Kilpailu jatkui hyvin mielenkiintoisena. Nyt kuuntelin
oikeastaan ensimmäisen kerran asiantuntijoiden arvioita päivän
finaalisuorituksista. Olen kuunnellut jotain aiemminkin mutta vain irrallisina
kommentteina. On tietysti hassua, että kirjoittelen statistina näitä omia aatelmiani,
kun asiantuntijat kuulevat kaiken paljon tarkemmin ja ”oikeammin”. Uhmaan kuitenkin
kaikkea tositietämystä ja jatkan omine tuntemuksineni.
Kerron kuitenkin ensin sen, mikä asiantuntija-arvioissa pani
minut mietteliääksi. Hän oli Nancy Zhou. He eivät tunnu tykkäävän Nancysta ja olenhan
itsekin odottanut häneltä enemmän. Mistä se sitten kiikastaa? Kuuntelin tänä
iltana Nancyn version Sibeliuksen viulukonsertosta. En tiedä, millainen
tulkinta hänellä oli 16-vuotiaana vuonna 2010, mutta vieläkin sen ”erikoisuutta”
muistellaan lähes kauhun tuntein. Nyt hän oli kertonut kypsyneensä soittajana
ja siksi kaikki odottivat jännittyneinä, mitä tuleman piti. Ja tulkinta oli
varmaan erilainen, mutta pettyneitä kaikki tuntuvat olevan. Moitittiin
alavireisyydestä ja viulun liian kirkkaasta, orkesterin yli käyvästä äänestä. Alavireisyyden
tunnistin minäkin. Asettumista orkesterin yläpuolelle en huomannut ainakaan
kovin selvästi. Toisaalta olin huomaavinani, että hitaassa osassa hän pyrki
jopa kuuntelemaan orkesteria. Kai se on sitten ollut niin, että ensimmäisessä
osassa hän on todellakin pyrkinyt soittamaan orkesterin päällä ja olen itse
huomannut muutoksen näin päin.
Kun sitten salissa Zhoun viulu soi varsin äänekkäästi, joku
arveli, että hänen pitäisi vaihtaa itselleen sopivampi viulu.
Nämä on mielenkiintoisia huomioita. Kun Zhou soitti
Kuusankoskella Mozartia, niin pidin siitä, että hän otti orkesterin hallintaansa.
Toisaalta eräs toinen viulisti soitti kerran Nielsenin viulukonserttoa ja
välillä viulun ääni hukkui orkesterin alle. Eikä se kuulostanut lainkaan
hyvältä. Nielsenin konsertossa on vertailukohtaa Sibeliukseen. Ja kyllä Zhoun
tulkinta hieman tasalaatuisalta kuulosti. YLEn asiantuntijan mukaan Zhoun
soitto oli nousujohteinen. Minä pidin Sibelius-tulkinnasta enemmän kuin
eilisestä Tšaikovskista, joten siinä mielessä olen samaa mieltä.
Radion asiantuntija Tero Latvala (kerron nimen, koska
kirjoitin sen muistiin) teki oikein syvää analyysia Zhoun soitosta. Häntä häiritsi
alavireisyys ja myös tuo yllä mainittu viulun voimakas ääni. Lisäksi hän totesi tulkinnassa ”šamanistista
tummuutta” (minkä tuo alavireisyys osaltaan aiheutti). Latvalan mielestä
tulkinta meni tässä ”överiksi”: ensimmäisessä osassa mentiin turhan ”synkkiin
vesiin”. Lisäksi hän moitti Zhouta kiirehtimisestä, minkä tosin orkesteri
pystyi taitavan johtajansa avulla kompensoimaan. Positiivista hänen mukaansa
Zhoussa on hänen ”armoitetut virtuoosilahjansa”.
Omalta kohdaltani löysin Zhoun tulkinnasta eheyttä. Hän piti
kokonaisuuden kasassa. Kyllä siellä soiton lomassa aina jotain pientä säröä tai
liikaa painamista kuului. Alavireisyyttä ja muuta epäpuhtautta myös kuulin hieman.
Mutta hyvin soitettuja jaksoja oli esityksessä kuitenkin enemmän. En voi
television ääressä kuulla, jos viulu soi liian kovana tai kirkkaana. Sen sijaan
minulla on kyllä kokemusta konserteista, joissa solistin ääni on tullut liian
äänekkäänä esille. Ymmärrän, miten ikävästi se häiritsee kuulijan
musiikkinautintoa.
Minusta Zhoun esityksistä Sibelius oli parempi kuin eilinen
Tšaikovski. Hänen tekniikkansa pääsi paremmin oikeuksiinsa. Hänessä on
mielestäni tyyliä, mutten silti halua nimetä häntä suosikikseni. Jos ottaa vertailukohdaksi
illan ensimmäisenä numerona kuullun Mayumi Kanagawan Sibelius-version, niin kyllä
Zhoun tulkinta oli minusta kypsempi. Kanagawan tulkinnasta en saanut mitään
otetta. Ja siinä tuntuivat epäpuhtaudet häiritsevän enemmän. Eikä
kokonaisuudessa ollut tulkinnan vaatimaa eheyttä.
On mielenkiintoista nähdä, miten tuomaristo arvioi
Nancy Zhoun esityksen. Hän on jättänyt sekä minuun että YLEn asiantuntijoihin
ristiriitaisia tuntemuksia.
Illan yhtenä kohokohtana oli Christel Leen tulkinta Bela
Bartokin viulukonsertosta nro 2.
Syvennyin sitä kuuntelemaan television ääreen eikä tehnyt jääkaapille
mieli lähteä. Täytyy sekä soittajalle että orkesterille antaa täysi kymppi.
Yhteistyö soittajan ja orkesterin välillä tuntui toimivan vaikka sitä ennen
konsertin alkua pelättiin. Christel Lee tunsi Bartokinsa erittäin hyvin. Olen
sen kuullut joskus aikaisemminkin mutta nyt koin aidon musiikkielämyksen, jonka
varmasti muistan pitkään. Konsertto tuntuu huippuvaikealta. Lee pystyi
välittämään Bartokin musiikista kovin erilaisia puolia: tunsin niin kaaoksen ja
herkkyyden kuin myös välissä soivan villin tanssillisuuden. Konserttohan on
sävelletty 30-luvun lopussa ennen säveltäjän muuttoa Amerikkaan. Se heijastaa
omalla tavallaan tuota sekasortoista aikaa. Ilman muuta Christel Lee nousi
tulkintansa ansiosta vahvimmaksi ennakkosuosikiksi. Kaikki riippuu huomisesta
Sibelius-tulkinnasta. Tämä ei ole pelkästään minun mielipiteeni. Se totesi myös
YLEn asiantuntijakommentaattori.
 |
| Christel Lee |
Minulle illan toinen kohokohta oli japanilaisen teinitytön Minami
Yoshidan sydämeenkäypä tulkinta Pjotr Tšaikovskin viulukonsertosta. Television
toimittaja kertoi, että Yoshida on ”lavan ulkopuolella hyvin ujo ja herkkä
mutta lavalla hänestä kuoriutuu suuri taiteilija”. Olen nähnyt hänet vaan esiintymislavalla
mutta ujolta hän näyttää ja kun hän lienee tyypillinen japanilainen, niin
toimittaja on oikeassa. Esiintyessään hän kuitenkin kokee muodonmuutoksen.
Jostakin piilosta hypähtää esiin suuri tulkitsija, jonka soiton kautta tuntuu
purkautuvan kaikki kätköksissä olevat ihmismielen syvimmät tunnot.
Yoshidan tulkinta vei minut täysin mukaansa. Ymmärrän, että
ei hän taiteilijana ole niin kypsä kuin muutamat muut kilpakumppanit, mutta
kaikkensa hän lavalla itsestään antaa. Ja siitä minä katsojana nautin. Esitys
sai minut valtoihinsa. Seurasin tv-ruutua kuin joskus teinipoikana jotain
suosikkibändiä. Seuraavaksi hieman hehkuttelen Minamin esityksen tiimoilta,
täydellä tunteen palolla.
 |
| Minami Yoshida |
Tällaisen takia tykkään käydä konserteissa. Kun solisti
antautuu musiikkiinsa aivan täysillä, antaa musiikin viedä, on teknisesti niin
taitava, että pystyy vastaamaan sen vaatimuksiin. Antaa mennä täysillä – ja kykenee
soittamaan täysillä niin kuin musiikki ja tunteet vaativat. Ujous ja muut
persoonaa pidättelevät voimat ovat pois pyyhkäistyt. Kuoren alta, sielun
sopukoista vapautuvat kaikki energiavirrat musiikin palvelukseen.
Eivät haittaa hetkittäiset ylilyönnit. Kokonaisuus on
hallinnassa. Soitto on säröisyydessäänkin eheää – koko ajan kosketuksessa musiikin
hengessä sykkivään sielun värinään. Tällaisesta ei kuulija joudu irti, jännite
säilyy ja pitää hänet paikallaan.
Zhou oli omassa Tšaikovskissaan teknisesti puhtaampi.
Yoshidan räiskeessä roiskuu, mutta sydän elää jokaisessa rappauksen vedossa.
Sattuu pariin otteeseen yllättävä episodi, jollaista en ole
ennen nähnyt. Kesken kaiken kovimmassa vauhdissaan solisti korjaa pikavirittimellä
korkean e-kielen viritystä. Hän pystyy silti pitämään soittonsa koossa. Ehkä hän
ei tekemäänsä itse huomaakaan, kun on niin musiikissa mukana. Moni olisi mennyt
siitä täysin sekaisin. Sen totesi myös YLEn kommentaattori: ”e-kieli meni
epävireeseen ja joutui sitä justeeraamaan, mikä osoitti soittajan tahdonvoimaa”.
Lainaus perustuu muistiini eikä siis ole sanatarkka. Tuo ”justeeraus” jäi repliikistä mieleen.
Konserton toinen osa lähti kauniina mutta jännite tuntui
hieman laskevan. Ensimmäisessä osassa hän päästi piilossa olleen
temperamenttinsa valloilleen, mutta hiljaiseen osaan ei löytynyt samaa
intensiteettiä. Hitaat osat ovat hyvin haastavia. Musiikin on silloinkin
mentävä eteenpäin, jos ei mene, niin soitossa ei ole tuttua sisäistä
jännitettä. Hyvin Yoshida kuitenkin pääsee hetken herpaantumisen jälkeen musiikkiin
mukaan.
Finale-osan alun pizzicatossa on säkenöivää energiaa. Se on
kuin sisäistä kapinaa. Tunnelma muuttuu pikkuhiljaa kohti iloa. Nuori soittaja
on kovilla, voimille alkaa ottaa ja välillä soitto tuntuu näpertelyltä. Sen
pelastaa dialogin poikanen orkesterin kanssa. Se toimii, soittaja on valveilla.
Ja pian jousi taas hyppelehtii kielillä elämässä täysillä mukana. Tahtoisin
hyppiä mukana.
Kolmas osa alkaa loppua. Kapellimestari Hannu Lintu on
tullut orkesterinsa kanssa mukaan solistin räiskeeseen, hänen nuoruuden intoon
ja paloon. Ollaan jossakin kosmisessa ulottuvuudessa. Konsertto päättyy. Lopen
uupuneena solisti ottaa vastaan riemuitsevia suosionosoituksia vaipuen samalla omaan
ujoon sulkeutuneisuuteensa.
…
Asiantuntijat eivät tunnu nostavan Minami Yoshidaa voittajakandidaatiksi.
He patistavat häntä länteen opiskelemaan ja sitä myötä vajavainen kielitaitokin
pääsee kehittymään. Näinhän tietysti on. Minulle hän kuitenkin toi raikkaan alkuvoimaisen
musiikkielämyksen.
Torstaina on vielä edessä yksi finaali-ilta. Silloin ratkeaa
paljon. Olen jo ehtinyt ennustaa voittajaksi itävaltalaista Emmanuel
Tjeknavoriania ja amerikkalaista Christel Leetä. He ovat selkeitä
ennakkosuosikkeja. Jonkun muun voitto olisi myös asiantuntijoille yllätys, mutta
heillä on vielä yhdet esitykset jäljellä. Tero Latvalan mielestä Yoshidan ja
Zhoun soittoa arvioidessaan tuomaristo painottaa eri asioita ristiin rastiin.
He ovat siis vaikea pala ja näillä näkymin sieltä voisi nousta mahdollinen
yllätys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti