Moskovalaisen orkesterin hieno ohjelmavalinta Suomen itsenäisyyspäivän aattona

 

Olen aiemmin jo kertonut, että seuraan ahkerasti tiettyjen konserttisalien ja orkestereiden suoria nettilähetyksiä. Lauantai-iltana syvennyin kuuntelemaan Moskovan filharmonian konserttisalista lähetetyn Venäjän kansallisen nuoriso-orkesterin (Russian National Youth Symphony Orchestra) konserttia. Paikka tunnetaan paremmin Tšaikovski-salina. Mainitaan oheen, että saman orkesterin samassa salissa pidetystä konsertista olen kirjoittanut tämän vuoden maaliskuussa. Tuolloin ohjelmassa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto nro 2, solistina ranskalainen lahjakkuus ja Tšaikovski-kilpailun voittaja Alexandre Kantorow (löytyy täältä).  

Nyt kyseessä oli kuukausittainen vakiokonsertti orkesterin kausikortin hankkineille. Teema liittyi pohjoismaihin. Porkkanaa oli kuitenkin yleisölle tarjolla. Konsertin ensimmäisessä osassa Edvard Griegin pianokonserton solistina oli venäläinen yleisön suosikki Denis Matsujev. Siihen esitykseen en itse kovasti syttynyt, mutta yleisö hukutti solistin suosionosoituksiin ja tämä kiitti siitä esittämällä muutaman ylimääräisen numeron. Hänen vakionumeroihinsa kuuluu Jean Sibeliuksen Piece for Piano No 2, Op 76, jonka voi katsoa ja kuunnella täällä. Nyt hän soitti sen ensimmäisenä tietäen, että konsertin jälkimmäisen osan säveltäjänimenä oli juuri Sibelius. Itse olen kuullut sen hänen esittämänään aika monta kertaa.

Matsujev oli siis konsertin vetonaula, mutta minulle sykähdyttävä hetki oli saada konsertin toisessa osassa Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia (nro 1 e-molli op. 39). Vasta sitä kuunnellessani tajusin, että valinta liittyi totta kai edessä olevaan itsenäisyyspäiväämme. Kokemuksesta tiedän, että aiemmin Neuvostoliitossa ja nyt Venäjällä se on aiemminkin huomioitu. Se tuntuu olevan siellä perinteenä. Nykyisin ilmassa olevasta suoranaisesta vihamielisyydestä ja epäluottamuksesta huolimatta Venäjän kulttuurielämässä elää lämmin suhde pohjoiseen naapurimaahan. Venäläisten sydämissä elää Suomea kohtaan positiivisia tuntemuksia, ajoittaisista pettymyksistä tai mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Itse koen, että taustalla on syvemmät kulttuurisiteet, jonka hedelmistä olen saanut itsekin nauttia. Pienet kolhut eivät niitä nujerra.

Kapellimestarina toimi Valentin Urjupin, minulle ennestään tuntematon nuorekkaan oloinen mies. Hän tuntui olevan sinfonian esitykseen erityisen latautunut johtaen orkesteria palavasieluisesti eläytyen. Hetkittäin hän tuntui olevan suoranaista tulta ja purppuraa. Esitys vaikutti minuunkin, vaikka kaipasinkin eräisiin kohtiin lisäsävyjä, joihin olen tottunut suomalaisilta huippuorkestereilta kuulemaan. Mutta salissa vaikutelma olisi varmasti ollut syvempi. Yleisö siitä piti ja palkitsi orkesterin ja johtajansa runsain suosionosoituksin, joille ei tuntunut tulevan loppua.

Arvelin, että orkesteri tekee vielä kunnianosoituksen ja esittää Finlandian, mutta sitä ei nyt tullut. Joskus nimittäin olen sen yllätyksekseni kuullut ylimääräisenä numerona esitettävän. Ymmärrän että se olisi ollut kohtuutonta, koska ilta oli jo myöhä, aikaa oli kulunut Matsujevin ylimääräisiin.

Konsertin aikana Youtube-kanavalla oli livestriimi, jossa keskustelu kävi kuumana. Kävi selväksi, että Sibeliuksen musiikilla on Venäjällä ihailijansa. Sangen harvoin hänen sinfonioitaan kuitenkin esitetään.

Erään rouvan kommentti on ehkä tyypillisintä: ”Kun kuuntelen Sibeliusta ja Griegiä, näen aina edessäni loppumatonta metsää, järviä, kallioita, kaukana siintää meri, ja aivan kuin kaukana pohjoisella taivaalla liitelisi lintu!”

Ja myös Helsingissä sijaitseva Sibelius-monumentti muistetaan: ”Helsingissä on Sibelius-monumentti, jonka putkissa tuuli luo musiikkiaan.”

Eräs kuulija sekoitti kyllä Norjan ja Suomen, kun liitti maahamme vuonot. Se kuitenkin sallittakoon.

Lopetan lyhyen kirjoitukseni innostuneeseen toteamukseeni.  Venäjän kansalliselta nuoriso-orkesterilta oli hieno ele esittää Sibeliuksen sinfonia nimenomaan itsenäisyydenpäivämme aattona. Minulle hetkeä juhlisti sekin, että ohjelmassa oli oma suosikkini hänen sinfonioistaan.

Tykkäsin seurata nuorekasta orkesteria totisessa työssään. Laitankin loppuun kuvasarjan nuorekkaasta orkesterista urakan aikana ja sen jälkeen kukituksessa. Konserttimestarin olemukseen olen erityisen viehättynyt. Hänet kyllä tunnistatte joukosta. On siellä yksi kuva myös yleisöstä, jossa eräs nuori nainen selaa ohjelmalehtistä, jonka kuvasta pilkistää tuttu herrasmies.

Tuon konsertin kuultuani on hienoa hiljentyä jälleen kerran viettämään rakasta itsenäisyyspäivän juhlaamme.

Konsertti on ainakin toistaiseksi kuultavissa ja nähtävissä täällä. Sibeliuksen sinfonia alkaa kohdassa 1:33:40. Sen on myös joku Sibelius-fani laittanut kommenttiosastoon.

…

Lisäys 7.12.2021

Nuo kuvat liitän myös innostuneena siitä, kuinka korkeatasoisia nuo konserttien livestriimit ovat. Kameroiden kuvauskulmia on runsaasti, näkymät vaihtuvat, konsertti elää. Lisäksi ääni ja kuva synkkaavat tarkasti yhteen. Näin ei ole aina. Esimerkiksi eilisesä myöhäisillassa Wigmore Hallin pienimuotoisessa pianon ja laulajan konsertissa kuva ja ääni kulkivat aivan omia reittejään. Se oli tuskaista seurattavaa. Ongelmia on toki ollut joskus myös Moskovan lähetyksissä. Silloin on kuitenkin suorien lähetysten ongelmat saatu jälkeenpäin nopeasti korjattua. Etäkatsojaa ei ole hylätty, ja hän on voinut palata konsertin hetkiin ehkä uusin innoituksen tuntein.

PARIS! – Hilary Hahnin ja Mikko Franckin yhteistyö on poikinut upean levyn

 

Harvoin tulee tarve nostaa esille ja hehkuttaa tuoretta klassisen musiikin levytystä. Nyt haluan sen tehdä. Kyseessä on viulisti Hilary Hahnin tämän vuoden maaliskuussa julkistettu Paris-studioäänite. Ranskan radion filharmonista orkesteria johtaa kaiken lisäksi suomalainen Mikko Franck. Levyn kolmesta säveltäjänimestä yhtenä on vuonna 2016 edesmennyt Einojuhani Rautavaara.

Hahn lumoaa viulunsa soinnilla. Kokonaisuus on tasapainoinen. Jo ensisävelistä alkaen suorastaan jähmetyn paikalleni, suljen silmäni ja annan musiikin voiman ja tenhon sädehtiä tasaisena aaltona levollisen rauhan tilaan vajonneeseen tajuntaani ja sieltä edelleen sisimpääni. Kuvitelmissani lähes aistin, kuinka alkuvoimieni versotkin värähtelevät mieleni syvyyksissä. Sinä hetkenä uskon elämän ihmeeseen. Olen läpikotaisin mukana musiikin tenhovoiman sykkeessä.

Tästä levystä en halua eroon. Laitan sen aamun koitteessa soimaan. Musiikin voima sykkii levollisena ihmeenä auringon valon mukana, sykkii vienosti rauhan ja tasapainon lähettinä.  Sen voimasta jaksan läpi talven kolkon odotuksen. Niin tunnen.

Chausson on minulle aivan uusi tuttavuus. Se saa pysähtymään, jäämään paikalleni, antautumaan hetkeen. Prokofjevin viulukonsertto nro 1 on ennestään kyllä tuttu. Se tuntuisi Chaussonin romanttisen herkistyneeseen olotilaan sopimattomalta mutta Hilarylla on tuon venäläisen mestarin kokeilevan moderniin, levottomuuden täytteiseen sykkeeseen yllätyksellisen pehmeä soundi. Se istuu lopulta kokonaisuuteen tuoden kuin tilauksesta tarvittavan kontrastinsa. On huomattava myös levyn henkilökohtainen puoli. Se välittää intensiteetillään ja herkkyydellään Hahnin lämpöisen kosketuspinnan Pariisiin, unohtamatta Rautavaaran musiikin traagisia nyansseja. Se oli aikanaan myös Prokofjeville tärkeä kaupunki, kun hän paettuaan vallankumouksen alkaessa Venäjältä ensin Yhdysvaltoihin ja asettui sittemmin 20-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Pariisista tuli hänelle uusi koti, josta hän löysi luovuudelleen purkautumistien. Hänen ensimmäisen viulukonserttonsa ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1923, kuusi vuotta sävellyksen valmistumisen jälkeen.

Kokoelman päättää Eino Juhani Rautavaaran kaksiosainen sävellys. Se täydentää kokonaisuuden tuoden siihen oman voimallisen leimansa. Samalla avautuu Hilary Hahnin läheinen suhde tuohon suomalaiseen säveltäjämestariin, kuin myös levytyksen kapellimestariin Mikko Franckiin. Siitä voi lukea levyn oheisvihkosesta.

Ensi alkuun Prokofjev tuntuisi kahden muun mestarin välissä tuovan kokonaisuuteen pienen särön, mitä se ei sitten kuitenkaan ole. Tarvitaan toinen kuuntelukerta, jotta salaperäinen yhteys avautuu. Hahn pystyy konserton hitaan osan tulkinnassaan lähes ylitsevuotavaan tunnelmaan. Konsertto avautuu aivan uudella tavalla.

Chaussonin musiikin haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Kuten jo totesin, En tuntenut sitä ennestään. Nyt mielen nousee jostain kummasta syystä Sibeliuksen musiikki. Se on siis omalla tavallaan myös näkymätön sidos Rautavaaran musiikkiin, jossa – väljästi tulkiten - juuret ja ehkä perimmäinen innoitus vievät Sibeliukseen. Siinä välissä tuo Prokofjev oman ajallisen ja kulttuurisen sidoksensa.

Mutta sanoista viis.  Annetaan musiikin viedä. Avautukaa kuulemaan ja antakaa sen myötä vapaa väylä omalle sisäiselle energiallenne!

…

Nyt vaihdan näkökulmaa. Liitän tähän väliin omiin tuntemuksiinikin liittyvät kuvaukset levyn kahdesta päähenkilöstä. Toivottavasti en pilaa tunnelmaa.

Hilary Hahn on täyttänyt jo 40 vuotta mutta minulle hän on edelleen hento teiniviulisti, hyvin nuorena pinnalle noussut ilmiömäinen kansainvälinen tähti, joka sävähdytti kypsällä otteellaan. En nimittäin ole hänen uraansa noiden teinivuosien jälkeen seurannut. Nyt hän kuitenkin nousta putkahti yllättäen taas esille. Hoikka teinimäisyys näkyy olemuksesta edelleen. Sitä vain vahvistaa Hahnin oma teksti tuoreen levyn oheisvihkosesta. Hän muistelee siinä, kun oli teinivuosinaan kiertueellaan ensi kertaa Pariisissa. Hän syö suurkaupungin yössä Champs-Elyseen varrella sijaitsevan hotellinsa katolla pizzaa ja lähes huumaantuu näkemästään. Hän teki uteliaana havaintoja viehättävän suurkaupungin pienimmistä nyansseista. Siitä vierailusta lähtien hän on käynyt Pariisissa vuosittain ja kaupunki on tullut monella tapaa tutuksi. Se ei ole rajoittunut pelkkiin konserttisaleihin. Pariisi vie siis Hilaryn tunnepitoisiin muistoihin. Hän toteaa, että jopa hänen viulunsa on pariisilaista alkuperää vuodelta 1865, Jean-Baptiste Vuillaumen tekemä. Hän tietää, missä tuon mestarin oma liike aikoinaan sijaitsi. Sen paikalla on nykyisin elintarvikekauppa mutta Hilary kertoo sitä katsellessaan mielikuvistaan matkaten vuosisadan taakse aikaan, jolloin Monsieur Vuillaume häärii ja touhuaa omaan rakkaan työnsä ääressä.

Epäterveelliset pizzansyöntiajat eivät ole viulistia pyöristäneet. Hän vaikuttaa edelleen ulkoisesti samanlaiselta, jollaisena hänet parinkymmenen vuoden takaa muistan. Eikä hänen virtuositeettinsa näytä sammuneen.

Mikko Franckin puolestaan muistan varhaiskypsänä kapellimestarina, niin ikään reilun parinkymmenen vuoden takaa. En ole häntä toki koskaan luonnossa nähnyt, mutta hän on tullut tutuksi, kun olen suomalaista klassisen musiikin maailmaa tiiviisti seuraillut. Ellen väärin muista hän taisi olla vastuullisissa tehtävissä jo alle parikymppisenä. Asuessani vuosituhannen vaihteen aikoihin Moskovassa kuulin eräältä kaupungissa asuvalta suomalaiselta Franckin Moskovan kokemuksiin liittyvän hauskan anekdootin, jonka muistaakseni tuleva maestro oli itse kertonut. Franck vieraili kaupungissa ja oli saanut johdettavakseen merkittävän orkesterin, en muista nyt orkesterin nimeä. Soittajat olivat tottuneet kansainvälisesti nimekkäisiin kapellimestarivieraisiin, joiden rinnalla Franck oli vielä pojankloppi, ja kaiken lisäksi myös kooltaan pienikokoinen. Franck ei saanut ainakin vielä tuolloin liiaksikin vahvoihin auktoriteetteihin nojaavaa orkesterin miehistöä järjestykseen. Kunnioitus puuttui, mihin lienee tuolloin vaikuttanut myös kokemuksen puute. Mutta tuleva maestro maksoi tuolloin vielä oppirahojaan. Harjoittaessaan orkesteria hän ei saanut pidettyä orkesteria otteessaan. Elettiin kaiken lisäksi aikoja, jolloin soittajilla oli pienten tulojen vuoksi runsaasti sivutöitä eikä aika aina riittänyt harjoituksiin. Ohjeet eivät menneet perille ja nuori mies ylipäänsä valitti kuritonta käytöstä. Nurina ei tuottanut tulosta. Soittajat kertoivat Franckille tarinan, joka lie liittynyt johonkin toiseen konserttiin. Oli eräs soittaja, joka oli aina säntillisesti paikalla, ajoissa ja kaikki nuotit oikeassa järjestyksessä, jopa siinä määrin että kapellimestari itsekin ihmetteli moista tunnollisuutta. Syykin sitten selvisi. Hän ei päässyt tulemaan varsinaiseen esitykseen.

Franck kuitenkin on oppirahansa maksanut. Hänen urakehityksensä on jäänyt minulta täysin pimentoon mutta eittämättä hän on vuosikymmenten myötä luonut upean kansainvälisen uran. Ei kuka tahansa pääse johtamaan ranskalaista huippuorkesteria.

…

ERNEST CHAUSSON (1855–1899)
Poème op. 25 for Violin and Orchestra

SERGEI PROKOFIEV (1891–1953)
Concerto for Violin and Orchestra No. 1 in D major op. 19
I. Andantino – Andante assai
II. Scherzo. Vivacissimo
III. Moderato – Allegro moderato – Moderato – Più tranquillo

EINOJUHANI RAUTAVAARA (1928–2016)
Deux Sérénades
Dedicated to Hilary Hahn · World première recording
1. Sérénade pour mon amour. Moderato
2. Sérénade pour la vie. Andante assai – Comodo – Agitato

Hilary Hahn violin, Orchestre Philharmonique de Radio France, Mikko Franck conductor.

                                            

Seuraavat havainnot perustuvat pääosin CD-levyn oheisvihkoseen. Ranskan radion filharmoninen orkesteri on tullut Hahnille tutuksi. Hän kokee siihen lämpöisen yhteyden, kuin olisi samaa perhettä. Mikko Franckin johtajakaudella suhde on tiivistynyt jopa siinä määrin, että Hahn vertaa sitä salamaniskuun. Sen myötä  nousi ajankohtaiseksi tehdä myös yhteinen levytys.

Hilary ylistää orkesterin tulkinnan tyyliä: ”Sävelet virtaavat kuin keskustelun sanat ja soinnut elävät rinnakkain toisiinsa sulautuen, tunnevoima on läsnä…” Ollaan liioittelematta emootioiden syleilyssä.

 

Chaussonin Poème-teosta Hahn kutsuu ”pohdiskelevaksi melankoliaksi”. Itselleni välähtää tuosta ilmaisusta mieleen juuri yllä toteamani yhteys Sibeliukseen. ”Chausson sukeltaa syvälle toiseen maailmaan.”  Musiikki on ”raakaa, rehevää, sydäntä särkevän kaunista”. Siinä hengitys lähes salpautuu. Hän pitää sitä säveltäjän henkilökohtaisena sielunmessuna (requem).

Teos on Hahnille merkittävä henkilökohtaisesti merkittävä. Siitä löytyy jännä yhteys teoksen ensiesityksen solistiin, säveltäjä ja viulisti Eugène Ysaÿeen (1858-1931). Hilaryn oma viulunsoiton opettaja on ollut Ysaÿen oppilas. Viulistin omalla Facebook-seinällä Ysaÿeta kutsutaan jopa ”Hilaryn musikaaliseksi isoisäksi” (Hilary's teacher Jascha Brodsky was one of the the last pupils of the legendary violinist Ysaÿe, making Ysaÿe Hilary’s musical grandfather).

Wikipediassakin todetaan, että Hilary Hahnin opettajana toimi aikoinaan Jascha Brodsky (1907-1997), joka oli Eugène Ysaÿen viimeisimpiä oppilaita. Brodskyn juuret ovat Venäjällä ja ehkä senkin vuoksi hänen keskeiseen ohjelmistoon kuului myös tällä levyllä mukana oleva Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto. Näin Hahnin ja Chaussonin välille löytyy Brodskyn ja Ysaÿen kautta yhteinen henkinen sidos. Tämä jos mikä tuo myös tälle uutuuslevylle oman painoarvonsa. Hahnin tulkinnan syvyydelle löytyy perusteita.

Eugène Ysaÿesta on mainittava vielä se, että nykyisin hän on tunnettu ennen muuta sävellystyöstään. Itse olen viehättynyt hänen sooloviulusonaateistaan. Olen käsitellyt häntä tässä kirjoituksessani helmikuulta 2019.

Kun Sibelius on tullut Chaussoniin liittyen jo pari kertaa mainituksi, niin jatkan samalla rataa. Chausson oli itse asiassa Sibeliuksen aikalainen, syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta kuoli jo 44-vuotiaana polkupyöräonnettomuudessa. Yhteistä heille oli se, että molemmat opiskelivat aluksi oikeustiedettä ja siirtyivät sitten päätoimisesti musiikin opintoihin.  Pitemmälle en kykene heitä vertailemaan. Molemmilla on aivan omanlaisensa sävellystuotanto. Chausson keskittyi pienimuotoisiin, lähinnä pianosävellyksiin.

Poème, Op. 25, valmistui vuonna 1996, ja kuuluu siis säveltäjän myöhäisiin teoksiin.  Chausson ryhtyi sävellystyöhön viulisti viulisti Eugène Ysaÿen pyynnöstä. Ysaÿe pyysi Chaussonilta viulukonserttoa, ja lopputuloksena oli tämä vapaamuotoisempi sävelteos. Chausson omisti teoksensa Ysaÿelle, joka oli myös teoksen kantaesityksen solistina. Teoksen taustalla on venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin lyhyt novelli Le Chant de l'amour triomphant (”Laulu voittoisasta rakkaudesta”). Sitä ei lopulta kuitenkaan mainita teoksen yhteydessä, koska lopullisen version katsotaan liittyvän siihen sangen väljästi. Säveltäjä halusi olla liittämättä sävellykseensä mitään musiikin ulkopuolisia mielleyhtymiä. Ainakin jossain määrin novelli on kuitenkin ollut inspiraation lähteenä. Julkista huomiota sävellys sai vasta Pariisin ensiesityksessä vuonna 1997, solistina niin ikään Eugène Ysaÿe.  Hän esitti sävellyksen vielä kolmannenkin kerran. Se tapahtui Lontoossa viikko Chaussonin kuoleman jälkeen.

Sergei Prokofjevin viulukonsertto on Hahnin omien sanojen mukaan kuulunut hänen suosikkeihin, jopa siinä määrin, että hän on pitkäjänteisesti malttanut odottaa sopivaa levytyksen hetkeä. Nyt ”langat ovat viimein osuneet kohdalleen”. Hän on saanut orkesterin ja sen johtajan kera musiikin juonesta kiinni. Kuten Hahn toteaa, voidaan herkutella yhdessä musiikin vilkkaalla ”elohopeamaisella” luonnolla. ”Kun musiikki etenee, tunnen kuin olisin kilparadalla.” Ollaan Hahnia mukaillen ponnistelujen äärirajoilla.

Jatkan tuota kilparata-allegoriaa. Hahnia kuunnellessa viulu etenee sulavasti, se kilpajuoksu ei ole väkinäistä tarpomista vaan sulavaa juoksua mahdolliset esteetkin väistäen. Prokofiev on haastavaa paitsi soittajalle myös kuulijalle. Itselläni on tunto, että kaaoksesta ei olla kaukana, musiikin on edettävä määrätietoisesti kohti kirkkaampia vesiä. On tunnettava liike ja sen ohessa pidettävä kosketus kätköjen uumenissa paikoin harhailevaankin sisäiseen ajatukseen.

Hahn kokee konserttoa soittaessaan olevansa tiukasti kiinni elämässä. Hän yhtäältä toteaa, että Prokofjevin sävelkielen ”brutaali” raakuus on ilkeää. Konserton juoksutuksia hän kuvaa eteerisiksi, siis lähinnä kevyen hauraan yliaistillisiksi. Juoksutukset saavat hänet kananlihalle. Hän panee myös merkille fraasien keskinäisen emotionaalisen läheisyyden ja intensiteetin.

Hahn kokee, että Prokofjevin konsertto on äärimmäisen vaikea esittää. Säveltäjä on hänen mukaansa tiennyt, että kun sävellys vie esittäjänsä äärirajoille, myös tulkinta kohoaa korkeampiin ulottuvuuksiin.

Hilary Hahnilla on hyvin lämmin suhde säveltäjä Einojuhani Rautavaaraan, eikä hän tyhjästä ole omistanut teostaan nimenomaan Hahnille. Tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään on ollut kapellimestari Mikko Franck.

Oman traagisuutensa sävellykselle tuo se, että toisen osan orkestraatio jäi kuoleman yllättäessä keskeneräiseksi. Sen viimeisteli säveltäjän oppilas Kalevi Aho. Rautavaran ja Ahon kautta levyllä on myös etäinen yhteys Jean Sibeliukseen. Pariisi ja Ranska liittyvät Rautavaaran luomukseen ainakin nimiensä kautta. Säveltäjä on alusta pitäen nimennyt sävellyksensä ranskaksi: Sérénade pour mon amour – Serenadi rakkaudelle – ja  Sérénade pour la vie – Serenadi elämälle. Kun Hahn toteaa, että Chaussonin  Poème (Runoelma) on hänen tajunnalleen kuin säveltäjän rekviem, niin Rautavaaran postuumisti julkistettu sävellys tuo levyn kokonaisuuteen vielä lisää traagisuutta, kun se on suoranaisesti säveltäjän jäähyväisteos. Mikko Franckin ansioita ei saa väheksyä. Hahnin mukaan nimenomaan hänen ansiostaan Kalevi Aho viimeisteli teoksen orkestraation. Sävellyksen kantaesityksestä helmikuussa 2019 tuli hyvin tunnevoimainen säveltäjän elämäntyötä kunnioittava esitys.

Täällä julkaistussa haastattelussa Hahn toteaa Rautavaaran sävellykseen liittyen seuraavaa: "Minulle ja Mikolle oli todella tärkeää saada Rautavaaran sävellys julkaistua ja sen myötä varmistaa, että se olisi mahdollisimman laajan yleisön kuultavissa mahdollisimman pitkään.”

…

Liitän vielä Hilary Hahnin soittotyyliin liittyen lainauksen eräästä levyarvostelusta (täältä):

Hän soittaa intohimoisella intensiteetillä, vaikka hänen viulunsa ihmeellisen varma sointi ei ole samalla tapaa välittömästi viettelevä kuin esimerkiksi Itzhak Perlmanilla on  tämän kaltaisessa ohjelmistossa.

Lainaan samasta artikkelista kohtaa liittyen Prokofjevin konserttoon, nyt suomentamatta:

Without going as far as some to embrace the modernist grit in Prokofiev’s oyster, Hahn reminds us that this is an opus Stravinsky admired, at once sweet, cool and precise. Sticking with mainstream tempos, Mikko Franck’s orchestral fabric conveys a newly minted quality from the moment he has the opening melody float over a fairy-tale shimmer subtler than that encoded on the page. Old-school string-based textures are largely discarded in favour of a more detailed, linear approach. The sound team foregrounds Hahn’s intonationally rock-solid violin without obscuring detail. The bassoon is suitably ‘present’ in the finale. You don’t hear that much tuba – then again does anyone really want to? The soloist’s crystalline trill-chains register clearly towards the close. Marvellous!

Laitan loppukaneetiksi vielä lainauksen samasta artikkelista liittyen Mikko Franckiin ja levyn ulkoasusta vastanneeseen Deutche Grammophon yhtiöön. Siinä ylistetään Hahnin omaa kuvausta, mihin on helppo yhtyä.

Oman aikamme miehellä Mikko Franckilla on erilaiset prioriteetit, kuten varmistaa, että viimeinen sointu pysyy vireessä. Nuoremmille kuuntelijoille tämä on hyväksi. DG:n melko kaunis suunnittelukonsepti voi miellyttää tai ei, mutta Hahnin omat kirjalliset kommentit ovat havainnollisia, eivät lainkaan ylimielisiä. Fanit ovat jo merkinneet tämän pakolliseksi ostoksi ja todennäköiseksi palkintoehdokkaaksi. He eivät ole väärässä.

Beethovenia, Mozartia, sykäyttävä tujaus nykymusaa ja yllättävä soolo

Orfeus

Torstai-illan sinfoniakonserttiin oli saatu kovan tason suomalainen solisti: Paavali Jumppanen. Ohjelmassa oli Ludwig van Beethovenin pianokonsertto nro 4 (G-duuri, opus 58). Kyseessä on väliin erityisen lyyrinen ja sensitiivinen kokonaisuus, joka vaatii solistilta paneutumista ja eläytymistä.  Kolmiosaisen teoksen keskellä on muita lyhyempi hidas osa Andante con moto, jossa piano käy orkesterin kanssa dramaattista ja jännitteistä vuoropuhelua. Kyseessä Orfeus on manalassa ja piano pyrkii soitollaan kesyttämään villipetoja eli orkesteria. Olin valmistautunut ennakolta tuohon kohtaan ja oikeastaan odottanut sitä koko päivän. Nyt kuitenkin koettiin yllätys. Olin juuri herkistynyt pianon säveliin ja vajoamassa syvimpään transsiin, kun kesken kaiken alkoi soolo, jota ei herra Beethoven, ei illan solisti eikä liioin Kymi sinfoniettan kapellimestari Erkki Lasonpalo olleet kehitelleet. Salin etuosassa istui ”multi-instrumentalisti”, itse asiassa lipuntarkastaja, jonka älylaite alkoi soida villiä melodiaansa. Ja kesti minun mielestäni lähes iäisyyden, kun mies kaivoi puhelimensa taskustaan ja sai sen hiljenemään. Minun keskittyminen oli tuon osan suhteen pilalla, onneksi pääsin jotenkuten mukaan kolmanteen osaan.

No, konserteissa sattuu ja tapahtuu. Se on luonnollista, kun suuri joukko ihmisiä kokoontuu samaan tilaan, ja yritän sen hyväksyä. Tähän minua on kouluttanut John Cage’n kipale 4’33’’, jonka olen kerran Vilnassa konserttitilanteessa kuullut. Tuolloin hämmennys huokui läpi salin ja yksi henkilö lähti salista ovea mielenosoituksellisesti paukauttaen. Olen valitettavan herkkä häiriöille, mutta lauhdun kuitenkin pian. Tähän torstai-illan sooloon liittyen hyvää siinä oli kai se, että konsertti jää minulle tavallista paremmin mieleen.

Noihin Beethovenin pianokonserton Orfeus-yhteyksiin saattaa tutustua vaikka Beethoveniin aidosti perehtyneen Paavali Jumppasen kotisivuilla: http://www.paavalijumppanen.com/orpheus/. Samasta asiasta luin myös englanninkielisestä wikipediasta ja konsertin ohjelman teosesittelyistä.  Orfeuksen matkasta Manalaan voi lukea täältä.

Traakialainen neito kantaa Orfeuksen päätä

Yhtä kaikki Paavali Jumppasen esitys on loistokkaimpia, mitä minä olen konserteissa kuullut. Mm. kadenssit olivat upeaa soitantaa. Kyseessä on huippuluokan pianisti, jolle toivon menestystä. Olen kuunnellut hänen levytyksiään Beethovenin pianosonaateista ja nauttinut niistä.

Jumppasen esitys ei luonnollisestikaan päättynyt Beethovenin konserttoon. Sokerina pohjalla oli hänen ylimääräisenä soittamansa kappale, Jean Sibeliuksen Kuusi -  Granen (The Spruce). Se on suosikkejani ja sai silmäni kostumaan ja mielen herkäksi. Tuota kappaletta kuunnellessani matkaan suomalaiseen metsään, sulaudun osaksi luontoa, tunnen myrskytuulen ja toisaalta tyynen illan. Kuusi seisoo vakaana kantaen kaiken kokemansa vaiti sisässään. Saattaa olla, että Jumppanen soittaa saman kappaleen myös ulkomailla konsertoidessaan. Näin hän haluaa ilmaista suomalaisuuttaan ja on siksi hieno ele.

Paavali Jumppanen

Palaan vielä illan konserttiin. Paikkana oli Kuusankoskitalo, orkesterina Kymi sinfonietta. Edellisenä iltana sama kokonaisuus oli esitetty Kotkassa.

Konsertin aloituskappaleena soitettiin nykymusiikkia. Sen suhteen olin ennen konserttia erityisen kyyninen, mutta konsertin aikana mieleni muuttui. Kyseessä oli viisiosainen Federico Zatteran The man who could move the clouds- In the memory of Pier Luigi Ighina ( Mies, joka pystyi siirtämään pilviä – Pier Luigi Ighinan muistolle). Se oli kantaesitys ja myös säveltäjä itse oli paikalla. Sävellys on III kansainvälisen Uuno Klami -sävellyskilpailun satoa. Mitalikolmikkoon se ei päässyt mutta kuuluu kilpailun tuomariston asettamalle suosituslistalle. Tässä uutisointia esityksestä italiaksi: http://www.ilgiornaledivicenza.it/home/spettacoli/concerti/prima-finlandeseper-un-brano-di-federico-zattera-1.5147402.

Sävellyksen osat ovat seuraavat:

Skies that are waiting for changes (Taivaat jotka odottavat muutoksia).

The machine to move the clouds and other strange contraptions (Pilviä liikuttava kone ja muita outoja laiteita).

The machine functioning (Kone toimii).

Clouds (Pilviä).

Trafffic jam under the rain (Liikenneruuhka sateessa).

Konserttiohjelmassa Zattera kertoo kustakin osasta erikseen. En sitä nyt toista kokonaan, mutta valaisen hieman. Osien nimet ovat syntyneet myöhemmin. Itse sävellys on kirjoitettu leikittelemään erilaisilla tavoilla järjestellä sävellystekniikoita. Pier Luigi Ighina oli italialainen radiomekaanikko, jonka kehittämää fysiikan teoriaa tieteellinen yhteisö ei hyväksynyt. Hän väitti kehittäneensä koneen, jonka avulla voisi liikutella pilviä.  Tässä alla on muutama lainaus osien kuvauksesta. Suoraan sanoen ne eivät taida paljoa innostaa kuunteluun, mutta todellisuudessa sävellys ei ollut pelkkää rytmillä ja intervalleilla leikittelyä.

”…alleviivaa odotusaikaa musiikillisten fraasien laajentuvilla ja supistuvilla rytmisillä arvoilla.”

”…hyödyntää päällekkäisiä ja hiukan keskinäisestä synkronista irronneita rytmejä, jotka luovat uusia takapotkuja niin kuin outojen laitteidenmekanismit.”

”Clouds on rakennettu yksinkertaisten intervallien laajentumisista ja supistumisista, jolloin syntyy silloin tällöin, tahattomasti mutta väistämättä, molli- tai duuriharmonioita – juuri niin kuin katsoessamme pilvien muotoutumista näemme tutun asian.”

”…[Traffic jam uner the rain] on rakennettu pidentämällä ja lyhentämällä epäsäännöllisesti yksittäisiä musiikillisen ilmaisun jaksoja.”

Käännöstä tehtäessä on saattanut olla kiire, mutta tämähän loi vain kontrastia ja osaltaan valmisti yleisöä yllätykseen. Kyseessä oli kiintoisa seikkailu äänimaailmaan. Orkesteri loihti värikkään mielikuvamatkan, hetket toivat yllätyksiä ja tajuntani odotti jännittyneenä mitä kaikesta seuraa. Se vain on omalta kannaltani ikävää, että olen turhan herkkä kaikkiin ulkopuolisiin häiriötekijöihin. Tällä kertaa keskittymistäni häiritsi vieressä istunut minulle tuntematon henkilö, joka räpläsi koko ajan konsertin ohjelmalehteä.

Sen jälkeen kun konsertissa läsnä ollut säveltäjä Federico Zattera oli saanut kukkasensa ja oikein reilut aplodit, orkesteri soitti Wolfgang Amadeus Mozartin Sinfonian nro 29 A-duuri (KV 201). Ah, se kuulosti nyt niin tavanomaiselta, mutta toki kauniilta.  Minulle se oli lähinnä palautumismusiikkia edellisestä kappaleesta ja samalla valmistautumista väliajan jälkeiseen Beethoven-konserttoon. Mutta en halua olla kyyninen. Mozart soi konsertissa raikkaana ja oikeastaan soi sisälläni edelleen. Kapellimestari Erkki Lasonpalo ansaitsee siitäkin osaltaan kiitokset.

Kapellimestari Erkki Lasonpalo kumartaa yleisölle Mozartin sinfonian esityksen jälkeen

Sibelius-viulukilpailu 2015: pohdintaa tulosten julkistamisen jälkeen

Christel Lee - Jean Sibelius -viulukilpailun voittaja vuonna 2015

Tuomaristo teki valintansa. Christel Lee selvisi rotkon reunalta ja voitti pääpalkinnon 25 000 euroa. Finaalin ainoa mies, ”koko kansan Manu” Emmanuel Tjeknavorian tuli kakkoseksi saaden 18 000 euroa ja lisäksi vielä 3 000 euron tunnustuspalkinnon parhaasta Sibeliuksen viulukonserton esityksestä. Kypsästi tekniikkansa hallitseva, mutta värittömän pikkusievästi soittava saksalainen Friederike Starkloff sai kolmossijallaan 12 000 euroa ja lisäksi myös 2 000 euron tunnustuspalkinnon välierätulkinnallaan. Näin ollen itseni hehkuttama Minami Yoshida ja muuten vain tykkäämäni Nancy Zhou jäivät pelkkään 2 000 euron lohdutuspalkintoon. Siinä ei itse asiassa ollut mitään yllättävää. Arvasin, että ammatillisesti pätevien tuomarien arvioissa Yoshida on vielä raakile. Heillä ei ole tunnekuohuille sijaa. Ja näköjään Nancy Zhou jäi myös ammattilaisten arvioissa suosikkien varjoon.

Otan esimerkiksi tuon Nancy Zhoun. Hänen täytyy olla tulokseen pettynyt, vaikka tietysti ulospäin hän näytti olevan täysin ”cool”.  Hän on lähettänyt facebook sivuilleen päivityksiä esitystensä jälkeen. Niiden pohjalta hän tuntui huokuvan itsevarmuutta. Viimeisen finaaliesityksensä jälkeen mitään ei sivuille kuitenkaan ilmestynyt. Lieköhän se johtui jännityksestä? Tänään sivulle kuitenkin ilmestyi tyypillinen amerikkalainen päivitys, jossa hän hehkui positiivisuutta ja onnitteli kaikkia voittajia. Yön yli oli nukuttu ja elämässä oli taas otettu suunta eteenpäin. Vaikken Nancyn tulkinnoista erityisemmin nyt pitänytkään, niin minusta hän on kuitenkin mielenkiintoisempi solisti kuin esimerkiksi kolmanneksi sijoittunut Starkloff. Nancy Zhoun Sibelius-tulkinnassa oli kuitenkin jotain särmikkyyttä, mikä taas Friederike Starkloffilta puuttui. Sen oli kommentaattorikin havainnut aprikoidessaan, ”onko hänellä egoa tarpeeksi”.

Aion seurata Nancy Zhoun urakehitystä. Jotakin hänestä minuun on jäänyt.

Kuitenkin Minami Yoshida oli minulle oma lukunsa. Helsingin Sanomien kolumnisti moitti hänen Sibelius-tukintaansa siitä, että hän soitti sellaista, mitä Sibelius ei ollut nuotteihinsa laittanut. Minusta tässähän se tulkinnan juju onkin. Voi ottaa vapauksia ja tuoda näin omaa persoonansa musiikkiin mukaan. Olen käsitellyt aiemmin blogiteksteissäni neuvostoliittolaista pianistia Maria Judinaa, joka muunsi paljon räikeämmin omanlaiseksensa esimerkiksi soittamaansa Beethovenia tai Mozartia. Siinä soittaja on säveltäjään ja sovittajaan rinnastettava musiikkia uudelleen luova taiteilija, jonka käsien kautta alkuperäinen sävellys sysätään elämään. Judina teki sen kypsänä, itsensä huipulle raivanneena pianistitaiturina, Yoshida antoi vallan nuoruuden vaistoilleen.

Menen seuraavaksi viimeisen finaalipäivän suorituksiin. Aloitan hieman nurinpäin eli kilpailun viimeisestä esityksestä, kilpailun voittajan, amerikkalaisen Christel Leen Sibelius-tulkinnasta. Television ja radion kommentaattorit olivat siihen pettyneitä. Eräs heistä totesi, että kilpailija ei ollut vielä palautunut edellisen illan täydellistä antaumusta vaativasta Bartok-esityksestä.  Ehkä näin on. Toisaalta uskon, että pätevä tuomaristo otti sen huomioon. Puhti tuntui loppuvan loppua kohden, mikä vaikutti kokonaisuuteen, ja myös alavireisyydestä moitittiin. Aivan kuin kyseessä olisi ollut täysin epäonnistunut esitys. Minä en kuitenkaan kokenut Leen tulkintaa huonoksi. Aistin musiikista kyllä suuren taiteilijan, nautin kokonaisuudesta. Ehkä konsertto ei ole hänelle kovin läheinen, mutta taitavana soittajana hän kykeni siihen paneutumaan aidosti. Leen tulkinta oli minulle nautinto kuunnella. Soitto hengitti antaen myös kuulijalle tilaa levollisuuteen, siihen mahtui laskeutumista seesteiseen rauhaan, joka taas kykeni nousemaan tasapainoisesti hehkuunsa. Tarvittaessa energiaa löytyi.

Ei se suinkaan ollut täydellinen esitys, mutta totean sen vielä kerran: sitä oli miellyttävä kuunnella. En ”hengästynyt” samalla tavalla, kun Emmanuel Tjeknavoriania kuunnellessani. Se oli toki loistavaa soittoa, mutta hän tuntui kokemattomuuttaan puskevan liikaa omaa tulkintaansa. Hän ei malttanut pysyä nahoissaan. Lisään heti, että näin minä aloin sitä konserton edetessä yhä enemmän kokea, vaikka toisaalta olin myös haltioissani.

Tuon saman totesi myös kommentaattori ja osasi käyttää kuvaavampaa kieltä: ”halki, poikki ja pinoon”. Tjeknavorian oli psyykannut itsensä kuin huippu-urheilija. Ja tuo latinki oli musiikin ja hänen välissä. Hän tuntui välillä kuin hyökkäävän, tuo voima tuli kaikessa esiin. Hienoisen ristiriidan tunne siitä jäi, sillä toisaalta soitto oli puhdasta ja teknisesti taitavaa.

Christel Leen  Sibelius-tulkinta oli minulle tuon Tjeknavorianin purkauman jälkeen kuin hermolepoa, aistin soitossa rauhaisan lintukodon hengen. Toisaalta japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan tulkinnat olivat asia erikseen. Siihen latauduin kuin fanittaja.

Tässä vielä muutamia yksittäisiä huomioita, joita tein kuunnellessani Christel Leen esitystä. Ne voivat tuntua jo toistolta. Aloitan konserton toisesta osasta.

Konserton hidas osa soi levollisena, Lee ei ala työntää kuin Tjeknavorian. Hän antaa jousen elää omin ehdoin. Soitto hengittää rauhallisena, kuulijakin on liikkumatta ja levollinen. On seestynyt hetki kaiken vauhdin keskellä. Sitten taas musiikin matka jatkuu. Elämä jatkuu hieman kiihkeämpänä. Noustaan forteen yhdessä orkesterin mukana, sopusoinnussa. Se on hienoa kypsää soittoa!

Tässä kohdassa konserttoa teen valintani. Christel Lee on minun suosikkini. Hänen haluan voittavan.

Toisen osan loppu on minulle eräänlainen huipennus. Se soi herkkänä, tähän elämä voisi pysähtyä.

Alkaa kolmas osa. Siinä alkaa eheys hieman rikkoutua. Jossakin tökkii. Olen kuulevinani alavireisyyttä tai mahdollisesti muuta epäpuhtautta. Mutta soittaja selviää sen yli. Ja taas viulu soi upeana – kuin voittajalla. Christel Leellä – miten sen nyt ilmaisisi? – on nyt soitossa eräänlainen hengittävä intonaatio. Se poikkeaa muista edukseen. Löydän myös yhteyden solistin ja orkesterin välillä. Lee ei pyri siitä erottautumaan niin kuin Tjeknavorian.   Lopussa alan kyllä taas huomata alavireisyyttä.

Christel Lee lopettaa urakkansa kilpailijoista viimeisenä. Television ruutuun tulee kommentaattori, joka yllätyksekseni painaa esityksen lyttyyn. Se saa minut hieman hämilleni. Meikäläinen amatööri on kuullut ihan toisin. Löysin kyllä kaiken loistokkuuden keskeltä alavireisyyttä ja pientä epäpuhtautta. Mutta asiantuntijan mielestä soitto oli sätkyttelevää, katkonaista, kontakti oli hukassa. Ja lopussa hän vielä väsähti.

Viimeisenä finaali-iltana kuulin myös Mayumi Kanagawan soittamana Alban Bergin viulukonserton (”Erään enkelin muistolle”). Kyseessä on minun kaltaiselleni amatöörille varsin haastava kuunteluelämys.  Ja toteankin, että siihen en jaksanut keskittyä. Kanagawan Sibelius-tulkinta oli ollut muihin verrattuna väritön ja siksi minulla ei ollut hänen esitykseensä erityistä kiinnostusta. Odotin tuolloin jo kärsimättömänä Christel Leen päätösesitystä ja se täytti mieleni.

Voittajien julkistaminen oli jännittävä tapahtuma. Sen aisti kaikessa. Itse tuomariston suomalainen puheenjohtajakin alkoi änkyttää. Sanat juuttuivat kurkkuun. Kilpailijoista huokui jännittävä odotus. Toisaalta tulosten selvittyä hävinneiden täytyi peittää pettymyksensä.

Jos pääsisin mukaan haluamieni finalistien konsertteihin, joissa ei tarvitsisi kuunnella Sibeliusta, niin ensiksi valitsisin Christel Leen, sillä hänen Bartok-tulkintansa osoitti kyseessä olevan suuri taiteilija. Sitten valitsisin Minami Yoshidan, sillä haluaisin tuntea, miten sali elää ja kokee hänen soitonpalonsa. Kolmanneksi valitsisin Nancy Zhoun, koska olen jo kerran ollut hänen konsertissaan ja tuolloin tykästyin hänen Mozart-esitykseensä. Näitä kolmea nuorta taiteilijaa kuunnellessani uskon saavani upeita musiikkielämyksiä. Lähtisin toki myös ”Manun” konserttiin enkä sieltäkään odota muuta kuin positiivisia yllätyksiä. Starkloffista ja Kanagawasta ei sen sijaan ole niin väliä.

Sibelius-viulukilpailu: finaalin toinen ilta

Kilpailu jatkui hyvin mielenkiintoisena. Nyt kuuntelin oikeastaan ensimmäisen kerran asiantuntijoiden arvioita päivän finaalisuorituksista. Olen kuunnellut jotain aiemminkin mutta vain irrallisina kommentteina. On tietysti hassua, että kirjoittelen statistina näitä omia aatelmiani, kun asiantuntijat kuulevat kaiken paljon tarkemmin ja ”oikeammin”. Uhmaan kuitenkin kaikkea tositietämystä ja jatkan omine tuntemuksineni.

Kerron kuitenkin ensin sen, mikä asiantuntija-arvioissa pani minut mietteliääksi. Hän oli Nancy Zhou. He eivät tunnu tykkäävän Nancysta ja olenhan itsekin odottanut häneltä enemmän. Mistä se sitten kiikastaa? Kuuntelin tänä iltana Nancyn version Sibeliuksen viulukonsertosta. En tiedä, millainen tulkinta hänellä oli 16-vuotiaana vuonna 2010, mutta vieläkin sen ”erikoisuutta” muistellaan lähes kauhun tuntein. Nyt hän oli kertonut kypsyneensä soittajana ja siksi kaikki odottivat jännittyneinä, mitä tuleman piti. Ja tulkinta oli varmaan erilainen, mutta pettyneitä kaikki tuntuvat olevan. Moitittiin alavireisyydestä ja viulun liian kirkkaasta, orkesterin yli käyvästä äänestä. Alavireisyyden tunnistin minäkin. Asettumista orkesterin yläpuolelle en huomannut ainakaan kovin selvästi. Toisaalta olin huomaavinani, että hitaassa osassa hän pyrki jopa kuuntelemaan orkesteria. Kai se on sitten ollut niin, että ensimmäisessä osassa hän on todellakin pyrkinyt soittamaan orkesterin päällä ja olen itse huomannut muutoksen näin päin.

Kun sitten salissa Zhoun viulu soi varsin äänekkäästi, joku arveli, että hänen pitäisi vaihtaa itselleen sopivampi viulu.

Nämä on mielenkiintoisia huomioita. Kun Zhou soitti Kuusankoskella Mozartia, niin pidin siitä, että hän otti orkesterin hallintaansa. Toisaalta eräs toinen viulisti soitti kerran Nielsenin viulukonserttoa ja välillä viulun ääni hukkui orkesterin alle. Eikä se kuulostanut lainkaan hyvältä. Nielsenin konsertossa on vertailukohtaa Sibeliukseen. Ja kyllä Zhoun tulkinta hieman tasalaatuisalta kuulosti. YLEn asiantuntijan mukaan Zhoun soitto oli nousujohteinen. Minä pidin Sibelius-tulkinnasta enemmän kuin eilisestä Tšaikovskista, joten siinä mielessä olen samaa mieltä.

Radion asiantuntija Tero Latvala (kerron nimen, koska kirjoitin sen muistiin) teki oikein syvää analyysia Zhoun soitosta. Häntä häiritsi alavireisyys ja myös tuo yllä mainittu viulun voimakas ääni.  Lisäksi hän totesi tulkinnassa ”šamanistista tummuutta” (minkä tuo alavireisyys osaltaan aiheutti). Latvalan mielestä tulkinta meni tässä ”överiksi”: ensimmäisessä osassa mentiin turhan ”synkkiin vesiin”. Lisäksi hän moitti Zhouta kiirehtimisestä, minkä tosin orkesteri pystyi taitavan johtajansa avulla kompensoimaan. Positiivista hänen mukaansa Zhoussa on hänen ”armoitetut virtuoosilahjansa”.

Omalta kohdaltani löysin Zhoun tulkinnasta eheyttä. Hän piti kokonaisuuden kasassa. Kyllä siellä soiton lomassa aina jotain pientä säröä tai liikaa painamista kuului. Alavireisyyttä ja muuta epäpuhtautta myös kuulin hieman. Mutta hyvin soitettuja jaksoja oli esityksessä kuitenkin enemmän. En voi television ääressä kuulla, jos viulu soi liian kovana tai kirkkaana. Sen sijaan minulla on kyllä kokemusta konserteista, joissa solistin ääni on tullut liian äänekkäänä esille. Ymmärrän, miten ikävästi se häiritsee kuulijan musiikkinautintoa.

Minusta Zhoun esityksistä Sibelius oli parempi kuin eilinen Tšaikovski. Hänen tekniikkansa pääsi paremmin oikeuksiinsa. Hänessä on mielestäni tyyliä, mutten silti halua nimetä häntä suosikikseni. Jos ottaa vertailukohdaksi illan ensimmäisenä numerona kuullun Mayumi Kanagawan Sibelius-version, niin kyllä Zhoun tulkinta oli minusta kypsempi. Kanagawan tulkinnasta en saanut mitään otetta. Ja siinä tuntuivat epäpuhtaudet häiritsevän enemmän. Eikä kokonaisuudessa ollut tulkinnan vaatimaa eheyttä.

On mielenkiintoista nähdä, miten tuomaristo arvioi Nancy Zhoun esityksen. Hän on jättänyt sekä minuun että YLEn asiantuntijoihin ristiriitaisia tuntemuksia.

Illan yhtenä kohokohtana oli Christel Leen tulkinta Bela Bartokin viulukonsertosta nro 2.  Syvennyin sitä kuuntelemaan television ääreen eikä tehnyt jääkaapille mieli lähteä. Täytyy sekä soittajalle että orkesterille antaa täysi kymppi. Yhteistyö soittajan ja orkesterin välillä tuntui toimivan vaikka sitä ennen konsertin alkua pelättiin. Christel Lee tunsi Bartokinsa erittäin hyvin. Olen sen kuullut joskus aikaisemminkin mutta nyt koin aidon musiikkielämyksen, jonka varmasti muistan pitkään. Konsertto tuntuu huippuvaikealta. Lee pystyi välittämään Bartokin musiikista kovin erilaisia puolia: tunsin niin kaaoksen ja herkkyyden kuin myös välissä soivan villin tanssillisuuden. Konserttohan on sävelletty 30-luvun lopussa ennen säveltäjän muuttoa Amerikkaan. Se heijastaa omalla tavallaan tuota sekasortoista aikaa. Ilman muuta Christel Lee nousi tulkintansa ansiosta vahvimmaksi ennakkosuosikiksi. Kaikki riippuu huomisesta Sibelius-tulkinnasta. Tämä ei ole pelkästään minun mielipiteeni. Se totesi myös YLEn asiantuntijakommentaattori.

Christel Lee

Minulle illan toinen kohokohta oli japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan sydämeenkäypä tulkinta Pjotr Tšaikovskin viulukonsertosta. Television toimittaja kertoi, että Yoshida on ”lavan ulkopuolella hyvin ujo ja herkkä mutta lavalla hänestä kuoriutuu suuri taiteilija”.  Olen nähnyt hänet vaan esiintymislavalla mutta ujolta hän näyttää ja kun hän lienee tyypillinen japanilainen, niin toimittaja on oikeassa. Esiintyessään hän kuitenkin kokee muodonmuutoksen. Jostakin piilosta hypähtää esiin suuri tulkitsija, jonka soiton kautta tuntuu purkautuvan kaikki kätköksissä olevat ihmismielen syvimmät tunnot.  

Yoshidan tulkinta vei minut täysin mukaansa. Ymmärrän, että ei hän taiteilijana ole niin kypsä kuin muutamat muut kilpakumppanit, mutta kaikkensa hän lavalla itsestään antaa. Ja siitä minä katsojana nautin. Esitys sai minut valtoihinsa. Seurasin tv-ruutua kuin joskus teinipoikana jotain suosikkibändiä. Seuraavaksi hieman hehkuttelen Minamin esityksen tiimoilta, täydellä tunteen palolla.

 

Minami Yoshida

Tällaisen takia tykkään käydä konserteissa. Kun solisti antautuu musiikkiinsa aivan täysillä, antaa musiikin viedä, on teknisesti niin taitava, että pystyy vastaamaan sen vaatimuksiin. Antaa mennä täysillä – ja kykenee soittamaan täysillä niin kuin musiikki ja tunteet vaativat. Ujous ja muut persoonaa pidättelevät voimat ovat pois pyyhkäistyt. Kuoren alta, sielun sopukoista vapautuvat kaikki energiavirrat musiikin palvelukseen.

Eivät haittaa hetkittäiset ylilyönnit. Kokonaisuus on hallinnassa. Soitto on säröisyydessäänkin eheää – koko ajan kosketuksessa musiikin hengessä sykkivään sielun värinään. Tällaisesta ei kuulija joudu irti, jännite säilyy ja pitää hänet paikallaan.

Zhou oli omassa Tšaikovskissaan teknisesti puhtaampi. Yoshidan räiskeessä roiskuu, mutta sydän elää jokaisessa rappauksen vedossa.

Sattuu pariin otteeseen yllättävä episodi, jollaista en ole ennen nähnyt. Kesken kaiken kovimmassa vauhdissaan solisti korjaa pikavirittimellä korkean e-kielen viritystä. Hän pystyy silti pitämään soittonsa koossa. Ehkä hän ei tekemäänsä itse huomaakaan, kun on niin musiikissa mukana. Moni olisi mennyt siitä täysin sekaisin. Sen totesi myös YLEn kommentaattori: ”e-kieli meni epävireeseen ja joutui sitä justeeraamaan, mikä osoitti soittajan tahdonvoimaa”. Lainaus perustuu muistiini eikä siis ole sanatarkka.  Tuo ”justeeraus” jäi repliikistä mieleen.

Konserton toinen osa lähti kauniina mutta jännite tuntui hieman laskevan. Ensimmäisessä osassa hän päästi piilossa olleen temperamenttinsa valloilleen, mutta hiljaiseen osaan ei löytynyt samaa intensiteettiä. Hitaat osat ovat hyvin haastavia. Musiikin on silloinkin mentävä eteenpäin, jos ei mene, niin soitossa ei ole tuttua sisäistä jännitettä. Hyvin Yoshida kuitenkin pääsee hetken herpaantumisen jälkeen musiikkiin mukaan.

Finale-osan alun pizzicatossa on säkenöivää energiaa. Se on kuin sisäistä kapinaa. Tunnelma muuttuu pikkuhiljaa kohti iloa. Nuori soittaja on kovilla, voimille alkaa ottaa ja välillä soitto tuntuu näpertelyltä. Sen pelastaa dialogin poikanen orkesterin kanssa. Se toimii, soittaja on valveilla. Ja pian jousi taas hyppelehtii kielillä elämässä täysillä mukana. Tahtoisin hyppiä mukana.

Kolmas osa alkaa loppua. Kapellimestari Hannu Lintu on tullut orkesterinsa kanssa mukaan solistin räiskeeseen, hänen nuoruuden intoon ja paloon. Ollaan jossakin kosmisessa ulottuvuudessa. Konsertto päättyy. Lopen uupuneena solisti ottaa vastaan riemuitsevia suosionosoituksia vaipuen samalla omaan ujoon sulkeutuneisuuteensa.

…

Asiantuntijat eivät tunnu nostavan Minami Yoshidaa voittajakandidaatiksi. He patistavat häntä länteen opiskelemaan ja sitä myötä vajavainen kielitaitokin pääsee kehittymään. Näinhän tietysti on. Minulle hän kuitenkin toi raikkaan alkuvoimaisen musiikkielämyksen.

Torstaina on vielä edessä yksi finaali-ilta. Silloin ratkeaa paljon. Olen jo ehtinyt ennustaa voittajaksi itävaltalaista Emmanuel Tjeknavoriania ja amerikkalaista Christel Leetä. He ovat selkeitä ennakkosuosikkeja. Jonkun muun voitto olisi myös asiantuntijoille yllätys, mutta heillä on vielä yhdet esitykset jäljellä. Tero Latvalan mielestä Yoshidan ja Zhoun soittoa arvioidessaan tuomaristo painottaa eri asioita ristiin rastiin. He ovat siis vaikea pala ja näillä näkymin sieltä voisi nousta mahdollinen yllätys. 

Sibelius-viulukilpailu: finaali on alkanut - vaikutelmia ensimmäisen illan esitysten jälkeen

Joidenkin mielestä yllätyksellinen finalistikuusikko (kuva lainattu Hesarin jutusta)

Sibelius-viulukilpailu on edennyt finaalivaiheeseen. Välieriä en ehtinyt kuuntelemaan laisinkaan. Alkueriä kuuntelin jonkin verran ja sen pohjalta nimesin muutaman suosikin. Heistä oikeastaan vain yksi on nyt finaalikierroksella, vaikka kahta muutakin kehuin.

Ensimmäisenä finaali-iltana esiintyi neljä kilpailijaa. Alkuerissä olin kuullut heistä kolmea: Friederike Starkloffia, Emmanuel Tjeknavoriania ja Nancy Zhouta. Heistä saksalainen Starkloff oli yllämainittu alkueräsuosikkini. Itävaltalainen Tjeknavorian soitti myös alkuerissä mallikkaasti, mutta jostakin ei-musiikillisesta syystä jätin hänet ykkössuosikkieni taakse.

Nancy Zhousta olen kirjoittanut aiemmin. Hänhän kävi 19.2. Kuusankoskitalossa soittamassa W. A. Mozartin viulukonserton nro 5 A-duuri Kymi Sinfoniettan solistina. Siinä hän osoitti sellaista kypsyyttä, että suorastaan ihastuin hänen hallittuun tulkintaansa. Nyt alkueräsoitto oli kyllä teknisesti hallittua mutta jotakin siitä puuttui. Eilen soitettu Tšaikovskin viulukonsertto vain lisäsi kysymyksiä. Hän on teknisesti taitava, mutta tulkinta jätti minut kylmäksi. Ehkä hänen olisi pitänyt soittaa jotakin muuta kuin venäläistä musiikkia. Hänen soitostaan puuttui se sielukkuus, jota itse venäläiseltä musiikilta odotan. Alku oli kiinnostava, nautinnollisen hallittua soittoa. Sitten alkoi välillä tuntua, että hän lähinnä esitteli teknistä taituruuttaan. Olisin odottanut minun sydämeeni tarttuvaa tulkinnallista jäsentyneisyyttä. Olihan sitä toki, mutta loppuun asti se ei kantanut.

Olen joskus yrittänyt luoda (Chloe Hanslip –jutussani) hämärää ajatuskuviota, vetää yhteyttä jousen kosketuksesta kuulijan  (siis tässä tapauksessa minun) sydämeen. Kosketus herkkyydessään ja voimassaan antaa musiikille henkisen ulottuvuuden, moniulotteisen yhteyden säveltäjän, taiteilijan ja kuulijan välillä. Sitä ei nyt pelkkä sympatia pystynyt ylläpitämään. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla Zhoun Sibelius-tulkintaa. Hän on taitava soittaja ja on joka tapauksessa ilo kuunnella, vaikka sieltä sydämen sopukasta jotain syväluotaavuutta tuntuukin puuttuvan.

Friederike Starkloff soitti hyvin mutta nyt hän ei minua sytyttänyt eikä saa samaa suosikin asemaa, kuin oli alkueräsoiton perusteella. Sen sijaan 17-vuotiaan japanilaisen Minami Yoshidan Sibelius-tulkinta oli kyllä riemastuttava. Odotan todella kiinnostuneena hänen toista ohjelmanumeroaan Tšaikovskin viulukonserttoa. Sen myötä voin myös tehdä vertailua hänen ja Nancy Zhoun tulkintojen välillä. Minami on toistaiseksi vienyt sydämeni, mihin toki hänen soitosta hehkuva nuoruuden intonsa on merkittävästi vaikuttanut. Hänen jok’ikinen huokosensa tuntuu elävän musiikin mukana. Katsotaan, miten on tämän illan jälkeen, kun he molemmat soittavat väliajan jälkeen. Minami on tosiaan vasta 17-vuotias eikä kansainvälistä rutiinia ole. Miten hän kykenee eilisen jälkeen eläytymään Tšaikovskin musiikin maailmaan? Sen näkee illalla. Toivotan molemmille onnea.

Sitten oli vielä itävaltalainen Emmanuel Tjeknavorian ja hänen Brahms-tulkintansa. Mielestäni se oli loistava, virtuoosimainen. Häntä oli nautinto kuunnella. Turha jännitys puuttui, hän todellakin soitti vapautuneesti pystyen keskittymään musiikilliseen sisältöön. Jos hänen Sibelius-tulkintansa on yhtä upea, hän saattaa voittaa nuorten kanssakilpailijaneitosten silmien edestä koko kilpailun. En satu pitämään hänen ilmehtimisestään enkä eleistään. Tällaisetkin seikat vaikuttavat minunlaiseeni amatöörikuuntelijaan. Sillähän siitä pääsee, kun katselee muualle.

Emmanuel Tjeknavorian

Yoshida Minamin ja Nancy Zhoun lisäksi illalla esiintyvät Mayumi Kanagawa ja Christel Lee. Heitä en ole vielä voinut kuulla. Kanagawa soittaa Sibeliuksen konserton, Lee on valinnut Bartokia, mikä minulla on jäänyt vähälle kuuntelulle. Molemmat ovat nimestään huolimatta amerikkalaisia, joita onkin yltänyt finaaliin yllättävän paljon. 

Jean Sibelius -viulukilpailu (alkuerät I ja II)

Maanantaina alkoi Jean Sibelius -viulukilpailun alkuerät (http://www.sibeliuscompetition.fi/?LangID=5). Seurasin ensimmäistä ja toista alkuerää Ylen Areenalla. Viulu kuuluu lempisoittimiini. Olenhan sitä itse joskus teinipoikana soittanut. Niistä kaukaisista vuosista minuun on jäänyt rakkaus klassiseen musiikkiin.

Ajattelin, että laitan tähän blogiini esille omat suosikkini, pari kummastakin erästä. Muita alkueriä minulla ei ole mahdollista seurata kuin korkeintaan puolittain. Ja on todettava, etten nytkään seurannut ensimmäistä erää kovin intensiivisesti. Musiikki soi itse asiassa taustalla. Mutta se on hyvä testi. Jos joku soittaa hyvin ja kiinnostavasti, niin se tarttuu kyllä korvaan ja mieli herkistyy kuuntelemaan.

En ole lukenut tai kuunnellut kenenkään asiantuntijan lausuntoa. Onkin mielenkiintoista nähdä, poikkeaako makuni asiantuntijoiden näkemyksistä.

Tässä muutama linkki kilpailun verkkosivuille:

http://www.sibeliuscompetition.fi/Info/AIKATAULUT/

http://www.sibeliuscompetition.fi/Competitors/?LangID=5

http://www.sibeliuscompetition.fi/Information/SCHEDULE/

Kilpailuun osallistujista olen kuullut aiemmin Amerikan kiinalaista Nancy Zhouta. Hän kävi viime talvena soittamassa täällä Kuusankoskella soittamassa Mozartin viulukonserton nro 5. Vaikutuin siitä niin paljon, että olisin jo nyt tarjoamassa hänelle finaalipaikkaa. Tekninen taituruus on vain yksi osa viulistia. Mozartin pohjalta en osaa arvioida Zhoun todellisia kykyjä, mutta sielujen sympatiaa se soitto kuitenkin minuun välitti. Hän kuitenkin soittaa vasta loppupäässä, joten en pääse häntä tässä blogissani arvioimaan.

….

Alkuerän ohjelmistoon kuuluu Bela Bartokin soolosonaatin 1. osa, Mozartin Rondo C-Duuri (KV 373) sekä J.S.Bachia ja Sibeliusta annetun listan pohjalta. Noista minun mielestäni Bartok paljastaa soittajasta paljon. Se vaatii vahvaa tekniikka ja voi pahimmillaan kuulostaa värittömältä ja myös tylsältä. Sen sijaan hyvä soittaja tuo siihen mukanaan hengen.

Ensimmäisen erän soittajista yritin syventyä kuuntelemaan kilpailun aloittanutta tasmanialaista Katerina Nazarovaa ja venäläistä Anna Savkinaa. He eivät kyllä kummatkaan antaneet itsestään vakuuttavaa kuvaa.  Erässä soitti myös suomalainen Pekko Pulakka. En valitettavasti siihen kovin paneutunut. Hän saattaa selvitä välieriin. Minun sydäntä hänen soittonsa ei kuitenkaan pannut sykkimään.

Ensimmäisestä alkuerästä nostan kaksi viulistia ylitse muiden. He ovat Lev Solodovnikov Moskovasta Venäjältä ja Friederike Starkloff Berliinistä Saksasta. Heidän luulisin nousevan välieriin ja jopa finaaliin.

Lev Solodovnikov

Solodovnikovilta löytyy temperamenttia. Hän näyttää paneutuneen kilpailuun. Hänellä on oma pianisti mukana, sama säestäjä on myös toisessa alkuerässä soittaneella Elena Tarosyanilla (niin olin katsovinani).

Omalla videolla Solodivnikov kertoo soittaneensa viulua kuusivuotiaasta lähtien. Kultuaan ensi kerran Sibeliuksen viulukonserton hän ei pitänyt siitä lainkaan. Nyt hän on alkanut siitä pitää ja se kuuluu Beethovenin viulukonserton ohella hänen suosikkeihin. Videolla sympaattisenoloinen Solodivnikov tuntui melko itsevarmalta.

Friederike Starkloff soitti heti heti Solodovnikovin jälkeen.  Heissä molemmissa näkee heti suuren lahjakkuuden, taiteelliseen kypsyyteen pyrkivän taiteellisen otteen. Hyvän soittajan kuulen viulun soinnista, jousen kosketuksesta kieleen välittyy jonnekin sisimpääni se soittajan sisäinen energia.

Oikeastaan Starkloffin sielukkuus voi kantaa pitemmälle kuin Solodovnikovin. Amatöörin vaistollani arvelen, että Sadovnikovilla tuo tekninen puoli olisi hieman paremmin hallinnassa, painotan sanaa ”hieman”. Mutta kun enemmän kuuntelee, niin tekisi mieleni perua sanani. Starkloff alkaa soiton edetessä kiinnostaa yhä enemmän.  Ehkä se sielun sympatia kompensoi sitä teknistä osaamista. Aploditkin lupaavat paljon. Hän sai yleisön joukosta  myös muutaman bravo-huudon.

Asettaisin Salodovnikovin hiukan saksattaren edelle, mutta toivon heidän pääsevän välieriin, jotta voisin kuunnella heitä lisää.

Osanottajat kertovat lyhyellä videolla itsestään ja suhteestaan Sibeliukseen. Jotain mielistelyä niissä puheenvuoroissa on. Mutta olkoon. Starkloff kertoo olevansa ”lumoutunut” Sibeliuksesta kertoen sen olevan ”rehellistä, syvällistä ja värikästä musiikkia”.  Ehkä hän on tätä kautta saanut jotain lisäherkkyyttä soittoonsa.

Friederike Starkloff

….

Toisessa alkuerässä ensimmäisenä soitti eteläkorealainen Elly Suh.  Hän on toista kertaa mukana Sibelius-viulukilpailussa. Hän soitti mielestäni erinomaisesti, mutta ei nouse minun listallani kärkikolmikkoon. Olisin odottanut niihin sooloviuluosuuksiin enemmän henkeä. Nyt ne jäivät värittömiksi. Hänessä oli kuitenkin virtuositeettia.

Seuraavana soitti kaksi japanilaista Ryusuke Suho ja Mai Suzuki. Ryosuke Suho oli kyllä taitava mutta soitto oli tasapaksun tuntuista. Bartokiin ei tuntunut henkeä tulevan. Soittaja tuntui hengästyvän soittaessaan. Olisipa voinut sen energian purkaa soittoonsa. Viimeisenä kuultava Sibelius jäi jotenkin levottomaksi. Tuntui kuin hän ei olisi perehtynyt musiikin sanoman ollenkaan. Tämä sama koskee myös Mai Suzukin soittoa. Hänen viulussaan oli kyllä ajoittain kaunis sointi. Mutta Mozart jäi jotenkin ”huojumaan”, jotain ”hankausta” sen rytmissä oli. Se ei hengittänyt niin kuin tuonkaltaisen musiikin pitäisi. Hänen viimeisenä numeronaan oli Bartok. Siinä hän tuntui etenevän kuin räiskien. Epätasaisen vaikutelman se teki, vaikka olihan siinä toki jotain eloakin.

Seuraavana oli vuorossa Elena Tarosyan Moskovasta Venäjältä. Ensimmäisessä numerossaan Bachin soolosonaatissa hän tuntui nautiskelevan. Hän oli kyllä sisäistänyt jotakin musiikin ytimestä. Nopeampaan osaan edetessään soitto selvästi hengitti. Minun korvaani Tarosyan soitti hyvin, hän on päässyt musiikin sisäiseen rytmiin. Seuraavana oleva Mozart oli mielestäni myös hyvin kypsä tulkinta. Ja sitten Sibelius kuulosti aivan loistavan herkältä tulkinnalta. Tarosyanin soitosta löytyi kyllä kosketuspintaa.

Sitten oli Bartokin vuoro – ja poltetta löytyi. Sähäkkä aloitus vei munaskuihin asti. Se oli todellista virtuositeettia. Häntä kuunnellessa tuo sävellys tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta, ei mitään tylsyyden häivääkään. Se oli suuri seikkailu.

Tarosyan on fyysisesti poikkeuksellisen vahva soittaja. Voimaa ja energiaa on soitossa paljon ja hän on pystynyt panostamaan sen hienon hallitusti musiikilliseen sisältöön.

Hän sai runsaasti aplodeja, olin kuulevinani bravoo-huudonkin.

Elena Tarosyan

Seuraava soittaja oli Stephen Tavani Philadelphiasta Yhdysvalloista. Hän on mielestäni hyvin tyylikäs soittaja, rauhallinen persoonallisuus, joka on sinut oman soittotyylinsä kanssa. Häntä on ilman muuta oikein miellyttävä kuunnella. Mikään räiskyvä persoonallisuus hän ei tunnu olevan.

Mozart oli oikein tyylikästä soittoa. Bach oli levollinen ja mietiskelevä. Minusta se oli hienoa tulkintaa ja osoitti soittajan kypsyyttä.  Bach oli mielestäni loistava mutta Bartok ei alkanut yhtä vakuuttavasti kuin edellisellä soittajalla Tarosyanilla. Hän selvisi siitä mielestäni kuitenkin hyvin.

Sibelius oli tosi vahva ja dramaattinen tulkinta. Voima jyräsi, soitto huokui sisäistä energiaa. Tämän ansiosta hän nousi toisessa alkuerässä suosikikseni. Hän osasi siinä yllättää. Lopussa hän sai raikuvat aplodit, vaikkei bravoota kuulunutkaan.

 

Stephen Tavani

Erän viimeistä edellinen soittaja Diana Tishchenko on Ukrainasta, mutta hän on asunut viimeiset viisi vuotta Berliinissä. Monet ehkä saattoivat laittaa hänet suosikikseen, koska hän sai varsin runsaasti aplodeja ja bravoota kuului enemmänkin. Minustakin hän on hyvin vahva ehdokas välierään, muttei minun rankingissani kuitenkaan yltänyt kahden edellisen tasolle. Hän antoi itsestään hyvin varman kuvan. En kuitenkaan löytänyt soitosta sellaista tulkinnallista syvyyttä, että olisin nostanut hänet kärkeen.

Toisen alkuerän viimeisenä soittanut itävaltalainen Emmanuel Tjeknavorian kuului myös eränsä parhaimmistoon. Mielestäni hänen Bartokinsa ei ollut niin jäsentynyttä ja teknisesti hallittua kuin kolmella edellisellä soittajalla. Muutamalla bravoolla hänetkin yleisö palkitsi.

Toisesta alkuerästä minun oli lopulta vaikea tehdä valinta. Loppujen lopuksi nostin sieltä ylitse muiden kaksi nimeä: Stephen Tavanin ja Elena Tarosyanin. Mutta kyllä myös Tishchenko ja Tjeknavorian sekä ensimmäisenä soittanut Elly Suh olivat vahvoja.

,,,

Jälkikirjoitus tiistaina klo 14.00

Sattumalta näin tänään Yle Areenassa kolme esitystä. Heistä yksi oli juuri tuo Nancy Zhou, jota olen siis kuullut aiemmin myös luonnossa. Hän on tietysti huippuluokan viulisti ja kypsä tulkitsija, mutta minun korvaani hänellä ei tainnut olla paras päivänsä.  Soraääniäkin olin kuulevinani. Sen sijaan hänen jälkeensä esiintynyt japanilainen Naoka Aoki, kolmannen alkuerän viimeinen soittaja, teki minuun todella vahvan vaikutuksen.  Tuntuu olevan finaalitasoa. Mutta katsotaan, miten pieleen olen arvioissani mennyt. Ainakin yleisön reaktioista päättelen, että muutkin ovat hänestä pitäneet.

Naoka Aoki, 23 vuotta, on soittanut viulua kertomansa mukaan 21 vuotta, eli 2-vuotiaasta alkaen

Kommentti 26.11.

Pieleen meni arvioni, mutta mutta menköön: tuomaristo päättää. Pidän peukkuja amerikkalaisille Stephen Tavanille ja Nancy Zhoulle.

Sibelius-laulukilpailun finaali

Seurasin lauantai-iltana Ylen Areenassa Jean Sibelius –laulukilpailun finaalia, jonka ohjelmisto koostui pelkästään Sibeliuksen yksinlauluista. Kyse oli liedistä, laulajat esiintyivät vain pianon kanssa. Se oli toki luonteva ratkaisu, sillä orkesterisovituksia maestron lauluista on kovin niukalti.

En ollut seurannut alku- enkä välieriä, enkä liioin lukenut niiden arvioita. En tiennyt, keitä pidettiin ennakkosuosikkeina. Tulin tavallaan konserttiin suoraan pystymetsästä. Järvenpää-talon Sibelius-sali on minulle tuttu, olen siinä kaksi kertaa itsekin kuorolaisena esiintynyt. Paikasta on jäänyt minulle lämpöinen muisto, laulaminen oli vaivatonta ja vapautunutta. Vaikka seurasin kilpailua tietokoneeni näytöstä, muistoineni koin olevani mukana paikan päällä. Siihen on oma ansionsa myös asiantuntevalla ja kaikin puolin miellyttävällä Lotta Emanuelssonilla, joka selosti radiossa kilpailua ja haastatteli väliajoilla kilpailua asiantuntijana kommentoivaa pianisti Heikki Pellistä. Mukava heidän keskusteluaan oli kuunnella, kun Pellisenkin äänenkäyttö sopii erittäin luontevasti radioon.  

Kilpailu oli kansainvälinen. Tosin eivät Sibeliuksen yksinlaulut ulkomailla kovin tunnettuja ole. Kilpailun verkkosivuja selaillessani laskeskelin, että suomalaisten lisäksi mukana oli kaksi virolaista, kaksi puolalaista, yksi ruotsalainen ja yksi norjalainen laulaja. Heistä finaaliin oli neljän suomalaisen lisäksi raivannut tiensä puolalainen baritoni ja virolainen mezzosopraano.

Seuraavassa käyn läpi finaalin kulkua yrittäen kiteyttää esiintyjien suorituksia. Yleisradion verkkosivuilla oli leikkimielinen yleisöäänestys, jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkiaan. Asetin itselleni tavoitteeksi kuunnella laulajien suoritukset ja äänestää sitten omaa suosikkiani. Sitten, jos inspiraatiota riittää, voisin jopa kirjoittaa tästä blogiini ja perustella ratkaisuani. En nimeä yksittäisiä lauluja, paitsi eräässä kohden finaalin suosituinta laulua (Var det en dröm).  Mutu-tuntumaahan nämä arviot ovat, mutta mennään vaikka metsään.

SANNA MATINNIEMI, sopraano

Jos oikein lyhyesti kommentoisi, niin toteaisin, että Sanna Matinniemellä on kaunis ääni ja siinä kaikki. Mutta kovin tylyltä tuo tuntuu. Olihan häntä sentään miellyttävä kuunnella. Mutta kun kilpailu merkitsee arvostelua, niin annetaan palaa.  Sävyjä on laulussa niukalti. Mielestäni hän elehtii liikaa, mikä on sen merkki, ettei laulaja luota äänensä ilmaisuvoimaan. Sitten kyllä huomasin, että kaikki laulajat elehtivät. Eikä se elehtiminen kai Matinniemellä ollut niin häiritsevää kuin jollakulla muulla. Tosin tässä se elehtiminen oli merkki muusta: esityksestä puuttui levollisuus. Sitä jäin kaipaamaan. Epävarmuus ja jännitys taisi saada voiton.

AARNE PELKONEN, baritoni

Alku on hieman väritöntä, mutta toisesta laulusta alkaen esittäjä aivan kuin herää. Siinä tuntee tulkinnan voimaa. Äänen sävyjen käyttö on monipuolista. Upealta kuulostaa. Matala ja korkea rekisteri ovat sulassa sovussa. Draamaakin löytyy.  Äänen tuotto on vaivatonta, laulusta puuttuu kaikki väkinäisyys. Voimaa on, ei kuitenkaan puskemista.

Välillä laulaja menee hyvin matalalle, laulu kuulostaa puhemaiselta resitaatiolta. Kun ollaan rekisterin alarajoilla ja noustaan siitä ylemmäs, luontevuus minun kuulemanani häiriintyy. Seuraava laulu alkaa korkeammalta. Ääni kuuluu ohuen huilumaisena. Taitaa olla teknisesti vaativa suoritus. Siirtyminen alaääniin tuo ainakin pieniä ongelmia. Ajoittaisista ongelmista huolimatta tästä baritonista jää oikein hyvä yleisvaikutelma.

HANNA RANTALA, sopraano

Vibrato on vahva, mikä heti häiritsee. Komeasti ääni kuitenkin nousee korkeuksiin. Tuo vahva vibrato ei innosta, mutta dramaattisuutta löytyy. Laulajalla on jo takana uraa oopperassa ja oppia on saatu. Välillä kyllä ylä-äänissä tulkinnasta puuttuu luontevuutta. Äänen laatu ja esitys kuitenkin vangitsee, siinä on lumoa eri lailla kuin esimerkiksi edellisessä sopraanossa.

Jostain syystä esitys alkaa kuitenkin kuulostaa minun korvaani hieman yksitoikkoiselta. Olisikohan kevyempi äänen käyttö ollut parempi ratkaisu, ettei koko ajan jyrättäisi samalla voimalla? Siten tuleekin rauhallisempi laulu. Tarinan kertoja nousee laulajasta esiin, sanojen artikulointi tuntuu ehkä liiankin korosteiselta. Aivan kuin matalat äänet eivät paikoin tuntuisi soivan.

Lopuksi Var det en dröm on poikkeava. Tulkinnasta kuvastuu kaunis äänen sävy, se huokuu levollisuutta. Jotain taikavoimaa, lumoavaa otetta siinä on. Kokonaisuudessaan laulajasta jää hieman ristiriitainen yleiskuva.

ARTUR ROZEK (Puola), baritoni

Puolalaisen Artur Rozekin esityksessä minua häiritsee maneerinen rytmiikka. En puhuisi variaatiosta. Tulkintakin on kuin toisesta maailmasta. Suomalaisena minusta tuntuu, että se ei sovi Sibeliuksen musiikkiin.

Areenan lähetysikkunassa joku tykkää ja toivoo jopa hänen voittoaan. En voi ymmärtää tälle perusteita. Temperamenttia kyllä löytyy, mutta ensiksikin nuo maneerit häiritsevät. Eikä hän ole sisäistänyt Sibeliusta. Hänen tulkintansa tulee jostakin muualta. Lisäksi tässä eleiden käyttö häiritsee: laulaja sohii välillä kuin heinämies. Enkä tykkää hänen korkeista äänistään, mutta sekin on makuasia.

Jälkeenpäin asiantuntijoiden keskustelua kuunnellessani kehuttiin hänen yllättävän aitoa ruotsin ääntämystään. Rozek on nähnyt sen eteen paljon vaivaa, sillä kieltä hän ei ole koskaan opiskellut. Näin hän on välttänyt monen suomalaisen kilpailijan virheet. Heikki Pellisen mukaan vokaalivärit ovat ruotsin kielellä laulettaessa hyvin tärkeitä. Niitä suomenkieliset eivät ota tarpeeksi huomioon. Myös konsonanttiarsenaali eroaa, mikä näkyy usein suomalaisten esityksissä.

Minut yllätti Heikki Pellisen kommentissa se, että hän kehuu myös Rozekin ruotsin kielen rytmiikkaa, mitä juuri yllä olen arvostellut. Pellinen korostaa, että Rozekilla ei ole painolastina ruotsin kielen opintoja, ja hän on opetellut tätä kilpailua varten vanhantyylisen kielen.

Yhtä kaikki, oma persoonallinen tyylinsä Rozekilla on. Lähetysikkunan kommenteista voi päätellä hänelläkin olevan omat ihailijansa. On upeata, että hän on ylipäänsä tullut mukaan kilpailuun ja vaivautunut perehtymään Sibeliuksen lauluihin. Ja lisäksi on mahtava suoritus, että hän on runsaslukuisen kilpailijakaartin joukosta ensin noussut 13 parhaan joukkoon välierään ja siitä sitten kuuden parhaan joukkoon finaaliin.

ERICA BACK, mezzosopraano

Alussa kerrotaan, että hän on opiskellut Kokkolassa. Keski-Pohjanmaa on minulle tuttua seutua ja tunnistan hänestä sen alueen riskin naistyypin piirteitä. Sitten myöhemmin toimittajahaastattelusta käy ilmi, että hän on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Närpiöstä. Hän on finalisteista ainoa, joka laulaa omalla äidinkielellään.

Alkuvaikutelma ilmeiden ja eleiden vuoksi on hieman torjuva ja varautunut. Odotukset eivät ole lupaavat. Hyvin pian ennakkokäsitys kaikkoaa. Ääni on lyyrinen ja äänenväri tumma, kaunis mezzosopraanon puhutteleva ääni. Se alkaa miellyttää. Laulajan olemuksen torjun edelleen. Äänessä on kuitenkin jotain ”häikkää”, saattaa laulajalla olla nuhaa. Se ei minua kuitenkaan häiritse.

Joku kirjoittaa lähetysikkunaan, että ”sopraanoja ja mezzoja on vaikea verrata, kun mezzot aina vetoavat”. Ehkä voisin sen allekirjoittaa. Tumman keveä ääni tuntuu sametilta korville. Laulaja parantaa kuin sika juoksuaan. Sorry, tuo vertaus voi tuoda rumia mielteitä, mutta tuo ilmaus aivojeni perukoista nousee mieleen.

Beckin sarja päättyy Var det en dröm –liediin. Olen otettu. Ehkä hän on paras. Mietin kuitenkin vielä.

DEDE TUURI (Viro), mezzosopraano

Tuntuu alussa tähän mennessä epävarmimmalta. ”Minusta tämä kaatuu taas ylä-ääniin”, kirjoittaa joku Areenan lähetysikkunaan. Joku muukin on tuon siis huomannut.

En oikein jaksa tähän enää keskittyä. Alan miettiä omaa suosikkiani. Ehkä äänestän Erica Beckiä, vaikka puutteita löytyikin, tai ehkä kuitenkin Aarne Tenkasta?

Palaan kuitenkin virolaisen kilpailijan esitykseen. Kaunis on ääni, mutta jotakin jäyhää ja jäykkää on. Toisaalta on hyvä, ettei hän liikaa elehdi. Mutta korkeat äänet ovat lähes kauheita. Muu rytmitys on kyllä ihan ok. ”Tuuri on vielä oppilastasoa, ei olisi kuulunut finaaliin”, joku kirjoittaa. Lieköhän? Ei hän toki voittajakaliiberia ole. Rauhallinen olemus laulajalla on kuitenkin jonkinlainen vahvuus.

…

Nyt minun täytyy tuoda esiin yksi häiritsevä seikka, joka nousi pintaan muistaakseni puolalaisen Artur Rozekin esityksen aikana. Samaan aikaan käytiin jääkiekon Suomen mestaruudesta ratkaisuottelua Oulun Kärpät – Tampereen Tappara. Varsinainen peliaika oli päättynyt tasan ja käytiin jo toista lisäaikaa. Päätin, että en seuraa peliä, joskin välillä käväisin tarkistamassa tilanteen. Pystyin keskittymään konserttiin, mutta sitten joku laulukilpailun seuraaja kirjoitti Areenan lähetysikkunaan, että Kärpät on voittanut suomen mestaruuden. Se sai minun keskittymiskykyni hieman sekaisin, sillä olen kotoisin Oulun seudulta ja sen vuoksi Kärppä-fani. Mielestäni mielenkiintoisinta tässä on se, että Sibelius-laulukilpailun kuuntelija välittää tällaisen uutisen. Ei taida Sibeliuksen ja jääkiekon välinen kuilu kuitenkaan olla kovin syvä.

 …

Palaan takaisin suoraan lähetykseen. Lotta Emmanuelsson ja Heikki Pellinen keskustelevat konsertin jälkiosan esityksistä. Tässä näkyy tuon yllä mainitun häiriötekijän vaikutus. Keskustelun anti jää hieman katkonaiseksi. Mieleen jää Pellisen mielipide ruotsin kielestä: ”ruotsi on hyvä laulukieli”.  Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä. Kuorolaulajana totean, että monet ruotsinkieliset serenadit ovat lauluista parhaimpia. Esimerkkinä mainittakoon Kristallen den fina. Se ehdottomasti pitäisi laulaa vain ruotsiksi, niin tönköltä suomennos maistuu.

…

Haastattelut ja keskustelut menivät senkin vuoksi minulta sivu suun, koska piti valita ehdokkaani kilpailun voittajaksi. Olin hankalan tilanteen edessä. Päätin, että valitsen oman suosikkini kahden kilpailijan väliltä: hän on joko Aarne Pelkonen tai Erica Beck. Hiirikäteni tempoili levottomana näiden kahden nimen välillä. Ajattelin, että olen solidaarinen sukupuolelleni ja valitsen miehen. Toisaalta, kyllä Beckissä oli lumoa ja tenhoa.

Päätin kuunnella pikaisesti Pelkosen ja Beckin alku- ja välieräsuorituksia. Ne ratkaiskoot. Hyviä olivat molemmat, suoraan sanoen paljon parempia kuin loppukilpailussa. Kun olin aikani kuunnellut, löysin Beckin esityksestä jonkin heikon kohdan. Valitsin aikailematta Pelkosen.

Aarne Pelkosen alku- ja välieräsuoritukset ovat suurta taidetta. Kyseessä on kypsä lied-laulaja. Hän osaa kertoa tarinaa, hän osaa tulkita. En haluaisi verrata hänen ja Beckin suorituksia. Beckin esitystä on myös suuri nautinto kuunnella. Nimenomaan minulle ehkä suurimpana miinuksena on hänen ajoittain liioitteleva ilmehtimisensä.

Lopulta Aarne Pelkonen voitti koko kilpailun ja hän oli myös Ylen äänestyksen paras. Heikki Pellinen luetteli kilpailun päätyttyä voittajan parhaita ominaisuuksia tähän tapaan: ”armoitettu kertoja, äänelliset kvaliteetit, yhteistyö pianistin kanssa, komeata laulua.”

Kilpailun lopullinen järjestys meni lähes täydellisesti yksiin omien mieltymysteni kanssa. Siksi uskaltauduin laittamaan myös tämän kirjoitukseni näkyviin. Erica Beck oli kilpailun toinen ja Hanna Rantala kolmas. Ainoa pienen pieni erimielisyys tuli virolaisen Dede Tuurin sijoituksesta. Kilpailun tuomaristo sijoitti hänet neljänneksi. Itse en olisi laittanut häntä niin korkealle. Toisaalta olisihan se ollut ehkä ”impivaaralaista”, jos finaalin molemmat ulkomaalaiset olisi sijoitettu viimeisiksi.

Aarne Pelkonen

Lopussa haastateltiin voittajaa. Olipas niin tyynen rauhallinen ja jäyhä kaveri. ”Aarne ei paljo tuulettele”, kirjoitti joku lähetysikkunaan. Ei todellakaan tuuletellut. On juuri voittanut kansainvälisen laulukilpailun ja seisoo mikrofonin edessä kuin viilipytty. Korostaa vain nöyryyttä ja kiitollisuutta. Tätä katsoessa ei uskoisi, mutta laulaessaan hän on aivan toinen persoona. Siitä voi jokainen itse vakuuttua. Ylen areenassa hänen kuin muidenkin esitykset ovat ainakin jonkin aikaa nähtävillä.  

Linkkejä:

http://yle.fi/aihe/tapahtuma/2015/04/25/iii-kansainvalinen-sibelius-laulukilpailu-finaali-la-254

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailijat.asp

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailun_tulokset.asp