Riikka Purra perussuomalaisten johtoon

Käsittelen nyt pääosin Purran blogia. Viimeisimmässä, 16.8. kirjoittamassaan tekstissä, hän käsittelee Afganistanin tilannetta. Siinä sivutaan maahanmuuttoa, mikä tässäkin jutussani on pääaihe. En nyt mene kuitenkaan päivänpolttaviin kysymyksiin, vaan palaan tapahtumien ketjussa kuuden vuoden päähän. Siihen on oma syyni.

Yhtä kaikki, laitan tähänkin yhteyteen tärkeän twitter-kiteytyksen Purralta. Siitäkin käy ilmi, että vuoden 2015 tapahtumien toistumisen uhka on pinnassa:

”Kansainvälisen yhteisön kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi keskittyä sen varmistamiseen, että Afganistanista ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti.”

Myös entinen puheenjohtaja on jo ehtinyt Facebook-sivullaan kommentoida kiteytetysti Afganistanin tapahtumia. Tilanne kehittyy. Minä kuitenkin muistelen vanhoja. Sitä ovat osaltaan ruokkineet myös tapahtumat Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla.

…

Riikka Purran valintaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi minulla on erityinen näkökulma. Sen alkuna on syksy 2015. Löysin tuolloin hänen verkkosivunsa ja bloginsa. Se oli sattuman kauppaa, ehkä hauska sukunimikin veti puoleensa. Ensimmäisessä lukemassani jutussa hän viittasi radio Deissä käytyyn keskusteluohjelmaan, jossa hän oli puhumassa maahanmuutosta somalitaustaisen Maryan Abdulkarimin kanssa. Ohjelman toimitti Kai Kortelainen. Eipä olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa tutustuminen. Sain kuulla hänen luonnollisen äänensä ja seurata hänen argumentointiaan elävässä keskustelussa, jossa vieraat saivat kaiken lisäksi puhua verrattain vapaasti.

Kirjoitin tuosta radio-ohjelmasta heti blogitekstin, joka löytyy täältä. Jutun otsikoksi muotoutui Onko avointen sydänten politiikka kestävä ratkaisu? Se on toimittajan Purralle keskustelun alkuvaiheessa esittämä kysymys. Olin tuolloin kirjoittanut blogiani vajaat kaksi vuotta ja tuo juttuni minulta jonkinlainen päänavaus ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, vaikka olinkin kyllä ehtinyt jo harhautua Ukraina-teemaan. Juttu onkin sitten saanut kivasti käyntikertoja, taitaa edelleenkin olla kymmenen suosituimman listalla. Valitettavasti itse radio-ohjelmaa ei ole enää kuunneltavissa. Jutussani raportoin keskustelun etenemistä kuitenkin jotensakin selkeästi.

Löysin ohjelman kautta järkevästi analysoivan tutkijan, jota oli ilo kuunnella. Tunteet olivat kuitenkin kaksijakoiset, koska toinen keskustelija liikkui aivan eri sfääreissä. Se oli välillä tuskastuttavaa ohipuhumista. Kirjoitinkin tuolloin, että ”radio-ohjelma olisi oikein mojovaa materiaalia kulttuurirajat ylittävän keskustelun tutkijoille”. Itse asiassa asetelma oli selvä. Realistisen lähestymistavan rinnalla oli ”korkeaotsaisen empatian” edustaja. Tuo oli Purran itsensä käyttämä luonnehdinta.

Täytyy mennä hieman pääasiasta syrjään ja kertoa hieman Abdulkarimiin liittyen. Hänhän on ollut sittemmin Yleisradion jälkiviisaissa. Minä tosin en ole hänen vuodatustaan siellä katsellut kuin kerran-pari sattumoisin, eikä kehitystä näyttänyt tapahtuneen. Olin tosin lopettanut koko ohjelman katsomisen jo ennen kuin hän sinne ilmestyi, koska siitä oli tullut jonkinlainen poliittisesti ohjautunut höpinäpiiri. Ritva Santavuori ja Kalle Isokallio toivat jutusteluun sopivasti särmää. Kun heidät savustettiin ulos, kiinnostukseni lopahti.

Mutta mennään Purraan. Samana syksynä innostuin käymään laajemmin lävitse Purran kirjoituksia ja kirjoitin marraskuussa 2015 myös niistä kirjoituksen, joka löytyy täältä. Se oli jonkin sortin yritys luoda Purran teksteihin ja ajatteluun yleisempää katsausta.

Purra käsitteli tuolloin monenlaisia asioita, kuten liberalismia, henkilökohtaisen ja poliittisen rinnakkaiseloa, Michel Houellebecqin romaania Alistuminen. Hän asettaa vastakkain rationalistin ja moralistin. Hän käsittelee terrorismin pelkoa. Toki hän toi myös tasa-arvon kysymyksiin omia näkökulmiaan.

Liitän esimerkin siitä, kuinka Purra pöllyyttää liberalismia osoittaen samalla omalla tavallaan oman ajattelunsa kansallismielisen perustan:

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu.

Purra kärjistää, mutta tuo sarkasmillaan esille hiljaisimpien syviä tuntoja.

Menen Radio Dein keskustelun tiimoille tarkemmin alempana.  Sitä ennen suunnataan huomio kohti tätä päivää.

 

Miten minun blogiseurannalle sitten kävi.  Purra kirjoitteli harvakseltaan ja lueskelin hänen tekstejään, kun kohdalle sattui. Melko pian veivät muut asiat päähuomion. Kunnes sitten 2017 Purran nimi ilmestyi yllättäen PS-puolueen yhteyteen. Wikipedian mukaan hän oli liittynyt puolueen palvelukseen suunnittelijaksi jo edellisenä vuonna. Vuonna 2018 hän oli Laura huhtasaaren kampanjapäällikkönä presidentinvaaleissa. Seuraavana hän nousi eduskuntaan komealla äänisaaliilla.

Olin pitänyt häntä politiikan ulkopuolisena. En itse asiassa tiennyt hänen ammatistaan. Luulin, että työskenteli tutkijana ja halusi roolinsa vuoksi olla puolueista riippumaton. Wikipedian mukaan hän näyttääkin olleen jatko-opiskelijana. Ja blogin väliaikaisen hiljenemisen syynä lienevät olleet myös perheenäidin kiireet ja huolet.

No aloin toki seurata Purran toimintaa politiikassa. Hän alkoi tulla näkyville sosiaalisessa mediassa. Arvioin mielessäni hänen esiintymisiään ja luin hänen tekstejään. Olin utelias.

Youtubesta löysin hänen omia striimauksiaan. Niistä kävi ilmi Purran vahvuudet ja heikkoudet. Sitkeästi hän loi kuultavaksemme ja nähtäväksemme poliittisia katsauksiaan. Kiinnostavaa niitä oli kuunnella, mutta joskus puhti näytti olevan poissa. Ääneen tuli ponneton ja flegmaattinen sävy, ruuti puuttui. Turhan hento ote saattoi ruokkia epäuskottavuutta. Vaikutti siltä kuin suullisen viestinnän alueella Purrasta ei olisi ollut poliittiseksi toimijaksi. Tuo käsitys häipyi oikeastaan vasta myöhemmin kevään 2019 jälkeen, kun seurasin hänen esiintymisiään eduskunnassa ja A-studion kaltaisissa ohjelmissa. Hänen argumentointikykynsä näytti pääsevän esille.

Ja ehkä tuo välillä pintaan nouseva ”hento ote” saattoikin kääntyä voitoksi. Se olikin jonkun muun mielestä aitoutta.

Vahvuudet olivat tulleet selväksi jo blogitekstien kautta ja varsinkin kommenttiosastojen keskusteluissa. Hän näytti lukevan kommentit ja hänen tarkkuutensa ilmeni siinä, että hän särähti herkästi, jos kohtasi edes pientä kritiikkiä. Hän ei siis vältellyt keskustelua ja perusteli selventäen kantansa.

Eduskuntaan noustuaan Purra kasvoi tehtävässään. Analyysi ja argumentointi oli entisestään vahvistunut. Virallisissa esiintymisissään puheeseen oli tullut voimaa ja varmuutta. Sana oli hallussa tilanteessa kuin tilanteessa. Ajoittainen väsymys on tietysti julkisessa ammatissa luonnollista.

Odotin hänestä Halla-ahon seuraajaa. Ja niinhän siinä sitten kävi.  Hän oli ehdokkaista ylivoimaisin.

On kuitenkin tehtävä selkeä ero hänen ja Halla-ahon välillä. Entisellä puheenjohtajalla oli humanistinen koulutus, sivistystaso on laajempi. Kyllä se näkyy, kun seuraa erinäisiä keskusteluohjelmia. Lisäksi hän on oiva sanankäyttäjä, joka osaa lyhyellä kommentilla ”jauhottaa” vastustajansa. Poliittisen puolueen puheenjohtajaksi tarvitaan toki muitakin avuja. Ehkä Purra on siihen tehtävään sopivampi. Mene ja tiedä, mielikuvat ratkaisevat. Uskon joka tapauksessa, ettei hän erehdy mukautumaan edeltäjänsä saappaan jälkiin.  

…

Nyt palataan aikoihin, jolloin radio Dein ohjelma tuli eetteriin. Ja oikeastaan koukataan välillä myös 1990-luvun alkuvuosina. Kirjoitan muistini pohjalta, yksityiskohdissa voi olla puutteita tai pikkuvirheitäkin.

Vuonna 2015 alkoi siirtolaisvirta Eurooppaan.  Sinällään sitä on nyt tärkeä muistella, koska ajankohtainen Afganistanin kriisi voi synnyttää vähintään samanlaisen ihmisvirran myös alkavana syksynä. On arvioitu, että se tässä olisi jopa tavoitteena.

Olin seurannut kauhuissani, kun yli 30 000 lähi-itäläistä marssi vapaasti Haaparannasta (ja muualtakin ) Suomeen. Ruotsi auttoi näitä siirtymään rajalle, järjestäen kuljetuksia. Suomi ei tehnyt mitään. Oli katastrofin aineksia. Varusmiehiä vietiin lukemani mukaan rajalle auttamaan matkalaukkujen kannossa. Suomalaisia mielenosoittajia syyllistettiin. Toimittajakunta loi omaa agendajournalisminsa mukaista narratiivia.

Pääministeri Sipilältä tuli avuttomia ulostuloja, joista en nyt tämän enempää. Kokoomuslainen sisäministeri piti rasistisena epäillä turvapaikanhakijoiden motiivia.

PS-puolue oli tuolloin hallituksessa, sisäministeriö oli Kokoomuksen hallussa. Puolue oli hiljaa. Julkisuuteen tuli joitain yksittäisiä lausumia, joissa vaadittiin hallitusohjelman toteuttamista. Hallitusohjelmaa oli ollut maahanmuuton osalta ollut mm. Halla-aho valmistelemassa. Nurina jäi taustalle.

Nuo ajat ovat jättäneet jälkensä myös nykypäivän poliittiseen keskusteluun. Siihen demarit vetoavat edelleen, kun haluavat halventaa perussuomalaisia. Toki myös yksi tukipakettiratkaisu on jättänyt särön.

Onneksi virta loppui lähes tyystin.

Mielestäni naurettavuuden huippu oli se, kun Venäjän puolelta pääsi rajan yli korkeintaan pari tuhatta henkeä, en muista nyt tarkkaa lukua. Pienen yhteydenoton jälkeen valvonta tiivistyi eikä sieltä enää päästetty ketään ilman papereita. Naurettavaa tässä oli se, että mm. Soini halusi tästä ottaa hattuunsa sulkia.

 

Löysin Venäjän mediasta uutisen, jota minulla ei ole enää käsissäni enkä pysty sitä löytämään netistä. Tein kuitenkin siitä suomenkielisen tiivistelmän, joka on edelleen tallella. Sen yhteydessä on päiväys 9.syyskuuta 2015. Juttu koski Venäjän ja Norjan rajan tapahtumia:

”Nikkeli (Nikel) on taajama Petsamossa, asukkaita noin 13 000. Suomeen kuuluessaan nimi oli Kolosjoki.  Norjan rajalle on matkaa noin 7 km. Siellä ovat parin viime viikon aikana polkupyörät menneet todella hyvin kaupaksi, rikkinäisetkin kelpaavat. Kauppias kertoo tilanneensa lisää.

Matkaajat ovat saapuneet turistiviisumilla Beirutista lentoteitse Moskovaan ja sieltä kuka mitenkin Murmanskiin. Ja Murmanskista matka jatkuu taksilla Nikkeliin. Jutun mukaan se on noin kolmen tunnin matka (wikipedian mukaan 120 km). Matka jatkuu Norjan raja-asemalle Storskogiin pyörällä, koska jalkaisin ei rajaa saa ylittää.

Venäjän rajavartiosto ei tämänhetkisen kriisin vuoksi vaadi ulkomaalaisilta matkailijoilta Shengen-viisumeita, venäläisiä tämä vapaus ei koske.

Matkailijat ilmoittavat heti rajalla hakevansa poliittista turvapaikkaa. Heidät kuljetetaan lentokoneella Osloon.”

 

Asia oli minulle tärkeä, oli ollut jo 1990-luvulla. On muistossa eräs tapaus. Se oli varmaankin aivan vuosikymmenen alkupuolelta. Venäjä oli kaaoksessa. Teini-ikäinen sukulaispoikani toisteli oppimaansa ja sylki suustaan jonkinmoista Venäjän vastaista höpinää, naureskellen sille, kuinka maa oli sortumassa, toivoen samalla kai koko maan romahtamista. Totesin pojalle lyhykäisesti jotain siihen tyyliin, kuinka Suomelle on erittäin tärkeää, että Venäjä on vahva ja että rajavalvonta toimii vakaasti. Jos maa menettää voimansa eikä pysty huolehtimaan sisäiestä turvallisuudestaan, niin rajakin alkaa vuotaa. Silloin me Suomessa olemme todella katastrofin partaalla. Silloin Suomeen virtaa pakolaisia ja muita maahanmuuttajia todella paljon, toistin vielä saman painottaen sanaa ”TODELLA”. Sitä määrää ei olisi pystytty laskemaan muutamassa kymmenessä tuhannessa. Heitä tulisi omasta maasta ja Aasian puolelta naapurimaista, entisistä neuvostotasavalloista.

Onneksi se raja on pitänyt ja pitää edelleen. Valko-Venäjän ja Liettuan rajan viime aikaiset tapahtumat ja selkkaukset kertovat kuitenkin osaltaan, että uhka on olemassa. EU on osoittanut kyvyttömyytensä jo Välimerellä ja Kreikan rajaselkkauksissa. Siksi kansallisvaltioiden ei pidä tuudittautua mihinkään globaaliin hurmaan. On huomattava, että niin ikään Afrikan väestönkasvu on vuosien kuluessa räjähtämässä käsiimme.

En vielä tuolloin 1990-luvulla aavistanut, että se ongelmarajamme onkin lännen puolella. Suomen EU-jäsenyys oli vielä edessäpäin. Sen uskottiin mahdollistavan liberalistisen unelmatodellisuutemme, yhdistävän kansakuntia. Ja harva aavisti, mitä se tuo vuosien myötä mukanaan. Minä vastustin EU:ta alusta lähtien mutta Riikka Purra taisi Wikipedian mukaan äänestäneensä tuolloin vihreitä ja sen mukaisesti kai on ollut tiukasti EU-myönteinen. Itse asiassa eihän hän ollut 90-luvun alkupuolella vielä edes äänioikeutettu.

No tuolloin vielä yritettiin vakuuttaa, että EU on ensisijaisesti vapaakauppaliitto. Sillä se saatiin myytyä kansalaisten mieliin. Sittemmin EU:n suunta alkoi kehittyä tähän globaaliin suuntaan, jossa paisuva byrokratia vie lävitse agendaansa EU:n sääntöjä ja perussopimuksiaan rikkoen. 

…

Syksyllä 2015 olin itse maahanmuuttokriittinen tolkun ihminen. Kun vastaani tuli tuo Riikka Purran blogi ja radiokeskustelu, kuuntelin sen todella tarkasti ja innostuneena.  Oman tekstini loin nopeasti, lähes hurmiossa. Poimin sieltä tähän juttuni loppuun muutamia kohtia.

Juttuni otsikossa on alun perin toimittaja Kortelaisen käyttämä ilmaus ”avointen sydänten politiikka”. Purra toteaa, että avoimin sydämin toimitaan henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, valtion tasolle se ei sovi. On tehtävä ero kansallisten ja henkilökohtaisten intressien välillä. Tämän päälle Purra nostaa esille nykyisin jo tutuiksi käyneitä seikkoja. Siinä Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien ihmisvirrassa harva kuitenkin täyttää pakolaismääritteen mukaiset kriteerit.  Syyrian konfliktista tuli tekosyy lähteä liikkeelle. Suomen kaltaisella maalla oli houkuttelevia vetovoimatekijöitä.

Miten kulttuuriset ongelmat kärjistyvät maahanmuuttovirtojen mukana?  Vastauksessaan Purra viittaa mm. siihen, että kansalaisten verotaakka kasvaa. Hyvinvointiyhteiskunnan verorahoja siirretään köyhemmälle väestönosalle. ”Keskiluokka alkaa vähitellen huomata, että se ei hyödykään maksetuista veroista.”

Tässä yhteydessä Purra viittaa myös siihen, josta olen itse lukenut Roger Scrutonin kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan (2020) ja käsitellyt sitä omassa blogissani täällä. Kansalaisyhteiskunnassa/kansallisvaltiossa on keskeisenä piirteenä yhteisyyden tunne. Kansalaiset tuntevat luonnostaan solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja ovat valmiita maksamaan myös veroja toisten hyvinvoinnin eteen, koska toisaalta se on turvana myös heille itselleen, jos heille tulee elämässään taloudellisia ja esimerkiksi terveyteen liittyviä vaikeuksia. Siis vaikka yksittäinen kansalainen ei välttämättä jaakaan toisen kansalaisen kanssa samoja mielipiteitä, hän suostuu, että hänen verorahojaan voidaan käyttää heidän hyväkseen. ”Mutta kun yhteiskunnasta tulee rajaton, niin se vaikuttaa näihin asetelmiin.”

Näkökulma, jonka mukaan me voisimme avata sylimme ja ottaa kaikki ihmiset tänne elämään, on uskomattoman utopistinen. […] Me elämme valtiossa, jonka pitää päättää, ketä tänne tulee, miksi, millä ehdoilla, miten heitä pyritään tänne integroimaan ja mitä se kaikki maksaa.

Vahva valtio on etumme. Maailmassa on riittävästi huonoja esimerkkejä heikoista valtioista.

Suuret maailman ongelmat liittyvät mm. siihen, että valtio ei ole vahva, se on konfliktissa tai että sitä ei ole olemassa. Yksittäisten ihmisten auttamishalua hän pitää keskustelussa tärkeänä ja hyvänä, mutta ” sillä ei kuitenkaan ratkaista valtion turvapaikkaongelmia, eikä varsinkaan Euroopan ja globaalin tason ongelmia”.

Purran mukaan empatiasta kyse on silloin, kun vie vaatepaketin vastaanottokeskukseen. Talous tulee mukaan, kun valtio tekee omia ratkaisujaan. Tällöin on kyse politiikasta ja muista strategisista valinnoista, joissa empatia, solidaarisuus ja moraali ovat vain pieni osa.

Purra esittää keskustelussa Suomen strategiaksi turvapaikkapolitiikkaan kolme vaihtoehtoa. Lopullinen ratkaisu voisi olla hänen mukaansa niiden yhdistelmä. Tuota kantaa hän ei varmaan enää jaa, sillä hän katsoo, että humanitaarinen maahanmuutto on lopetettava kokonaan.  Ensimmäinen tarkoittaa, että autetaan köyhimpiä lähialueilla, toinen on valtion hyötynäkökulma. Kolmanteen vaihtoehtoon - jolla tarkoitetaan turvapaikanhakua maan rajalla – hän suhtautuu kielteisesti, koska silloin tänne tulevat vain varakkaimmat ja vahvimmat. Todelliset hätää kärsivät jäävät turvaa paitsi.

Toimittajalla on hyvä kysymys siitä, onko tämä nykyinen tilanne ”Troijan hevonen pyhälle sodalle”. Purra vastaa muistaakseni epäröiden: ”Se ei ole mahdollista, kunnes se on mahdollista.  Eli kun se kerran tapahtuu, niin se onkin mahdollista.”

Purra näkee riskit kuitenkin ihan muualla. Hän viittaa Ruotsin esimerkkiin.

”Konfliktialueella on paljon useampia ryhmittymiä eli klaaneja, joukkoja ja uskontoja, jotka taistelevat keskenään, ja näitä samoja ihmisiä tuodaan tänne. Mihin ne ristiriidat häviävät sillä matkalla?  Eivät ne mihinkään häviä. Paljon olennaisempana ongelmana näen, että täällä jo olemassa olevat ryhmät alkavat taistella.”

Nyt tiedämme, että tämä riski on nykyisin tullut yhä polttavammaksi.

Keskustelussa Maryan Abdulkarim yrittää vähätellä Ruotsin ongelmia. Hän vaatii Euroopan rajoja sepposen selälleen puhuen kolonialismista ja sen tuomasta vastuusta. Nyttemmin huomaamme, että nuo äänenpainot ovat saaneet yhä enemmän voimaa mm. valtamediassa. Siinä retoriikassa toivoisi järjen käyttöä.

VENÄJÄ JA SYYRIA (katsaus historiaan)

Aluksi

Tähän alkuun laitan erään muisteloni, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen jutun kanssa.

En ole mitenkään erityisesti kiinnostunut Lähi-idän asioista. Nyt kiinnostusta väkisinkin syntyy, kun se on maailman politiikan keskiössä. Syyriaan minulla on vähän kosketuspintaa. Ollessani juuri kaksikymmentä täyttänyt opiskelijapoika 70-luvun puolivälissä olin Moskovassa venäjän kielen kesäkurssilla. Siellä meidät kurssilaiset vietiin opiskelijailtaan, jossa saatoimme tutustua eri maiden nuoriin. Tuolloin viereeni sattui ikäiseni syyrialainen nuori mies, joka opiskeli Moskovassa. Tuo kurssi oli elämäni toinen ulkomaan matka. Ensimmäinen oli suuntautunut Ruotsiin ja Norjaan. Siksipä tällainen tapaaminen oli minulle hyvin mieleenpainuva. Yritimme keskustella vajavaisella venäjällämme.  Kovin hämmentynyt tilanteesta olin. Muistan kyselleeni hänen suhtautumistaan Israeliin ja siellä käytävään sotaan. Poika oli yhtä hymyä kertoen kannattavansa rauhaa. Hänen mielestään niin israelilaisten ja arabien, kristittyjen ja muslimien piti elää rauhanomaisesti yhdessä. Hän ei halunnut luoda mitään vastakkainasettelua.

Myöhemmin olen kuullut muissa yhteyksissä samankaltaisia ajatuksia. Henkilökohtaisella tasolla kannatetaan rauhaa ja sopuisaa yhdessäoloa. Mutta kun toimitaan ryhmän tasolla, niin jo alkavat ristiriidat. Silloin ei henkilökohtainen nouse poliittisen tasolle, ystävyys jää yhteisön varjoon. Tuolloin tuon syyrialaispojan kanssa keskustellessani uskoin vielä naivin optimistisesti, että tällaisten avoimien sydänten kautta Lähi-itäänkin syntyy sopu. Niin ei ole käynyt. Olisi kiintoisaa nyt tietää, millainen elämänura tuolla tapaamallani syyrialaisnuorukaisella on ollut.

…

Johdanto

Juttuni ei ole varsinaisesti minun juttuni. Se on mukautettu käännös Russkaja Mysl –lehden (Русская мысль) numerossa 67/11 (marraskuu 2015) ilmestyneestä Viktor Lupanin artikkelista Venäjä ja Syyria. Venäjän kiinnostus Syyriaan syntyi jo 1800-luvun alussa (Россия и Сирия. Интерес России к Сирии зародился еще в начале XIX века). Olen jättänyt joitain alkutekstin kohtia pois, poistanut ja tiivistänyt eräitä ideologisesti värittyneitä kohtia, lisännyt suomalaisia ja englantilaisia linkkejä sekä vähän myös hieman selventänyt. Olen näin halunnut keskittyä faktoihin.

Artikkelin kirjoittaja Viktor Lupan on lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.  Ostin lehden asemalta matkalukemiseksi. En tunne sen nykyistä toimituksellista linjaa mutta tämän pohjalta se näyttää puolustavan Venäjän nykyistä poliittista linjaa.  Itse tunnen lehden Neuvostoliiton ajoilta, jolloin jonkin aikaa jopa tilasin sitä kotiini. Silloin se oli Ranskassa ilmestyvä emigranttilehti ja – niin kuin nytkin - venäjänkielisen nimen rinnalla kulki sen ranskalainen nimi La Pensee Russe. Lehti on kansiesitteen mukaan perustettu vuonna 1880 ja sen kotisivut löytyvät osoitteesta www.RussianMind.eu.

Lehden samassa numerossa on toinenkin Syyriaan liittyvä juttu Syyrian kysymys (Сирийский вопрос), kirjoittajana Mihail Remizov. Se on jo sen verran laajempi kirjoitus, etten viitsi ruveta sitä kääntämään, mutta saattanen laittaa siitä lyhyehkön yhteenvedon.

…

Kirjoitus alkaa toteamuksella jokin aika sitten tapahtuneesta Syyrian presidentin Bašar al-Assadin yllättävästä ja itse asiassa ensimmäisestä työvierailusta Moskovaan. Se, että vierailu ylipäänsä toteutui ja lisäksi rauhallisissa merkeissä, kertoo omalta osaltaan Syyrian sotaa koskevasta informaatiovajeesta. Mediassahan on annettu ymmärtää, että Bašar Assad on nurkkaan ajettu tyranni, jolla ei ole mahdollisuutta jättää hetkeksikään Damascusta. Kirjoittaja lisää, että ehkä näin olikin tilanne ennen kuin Venäjän asevoimat olivat tulleet Syyrian sotaan mukaan.

Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin tapaaminen tänä syksynä

Viktor Lupan: VENÄJÄ JA SYYRIA

Venäjän kiinnostus Syyriaa kohtaan on saanut alkunsa jo 1800-luvun alussa. Tuolloin nykyinen Syyrian alue oli osmanien valtaama ja Venäjä esiintyi itäisten kristittyjen oikeuksien puolustajana. Syyriassa on vanhastaan elänyt paljon ortodoksikristittyjä, jotka ovat kuuluneet Antiokian patriarkaattiin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiokian_ja_koko_Id%C3%A4n_patriarkaatti). Ja jopa neuvostovallan aikoihin Moskovassa toimi Antiokian edustusto.

Tietystikään uskonveljien vaikea asema ei ollut ainoa selitys Venäjän aktiivisuudelle. Syyria sijaitsee Välimeren rannikolla ja siksi alueella oli Venäjälle myös tärkeä geostrateginen merkitys.  Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen kiinnostus ei hälvennyt. Vuonna 1920 – kun Osmanien valtakunta oli jo hajonnut – Syyria joutui Ranskan hallintaan, mitä kesti vuoteen 1946 asti. Tuolloin Neuvostoliitto (ja jo sen edeltäjä Neuvosto-Venäjä) oli tuonut julki halunsa taistella länsieurooppalaista kolonialismia vastaan.

Syyria julistautui itsenäiseksi vuonna 1944. Kaksi kuukautta ennen virallista julistusta Syyria allekirjoitti salaisen sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, minkä seurauksena maa joutui käytännössä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Alkoi kylmän sodan kausi, millä oli Lähi-idässä varsin kiihkeitä seuraamuksia. Vuonna 1955 allekirjoitettiin ns. Bagdadin sopimus (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/CENTO). Se oli tosiasiassa alueellinen sotilasliitto, jonka myötä Turkki, Iran, Irak ja Pakistan joutuivat suoraan Lontoon ja erityisesti Washingtonin vaikutuspiiriin ja jopa määräysvaltaan. Sitä seurasi vuonna 1956 Egyptiä vastaan kohdistunut, Lännen kannalta katastrofaalinen Suezin kriisi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suezin_kriisi), kun maan nuori karismaattinen johtaja Gamal Abdel Nasser oli päättänyt kansallistaa Suezin kanavan. Tuo vanhaa siirtomaavaltaa puolustava sotatoimi päättyi länsimaiden kannalta surkeasti. Nasser nousi sankariksi paitsi arabimaiden keskuudessa, myös koko Afrikan mantereella. Nimenomaan tätä vanhan siirtomaaherruuden vastaista kansallismielistä taustaa vasten silloinen Syyrian pääministeri Khalid al-Azm allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa sopimuksen asetoimituksista, minkä seurauksena syyrialaisia alkoi joukoittain mennä Neuvostoliittoon sotilaskoulutukseen.  

Gamal Abdel Nasser (vuonna 1960)

Khalid al-Azm

Neuvostoliiton ja Syyrian suhteilla ei kuitenkaan ollut pelkästään sotilaallinen luonne. Seuraavina vuosina allekirjoitettiin maan infrastruktuurin modernisointiin tähtääviä sopimuksia. Neuvostoliitto rakensi esimerkiksi noina vuosina Syyrialle ja sen taloudelle hyvin tärkeän padon Eufratille (Eufratin yläjuoksulle rakennettu Tabqa-pato: https://en.wikipedia.org/wiki/Tabqa_Dam).

Baath-puolueen kannattajia

Damascus, 31. maaliskuuta 1963

Vuosi 1963 antoi Neuvostoliiton ja Syyrian suhteille uuden sysäyksen, kun valtaan nousi panarabialainen sosialistinen Baath-puolue (https://fi.wikipedia.org/wiki/Baath).  Käytännössä sen myötä Syyriasta tuli ”sosialistinen valtio”, vaikka se Neuvostoliiton näkökulmasta jatkoikin ”pikkuporvarillista suuntausta”. Näin nähtiin vuoden 1970 vallankaappaukseen asti, jonka myötä valta siirtyi maan puolustusministerille Hafez al-Assadille (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hafiz_al-Assad). Hän on nykyisen presidentin Bašar al-Assadin isä.

Vuonna 1972 Hafez al-Assad teki ensimmäisen virallisen valtiovierailun Moskovaan ja laskettuaan symbolisen seppeleen Leninin Mausoleumin edustalle tapasi maan johtajan Leonid Brežnevin. Tuona samana vuonna Neuvostoliitto alkoi rakentaa Tartusin kaupungin satamaan sotilastukikohtaa, joka on edelleen ainoa venäläinen sotilastukikohta Välimeren rannikolla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tartus).

Hafez al-Assad ja Leonid Brezhnev Moskovassa vuonna 1972

…

Mihail Gorbatšovin perestroika katkaisi syyrialaisidyllin kuin seinään. Eikä Jeltsininkään aikana Venäjän intresseille löytynyt Välimerellä puolustajaa, kunnes vuonna 2000 valtaan nousi Vladimir Putin.

Samana vuonna nousi Syyriassa valtaan menehtyneen Hafez al-Assadin poika Bašar. Aluksi Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin suhteet eivät saaneet tulta. Lännessä koulutuksensa saanut al-Assad teki ensimmäiset viralliset valtiovierailunsa Ranskaan ja USA:han. Kuitenkin vuonna 2003 tapahtui täyskäännös, kun Putin ehdotti al-Assadille, että Syyrian Venäjän-velkoja voisi kuolettaa vaihtamalla ne uusiin asetoimitussopimuksiin. Lisäksi vuonna 2005 tapahtui Libanonin pääministerin Rafik Haririn murha (https://fi.wikipedia.org/wiki/Rafik_Hariri). Hariri oli Ranskan, USA:n ja myös Saudi-Arabian suosiossa. Saudi-Arabiassa hän oli toiminut vuosia hankkien valtavan omaisuuden.

Kuin yhdestä suusta länsimaat syyttivät murhasta Syyrian turvallisuuspalvelua. Bašar al-Assad muuttui länsimielisestä suosikkipojasta yleiseksi hylkiöksi. Taloudessaan elpynyt Venäjä ei häntä poliittisen ja vuonna 2011 alkaneen ja edelleen jatkuvan sotilaallisen ryöpytyksen keskellä kuitenkaan hylännyt.  

Nykyistä tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tajua Venäjän ja Syyrian suhteiden kaksivuosisataisia juuria. Ilman menneen ymmärtämystä ei nykyhetki voi avautua.

Länsimediassa Bašar al-Assad mielletään usein tyranniksi. Niin, tietenkään hän ei ole demokraatti samassa mielessä kuin Britanniassa sana ymmärretään. Uskonnolliselta kannaltaan hän ei ole sunnimuslimi, mikä merkitsee, ettei hän jaa Syyrian kansan enemmistön uskonnollista vakaumusta. Uskonnoltaan hän on alaviitti, siis šiiamuslimi. Ja pelkästään tämä seikka tekee hänestä Saudi-Arabian ja sen sponsoroimien radikaalien islamistiryhmittymien silmissä vihollisen. Nimenomaan tällä selittyy se, miksi Syyrian sota, johon Venäjäkin on nyt tullut osalliseksi, jatkuu edelleen. Taistelua demokratian puolesta se ei ole.

Juha Ahvio pohtii Euroopan pakolaiskriisiä ja sen taustoja

Käsittelen tässä jutussani Juha Ahvion syyskuun lopussa pitämää luentoa Euroopan pakolaiskriisi ja islamin invaasio: https://www.youtube.com/watch?v=WBWjcQq09-Y. Ahvio on käsitellyt aihetta myös muissa yhteyksissä, mutten niihin nyt puutu. Hänen blogiaan en ole viime aikoina lukenut. Hänen viimeisimmän kirjansa (Eurooppa ja Suomi islamisoituvat, Kuva ja Sana 2015) lukaisin kesällä.

Kun Juha Ahvion luentoa kuuntelee, niin alkaa tuntua, että meitä pieniä ihmisiä ja myös koko Suomen kansaa ohjataan ja viedään oikein isolla kädellä. Eurooppa yhdentyy eikä liittovaltiokehitystä voi estää enää mikään. Bilderberg (https://en.wikipedia.org/wiki/Bilderberg_Group) vie ja demokratia vikisee. TTIP-sopimuksesta investointisuojineen ei Ahvio mainitse sanallakaan, mutta sekin tuntuu astuvan kehiin kuin olisi jo valmiina näytelmän käsikirjoituksessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Transatlanttinen_kauppa-_ja_investointikumppanuus). 

Kärjistäen totean, että suomalaisuuden esille tuonti on pian jos ei aivan rikollista niin ainakin paheksuttavaa ja kertoo puhujan moraalivajeesta. Urheilusta suomalaisuudelle on löydetty turvasatama, mutta kansallisuutta hehkuttavien fanien selän takana on perinteinen arvomaailmamme katalassa muutoksen paineessa. Varmistetaan vielä, että tässä kohdassa kyse on omaehtoista pohdinnastani.

…

Juha Ahvio on Suomen merkittävimpiä monikulttuurisuusideologian kriitikoita. Hän näkee islamin leviämisen maailmassa uhkana. Vaikka hänen teemansa onkin mitä ajankohtaisin, niin mikään julkisuudessa näkyvä mediapersoonallisuus hän ei ole. Hän pysyy tutkijanroolissaan parrasvaloilta syrjässä. Eikä toki valtamedia häntä sivuillensa huolikaan, koska hän edustaa sille vieraita arvoja. Hän osaa joka tapauksessa ilmaista selkeästi oman näkemyksensä, laajentaa arjen todellisuuteen, ajan tapahtumiin ja ajankohtaisiin kirjoituksiin perustuen selkeän kokonaiskuvan, josta paljastuu keskinäiset kytkökset ja yhteiskunnan keskeisten toimijoiden taustavaikuttajat.

Ahvio kirjoittaa omasta asiastaan aktiivisesti ja järjestää silloin tällöin yleisöluentoja, jossa hän pyrkii kansantajuisesti selkeyttäen kertomaan oman sanomansa. Hän haluaa oman aatteellisen taustansa mukaisesti puolustaa länsimaisia juutalaiskristillisiä arvoja ja näkee sen vuoksi islamilaisista maista leviävän maahanmuuton suurena uhkana. Hän haluaa sanomassaan tuoda esille myös kristittyjen vainoja.

…

Minulla on Ahvioon kaksijakoinen suhde. Yhtenä syynä on myös hänen sanomansa uskonnollinen viitekehys, jota selvitän hieman alempana.

Totta kai hän kirjoittaa tärkeistä asioista ja tuo esiin näkökulmia, joita valtamedia tietoisesti välttelee. Hän menee taustoihin tehden tutkivaa journalismia ja luo sillä tavalla vaihtoehdon vallassa olevalle yksioikoiselle tulkinnalle. Hänen kaltaiselleen on olemassa oma tilauksensa.

Kaksijakoisuudella tarkoitan sitä, että en mene mukaan aivan kaikkiin Ahvion kärjistyksiin. Osaan asettaa ne omaan lokeroonsa. Tietty kriittisyys on siis asenteissani mukana. Hän perustaa tietonsa kuitenkin faktoihin ja vaikea on hänen päälinjauksiaan pitää minään huuhaana.

Tuon esimerkkinä kestävän kehityksen periaatteet (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kest%C3%A4v%C3%A4_kehitys) ja meitä uhkaavan ilmastonmuutoksen. Ahvio suhtautuu sen ”profeettoihin” kovin kriittisesti. Minä taas näen sen maapallon elämälle todellisena uhkana, mikä pakottaa suhtautumaan ekologisiin kysymyksiin vakavasti. Ymmärrän toisaalta Ahviota ja hänen taustajoukkojaan, jotka löytävät pinnan alta tiettyjen piirien poliittisen agendan. Nämä piirit käyttävät asiaa omiin poliittisiin tarkoituksiinsa, pelaavat omaan pussiin. Osaltaan kai siksi Ahvio ottaa ilmastonmuutokseen ja kestävän kehityksen ideologiaan niin jyrkän kriittisen kannan. Muitakin ideologisia perusteita lienee, mutta ei mennä nyt niihin. Kykenen tässä asiassa suhtautumaan häneen kylmän viileästi. Otan huomioon hänen sanomansa tärkeiksi katsomiltani kohdin. Jätän muut kärjistykset huomiotta.

Nyt huomaan, että Ahvio on käsitellyt luentonsa jälkeen asiaa tarkemmin tuoden blogissaan esille myös saamaansa kirpeää palautetta. Omaan kaksijakoisuuteeni se luo valitettavasti lisää säröä.

kuusimetsä

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta. Se toimii evankelisluterilaisesta kirkosta erillään.

Patmos ry:n yhtenä taustahahmona on ollut amerikkalaistyylinen saarnaaja Leo Meller, sen nyt jo eläkkeelle siirtynyt entinen toiminnanjohtaja. Hän pystyi aikoinaan nostamaan säätiön kukoistukseen.

Jotta tuo yllä mainitsemani oman suhtautumiseni ”kaksijakoisuus” selvenisi, niin hypähdän hieman menneisiin vuosiin. Etäännyn maahanmuuton ongelmista tai arabikeväästä tai kansallisvaltion murentumisesta ja palaan teinivuosiini. Tosin EU:n liittovaltiokehitykseen sillä on pienen pieni sidos.

Meller on siinä mielessä minulle nuoruudesta tuttu henkilö, että olen hänet tavannut ja lukenutkin pari hänen kirjaansa. Elettiin aivan 70-luvun alkuvuosia. Olin alle kaksikymppinen lukiolainen ja asuin kotona, isäni toimi seurakunnassa osa-aikaisena vahtimestarina. Kerran isäni oli matkalla ja toimin hänen sijaisenaan. Tuolloin juuri seurakunnan tiloissa oli Patmoksen tilaisuus, jossa esiintyi Leo Meller. Kuuntelin hänen palavasieluista yleisön vangitsevaa esitystään. Autoin tilaisuuden jälkeen kantamaan hänen tarpeistoaan autoon ja palkkioksi hän lahjoitti erään kirjansa, jossa käsiteltiin Uuden testamentin Ilmestyskirjaa ja nähtiin sen ennustuksissa hyvin konkreettisia viitteitä nykyajan tapahtumista. Kirjan sanomana oli, että lopun aika oli lähellä. Antikristus (Ilmestyskirjan peto) nousee valtaan valtioiden yhdentymisen myötä. Olin tuolloin herkkäsieluinen maailmankuvaani ja –katsomustani rakentava nuori ja tuo näky Euroopan tulevaisuudesta jäi syvälle mieleeni. Aina se palautuu, varsinkin kun olen alkanut huomata, mihin Euroopan Unionin laajentuminen on Eurooppaa johtamassa.

Isälläni oli toinenkin Mellerin kirja ja luin samalla senkin. Tutkistelinkin vakavissani kirjojen sanomaa. Tulin kuitenkin verrattain kriittiseksi. Ajattelin, että tarvittiin aikamoista mielikuvitusta, kun yrittää liittää Ilmestyskirjan ennustuksia meidän aikaamme. En nähnyt viitteitä siitä, että olisimme tuolloin eläneet niin kohtalokkaita aikoja ihmiskunnan elämässä.  Alkoi tuntua, että Meller pyöritti vain omaa liiketoimintaansa. En hyväksynyt sitä, että ihmisten herkimpiä tuntoja hyödynnettiin sellaiseen. Teinkin henkisen pesäeron Melleriin sekä hänen taustaorganisaatioonsa. Aidon kristillisyyden näin aivan muualla kuin Patmos ry:n amerikkalaistyylisen julistuksen 

maailmassa. Ajauduin maailmankatsomuksellisissa pohdinnoissani aivan toiseen suuntaan.

Tuon tapaaminen ja tilaisuus unohtui pian vuosikausiksi, vaikka Euroopan yhdentymisen kautta nouseva antikristuksen hahmo onkin aika ajoin kummitellut mieleni syövereissä. Leo Meller palasi mieleeni, kun kerran katselin sattumalta TV7:n lähetystä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Taivas_TV7)ja hän sattui siellä juuri silloin esiintymään. Nyt huomaan, että TV7:n arkistossa on nähtävillä huomattavan paljon Leo Mellerin ohjelmia: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Leo+Meller. Hyvin pitkä lista ohjelmia löytyy myös hakusanalla ’Juha Ahvio’. Otsikoiden kautta voi tehdä pikasilmäyksen hänen ajatusmaailmaansa: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Juha+Ahvio. Se ei sisällä yksinomaan islam-kritiikkiä eikä maahanmuuttokritiikkiä.

Noiden teinivuosien ajoista johtuen minulle on Ahvioon ja hänen taustayhteisöönsä edelleen vähintäänkin varautunut suhde. Olen toki muuttunut nuoruusvuosista konservatiivisemmaksi, mutta jotain vastahankaa ja tervettä kriittisyyttä koen edelleen. Onneksi Ahvio ei tyrkytä kristillistä sanomaansa. Vierastan häntä silloin, kun hän alkaa perustella sanomaansa Raamatun lauseilla tai jonkun islamin uskonnollisen johtajan Koraani-sitaateilla. Kuulen taustalta saarnamiehen julistuksen, jossa kriittinen kuulija muuttuu aseettomaksi.

…

Nyt siirryn Ahvion reilun tunnin kestäneeseen esitelmään. Yritän nostaa luennosta esiin yleiskuvan ja tiivistäen tuoda esille mm. siitä nousevia länsimaista kulttuuriamme koskevia uhkakuvia. Parhaiten niihin kukin pääsee perille kuuntelemalla selkeästi esitetyn luennon itse. Tämän selvitykseni teen lähinnä itseäni sivistääkseni. Haluan tällä tapaa hahmottaa kokonaisuutta. Minua kiinnostavat taustat ja toiminnan perimmäiset motiivit. Aika näyttäköön luennon mahdolliset virheet.

Olen aikaisemminkin pohtinut EU-kritiikkiä. Esimerkiksi tämä juttuni selvittää erään liettualaisen EU-kriitikon Vytautas Radžvilasin näkemyksiä vuodelta 2013: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/euroopan-unioni-kritiikkia-liettuasta.html. Sekä Radžvilas että Ahvio ovat tavallaan ihmeissään, kuinka yhdentymiskehitys tuntuu olevan kuin jostakin valmiista käsikirjoituksesta. Aivan kuin olisi olemassa salajuoni. Se heitä yhdistää, ja Ahvio tuo siihen uuden ulottuvuuden.

…

Islam

Ahvio korostaa alussa, että kyse on poikkeuksellisen suuresta liikehdinnästä. Vaikka mukana on myös aitoja muslimipakolaisia, niin ennen muuta kyse on islamin leviämisestä Eurooppaan. Ahvio käyttää termiä invaasio. On kyse keskitetystä invaasiosta. Nykyisessä tilanteessa väestömassat tulevat väkisin Euroopan rajojen yli, liikkuvat tarkoitushakuisesti Euroopan unionin sisällä täysiä etuja vaatien. Valitetaan oloista. Vaihdetaan tarvittaessa maata ja tuhotaan henkilökohtaisia asiapapereita, jotta voitaisiin salata todellinen identiteetti.

Aitoja muslimipakolaisia voisivat halutessaan auttaa kriisialuetta lähimpänä olevat islamilaiset maat, kuten Saudi-Arabia, jolla olisi miljoonille ihmisille tilat valmiina. Ne olisivat myös kulttuurisesti lähempänä. Ahvion mukaan olisi loogista, jos kristitty länsi auttaisi kristittyjä ja lähialueen islamilaiset maat auttaisivat muslimeja.

On kyse islamin invaasiosta Eurooppaan. ISIS on ennalta ilmoittanut, että se panee liikkeelle satojen tuhansien massavaelluksen Euroopan sisällä. Ja näin on tapahtunut. On selvät strategiat. ISIS on neuvonut miten edetä ja toimia. OIK (Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö) on eri yhteyksissä ilmaissut tahtonsa käyttää maahanmuuttoa islamin levittämisen välineenä. Siksi tämä maahanmuutto ei suuntaudu Saudi-Arabiaan, vaikka siellä olisi valmiudet heidän vastaanottoon. Sen sijaan Saudi-Arabia on kyllä ilmaissut halukkuutensa rahoittaa uusia moskeijoita Eurooppaan. Tämäkin kertoo osaltaan invaasion luonteesta.

Kyseessä on selkeä strategia. Saudi-Arabia ei sijoita rahojaan siirtolaisten asuttamiseen vaan sijoittaa ne moskeijoitten rakentamiseen ympäri Eurooppaa. Tässä islamin invaasiossa on olemassa isompi kehys ja siinä pyörivät suuret rahavirrat. 

Euroopan unioni

Odotukset Euroopan Unionin toimista tulevat ilmi alla Peter Sutherlandin näkemyksistä. EU ei pärjää kansallisvaltioiden yhteisönä. Täytyy luoda liittovaltio ja EU:sta on tehtävä rajaton. Liittovaltio on vipuvarsi EU:n tiivistämiseen.

Peter Surherland on Irlannista. Siihen viitannee myös sateenvarjo.

Peter Sutherland  (http://petersutherland.co.uk/)

Peter Sutherland on YK:n pääsihteerin erityisavustaja väestön muuttoliikekysymyksissä. Hän on ottanut aktiivisesti kantaa meneillään olevaan maahanmuuttotilanteeseen. Ahvio tuo ilmi Sutherlandin taustoja, mikä auttaa kokonaistilanteen globaalien näkymien hahmottamisessa.

Virallisessa yhteydessä kerrotaan, että Sutherland on maahanmuuttajien puolestapuhuja. Maahanmuutto ja siirtolaisuus on hyvä asia ja sitä pitää edistää sen itsensä vuoksi. Kun ihmisjoukot liikkuvat, se luo Sutherlandin mukaan ympärilleen hyvää. Tällaisen vastustamisessa ei ole mieltä.

Sutherlandin kanta Euroopan unioniin on selvä. EU:n pitää heikentää kansallista homogeenisuutta, murentaa se. Perinteinen kansallisvaltioajattelu on hänen mukaansa huono vaihtoehto, koska se tukee ihmisten etniskansallista yhtenäisyyttä. Tämä kehitys pitää murtaa rajat aukaisemalla.  Maahanmuuttajien on päästävä Eurooppaan ja saatava valita itse asuinpaikkansa. Kansallisvaltiot eivät saa estää heidän tuloaan.

Sutherlandin mukaan EU:n pitää tehdä kaikkensa, että kansallinen homogeenisuus ja etnisen erottelun hyväksyvä ajattelu saataisiin murrettua. Tämän vuoksi EU:n on tultava entistä monikulttuurisemmaksi. Multikulttuurisuuden ideologian täytyy siis laajentaa vaikutustaan.

Vuonna 2012 hän on todennut, että EU:n pitää jatkaa tätä politiikkaa, vaikka kansalaiset vastustavat. Taustalla on siis ajatus, että kansalaiset ovat tyhmiä. Eliitin on heitä ohjattava.

Sutherlandin arvojen motiivit avautuvat lähemmin, kun tutkii miehen taustoja. Hän on toiminut suuren pankin johtokunnassa ja merkittävän öljy-yhtiön hallituksessa (BP). Hän on siis ollut mukana liike-elämän suurissa ympyröissä. Hän on osallistunut keskeisenä toimijana Bilderberg-ryhmän kokouksiin.

Voidaan todeta, että nyt YK:ssa hän edustaa taustapiiriensä kantoja ja propagoi niitä julkisesti. Maahanmuutto on hänen mukaansa luonut monessa EU-maassa taloudellista dynamiikkaa talouden kasvulle. Siksi sitä pitää jatkossakin ylläpitää. Tähän vahvistavana tekijänä hän nostaa esille myös syntyvyyden laskun Euroopassa ja väestön vanhenemisen. Se, että Euroopassa väestö pienenee ja vanhenee, on avainargumentti sille, että Eurooppaa on kehitettävä entistä monikulttuurisemmaksi. Rajat on avattava ja mahdollisimman paljon erilaista populaatiota on päästettävä kuhunkin valtioon. Se on hyvä tie.

Uudet arvot

Sutherlandin mukaan ”ihmisten pitää yhdistyä jaettujen arvojen pohjalle, ei kansallisten identiteettien pohjalle”. Minulle nuo arvot jää luennon pohjalta epäselväksi, mutta olennaista on se, että kansallismielisyys, patriotismi, etninen sitoutuminen ja isänmaallisuus eivät siihen kuulu. On kyse rajat ylittävistä arvoista. Rajoja ja kansallisia lojaliteetteja ei tarvita. Maapallo on siinä tilassa, että suurimuotoinen maahanmuutto on väistämätöntä. Ihmisten Euroopassa on totuttava siihen. Lisäksi ihmiskuntaa odottaa ilmastokatastrofi, joka aiheuttaa lisää väestönsiirtoja.

Tässä uudenlaisiin arvoihin pohjautuva näkemys on Ahvion mukaan ”ohjelmallista antirasismia”, josta mainitessaan hän viittaa uusimpaan kirjaansa.  Rasismin määritelmä laajenee. Islam-vastaisuudesta on tullut yksi rasismin muoto. Tässä yhteydessä Ahvio viittaa uusimpaan kirjaansa.

Jyrki Kataisen hallitus otti vuonna 2011 tavoitteekseen kitkeä rasismin Suomesta. Hallituksella oli maahanmuuttopoliittinen analyysi. Sen mukaan Suomi tarvitsee huomattavan paljon maahanmuuttajia, jotta Suomi pärjäisi. Tuolloin siis seurattiin Ruotsin esimerkkiä. Nythän kaikki näkevät, mihin ongelmiin naapurimaamme joutunut avoimen maahanmuuttopolitiikkansa kanssa. Kataisen hallitus julisti, että tämä kehitys edellyttää rasismin kitkemistä Suomesta. Rasismia on kaikki kansallismielinen ajattelu. Tämä muistuttaa Peter Surtherlandin ajattelua ja siihen vuoden 2011 hallitus sitoutui.

Taustalla kummittelee tuo ajatus, että kansallisvaltiot, kansallisuusaate ja kaikenlainen patriotismi on hävitettävä. Ihmisistä tulee juurettomia: ”Ja ihmismassat on irrotettava perinteisistä juuristaan, jotta tuloksena olisi yksittäisten sosiaalisten atomien juureton massa, jota on helpompi hallita niin keskitetyn taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti.”

Sen mielekkyyttä Ahvio ei ymmärrä, että ihmisistä tehdään ehdoin tahdoin juurettomia.  Tähän sitten tuo ylikansallinen viihdeteollisuus oman vaihtoehtonsa. Ihmisiä on helpompi hallita. Luonnollisesti Ahvio korostaa tällaisen kehityksen vaikutusta kristinuskon asemaan. Perinteinen juutalais-kristillinen länsi on potentiaalinen vastarintapesäke globalistiselle ajatustavalle. Siksi sen haittavaikutusta on karsittava siinä määrin, kuin se häiritsee ”kansainvälisten toimijoiden utopian toteutumista”.

Bilderberg-ryhmä

Peter Sutherland on ollut keskeisesti mukana Bilderberg-ryhmän toiminnassa. Se on merkittävä taustavaikuttaja, joka on ottanut aktiivisesti kantaa maahanmuuton ja sen taustalla olevien kehitysnäkymien puolesta.

Hyväksymällä maahanmuuton voidaan valmistua myös edessä olevaan ilmastokatastrofiin. Ilmastonmuutos on näin saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä. Siihen liittyen on luotu uudissana ”ilmastopakolaisuus”. Kaikki tämä pohjautuu olettamukseen, että ilmastonmuutos etenee. Ahvio ei siihen usko vaan näkee sen vain eräille piireille poliittisesti tarkoituksenmukaisena toimintana. Tässä ilmastonmuutos on siis saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä.

Tähänkin liittyen siis valtavia ihmismääriä voi olla tulossa eikä eurooppalaisilla ole mitään oikeutta torjua heitä. Kaikki on otettava vastaan.

Säätiöiden valta

Ahvio mainitsee eräitä merkittäviä säätiöitä, joissa suuri raha liikkuu: Fordin säätiö, David Rockefellerin säätiö ja Sorosin Open Society –säätiö. Ne ovat olleet taustalla merkittäviä rahoittajia. Niihin johtavat tämän asian ympärillä liikkuvat huomattavan suuret rahavirrat.

Mm. Syyrian opposition kärkihahmoihin kuuluva Bassma Kodmani on aikoinaan työskennellyt Fordin säätiölle.

Kyseessä on suurta globaalia rahaa.  Säätiöiltä tulevia miljardeja käytetään erilaisiin tätä prosessia tukeviin hankkeisiin. Sitä kautta on sysätty maahanmuuttoaallon kaltaiset ongelmat liikkeelle. Kyse on suunnitelmallisesta toiminnasta. Kysyttäessä, miksi näin tehdään, päädytään selitykseen, jonka keskeisenä taikasanana on talouskasvu. Talouskasvu edellyttää laajaa maahanmuuttoa. Näinhän on myös Peter Sutherland todennut.

Barack Obama ja USA, arabikevät

USA ja Barack Obama ovat näissä ympyröissä tiiviisti mukana. Ahvio käsittelee mm. kysymystä USA:n laittomista pakolaisista. Nyt tässä yhteydessä totean vain, että USA - ja Ahvion mukaan varsinkin Barack Obama - on ollut luomassa ns. arabikevättä, millä on yhteys myös Syyrian kriisiin pakolaisvirtoineen.

Arabikevään tapahtumat johtivat M. Gaddafin ja H. Mubarakin vallan kaatumiseen. Libya ja Egypti joutuivat epävakauden tilaan ja käytännössä islamistiradikaalit nousivat vallankahvaan. USA:n vaikutusvallan ohella läntinen eliitti on ollut sponsoroimassa tätä kumousta. Syyriassa se ei ole kuitenkaan onnistunut.

Läntinen eliitti on nyt ollut antamassa ohjeita, miten asioita pitäisi Euroopassa hoitaa. Ahvio näkee kuitenkin tilanteen irvokkuuden, kun samat piirit ovat olleet aiheuttamassa mm. Syyrian kriisiä ja sen synnyttämiä kansainvaelluksia.

Mainita voisin vielä erikseen Libyan, joka on ollut turvapaikanhakijoiden lähtösatamana. Se on joutunut jonkinlaisen vakauden tilasta sekaannukseen ja aiheuttanut monille afrikkalaisille suoraan ja välillisesti taloudellisia ongelmia ja turvallisuusriskin.

Syyriassa lännen tukeman opposition nousu on vienyt maan sisällissotaan. Yhtenä avainhenkilönä oppositiossa on Bassma Kodmani, joka oli mukana vuonna 2012 Bilderberg-kokouksessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Bassma_Kodmani). Sitä ennen vuonna 2005 hän työskenteli Kairossa Ford-säätiölle. Syyrian opposition kärkihahmoilla on siis ollut jo kauan yhteyksiä vaikutusvaltaiseen Lännen eliittiin.

 

Bassma Kodmani

Agenda 21

Agenda 21 on Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen toimintaohjelma. Se hyväksyttiin Rio de Janeirossa vuonna 1992. Toimintaohjelmassa paikallisuudella ja kansalaisyhteiskunnan osallistumisella on keskeinen rooli. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Agenda_21.)

Agenda 21 on eräänlainen kattotermi ilmastonmuutoskysymyksiin. Juha Ahvion kanta siihen kuin myös ilmastonmuutoksen väistämättömyyteen on hyvin kriittinen. Hänen mukaansa se on käytännössä globalistinen pyrkimys toteuttaa sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus maailmanlaajuisin tulonsiirroin, tulontasauksin ja myös väestönsiirroin. Kun tasataan omaisuutta ja varallisuutta, niin pitää tasata myös väestöä. Populaatiopolitiikka on vahvasti mukana. Väestöä on maapallolla liikaa ja tätä kautta voidaan vaikuttaa siihenkin, esimerkiksi ehkäisypolitiikan keinoin.

Agenda 21:n ohjelma on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen asia. Pariisissa alkaa joulukuun alussa YK:n ilmastokokous jossa niputetaan kestävän kehityksen linjauksia. Kannattaa seurata uutisia. Esimerkiksi tällainen sivusto on olemassa: http://ilmasto.org/ilmastokokousblogi.

Ahvio näkee Agenda 21:ssä liikkeen kohti totalitarismia. Lisäksi kaikki rattaat eivät pyöri tuon ohjelman toivomalla tavalla. Väestön siirroissa on toimittu toistaiseksi vain yhteen suuntaan, islamin ehdoilla.

Uskonnot - Miksi islam sopii erittäin hyvin näihin ympyröihin?

Perinteinen islamilainen usko ei tunnusta kansallisvaltioita, ei tunnusta isänmaata. On vain globaali ”islamin uskonyhteisö”. Ei ole mitään kansallisia rajoja. Siinä mielessä se eroaa muista uskonnoista.

Rajat pois –sopii myös islamin agendaan. Samalla on myös toinen seikka. Islam on perinteisesti kristinuskon kovin haastaja ja vihollinen. Globalistit ovat ymmärtäneet sen välinearvon kristinuskon aseman murentamisessa. Liikemaailmalle ja islamille on näin löytynyt yhteisiä päämääriä. Buddhalaisuus tai hindulaisuus eivät sovi samaan tehtävään.

Näkymiä edellisen johdosta

Yllä on mainittu tähän globaaliin kehitykseen vaikuttavia taustavaikuttajia. Heillä on tässä prosessissa tukemaan merkittävät voimavarat. Vihollisena on kansallisvaltioajattelu, patriotismi ja perinteinen kristinusko. Vastakkain ovat kansallinen lainsäädäntö ja ylikansalliset sopimukset. Ahviolle näkymät ovat hyvin pessimistiset.

Ilmastopakolaisuus rinnastuu maahanmuuttoon. Ei ole mitään muuta keinoa kuin toimia niin kuin ilmastoprofeetat sanovat. Maahanmuutossakaan ei ole vaihtoehtoja. ”Rajat auki ja miljoonat sisällä ja sitten toivotaan, että saataisiin hommaa kivasti pyöritettyä.” Jos joku esittää vaihtoehtoja niin jo tulee vasta-argumentteja: ”Se on perustuslain vastaista., se on kansainvälisten sopimusten vastaista, se on perusoikeuksien vastaista, niin ei voi tehdä.” Näissä kuvioissa perusajatus on selvä.

Maahanmuuttoagenda haastaa myös konservatiivisen kristinuskon. Tällä luennolla Ahvio ei anna kristityille ohjeita. Lopussa hän haluaa kuitenkin luoda toivoa: ”Siihen vipuun ei pitäisi mennä, että kuvittelee, että vastarinta olisi turhaa.”

Alla on linkkejä Ahvion blogikirjoituksiin. Niistä kahteen viimeiseen Ahvio kehottaa luennossaan tutustumaan. Ensimmäinen on kirjoitettu luennon jälkeen.

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/750/islamin_invaasio_eurooppa_ja_kristityt

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/746/pakolaiskriisin_myota_kasvava_eurooppaan_kohdistuva_isis-islamistinen_uhka_on_todellinen

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/744/syyrian_pakolaistilanne_maahanmuuttojihadin_valossa

…

LOPUKSI

Olen itse lähinnä traditionalisti ja haluan puolustaa omia kansallisia perinteitämme, pitää kiinni juuristamme. Siksi koen Ahvion nostamat asiat tärkeinä. Näistä kehityssuunnista ja agendoista pitäisi puhua avoimesti. Myös poliittiset puolueet pitäisi panna tiukille, jotta selviäisi puolueiden taustalla olevat todelliset arvot. Mutta valitettavasti niistä nyt vaietaan, mikä puolestaan johtaa perusteettomaan nimittelyyn ja leimakirveiden käyttöön.

Jos luon Ahvion maailmaan hieman etäisyyttä, niin katson, että tästä voi seurata joko dystopia - totalitaristinen ”uljas uusi maailma” - tai sitten se voi olla ihmisille mahdollisuus, avata uudenlaista yhteistoimintaa. Ihmisten eteen voi avautua näkymiä, joihin on sopeuduttava tai ainakin mukauduttava, jotta selvittäisiin. Mahdollisten luonnonkatastrofien myötä ikävätkin asiat ovat mahdollisia ja niiden vastaanottamiseen ihmiskunnalla on oltava henkinen valmius. Ylikansalliset toimivat voivat ottaa vallan niin ulkoisesti kuin myös ihmisten mielissä. Edessä on erilainen kansainvälisyyden täyttämä maailma, jossa turvan tuo ihmisille edelleenkin vain oma lähiyhteisö ja -ympäristö.

Jokainen päättäköön ja uskokoon itse. Olkoonpa kehityssuunta millainen hyvänsä, niin kovilla arvoilla on edelleen langat käsissään. Toivon, että tämänkaltaiset puheenvuorot saavat ihmiset pohtimaan asioita ja tekemään heistä vahvempia.