Debussy, Schumann, Wagner, Pietari

Olin perjantaina 24. toukokuuta Pietarin Filharmonian suuressa salissa mielenkiintoisessa konsertissa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen kokenut suuria musiikillisia elämyksiä. Olen kirjoittanut niistä aiemminkin kirjoituksessani Alfred Schnittken ensimmäisestä sinfoniasta. Juttu avautuu täältä klikkaamalla. Tällä kertaa säveltäjäniminä olivat otsikossa mainitut Claude Debussy (1862-1918), Robert Schumann (1810-1856) ja Richard Wagner (1813-1883). Heistä kaksi on vieraillut aikoinaan samassa salissa, mistä mainitsen lisää alempana.

Kapellimestarina toimi maineikas sveitsiläinen 70-vuotias maestro Mario Venzago. Hän on kansainvälisesti hyvin tunnettu ja on vieraillut muutaman kerran Suomessakin (ks. esimerkiksi tätä). Hänen omat verkkosivunsa kertovat paljon hänen urastaan, mm. senkin että hän on käynyt johtamassa myös Tapiola Sinfoniettaa. Lisäksi hän on toiminut maineikkaan Malmön orkesterin taiteellisena johtajana.

Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune) syntyi aikana, jolloin kolmikymppinen säveltäjä oli halukas ottamaan tuotannossaan uusia suuntia, irtautumaan totutusta. Hän halusi löytää oman runollisen ja vivahteikkaan tyylin, Niin syntyi tuo orkesteriteos, jossa innoittajana oli symbolistisen runoilijan Stéphane Mallarmén runo. Se sai ensiesityksessään vuonna 1894 innostuneen vastaanoton (lähde).

Tuosta sävellyksestä kirjoitetaan jopa Hikipedian sivustolla. Sen mukaan esitystä vaadittiin soittamaan uudestaan, jotta varmistuttaisiin, että se oli todellakin kirjoitettu nuotteihin eikä ollut vain orkesterin pilailevaa improvisaatiota.

Mallarmélta on julkaistu suomeksi runokokoelma. Olen siihen joskus tutustunut mutta ei se minulle auennut. Siksi en nyt rupea runoa ja musiikkia vertailemaan.  Kokoelman esittelytekstissä Mallarmén runokielestä todetaan, että se on musikaalista ja suggestiivista, joka ”viettelee monenlaisiin tulkintoihin”. Yllä mainitsemani Hikipedian tekstissä vihjaillaan pilke silmäkulmassa, että runoilija ei Fauni-runoaan ole kirjoittanut ihan pää kirkkaana mutta ei siinä löydetä Debussyn sävellyksestäkään tolkkua. Jossain yhteydessä viitataan runon ja sävellyksen eroottiseen luonteeseen. Minulle ei ainakaan esityksestä sellaisia mielteitä herännyt. Lähinnä uinuin jonkinlaisessa sadun maailmassa. Minulle Fauni on metsänhaltija.  En yhdistänyt häntä Faunus-jumalan poikaan.

 

Pierre Bonnard (1867-1947)  Kevään alku. Pienet faunit (1909). I. Morozovin kokoelma, Eremitaasi.

Toisena ohjelmanumerona oli Robert Schumannin pianokonsertto (op. 54), joka on peräisin 1840-luvulta. Solistina oli venäläinen nuori mies Nikita Mndojants (synt. 1989). Uraa tutkiessa huomaa, että Schumannista on tullut hänelle läheinen säveltäjä. Hänen uransa vaiheista voi lukea täältä.  Esitetekstissä todetaan konserton sinfoninen luonne. Säveltäjää ei ole kiinnostanut virtuoosimainen koristeleva tyyli vaan painopiste on emotionaalisessa tunnevoimassa ja intohimoissa.  Sinfoniseen ilmaisuun on haluttu nostaa lyyristä sisältöä. Nähtävästi pianolla on siinä vahva merkitys.

Konserton osat I ja toisaalta osat II ja III ovat syntyneet eri aikoina (1841 ja 1845). Se ei kuitenkaan häiritse konserton lävitse etenevää musiikillista intonaatiota.  Kirkas lyyris-romanttinen ilmaisutyyli on sen keskiössä. Se näkyy kuvallisessa rakenteessa, runollisessa elävyydessä ja draamallisuudessa.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Wagneria: hänen kolme alkusoittoaan oopperoista Lentävä hollantilainen, Lohengrin ja Tannhäuser, jotka ovat syntyneet samana vuosikymmenenä kuin Schumannin konsertto. Pieni erikoisuus on sekin, että konserton aloitusnumerossa Debussy on nimenomaan halunnut tietoisesti irtautua Wagnerin tai ehkä paremmin sanoen wagneriaanisen musiikin vaikutuksesta. Konsertissa kuitenkin juuri Wagner jää lopussa esille ylväänä juhlivana voittajana. 

Tässä konsertissa Wagneria ja Debussy’tä yhdistää eräs muodollinen seikka. Molemmat ovat käyneet tuossa samaisessa salissa johtamassa orkesteria, toki eri aikaan. Sali oli tuolloin Aateliskokouksen juhlasalina. Siitä tuli osa Filharmoniaa vuonna 1921. Debussy on johtanut siellä Faunin iltapäivän 27. marraskuuta 1913.  Wagner johti nuo samaiset alkusoitot 19. ja 26. helmikuuta 1863. Nyt esittelemäni konsertti liittyykin Filharmonian suuren salin juhlavuoteen. Rakennus valmistui vuonna 1839 ja tänä vuonna juhlitaan salin 180-vuotista olemassaoloa konserttitilana.  

Salin historiaan voi tutustua täällä ja täällä. Lisäksi netistä löytyy myös upeita historiallisia kuvia menneisyydestä.

...

Esittelen nyt vapaata tajunnanvirtaa konsertista, kirjoitettu seuraavana aamuna. Kerron aluksi hieman ulkoisista puitteista. Istuin täpötäydessä salissa, sen keskipaikkeilla. Ympärillä oli aivan tuntemattomia ihmisiä. Pari silmätikkua minulle siinä istuessa minulle muotoutui. Oikealla puolellani oli vanhempi herra, joka oli hankkinut esitettävien sävellysten partituurikirjaset, ja hän seurasi esityksiä tuijottaen silmä tarkkana partituuria. Tosin loppupuolella hän taisi vajota jo silmänsä sulkien musiikin lumoon. Edessäni istui nuori ehkä jo parikymppinen neito poikaystävänsä kanssa. Tytön musta tyköistuva mekko sai huomioni osakseen. Kävi pian selväksi, että he eivät olleet ensi kertaa klassisen musiikin konsertissa. He seurasivat orkesterin esitystä syvällä intensiteetillä. Välillä tyttö supisi jotain pojan korvaan, joka tuskin havaittavasti nyökkäili.  Arvelen, että supina koski itse esitystä ja siitä herännyttä vaikutelmaa. Luulisin, että molemmilla häämöttää edessään jonkinlaatuinen ura musiikin parissa.

Filharmonian suuri sali on entisöity todella kauniiksi. Tuolit ovat toisiinsa kiinni vieri vieressä. Istutaan lähekkäin ja tulee todella tiiviyden tunne. Ollaan kuin sillit purkissa. Ahtautta en sentään tunne niin kuin lähistöllä sijaitsevan Akateemisen Kapellan salissa. Siellä olen joutunut joskus Venäjällä niin tyypillisten pullukkanaisten väliin, jossa pystyn tuskin hengittämään. Hienoinen väljyys luo Filharmonian saliin raikkaan yhteyden tunteen.

Filharmonian suuri sali. Konsertin väliaika.

Konsertin aloitusnumerona oli Claude Debussy’n kymmenminuuttinen Faunin iltapäivä. Siitä varmaan pitivät myös konsertissa ollut ryhmä kiinalaisia turisteja.  He tuntuivat niin perinteisen oloisilta, että saattoivat muuten vierastaa länsimaista musiikkia. Nimittäin orkesteriteos alkaa mietiskelevällä huilusoololla, josta ainakin minulle tulee mieleen perinteinen kiinalainen musiikkimaailma. Se kestää vaan hetken. Kun muu orkesteri valtaa tilan, alkaa länsimainen impressionismi hallita. Mutta ylipäänsä kuitenkin toteaisin rohkeasti, että sävelmän läpikuultavuus ja hentous on kuin modernia jäljitelmää perinteisen kiinalaisen musiikin maailmasta. Tähän näkemykseeni en varmaankaan saa tukea enkä odotakaan.

Sävellys alkaa siis huilun vielä uneliaalla heräämisellä. Levollisena fauni ojentelee satumaisessa auringossa, kuin keräisi voimia. Vähitellen mukaan yhtyy muu orkesteri: puupuhaltimet, jouset, harppu… Oboe soi upeana, harpun kiemurat ovat kuin osa satumaista luontoa. Triangelin herkät soinnut jäävät kaunoisina mieleen. Ne leijailevat lyhykäisinä ylitsemme. Yleisö istuu vieri vieressä rivi rivin perään yhteen puristettuina hiiren hiljaa liikkumatta, tuskin hengittäen.

Faunin iltapäivä on ihanaa musiikkia. Se alkaa hiljaisen ohuena. Hento huilu lähtee vaeltelemaan, harhailee ilmassa leijaillen kuin hennossa tuulessa lehti leijailisi saaden mukaansa pikkuhiljaa koko kesäisen luonnon. Se kuulosta täpötäydessä salissa uskomattoman upealta, paljon upeammalta kuin jos kuuntelisin yksin kotona esimerkiksi radion ääressä.

Kappale on tehty alun perin kai pienemmälle ryhmälle, mutta kyllä tässä oli koko orkesteri remmissä, mikä syvensi ja myös herkisti. Se oli särötöntä tenhoa. Taitava orkesteri piti tunnelman otteessaan. Levollisuus täytti tilan. Sydämen pohjilla hapuiltiin uusiin ulottuvuuksiin. Kuinka musiikki osaakaan saada mielen valtoihinsa, etsiytyä tajunnan alle!

Naapurini tosin istui partituurivihkonsa kanssa, mutta ei kai se hänen keskittymistään kiusannut, Päinvastoin, taisi tuoda vain turvaa.

Mutta yhtäkkiä valon unelias huokuva lento loppuu, kuin kesken. Olisin siinä unelmatilassa vielä istunut toisenkin kymmenminuuttisen. Tuskin viimeinen sointu on ehtinyt hajota salin avaruuteen, kun yleisö herää todellisuuteen ja taputusten virta kohoaa kuin musiikin jatkeeksi palauttaen orkesterinkin nykyhetkeen. Aplodit ovat ihastuneet ja raikkaat, jostain kuuluu riemun huudahduksia.

Kaksi marmorista faunia: kuunteleva (S. Galberg, Musiikin alku 1825) ja taustalla soittava (B. Orlovski, 1838). Venäl. museo, sali 14.

On Schumannin vuoro. Yleisö taputtaa solistin flyygelin ääreen.  Orkesteri aloittaa Robert Schumannin sävelmin. Ja niinhän siinä käy, että kuin yhteisestä sopimuksesta orkesteri ja solisti sulautuvat tuohon samaan Faunin satumaailmaan tuoden siihen ihmismielen lennokkaat ja välillä utuisetkin mietteet ja kuohut. Tilanne on rauhallinen. vieressä partituuri on vaihtunut toiseen. Edessä nuori pari on liikkumatta odottavaisin mielin ja toisistaan erillään.

Schumannin konsertossa toimitaan yhteisen sinfonisen kokonaisuuden eteen, ei sooloilla sooloilun vuoksi. Se ei  ole virtuoosimaista musiikkia, vaikka taituruutta vaatiikin. Orkesterin soitto on muhevaa ja välillä piano on jopa hukkua sen kuohkeuteen. Sieltä se kuitenkin aina rimpuilee ylös, saa äänensä esille. Se on lähinnä sinfonista yhteistyötä orkesterin kanssa. Pianistin soitosta - myös nopeissa juoksutuksissa - huokuu levollisuus, rauha ja keskittyneisyys. Ollaan mukana valtavassa virrassa. Ei työnnytä esiin näyttävillä fortemaisilla ulostuloilla. Solisti tekee tehtävänsä, ei ole ylvästelevä sankari vaan hiljainen levollinen mietiskelijä.

Ensimmäisen osan jälkeen jopa kapellimestari antoi lyhyet aplodit yleisön mukana. Solistin levollinen yhteistyö orkesterin kanssa kai yllätti hänetkin.

On todettava, että kapellimestari Mario Venzago on värikäs persoona. Hänen ansiostaan esityksessä oli eloa ja soitossa draamaa. Mutta kuitenkin mentiin sävellyksen ehdoilla. Mikään hosuva sooloilija hän ei ole.

Kaksi seuraavaa osaa soitettiin ilman taukoa. Viimeisenä olevaan Allegro Vivaceen siirryttiin huomaamatta. Yleisö ei tarvinnut hengähdysaikaa. Väki istui lauteilla vieri vieressä keskittyneenä, ilman merkkiäkään turhautumisesta, väsymyksestä tai välinpitämättömyydestä. Vieressäni istuva mieskin näytti pysyvän partituurinsa mukana.

Kun konsertto on lopuillaan, yleisö on hyvin hereillä. Aivan kuin kyseessä olisi arkipäivään kuuluva tuttu asia. Bravoo-huudot nousevat hieman ennenaikaisesti. Ei tietenkään enää soittoa häiriten, vaan sopivuuden rajoissa.  Jännitettä oli kuitenkin vielä ilmassa. Mutta minkäs teet, kun joku innostunut haluaa esittää riemunkiljahduksensa ensimmäisenä. 

Nikita Mndojants osaa erityisen hyvin paneutua Schumannin musiikilliseen maailmaan. Näkee ja aistii, että se on hänelle tuttuakin tutumpaa. Soitto on vapautunutta. Jännitettä on sen verran kuin soittoon orkesterin kanssa vaaditaan. Itseään hänen ei tarvitse tuoda yhtään liikaa esille. Hän on soittajana koruton ja tehtäväänsä nöyrästi syventynyt, ei mitään turhia kädenliikkeitä, saati ähkäisyjä, kasvot peruslukemilla hän esittää roolinsa ja välittää Schumannin musiikin sanoman.

Tottahan toki saimme solistilta myös ylimääräisen. Kuulematta vielä yhtään säveltä arvelin, että se on varmaan Bachia. Minun sisimpäni kaipasi siihen hetkeen nimenomaan Bachia. Mndojants luki varmaan ajatukseni, tai ehkä minä luin hänen ajatuksensa. Se oli Bachia. En kyllä konsertissa tunnistanut sävelmää. Tutulta se kuulosti, mutta en osannut sitä nimetä. Päättelin niinkin, että se saattoi olla jonkun muun säveltäjän Bach-mukaelma. Mutta siitä ajatuksesta luovuin matkalla hotelliin, kun yritin pinnistellä muistiani.

Sävelmä löytyi kuin sattumalta seuraavana päivänä. Siitä olin itseeni tosi ylpeä. Kyseessä oli Sicilienne. Tarkemmin perehtymättä taustoihin alun perin kyseessä on kai ollut sonaatti huilulle ja cembalolle (BWV 1031), mutta sitä soitetaan myös pianokappaleena. Tässä se löytyy Valentina Lisitsan esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=rAOYkuplUuQ. Toinen versio on täällä.

Mdojants soitti Siciliennensa verkkaisesti. Se kuitenkin sopi hienosti tilanteeseen. Piano soi eläväisenä ja arkisen levollisena.  Aivan kuin kyseessä olisi ollut lapsenomaisia tunnusteluja maailmasta. Taaskaan pianisti ei sortunut sooloiluun tai yleisöä kosiskeleviin virtuositeetteihin.

Väliaika – 20 minuuttia. Vietän sen lämpiössä ja eri puolilla filharmonian tiloja kierrellen.  Muutama henkilö poistuu. He olivat tulleet kuulemaan vain solistia. Toisekseen konsertin alkamisaika oli kello 20. Jos kauempaa oli tullut, piti kai kiirehtiä bussille tai junaan.

Toisessa osassa pääosassa on Richard Wagner. Wagnerin alkusoittojen aikana kapellimestari osoittaa temperamenttinsa. Lentävässä hollantilaisessa hän tarpoa tömistelee kahdella jalalla näyttävästi paikallaan osoittaen, kuinka rankasti myrsky huojuttaa merellä seilaavaa laivaa. Orkesteri myötäilee johtajansa askelluksia kuin tunnolliset merimiehet luottavaisina kapteeniin katsoen. Aallot tuntuvat vievän mukanaan mutta laiva yrittää selvitä myrskystä. Ehkä se meni kuitenkin toisin: kapteeni innostuu kuvittamaan kuulijoille musiikin sisäistä draamaa.

Toinen alkusoitto on Lohengrinista, jonka olen nähnyt reilut viisi vuotta sitten kokonaisuudessaan Vilnan oopperan hienona versiona. Tuosta esityksestä on mieleeni jäänyt erityisesti alkusoitto, jonka aikana striimataan yleisön eteen lentokoneesta kuvattua näkymää pommitetusta kaupungista maailmansodan ajalta. Se filmi heijastuu nyt mieleeni.  Rauniokaupunkiin odotetaan pelastajaa. Keskiaikaisen tarun mukaisesti Graalin ritari Lohengrin on laskeutuva maan päälle.  Lohengrinin musiikista puuttuu varsinainen kontrasti. Sen teema laajenee, avartuu, kuin ilmestys tarun maailma avautuu vähitellen valaisten ympäristönsä.

Tässä on tapahtua kapellimestarille vahinko. Hän eläytyy täysin sävelmän vietäväksi ja lähes lennähtää alas korokkeeltaan.  Musiikissa pyörteet viuhuvat ja kapellimestari tekee sitä elävöittäen ja ehkä lähinnä siitä innoittuneena sen verran ripeän pyörähdyksen, että se on viedä hänet mukanaan. No, pieni horjahdus se vain oli, mutta olisi voinut käydä huonostikin. Tilanne kestää tuskin sekuntia ja mestari on taas aloillaan ”taikasauvaansa” viuhuttamassa. Orkesteri jatkaa pyörteissään jatkaen matkaansa aikakoneessa kohti muinaisen tarun maailmoja.

Yleisö on aidosti haltioissaan, ei toki eläydy eikä viuhu, vaan on liikkumatta  kuin jähmettyneenä ja yllättyneenä musiikin voimasta ja tenhosta.

Soitto vie maaliinsa - kuin syvä leveä virta. Yleisö kokee yhteistä taikamatkaansa. Fantasia puhkaisee kuoret, kun velhona toimiva kapellimestari loihtii sauvallaan orkesterinsa ja kuulijansa syvälle taikuuden lumoon. Uljaan ja upean soinnin aikana edessä istuva neito kuiskaa jotakin poikaystävänsä korvaan. Tämä kai hieman nyökkää päätään kääntämättä.

Lopussa voima kasvaa. Crescendossa sävelet aivan kuin katoaisivat äärettömyyteen, hipovat taivaita. Tunnelma nousee mukana. Huomaa elävänsä ristiriitaa, ollaan kuin välitilassa.  Suuren orkesterin sointi täyttää upean salin kaikki sopukat. Eikä taaskaan pitkälle ehditä kun bravoo-huudot puhkaisevat lumon. Ollaan tässä hetkessä ja palataan todellisuuteen.

Yleisö ei kyllästy, enkä minäkään. Uteliaana odotan, mitä päätösnumerona oleva Tannhäuser tuo mukanaan. Se poikkeaa rakenteeltaan edellisistä. Lentävä hollantilainen on kulmikkaampaa musiikkia. Siinä luonto elää ristiriitaisuuksissaan osoittaen voimansa. Lohengrinista puuttuu varsinainen konstrasti. Se on kuin ilmestys.  Tannhäuser on moni-ilmeisempi, mutta kuitenkin selvä ja kirkas. Se toki johdattaa kuulijoitaan Lohengrinin tapaan ekstaattisen tilaan. Siinä on kolme osaa, joista alussa ja lopussa soi monelle kovin tuttu melodia. Pyhiinvaeltajien kuoron sävelet täyttävät salin. Väliosassa siirrytään fantasiamaailmaan. Ollaan Venuksen luolassa ja sen lumoissa. Sieltä kuuluu myös rakkauden ylistystä. Sieltä palataan takaisin karuun arkeen. Pyhiinvaeltajat jatkavat jälleen taivaltaan. Musiikillisesti paluu merkitsee kuitenkin upeaa loppunousua. Sävelissä soi maaginen kokemus, ainutkertaisen lumon loiste. Tuttu melodia ottaa kuulijat mukaansa.

Yleisö purkautui salista. Portaikossa oli täpötäyttä mutta kukaan ei törmäillyt. Mieli virkeänä väkijoukko poistui viileään Pietarin yöhön. Oli taas hieno konsertti. Sanoisin, että kapellimestari teki siitä mieleen jäävän elämyksen.

…..

Lopuksi

Pietarin matkaani kuului muutakin ohjelmaa. Varsinaisena pääkohteenani olivat kirjamessut, josta ei kyllä paljoa kostunut. Kävin lisäksi yhdessä kirkkokonsertissa, paikkana Petrikirche, josta olen vastikään kirjoittanut toisessa yhteydessä (lue täältä). Nyt kirkossa oli maakuntaorkesterin lähinnä barokkiin keskittynyt konsertti, jossa sain ensi kerran kuulla myös kirkon kuoriurkuja. Kohteenani oli myös pari näyttelyä.  Etnografisessa museossa on esillä muinaisen inkakulttuurin aarteita. Eremitaasissa on puolestaan Pompeijin menneisyyttä ja kaivauksia käsittelevä näyttely. Sää oli valitettavan kolea ja viihdyinkin oikein kivasti noissa näyttelyissä. Ai niin, pitää mainita vielä retroautojen näyttely, joka keräsi kansaa oikein mukavasti, mutta se teema ei tähän yhteyteen taida sopia. Alla on muutama tapahtumiin liittyvä kuva. 

Kirjamessujen ohessa oli myös piristävää showmeininkiä

Inkojen kulta - näyttely, jossa aika ei tullut pitkäksi.

Pompeijin perintöä Eremitaasissa

Retro

Hélène Grimaud

Ranskalainen Hélène Grimaud (s. 1969) on pianisteista parhaimpia. En sanoisi häntä häikäiseväksi mutta herkkyydellään hän tekee vaikutuksen. Ja myös soittohetken ulkoinen olemus jää mieleen hänen tehdessään vaellustaan musiikin syvissä tunnoissa. En koe häntä miksikään ylimaalliseksi tähdeksi, joka kuningas Midaan tavoin muuttaa kaiken kosketuksellaan kullaksi. Monet hänen pianostaan nousseet helmet saavat kuitenkin sydämen väräjämään. Hän paneutuu perusteellisesti esittämäänsä musiikkiin, itsensä unohtaen. Hän vie matkalle musiikin tuonpuoleiseen todellisuuteen.

Minuun osui aluksi hänen Beethoven-tulkintansa. Hän tuntui antavan Beethovenille sielun. Kyseessä oli videotaltiointi pianokonsertosta No. 5 ("Emperor"), jossa hän oli solistina. Videota en enää netistä löydä, mutta mieleeni se on jäänyt soimaan. Hän on levyttänyt saman konserton levyttänyt vuonna 2007, joka löytyy mm. Spotifyssa (http://www.deutschegrammophon.com/en/cat/4776595). En kyllä tiedä, onko kyseessä saman konsertin taltiointi (http://helenegrimaud.com/discography/beethoven). Tuolloin videota katsoessani Grimaudin sormien kosketus pianoon tuntui maagiselta. Hidas osa pysähdytti, kuuntelin tulkintaa lähes hengittämättä suuresti myötäeläen musiikin ilmaisemaa kohtaloa. Kuunnellessani nousin toiseen ulottuvaisuuteen.

Helene Grimaud keskittyneenä Ludwig van Beethovenin pianokonserton nro 5 maailmaan

Lied-säestäjänä hän on jäänyt mieleeni konsertista baritoni Thomas Quasthoffin kanssa Verbierin musiikkijuhlilla heinäkuussa vuonna 2007(http://www.verbierfestival.com/). En toki ollut paikan päällä, sillä en edes tiedä, missä tuollainen paikka sijaitsee. Netistä sen näin, ehkä Youtubessa, muttei sitä enää sieltä löydy. Kyseessä on Robert Schumannin Dichterliebe-laulusarja op. 48. Voi sieltä löytää vielä pari laulua, mm. "Hör ich das Liedchen klingen" (https://www.youtube.com/watch?v=xfL5D_MN5bE ).  Lauluista tekivät minuun vaikutuksen ”Wenn Ich in deine Augen seh”, ”Ich will meine Seele tauchen” ja erityisesti ”Am Leuchtenden Sommermorgen”. Viimeksi mainittu on mielestäni pianistin tulkinnan osalta esityksen varsinainen helmi.

Thomas Quasthoff

Konserttia katsoessani seurasin vain Quashoffin tulkintaa. Aloin kiinnittää huomiota pianistiin vasta kuuntelun edetessä. Vaikutuin Quasthoffin tulkinnasta. Hänen baritoninsa tuntui sopivan hienosti Schumannin laulujen maailmaan. Pikkuhiljaa aloin ihastella pianon osuutta: voi että pianisti osaakin upeasti tukea laulajan ääntä sekä musiikin ja lyriikan sanomaa. Osoittautui, että kyseessä olikin Grimaud. Kuuntelin uudestaan alusta, harmonia laulajan ja säestäjän välillä vain syveni.

Minusta Beethoven tuntuu sopivan Grimaudille. Hän on perehtynyt laajemminkin 1800-luvun ja romantiikan ajan musiikkiin, sillä Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki ovat keskeisellä sijalla hänen ohjelmistossaan. Myös Sergei Rahmaninov on ollut Grimaudille tärkeä säveltäjä. Vuonna 1985 hän voitti I palkinnon pianokilpailussa Rahmaninovin pianosonaatin nro 2 esityksellä. Se on myös hänen ensimmäinen levytyksensä. Rahmaninovin pianokonserton nro 2 hän on levyttänyt kaksi kertaa. Rahmaninov ja nimenomaan tuo pianokonsertto ovat minun suosikkejani. Sen sijaan Grimaudin tulkinta ei minua erityisemmin säväytä, vaikka toki hyvä onkin. Grimaudin Schumann- ja Brahms-levytyksiin (konsertot) en ole vielä tarkemmin ”päässyt sisälle”. Tähän Brahmsin pianokonserton nro 1 videotaltiointiin pitänee tutustua seuraavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=OOlc2PAiWUU.

Grimaudin tulkinta Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertista nro 23 on tullut tutuksi tutustuessani Maria Judinan pianotaiteeseen ja vertaillessani näiden eri historian ajassa ja paikassa eläneiden taitelijoiden tulkintoja. Tässä hän soittaa sen Adagio-osaa: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ. Hänen soittonsa vangitsee, saa hiljenemään. Herkkyys huokuu jokaisesta kosketuksesta. Mielestäni hänen soittonsa luo kauneutta. Hän tulee lähelle, soinnut hehkuvat rakkauden unelmia, välittävät iloa ajoittaisesta kaipuun tunteesta huolimatta. Tämä eroaa selkeästi Judinasta, joka tulkinnassaan eristäytyy, hänen soittonsa on surusta tehtyä (https://www.youtube.com/watch?v=YGZoKplBhfo). Seuraavassa vertailen konserton toisen osan tulkintoja.

Judinan soitto itkee, löydän sieltä kipua ja ahdistusta. Grimaudilla sama kohta huokaa rakkauden nostalgiaa tai kaipuuta. Judinan kipu ja tuska tuntuu Grimaudin versiosta tyystin puuttuvan. Judina kuulostaa typistetyine sointuineen joskus tukahduttavalta. Sitä myötäilee orkesteri, joka myös tuntuu itkevän. Grimaud on kuvallisempi ja vivahteikkaampi.

Molempien soitto on syväluotaavaa. Grimaudin maailma on ilosta huolimatta yksinäistä, mietiskelevää ajatusprosessia. Luovuuden lähteillä liikutaan. Judinalla syväluotaavuus on erilaista. Puupuhallinten soinnut tukahtuvat, jonkinlainen pysähtyneisyys ja melankolia nousee pintaan. Judina vie soittoa eteenpäin tempoa vaihtamalla, välissä nopeat juoksutukset kiirehtivät, vievät kerrontaa eteenpäin. Grimaud jää aprikoimaan syvällä mietiskelyn transsiin.

…

Grimaud ei saa minua aina mukaansa. Hänelläkin on maneerinsa, joihin haluaa välillä ottaa etäisyyttä. Tietyin väliajoin Grimaid maistuu, muttei liian usein. Hänen tunnevoimaisuuteensa joskus puutuu. Olisikohan niin, että hänen tulkintansa ovat liian samankaltaisia. En osaa sanoa. On pitempiäkin hetkiä, jolloin haluan Grimaudin kiertää, mikä kai koskee kaikkia musiikin tulkitsijoita. Pelkään kai hieman pettyvänikin. Yllä mainitsin Rahmaninovin pianokonserton, jossa minua häiritsevät jo ennakkoluulotkin. Olen tutustunut moniin mm. venäläisten taiteilijoiden versioihin, ja tuntuu, että Grimaud ei minusta voi siihen mitään uutta tuoda, joten jätän mieluummin kuuntelematta.  

En ole luonnollisestikaan nähnyt Grimaudia livenä. Huippupianisteista olen nähnyt mm. suomalaisen Olli Mustosen, jonka karismaan en syty. Ulkomaalaisista ehkä tunnetuin on ranskalainen Jean-Efflam Bavouzet, jota olen ollut kuuntelemassa kaksi kertaa Pekingissä oleillessani. Ensimmäinen kerta oli huikea kokemus, toinen oli jo pieni pettymys, ehkä odotusten vuoksi. Molemmissa konserteissa – eritoten jälkimmäisessä - oli yleisöä aivan liian vähän. Hänen jälkimmäisestä konsertista (ohjelmassa Beethovenin pianosonaatteja) on jäänyt mieleen tilanne, kun hän läppäsi nuorta kiinalaista nuotinkääntäjää sormille tämän alkaessa kääntää sivua liian aikaisin. No, tämä ei Grimaudiin liity mitenkään, mutta tulipahan se nyt kerrottua. Tai liittyy se siten, että ranskalaisissa muusikoissa on minuun jotakin erityistä vetovoimaa.

Sinfoniaorkesterin konsertti Kuusankoskitalossa

Kävin torstaina pitkästä aikaa sinfoniaorkesterin konsertissa. Kuuntelen paljon klassista musiikkia ja herkimmän kosketuksen siihen saa livenä. Orkesteri oli Kouvolan ja Kotkan yhteinen orkesteri Kymi Sinfonietta. Kaupungit järjestävät konserttinsa tandemina: tämäkin konsertti soi perjantai-iltana Kotkassa. Nyt paikkana oli Kuusankoskitalo. En muista käyneeni siellä aikaisemmin sinfonista musiikkia kuuntelemassa. Luulin sen olevan akustiikaltaan Kouvolan kaupungintalon salia parempi, mutta petyin pahemman kerran. Todennäköisesti myös istumapaikallani oli vaikutusta. 

Menin pyörällä. Matka Kouvolasta Kuusaalle kesti parikymmentä minuuttia. Oli mitä kaunein syysilta. Kevyt hiki nousi pintaan, mutta rauhoitin Kuusaan sillalla menoa sen verran, että perillä olin kuin kuka tahansa konserttivieras. Ostin lipun ja etsin itselleni mieluisan paikan. Oli ilo olla osana uteliasta, odotusta täynnä olevaa konserttiyleisöä.  Aloin tutustua ohjelmatekstiin ja valmistautua konsertin seuraamiseen.

Illan kapellimestarina oli ruotsalainen sellistinäkin tunnettu Daniel Blendulf. Ohjelmistossa oli kaksi kiinnostavaa sävellystä: Carl Nielsenin Viulukonsertto, op. 33 vuodelta 1911 ja Robert Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään ”Kevätsinfonia”, vuodelta 1941. Viimeksi mainittua en tuntenut ennestään.  Robert Schumanniin suhteeni on hieman kaksijakoinen, mutta monet hänen orkesteriteoksistaan ovat minulle sen verran tuttuja, että nytkin odotukset olivat korkealla. Nielsenin viulukonserttoon asetin suuremmat odotukset. Tärkein syy oli tietysti solisti ja hänen instrumenttinsa. Olen nimittäin joskus muinoin soittanut viulua ja edelleen se kiinnostaa. Tolkullista ääntä en siitä varmaankaan enää saisi, mutta innostuneena viulumusiikkia kuitenkin edelleen kuuntelen ja seurailen mahdollisuuksien mukaan viulistien liikkeitä.

Minulla on kotona Nielsenin viulukonsertto cd:llä. Solisti on Jonathan Carney ja orkesterina Bournemouth Symphony Orchestra kapellimestarinaan Kees Bakels. Sen kuuntelu on jäänyt vähälle. Konserton alku on komea ja herättää odotuksia, mutta loppua kohden kiinnostus laantuu ja konsertto jättää kokonaisuudessaan hieman vaisun vaikutelman. Toki vähäiseen kuunteluun syynä on myös se, että samalla levyllä ovat Nielsenin klarinettikonsertto ja huilukonsertto, joihin en ole viitsinyt kiinnostustani tuhlata.

Kun Nielsenin konsertto aikoinaan ilmestyi, sen tärkein esittäjä oli säveltäjän vävypoika unkarilainen Emil Telmanyi. Konserto jäi aluksi hienon, samassa konsertissa kantaesitetyn kolmannen sinfonian Sinfonia espansivan varjoon. Se alkoi saada laajempaa huomiota vasta myöhemmin. Ohjelmateksti kertoo, miksi konsertto on jäänyt viime vuosiin asti vähemmälle huomiolle: ”Syynä voi olla se, että siinä ei ole suuren tyylin dramatiikkaa eikä myöskään sen virtuoosisuus ole yhtä loisteliasta kuin esimerkiksi Sibeliuksen konsertossa.” Kyllä siitä virtuositeettiakin löytyi (niin kuin toisaalla tekstissä mainitaan), mutta se ei todellakaan ole verrattavissa Sibeliukseen.

Illan solistina oli Cecilia Zilliacus, vuonna 1972 syntynyt tukholmalainen suomenruotsalaista alkuperää oleva viulisti, joka esitteen tietojen perusteella tuntuu perehtyneen ohjelmanumeroonsa aina levytystä myöten. Häneen voi tutustua lähemmin vaikka täällä: http://www.zilliacus.se/ . Illan konserttiin ja sen orkesteriin Kymi sinfoniettaan voi tutustua tätä kautta: http://www.kymisinfonietta.fi/en/Concerts/Concerts/Autumn%202014/41 .   

Käsittelen seuraavaksi konserttia vähän yksityiskohtaisemmin. Olen jakanut sen kolmeen osaan: alkuosa, väliaika, loppuosa.

Alku: ”Fagotistit ja käyrätorvet olisin ajanut tuulikaappiin”.

Ensimmäisenä numerona oli Nielsenin viulukonsertto. Kerron heti, että se oli pettymys. En sitä toki täysin lyttää, kyllä tämän tason esityksistä aina löytyy hyviäkin puolia.

Alussa puhaltimet tuntuivat jyräävän viulusolistin alleen. En täysin seurannut, mistä instrumenteista tarkasti ottaen oli kyse, mutta pienellä riskillä sanon, että kyseessä olivat fagotit ja käyrätorvet. Solistin viulu hukkui fagotistin läpitunkevaan riitasointuun, eikä se kuulostanut hyvältä.  Jotain oli balanssissa pielessä.

Solistin viulu ei tahtonut millään päästä orkesterin soiton päälle. Solisti kyllä yritti kaikkensa, mutta alakynteen jäätiin. Eikä tällä kertaa ollut kyse mistään sävellyksen sisäisestä ”kaksintaistelusta”. Empä olisi pannut pahakseni, jos fagotistit ja käyrätorvet olisi pistetty tuulikaappiin.

Konsertossa oli muutama virtuoosimainen kadenssi. Loppuosassa oli niistä vaikuttavin. Se vaati solistilta virtuositeettia, ja hän onnistui mainiosti. Alun lyhyessä kadenssissa oli vielä jonkinmoisia käynnistymisvaikeuksia.

Konserton ensimmäisen osan toinen puoli on nimeltään Allegro cavalleresco ’vilkkaasti ja ritarillisesti’. Siltä se ei kyllä vaikuttanut. Orkesterin soitto oli lähinnä flegmaattista, ei se mitään ritarillisuutta huokunut.

Ennen toista osaa solisti tarkisti viulun viritykset, mikä puhdistikin sointia.  Osa oli nimeltään Poco adagio, ja se toi alun levottomuuden jälkeen rauhan. Esitteen mukaan se edustaa konserton syvähenkisyyttä.  Säveltäjä on siihen pyrkinyt, mutta tässä konsertissa ei säveltäjän tavoitteeseen ylletty, vaikka solisti toki yritti. Ainakaan mihinkään filosofisiin sfääreihin ei noustu. Rauhallinen tunnelma pystyttiin luomaan ja adagio soi välillä upeana, mutta odotin hieman voimakkaampaa tulkintaa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että näissä hitaissa kohdissa saatan vaatia liikoja.

Kolmannessa osassa Allegretto scherzando (melko nopeasti, tyyliltään keveähkösti) puhaltimet soittivat hiljempää. Sama kevyt vire olisi oikein hyvin sopinut myös alkuun. Nyt solistikin sai tilaa, mutta keveys teki kokonaisuudesta hieman vaisua ja väritöntä. Sen voisi kai laittaa kapellimestarin piikkiin. Loppukadenssi oli herkullista kuultavaa, ja tavallaan pelasti koko esityksen. Solisti sai siinä näyttää kykynsä ja hyvin onnistui, vaikka muutama irrallinen sivuääni taisikin kuulua. Olisiko sormi liipaissut vahingossa kieltä?

Säteilevä Cecilia Zilliacus 

Loppuaplodit tulivat pelkästään solistille. Ja laitetaan orkesterin latteus kapellimestarin kontolle, niin kotikaupungin helmi ei saa kolhua maineelleen. Tämä esitys taisi käydä harjoituksesta seuraavan illan Kotkan keikkaa varten. Olisi voitu vähän enemmän panostaa yhteisharjoitukseen, mutta näin kai saadaan säästettyä menoissa.

Olisi ollut kiva tietää, miten solisti Cecilia Zilliacus koki illan esityksensä.

Väliajalla

Väliaika sujui hyvin mukavasti. Juttuseuraa ei ollut, koska olin yksin eikä tutuillani ole tapana juosta sinfoniakonserteissa. Kuusankoskitalossa on kuitenkin näyttelytila, jossa nyt syyskuussa on kouvolalaisten taiteilijoiden töitä, pienimuotoista mutta kaunista. Panin merkille yhden nimen: Tarja Hurtta. Hänen akvarelleissaan oli raikasta, sulavaa ja unenomaista värienkäyttöä. Halusin lipua mukaan maisemaan taikaan. Ajattelin, että tämä on kuin esimakua edessä olevasta Robert Schumannin elämäniloa huokuvasta Kevätsinfoniasta. Näin tulkitsin Hurtan töitä. Näyttely oli upea. Oli hienoa, että konserttiyleisöllä oli mahdollisuus tutustua väliajalla myös kuvataiteeseen. Musiikkikin saa siitä osansa. Ei aina tarvita suurta ja kuuluisaa. Paikallisen tason pieni ja kauniskin voi tuoda taidenautinnon.

Tarja Hurtta: Valo

Robert Schumannin sinfonia nro I: Kohti kevään kukoistusta

Jos omien käsieni desibelejä mittaisi, niin voittajaksi konsertissa tuli Schumannin sinfonia.  Pieni alkuosasta jäänyt pettymys unohtui ja konserttiretkeni pelastui. Ennestään oudon sinfonian havaitsin hyväksi siinä määrin, että palaan mielellään myöhemminkin sen pariin.

Olen kertonut aiemminkin, että pidän paljon klassikkosäveltäjien ensimmäisistä sinfonioista.  Niistä huokuu elämän ja nuoruuden voimaa. Esimerkiksi Pjotr Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia on ehdoton suosikkini. Sen lisänimenä on ”Talvisia unelmia”.  Tshaikovski sai inspiraationsa talvesta, Schumann keväästä. Kehuin tässä blogissani helmikuussa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa, joka myös on täynnä elämän iloa.  Näiden hyvien ensisinfonioiden joukkoon voi lisätä myös Carl Nielsenin työn.

Rinnastaminen Tshaikovskin ensimmäiseen on siinä mielessä ihan aiheellista, että molemmissa sinfonioissa ainakin minun mieleeni piirtyy selkeitä kuvia. Tshaikovski tuo kuulijan eteen talven, Schumann kevään.

Schumannin sinfoniasta huokuu iloa ja kevään huumaa. Schumannilla oli sinfoniaa säveltäessään iloonsa ja luomisvoimaansa erityinen syy. Hän oli vastikään saanut rakkaan Claransa vihille ja oli siksi onnensa kukkuloilla. Sinfonian innoittajana oli Adolf Böttgerin kevätaiheinen runo, jota en valitettavasti tunne. Säveltäjä oli alun perin antanut sen neljälle osalla myös nimet, joista hän myöhemmin luopui: ”Kevään saapuminen”, ”Ilta”, ”Iloiset leikkitoverit” ja ”Kevään kukoistus”.

Toinen Larghetto-osa oli hyvin kaunis. Siihen kuului sellojen soolo. Jälleen ilmeni orkesterissa pieni ongelma. Sellistejä oli vain kolme, ja sointi jäi kovin heikoksi. Sellojen olisi pitänyt saada lisää voimaa.

Mielestäni sinfonian osat tukivat hienosti toisiaan. Schumannin romanttinen musiikki suurine tunteineen toi voimakkaita elämyksiä. Kuulija oli joka hetkessä läsnä. Loppukin tuli niin yllättäen, että yleisö jäi hiljaa odottamaan jatkoa. Kevään ilo olisi voinut vielä jatkua.

…

Polkiessani kotiin päin ilta oli jo pimennyt ja vilukin painoi sisuksiin. Oli kuitenkin tyyni ja rauhaisa mieli. Musiikki oli tuonut kevään iloa syksyn hämärään. Kyllä konserttitilanne omine säröineen tuo aina sen aidoimman musiikkielämyksen. Jokin meitä saliin kokoontuneita yhdistää. Hienoa, että muusikot laittavat meidän vuoksemme itsensä likoon.  Minun musiikkielämystäni ryyditti myös liikunnallinen puoli. Annoin pyörien rullata eteenpäin, yritin väistellä asfaltin epätasaisuuksia.