohtimaan ja tekemään valintoja. Siinä mielessä hän poikkeaa siitä vanhemmasta neuvostoliittolaisesta perinteestä, jossa pyritään ylhäältä alaspäin vaikuttamaan katselijan näkemykseen. Näytelmä herättää kysymyksiä, ei syötä jotain tiettyä näkemystä katsojaan.

Tämä Rozovin omaksuma suunta valtasi alaa 60-luvulta alkaen ja sai aikaan aikansa kysymyksiin ja ongelmiin hienovaraisesti pureutuvaa psykologista draamaa, jolla oli perustansa Tshehovista ja muista klassikoista alkunsa saaneessa perinteessä. Joskus tuloksena oli herkullista sisäisen jännitteen koossa pitämää draamaa, joskus kaikesta paistaa läpi todellisesta elämästä etäinen teennäisyys ja liioiteltu, tyhjyyttä huokuva ylinäytteleminen. Rozov on onnistujia. Hänen huippusaavutuksensa on käsikirjoitus Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1958 palkittuun elokuvaan Kurjet lentävät (Летят журавли).

Kurjet lentävät - Viktor Rozovin käsikirjoittama elokuva

Nyt siirryn vertailuun. Käytän Pushkin-teatterin versiosta nimitystä ”draama” ja vuoden 1981 versiosta nimitystä ”TV-elokuva”.

Näytelmä panee miettimään, miksi Ljova tulee käymään Ninan ja hänen perheensä luona. Näyttäisi, että jokin häntä vetää vanhan rakkauden luo. Hän ei ole varma itsestään. Tulee mielikuva, että hän valehtelee omasta ”viittä vaille”-suhteestaan (ks. yllä). TV-elokuvassa tämä vierailu tuntuu absurdilta ja päälle liimatulta. Hänen käyntinsä motiivi ei selviä, ellei se sitten liity juuri tuohon perhetuttavuuteen (mitä en usko). TV-elokuvasta puuttuu jännite, Pushkinin teatterin draamassa jännite on läsnä: jokin on jäänyt Ljovan mieltä painamaan.

TV-elokuvassa on tietysti enemmän toimintaa ja voimakkaampia äänenpainoja. Tunnetilat ovat näkyvämpiä ja selvempiä. Itkua ei peitetä, ilonpurkaukset ovat näkyvämpiä. Teeskentelyn ja mielistelyn huomaa. Keskustelussa on näyttelemisen maneereja. Draamassa puolestaan henkilöt ovat lähempänä oikeaa elämää. He voivat olla keitä tahansa meistä.

TV-elokuvassa keskustelukin on älyllisempää, elämälle vierasta. Viitataan suuriin kirjailijoihin ja heidän ajatuksiin. Draamassa ollaan arkisempia, älyllistä keskustelua vältellään.

TV-elokuvassa on voitu paneutua enemmän esimerkiksi pojan mielenliikkeisiin hänen saatuaan tietää, että äiti on tullut kaupunkiin. TV-elokuvassa poika nähdään tyttöystävänsä kanssa. Draamassa tyttöystävää ei näy. Suhteen olemassaoloon on vain pari löysää viittausta.

Perheen sisäiset suhteet tuntuvat TV-elokuvassa läheisemmiltä. Yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys ovat vahvempana läsnä. Se johtuu ilmestymisajasta. Nykynäkökulmasta katsottuna siskon ja veljen (Nina ja Kim) suhde TV-elokuvassa tuntuu kovin läheiseltä, lähes intiimiltä. Välillä Nina ja Kim käyttäytyvät keskenään kuin aviopari. Samoin tädin (Nina) ja veljen pojan (Albert) suhde on välillä kuin äidin ja pojan suhde. Nina on ottanut ”korvikeäidin” roolin.

TV-elokuvassa kohtaukset ovat melodramaattisempia. Minun silmiini itkemiset tuntuvat kovin liioitelluilta. Ilmeissä ja eleissä hieman ylinäytellään perinteisen teatterin tavoin. TV-elokuvassa huudetaan ja riidellään reilummin. Se on kai elokuville tyypillistä vuorosanojen vaihtoa. Sitä tarvitaan elokuviin. Draaman intensiteettiä ei tv-ruudun kautta luoda.

Draamassa tuntee, että jokaisella on on tragediansa. TV-elokuvassa Kim tuntuu ”varastavan shown”. Hänen rooliaan esittää Leonid Filatov, aikansa tunnetuimpia elokuvanäyttelijöitä. Draamassa on kaikki henkilöt ja heidän ongelmansa ovat samanpainoisia. Mikään ei erotu ylitse muiden.

Kohtaus, jossa isä lyö poikaansa, tapahtuu TV-elokuvassa aivan ensimmäisen jakson lopussa. Siihen jakso loppuu, jää vain hiljaisuus. Draamassa näytelmä jatkuu, mitään draamallista hidastusta tapahtumiin ei tule. Poika menee omaan sänkyynsä makaamaan peittäen kasvonsa käsillään, isä ei pysty katumaan tekoaan, hän joutuu vain hämmennykseen. TV-elokuvassa iskusta tehdään itkemisineen dramaattisempi kohtaus. Sitähän toki televisioon kaivataankin. Toisen osan alussa lyömisen jälkitilanne jatkuu.  Albert itkee, Nina-tädin rooli on lohduttaa.

TV-elokuvassa Nina on Albertille kuin äiti. Draamassa hän on lähinnä tukena oleva kaveri. Tämä on ajan tuomaa väriä. 70-luvulla nainen kuin nainen sisäisti varmaan nykyaikaa herkemmin itseensä äidin roolin.

Jos Nina tuntuu TV-elokuvassa enemmän äitimäiseltä, niin Kim tuntuu väkivaltaisemmalta. Draamassa Kim ei ole niinkään väkivaltainen, vaan lähinnä äkkipikainen ja joskus raju. Hänen elämänsä on ikävässä pattitilanteessa eikä se voi olla näkymättä ulospäin.

Draamassa edetään eleettömämmin. Sisäinen jännite vie tarinaa eteenpäin. Siinä ei tarvita räikeästi ulospäin näkyviä tunnepurkauksia tai voimannäyttöjä niin kuin TV-ruudussa. Toisaalta tv-elokuvassa on muutama hyvä ja herkkä kohtaus, kuten isän ja pojan keskustelu yömyöhällä. Melodraama tarvitsee näitä herkkiä kohtauksia.

Odotin TV-elokuvaa katsoessani nimenomaan kohtausta, jossa Nina ottaa esille toiveen yhteisestä lapsesta. ”Подари мне ребенка!” (”Lahjoita minulle lapsi!”) tuntuu draamassa paljon luontevammalta. TV-elokuvassa koko kohtaus on vastenmielisen itkuinen. Kuva pysähtyy Ninaan, joka vuodattaa runsaasti kyyneleitään ja huokuu melodramaattisen vahvasti rakkauden kaipuutaan neuvostoajan elokuvien maneereita jäljitellen.  Draamassa kohtaus on paljon luonnollisempi. Lisäksi myös vastapuolen eli Ljovan reaktio on kuin oikeasta elämästä: hän on aidosti hämillään, menee ensin sanattomaksi, ennen kuin saa suustaan jonkin tökerön kommentin.

Kimin ex-vaimolla Allalla ei TV-elokuvassa ole jälkeäkään siitä intensiteetistä, joka Vera Voronkovalla on draamassa. Allan saapuminen on kuitenkin kohtauksena vaikuttava. TV-elokuvassa tilanne tuntui Kimin kannalta rajummalta. Koin miltei omassa selkäpiissäni Kimin tuntemukset, kun kaikki muut ryntäävät halaamaan ex-vaimoa kuin omaa perheenjäsentä. Ehkä tästä pitää kiittää Kimin osan esittäjää Leonid Filatovia. Yhtä kaikki tilanne oli molemmissa esityksissä Kimille hyvin raskas, ja myös draamassa se onnistuttiin välittämään.

Albert on elokuvassa mielestäni roolihahmona vahvempi. Hänessä on enemmän moraalista voimaa ja itenäisyyttä. Draamassa hän jää nuorukaiseksi, joka ei oikein tajua, mihin on joutumassa lähtiessään äidin mukaan ulkomaille.

TV-elokuvan lopusta voin todeta vain, että draamaan verrattuna se on lattea. 

Lopuksi

Näytelmän ohjaaja ansaitsee työstään kiitokset. Illasta keskipäivään on nimenomaan näyttelijöiden draama. Heille lankeaa vastuu onnistumisesta. Se vaatii täydellistä antautumista roolilleen. Onneksi ei ole sorruttu falskiuteen eikä liioitteluun, vaan kaikki ovat kuin omana itsenään. Ulkoisesta eleettömyydestä huolimatta pitää olla sisäistynyt rooliinsa, muuten on vaarana tulla naurettavaksi.

TV-elokuvan katsottuani ymmärrän nyt paremmin, miksi yleisö piti draamasta. Se on riisuttu kaikesta ylitunteellisesta melodramaattisuudesta, joka vaivasi tv-elokuvaa. Näytelmä on tuotu lähemmäksi nykyaikaa ja nykykatsojaa. Katsojalle on annettu vapaus tuntea ja kokea. Tämä on Viktor Rozovin dramaturgiaa parhaimmillaan.

Näytelmä on viime aikoina osoittautunut ilmeisesti suosituksi, koska huomaan sen olevan myös muiden teattereiden ohjelmistossa. Mikä siinä kiehtoo? Jotakin nykyihminen löytää tuosta suojasään ja sen jälkeisen ajan maailmasta ja sen ihmisistä.  Ehkä heidän elämäänsä kuului joitakin nykyihmisten maailmasta kadonneita arvoja. Ainakin nykyisin ollaan tulossa arvotyhjiöön, mihin voi menneisyydestä löytää ratkaisuja. Ja kyllä menneisyyteen katsotaan myös kriittisemmin. Totesin jo yllä, että venäläinen katsoo mielellään menneeseen, joko sinne palatakseen tai sieltä oppiakseen ja elettyä elämää punnitakseen.

 

Moskovan Pushkin-teatterin sivunäyttämön rakennus