Antti Timosia
löytynee Suomesta pilvin pimein. Tämä Antti Timonen ei kuitenkaan ole Suomesta.
Hän on Uhtualta syntyisin oleva karjalainen kirjailija, joka eli suurimman osan
elämästään Neuvostoliitossa. Hän on siis jo edesmennyt ja olisi täyttänyt toukokuussa
100 vuotta. Suomeksi hän kuitenkin
kirjoitti. Romaania Me karjalaiset
(1971) pidetään hänen pääteoksenaan. Sen minä olen nyt lukenut. Ei se ole tähän
hetkeen kovin muodikas teos, mutta minulla sen lukemiseen oli oma sisäinen
motiivini.
Timonen eli
vuosina 1915 – 1990. Me karjalaiset
käsittelee Vienan Karjalan tapahtumia vuosina 1918 – 1922. Tuolloin alueella
käytiin epävirallisesti sotaa. Yhtäältä Suomen valkoiset aloittivat omat Vienan
retkensä Suomen sisällissodan aikoihin vuonna 1918. Toisaalta bolševikit
vakiinnuttivat alueella asemiaan ja valtaansa. Kyseessä on siis historiallisiin
tosiasioihin pohjautuva sotaromaani, jossa viitataan todellisiin asiakirjoihin
ja tapahtumiin. Henkilöistä suurin osa lienee fiktiivisiä, mutta heistäkin
monella voi olla todellisuudessa oma esikuvansa. Omalla nimellään esiintyviä
todellisia henkilöitä on mm. suomalainen heimosoturi ja metsäsissipäällikkö
Jalmari Takkinen, joka johtaa Vienassa taistelevia valkoisia. Romaanin kertoja
viittaa usein todellisiin lähteisiin ja asiakirjoihin, kerran myös Takkisen omiin
muistelmiin, mikä osoittaa tekijän perehtyneen aiheeseensa.
Romaani on
kirjoitettu vuosina 1964 – 1969. Ilmestyttyään se sai Neuvostoliitossa
virallisella tasolla merkittävästi kiitosta. Vuonna 1972 Timonen sai Venäjän valtionpalkinnon.
Hän toimi kirjailijan työnsä ohessa useissa yhteiskunnallisesti tärkeissä
tehtävissä ja hänelle mm. myönnettiin myös arvostettu Karjalan kansantaiteilijan
arvonimi. Hän oli siis lähellä valtaa. Tämä tulee näkyviin myös romaanissa.
Siinä on paljon ideologista painolastia, mitä tällaisissa sotakuvauksissa oli
vaikea välttää. Sen ei toki sinällään tarvitse vaikuttaa teoksen taiteelliseen
tasoon.
Kun
80-luvulla oleilin Petroskoissa ja tutustuin myös sikäläiseen kirjallisuuteen,
Timosen tuotantoon en kuitenkaan tuolloin välittänyt perehtyä. Timonen kirjoitti
paljon sodasta enkä ole koskaan ollut mikään sotakirjallisuuden ystävä. Lisäksi vierastin juuri neuvostokirjojen pateettisuutta. Olin oppinut kuulemaan
ja lukemaan sen kaltaista sotapaatosta, että ei karjalaista sotaromaaniakaan
tehnyt mieli aukaista. Nyt halusin lukea romaanin ja samalla päätin jättää
kaiken ideologisen painolastin sivummalle. Halusin kiinnittää huomion teoksen
muihin seikkoihin ja tutkailla, löytyykö romaanista enää tänä päivänä mitään
arvokasta. Todettava on jo tässä vaiheessa, että en ole pystynyt aatteellisuutta pakoilemaan.
Karjalassa Antti
Timosta ei ole unohdettu. Siellä vietettiin hänen syntymän 100-vuotispäivää ja
hänestä on vastikään mm. ilmestynyt venäjänkielinen tutkielma. Kysyä sopii,
onko kirjailijalla nykyisin painoarvoa.
Teos on noin
500-sivuinen tiiliskivi. Lukukokemuksena se on epätasainen. Välillä se jää
junnaamaan paikalleen eikä eteenpäin pääse millään. Tuntuu kuin rämpisi
Karjalan soissa. Sitten siten yllättäen vastaan nousee jokin eläväinen kohtaus,
joka avautuu keitaana lukijan eteen, jos nyt siten tällaista kielikuvaa voi
käyttää karuista tapahtumista kerrottaessa. Romaani luo eräänlaista
panoraamakuvaa Vienan Karjalan sodankäynnistä. Sekavan kuvan siitä minun
kaltaiseni lukija alussa saa, mutta loppua kohden tilanne selkenee, kokonaisuus
alkaa hahmottua. Ajoittaisesta
raskaudesta ja turhasta aineistosta huolimatta romaanista löytyy vahvoja puolia
siinä määrin, että plussan puolelle katson jääneeni.
 |
| Järvi myrskyn keskellä. Taiteilija V.Poljakovin kuvitusta romaaniin. |
Mainitsen
yhteenvetona romaanista muutamia myönteisiä seikkoja:
1) Teos on dokumentäärinen ja koko ajan
romaania lukiessa käy ilmi, että kirjailija on tehnyt romaania valmistellessaan
perusteellisen pohjatyön. Tapahtumat ovat kiinni ajassa ja paikassa. Lukija
tuntee olevansa koko ajan elävänsä siinä mukana. Vaikka minullekin väsymys
välillä tuli, niin se oli vain kahlattava loppuun.
2) Romaani on kirjoitettu suomeksi,
mutta karjalaiset keskenään jutellessaan puhuvat karjalaa. Romaanissa on monin
paikoin herskyvää karjalankielistä dialogia. Todella nautin niitä lukiessani.
Ne ovat aitoja ja luontevia, soljuvat elävinä ja läsnä olevina. Tulee kotoinen
tuntu.
3) Romaanin päähenkilö on karjalaismies
nimeltään Vasselei, entinen tsaarin armeijan sotilas. Hänen tarinansa ja kohtalonsa on kuvattu
herkästi myötäeläen. On helppo tuta hänen elämän tuskansa ja mietteensä
tapahtumien edetessä hänelle epäedulliseen suuntaan. Romaanin alussa tapahtumat
etenevät niin, että hän ajautuu taistelemaan valkoisten puolelle rintamaa,
toisin kuin hänen nuorempi veljensä Riiko, joka sotii punaisten riveissä. Romaani seuraa Vasselein elämän vaiheita. Hän harhailee kahden puolen rajaa, kunnes huomaa jääneensä loukkoon valkoisten puolelle. Paluuta omiensa pariin ei tunnu olevan ja Vasselei joutuu välillä melkein vainoharhaisuuden valtaan. Hänen kokemusten
kautta tuo raskas sota tulee lukijalle tutuksi. Hänen perheensä kautta avautuu
myös portti karjalaiseen luonteeseen ja elämäntapaan.
…
Olisin ehkä
tarvinnut oheen Vienan Karjalan kartan ja henkilöiden nimilistan. Nyt
hypähdeltiin romaanin edetessä paikasta toiseen, samalla henkilöt vaihtuivat,
nimet unohtuivat. Ei ollut kärsivällisyyttä pysähtyä heitä muistelemaan. Välillä
ollaan myös Suomen puolella ja siten taas palataan takaisin Karjalaan. Kokouksia pidetään, asioista kiistellään,
riitoja ratkaistaan joskus puhumalla, joskus asein. Konfliktista toiseen
eletään järkytysten, toivon ja toivottomuuden tunteiden välimaastossa. Sodassa
tilanteet vaihtuvat tiuhaan. Lukiessa on joskus vaikea pysyä niissä mukana. Panoraama
tuntuu välillä sekavalta mutta loppua kohden kokonaisuus alkaa hahmottua.
Karjalaisten talonpoikien asenteet kääntyvät vähitellen bolševikkien puolelle.
Valkoisten selkäranka murtuu, sotilaat turhautuvat. Tämän neuvostoyhteiskunnan
ideologiaa mukailevan suunnan Antti Timonen on kuvannut taitavasti, kansan
psykologisen tajunnan sisintä ymmärtäen. Ongelmana ovat vain nuo ideologiset
painotukset, jotka voivat vääristää totuutta, tai ainakin tuovat mukanaan
empiviä kysymyksiä, mitenköhän asiat todellisuudessa olivat.
On toki
suhtauduttava kirjailijaan ymmärryksellä. Se on kirjoitettu 60-luvun
Neuvostoliitossa, mikä on tuonut kirjailijalle omat rajoituksensa. Uudesta neuvostovallasta
luodaan kuvaa kommunistisen ideologian suojalasien kautta. Se ei minua nyt lukiessani
häirinnyt. Enemmän minua kiinnosti, pystyykö rehelliseen kuvaukseen pyrkivä
kirjailija jotenkin kiertämään nuo rajoitteet ja avaamaan edes rivien välistä
joitain ristiriitaisia tuntemuksia. Ja kyllähän hän siihen omalla tavallaan
pystyy. Epävarmuutta on pinnalla ja pinnan alla. Köyhä kansa taipuu kuitenkin
tukemaan omiaan ja suomalaiset jäävät vihollisen osaan.
En ole
koskaan ollut näistä suomalaisten Vienan retkistä kiinnostunut. Minusta ne ovat
pohjimmiltaan tuntuneet vastenmieliseltä uholta. On menty muka vieraalle maalle
vapauttamaan sukulaisheimoa. Ristiriitaisuutta käsityksessäni on kuitenkin
ollut, sillä sisälläni sykkii suomalais-isänmaallinen veri ja uskon, että
ainakin osin on rajan taakse matkanneiden ihmisten sydämissä ollut vilpitön
tarkoitus. Ei kuitenkaan noin periaatteessa tee pahitteeksi tutustua myös
vastapuolen näkemykseen. Toki Timosen romaani heijastaa vanhaa neuvostonäkemystä.
Jos historia kiinnostaa, niin paljon antoisampaa olisi tutustua venäläisten ja
karjalaisten nykytutkijoiden näkemyksiin, poikkeavatko ne Timosen teoksen
hengestä ja tulkinnoista.
Timosen
ideologinen asenne on selvä. Valkoiset ovat miehittäjiä ja siksi pahoja.
Punaiset puolustavat paikallisia asukkaita, he ovat hyviä. Eihän tässä
periaatteessa mitään väärää ole, mutta ei hän silti ihan näin mustavalkoisesti
asiaa käsittele. Tietysti ennakkoasenteilla on vaikutusta taiteelliseen tasoon,
mutta kyllä Timonen on ollut aito kirjailijasielu, joka ei täysin pelkäksi propagandamaakariksi
alennu. Timonen kuvaa sitä, kuinka paikallisille asukkaille valkoisten
suomalaisten tarkoitusperät alkavat tuntua vierailta ja he kääntyvät punaisten
puolelle. Osa on varmempi vakaumuksestaan, osa on epätietoisempaa ja heiltä
tilanteen tajuaminen vie hieman enemmän aikaa. Kova hinta tästäkin sodasta
maksetaan mutta karjalaispatrioottina Timonen
näkee sen vain yhdistävän kansaa.
Mielessäni
pyörii kysymys, millaisia uusia tulkintasävyjä Timonen olisi noille
tapahtumille antanut, jos olisi saanut elää vähän pitempään. Enkä liene
ajatuksissani yksin. Olen nimittäin nyt lukaissut muutaman hänestä tehdyn muistokirjoituksen.
Eräs Timosen hyvin tuntenut henkilö toteaa hänen harmitelleen elämänsä
viimeisinä vuosina, kun ei pystynyt enää heikentyneen terveytensä vuoksi
kirjoittamaan. Nähtävästi hänellä oli jäänyt jotain hampaankoloon ja ehkä
uudessa henkisesti vapaammassa ilmapiirissä hän olisi tarkastellut
kirjoittamiaan asioita hieman toisin silmin. Tätä en nyt halua ryhtyä
spekuloimaan, kun olen pelkkien mielikuvien varassa. En valitettavasti
laittanut tuon muistokirjoituksen tekijää muistiin enkä viitsi arvuutella,
vaikka pari nimeä onkin mielessä.
Minulle nykynäkökulmasta
tarkasteltuna tuntuu punaisista annettu kuva sen verran kaunistelevalta, että
jonkinlainen kohtalon iva siitä ainakin loistaa läpi. Kovin sovittelevasti
romaanin punainen johto suhtautuu heidän puolelle siirtyneisiin
valkoisiin. Rangaistus- tai
kostotoimista kyllä keskustellaan mutta niihin ei ainakaan liiemmin päädytä. Hyväntahtoinen
kanta pääsee voitolle. Ei liioin valkoisia tukeneiden tai heidän riveissä
taistelevien henkilöiden sukulaisia vainota, vaikka uhkaa toki on. Esimerkkinä
mainittakoon erään rikkaan kauppiaan poika, joka kertoo itsensä pakotetun
valkoisten joukkoihin. Myös Vasselein suku on välillä hankalassa välikädessä,
mutta enemmän he taitavat pelätä valkoisten kostoa punaisten puolella taistelevan
Riiko-veljen vuoksi.
Mainitsemallani
kohtalon ivalla tarkoitan 30-luvun puhdistuksia, jolloin myös sukulaiset
joutuivat tuomiolle toisten ”rikoksista”. Ehkä Timosen kuvaus on oikea ja
totuudenmukainen. Kuitenkin minulla nousee mielikuvia, että Timonen on romaania
kirjoittaessaan ajatellut myös 30-luvun vainoja ja niiden syyttömiä uhreja.
Silloin tilanne oli hieman toisenlainen. Voisiko tosiaankin Timonen silloin
60-luvulla romaaniaan kirjoittaessaan vihjanneen painotuksillaan 30-lukuun,
jolloin tilanne olikin päinvastainen? Ehkä tuo on vain minun mieleeni noussut mörkö mutta on se voinut olla sellainen myös monille niille
neuvostokarjalaisille kirjaa tuoreeltaan lukeneille, jotka olivat 30-luvun
tapahtumista joutuneet kärsimään.
Timonen ei tyydy pelkästään kuvaamaan tapahtumia. Teoksessa kuuluu kirjailijan oma ääni kertojana. Mainitsin jo yllä romaanin dokumentoivasta luonteesta. Tapahtumien keskeen kirjailija tuo luettavaksi pöytäkirjoja, asiapapereita ja lehtijuttuja. Lisäksi kertoja saattaa jättää hetkeksi tapahtumat sivuun, tehdä kommentteja ja pohdiskella eettisiäkin ratkaisuja. Ne tavallaan haastavat 70-luvun
lukijan ajattelemaan itsenäisesti omaa menneisyyttään sekä karjalaisten ja
muidenkin ihmisten kokemuksia. Toisaalta Timosen välikommentit ovat kyllä
johdattelevia ja siinä mielessä kuuluvat osana sen ideologista painolastia.
Jotkut ulostulot voisi kai tulkita ylilyönneiksi. Paljon tilaa Timonen tuhlaa Karjalan sivistysseuran
toiminnan kuvaamiseen. Eikä hän pysty pitäytymään 20—luvun alkuvuosissa vaan
siirtyy jopa 40-luvulle. Tässä yhteydessä myös sen tärkein rahoittaja
Kansallisosakepankki saa huutia.
Myös arvostettu
kansatieteilijä Sakari Pälsi saa osansa. Timonen on tutustunut myös hänen
muistelmiinsa Karjalan talviteillä.
Hän toteaa Pälsin kirjoittavan, että ”Karjalan kapinaan nousseet olivat ihmeen
maltillisia ja pidättyväisiä kaikkiin väkivaltaisuuksiin ja raakuuksiin
nähden”. Omassa vastakommentissaan Timonen menee jo sarkasmin puolelle:
”Meidän on pakko tunnustaa mielikuvituksemme köyhyys. Mitähän
jalon lääkärin ammatin saanut sanomalehtimies Sakari Pälsi, joka kierteli
monilla lohkoilla ja tiesi tapahtumat, olisi nimittänyt väkivaltaisuudeksi ja
raakuudeksi? Emme kykene kuvittelemaan.”
Näistä kertojan
väliin lennokkaidenkin kommenttien rönsyilemisestä huolimatta – tai ehkä myös
niiden ansiosta – romaania lukiessa selvenee, että Timonen ei ole mikään
paikallistason kynäilijä. Kyky ottaa tapahtumiin etäisyyttä ja vaihtaa näkökulmaa vaatii taitoa. Hän pystyy
muuttamaan tarvittaessa tyyliään ja pääsee tilanteista sujuvasti eteenpäin.
Minulla on lukiessa tunne, että kirjailija on tuntenut hyvin eri kirjallisia
suuntauksia. Romaanissa on välillä yllättävän modernistinen ote. Tyylissä on toki
sekavuuttakin, mutta paikoin kuvaus on upeaa. Rupesin lukiessani miettimään, että Timonen
on varmaankin tutustunut aikansa suomalaiseen sotakirjallisuuteen: Marko Tapio,
Veijo Meri ja tietysti myös Väinö Linna tulevat ensimmäisinä mieleen. En ole
tätä tarkemmin tutkinut, mutta esimerkiksi eräässä kohtauksessa Marko Tapion
tyyli putkahti elävänä mieleeni.
…
Vasselei
”Vasselei sai
reppunsa ja lappoi siihen vapisevin käsin esineen toisensa jälkeen – eväät,
kartan, kirjeen, revolverinsa, otti kiväärin… Rauhaton voima ja levoton tarmo
olivat tulleet väsymyksen tilalle. Hän juoksi jäkälikön poikki, ei huomannut
miten saappaat ryvettyivät välillä suomutaan ja välillä raapiutuivat teräviin
kiviin. Hän juoksi ja juoksi aivan kuin puukolla rintaan lyöty mies olisi ollut
kintereillä. Juoksua helpottaakseen hän viskasi kiväärin suolle. Ei hän pelkuri
ollut eikä sen takia paennut. Olihan hänellä revolveri, jos joku olisi ajanut
takaa. Hän pakeni itseään, omaa tekoaan, sitä että oli tappanut miehen, joka
entisenä rintamakaverina ojensi hänelle tupakkamassin. Hän juoksi kunnes
kompastui suulleen eikä enää jaksanut nousta.”
Haluan
käsitellä tarkemmin myös romaanin päähenkilöä Vasseleita. Yllä olen hänestä
jo mm. maininnut, että hän taistelee valkoisten puolella, toisin kuin veljensä
Riiko. Häntä kutsutaan väliin eri lailla: Ontipan Vasselei, asumapaikan mukaan
Tahkoniemen Vasselei ja venäläisittäin Vasselei Antipov. Suomalaisten puolella
hän on saanut nimen Vilho Tahkonen.
Hänen
kohtalonsa kautta avautuu lukijalle hyvin elävänä eteen noiden vuosien
ristiriidat. Romaani kuvaa mielestäni vilpittömästi ja rehellisesti sitä
prosessia, miten ihminen ajautuu mukaan sodan tapahtumiin. Ideologiat ja
aatteet eivät siinä ole päällimmäisinä määrittäjinä. Vasselei joutuu näkemään,
kun saman kylän mies, kommunistina pidetty Mikitän Miihkei ampuu hänen veljensä.
Siitä hänen mieleensä nousee koston kierre. Vasselei joutuu kuin aallon viemänä
valkoisten puolelle, suomalaisten Vienan retkikunnan kannattajaksi. Siitä tiestä
ei sitten olekaan enää paluuta. Valkoisten joukossa hän sitten taistelee
katkeraan loppuunsa saakka.
Mikitän Miihkei
on romaanin eräänlainen negatiivinen sankari. Punaisten kannattajaa Timonen ei
sellaiseksi kuitenkaan aseta. Osoittautuu, että Miihkei onkin vakooja ja toistensa
tietämättä miehet osallistuvat taisteluihin samalla puolella. Miihkei nousee
jopa vänrikiksi. Vasselein kohtalo on
määrätty, leima on lyöty otsaan eikä hän enää pysty leiriä vaihtamaan. Lopussa
Vasselei on puhki kulunut mies. Nuotion edessä liekkien loimua katsellessaan
Vasselein mieleen puikahtaa muisto, kun hän pikkupoikana oli jäänyt yksin
katselemaan tulen loimua, kunnes havahtui muamon kutsuun. Nyt ei muamo enää
kutsu, eteen avautuu karu omakuva:
”Vasselei oli
nyt niin väsynyt ja vanha, kuin koko elämä olisi mennyt eikä mitään olisi
jäljellä. Ei kerrassaan mitään. Vain huominen taistelu. Sekään ei enää
liikuttanut Vasseleita.
Hän oli väsynyt vanha mies,
kolmenkymmenen kuuden ikäinen vanhus. Sydän oli vielä kunnossa. Vatsa kunnossa.
Jalat ja kädet voimissa. Hyvä ruokahalu. Ei puuttunut muuta kuin elämänhalua.”
Jo aikaisemmin Vasselei oli aavistanut oman kohtalonsa. Tunteet ovat hyvin
ristiriitaisia. Tässä hän keskustelee taistelutoverinsa Potapovin kanssa, joka
aloittaa:
-
Myö olemma puhtahie, niinkö? Karjalassa on nyt
kaksi voimua – Punainen armeija ja Takkisen bandiitat. A myö siun kera olemma
kolmas voima, niinkö? Sano!
-
Myökö? …Myö olemma… Mitä myö voimma?
Vasselein avuttomuudessa kuvastui
sellainen mielenkuohu ja tuska, että se lepytti
Potapovia:
-
Mitäkö voimma? Lähtie pois tästä bandiittijoukosta.
-
Minne?
-
Minnekö? Miehän sanoin. Karjalassa on kaksi
puolta. Männä sinne taika jiähä tähä. Muuta valinnan varua ei ole.
-
A sieltä miät… Itse tiijät.
-
Tiijän. Miunki nimi on sielä pahoilla kirjoilla.
-
Sielä miät… Vasselei toisti miettien. – Niin kuin
vesikauhuiset koirat. Jotta emmä enämpi mänis puromah. Parahassa lykyssä
Siperih. Koko ijäksi. Nyt olemma kuitenki vielä elossa.
-
Ensi kerran kuulen, ken sie olet. Pelkuri.
-
Miekö? Pelkuri?! Vasselei riuhtaisi itsensä
irti, puristi kivääriä.
-
Elä hypi siinä. Ampuo sie mahat, siinä koko siun
rohkeus, ei muussa. Nyt et ammu.
Jonkinlaista
piilotettua tragikoomisuutta on kohtauksessa, jossa Vasselei lopulta pelastaa
erään punaisen hengen. Eteen tulee
tilanne, jossa Vasselei lähtee ”tekemään selvää” eräästä hänelle tutusta
henkilöstä, joka on valkoisten järjestämässä kokouksessa esiintynyt heidän
mielestä provosoivasti. Vasselei toimii päättäväisesti. Hän ottaa yllättävässä
tilanteessa aloitteen käsiinsä haluten pelastaa tuttavansa hengen ja asettaen
samalla itsensä vaaraan. Vasselei vaatii saada toteuttaa tehtävän, vaikka
toinen on jo lähdössä toteuttamaan raakaa tehtävää. Hän lähtee aseen ja lapion
kanssa saattamaan henkilöä kokouksesta ulkosalle metsän reunaan. Miehen on
ensin kaivettava oma hautansa. Mies kaivaa hautansa mutta Vasselei ampuukin
ilmaan. Mies ei ensin tajua tilannetta:
”Kuolemaa
odottava Jyrki ei pannut merkille, että Vasselein kasvoilla oli katkera hymy
hänen sähistessään: -Jos perkeleh et ala lähtie siitä, niin ammun kohti!
- ???
Vasta nyt Jyrki näki, että kolmannen laukauksen kajahtaessa revolverin
piippu oli ojennettu harmaita, matalalla liikkuvia pilviä kohti.
-Ka… Oletko sie tosissa? Jyrki ei tahtonut uskoa.
-Kuule, Jyrki!.. Vasselei sähisi hampaittensa välistä. – Jos tahot elyä,
niin ota nyt jalat alles ta lähe niin ruttoseh kuin kolme biessua olis jälestä
ajamassa. Ja unoha se, miten henkih jäit. Jos mänet kenelle sanomah, mie siut
löyvän vaikka mistä, vaikka taivahasta taikka helvetistä ta sielloin en rupie
pilvijä ampumah. No, alatko lähtie siitä!
- Ka, kuule sie…
- Sie sanoit jo kaiken! No?
Jyrin ei auttanut muu kuin lähteä. Hän käveli
hetkisen takaperin puihin törmäillen kuin ei vieläkään olisi uskonut
pelastuneensa vaan olisi odottanut kuolemaa silmästä silmään. Sitten hän lähti
juoksemaan.
Vasselei loi
sitten haudan umpeen, ettei kukaan voisi epäillä mitään.
Tässäkin
yhteydessä minulla tulee mieleen hieman myöhäisemmät tapahtumat Neuvostoliiton
ja myös Karjalan historiassa. Valkoisten puolelle joutunut Vasselei on itse
asiassa rehdimpi kuin omat 30-luvun kommunistit.
Tuo
ampumistapaus kuitenkin kertoo paljon siitä, millaisiksi Timonen on kuvannut
suomalaisia. Kyllä hänellä on täytynyt olla kokemuksia valkoisten todellisesta
raakuudesta. Sillä selittyy myös se
sarkasmi, jolla hän yllä kommentoi Sakari Pälsin kaunistelevaa lausumaa. Kyllä valkoiset on romaanissa kuvattu varsinaisiksi
raakalaisiksi. Vasselei nousee kuitenkin vaikeassa tilanteessa esiin ja
onnistuu pelastamaan tuttavan hengen. Näin hän pyrkii yhtäältä puhdistamaan omaatuntoaan
ja toisaalta osoittaa yhteenkuuluvuutta omiaan kohtaan.
Jos Mikitän
Miihkei on negatiivinen hahmo, niin Vasseleihin kohdistuu kirjailijan, kertojan
ja myös lukijoiden myötätunto. Hänen osansa on kuitenkin jäädä sodan uhriksi. Vasselein
eteen tulee tilanne, jossa valkenee, että Miihkei on itse asiassa taistellut
hänen kanssaan samalla puolella ja edennyt jopa vänrikiksi asti. Se totuus on
Vasseleille liian katkera pala.
”Mitä
perkelettä?! Tuo ääni oli Mikitän Miitrein!.. Kaikkeen muuhun Vasselei oli
valmis, mutta ei Mikitän Miitrein ammuttavaksi, vaikka olisi kuinka punainen.
Vasselei nousi ja kysyi kuitenkin:
- Kuka se on?
-
Vapautusarmeijan vänrikki, Tulkaapas tänne. Aiotteko jäädä punikkien vangiksi?
Mitä! Onko se… Vasselei?
- Emäs!...
Vasselein valtasi silmitön raivo. Valkoisen armeijan vänrikki?! Sekunnin
murto-osassa risteili liian paljon vihaa ja raivoa. Ne sumensivat järjes. Käsi
sieppasi puukon ja hän syöksyi syvässä lumessa raivosta muristen vänrikkiä
kohti.
Tällä oli
revolveri ojolla.
Synkässä
metsässä kajahti kolme laukausta. Miitrei ampui uhriaan aina kolmesti.
Vasselei
pysähtyi. Seisoi paikallaan aivan kuin taaskin epäröiden, mitä nyt tehdä,
kuollako juuri tähän ja juuri tuonko miehen kuulista. Hän alkoi hitaasti kaatua
kuin olisi etsinyt sopivaa paikkaa, mihin kuolla.
-Otatko miut, Karjalan mua?
Kuiva lumi pöllähti ja kätki Vasselein poveensa. Kuu valaisi
välinpitämättömänä lumista metsää.”
Huumoria
Hieman
ykstotinen Timosen romaani kokonaisuudessaan on. Laitan tähän myös pienen
lainauksen, joka osoittaa, että huumoriakin siitä löytyy. Minullekin siinä on
aivan uutta tietoa. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa valkoiset ovat hyökänneet
punaisten pitämään tilaisuuteen. ”Syylänenäinen mummo” nousee pelastajaksi:
”Ja äkkiä mummo pysähtyi hetkeksi,
sieppasi kädellään leveän kostonsa helmat ylös ja eteni alapuoli aivan
alastomana. Tällä tavalla Karjalassa peloteltiin karhua, jos se sattui tulemaan
metsässä naisväkeä vastaan. Tiedettiin, että karhu nousee silloin
takakäpälilleen, sylkäisee ja lähtee löntystämään pois.”
Edward
Gylling tulee tapahtumiin mukaan
Teoksen
lopussa myös Karjalan johtaja Edward Gylling tulee kirjan tapahtumiin mukaan.
Romanin keskeisiin henkilöhahmoihin kuuluva Lipkin joutuu matkustamaan
Moskovaan asti tavatakseen Gyllingin. Tämä lähettää Lipkinin Suomeen diplomaattisiin
tehtäviin järjestämään Suomen puolelle joutuneiden karjalaisten kotiinpaluuta.
Siellä myös Mikitän Miihkei ilmestyy Lipkinin puheille. Siinä vaiheessa hänen
nimensä on Mikko Hokkinen. He ovat ennestään tuttuja. Lipkin on tavannut hänet
Miihkein toimiessa punaisten puolella valkoisten vakoojana. Lipkin ei
kuitenkaan muuttolupaa myönnä, vaikka Miihkei jälleen tarjoaa vakoojan
palveluksiaan. Hän, päinvastoin, menettää malttinsa.
Tämä
viimeisen luvun loppukappaleisiin sisältyvä Moskovan matka ja Suomen osio on
teoksen huonointa osaa. Se tuntuu pahasti päälle liimatulta. Lisäksi siinä
mukana oleva ideologinen vire tuntuu poliittiselta mielistelyltä. Niin ikään Edward Gyllingin ja Lipkinin
tapaaminen on kerronnallisesti kehnosti toteutettu.
…
TV-ohjelma
Antti Timosesta
Suomessa
Timonen on unohdettu kirjailija, mutta Karjalassa häntä arvostetaan. Tämän
kuvan saan ainakin nyt, kirjailijan syntymän 100-vuotismuisteloiden yhteydessä.
Jana Zhemoitelite (Яна Жемойтелите) kertoo keväällä julkaistussa
tv-ohjelmassaan Timosesta hyvin arvostavasti. Kyse on Karjalan tv:n ohjelmasta
nimeltään Kirjakamari tämän vuoden toukokuulta: https://vk.com/video-48634186_171256362. Itsekin kirjailijana työskentelevä Zhemoitelite
katsoo Timosen olevan aiheetta unohduksiin jäänyt moderni kirjailija. Hänen
mielestään Timonen ansaitsisi myös kansainvälistä huomiota ja hän harmittelee
sitä, että hän ei ole tullut tunnetuksi Karjalan ulkopuolella. Hän pitää
kuitenkin Timosen arvokkaimpana teoksena päiväkirjoja, joita hän kirjoitti
nuoruudessaan 30-luvulla ennen sotia.
Zhemoitelite
osoittaa päiväkirjojen pohjalta, että Timonen oli ”intellektualisti, joka osasi
kirjoittaa yhteiskuntakritiikkiä rivien väliin”. ”Huumorin alla piileskeli
sarkastinen ironia”, hän toteaa. Hän kertoo eräästä tapauksesta vuodelta 1939,
jolloin nuori 24-vuotias kirjailijan alku pohdiskelee elämän tarkoitusta,
tapahtumien edetessä maailmalla mielettömään suuntaan.
Zhemoitelite
ei käsittele Me karjalaiset
–romaania. Toista romaania (Mirja)
hän kuitenkin kommentoi pehmeästi arvostellen, että se ”sisältää elementtejä,
jotka vaikuttavat ideologisilta”. Romaanin hengestä puuttuu ”se ohikiitävän
elämän kivullinen aistimus, jota löytyy Timosen päiväkirjoista”. Näin
ohjelmassa todetaan. Tuo maininta ideologisesta sisällöstä tukee myös omia
pohdintojani Me karjalaiset –romaanista. Tuota ”kivullista aistimusta” löydän
kyllä eräiden romaanin henkilöiden pohdinnoissa ja tuntemuksissa.
Sitten
Zhemoitelite tekee huomion, joka todistaa Timosen tuotantoon liittyvän särön:
”Jos Timonen olisi jatkanut kirjoittamista päiväkirjojen
hengessä, nähtävästi hän ei olisi saanut nähdä Suurta isänmaallista sotaa ja
sekin olisi ollut hänen henkilökohtainen valintansa.”
Timonen siis
valitsi opportunistisen linjan ideologisine painotuksineen. Ohjelmassa
Zhemailytite kuitenkin antaa ymmärtää Timosen päiväkirjoissa ilmenevän
aistiherkkyyden näkyvän myös hänen muussa tuotannossaan.
Zhemoitelite
harmittelee, että Timosesta tuli vain Karjalan kansankirjailija eikä hän
päässyt muun maailman tietoisuuteen. Tulkitsen ohjelmaa niin, että syynä voi
pitää myös Neuvostoliiton omaa kulttuuri-ilmapiiriä, joka kritiikillään ohjasi
Timosta kirjoittamaan tietyllä lailla. Näin kirjailija kadotti osan siitä
eksistentiaalisen etsijän aistiherkkyydestään, joka hänessä eli vielä vuonna
1939.
Ohjelman
lopussa Zhemailytite nostaa esiin Antti Timosen pojan Eino Timosen kirjan Vieraalla nimellä (Под чужим именем). Novellin tausta on Antti Timosen
muistelmissa Sotaa, rauhaa, ystävyyttä (1985). Päähenkilö Andrei Timofejev on Antin alter ego. Hän kohtaa
sodan toista osapuolta edustavan nuoren naisen ja heidän välillä kehkeytyy eroottisluonteinen
suhde. Zhemoiteliten mukaan tätä isä Timonen ”ei olisi rohjennut kertoa”.
Timonen on
saanut Karjalassa muutakin huomiota. Juri Djužev on vastikään julkaissut
tutkielman Antti Timosesta (venäjänkielellä), jossa hän käsittelee myös yllä
mainittuja päiväkirjoja.
…
Historiaa,
linkkejä ja yhteenvetoa
Ajattelin
aluksi kirjoittaa muutaman sanan myös romaanin taustalla olevista
historiallisista faktoista. Muutamaksi sanaksi se jää. Laitan loppuun vain
linkkejä.
Vuonna 1920
solmittu Tarton rauha mainitaan romaanissa useasti. Siellä todetaan, että
suomalaiset rikkoivat sopimusta ylittäessään rajaa luvatta.
Romaani
alkaa vuodesta 1918, jolloin Suomesta käsin alettiin tehdä ns. Vienan retkiä.
Niitä tekivät Suomen valkoisten vapaaehtoiset. Retket kuluivat osaksi
heimosotia, joissa suomalaiset ja karjalaiset sotivat toisiaan vastaan.
Suomalaisten tavoitteena oli eliminoida Venäjältä tuleva mahdollinen
bolševismin vaara ja mahdollisesti myös vallata Itä-Karjala osaksi Suomea.
Romaanissa
nostetaan esiin Vienan retkikunnan johtajan Carl Wilhelm Malmin nimi. Hänen joukkoonsahan Vasselei liittyy. Tässä
lainaus wikipediasta:
[Malm]… siirtyi
everstiluutnantiksi ylennettynä johtamaan… Uhtualle suuntautunutta 370
miehen vapaajoukkoa, joka ylitti 21. maaliskuuta itärajan Suomussalmen kohdalla.
Uhtuan lähes välittömän valtauksen jälkeen suuntana osastolla oli
katkaista Muurmannin rata Vienan Kemin kohdalta.
Lähinnä suomalaisista punaisista koottu vastapuolen joukko-osasto torjui
valtauksen Usmanan taistelussa 9. huhtikuuta, ja rintama vakiintui Uhtuan
kohdalle aina syksyyn 1918 asti. Malmin sairastuttua heinäkuussa 1918 tilalle
vapaajoukon johtajaksi astui jääkärikapteeni Toivo Kuisma. https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Wilhelm_Malm
Suomalaisilla
oli käsitys, että itäkarjalaiset ottaisivat suomalaiset avosylin vastaan.
Suomalaiset hyökkäsivät Vienan Kemiin. Bolševikit kuitenkin torjuivat suomalaisten
huonosti suunnitellun hyökkäyksen ja he joutuivat perääntymään. Suomalaiset
viettivät aikaansa Uhtualla. Mieliala laski, kun karjalaiset eivät
liittyneetkään suomalaisten puolella. Retkikunnan asema vaikeutui. Mukana
vaikuttamassa olivat myös englantilaiset ja venäläiset, jotka varoittivat, että
suomalaisten puolelle meneminen voisi johtaa Saksan valtaamaan Itä-Karjalan.
Näin vähitellen sotatoimet lopetettiin.
Yllä
kirjoitettu tukee Timosen romaanin tapahtumia. Timonen osoittaa valkoisten
moraalin löystymisen ja ryydittää sitä omilla ideologisilla painotuksillaan.
Timonen oli syntynyt Uhtuassa ja on luonnollista, että romaanissa käsitellään
paljon tilannetta siellä sekä kyläläisten suhdetta punaisiin ja valkoisiin. Siellähän
toimi valkoisten johtama Karjalan väliaikainen hallitus (Uhtuan hallitus).
Laitan
loppuun hieman linkkejä, joista tapahtumiin saa lisävalaistusta:
Historia:
Takkisen muistelmat olisivat varmaan tämän romaanin jälkeen
mielenkiintoista luettavaa. Ne hän on julkaissut nimellä Ilmarinen (Ilmarinen.
Metsäsissipäällikön muistelmia. WSOY, 1927.)
-
Uhtuan sivuilta voi tutustua Uhtuan historiaan.
-
Itsenäisyytemme
tie - Itä-Karjalan valtausyrityksistä vaiettu
-
Erkki Aho on kirjoittanut mielenkiintoisen
katsauksen Helge Seppälän teoksen Suomi
Miehittäjänä 1941 – 1944 pohjalta. Kirjan nimestä huolimatta kirjoitus
käsittelee vuosia 1918 – 1922.
-
Karjalan sivistysseuran toimintaa
-
Tässä on yhteenvetoa Markku Kangaspuron
väitöskirjasta. Olen itse tuon tutkimuksen lukenut, tosin keskityin lähinnä
kielioloihin. Vienan tilanne vaikutti Kangaspuron mukaan siihen, että Karjalan
viralliseksi kieleksi tuli suomi.
Todetaan
vielä sekin, että Suomen nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö näyttää
kirjoittaneen suomalaisten Vienan retkistä.
Antti
Timonen:
 |
| Kirjailija Antti Timonen vaimonsa kera |
Carelia-lehden
numerossa 1/2015 on Antti Timosen pojan Eino Timosen haastattelu. Eino
muistelee isäänsä hyvin lämminhenkisessä kirjoituksessa. Olen aina ihmetellyt isäni suurta työkykyä on haastattelun otsikko.
-
artikkeli karjalaisesta kirjallisuudesta
Loppuun laitan
hyvin kiinnostavan englanninkielisen linkin: http://www.cultureunbound.ep.liu.se/v6/a61/cu14v6a61.pdf. Tuulikki Kurjen tutkimus valaisee
hienosti asiaa karjalaista kirjallisuutta (Kurki Tuulikki: Non-Russian Language Space and Border in Russian Karelian Literature).
Lainaan siitä lopuksi hieman pitemmän pätkän kohdasta, jossa Kurki käsittelee Vasselein kohtaloa:
"Vasselei’s search for revenge and his own
identity form the basic narrative of the novel. Whilst looking for the
opportunity for revenge, Vasselei continuously moves across the Finnish–Soviet
Union national border. Each time he crosses the border, he has to evaluate his
motives and loyalties towards the different ideologies and value systems,
life-styles and people on either side. When crossing the border, Vasselei
continuously changes his position: first he is a Bolshevik, then a White, then
he allies with the Finnish White troops. Finally he recognizes that he cannot
and will not ally with anyone. This revelation symbolizes the idea that some
Karelians prefer to live separately from Finland and the Soviet Union and their
associated political inter-ests. The revelation comes too late however.
Vasselei had destroyed his relation-ship with both the Whites and the Reds, and
finds himself in an ideological vacuum. In the end, Vasselei is wandering in
the borderland area and wishes that the Bolsheviks could find him so that he
could surrender to them. However, his brother’s murderer (Mikitän Miitrei) who
has become a Second Lieutenant on the White Army (the Liberation Army), finds
him first and shots him dead.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti