Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa

Elämää Verikirkon edustalla keskiviikkona 14. kesäkuuta ennen illan konserttia

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin. Itse asiassa olisin halunnut mennä Aleksandrinski-teatteriin katsomaan näytelmäversiota Fjodor Dostojevskin myöhäisvuosien kertomuksesta Naurettavan ihmisen uni. Esitys oli kuitenkin loppuunmyyty ja iltaohjelma piti miettiä uudestaan. Valitsin tuon konsertin, vaikka tarjolla olisi ollut myös muuta teatteria. Tuo Dostojevskin kertomus on minulle erityisen kiinnostava ja toivon näkeväni esityksen myöhemmin. Muihin tarjolla oleviin näytelmiin minulla ei olisi ollut samaa tunnesidettä.  Musiikki sen sijaan sopii aina. Ja kun siihen liitetään ikonien täyttämä kirkko, tunnen luterilaisuudestani huolimatta olevani pyhyyden äärellä. Ortodoksista musiikkia kuunnellessa sielu lepää. Se on minun voimanlähteitäni ja sopii loistavasti myös kesäiltaan.

Paikkana oli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Nykyisin kirkko on pääasiassa museokäytössä. Kesällä siellä järjestetään konsertteja. Minä olin kuuntelemassa Pietarin konserttikuoroa, joka esiintyy kirkossa kesäisin muutaman kerran. Joka toinen keskiviikko on kuorolla esiintyminen. Käsittääkseni paikkana vuorottelee Iisakin kirkko.

Pietarin konserttikuoro on saanut nykyisen nimensä toukokuussa 2016. Entinen nimi on Smolnan katedraalin kamarikuoro. Kyseessä on siis sama kuoro, josta olen kirjoittanut jo muutaman kerran. Vuoden 2014 heinäkuussa olin Iisakin kirkossa katsomassa kuoron esitystä Rahmaninovin Vigiliasta. Siitä konsertista on juttu täällä. Seuraavan kerran näin kuoron esiintyvän Mariinski-teatterin konserttisalissa vuonna 2015. Siitä esityksestä on maininta täällä.  Myös Verikirkossa olen nähnyt kuoron kerran aikaisemmin. Siitä konsertista olen kirjoittanut täällä. Lisäksi viime vuonna kävin Iisakin kirkossa kuuntelemassa kuoron versiota Sergei Rahmaninovin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta. Siitäkin olen kirjoittanut blogitekstin.

Tuo aikaisempi Verikirkon konsertti olisi kai hyvä vertailukohta tähän viime viikon konserttiin. Mielestäni tämä tuorein esitys oli tasapainoisempi.  Aikaisemmassa konsertissa muutama yksittäisen laulajan ääni kuului läpi, osin häiriten. Nyt kokonaisuus oli eheämpi. Nyt suurimmat puutteet olivat laulujen aloituksissa. Lähdettiin liikkeelle hieman eri aikaan. Sen kyllä kuulee, oli kyse vaikka sekunnin murto-osasta. Mutta se ei kokonaisuutta haitannut, ei tällaiselta kesäillan lauluhetkeltä voi liikoja vaatia. En vertaile enempää. Kirjoitan juttuni nyt mieleen jääneiden vaikutelmieni pohjalta. Silloin kirjoitin sävellyksistä erikseen, nyt tyydyn pelkkään kokonaisvaikutelmaan.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

…

Ennen konserttia

Kyseessä oli kesän ohjelmaan kuuluva rutiinikonsertti. Kuten yllä mainitsin,  kuoro esiintyy kesäisin säännöllisesti joko Verikirkossa tai Iisakin kirkossa. Molemmat sijaitsevat Pietarin keskustassa turistivirtojen ulottuvissa.  Ortodoksinen kirkkomusiikki ei kyllä suuria matkailijajoukkoja puoleensa vedä. Esiintymispaikat kuuluvat kyllä matkailijoiden keskeisiin nähtävyyksiin ja siksi kuulijoiden joukossa on runsaasti väkeä, jotka saattavat Pietarin matkallaan kuulla ensimmäistä kertaa elämässään karun soinnikasta ortodoksista kirkkolaulua sen luonnollisessa ympäristössä. On olemassa pelko, että tilanteessa voi syntyä hieman levotonta ilmapiiriä, koska kaikki eivät osaa hiljentyä musiikkiin niin kuin laulujen sanoma edellyttäisi. Mutta kyllä nyt musiikki hiljensi yleisönsä. Muistan edellisiltä kerroilta, että väliaplodit ovat häirinneet kokonaisuutta, nyt käyttäydyttiin kunnioittavasti hiljentyen. Muutamia yksittäisiä valokuvaajia aina löytyy, mutta pysyttiin kuitenkin selkeästi kohtuudessa. Muutaman kerran alkoi kännykkä soida. Yhdellä kerralla puhelimen haltija ei sitä itse tainnut huomata ja katseet alkoivat kääntyä. Se oli hyvä merkki. Yleisö eli musiikissa, sen sanomassa, joka kyllä välittyi voimallisuudessaan myös kielitaidottomille. Kaiku oli karua, mutta kuoro julisti juuri sen avustamana ortodoksisen kirkkolaulun perustavaa voimaa välittäen taiteellisesti tasokkaasti musiikin kristillistä sisältöä.

 

Pietarin konserttikuoro johtajanaan Vladmir Begletsov

Konsertin ohjelma venäjäksi ja englanniksi (suurenee klikkaamalla)

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

Pavel Tšesnokovia on rinnastettu Bachiin. Niin kuin Bach käytti perustanaan saksalaista musiikkia, niin Tšesnokov rakensi ortodoksisesta perinteestä pala palalta suurenmoisen kokonaisuuden, joka on säilyttänyt tuoreutensa. Hän innoitti, hänen musiikissaan paloi sisäinen liekki. Hän vältti tuomasta musiikkiin mitään ulkoisia tehosteita. Musiikki soi koruttomana, kiinni olennaisessa, venäläisen kirkkomusiikin monivuosisataisessa perinteessä. Hän loi siivet rukoukselle ja ylistykselle yksinkertaisin melodioin, jotka lähtivät syvältä puhtaasta, kaiken täyttävästä harmoniasta. Maallisille intohimoille ei hänen musiikissaan ole tilaa. Vallankumous hiljensi miehen kristillisen. Hän kuitenkin jatkoi kuorolaulun teorian parissa luoden syvällisen teoksen kuorotaiteen perusteista. (Lähde: http://horist.ru/biblioteka/o_chesnokove.shtml)

Tarvittiin vuosikymmeniä ja tarvittiin monien ihmisten pyyteettömiä ponnisteluja, jotta Bachin musiikkia opittiin arvostamaan.  Samanlaista tietä on läpikäymässä myös Tšesnokovin musiikki.  

Kirkkosalin kattomaalauksia

Kuoro keskittyi olennaiseen, laulettiin rehdisti perinteen voimalla ja konstailematta. Oltiin juurilla, musiikki sai tilaa. Kuoro välitti energisyydellään laulujen sisällön. Annettiin äänen tulla ja kaiun viedä sanomaa eteenpäin. Lämpöisestä kesäillasta pyhäinkuvien keskeen saapunut yleisö sai kuulla musiikin voimallista viestiä.

Laulun voima sai intensiivisyydellään yleisön hiljentymään mutta kokonaisuudessaan mitään erityistä kontemplatiivista pyhyyttä se ei saliin tuonut. Ei herkistytty ristinmerkkeihin. Oltiin ennen muuta korkeatasoisen kulttuurin äärellä. Se loi kyllä eräänlaisen vastavoiman sille ulkona kumuavalle suurkaupungin hälylle ja kaupallisuudelle, jonka yleisö oli konserttiin tullessaan ulkona kokenut. Paitsi voimaa laulussa oli myös harmoniaa. Oli malttia hillitä äänen liiallista avautumista. Suuressa linjassa edettiin, keskityttiin kokonaisuuteen. Crescendot olivat eteenpäin pyrkiviä ja sulavia. Kirkon kaiussa kuulijat kokivat hetkittäin olevansa syvän, lähes kipunoivan pauhinan keskellä. Päästettiin täysillä, mutta laulajat eivät kuitenkaan sortuneet sanomaansa huutamaan. Maltettiin julistaa välillä myös hiljaisuuden kautta. Silloinkaan ei jämähdetty paikalleen vaan kerronta eteni luontevana. Voiman ja energisyyden avain oli kuoron tasapainoisuudessa, johon se on kypsynyt yhdessä sitkeän harjoittelun kautta.  Laulajat kykenivät hallitsemaan ääntänsä ja tiesivät, missä kohden ja miten voimansa purkaa.

Konsertissa oli kaksi solistiosuutta. Niistä ensimmäinen oli konsertin toisessa numerossa. Kyseessä oli Tšesnokovin laulu ”Autuas mies” (Блажен муж), jossa solistilla on hyvin keskeinen osuus. Konsertin ohjelmassa on mainittu myös soolon esittäjän nimi. Hän on bassobaritoni Anton Avdejev, yksi kuorolainen muiden joukossa.

Konsertin alkunumero oli ollut eräänlainen johdantolaulu, alkurukous. Toisessa laulussa lähdettiin varsinaisesti asiaan. Siinä solisti osoitti voimansa, sai ainakin minut lähes häkeltymään energisellä ja kaikkinensa vahvalla laulutyylillään. Kuoron tehtävänä oli aktiivisella laulullaan säestää solistia. Sen ei tarvinnut hillitä voimaansa, koska solistin kantava ja komea ääni kyllä nousi sanomaansa julistavan kuoron yläpuolelle. Tuloksena oli hienosti yhteen sointuva kokonaisuus. Laulussa oli hyvin voimallisia kohtauksia. Suoraan sanoen eräässä kohdassa minulla nousivat kylmät väreet ihon pintaan. Niin vaikuttavasti solisti laulun sisältöön eläytyi.

Yritin kuunnella Youtubessa samaa laulua.  Löysin kyllä erilaisia versioita. Ne eivät ole yhtään mitään verrattuna tuohon Verikirkon live-esitykseen, jossa kirkon karu kaiku toi sisältöön oman erityisen panoksensa.  Kirkkotila antoi esitykselle sen syvän pohjan, jonka päälle esitys rakentui. Äänitykset eivät kykene välittämään aidon akustiikan luomaa kokonaisvaikutelmaa.  Videota katsoessa basson voima ei päässyt oikeuksiinsa eikä sopraanojen enkelimäiset äänet päässeet leijumaan kirkon korkeaan avaruuteen.

Konsertti tuntui seuraavan nimenoman ortodoksista esitysperinnettä. On tärkeää, ettei vain laulaa hoiloteta kuin oopperassa tai konserttisalissa. Kirkkotila ympäristönä tuo oman visuaalisen ja auditiivisen perustan, jota ei sähköisin keinoin ainakaan kuoron ollessa kyseessä kyetä välittämään. Täytyy olla henkilökohtaisesti tilassa läsnä.

Konsertin toinen soolo oli lyhyempi. Sen esitti hienoääninen tenori konsertin loppupuolella eli Rahmaninovin osiossa. Hieman äänessä oli kireyttä, mutta kyseessä on alkava ja kehittyvä laulaja. Kokonaisuudessa äänestä huokui herkkyyttä ja ilmaisullisuutta. Olen nähnyt tuon saman laulajan aikaisemmin sekä tämän kirjoituksen alussa mainitsemissani konserteissa, että myös Mariinsky.tv:n suorissa nettilähetyksissä. Kyseessä on hyvin nuorennäköinen kaveri. Laulaja on jäänyt mieleeni hillityn rauhallisella olemuksellaan. Lisäksi muita hieman pienikokoisempana hän jotenkin osuu silmiin.  Edellisissä konserteissa hän esiintyi hillitysti, välillä tuntui, avasiko hän suutaan ollenkaan.  Pohdin tuolloin, oliko kyseessä basso, jolle oli annettu oma tehtävänsä tukea kuoroa vain tietyissä kohdin. Nyt hän osoittautuikin teknisesti lahjakkaaksi ja ääniväriltään hienoksi tenoriksi, joka siis laulaa ja on laulanut kuin kuorossa pitää eli puskematta omaa ääntään väkisin esille.  Nyt hän sitten näyttäessään solistin taitojaan paljasti äänivarojensa voiman. Se oli vaikuttava soolo.  

Konsertin ylimääräinen kappale ansaitsee oman luonnehdintansa. Siinä hiljaisuus pääsi tasapainoisimmin esille. Laulu lähti liikkeelle täydestä hiljaisuudesta. Sen edessä kirkkosali hiljeni runsaiden aplodien jälkeen. Tunnelma oli rauhaisa, laulajien olemuksesta oli konsertin tuoma jännitys kutakuinkin hävinnyt. Senkin ansiosta kuoron ilmaisu tuntui saaneen kuin lisää sisäistä voimaa. Voima voi välittyä myös hiljaisuuden kautta.

Ääni voimistui vähitellen, levollisena. Kuulin nyt varmaan koko konsertin herkimmän pianissimon ja sitten tasaisesti nousevan koskettavan crescendon, jossa kirkkotilan kaiku pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Sitten kuoro antoi vyöryä saundiaan eteenpäin tempoaan kiihdyttäen. Konsertti päättyi vapautumiseen. Hyvillä mielin poistuttiin kirkkotilasta.

Kristuksen ylösnousemuksen katedraali. Konsertti on ohitse, pilvet väistyvät taivaalta.

…

Konserttiin liittyy vielä jälkinäytös, joka voi tuntua turhalta ja typerältä, mutta kerron kuitenkin.

Konsertin loputtua käveleskelin vielä tyhjenevässä kirkkosalissa. Annoin sielun levätä, katselin erityylisiä ikoneita, otin muutaman kuvan, vaikka olin aiemmilla käynneilläni kuvannut kirkon jo moneen kertaan. Pysähdyin alttaritaulun eteen. Tutkin tarkasti sn keskellä olevaa kullattua porttia. Tuo kierrokseni kesti muutaman minuutin. Poistuin ulkosalle, jossa minua odotti puolipilvinen hieman kylmenevä, mutta silti lämpöinen heikon viileähkön tuulen saattelema kirkas kesäilta.  Ulko-oven luona oli kaksi nuorta naista, joita ohi kulkiessani tervehti suttuisiin farkkuihin pukeutunut mies. Hän osoittautui yllättäen kuorolaiseksi, olisikohan ollut peräti kuoron johtaja. Kova oli kontrasti, kun juuri äsken sama mies oli seisonut komeassa smokissa musta siisti rusetti kaulassa. Naiset tervehtivät miestä iloisesti ja kehuivat konserttia: ”Здóрово получилось!” (eli ”Hienosti meni”). Samaan aikaan kirkon toisesta päästä saapui lisää ”epämääräisesti” pukeutunutta nuorisoa. Kyllä, kyseessä oli kuoron mieslaulajia, nuoremmasta päästä. Naisia ei vielä näkynyt, ehkä heillä vaatteiden vaihto sujuu hitaammin. Nuorukaisista joku kantoi pukupussia, muutama oli työntänyt silitetyn smokkinsa pieneen selkäreppuun. Eräällä se oli pistetty pelkkään muovikassiin. Siitä silotellusta, smokkipukuisesta hyvin kuororivistöön ryhmittyneestä laulajakaartista ei ollut enää jälkeäkään. Oli resuisissa farkuissa ja mauttomissa pusakoissa tai paidoissa kulkeva porukka, kuin lauma mopopoikia. Muutamalla lenkkaritkin olivat tyystin kuluneet, aivan kuin olisi napattu jostain surkeimman kirpputorin poistolaatikosta. Pojat juttelivat niitä näitä ja näyttivät kiirehtivän koteihinsa. Se tenorisoolon esittänyt oli pukeutunut siististi ja kulki käsi kädessä teinityttönsä kanssa. He kulkivat herkkinä muista erillään toinen toisiinsa herkkinä liki, sydän lämpöä täynnä. Rempseästi jutellen muu joukko näytti etenevän lähinnä metroaseman suuntaan. Tuo naiskaksikko oli tullut poikien mukaan. Juttua riitti. He varmaankin olivat opiskelleet yhdessä.  Naiset tiesivät kyllä kuorolaulusta paljonkin. He yrittivät kai jotain kysellä konsertista ja poikien laulu-urasta, mutta sellaiseen ei nyt ollut kiinnostusta. Siirryttiin hyvin pian muihin juttuihin.

Kuoro koostui paljolti nuorista laulajista. Nimenomaan miehissä näytti olevan paljon nuorta laulajakaartia. Naisissa oli hieman enemmän keski-ikäisiä mutta toisaalta miesten joukossa olivat kuitenkin ne vanhimmat. Yksi mies näytti kasvoiltaan vanhalta, mutta olemukseltaan ja pukeutumiseltaan käveli tuossa ryhmässä kuin nuori skeittikourujen tai mopojengien sankari.

Myönnän liioittelevani, mutta oli tuo näkemäni kuitenkin aikamoinen kontrasti verrattaessa siihen kuororooliin. Ego nätti olevan nuorilla miehillä vahva ja olemus sen mukaisesti vapautunut. Kyse oli kuitenkin nimekkään ammattikuoron jäsenistä. Mutta suunnataan katse hieman venäläiseen todellisuuteen ja historiaan. Venäjällä on paljon ammattikuoroja. Kulttuurin on kuitenkin yhä kipeämmin kamppailtava rahoituksestaan.  Kuorolaulajat ovat aina olleet pienipalkkaisia puurtajia, joista osa ehkä saattaa haaveilla jostain miljonääri-Hvorostovskin tulevaisuudesta. Ammattitaitoa heillä on riittänyt esittämään moninaisia ja monimuotoisia teoksia, mutta pahnan pohjimmaisia kun ollaan, niin toistaiseksi joudutaan ehkä hankkimaan lisätienestejäkin eri keinoin.  Jos mennään tsaarin ajan Venäjälle, niin kuorolaulajat saattoivat olla pelkkiä maaorjia tai muuten alamaisia, ehkä jopa vankeja. Eikä läntisessä Euroopassa tilanne ole ollut paljoa auvoisempi. Suuret säveltäjät ja taiteilijat saattoivat olla rikkaiden maaomistajien ja aateliston nöyriä palkkalaisia. He tekivät uskollisesti rahakkaille mesenaateilleen tilaustöitä. Kun tilaukset loppuivat tai kun välit menivät rahoittajiin poikki, oltiin elämän ikuisuuskysymysten äärellä. Suuri nero Beethoven käy esimerkistä.

RAHMANINOV

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä  Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: 

”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Tähän voisin lopettaa, sillä Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Jatkan kuitenkin vielä. Kerron hieman luennosta ja muustakin Rahmaninoviin liittyvästä.  Jos minun pitäisi mainita suosikkisäveltäjiäni, niin Rahmaninov kuuluisi kärkikolmikkoon. Tietysti taiteen alalla paremmuusjärjestykset ovat typerää, mutta suotakoon leikkimieltä siihenkin. 

 

Sergei Rahmaninov pianonsa ääressä

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi  Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/).

Hyvä, kun kaupunginkirjasto järjestää tämänkaltaisia tilaisuuksia. Luennoitsijana oli Ari Helander ja luennon varsinainen otsikko oli Sergei Rahmaninov – viimeinen romantikko.  Luennolla keskityttiin säveltäjän pianomusiikkiin, erityisesti hänen pianokonserttoihin. Säveltäjän elämää seurattiin kronologisesti ensimmäisestä pianokonsertosta aina kuolemaan saakka. Näin Rahmaninov tuli laajemminkin tutuksi.

Luento oli perusteellinen ja luennoitsijan selkeä esitystapa vangitsi kuulijat mukaansa. Se oli virvoitusta synkkyyteen. Luennoitsijaa kuunnellessa muu unohtui. Hän näyttää tuntevan hyvin aiheensa.

Kun asiaan kuin asiaan on tapana laittaa kritiikkiä, niin tulkoon sitäkin. Luennoitsija keskittyi pianomusiikkiin ja koko elämä mielestäni fokusoitui liikaa pianokonserttoihin. Onhan hänen sävellystuotantonsa toki paljon laajempi, monet mielenkiintoiset asiat jäivät käsittelemättä ja pelkistäessään luennoitsija tuli panneeksi hieman mutkia suoriksi.  Ja esimerkiksi neuvostoliittolaisen satiirikkoparin Ilf ja Petrov maininta oli trivialiteetti, joka noin lyhyenä toteamuksena jäi leimakirveen asteelle. Mutta se oli pikkuseikka.  Luento on osana sarjaa ”Viiden pianokonserton miehet”.  Sen pohjalta luennoitsija oli tehnyt rajauksensa ja luento pysyi hienosti kasassa, ei lähtenyt turhia rönsyilemään. Myös suosionosoituksista ja yleisön ilmeistä päätellen luento miellytti, joten se siitä kritiikistä.

En aio käydä lävitse luennon sisältöä. Wikipediasta löytyy helposti elämäkertatietoja ja huomasin, että sitä on luennoitsijakin käyttänyt tukenaan. Kerron itseni kannalta kiinnostavista seikoista, tosin tulen samalla toistaneeksi wikipedian tietoja.

Minua itseäni kiinnosti ensiksikin se, mitä Ari Helander kertoi vuonna 1934 valmistuneesta Rapsodiasta (Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille, op.  43). Siinähän on kyse variaatioista Paganinin tuttuun teemaan. Monet muutkin säveltäjät ovat siitä luoneet variaationsa. Olen jostakin syystä aina vieroksunut Paganinia ja siksi tuo Rahmaninovin Rapsodia on jäänyt minulla vähemmälle huomiolle.  Helander kertoi sävellyksen taustalla soivasta keskiaikaisesta Dies Irae –teemasta (”Vihan päivät”). Ja oli siinä muutakin kiinnostavaa.  Varmasti palaan vielä myöhemmin sävellyksen pariin.  Rahmaninov ei kutsunut sävellystään pianokonsertoksi. Luennossa se kuitenkin täyttää luentosarjan nimen vaatiman viidennen pianokonserton tehtävän.

Täällä voi nauttia Rapsodiasta Paganinin teemaan Rahmaninovin itsensä soittamana:

https://www.youtube.com/watch?v=KL5aiUKPt3Q  .

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen sinfonian ensiesityksen (maaliskuussa 1997) saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa (Korjattu, ks. lopun kommentti!). Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan vaan tyytyi yllä mainittuun rapsodiaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Sinfonian nro 1 jälkeen iskeneestä masennuskaudesta Helander kertoi melko perusteellisesti. Rahmaninov ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin (1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Luennoitsijan mukaan Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Marilyn Monroe ja Tom Ewell elokuvassa Kesäleski

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui vuonna 1901 luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuellin elokuva tuon musiikin myötä tulee. Selvennän, että Marilyn nousi mieleen omasta päästäni. Luennoitsija ei häntä maininnut.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Nikolai Dahl

Helander kertoi hienon yksityiskohdan Dahlin urasta. Hän muutti 20-luvulla Neuvostoliitosta Libanoniin ja alkoi soittaa alttoviulua paikallisessa amerikkalaisen yliopiston orkesterissa. Sattui kerran niin, että orkesterin ohjelmassa oli Rahmaninovin toinen pianokonsertto. Koska orkesterin jäsenenä oli konserton synnyn kannalta olennaisen tärkeä henkilö, sai alttoviulisti Dahl kunnian tulla esityksen jälkeen kumartamaan innostuneen yleisön eteen. Ei hän ollut kuka tahansa alttoviulisti, vaan henkilö, jonka nimi oli kirjoitettuna sävellyksen nimilehdelle. Tuo esitys oli varmaan yleisölle, orkesterille ja varmasti ennen kaikkea Nikolai Dahlille ikimuistoinen.

Pari kertaa viitataan myös tapaamisiin kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Siinä kirjailijalegenda esitetään valitettavan negatiivisessa valossa. Joku sai varmasti hänestä hölmön kuvan. Rahmaninovin seurana on maineikas oopperalaulaja  Fjodor Shaljapin (1873 – 1938). Shaljapin esitti Rahmaninovin kanssa Tolstoille yksinlaulun ”Kohtalo” (Судьба, ”Fate”), jossa kuuluu Beethovenin viidennen sinfonian alkuteema. Tässä sen esittää loistava baritoni Sergei Leiferkus: https://www.youtube.com/watch?v=L2OmroeblNA.

Muista Rahmaninovin ajan pianistiystävistä luennoitsija pani merkille erityisesti ukrainalaissyntyisen Vladimir Horowitzin (1903 – 1989), josta kehittyi loistava Rahmaninovin musiikin ja erityisesti kolmannen pianokonserton tulkitsija. Kyseessähän on pianistilta erityistä taituruutta vaativa konsertto. Horowitz soitti konserton konservatorion lopputyönään ja onnistui siinä loistavasti. Sen myötä miehistä tuli hyvät ystävät. Rahmaninovin kolmas pianokonsertto säilyi Horowitzin pitkän uran ohjelmistossa loppuun saakka.

Rahmaninovista on todettava se seikka, että Amerikassa asuessaan hän oli ennen kaikkea konserttipianisti ja siinä roolissaan varsin suosittu. Säveltäjän työ välillä hieman takkuili eikä se tuonut hänelle huomattavammin tuloja.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leiferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Isä Sergei ja tytär Tatjana. Perheessä oli kaksi tytärtä, joista Tatjana syntyi v. 1907

Sergei Rahmaninov ja tyttärenpoika Alexandre vuonna 1935 

…

Yllä kerroin jo kolmannesta pianokonsertosta. Siihen liittyy myös australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Se toi minut elokuvan äärelle.  Mutta Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle. Mutta se kuuluu näihin elokuviin.

…

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

….

Lopuksi haluan vielä palata luentoon. Helander kertoi, että kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä.  

Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt. Laitan vertailun vuoksi myös Jevgeni Kissinin version: https://www.youtube.com/watch?v=SCm9O2KNEX4. 

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni. Tuolloin 70-luvulla rikottiin rockin raja-aitoja klassisen suuntaan välillä yllättävän rohkeasti. Minä ajattelen sitä vain hyvällä. Siitä pääsi kuin varkain vehreämpiin maisemiin.

1970-luvun alussa ostamani levyn kannessa oli tämä kuva.

Päivitys 9.3.2018

Korjattu virheellinen tieto Rahmaninovin henkisestä romahduksesta. Se tapahtui vuonna 1997 Sinfonian nro 1 ensiesityksen jälkeen. Esitys tapahtui Pietarissa ja syynä oli lähinnä kapellimestari Aleksandr Glazunovin ja säveltäjän henkinen etäisyys. Kaiken lisäksi Glazunov totesi myöhemmin valmistautuneensa esitykseen huonosti ja epäsuorasti vihjaa olleensa esityksen aikana humalassa.