 |
| Christel Lee - Jean Sibelius -viulukilpailun voittaja vuonna 2015 |
Tuomaristo teki valintansa. Christel
Lee selvisi rotkon reunalta ja voitti pääpalkinnon 25 000 euroa. Finaalin ainoa mies, ”koko kansan
Manu” Emmanuel Tjeknavorian tuli kakkoseksi saaden 18 000 euroa ja lisäksi
vielä 3 000 euron tunnustuspalkinnon parhaasta Sibeliuksen viulukonserton
esityksestä. Kypsästi tekniikkansa hallitseva, mutta värittömän pikkusievästi
soittava saksalainen Friederike Starkloff sai kolmossijallaan 12 000 euroa
ja lisäksi myös 2 000 euron tunnustuspalkinnon välierätulkinnallaan. Näin ollen
itseni hehkuttama Minami Yoshida ja muuten vain tykkäämäni Nancy Zhou jäivät
pelkkään 2 000 euron lohdutuspalkintoon. Siinä ei itse asiassa ollut
mitään yllättävää. Arvasin, että ammatillisesti pätevien tuomarien arvioissa
Yoshida on vielä raakile. Heillä ei ole tunnekuohuille sijaa. Ja näköjään Nancy
Zhou jäi myös ammattilaisten arvioissa suosikkien varjoon.
Otan esimerkiksi tuon Nancy Zhoun. Hänen täytyy olla
tulokseen pettynyt, vaikka tietysti ulospäin hän näytti olevan täysin ”cool”. Hän on lähettänyt facebook sivuilleen
päivityksiä esitystensä jälkeen. Niiden pohjalta hän tuntui huokuvan
itsevarmuutta. Viimeisen finaaliesityksensä jälkeen mitään ei sivuille
kuitenkaan ilmestynyt. Lieköhän se johtui jännityksestä? Tänään sivulle kuitenkin
ilmestyi tyypillinen amerikkalainen päivitys, jossa hän hehkui positiivisuutta
ja onnitteli kaikkia voittajia. Yön yli oli nukuttu ja elämässä oli taas otettu
suunta eteenpäin. Vaikken Nancyn tulkinnoista erityisemmin nyt pitänytkään,
niin minusta hän on kuitenkin mielenkiintoisempi solisti kuin esimerkiksi
kolmanneksi sijoittunut Starkloff. Nancy Zhoun Sibelius-tulkinnassa oli
kuitenkin jotain särmikkyyttä, mikä taas Friederike Starkloffilta puuttui. Sen
oli kommentaattorikin havainnut aprikoidessaan, ”onko hänellä egoa tarpeeksi”.
Aion seurata Nancy Zhoun urakehitystä. Jotakin hänestä
minuun on jäänyt.
Kuitenkin Minami Yoshida oli minulle oma lukunsa. Helsingin
Sanomien kolumnisti moitti hänen Sibelius-tukintaansa siitä, että hän soitti
sellaista, mitä Sibelius ei ollut nuotteihinsa laittanut. Minusta tässähän se
tulkinnan juju onkin. Voi ottaa vapauksia ja tuoda näin omaa persoonansa
musiikkiin mukaan. Olen käsitellyt aiemmin blogiteksteissäni
neuvostoliittolaista pianistia Maria Judinaa, joka muunsi paljon räikeämmin omanlaiseksensa
esimerkiksi soittamaansa Beethovenia tai Mozartia. Siinä soittaja on
säveltäjään ja sovittajaan rinnastettava musiikkia uudelleen luova taiteilija,
jonka käsien kautta alkuperäinen sävellys sysätään elämään. Judina teki sen
kypsänä, itsensä huipulle raivanneena pianistitaiturina, Yoshida antoi vallan nuoruuden vaistoilleen.
Menen seuraavaksi viimeisen finaalipäivän suorituksiin.
Aloitan hieman nurinpäin eli kilpailun viimeisestä esityksestä, kilpailun
voittajan, amerikkalaisen Christel Leen Sibelius-tulkinnasta. Television ja
radion kommentaattorit olivat siihen pettyneitä. Eräs heistä totesi, että kilpailija
ei ollut vielä palautunut edellisen illan täydellistä antaumusta vaativasta Bartok-esityksestä.
Ehkä näin on. Toisaalta uskon, että
pätevä tuomaristo otti sen huomioon. Puhti tuntui loppuvan loppua kohden, mikä
vaikutti kokonaisuuteen, ja myös alavireisyydestä moitittiin. Aivan kuin
kyseessä olisi ollut täysin epäonnistunut esitys. Minä en kuitenkaan kokenut
Leen tulkintaa huonoksi. Aistin musiikista kyllä suuren taiteilijan, nautin
kokonaisuudesta. Ehkä konsertto ei ole hänelle kovin läheinen, mutta taitavana soittajana
hän kykeni siihen paneutumaan aidosti. Leen tulkinta oli minulle nautinto
kuunnella. Soitto hengitti antaen myös kuulijalle tilaa levollisuuteen, siihen
mahtui laskeutumista seesteiseen rauhaan, joka taas kykeni nousemaan
tasapainoisesti hehkuunsa. Tarvittaessa energiaa löytyi.
Ei se suinkaan ollut täydellinen esitys, mutta totean sen
vielä kerran: sitä oli miellyttävä kuunnella. En ”hengästynyt” samalla tavalla,
kun Emmanuel Tjeknavoriania kuunnellessani. Se oli toki loistavaa soittoa,
mutta hän tuntui kokemattomuuttaan puskevan liikaa omaa tulkintaansa. Hän ei
malttanut pysyä nahoissaan. Lisään heti, että näin minä aloin sitä konserton
edetessä yhä enemmän kokea, vaikka toisaalta olin myös haltioissani.
Tuon saman totesi myös kommentaattori ja osasi käyttää
kuvaavampaa kieltä: ”halki, poikki ja pinoon”. Tjeknavorian oli psyykannut
itsensä kuin huippu-urheilija. Ja tuo latinki oli musiikin ja hänen välissä.
Hän tuntui välillä kuin hyökkäävän, tuo voima tuli kaikessa esiin. Hienoisen
ristiriidan tunne siitä jäi, sillä toisaalta soitto oli puhdasta ja teknisesti
taitavaa.
Christel Leen Sibelius-tulkinta oli minulle tuon
Tjeknavorianin purkauman jälkeen kuin hermolepoa, aistin soitossa rauhaisan
lintukodon hengen. Toisaalta japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan tulkinnat
olivat asia erikseen. Siihen latauduin kuin fanittaja.
Tässä vielä muutamia yksittäisiä huomioita, joita tein
kuunnellessani Christel Leen esitystä. Ne voivat tuntua jo toistolta. Aloitan
konserton toisesta osasta.
Konserton hidas osa soi levollisena, Lee ei ala työntää kuin
Tjeknavorian. Hän antaa jousen elää omin ehdoin. Soitto hengittää rauhallisena,
kuulijakin on liikkumatta ja levollinen. On seestynyt hetki kaiken vauhdin
keskellä. Sitten taas musiikin matka jatkuu. Elämä jatkuu hieman kiihkeämpänä.
Noustaan forteen yhdessä orkesterin mukana, sopusoinnussa. Se on hienoa kypsää
soittoa!
Tässä kohdassa konserttoa teen valintani. Christel Lee on
minun suosikkini. Hänen haluan voittavan.
Toisen osan loppu on minulle eräänlainen huipennus. Se soi
herkkänä, tähän elämä voisi pysähtyä.
Alkaa kolmas osa. Siinä alkaa eheys hieman rikkoutua. Jossakin
tökkii. Olen kuulevinani alavireisyyttä tai mahdollisesti muuta epäpuhtautta.
Mutta soittaja selviää sen yli. Ja taas viulu soi upeana – kuin voittajalla.
Christel Leellä – miten sen nyt ilmaisisi? – on nyt soitossa eräänlainen
hengittävä intonaatio. Se poikkeaa muista edukseen. Löydän myös yhteyden
solistin ja orkesterin välillä. Lee ei pyri siitä erottautumaan niin kuin Tjeknavorian.
Lopussa
alan kyllä taas huomata alavireisyyttä.
Christel Lee lopettaa urakkansa kilpailijoista viimeisenä. Television
ruutuun tulee kommentaattori, joka yllätyksekseni painaa esityksen lyttyyn. Se
saa minut hieman hämilleni. Meikäläinen amatööri on kuullut ihan toisin. Löysin
kyllä kaiken loistokkuuden keskeltä alavireisyyttä ja pientä epäpuhtautta.
Mutta asiantuntijan mielestä soitto oli sätkyttelevää, katkonaista, kontakti
oli hukassa. Ja lopussa hän vielä väsähti.
Viimeisenä finaali-iltana kuulin myös Mayumi Kanagawan
soittamana Alban Bergin viulukonserton (”Erään enkelin muistolle”). Kyseessä on
minun kaltaiselleni amatöörille varsin haastava kuunteluelämys. Ja toteankin, että siihen en jaksanut
keskittyä. Kanagawan Sibelius-tulkinta oli ollut muihin verrattuna väritön ja
siksi minulla ei ollut hänen esitykseensä erityistä kiinnostusta. Odotin tuolloin
jo kärsimättömänä Christel Leen päätösesitystä ja se täytti mieleni.
Voittajien julkistaminen oli jännittävä tapahtuma. Sen aisti
kaikessa. Itse tuomariston suomalainen puheenjohtajakin alkoi änkyttää. Sanat
juuttuivat kurkkuun. Kilpailijoista huokui jännittävä odotus. Toisaalta
tulosten selvittyä hävinneiden täytyi peittää pettymyksensä.
Jos pääsisin mukaan haluamieni finalistien konsertteihin, joissa
ei tarvitsisi kuunnella Sibeliusta, niin ensiksi valitsisin Christel Leen,
sillä hänen Bartok-tulkintansa osoitti kyseessä olevan suuri taiteilija. Sitten
valitsisin Minami Yoshidan, sillä haluaisin tuntea, miten sali elää ja kokee hänen
soitonpalonsa. Kolmanneksi valitsisin Nancy Zhoun, koska olen jo kerran ollut
hänen konsertissaan ja tuolloin tykästyin hänen Mozart-esitykseensä. Näitä
kolmea nuorta taiteilijaa kuunnellessani uskon saavani upeita musiikkielämyksiä.
Lähtisin toki myös ”Manun” konserttiin enkä sieltäkään odota muuta kuin
positiivisia yllätyksiä. Starkloffista ja Kanagawasta ei sen sijaan ole niin
väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti