Ortodoksista kuoromusiikkia Pietarin Verikirkossa

Pietarissa sijaitseva Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) tunnetaan kai paremmin nimellä Verikirkko (Храм спаса на крови, ”Kirkko veren päällä”). Se on rakennettu paikalle, jossa tsaari Aleksanteri II joutui vuonna 1881 salamurhan uhriksi. Siitä kirkko on saanut lisänimensä. Se on rakennettu konkreettisesti ”veren päälle”. Sen sisälle länsipäätyyn on pystytetty katos paikalle, jossa tsaari haavoittui kuolettavasti ja jonka alla olevassa kiveyksessä kerrotaan olevan keisarin verta.

Tällä hetkellä kirkko on täydellisesti entisöity. Huonosti sille oli kuitenkin välillä käydä. Vuonna 1930 se suljettiin, piirityksen aikaan 1941 - 1944 se oli ruumishuoneena ja sen jälkeen varastotilana. 1970-luvulla kirkkoa alettiin sitten kunnostaa ja ne työt saatiin päätökseen vasta vuonna 1997.

Viime viikolla olin Verikirkossa kuorokonsertissa. Se oli toinen kerta, kun ylipäänsä olen ollut tuossa kirkossa. Edellisen kerran olin siellä viime vuoden heinäkuussa. Yhtä upean kauniilta ja suorastaan häkellyttävän vaikuttavalta se näytti nytkin. Mm. ikoneihin tutustuessa voi tehdä yllättäviä löytöjä, joissa vanhaa kaanonia on rikottu. Tietoa katedraalista löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_yl%C3%B6snousemuksen_katedraali.

Verikirkon omaperäistä ikonimaalausta

Ulkoisesti kirkkosali on konsertille upea paikka. Samoin sijainti aivan Nevskin valtakadun liepeillä Gribojedovin kanavan varrella innostaa myös turisteja hakeutumaan konserttiin. Ohjelmansa puolesta konsertti oli kirkon henkeen kuin luotu. Smolnan katedraalin kamarikuoro esitti perinteistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Kuoro on minulle jo ennestään tuttu. Vuosi sitten Pietarissa vieraillessani kävin kuuntelemassa samaa kuoroa Iisakin kirkossa, jolloin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia. Siitä käynnistä syntyi tämä juttu: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/07/pietarin-kokemuksiani-i-vigilia.html. Iisakin kirkko lienee näkyvämpi (ja isompikin) turistikohde ja niinpä siellä musiikista vähemmän tietäviä turisteja oli pieneksi häiriöksi asti. Tässä Verikirkon konsertissa paikkoja oli vähemmän, mutta myös lipun hinta saattoi karkottaa osan potentiaalisesta yleisöstä. Lipun hinta oli 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Sali oli nyt lähes täynnä. Itse odotin sen täyttyvän samaan tapaan kuin Iisakin kirkon.

Puoli tuntia ennen konsertin alkua sali on vielä lähes tyhjä

Tykästyin kuoroon ensi kuulemalta. Se on sopivan kokoinen (ei liian iso). Vielä vuosi sitten se vaikutti nuorekkaammalta. Nyt mukaan oli kai tullut vanhempaa porukkaa, koska pelkkä vanheneminen ei vaikutelmaani ole voinut olla syynä. Yhtä kaikki kuoron sointi on edelleen nuorekasta. Äänen käyttö on luonnollista. Teennäisyys ja se tietty, ennen muinoin neuvostoliittolaisia kuoroja vaivannut ”rintaääninen oopperasaundi” puuttuu. (Sorry, en nyt keksi parempaa nimeä tuolle vanhakantaiselle laulutyylille.) Eikä sopraanoissa kuule mm. opiskelijakuorojen kehittymättömille äänille tyypillistä ulinaa. Pehmeään sointiin saattaa kyllä vaikuttaa myös tilan oma akustiikka. Kuoro konsertoi Pietarissa melko usein ja voin tunnustaa, että olen sen fani: aina, jos satun olemaan paikalle, menen sitä kuuntelemaan. Tämä oli itse asiassa jo kolmas kerta. Toisesta kerrasta tämän vuoden maaliskuulta olen kirjoittanut täällä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/sanat-aleksandr-puskin-saveltanyt.html.

 

Kuoro lauloi tällä kertaa poikkeuksellisessa asetelmassa. Bassot olivat eturivissä, tenorit toisessa ja naislaulajat olivat ylimmällä rivillä: sopraanot vasemmalla ja altot oikealla.  Alttarin portaikko oli sen verran jyrkkä, että pienikokoisempia naisia ei haitannut laulaa isojen miesten takana. Kuoronjohtaja Vladimir Begletsovilla (Владимир Беглецов) oli tällaiseen järjestykseen varmasti omat syynsä.

Kuoro valmiina konserttiin johtajaansa odottaen 

Esityksen ajan salissa huokui levollinen, rauhaisa tunnelma. Tämä on kuoron vahvuus. Se taitaa uskonnollisen musiikin esittämisen. Kuoro esittää sisältöjä. En konsertin aikana kokenut missään vaiheessa uupuvani. Musiikki eteni soljuen kuin puro, välillä rauhoittuen, välillä kosken kuohuja kokien. Yhteissointu toimi hienosti. Myöskään yleisön puolelta ei tullut häiriötä. Lähellä istunut pikkupoikakin istui koko konsertin ajan hiiren hiljaa.

Nyt tulee juttuni kriittinen osuus. Hakeuduin salin etuosaan, josta minulla oli oikein hyvä näppituntuma laulajiin. Tunnustan, että yritin tietoisesti löytää esityksestä puutteita, sen mitä minun maallikon taidoillani niitä pystyn huomaamaan. Päävaikutelma oli positiivinen, mutta yksittäisissä kohdissa toki ongelmiakin huomasin. Tällä kertaa kuoron naislaulajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sopraanojen ääni tuli kuin yhdestä suusta. Bassojen ongelmista taisin vihjata jo Iisakin kirkon konsertista kirjoittaessani. Nyt nuo ongelmat näkyivät minulle selvemmin. Nyt minulla oli erinomainen paikka seurata eturivin bassoja. Tuon tyylin musiikki kaipaisi kai järeämpiä bassoääniä. Nyt ne kuulostivat epäyhtenäisiltä. Välillä erään laulajan ääni tahtoi tulla hiljaisissa kohdissa ja äkillisissä crescendoissa läpi. Erään (luultavasti toisen) ääni kuulosti matalissa kohdissa muutaman kerran narinalta, mikä lienee johtunut siitä, että hän liikkui äänirekisterinsä alarajoilla ja myös sen alla. Huomasin, että muutama basso ei laulanut lainkaan matalia ääniä. Se on tietysti hyvä ratkaisu, että laulaja tuntee omat rajansa.

Hiljaa ja kovaa laulettaessa kuorolaisilla ei ollut teknisiä ongelmia. Osittainen epäyhtenäisyys saattoi näkyä laulettaessa siltä väliltä. Voimakkaassa tempon muutoksessa joku laulaja oli vähän liian terhakas ja ääni tuli läpi. Mainitsemani basson lisäksi oli myös eräs tenori. Mutta tämä kuuluu kuorolauluun, ei siihen normaali kuulija kiinnitä huomiota, ellei se ole häiritsevän erottuvaa. Täydellisyyteen ei taida pystyä yksikään kuoro. Ja tämähän on vain merkki tilan akustiikan haasteellisuudesta.

En halua kuitenkaan liikaa korostaa kritiikkiä. Enimmässä kohdin kuoron yhteissointi toimi. Kuoro pystyy laulamaan hiljaiset osat hyvin kevyesti, sanoisin jopa höyhenen kevyesti. Äänenmuodostus on luonnollista, kukaan ei puske. Musiikissa on eloa. Kuoro pystyy luontevasti nostamaan tai laskemaan äänen tasoa. Tempon vaihtelut eivät tuota suurempia ongelmia. Ääni tottelee kuin aaltona kuoronjohtajan kämmenen ”pyyhkäisyä” tai hillitsevää rauhoittelua. Tarvittaessa kuoro pystyy raikkaan jykevään forteen, ja hetken päästä laulu elää hiljaisuudessa kontemplatiivisena, mietiskelevänä.  

Menen nyt illan ohjelmaan. En tunne paljoa ortodoksista kirkkomusiikkia ja perinnettä. Minun kaltaiselleni ohjelman säveltäjänimet ovat melko outoja. Paitsi että en tunne riittävästi säveltäjiä myös laulujen uskonnollis-kulttuurilliset taustat saattavat jäädä osin tiedostamatta, minkä katson isommaksi puutteeksi. Jos esimerkiksi laulun nimi on Ныне отпущаеши (Nyne otpuštšaješi; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), pitäisi tietää, että sen nimisiä lauluja on luonut useampi säveltäjä ja missäyhteyksissä sitä esitetään. Tunnen kyllä laulun sanomaan sisältyvän raamatullisen taustan, mutta sävellysten pohjalla oleva ortodoksinen perinne ei läheskään aina ole minulle avautunut.  

Konsertin säveltäjänimet edustavat musiikkia 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Tunnetuin nimi oli Pjotr Tšaikovski. Yleisö sai kuulla katkelmia hänen liturgiastaan, joka on minullekin jotakuinkin tuttu.  Toiseksi tunnetuin nimi minulle oli Pavel Tšesnokov.  Hän lienee suosituimpia ortodoksiseen kirkkomusiikkiin perehtyneitä säveltäjiä. Useat kuorot esittävät hänen sävellyksiään, minkä vuoksi minäkin olen hankkinut hänen musiikkiaan itselleni.

Laitan oheen linkin, jonka kautta lukija voi halutessaan kuunnella kyseistä sävellystä. Kyse on lähinnä itse suosittelemastani esityksestä. Jos löydän esityksestä puutteita, mainitsen siitä erikseen. Laitan oheen myös sävellyksen ja säveltäjän alkukielisen nimen. Näin lukijan on helppo löytää sävellyksestä eri versioita youtubesta tai spotifysta.

Konsertin ohjelma englanniksi

Konsertti alkoi Dmitri Bortjanskin (Дмитрий Бортянский 1755 – 1825) konsertilla kuorolle nro 34  Да воскреснет Бог (Ylösnouskoon Jumala). Se oli eräänlainen tervetulolaulu, jonka myötä kuoro pääsi tilan herraksi ja konserttiyleisö sai alkumakua kuorosta alkutaputusten jälkeen. Täältä voi seurata erään mieskuoron esitystä samasta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=H4Yu8WrfJk4.

Aleksandr Arhangelskin (Александр Архангельский 1846 – 1924) Господи, услыши молитву мою (Herra, kuule rukoukseni) alkoi baritonin soololla. Totean nyt vain, että se kuulosti hyvältä, sopiva vastapaino alun hienoiselle voimakastempoisuudelle.

Kolmantena ohjelmanumerona on Dmitri Bortjanskin Скажи ми, Господи, кончину мою (Kerro minulle Herra loppuni). Esitys oli toteutettu mielestäni upeasti. Ääni soljui rauhassa. Minulla oli tunne, että kuulijakunta kuunteli musiikkia levollisin mielin rauha sydämessä. Aloin itsekin päästä henkisesti musiikin sisälle. Lopussa kuoron tempo hieman tiivistyi ja tunnelma kiihtyi. Täällä on samasta laulusta hieman erilainen mieskuorotulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=ehlzgaBGY1I. Pidän siitäkin todella paljon.

Pavel Tšesnokovin (Павел Чесноков 1877 – 1944) Во дни брани (Taistelun päivinä) on ohjelman mukaan isompi kuoroteos, josta tässä yhteydessä esitettiin kolme laulua. Tässä vaiheessa sopraanot saivat minut niin heltymään, että konsertin ensimmäiset kylmät väreet pyrähtivät pitkin selkäpiitä kehoon, ja ympäri koko ruumiin. Voimaa löytyi, ja vahva yhteissointi vain lisäsi sen energisyyttä. Kolmannen laulun lopussa esiin tunkeva bassoääni hieman häiritsi kokonaisuutta.

Myös seuraavana oli vuorossa myös katkelma.  Säveltäjänä oli Pjotr Tšaikovski (Петр Чайковский 1840 - 1893) ja kyseessä oli hänen liturgiansa Литургия Святого Иоанна Златоуста, suomeksi ”Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgia”.  Suoraan käännettynä pitäisi puhua ”pyhästä Johannes Kultasuusta”. Kuunnellessa huomasin, että sävelmä on kuorolle hyvin tuttu. Kokonaisesitys oli minun korvaani kaikin puolin kypsä ja tasapainoinen.

Konsertin loppuosassa kypsyys vain vahvistui. Virallisen ohjelman viimeisenä säveltäjänä oli Viktor Kalinnikov  (Виктор Калинников 1870 – 1927). Kuoro esitti kolme kappaletta: Камо пойду от Духа Твоего, Ныне отпущаеши, Свете тихий. Ensimmäisessä sai ihastella sopraanoja. Toisessa laulussa nimenomaan tenorit tekivät minuun vaikutuksen. Kolmannen laulun nimeäisin hiljaisuuden ylistykseksi. Kun kuoro osaa laulaa hiljaa aivan luonnollisesti, en voi muuta kuin kumartaa syvästi. Kuoro pystyi laulamaan myös täysillä ja sai tempon vaihdoksilla esitykseen eloa ja tehoa. Kalinnikovin laulut olivat todella hieno valinta ohjelman päätökseksi.

Laulun Камо пойду от Духа Твоего (Where shall I go from Thy Spirit) sanat tulevat Raamatun psalmin nro 139 jakeesta 7: ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” Jostain kummasta syystä venäjänkielisessä ortodoksisessa Raamatussa kyseessä on psalmi 138. Kyseessä on varsin haastava laulu mm. tempon muutosten vuoksi. Bassojen osuus on tärkeä ja juuri tässä heiltä olisin odottanut hieman varmempaa esitystä. Sopraanojen valoisa nousu eräässä laulun huipennuksessa kohotti mielen kuitenkin pilviin. Lopputuloksena oli yhtä kaikki hyvin kauniisti soiva eläväinen kokonaisuus.

Minun oli vaikea löytää mallikasta versiota verkosta. Äänitteessä musiikki joko puuroutuu tai siinä on muita ongelmia. Tässä sen esittää Venäjän valtion akateeminen kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=o4PaSJWnDkk. Se kuulostaa kuoron nimen mukaisesti hyvin ”akateemiselta”, ja äänen laatu on jotenkin nuhjuinen. Täältä löytyy yhden pienen lauluryhmän hauska harjoitteluvideo: https://www.youtube.com/watch?v=U1vIId4RyXw.

Ныне отпущаеши (Nyt päästät meidät; Lord, now lettest Thou Thy servant) soi kirkon hienossa akustiikassa hyvin herkkänä. Lopussa laulu saa lisää voimaa. Kuten yllä mainitsin, tenorien osuus teki minuun vaikutuksen. Ja mikä sen mieluisampaa, kun itse olen tenori.

Tämä versio (St. Petersburg Chamber Choir) on Smolnan kuoroa akateemisempi, mutta kuitenkin koskettava ja rauhallisen levollinen: https://www.youtube.com/watch?v=puKmPdgDy0Q. Laulun musiikillinen voima kuuluu versiosta, mutta siitä ehkä puuttuu Smolnan katedraalin kamarikuoron esityksen raikkaus. Tässä on mielenkiintoinen vertailukohta Venäjän ulkopuolelta: https://www.youtube.com/watch?v=ID2_-7hCbeU. Sen esittäjä on indianalainen yliopistokuoro, kaukana slaavilaisesta kielialueesta.  Toteutus voi kuulostaa karummalta, mutta yritys on kunnianhimoinen eikä se minusta olosuhteet huomioon ottaen hassumpi ole. Senkin voi todeta, että tempo on nopeampi ja jonkun mielestä varmaan myös hätäisempi.

Свете тихий (O gladsome light) oli  toteutukseltaan henkevä ja herkkäkin päätös konsertin varsinaisessa ohjelmistossa. Loppua kohden sekin on hyvin vaativa tempon ja voimakkuuden muutosten vuoksi. Kirkon akustiikka ei toisaalta anna mitään anteeksi. Toisaalta se palkitsee herkästä toteutuksesta. Näin kävi nyt. Sopraanot ja altot saavat välillä siinä kauniisti hehkuttaa.

Laulun taustalla on ortodoksisen kirkon ehtooveisu Phos hilaron, josta Kalinnikov on siis tehnyt oman versionsa. Se on 300-luvulta peräisin oleva Uuden testamentin kreikankielinen kristillinen hymni, joka kuuluu ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen (sanat: http://www.ortodoksi.net/index.php/Ehtooveisu) ja myöhemmin on otettu käyttöön myös anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa (virsi 755 Oi, ilon lähde ja aurinkomme).

Tässä on Kalinnikovin laulusta Pietarin kamarikuoron esitys: https://www.youtube.com/watch?v=U3yVsPHTZ0o. Valitettavasti loppua kohden äänityksen taso heikkenee. Tässä on toisen kuoron Vitebskin asemalla äänitetty esitys: https://www.youtube.com/watch?v=SFwveVjMgTc. Siinä tulee hyvin esiin yllä mainitsemani sopraanojen ja alttojen yhteinen hehkutus, mutta kyllähän tuo esitys korvaa välillä riipii. Verikirkon tunnelma on kaukana.

Tässä kuoro konsertin jälkeen. Kuoronjohtaja on saanut kukkakimppunsa.

Palaan vielä konserttiin.

Kuten arvata saattoi, aplodit olivat auliit eikä kuoro niin helpolla päässyt. Lopussa tuli vielä ylimääräinen. Ja kun sekin herkisti yleisön entistä tunteikkaampiin suosionosoituksiin, tuli vielä toinen ylimääräinen. En valitettavasti tunne tämänkaltaista musiikkia, joten en tiedä niiden nimiä. Laulajat tunsivat ne kuitenkin erittäin hyvin: nuotteja ei tarvittu, kuoro lauloi vapautuneesti ilman ylimääräisiä jännitteitä. Rentous toi myös tulkintaan syvyyttä.

Ensimmäisessä kappaleessa kirkkosalin täytti sielun rauha. Sopraanovetoisessa sävellyksessä teema lepäsi levollisena muiden, vakaasti kantavien äänten varassa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Yleisölle tuli turvallinen mieli. Rauhan pystyi aistimaan paitsi kirkkomaalauksissa myös yleisön kuuliaisessa syventymisessä.

Viimeinen ylimääräinen oli sitten riemun ja voiman ylistys. Nopea ja kovaa mentiin. Runsassanaisen laulun muistamisessa ei laulajilla ollut ongelmia. Sanoista saanut selvää. Kuvittelin, että lähtötoivotuksia siinä jaetaan. Siihen oli konsertti hyvä lopettaa. Mieli oli kirkas ja luulen yleisön kokeneen jonkinlaisen puhdistautumisen elämyksen.

…

Lopuksi yritän vielä valaista konsertin herkimpien hetkien tuntoja. Kokemus oli yliluonnolliseen viittaavaa. Musiikin säkeet levisivät aaltoina kaikkialle. Sen tunsi koko ruumiissa, ja myös sielussa, sillä siellähän se asustaa. Musiikki oli ortodoksista kirkkomusiikkia, muttei silloin ajattele yleisöä joka puolelta ympäröivien ikonimaalausten voimaa. Kokemus ei ollut välttämättä uskonnollinen, ei ainakaan ortodoksinen. Jotain yhteyksiä sillä voisi olla buddhalaisuuteen ja idän mietiskelyn transsendentaaliseen meditaatioon. Aivan kuin olisimme leijuneet kaiken täyttävässä ajattomuudessa. Maailman myrskyt ovat jääneet jonnekin, menettäneet merkityksensä. Leijun tuossa ulottuvuudessa, annan musiikin viedä, joudun sen kantamaksi enkä vastaan hangoittele.

Minusta henkilökohtaisesti tämä ainakin kertoo sen, kuinka tärkeä musiikillinen elämys on. Nyt tämän konsertin yhteydessä hahmotin sen näin. Ansio siitä kuuluu myös loisteliaalle konserttipaikalle ja sen akustiikalle.

Ofelia laulaa (Ophelia)

 

James Bertrand Ophelia 1872

I.                    Taustaa

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Juri Olešan romaania Kateus. Sitä tehdessä nousi esiin Shakespearen Hamletista tuttu Ofelian hahmo. Olešan Ofelia ei ole kylläkään viattomuudessaan hulluuteen ajautuva nuori nainen vaan tekniikan kehitystä parodioiva, tuhoa ympärilleen niittävä ihmeauto. Jätin näiden kahden Ofelian vertailun tuossa jutussani tyystin tekemättä, mihin nyt ajatellen ehkä olisi ollut aihetta.

Tämä juttuni sai alkunsa eräästä pikkukonsertista, jossa laulavana Ofeliana oli sopraano Marjukka Tepponen. Olešan romaanilla oli varmasti vaikutuksensa siihen, että ylipäänsä konserttiin hakeuduin. Siitä innostuneena aloin tutustua Ofelia-teemaa käsittelevään laulumusiikkiin. Ja tuli tarve selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Niinpä siirryin Hamletin maailmaan, mikä olikin jo päässyt unohtumaan. Ja pitihän vielä lopuksi googlata Ofelia-aiheiset maalauksetkin.

Uusimman Hamlet-suomennoksen kansi

II.                  Konsertti

Konsertti pidettiin viime viikolla Helsingissä Mikael Agricolan kirkon siivessä sijaitsevassa Agricola-klubissa. Se osoittautui kodikkaan intiimiksi paikaksi, jossa kuulija sai todellakin tuta rehevä-äänisen sopraanon äänen voiman.

Konsertti oli otsikoitu Ofelian laulu. Se kuului Aino Acktén kamarifestivaalin ohjelmistoon (http://www.ainoacktenhuvila.fi/kamarifestivaali/). Agricola-klubi on pieni tila, jossa jonkin lukemani tiedon mukaan on paikkoja enimmillään 80 hengelle. Laskin pikaisesti tämän konsertin yleisömäärän ja se oli korkeintaan 40. Jos väkeä olisi ollut kaksinkertainen määrä, niin huone olisi kyllä käynyt ahtaaksi. Olisi tarvittu erikoisjärjestelyjä, jotta istumapaikat olisivat riittäneet. Ei siellä nimittäin nytkään mitenkään väljää ollut.

Tila oli sopivan intiimi pienimuotoiselle lied-konsertille. Vaikka monenmoisissa konserteissa olen elämäni aikana ehtinyt olla, niin kyllä tämä oli saleista pienimpiä. Kun talousasioitakin nyt niin paljon ajatellaan, niin ihmettelin minäkin, miten ylipäänsä tällaisen tilaisuuden järjestäminen on kannattavaa.

Kuten yllä jo viittasin, konsertin pääsolistina oli sopraano Marjukka Tepponen. Olen hänen esitystään joskus nähnyt tv:ssä. Kyseessä oli jokin teemallinen erityisprojekti, joten siitäkin päättelin, että Tepponen rohkenee (tai mahdollisesti viitsii) ryhtyä myös tämänkaltaisiin pikkuhaasteisiin.

Konsertin nimi viittaa loppuosan kahteen ohjelmanumeroon. Richard Straussin laulusarjasta opus 67 Tepponen esitti pianistinsa kera kolme Ofelian laulua, jotka on sävelletty suoraan Shakespearen Hamletin teksteihin, tosin saksaksi. Lisäksi konsertin huipentumana oli pianotrion (piano, viulu, sello) kanssa esitetty Dmitri Shostakovitshin Seitsemän romanssia Aleksandr Blokin runoihin (opus 127). Vain sen ensimmäisen laulun nimi viittaa Ofeliaan, mutta kyllä hänen maailmansa välittyy koko laulusarjassa.

Konsertin alkuosassa elettiin hempeämmässä tunnelmassa. Se on aivan kuin valmistelua lopun traagisiin hetkiin. Ensimmäisenä numerona oli viisi Sergei Rahmaninovin yksinlaulua (translitteroin ne konsertin ohjelman mukaisesti): V molchan’ji nochi tainoj op. 4 nro 3 (В молчаньи ночи тайной  ”Yön hiljaisuudessa”, sanat A. Fet), Zdes’ horošo op. 21 nro 7(Здесь хорошо ”Täällä on hyvä olla”, sanat G. Galina), Ne poi krasavitsa op. 4 nro 4(Нe пой красавица при мне ”Älä laula kaunotar”, sanat A. Puškin), U moego okna op. 26, nro 10 ( У моего окна ”Ikkunani edessä”, sanat G. Galina), Vesennie vodi opus 14 nro 11 (Весенние води ”Kevättulvat”, sanat Fjodor Tjutšev). Sitten oli vuorossa Rahmaninovin eleginen trio nro 1 g-molli (pianolle, viululle ja sellolle), joka on yksiosainen sävellys. Tämän jälkeen seurasi väliaika.

Rahmaninov on suosikkejani. Siksi alkuosan ohjelmavalinta oli minulle kovasti mieleen. Lauluista lähes kaikki olivat minulle ennestään tuttuja ja g-molli pianotrio on erityisen läheinen. Alkuosa saattoi minut hyvään tunnelman. Väliajan jälkeen oli sitten vuorossa minulle oudompaa, mutta aiheeltaan hyvin kiinnostavaa musiikkia. Luulen, että ohjelman valintaa ei ole tehty pelkästään Ofelian vuoksi. Siinähän on myös Sergei Rahmaninovin ja Dmitri Shostakovitshin vastakkainasettelua. Lisäksi Straussin laulut olivat paitsi vastapainona myös sisällön puolesta hyvänä johdantona Aleksandr Blokin runojen maailmaan. Tässäkin mielessä kokonaisuus oli kiintoisa. Konsertti etenikin johdonmukaisesti Sergei Rahmaninovin rakkautta pursuavista tunteikkaista lauluista Richard Straussin Ofelia-laulujen kautta Dmitri Shostakovitshin dramaattiseen laulusarjaan, jossa maailmaan katsotaan aivan erilaisin silmin.

Kaiken kaikkiaan konsertti oli miellyttävä kokemus. Marjukka Tepponen on erinomainen sopraano eivätkä muutkaan esiintyjät mitään huonoja olleet. Heihin kiinnitin vain nyt vähemmän huomiota. Nautin kokonaisuudesta ja tunsin tarvetta perehtyä lähemmin esitettyihin kappaleisiin.

Raapaisen konserttia hieman pintaa syvemmältä. Tila oli hyvin pieni, etäisyyttä esiintyjiin ei paljoa ollut. Tepposen ääni tuntui luissa ja ytimissä.  Vastapainoksi sitten kuulijat saivat välillä nauttia korkeuksiin nousevista herkistä kohdista. Jo alkusoinneista iho tuntui menevän kananlihalle. Varsinkin toisessa kappaleessa Zdes horošo (”Täällä on hyvä olla”) lopun korkealle nousevassa ohennuksessa olin aivan sulosointujen vallassa ja ties mitä väristyksiä ruumiissani tunsin. Seuraavana oli vuorossa toinen värinöitä nostattava laulu Ne poi krasavitsa pri mne (”Älä laula kaunotar”), joka tunnetaan myös georgialaisena (gruusialaisena) lauluna. Siinä pianistin vahva osuus lisäsi dramaattisuutta ja voimaa. Muut laulut olivat toki mieleen, mutta jäivät hieman edellisten varjoon.

Ääntämyksessä olisi varmaan äidinkielenään venäjää puhuvilla sanomista. Minua ääntämisen puutteet eivät liiemmin häirinneet. Toisaalta laulajatar ei tarvinnut tuekseen nuotteja. Sanat olivat mielessä ja – mikä mielestäni on ääntämistä tärkeämpää - esitys oli hallinnassa, se näkyi esityksestä. Toki pienessä tilassa äänenkäyttö tuntui väliin turhan voimakkaalta, mutta sainpahan kerrankin tuntea sydänjuurissani sopraanoäänen todellisen voiman.

Marjukka Tepposen ääni miellytti, häntä oli nautinto kuulla. Ei ollut ihan sitä herkkyyttä, jota olisin joihinkin yhteyksiin kaivannut, mutta vertailukohtanikin ovat maailmanluokan huippuja. Pianon äänen voimakkuus tuntui välillä lähenevän ärsyyntymiskynnystä, ja konsertin toisessa osassa se hieman ylittyikin, mutta ei minulla silti ole pianistin osuudesta erityisen kriittistä sanottavaa. Tällainen kuuluu konserttiin. Tärkeintä oli, että yhteistyö solistin kanssa tuntui toimivan. Väliin pianistin voimakkaiden kontrastien käyttö innosti Tepposenkin hehkuttamaan koko voimallaan, mikä saattoi jonkun yksittäisen kuulijan saada ajatuksissaan pitelemään korviaan.

Pienen yksityiskohdan Tepposen esityksestä vielä rohkenen mainita. Laulajattarella oli yllään korea kirkkaan keltainen iltapuku. Hän oli sorja kuin kukkanen ja sädehti kuin sopraanon pitääkin, pelkkää hymyä koko nainen. Pienenä häiritsevänä maneerina hänellä oli tapana nostella välillä mekkoaan rinnuksista ylöspäin. Ei se varmaankaan ollut putoamassa. Sorry, minulla on paha tapa kiinnittää tällaiseen huomiota. No, ainakin se osoitti laulajan vapautuneisuutta ja rentoa tunnelmaa.

Mutta palaan konserttiin. Rahmaninovin laulujen jälkeen Tepponen  poistui näyttämöltä ja paikalle tulivat pianisti, viulisti ja sellisti esittämään Rahmaninovin elegistä trioa. Kuuntelen sitä usein Beaux Art trion esittämänä. Se on jäänyt minun mieleeni pehmeän hellänä ja sydämeen sulautuvana herkistävänä tunnelmapalana. Nyt kuulin jotain muuta. Minulla ei ole aavistusta, miten säveltäjä on ohjeistanut sävellystä soitettavaksi, mutta toivottavasti ei näin. Se kuulosti raa’alta ja turhan kovalta, mihin lienee tilan pienuudella ja akustiikalla ollut vaikutuksensa. Alku olisi voinut alkaa äärimmäisestä hiljaisuudesta ja sen myötä olisi saatu kiinni sävellyksen herkkyydestä. Nyt se töksähti siihen malliin, että minun tunnelmani oli jo ensi minuutilla kadonnut, ja esityksen teho kadotettu.  Tasaannuin kuitenkin pian eikä siitä minulle mitään esteettistä kärsimystä tullut. Loppua kohden soitto tuntui paranevan ja 15-minuuttinen meni huomaamattoman sujuvasti.

Väliajan jälkeen alkoi Richard Straussin laulujen osuus. Siinä solisti joutui käyttämään nuotteja, todennäköisesti sanojen vuoksi. Valitettavasti tämä hieman näkyi esityksen intensiteetissä. Olin tehnyt pohjatöitä ja tiesin, että tämä Richard Straussin opus 67 oli valmistunut vuonna 1918 ja että siihen kuului kaikkiaan kuusi laulua: kolme ensimmäistä Shakespearen sanoihin ja kolme viimeistä Goethen sanoihin. Odotin kuulevani kuusi laulua, mutta kolmen jälkeen laulut loppuivat. Ohjelmaan oli siis valittu vain Ofelian laulut, mikä varmasti oli oikea ratkaisu. Pidin erityisesti toisesta laulusta. Se on hyvin nopea - sanoisin rivakka - ja tunnelmaltaan kiihkeä. Tepposen vahva intensiteetti tuli siinä hyvin esille.

 

Gamayun - naisenkasvoinen profeetallinen ennustajalintu

Viimeisessä ohjelmanumerossa yleisön eteen astui koko esiintyjäkaarti. Oli vuorossa seitsemästä osasta koostuva Dmitri Shostakovitshin laulusarja. Sen osat ovat seuraavat (englanniksi ja venäjäksi): 1) Ophelia’s song -  Песня Офелии, 2) Gamayun, the bird of prophecy - Гамаюн птица вещая, 3) We were together (That troubled night) - Мы были вместе, 4) The city sleeps (Deep in sleep) - Город спит, 5) The storm – Буря, 6) Secret Signs - Тайные знаки, 7) Music - Музыка  (В ночи, когда уснет тревога…).

Dmitri Shostakovitshin laulusarjan runot englanniksi. Napsauta kuvaa.

Laulut esitettiin eri kokoonpanoissa. Aluksi solistin kumppanina oli sello. Välillä seurana oli piano, välillä viulu, välillä sello ja piano jne. Vasta viimeiseen lauluun yhtyivät kaikki esiintyjät. Se olikin konsertin eräänlainen loppuhuipennus. Pienen tilan akustiikka ehkä haittasi hieman esitystä. Soittimet tavallaan valtasivat pienen tilan ja muutamassa kohdin solisti oli jäädä ”kamppailussa” tappiolle.

Sarja lähtee liikkeelle Ofelian laulusta, josta huokuu melankolinen surumielisyys. Sama tunnelma säilyy koko sarjan ajan, mutta loppua kohden ainakin minä koin välillä myös hulluuden kiihkoa. Blokin runot ovat siihen yhteydessä. Eri soittimien vuorottelu tuo tunnelmaan dialogia. Viimeisessä laulussa, kun koko pianotrio yhtyy laulajan kera soimaan, musiikkiin tulee seesteinen rauha.

Runojen mukana etenevä maailma on traagisuudessaan koskettava. Marjukka Tepponen ja yhtye ovat tehneet tulkinnallaan siitä eteenpäin soljuvaa draamaa, seesteiseen loppuunsa. Välillä Myrsky-laulussa musiikki räjähtää epätoivoiseen raivoonsa ja vähitellen vaimenee rauhaansa, elämän tuntoja seuraten. Runot ovat koskettavia ja Shostakovitshin kolkossa sävelkielessä on koko ajan kuolema läsnä. Joltain ivalta tuntuu tuo romanssi-nimitys. Rakkauden tuska on tässä hyvästi jättöä elämälle. Shostakovitsh sävelsi laulut vuonna 1967, aikana jolloin hän oli vasta itse saanut sydänkohtauksen. Siksi kuoleman tuntemukset saattoivat heijastua sävelkieleen.

Puuttuisin myös siihen, kun säveltäjä kutsuu lauluja ”romansseiksi”. Itse katsoisin, että se tulisi näkyä myös laulutyylissä. Varsinkin alun lauluihin odotin toisenlaista, ehkä herkempää otetta. Nyt laulu kuulosti liian oopperamaiselta. Toisaalta otan sanojani hieman takaisin. Oli kyse Shostakovitshin musiikista, johon pitää suhtautua ihan erityisellä tavalla. En osaa oikein kuvitella Shostakovitshin sävellystä laulettavan kuin romanssia. Nimitys kertoo, että laulujen taustalla on rakkaussuhde, mistä tässäkin on kyse. Jään itse hienoisen epätietoisuuden valtaan, mutta totean, että jotain tulkinnallisesta kokonaisuudesta jäi puuttumaan. Haluan kuitenkin kehua esityksen rakentelua. Laulusarja eteni kuin draama. Siinä elettiin ihmissuhdetta. Kolme viimeistä laulua soivat katkeamatta ja kehittyi traagiseen loppuunsa. Tällaisen tyylin Tepponen näköjään osaa.

Kokonaisuudessaan Shostakovitshin laulut menivät varmasti ohi monelta kuulijalta. Ei se ole suuren yleisön musiikkia. Shostakovitshin tunnelma on välillä luotaantyöntävää. Sillä ei kosiskella yleisöä. Säveltäjä on mennyt Aleksandr Blokin runojen maailmaan omalla intensiteetillään ja on saattanut liittää musiikkiinsa varmasti viitteitä myös muiden säveltäjien töistä, mutta ne jäävät minulle salaisuudeksi.

III.                Hamlet, Blok, Pasternak

Venäjän kirjallisuudessa Hamletia ja Ofelian hahmoa on käsitelty verraten paljon. Tässä jutussani Aleksandr Blok (1880 - 1921) nousee keskiöön yllä mainitun laulusarjan johdosta. Näkyvimmin Shakespeareen lienee perehtynyt runoilija Boris Pasternak (1890 – 1960). 30-luvun loppupuolella hän keskittyi lähinnä poliittisista syistä Shakespearen näytelmien kääntämiseen. Tohtori Zhivagossa on runo nimeltään Hamlet. Siitä on mieliin jäänyt ainakin suomeksi hienosti sointuva lausahdus ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää”, jonka ensimmäisestä suomennoksesta on kai vastannut Arvo Turtiainen. Ofelia esiintyy kuitenkin jo aiemmin. Vuodelta 1917 häneltä on ilmestynyt runo nimeltään Englannintunteja. Siinä käsitellään Ofelian ja Othellon vaimon Desdemonan lauluja koskettavalla tavalla.  Tuossa runossaan Pasternak on sisäistänyt noiden naishahmojen elämän ja kuoleman myyttisen merkityksen. Tämän on havainnut myös runon suomentaja Marja-Leena Mikkola Pasternakin runojen kokoelmassaan (Sisareni, elämä. Tammi 2003). Runo koskettaa syvältä. Vaikeaselkoista runokieltä on Mikkola pyrkinyt mahdollisuuksiensa rajoissa avaamaan ja osin onnistunutkin. Tässä on hänen versionsa runon loppusäkeistä:

”Intohimot he riisuivat yltään kuin ryysyt

ja ääneti laskeutuivat, sydän kurkussa,

avaruuksien altaaseen, ja ruumiinsa rakastavat

huuhtoivat kuuroiksi sfäärien  kasteessa.”

Kun sitten noin kymmenen vuoden kuluttua Juri Oleša loi romaanissaan parodisen Ofelia-hahmonsa, se ei todellakaan syntynyt tyhjän päälle.

Aleksandr Blokin suhde Hamletiin ja Ofelia-teemaan oli myös hyvin innostunut. Se ei jäänyt yhden runon varaan. Laulusarjan runot ovat Blokin nuoruuden töitä, ilmestyneet 1890-luvulla. Tosin vuonna 1919 hän on muutamaa runoa parannellut. Varsinaisesti vain ensimmäisen taustalla on Hamlet, mutta Blokin tässä Shostakovitshin kontekstissa runot voi liittää Ofelian ja Hamletin rakkauden ympärille.

Runojen syntyaikoihin Hamlet oli Blokille hyvin läheinen teos. Tämän artikkelin mukaan (http://ifi.rsuh.ru/vestnik_2005_1_4.html) Blok lausui mielellään Hamletin monologeja ja vuonna 1898 kotipiirissä järjestettiin näytös, jossa itse runoilija esitti Hamletia ja hänen rakastettunsa (sittemmin näyttelijä) Ljubov Mendelejeva - maailmankuulun kemistin tytär - Ofeliaa. Samalta vuodelta on peräisin laulusarjan ensimmäinen runo Ofelian laulu. Ofelia-motiivi esiintyy myös muissa Blokin runoissa. Hänen Ofeliansa ei kuitenkaan syöksy hulluuteen, vaan painopiste on kadotetussa rakkaudessa. Ja runoissa pinnalla on kuoleman ja kärsimyksen motiivit. Taustalla Ofelian laulussa on perinteinen myyttinen ritariaihe, jossa komea ritari hyvästelee kauniin neidon. Sankari lähtee kaukaiseen maahan, johon liitetään kuoleman symboliikkaa. Hänen tuhonsa on tavallaan ennustettua. Laulun Ofelia näkee hänen kuolemansa. Ofelian oma kuolema ei tähän liity.

Ljubov Mendelejeva oli runoilijan muusana. Noihin aikoihin nuoripari eli kiihkeää rakkaussuhdetta, mikä heijastuu runoihin.

Aleksandr Blokin "Ofelia" Ljubov Mendelejeva

Tässä on oma suomennokseni laulusarjan ensimmäisestä runosta:

Aleksandr Blok: Ofelian laulu (1898)

Kun erosit, ystävä, neidosta rakkaasta,/ minulle lempeä vannoit/ lähdit kolkoille seuduille/ luvaten valasi pitää.

Kaukana Tanskasta onnellisesta,/ ovat rantasi sumun verhoamat,/ kuohuva tyrsky vihassaan/ kyyneleet huuhtoo kalliolla.

Sotilas rakas ei koskaan palaa/ hän puettuna hopeaan/ruusuke ja musta höyhen/ murheessa haudan väräjää.

IV.                Hamlet ja Ofelia musiikissa

Jatkan Richard Straussin ja Dmitri Shostakovitshin laulusarjojen käsittelyä. Myös viimeksi mainitun ”kiistakumppani” Sergei Prokofjev tulee tapahtumiin mukaan.

Richard Straussin kolme laulua ovat siitä vaikuttavat, että ne tosiaankin perustuvat Shakespearen teksteihin. Laulajalta odottaisi näytelmään sopivaa tunnelmaa. Tässä suhteessa laulaja jää helposti oman genrensä vangiksi. Löysin Straussin Ofelia-lauluista Elisabeth Schwarzkopfin  ja Glenn Gouldin tulkinnan: https://www.youtube.com/watch?v=TYBAoKtrX0U. Siinä laulaja on pystynyt täysin eläytymään Ofelian maailmaan. Ensimmäisestä laulusta huokuu syvä masennus, loppua kohden tunnelma liukuu hulluuteen.  

Musiikissa Hamlet ja Ofelia ovat myös suosittuja aiheita. Richard Strauss (1864 – 1949) ja Dmitri Shostakovitsh (1906 – 1975) ovat toki tunnetuimpia. Myös Johannes Brahms on luonut Ofelia-liedejä, mutta niihin en ole tutustunut. Shostakovitshin ohella Neuvostoliitossa Hamlet-teemaa käsitteli Sergei Prokofjev (1891 – 1953). Hän loi vuonna 1938 orkesterille sekä sopraanolla ja baritonille näyttämömusiikkia W. Shakespearen näytelmään. Se on nimeltään Hamlet, opus 77. Siinä on myös neljä Ofelian laulua.

Prokofjevin yhteistyökumppanina oli ohjaaja Sergei Radlov (1892 – 1958), joka tunnetaan Shakespeare-tuotannostaan. Hän teki Prokofjevin kanssa yhdessä balettia Romeo ja Julia (vuosina 1935 - 36). Hän oli mukana myös tässä vähemmän tunnetussa, kymmenen osaa sisältävässä Hamlet-profuktiossa. Äänilevyn esitteen mukaan Radlov sai aikaan mm. sen, että Hamletin isän haamussa ei ollut mitään mystisiä tai kauhuelementtejä. Tehtävänä oli vain saada Hamlet kostamaan syrjäytetyn isän puolesta. Myös Claudiuksen hahmoon liittyvään musiikkiin hän sai tahtonsa läpi. Lisäksi Radlov oli välillisesti mukana Ofelian lauluissa. Hänen vaimonsa Anna Radlova nimittäin venäjänsi laulujen sanat alkuperäistekstistä. Prokofjev kertoo esitteen mukaan käyttäneensä laulujen melodioissa Shakespearen ajan kansanmusiikkiteemoja.

Olen tuon Prokofjevin Hamlet-musiikin kuunnellut. Ofelia-laulut soivat hyvin kauniina. Olen jopa kiintynyt niihin, sillä itse asiassa ensimmäinen laulu soi tälläkin hetkellä mielessäni. Eivät nuo Prokofjevin laulut minua kuitenkaan ole kovin paljoa sykähdyttäneet, jos otetaan huomioon se, mitä niiden pitäisi ilmaista. Mielestäni ne ovat hieman laimeita, vaikka musiikki toki onkin komeaa kuultavaa.

Alexandre Cabanel: Ophelia

Liekö sitten Shostakovitshilla ollut alitajunnassaan Prokofjevin Hamlet hänen ryhtyessään luomaan laulusarjaa Aleksandr Blokin runoihin? Ensimmäisenä hän loi Ofelian laulun. Gerard McBurneyn mukaan (http://www.boosey.com/pages/cr/catalogue/cat_detail.asp?musicid=4080&langid=1.) Shostakovitsh teki sen ystäviensä sellisti Mstislav Rostropovitšin ja tämän vaimon sopraano Galina Višnevskajan pyynnöstä. Tästä idea sitten alkoi säveltäjän päässä kehittyä. Oma osuus sävellettiin myös viulisti David Oistrahille. Sävellysten ideana oli tehdä kukin laulu eri soitinkokoonpanolle ja viimeisessä laulussa sopraanon taustalla soittaa pianotrio kokonaisena (niin kuin yllä olen jo kertonut).

Todettakoon, että vastaani laulusarjan synnystä on tullut aivan toisenlainenkin tarina, jossa mukana olisi ollut pianisti Svjatoslav Richter.

Kantaesitys pidettiin Moskovan konservatoriossa lokakuussa 1967. Siinä pianoa soitti Moisei Vainberg. Tuo esitys on myös levytetty ja levystä on tietoa täällä: http://rutracker.org/forum/viewtopic.php?t=2791135.

McBurneyn mukaan laulusarjasta tuli lopulta kunnianosoitus hänen muusikkoystävilleen. Se on ”intensiivinen ja meditatiivinen kokonaisuus rakkaudesta, läheisyydestä, ystävyydestä ja taiteen voimasta”. Runot olivat pääosin nokturnoja ja musiikissa on mukana pimeyden ja myös kohtalon uhkaa.

Konstantin Makovski: Ophelia

…

Löysin youtubesta Galina Višnevskajan version sarjan ensimmäisestä laulusta. Kuuntelin sen ennen konserttia. Siksi konsertista minulla oli melko suuria odotuksia. Yllä mainitsin, että olisin odottanut romanssin herkkyyttä. Višnevskaja sen osaa luoda: https://www.youtube.com/watch?v=3FpYF3n2UbA. Hänen äänestään henkii nuoren naisen syvä masennus ja suru. Tämän jälkeen olen muitakin hänen esityksiään kuunnellut ja täytyy todeta, että huippusopraano on kyseessä.

Tässä voi ihailla Višnevskajan tulkintaa Sergei Rahmaninovin laulusta, jonka Tepponenkin esitti konsertissa (Ne poi krasavitsa ”Älä laula kaunotar” ): https://www.youtube.com/watch?v=EKmcGbUMWVo. Näin herkkään tulkintaan vain harva pystyy. Lisään kuitenkin: mielestäni on hienoa, että on olemassa erilaisia versioita. Marjukka Tepposen konsertissa mentiin täysillä. Siitä pianistikin piti huolen, että edettiin dramaattisuuden ehdoilla. Sen yleisö koki sekä esitysten henkisessä jännitteessä että fyysisessä voimassa.

V.                  William Shakespeare(1564 – 1616): Hamlet (1599 – 1602). Ofelian laulut.

Hugues Merle: Hamlet and Ophelia

Tässä vaiheessa lähestyn alkuperäistä Ofelian hahmoa, vain lähestyn. Lähteenä on Shakespearen näytelmä, mutta näkökulma tulee suomenkielisen käännöksen tulkinnasta. Ofelian hahmo paljastuu karumpana kuin musiikillinen genren tai maalaustaiteen romantisoivat rajoitukset ovat poissa.

Hamletista on ilmestynyt tuore Matti Rossin suomennos (William Shakespeare Hamlet. WSOY 2013). Teksti on räväkkää eikä Ofeliakaan avaudu minään pelkkänä kaunosieluisena muusana tai romanttisena haaveilijana. Kääntäjä on pyrkinyt menemään Shakespearen kielen syvärakenteisiin ja -merkityksiin. Piti aivan etsiä alkuperäinen teksti käsiini, jotta olisin voinut jotenkin todentaa Rossin ratkaisut. Netistä löytyi sen rinnalla myös nyky-englantiin mukailtu versio (http://nfs.sparknotes.com/hamlet/), joka vahvistaa suomentajan olevan oikeilla jäljillä. Shakespearen suuruutta en ole koskaan epäillyt, mutta nyt arvostukseni hypähtää uudelle tasolle.  Hän on kiinni ajassaan. Menneisyydestä löytyy kuitenkin ajaton yhteys meidän todellisuuteemme. Samassa raadollisessa maailmassa mekin taivallamme.

Henrietta Rae: Ophelia

Shakespeare kirjoittaa villisti kaksimielisyyksiäkään kaihtamatta. Tämä näkyy myös Ofelian laulujen suomennoksissa. Tässä on Rossin versio Ofeliaan ensimmäisestä laulusta (s. 183 - 184):

Mistä minä kultani tuntea voin,/ kun miehiä tulee vastaan?/ Sandaalikengistä, simpukkahatusta/ ja sauvasta ainoastaan.

Tähän liittyen on Rossilla alaviite: ”Pyhiinvaeltajan perinteiseen asuun kuuluivat sandaalit, Santiago di Compostelaan viittaava simpukka ja sauva. Renessanssiajan runoudessa viitataan usein rakastettuun pyhiinvaelluksen kohteena, ja vaeltajan tunnukset saivat uuden sävyn.”

Hän on kuollut, rouva kulta,/ jo maa hänet omakseen sai;/ pääpuolessa vihreää turvetta/ ja jaloissaan kivi vain.”

Kuningas saapuu paikalle. Puoliso Gertrude yrittää häntä hillitä mutta Ofelia pyytää kuuntelemaan ja jatkaa:

Lumivalkeaan liinaan käärittiin – /oli kukkia arkullaan,/ joka itkutta hautaan laskettiin,/ ilman kyyneltä kaipaavaa.

Laulu loppuu. Kuningas kysyy Ofelian vointia. Ofelia toteaa muun muassa näin:

…Sanovat huuhkajan olleen leipurin tytär. Herra, me tiedämme, mitä me olemme, mutta emme tiedä, mitä meistä voi tulla. Luoja olkoon läsnä teidän pöydässänne!

Rossi selventää viitaten kansanlegendaan. Sen mukaan Kristus muutti leipurintyttären pöllöksi, kun tämä moitti äitiään, joka antoi nälkäiselle Kristukselle liikaa ruokaa. Pöllöön liittyi myös surun ja onnettomuuden mielikuvia ja leipurin tyttäriä pidettiin kevytkenkäisinä, mihin Rossin mukaan Ofelia saattoi myös viitata.

Toisessa laulussa Ofelian kieli muuttuu yhä rajummaksi. Kolmannessa hoilaa jo mieleltään pahasti järkkynyt, elämästään mielekkyyden kadottanut nuori nainen. Tämän jälkeen Ofelia hukuttautuu. Perinteisestä tavasta poiketen hänet haudataan kuitenkin pyhitettyyn kirkkomaahan, mutta hautajaissaatosta tulee vaatimaton.

Ofelian toisen laulun suomennos  (184 – 185):

Pyhä Valentinus on huomenna,/ ja jo ennen kuin aurinko nouseekaan/ minä varron sun ikkunas takana,/ että ystävä sulle mä olla saan. (Kääntäjän kommentti: Perinteen mukaan ensimmäinen toisen sukupuolen edustaja, jonka Valentinuksen aamuna näki, oli tuleva heila.)

Hän aukaisi ovensa seljälleen/ ja neitosen, hei, hän kammariin vei,/ sen jälkeen enää tuo neitonen/ sieltä neitseenä poistunut ei.

Varjele, Kiesus, sun lapsias,/ se häpeä on niin suuri!/ Pojat ne panevat saadessaan,/ se on heidän syytään juuri.

Olin neitsyt, kun minut kellistit/ ja lupasit naida minut./ ”jos et olis tullut mun sänkyyni,/ kyllä olisin nainut sinut.”

Benjamin West: Laertes and Ophelia

Ofelia poistuu. Ofeliaan veli Laertes saapuu ja alkaa vaatia kuninkaalta totuutta isänsä kuolemasta. Laertes on raivoissaan ja syyttää tätä kuolemasta vannoen kostoa. Yllättäen Ofelia ilmestyy paikalle. Laertes järkyttyy huomatessaan sisarensa tilan (”Raivo kuivattakoon aivoni ja seitsenkertaisesti suolautunut kyynelvesi kärventäköön silmistäni näön ja voiman!”) vannoen kostavansa myös sisarensa hulluuden (s. 190 – 191). Laertes jatkaa surren sisarensa kohtaloa:

…Oi kevään ruusu, neitokulta, rakas sisko, suloinen Ofelia! Taivas, onko mahdollista, että nuoren neidon järki sammuu kuin vanhan miehen elämä? Rakkaus ihmisluoneen jalostaa, ja rakkauden viestein jalo luonne ilmoittaa kaipaavansa sitä, joka meni pois.

Ofelia aloittaa kolmannen laulunsa (191-192):

Häntä kasvot paljaina kannettiin,/ huh hah hei ja rallallei,/ ja haudalla kyyneleet virtasi niin – / jää hyvästi, kyyhkysein.

Laertes huokaa: ”Jos järjissäsi olisit ja kannustaisit kostoon, se ei minua näin kiihdyttäisi.” Ofelia jatkaa, mutta sanat eivät ole runomuodossa. Tämä repliikki on kuitenkin liitetty Ofeliaan kolmanteen lauluun:

Laulakaa te ”donna donna do-o-na” ja kutsukaa häntä donnadoonaksi”. Miten hyvin kertosäe sopii siihen! Olipa kerran kavala vouti, joka varasti isäntänsä tyttären.

Laertes toteaa väliin kuin mielistelläkseen: ”Tuo tyhjä höpötys on täyttä asiaa.” Ofelia jakaa muille kukkia (rosmariinia, orvokkeja, fenkolia, akileijoja ym.) puhuen samalla sekavia. Laertes on välikommenttien perusteella täysin sekaisin: ”Hulluuden luento, muistot ja houreet yhdessä nipussa”, ”Synkkyyden, ahdistuksen, murheen, itse helvetin hän muuttaa sieviksi ja suloisiksi asioiksi”. Ofelia jatkaa lauluaan (s. 192):

Sillä ainut iloni on kaunis kiltti Robin.

Eikö hän palaa enää milloinkaan?/ Eikö hän palaa enää milloinkaan?/ Ei, hän on kuollut: hän palaa ei./ Mene hautaasi, mene kuolemaan, hän ei palaa enää milloinkaan./ Oli partansa lumivalkoinen, hiukset pellavanvaaleat,/ Hän on poissa ja mennyt matkalleen,/ turha meidän on valittaa./ Hänen sielunsa suuren armon saa!/ Sitä rukoilen kaikille sieluille,/ Luoja suo sen armossaan. Herran haltuun.

Gertrude ja Ofelia poistuvat. Kuningas ja Laertes jäävät, sopu alkaa löytyä. Tapahtumat etenevät. Laertes on paikalla kun aivan näytöksen lopussa paikalle ilmestyy Gertrude ja ilmoittaa, että Ofelia on hukkunut. Kun Laetes kysyy yksityiskohtia, Gertrude kertoo tarkan kuvauksen tapahtuneesta. Minulle tulee väkisinkin mieleen, onko hän sittenkään hukuttautunut itse, jos kerran Gertrudella on noin tarkka kuvaus tapahtuneesta. Tätä ei kuitenkaan näytelmässä eikä muuallakaan ole käsitelty, ehkä se ei ole olennaistakaan. Normaalit hautajaiset hänelle kuitenkin järjestetään (vaikkakin matalalla profiililla), mitä ei kuitenkaan itsemurhan tehneelle kuuluisi tehdä.

….

Ralf Långbacka on kirjoittanut Rossin suomentamaan Hamletiin esipuheeksi luokitellun artikkelin (Hamlet – kysymyksiä, arvoituksia). Hän luonnehtii näytelmän naisia sivulla 28. Ofelia (kuin myös Gretrude) on viaton hahmo, joka on ”paiskattu käsittämättömään miesten maailmaan, jonka verisen kudelman loimilankoina ovat kosto, sota ja kaksinaamaisuus. Ofelia on Långbackan mukaan viaton, Gertrude ”tietyin varauksin syyllinen”, koska on nainut uuden kuninkaan Claudiuksen. Näitä naisia yhdistää yksi asia – rakkaus. Hamletin äiti Gertrude rakastaa uutta miestään Claudiusta ja hän rakastaa myös poikaansa. ”Ofelia puolestaan rakastaa Hamletia, vaikka yrittääkin velvollisuudentunnosta noudattaa veljensä ja isänsä neuvoja.”

Långbacka mainitsee muutamia kohtia, jotka luovat lopun Hamletin ja Ofelian suhteelle.

Toisessa näytöksessä Ofelia laitetaan koekaniiniksi, jotta saataisiin selville, onko Hamlet oikeasti tullut hulluksi vai teeskenteleekö hän (s. 21).

Tavatessaan Ofelian Hamlet käyttäytyy aluksi moitteettomasti, mutta kun hän huomaa, että Ofelia toimiikin hänen vastustajiensa äänitorvena, hänen puhetyylinsä muuttuu ilkeäksi: ”Ha ha! Oletteko siveä?” Lemmenkohtaukseksi kaavailtu tilanne päättyy Hamletin syytöksiin: Mene luostariin, mene, hyvästi!”  Lausuman todellinen merkitys avautuu, kun Långbacka lisää, että luostari oli tuohon aikaan peitenimi ilotalolle. Viaton Ofelia-parka onkin yhtäkkiä ”petollinen, himokas naispaholainen”. Ofelia kyllä pitää Hamletia hulluna, mutta hyväuskoisuudessaan hän kuitenkin puhuu tästä hyvin myötätuntoisesti. (s. 24.)

…

Mihail Vrubel: Hamlet and Ophelia

Risto Niemi-Pynttäri on käsitellyt maailmankirjat-sivulla Matti Rossin Hamlet-suomennosta kirjoittaen oman artikkelin näytelmän kustakin näytöksestä, joita siis on viisi. Hän pitää Rossin käännöstä erittäin hyvänä. Käännöksen rinnalla hän on katsonut youtubesta myös Royal Shakespeare Companyn esitystä vuodelta 2010. Linkit ovat tässä: http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1805, https://www.youtube.com/playlist?list=PL344104AF2256442C.

 Niemi-Pynttärillä on kiinnostava näkökulma myös Ofeliaan hahmoon. Hän tuo esille käsitteen Ofelia-syndrooma (Ophelia syndrome). Hänen mukaansa se viittaa nuoriin naisiin, jotka ovat aina tehneet niin kuin on käsketty. Siksi he eivät tiedä mitä haluavat sitten kun neuvojia ei ole.

”En tiedä mitä ajatella” sanoo Ofelia näytelmän alkupuolella isälleen ja tämä vastaa ”Minä kerron mitä” (I.3. 142-143). Tämä oman tahdon heikkous on Ofelian syndrooma: hän sallii isänsä kuuntelevan salaa tapaamista Hamletin kanssa. Siksi Hamlet pitää häntä vain yhtenä vehkeilijänä muitten joukossa. (http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1824.)

 Ofelia jää yhtäkkiä täysin yksin, kun hän on menettänyt isän, hänen rakastettunsa on hylännyt hänet ja rakas velipoika on ulkomailla. Hän ei saa enää keneltäkään mitään tukea. Hän alkaa laulaa hullun lauluja.

”Ofelia-syndrooma viittaa kyvyttömyyteen kasvaa tytöstä naiseksi. Mielikuvituksen maailmaan paennut Ofelia ei osaa ilmaista tunnettaan muuten kuin laulamalla balladeja ja jakamalla kukkia, ilmaisemalla jotain niiden symbolikielen avulla.”

Ofelia on toteuttanut vain toisten tarpeita. Hän on ollut isänsä vallanhimon kohde ja myös Hamletin rakastettuna hän on joutunut hylätyksi. Hän yrittää hakea tukea toiselta naiselta, kuningattarelta, mutta tämä ei halua tavata häntä. Hyljättynäkin hän tulee paikalle ja laulaa tytöstä, ”joka on menettänyt läheisensä, jota on käytetty hyväksi ja joka on raskaana”. ”Kertoo mitä sattuu, mutta puhuu järkeäkin”, joku kommentoi.

Ofelian veli Laertes tulee paikalle. Nähdessään sisarensa hulluuden hän joutuu epätoivoon. Surussaan hän lamaantuu ja on kyvytön toimimaan. Tällöin kuningas voi käyttää häntä hyväkseen saadakseen Hamletin surmatuksi.

Ofelian kerrotaan hukuttautuneen. Hänet kuitenkin haudataan säädyllisin menoin.

Paul Albert Steck: Ophelia

…

Tuon loppuun Långbackan artikkelin lopusta yhden kiinnostavan seikan. Hän käsittelee sitä, miten jälkimaailma on kohdellut Hamletia. Hän toteaa, että sitä on pyritty siistimään. Oli aikoja, jolloin juuri viidennen näytöksen kohtia poistettiin esityksistä (esimerkiksi Ofelian hautajaiset). Ranskassakin peräti Voltaire piti Hamletia ”rahvaanomaisena ja raakalaismaisena näytelmänä”. Hamlet ja Shakespeare ylipäänsä on joutunut historian saatossa välillä jonkinlaisen itsesensuurin kohteeksi. Vasta 1800-luvulla Shakespearen tekstejä on alettu palauttaa alkuperäiseen asuunsa. Toisaalta tämänkin jälkeen se on joutunut runsaiden uudelleentulkintojen uhriksi.

John Everett Millais: Ophelia

VI.                Taiteilijat kuvaamassa Ofeliaa

Lopussa tutustuin taiteilijoiden näkemyksiin Ofeliasta. Mistäköhän johtuu, että kovasti on tarjolla 1800-luvun maalauksia? En yritäkään nyt kajota eri aikakausiin.  Tunnetuimpia ovat englantilaisen John Everett Millaisin (1829 – 1896), yhdysvaltalaisen Benjamin Westin (1738 – 1820) ja naishahmojen kuvaamiseen erikoistuneen John William Waterhousen (1849 – 1917) versiot. Ranskalaiset taiteilijat ovat hyvin hanakasti tarttuneet Ofelian hahmoon. Heistä mainittakoon Hugues Merle (1823–1881) Alexandre Cabanel (1823 – 1889) ja Paul Albert Steck (k. 1924). Venäläisistä nostan esiin kaksi nimeä: Mihail Vrubel (1856 – 1910), jota wikipedia vertaa Gallen-Kallelaan, ja Konstantin Makovsky (1839-1915). Naistaiteilijoista nostan myös esiin kaksi nimeä: ranskalainen Madeleine Jeanne Lemaire (1845–1928) ja englantilainen Henrietta Emma Ratcliffe Rae (1859 – 1928). Lopuksi mainitsen vielä suosikkini, ts. sen tekijän. Hän on ranskalainen James Bertrand (1823 – 1887). Osa näistä maalauksista löytyy tämän kirjoitukseni lomasta.

James Bertrand: Ophelia

Jos haluaa tarkastella erilaisia Ofelia-maalauksia, niin mm. täältä löytyy: http://fiolette.diary.ru/p178471494.htm?oam.

John William Waterhouse: Ophelia

Arthur Hughes: Ophelia

Madeleine Lemaire: Ophelia

Kommentointia musiikin ruumiillisuudesta ja aitoudesta

Helatorstaina yleisradion Arvolataamo-ohjelmassa keskusteltiin laulun voimasta. Se on kuultavissa toistaiseksi Areenassa: http://areena.yle.fi/1-2720486 .

Keskustelemassa ja omia laulujaan esittämässä ovat Harri Saksala, Aija Puurtinen, Jukka Tervo ja Anja Hurme. Toimittajana on Riikka Rahi. Ihan kiinnostava on ohjelma, vaikka lähes puolitoistatuntinen onkin pitkä aika. Olen poiminut tähän kolme itselleni mieleen jäänyttä kohtaa. Yksi koskee myös kirjoittamishetkellä ajankohtaista eurovision laulukilpailua ja nimenomaan Suomen edustajaa Pentti Kurikan Nimipäiviä (http://en.wikipedia.org/wiki/Pertti_Kurikan_Nimip%C3%A4iv%C3%A4t).

1)

Käydään keskustelua ensin musiikkiin liittyvistä tunteista ja mennään siihen, miten fyysinen prosessi laulaminen on. Musiikkiterapeutti Jukka Tervo korostaa, että musiikki on pohjimmiltaan ruumiillinen tapahtuma. Musiikki ei tule aivoista, vaan ruumiista, jossa ihmisen tunteetkin asuvat. Vähän liioitellen Tervo lausuu ”Hyvä musa tulee vattasta”.

Kukaan keskustelijoista ei pane varsinaisesti vastaan, vaikka heidän mielestään ruumis-sana ei sovikaan tähän yhteyteen ja he käyttäisivät mieluummin ”kehoa”. Siinä Tervo ei kuitenkaan anna periksi. Entinen Topmost-solisti Harri Saksala tuo rockimiehen näkökulman: ”Kunnon rock tuntuu vain munissa.” Blues-mimmi, musiikin tohtori Aija Puurtinen (tai saattoi olla toimittajakin) on ilmaisussaan akateemisempi. Hänen mukaansa kyse on lantionpohjalihaksista. Siellä saakka teksti ja musiikki aistitaan.

2)

Keskustellaan Suomen euroviisukappaleesta. Ensin tulee nauhalta Pentti Kurikan haastattelu. Sitten keskustelijat sanovat mielipiteensä. ”Siinä ei ole mitään päälle liimattua tai teeskenneltyä”, toteaa käsittääkseni Aija Puurtinen. Jukka Tervolla on kokemusta myös kehitysvammaisten musiikkiterapiasta. Tässä on hänen näkemyksensä:

”Tää on suuri sivistystapahtuma vuosikausiin. Nyt kun tää bändi käy voittamassa koko roskan, niin se [siis euroviisut] voidaan sitten lopettaa tarpeettomana, jota se on ollut jo vuosikymmenet. Se on kunniakas teos. Siinä aitous tulee esiin. Paska on hirveän vaikea tunnistaa, jos ei ole aitoutta vieressä. Kun tulee aitoutta ja sydämellisyyttä, niin silloin koko tämä keskustelumme musiikista muuttuu ihan typeräksi. Nämä kaverit pyyhkii meidän sydämet täyteen aitoutta. Ollaan kiitollisia siitä!”

3)

Jokainen vieras esittää oman laulunsa, josta sitten keskustellaan. Minulle mieleen jäävin oli Aija Puurtisen soolo, joka alkaa kohdassa 33:58. Toimittaja kommentoi esitystä näin: ”Pistin merkille äärettömän rauhan ja keveyden, miten olit tuon tarinan päällä. Itse olen huomannut, että kun en ole ammattilainen, rupeaa helposti kiirehtimään. Mutta sä osaat asettua asian päälle ja äärelle.”

Sibelius-laulukilpailun finaali

Seurasin lauantai-iltana Ylen Areenassa Jean Sibelius –laulukilpailun finaalia, jonka ohjelmisto koostui pelkästään Sibeliuksen yksinlauluista. Kyse oli liedistä, laulajat esiintyivät vain pianon kanssa. Se oli toki luonteva ratkaisu, sillä orkesterisovituksia maestron lauluista on kovin niukalti.

En ollut seurannut alku- enkä välieriä, enkä liioin lukenut niiden arvioita. En tiennyt, keitä pidettiin ennakkosuosikkeina. Tulin tavallaan konserttiin suoraan pystymetsästä. Järvenpää-talon Sibelius-sali on minulle tuttu, olen siinä kaksi kertaa itsekin kuorolaisena esiintynyt. Paikasta on jäänyt minulle lämpöinen muisto, laulaminen oli vaivatonta ja vapautunutta. Vaikka seurasin kilpailua tietokoneeni näytöstä, muistoineni koin olevani mukana paikan päällä. Siihen on oma ansionsa myös asiantuntevalla ja kaikin puolin miellyttävällä Lotta Emanuelssonilla, joka selosti radiossa kilpailua ja haastatteli väliajoilla kilpailua asiantuntijana kommentoivaa pianisti Heikki Pellistä. Mukava heidän keskusteluaan oli kuunnella, kun Pellisenkin äänenkäyttö sopii erittäin luontevasti radioon.  

Kilpailu oli kansainvälinen. Tosin eivät Sibeliuksen yksinlaulut ulkomailla kovin tunnettuja ole. Kilpailun verkkosivuja selaillessani laskeskelin, että suomalaisten lisäksi mukana oli kaksi virolaista, kaksi puolalaista, yksi ruotsalainen ja yksi norjalainen laulaja. Heistä finaaliin oli neljän suomalaisen lisäksi raivannut tiensä puolalainen baritoni ja virolainen mezzosopraano.

Seuraavassa käyn läpi finaalin kulkua yrittäen kiteyttää esiintyjien suorituksia. Yleisradion verkkosivuilla oli leikkimielinen yleisöäänestys, jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkiaan. Asetin itselleni tavoitteeksi kuunnella laulajien suoritukset ja äänestää sitten omaa suosikkiani. Sitten, jos inspiraatiota riittää, voisin jopa kirjoittaa tästä blogiini ja perustella ratkaisuani. En nimeä yksittäisiä lauluja, paitsi eräässä kohden finaalin suosituinta laulua (Var det en dröm).  Mutu-tuntumaahan nämä arviot ovat, mutta mennään vaikka metsään.

SANNA MATINNIEMI, sopraano

Jos oikein lyhyesti kommentoisi, niin toteaisin, että Sanna Matinniemellä on kaunis ääni ja siinä kaikki. Mutta kovin tylyltä tuo tuntuu. Olihan häntä sentään miellyttävä kuunnella. Mutta kun kilpailu merkitsee arvostelua, niin annetaan palaa.  Sävyjä on laulussa niukalti. Mielestäni hän elehtii liikaa, mikä on sen merkki, ettei laulaja luota äänensä ilmaisuvoimaan. Sitten kyllä huomasin, että kaikki laulajat elehtivät. Eikä se elehtiminen kai Matinniemellä ollut niin häiritsevää kuin jollakulla muulla. Tosin tässä se elehtiminen oli merkki muusta: esityksestä puuttui levollisuus. Sitä jäin kaipaamaan. Epävarmuus ja jännitys taisi saada voiton.

AARNE PELKONEN, baritoni

Alku on hieman väritöntä, mutta toisesta laulusta alkaen esittäjä aivan kuin herää. Siinä tuntee tulkinnan voimaa. Äänen sävyjen käyttö on monipuolista. Upealta kuulostaa. Matala ja korkea rekisteri ovat sulassa sovussa. Draamaakin löytyy.  Äänen tuotto on vaivatonta, laulusta puuttuu kaikki väkinäisyys. Voimaa on, ei kuitenkaan puskemista.

Välillä laulaja menee hyvin matalalle, laulu kuulostaa puhemaiselta resitaatiolta. Kun ollaan rekisterin alarajoilla ja noustaan siitä ylemmäs, luontevuus minun kuulemanani häiriintyy. Seuraava laulu alkaa korkeammalta. Ääni kuuluu ohuen huilumaisena. Taitaa olla teknisesti vaativa suoritus. Siirtyminen alaääniin tuo ainakin pieniä ongelmia. Ajoittaisista ongelmista huolimatta tästä baritonista jää oikein hyvä yleisvaikutelma.

HANNA RANTALA, sopraano

Vibrato on vahva, mikä heti häiritsee. Komeasti ääni kuitenkin nousee korkeuksiin. Tuo vahva vibrato ei innosta, mutta dramaattisuutta löytyy. Laulajalla on jo takana uraa oopperassa ja oppia on saatu. Välillä kyllä ylä-äänissä tulkinnasta puuttuu luontevuutta. Äänen laatu ja esitys kuitenkin vangitsee, siinä on lumoa eri lailla kuin esimerkiksi edellisessä sopraanossa.

Jostain syystä esitys alkaa kuitenkin kuulostaa minun korvaani hieman yksitoikkoiselta. Olisikohan kevyempi äänen käyttö ollut parempi ratkaisu, ettei koko ajan jyrättäisi samalla voimalla? Siten tuleekin rauhallisempi laulu. Tarinan kertoja nousee laulajasta esiin, sanojen artikulointi tuntuu ehkä liiankin korosteiselta. Aivan kuin matalat äänet eivät paikoin tuntuisi soivan.

Lopuksi Var det en dröm on poikkeava. Tulkinnasta kuvastuu kaunis äänen sävy, se huokuu levollisuutta. Jotain taikavoimaa, lumoavaa otetta siinä on. Kokonaisuudessaan laulajasta jää hieman ristiriitainen yleiskuva.

ARTUR ROZEK (Puola), baritoni

Puolalaisen Artur Rozekin esityksessä minua häiritsee maneerinen rytmiikka. En puhuisi variaatiosta. Tulkintakin on kuin toisesta maailmasta. Suomalaisena minusta tuntuu, että se ei sovi Sibeliuksen musiikkiin.

Areenan lähetysikkunassa joku tykkää ja toivoo jopa hänen voittoaan. En voi ymmärtää tälle perusteita. Temperamenttia kyllä löytyy, mutta ensiksikin nuo maneerit häiritsevät. Eikä hän ole sisäistänyt Sibeliusta. Hänen tulkintansa tulee jostakin muualta. Lisäksi tässä eleiden käyttö häiritsee: laulaja sohii välillä kuin heinämies. Enkä tykkää hänen korkeista äänistään, mutta sekin on makuasia.

Jälkeenpäin asiantuntijoiden keskustelua kuunnellessani kehuttiin hänen yllättävän aitoa ruotsin ääntämystään. Rozek on nähnyt sen eteen paljon vaivaa, sillä kieltä hän ei ole koskaan opiskellut. Näin hän on välttänyt monen suomalaisen kilpailijan virheet. Heikki Pellisen mukaan vokaalivärit ovat ruotsin kielellä laulettaessa hyvin tärkeitä. Niitä suomenkieliset eivät ota tarpeeksi huomioon. Myös konsonanttiarsenaali eroaa, mikä näkyy usein suomalaisten esityksissä.

Minut yllätti Heikki Pellisen kommentissa se, että hän kehuu myös Rozekin ruotsin kielen rytmiikkaa, mitä juuri yllä olen arvostellut. Pellinen korostaa, että Rozekilla ei ole painolastina ruotsin kielen opintoja, ja hän on opetellut tätä kilpailua varten vanhantyylisen kielen.

Yhtä kaikki, oma persoonallinen tyylinsä Rozekilla on. Lähetysikkunan kommenteista voi päätellä hänelläkin olevan omat ihailijansa. On upeata, että hän on ylipäänsä tullut mukaan kilpailuun ja vaivautunut perehtymään Sibeliuksen lauluihin. Ja lisäksi on mahtava suoritus, että hän on runsaslukuisen kilpailijakaartin joukosta ensin noussut 13 parhaan joukkoon välierään ja siitä sitten kuuden parhaan joukkoon finaaliin.

ERICA BACK, mezzosopraano

Alussa kerrotaan, että hän on opiskellut Kokkolassa. Keski-Pohjanmaa on minulle tuttua seutua ja tunnistan hänestä sen alueen riskin naistyypin piirteitä. Sitten myöhemmin toimittajahaastattelusta käy ilmi, että hän on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Närpiöstä. Hän on finalisteista ainoa, joka laulaa omalla äidinkielellään.

Alkuvaikutelma ilmeiden ja eleiden vuoksi on hieman torjuva ja varautunut. Odotukset eivät ole lupaavat. Hyvin pian ennakkokäsitys kaikkoaa. Ääni on lyyrinen ja äänenväri tumma, kaunis mezzosopraanon puhutteleva ääni. Se alkaa miellyttää. Laulajan olemuksen torjun edelleen. Äänessä on kuitenkin jotain ”häikkää”, saattaa laulajalla olla nuhaa. Se ei minua kuitenkaan häiritse.

Joku kirjoittaa lähetysikkunaan, että ”sopraanoja ja mezzoja on vaikea verrata, kun mezzot aina vetoavat”. Ehkä voisin sen allekirjoittaa. Tumman keveä ääni tuntuu sametilta korville. Laulaja parantaa kuin sika juoksuaan. Sorry, tuo vertaus voi tuoda rumia mielteitä, mutta tuo ilmaus aivojeni perukoista nousee mieleen.

Beckin sarja päättyy Var det en dröm –liediin. Olen otettu. Ehkä hän on paras. Mietin kuitenkin vielä.

DEDE TUURI (Viro), mezzosopraano

Tuntuu alussa tähän mennessä epävarmimmalta. ”Minusta tämä kaatuu taas ylä-ääniin”, kirjoittaa joku Areenan lähetysikkunaan. Joku muukin on tuon siis huomannut.

En oikein jaksa tähän enää keskittyä. Alan miettiä omaa suosikkiani. Ehkä äänestän Erica Beckiä, vaikka puutteita löytyikin, tai ehkä kuitenkin Aarne Tenkasta?

Palaan kuitenkin virolaisen kilpailijan esitykseen. Kaunis on ääni, mutta jotakin jäyhää ja jäykkää on. Toisaalta on hyvä, ettei hän liikaa elehdi. Mutta korkeat äänet ovat lähes kauheita. Muu rytmitys on kyllä ihan ok. ”Tuuri on vielä oppilastasoa, ei olisi kuulunut finaaliin”, joku kirjoittaa. Lieköhän? Ei hän toki voittajakaliiberia ole. Rauhallinen olemus laulajalla on kuitenkin jonkinlainen vahvuus.

…

Nyt minun täytyy tuoda esiin yksi häiritsevä seikka, joka nousi pintaan muistaakseni puolalaisen Artur Rozekin esityksen aikana. Samaan aikaan käytiin jääkiekon Suomen mestaruudesta ratkaisuottelua Oulun Kärpät – Tampereen Tappara. Varsinainen peliaika oli päättynyt tasan ja käytiin jo toista lisäaikaa. Päätin, että en seuraa peliä, joskin välillä käväisin tarkistamassa tilanteen. Pystyin keskittymään konserttiin, mutta sitten joku laulukilpailun seuraaja kirjoitti Areenan lähetysikkunaan, että Kärpät on voittanut suomen mestaruuden. Se sai minun keskittymiskykyni hieman sekaisin, sillä olen kotoisin Oulun seudulta ja sen vuoksi Kärppä-fani. Mielestäni mielenkiintoisinta tässä on se, että Sibelius-laulukilpailun kuuntelija välittää tällaisen uutisen. Ei taida Sibeliuksen ja jääkiekon välinen kuilu kuitenkaan olla kovin syvä.

 …

Palaan takaisin suoraan lähetykseen. Lotta Emmanuelsson ja Heikki Pellinen keskustelevat konsertin jälkiosan esityksistä. Tässä näkyy tuon yllä mainitun häiriötekijän vaikutus. Keskustelun anti jää hieman katkonaiseksi. Mieleen jää Pellisen mielipide ruotsin kielestä: ”ruotsi on hyvä laulukieli”.  Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä. Kuorolaulajana totean, että monet ruotsinkieliset serenadit ovat lauluista parhaimpia. Esimerkkinä mainittakoon Kristallen den fina. Se ehdottomasti pitäisi laulaa vain ruotsiksi, niin tönköltä suomennos maistuu.

…

Haastattelut ja keskustelut menivät senkin vuoksi minulta sivu suun, koska piti valita ehdokkaani kilpailun voittajaksi. Olin hankalan tilanteen edessä. Päätin, että valitsen oman suosikkini kahden kilpailijan väliltä: hän on joko Aarne Pelkonen tai Erica Beck. Hiirikäteni tempoili levottomana näiden kahden nimen välillä. Ajattelin, että olen solidaarinen sukupuolelleni ja valitsen miehen. Toisaalta, kyllä Beckissä oli lumoa ja tenhoa.

Päätin kuunnella pikaisesti Pelkosen ja Beckin alku- ja välieräsuorituksia. Ne ratkaiskoot. Hyviä olivat molemmat, suoraan sanoen paljon parempia kuin loppukilpailussa. Kun olin aikani kuunnellut, löysin Beckin esityksestä jonkin heikon kohdan. Valitsin aikailematta Pelkosen.

Aarne Pelkosen alku- ja välieräsuoritukset ovat suurta taidetta. Kyseessä on kypsä lied-laulaja. Hän osaa kertoa tarinaa, hän osaa tulkita. En haluaisi verrata hänen ja Beckin suorituksia. Beckin esitystä on myös suuri nautinto kuunnella. Nimenomaan minulle ehkä suurimpana miinuksena on hänen ajoittain liioitteleva ilmehtimisensä.

Lopulta Aarne Pelkonen voitti koko kilpailun ja hän oli myös Ylen äänestyksen paras. Heikki Pellinen luetteli kilpailun päätyttyä voittajan parhaita ominaisuuksia tähän tapaan: ”armoitettu kertoja, äänelliset kvaliteetit, yhteistyö pianistin kanssa, komeata laulua.”

Kilpailun lopullinen järjestys meni lähes täydellisesti yksiin omien mieltymysteni kanssa. Siksi uskaltauduin laittamaan myös tämän kirjoitukseni näkyviin. Erica Beck oli kilpailun toinen ja Hanna Rantala kolmas. Ainoa pienen pieni erimielisyys tuli virolaisen Dede Tuurin sijoituksesta. Kilpailun tuomaristo sijoitti hänet neljänneksi. Itse en olisi laittanut häntä niin korkealle. Toisaalta olisihan se ollut ehkä ”impivaaralaista”, jos finaalin molemmat ulkomaalaiset olisi sijoitettu viimeisiksi.

Aarne Pelkonen

Lopussa haastateltiin voittajaa. Olipas niin tyynen rauhallinen ja jäyhä kaveri. ”Aarne ei paljo tuulettele”, kirjoitti joku lähetysikkunaan. Ei todellakaan tuuletellut. On juuri voittanut kansainvälisen laulukilpailun ja seisoo mikrofonin edessä kuin viilipytty. Korostaa vain nöyryyttä ja kiitollisuutta. Tätä katsoessa ei uskoisi, mutta laulaessaan hän on aivan toinen persoona. Siitä voi jokainen itse vakuuttua. Ylen areenassa hänen kuin muidenkin esitykset ovat ainakin jonkin aikaa nähtävillä.  

Linkkejä:

http://yle.fi/aihe/tapahtuma/2015/04/25/iii-kansainvalinen-sibelius-laulukilpailu-finaali-la-254

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailijat.asp

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailun_tulokset.asp