VENÄJÄ JA SYYRIA (katsaus historiaan)

Aluksi

Tähän alkuun laitan erään muisteloni, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen jutun kanssa.

En ole mitenkään erityisesti kiinnostunut Lähi-idän asioista. Nyt kiinnostusta väkisinkin syntyy, kun se on maailman politiikan keskiössä. Syyriaan minulla on vähän kosketuspintaa. Ollessani juuri kaksikymmentä täyttänyt opiskelijapoika 70-luvun puolivälissä olin Moskovassa venäjän kielen kesäkurssilla. Siellä meidät kurssilaiset vietiin opiskelijailtaan, jossa saatoimme tutustua eri maiden nuoriin. Tuolloin viereeni sattui ikäiseni syyrialainen nuori mies, joka opiskeli Moskovassa. Tuo kurssi oli elämäni toinen ulkomaan matka. Ensimmäinen oli suuntautunut Ruotsiin ja Norjaan. Siksipä tällainen tapaaminen oli minulle hyvin mieleenpainuva. Yritimme keskustella vajavaisella venäjällämme.  Kovin hämmentynyt tilanteesta olin. Muistan kyselleeni hänen suhtautumistaan Israeliin ja siellä käytävään sotaan. Poika oli yhtä hymyä kertoen kannattavansa rauhaa. Hänen mielestään niin israelilaisten ja arabien, kristittyjen ja muslimien piti elää rauhanomaisesti yhdessä. Hän ei halunnut luoda mitään vastakkainasettelua.

Myöhemmin olen kuullut muissa yhteyksissä samankaltaisia ajatuksia. Henkilökohtaisella tasolla kannatetaan rauhaa ja sopuisaa yhdessäoloa. Mutta kun toimitaan ryhmän tasolla, niin jo alkavat ristiriidat. Silloin ei henkilökohtainen nouse poliittisen tasolle, ystävyys jää yhteisön varjoon. Tuolloin tuon syyrialaispojan kanssa keskustellessani uskoin vielä naivin optimistisesti, että tällaisten avoimien sydänten kautta Lähi-itäänkin syntyy sopu. Niin ei ole käynyt. Olisi kiintoisaa nyt tietää, millainen elämänura tuolla tapaamallani syyrialaisnuorukaisella on ollut.

…

Johdanto

Juttuni ei ole varsinaisesti minun juttuni. Se on mukautettu käännös Russkaja Mysl –lehden (Русская мысль) numerossa 67/11 (marraskuu 2015) ilmestyneestä Viktor Lupanin artikkelista Venäjä ja Syyria. Venäjän kiinnostus Syyriaan syntyi jo 1800-luvun alussa (Россия и Сирия. Интерес России к Сирии зародился еще в начале XIX века). Olen jättänyt joitain alkutekstin kohtia pois, poistanut ja tiivistänyt eräitä ideologisesti värittyneitä kohtia, lisännyt suomalaisia ja englantilaisia linkkejä sekä vähän myös hieman selventänyt. Olen näin halunnut keskittyä faktoihin.

Artikkelin kirjoittaja Viktor Lupan on lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.  Ostin lehden asemalta matkalukemiseksi. En tunne sen nykyistä toimituksellista linjaa mutta tämän pohjalta se näyttää puolustavan Venäjän nykyistä poliittista linjaa.  Itse tunnen lehden Neuvostoliiton ajoilta, jolloin jonkin aikaa jopa tilasin sitä kotiini. Silloin se oli Ranskassa ilmestyvä emigranttilehti ja – niin kuin nytkin - venäjänkielisen nimen rinnalla kulki sen ranskalainen nimi La Pensee Russe. Lehti on kansiesitteen mukaan perustettu vuonna 1880 ja sen kotisivut löytyvät osoitteesta www.RussianMind.eu.

Lehden samassa numerossa on toinenkin Syyriaan liittyvä juttu Syyrian kysymys (Сирийский вопрос), kirjoittajana Mihail Remizov. Se on jo sen verran laajempi kirjoitus, etten viitsi ruveta sitä kääntämään, mutta saattanen laittaa siitä lyhyehkön yhteenvedon.

…

Kirjoitus alkaa toteamuksella jokin aika sitten tapahtuneesta Syyrian presidentin Bašar al-Assadin yllättävästä ja itse asiassa ensimmäisestä työvierailusta Moskovaan. Se, että vierailu ylipäänsä toteutui ja lisäksi rauhallisissa merkeissä, kertoo omalta osaltaan Syyrian sotaa koskevasta informaatiovajeesta. Mediassahan on annettu ymmärtää, että Bašar Assad on nurkkaan ajettu tyranni, jolla ei ole mahdollisuutta jättää hetkeksikään Damascusta. Kirjoittaja lisää, että ehkä näin olikin tilanne ennen kuin Venäjän asevoimat olivat tulleet Syyrian sotaan mukaan.

Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin tapaaminen tänä syksynä

Viktor Lupan: VENÄJÄ JA SYYRIA

Venäjän kiinnostus Syyriaa kohtaan on saanut alkunsa jo 1800-luvun alussa. Tuolloin nykyinen Syyrian alue oli osmanien valtaama ja Venäjä esiintyi itäisten kristittyjen oikeuksien puolustajana. Syyriassa on vanhastaan elänyt paljon ortodoksikristittyjä, jotka ovat kuuluneet Antiokian patriarkaattiin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiokian_ja_koko_Id%C3%A4n_patriarkaatti). Ja jopa neuvostovallan aikoihin Moskovassa toimi Antiokian edustusto.

Tietystikään uskonveljien vaikea asema ei ollut ainoa selitys Venäjän aktiivisuudelle. Syyria sijaitsee Välimeren rannikolla ja siksi alueella oli Venäjälle myös tärkeä geostrateginen merkitys.  Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen kiinnostus ei hälvennyt. Vuonna 1920 – kun Osmanien valtakunta oli jo hajonnut – Syyria joutui Ranskan hallintaan, mitä kesti vuoteen 1946 asti. Tuolloin Neuvostoliitto (ja jo sen edeltäjä Neuvosto-Venäjä) oli tuonut julki halunsa taistella länsieurooppalaista kolonialismia vastaan.

Syyria julistautui itsenäiseksi vuonna 1944. Kaksi kuukautta ennen virallista julistusta Syyria allekirjoitti salaisen sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, minkä seurauksena maa joutui käytännössä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Alkoi kylmän sodan kausi, millä oli Lähi-idässä varsin kiihkeitä seuraamuksia. Vuonna 1955 allekirjoitettiin ns. Bagdadin sopimus (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/CENTO). Se oli tosiasiassa alueellinen sotilasliitto, jonka myötä Turkki, Iran, Irak ja Pakistan joutuivat suoraan Lontoon ja erityisesti Washingtonin vaikutuspiiriin ja jopa määräysvaltaan. Sitä seurasi vuonna 1956 Egyptiä vastaan kohdistunut, Lännen kannalta katastrofaalinen Suezin kriisi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suezin_kriisi), kun maan nuori karismaattinen johtaja Gamal Abdel Nasser oli päättänyt kansallistaa Suezin kanavan. Tuo vanhaa siirtomaavaltaa puolustava sotatoimi päättyi länsimaiden kannalta surkeasti. Nasser nousi sankariksi paitsi arabimaiden keskuudessa, myös koko Afrikan mantereella. Nimenomaan tätä vanhan siirtomaaherruuden vastaista kansallismielistä taustaa vasten silloinen Syyrian pääministeri Khalid al-Azm allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa sopimuksen asetoimituksista, minkä seurauksena syyrialaisia alkoi joukoittain mennä Neuvostoliittoon sotilaskoulutukseen.  

Gamal Abdel Nasser (vuonna 1960)

Khalid al-Azm

Neuvostoliiton ja Syyrian suhteilla ei kuitenkaan ollut pelkästään sotilaallinen luonne. Seuraavina vuosina allekirjoitettiin maan infrastruktuurin modernisointiin tähtääviä sopimuksia. Neuvostoliitto rakensi esimerkiksi noina vuosina Syyrialle ja sen taloudelle hyvin tärkeän padon Eufratille (Eufratin yläjuoksulle rakennettu Tabqa-pato: https://en.wikipedia.org/wiki/Tabqa_Dam).

Baath-puolueen kannattajia

Damascus, 31. maaliskuuta 1963

Vuosi 1963 antoi Neuvostoliiton ja Syyrian suhteille uuden sysäyksen, kun valtaan nousi panarabialainen sosialistinen Baath-puolue (https://fi.wikipedia.org/wiki/Baath).  Käytännössä sen myötä Syyriasta tuli ”sosialistinen valtio”, vaikka se Neuvostoliiton näkökulmasta jatkoikin ”pikkuporvarillista suuntausta”. Näin nähtiin vuoden 1970 vallankaappaukseen asti, jonka myötä valta siirtyi maan puolustusministerille Hafez al-Assadille (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hafiz_al-Assad). Hän on nykyisen presidentin Bašar al-Assadin isä.

Vuonna 1972 Hafez al-Assad teki ensimmäisen virallisen valtiovierailun Moskovaan ja laskettuaan symbolisen seppeleen Leninin Mausoleumin edustalle tapasi maan johtajan Leonid Brežnevin. Tuona samana vuonna Neuvostoliitto alkoi rakentaa Tartusin kaupungin satamaan sotilastukikohtaa, joka on edelleen ainoa venäläinen sotilastukikohta Välimeren rannikolla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tartus).

Hafez al-Assad ja Leonid Brezhnev Moskovassa vuonna 1972

…

Mihail Gorbatšovin perestroika katkaisi syyrialaisidyllin kuin seinään. Eikä Jeltsininkään aikana Venäjän intresseille löytynyt Välimerellä puolustajaa, kunnes vuonna 2000 valtaan nousi Vladimir Putin.

Samana vuonna nousi Syyriassa valtaan menehtyneen Hafez al-Assadin poika Bašar. Aluksi Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin suhteet eivät saaneet tulta. Lännessä koulutuksensa saanut al-Assad teki ensimmäiset viralliset valtiovierailunsa Ranskaan ja USA:han. Kuitenkin vuonna 2003 tapahtui täyskäännös, kun Putin ehdotti al-Assadille, että Syyrian Venäjän-velkoja voisi kuolettaa vaihtamalla ne uusiin asetoimitussopimuksiin. Lisäksi vuonna 2005 tapahtui Libanonin pääministerin Rafik Haririn murha (https://fi.wikipedia.org/wiki/Rafik_Hariri). Hariri oli Ranskan, USA:n ja myös Saudi-Arabian suosiossa. Saudi-Arabiassa hän oli toiminut vuosia hankkien valtavan omaisuuden.

Kuin yhdestä suusta länsimaat syyttivät murhasta Syyrian turvallisuuspalvelua. Bašar al-Assad muuttui länsimielisestä suosikkipojasta yleiseksi hylkiöksi. Taloudessaan elpynyt Venäjä ei häntä poliittisen ja vuonna 2011 alkaneen ja edelleen jatkuvan sotilaallisen ryöpytyksen keskellä kuitenkaan hylännyt.  

Nykyistä tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tajua Venäjän ja Syyrian suhteiden kaksivuosisataisia juuria. Ilman menneen ymmärtämystä ei nykyhetki voi avautua.

Länsimediassa Bašar al-Assad mielletään usein tyranniksi. Niin, tietenkään hän ei ole demokraatti samassa mielessä kuin Britanniassa sana ymmärretään. Uskonnolliselta kannaltaan hän ei ole sunnimuslimi, mikä merkitsee, ettei hän jaa Syyrian kansan enemmistön uskonnollista vakaumusta. Uskonnoltaan hän on alaviitti, siis šiiamuslimi. Ja pelkästään tämä seikka tekee hänestä Saudi-Arabian ja sen sponsoroimien radikaalien islamistiryhmittymien silmissä vihollisen. Nimenomaan tällä selittyy se, miksi Syyrian sota, johon Venäjäkin on nyt tullut osalliseksi, jatkuu edelleen. Taistelua demokratian puolesta se ei ole.