Ensimmäinen: Pietarin kesässä: urkukonsertti ja hieman muutakin

Aleksanterin pylväs Palatsiaukion keskellä luo rauhaa tyyneen iltaan

Käväisin heinäkuun alussa Pietarissa. Vietin pari yönseutua pikkuhotellissa aivan ydinkeskustassa Bolšaya Konjušennaja -kadulla (Большая Конюшенная) lähes vastapäätä vihreäkattoista Pietarin inkeriläisen seurakunnan Pyhän Marian kirkkoa. Noin reilun sadan metrin päässä kulki Nevan valtakatu (eli Nevski prospekti), Palatsiaukio ja Talvipalatsi olivat noin viiden minuutin kävelymatkan päässä.

Sään puolesta matka epäonnistui pahoin. Satoi ja myrskysi lähes koko ajan. Keskiviikkoilta oli ihanan rauhaisa ja levollisen tuntuinen. Tosin taivas oli pilvessä, mutta ilma oli raikas hengittää ja ihmiset ilmiselvästi kuin puuskatuulista vapautuneina huokuivat helpottunutta riemua. Tiistai ja torstai sekä keskiviikkopäivä kuluivat lätäköitä kierrellessä ja tuulenpuuskia vältellessä. Suunnittelemani päivämatka Pietarhoviin jäi tekemättä.

Tiistai-illan ohjelmaani olin valinnut urkukonsertin. Itse asiassa urkuja kuuntelin keskiviikkoiltanakin, mutta keskityn nyt tiistaihin. Kesän tapaan molemmat konsertit alkoivat vasta iltayhdeksältä.

Tuo urkukonsertti oli aivan lähellä hotelliani Nevski prospektilla (nro 32-34), miltei Gostinyj dvor –tavarataloa vastapäätä, hieman pitää kävellä Talvipalatsin suuntaan. Paikka oli katolinen Pyhän Katariinan katedraalissa (St. Catherine’s Roman Catholic Church - Римско-католическая церковь Св. Екатерины; http://www.catherine.spb.ru/ ). Siinä sateessa ja tuulessa huokasin helpotuksesta, kun kirkko oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Seuravana yönä myrsky vain paheni ja aamulla kulin uutisista, että kaupungin alueella oli kaatunut noin 60 puuta ja ainakin yhden kauppakeskuksen peltikatto oli lähtenyt omille teilleen.

Yleisöä parveili kirkon edessä ennen konserttia sadeviitoissaan, mieli iloisen uteliaana. Ei tuntunut myrsky olleen jarruna. Kirkkosali tulikin lähes viimeistä paikkaa myöten kuulijoita täyteen. Onhan se tietysti pieni ihmettelyn paikka, kun ortodoksien maaperällä katolinen kirkko vetää niin runsaan yleisömäärän, mutta kulttuuri ei tunne rajoja ja venäläiset ovat kulttuurinnälkäistä väkeä. Mielestäni suurempi ihme oli se, että nimenomaan urkukonsertti pystyi noinkin paljon vetämään väkeä. Kaiken lisäksi yleisö koostui pääosin paikallisista musiikin ystävistä, aika niukalti siellä tuntui olevan aikaa tappamaan poikenneita matkailijoita, vaikka tuon kaltainen musiikkitapahtuma voisi houkutellakin.

Yleisö koostui kaiken ikäisistä. Oli aivan pikkulapsia ja oli tietysti eläkeläisiä. Yllättävän paljon oli keski-ikäisiä, joiden en usko Suomessa urkukonsertteihin menevän.

Kirkon uruista voi paikallinen katolisen kirkon väki aiheesta ylpeillä. Ne ovat hollantilaiset ja valmistuneet vuonna 2009. Ne oli sijoitettuna ensi alkuun Smolnan katedraaliin, mutta tämän vuoden alussa ne siirrettiin nykyiseen paikkaansa. Se oli ilman muuta hieno valinta, sillä Smolnan katedraaliin ei sen hieman syrjäisen sijaintinsa vuoksi voitaisi ehkä saada samassa määrin yleisöä. Ja lisäksi Pyhän Katariinan katedraalin akustiikka tuntui sopivan uruille aivan loistavasti.

Kirkko on sisustukseltaan yksinkertainen. Monien venäläisten, runsaisiin ikoneihin tottuneiden ortodoksien mielestä varmaan hyvin karu, mutta seurakunta elää varmaan niukkuudessa ja siihen on tyytyminen. Kirkossa näytti olevan meneillään korjaustöitä.

Tapani mukaan laitan tähän pari havaintoa yleisöstä. Hieman viistosti edessäni istui kaksilapsinen perhe, vanhemmat ja kouluiän kynnyksellä olevat kaksostyttäret, jotka olivat sadesäästä huolimatta varsin koreasti pukeutuneet. Heidän tuuheat tummankiharaiset hiuksensa tekivät vaikutuksen. He tuntuivat olevan varsin ekstrovertteja, ja heidän pyöriskellessään ennen konserttia vilkkaina ja levottominakin aloin pelätä, mitenköhän jaksavat olla loppuun asti. Mutta se oli vain jännittävän odotuksen luomaa innostusta. Konsertin aikana he olivat hiljentyneinä paikallaan, koko perhe sopusointuisena yhdessä. Sivullani oli vanhempien seurana yksi teinityttö, joka sortui minua kovasti ärsyttävään helmasyntiin. Hän värkkäili koko konsertin ajan kännykkäänsä, surffaili netin ihmeellisessä maailmassa naamaansa nostamatta. Onneksi hän istui sen verran sivussa, etten hänestä häiriintynyt. Satun valitettavasti olemaan turhan herkkä tällaisille ”rinnakkaistapahtumille”. Ehkä olikin niin, että tyttö saattoi elää musiikin mukana aivan täysillä, tuo oli vain hänen tapansa sitä kuunnella.

Oheisessa kuvassa on nähtävissä konsertin ohjelma. Urkurina oli Maria Vekilova. En tiennyt hänestä ennen konserttia yhtään mitään. Olin toki löytänyt netistä hänen esittelynsä mutta luin sen vasta konsertin jälkeen.

Konserttia kuunnellessani soitto tuntui yllättävän kypsältä. Konsertin päätyttyä urkutaiteilijaa odotettiin kirkkosalin eteen ottamaan vastaan yleisön suosionosoitukset. Odotin millainen elämän ryvettämä ja urkuparven pölyjen kuivettama rouva sieltä eteemme putkahtaa. Tulikin nuori kaunis nainen pikkumustassaan, somasti hymyilevänä, tukka kauniisti levällään. Kaiken lisäksi hän näytti sen verran pienikokoiselta, että oikeastaan siinä hetken hämmästyksessä ihmettelin, miten hän on onnistunut loihtimaan urkurin penkiltä niin mahtavat soinnit. No tuo oli tietysti typerä ajatus mutta kaikenlaista hetket aivoihin joskus heittävät. Ja siinä huumassa fantasiani nousivat lentoon, unelmille tuli siivet: hänet jos saisin seurakseni urkuparven pilvenharjalle! No, hyvä näin, kun musiikki vie. Mielikuvia ei pidä suitsia.

Nyt myöhemmin olen etsinyt Maria Vekilovasta enemmän tietoa. Löysin Youtubesta hänen Bach-videonsa ja ihastuin siihenkin. Tässä on linkki: https://www.youtube.com/watch?v=SU_Hksq_uI8. Hän soittaa Belgiassa Johann Sebastian Bachin Passacaglian ja fuugan C-molli, nro 582 (Passacaglia and Fugue in C minor, BWV 582).

Tiistai-illan urkukonsertin ohjelma (klikkaamalla näet paremmin)

Kirkon ovella ennen konserttia

Muutama minuutti konsertin alkuun. Tuosta alttaritaulusta tuli väkisin mieleen eräs itävaltalainen euroviisuvoittaja.

Kaksostytöt neitsyt Marian suojeluksessa

Konsertin tähti Maria Vekilova runsaiden suosionosoitusten hyväilyssä

Palaan konsertin kulkuun yksityiskohtaisemmin.

Urkuri soitti rohkeasti. Kuunnellessani hän tuntui varsin kypsältä ja kokeneelta. Tosin lopussa olin aistivinani jonkinlaista väsymystä, mm. loppuosan Buxtehude tuntui tasapaksulta ja pari turtumuksen hetkeä mieleen nousi. Mutta kokonaisuudessaan konsertin ohjelma oli mielestäni oivasti suunniteltu. Sävellykset ja niiden tulkinnat tukivat toisiaan, vaikka liikuttiin vapaasti eri vuosisadoilla. Edellinen kappale teki seuraavasta entistä kiinnostavamman. Minulle konsertti oli henkistä matkaa aikakausien välillä.

Jo alkunumero ollut Johannes Brahmsin Preludi ja fuuga G-molli oli minusta tulkinnaltaan loistava. Brahmsin urkumusiikkia olen alkanut vierastaa, koska olen joutunut kuulemaan siitä uuvuttavan värittömiä tulkintoja. Nyt Vekilova onnistui tuomaan Brahmsiin eloa.

Seuraava sävellys oli ehkä koko konsertin paras ohjelmanumero. Se oli herkkää ja välillä jopa leikkisää soitantaa. Säveltäjä oli minulle täysin tuntematon Maurice Duruflé (1902 – 1986) ja kappale oli Preludi ja fuuga Alainin nimeen (Prelude et fugue sur le nom d’Alain, op. 7). Ensi alkuun sävellys tuntui aivan vieraalta, mutta kuunnellessani siinä alkoi olla jotain tuttua, todennäköisesti olen sen ehkä joskus kuullut. Säveltäjän kuolinvuoden perusteella nykymusiikista oli kyse ja varsin sujuvasti hyppäys vuosisadasta toiseen sujui.

Tuosta yleisvaikutelmasta haluan vielä todeta, että leikkisyyden lisäksi soitto kuulosti raikkaalta. Teema eteni kivasti, väliin se keräsi kuin voimia ja sitten leikki taas jatkui. Basson ja kirkkaiden ylä-äänien välillä oli jännittävää vaihtelua. Kappaleen loppunousussa oli voimallista mahtia. Tällaisia vaikutelmia kirjoitin heti konsertin jälkeen muistiin.

Seuraavaksi siirryttiin vuosisadoissa kauemmas taaksepäin - Johann Sebastian Bachiin (1685 – 1750). Häneltä kuultiin ensin Toccata ja fuuga D-molli (Toccata and fugue in D minor, BWV 565) ja sitten lyhyt urkukoraali Liebster Jesu, wir sind hier (BWV 731).

Se oli selkeästi hengittävää ja artikuloivaa musiikkia. Kirjoitin konsertin jälkeen seuraavan leikkisän havainnon: soittaja on kuin urkumusiikin Olavi Virta, ei tee puuroa vaan artikuloi selvästi. Ota tästä nyt sitten itsekään selvää, mitä olen tarkoittanut, mutta tuohon Virran Olan mainitsemiseen on syynsä. Olen viime aikoina uppoutunut hänen tulkintoihinsa ja ne sattuivat olemaan mielessäni. Tällaisissa blogiteksteissä rohkenen vapautua sen verran, että kyllä siihen yksi Olavi Virtakin mahtuu. Mutta yhtä kaikki, soiton jäsentyneisyys miellytti. Kun nyt ajattelee hieman kriittisemmin, niin ehkä siinä jotain jähmeyttä oli. Tekniikka oli toki hallussa mutta soittoon olisi ehkä kaivannut legatomaisempaa sulavuutta. Konsertin tässä vaiheessa aloin kyllä ensi kerran tuntea lievähköä turtumusta. Tai ehkä en vain kyennyt vapautumaan edellisen kappaleen innostuksesta, siksi minun oli vaikea kohota omaan Bach-transsiini.

Urkukoraali oli tulkinnaltaan minua puhutteleva. Koin sen kuin dialogiksi Bachin edellisen kappaleen kanssa. Kun Toccatassa ja fuugassa oltiin taivaassa ja ylistettiin jumalallista voimaa, niin koraali oli aivan kuin tuon jumalallisen läsnäolon vastapaino. Tultiin takaisin maan päälle, raadolliseen todellisuuteemme. Koin sen rukoukseksi. Ihminen etsii kontaktia ja kosketusta tuohon suureen jumaluuteen. Enkä tarkoita vain kristillistä Jumalaa vaan jonkinlaista panteistista kaikkivaltiutta. Näissä kuulijan luomissa tulkinnoissa kohotaan joskus kohti korkeita voimia.

Seuraavana ollut Buxtehude (Preludi fis-molli, BuxWV 146)oli minulle soitannoltaan yllättävän voimakasta, tarkoitan ihan konkreettisesti äänen voimakkuutta. Se kyllä myös sopii tuohon tulkinnalliseen jatkumoon. Se oli kuin huuto, joka kyllä kehittyi sitten itkuksi. Tästä kappaleesta pidin ehkä vähiten. Jälkeenpäin huomasin, että Vekilova on eräässä kilpailussa saanut kiitosta barokkiurkujen soitossa, niin kyllä kai hän on perehtynyt myös Buxtehuden musiikkiin. En osaa arvioida tarkkaan, miksi en siitä niin pitänyt. Ehkä hän soitti sen vain liian kovaa ja saattaa syynä olla sopimattomat urutkin.

Buxtehudessa laskeuduttiin Bachia edeltävälle ajalle ja konsertin lopussa palattiin nykymusiikkiin, meidän aikaamme. Kaikki edellä oleva oli kuin valmistumista upeaan finaaliin – Olivier Messiaenin (1908 – 1992) räjäyttävään sävellykseen Dieu parmi nous - Jumala on keskuudessamme . Se on osa laajempaa urkusarjaa.

Jo alku hätkähdytti: kolmensadan vuoden takaa hypähdettiin meidän levottomiin tuntoihimme. Urkuri oli ilmiselvästi panostanut tuohon alkuun. Koko konsertti oli ollut tähän asti yllätyksellisyyttä täynnä. Ja tässä finaalissakin noustiin aivan uusiin sfääreihin. Kuulijana tunsin, että palattiin meidän omaan levottomaan aikaamme, ja ehkä sävellyksessä voi kohdata myös sukupolvemme traumat. Messiaen toi konserttiin juhlavan lopun. Bachin ja Buxtehuden jälkeen luotiin eteemme modernin musiikin henki.

Olen nyt yrittänyt kuunnella tuota Messiaenin sävellystä uudestaan, mutta ei se kuulosta läheskään niin puhuttelevalta kuin tuo kirkossa livenä kuultu Vekilovan tulkinta.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Urut kuulostivat loistavilta. Maria Vekilova ja konsertin järjestäjät ansaitsevat lämpimän kiitoksen.

Kappaleiden välillä ei taputettu. Se oli konserttiyleisölle aivan kuin itsestään selvää. Olen huomannut, että käytäntöjä on kovin monia. Sitä yhtäältä olisin kaivannut mutta toisaalta se loi esitettyyn musiikkiin eräänlaisen yhtenäisen kokonaisuutta nitovan janan. Sävellykset eri aikakausilta olivat sidoksissa toisiinsa. Se idea toimi.

Seurasin katseillani urkuria vielä konsertin jälkeen hänen keskustellessaan ystäviensä ja konsertin juontaneen kollegan kanssa. Ilmeistä päätellen konsertti oli hänelle rankka urakka. Nuorelle soittajalle on varmaankin aikamoinen haaste soittaa noin vaativa ohjelma hänelle itselleen nähtävästi aivan uusilla uruilla.

Jos joku urkumusiikin ystävä sattuu matkustamaan Pietariin, niin suosittelen lämpimästi Pyhän Katariinan katedraalia, jos sattuu urkukonsertin aikaan paikalle. Siellä on loistava akustiikka, ja se sopii urkukonserttien paikaksi, liiallinen kaiku ei pilaa vaikutelmaa. Urut soivat kauniisti, ne ovat digitaalista uustuotantoa. En kyllä osaa itse arvioida digitaalisten urkujen ja perinteisten urkujen eroja.

Esittelytekstistä luin, että Maria Vekilova aloitti pianon soiton 5-vuotiaana ja urkujen pariin hän tuli 14-vuotiaana. Valmistuttuaan vuonna 2012 Moskovan konservatorion musiikkikoulusta musiikin teorian luokalta hän siirtyi opiskelemaan Brüsselin kuninkaalliseen konservatorioon. Vuosina 1996 – 2006 hän konsertoi Venäjällä pianistina mm. useissa festivaaleissa. Vuonna 2008 hän sai ensimmäiset palkinnot urkukilpailuista, hän sai mm. Italiassa Vincenzo Vittin nimeä kantavassa kilpailussa kolmannen palkinnon. Se jälkeen hän voitti kaksi Venäjällä pidettyä urkukilpailua. Sitten vuonna 2014 hän voitti Ranskassa kansainvälisen Pierre de Manchicourtin urkukilpailun. Lisäksi tuolloin yleisöäänestyksessä hän voitti erityispalkinnon parhaasta barokkiurkuesityksestä.

Maria Vekilovan urkurin ura on lähdössä komeaan nousuun. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Kirkkosali tyhjenee

…

Palaan vielä Pietarin matkaani. Olen laittanut alle muutamia kuvia, kuvatekstini kertokoot niistä tarkemmin. Haluan kertoa vielä hieman myös keskiviikkoillan konsertissa.

Talvipalatsin kupeessa sijaitsee oikein sympaattinen konserttisali Akateeminen valtiollinen Kapella. Sali on pieni ja kodikas, tunnelmaltaan upea. Siellä on myös pienimuotoiset urut. Ja niitä sain nyt kuulla. Olin ollut siellä edellisen kerran muistaakseni vuonna 1979, joten oli jo aika käydä siellä uudelleen. Nyt siellä oli eräänlainen teemailta, jossa musiikin lomassa urkuri Vladimir Shljapnikov kertoi kuulijoille urkumusiikin saloista. Alkusysäyksenä juontajan johdannossa oli ensimmäisenä kuun kamaralle astuneen astronautti Neil Armstrongin ajatukset maailmankaikkeudesta ja jumaluudesta. Siihen maailmaan myös urut ovat olleet johdattamassa kuulijoitaan. Konsertin aikana urkujen sointi yhdistettiin erilaisiin soittimiin ja jopa kiinalaiseen filosofiaan. Samaa ajatonta maailmankaikkeuden alkusyytä etsittiin niin Bachin urkumusiikista kuin kiinalaisesta Taiji-voimistelusta. Konsertti oli paitsi hivelevän kaunis kokonaisuus, sen aikana sai nauttia myös kiinalaisen kulttuurin henkisestä ulottuvuudesta. Taiji-esitysten tulkinnoissa Bachin musiikillinen maailma laajeni kulttuurin rajoja ylittäen. Konsertin aikana urut soivat yhdessä sopraanon, harmonikan, kitaran ja jopa baškirialaisen kansansoittimen qurayn kanssa (https://en.wikipedia.org/wiki/Quray ). Tuo baškirialainen soitin on eräänlainen huilu, jonka eri variaatioita on Keski-Aasian kansojen keskuudessa.

Kapellassa on loppuaplodien aika. Yleisö kiittää taiteilijoita mieleenpainuvasta illasta

Konsertin vetäjän ideana oli tutkia eri soitinten musiikillista ilmaisua. Konsertti oli minulle aivan erilainen kokemus, siksi antoisa ja ikimuistoinen. Vastauksia en ehkä saanut, mutta mietittävää se antoi, ja prosessi jatkuu.

Konsertti liittyi laajemmin Venäjän urkumusiikin perinteeseen, sillä se kuuluu osana legendaarisen urkurin Isaiah Braudon juhlavuoden konserttisarjaan. Braudo kuoli vuonna 1970 ja tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta.

Tuo Kapellassa pidetty konsertti päättyi minun osaltani rauhaisaan iltakävelyyn Pietarin Palatsiaukiolla. Sieltä palasin sitten verkkaisesti piskuiseen hotellihuoneeseeni. Pikkukatuja kulkiessani huomasin, että baareissa seurattiin jalkapallon EM-kisojen välieräottelua. Minulta se jäi nyt katsomatta. Ja tuon tyynen keskiviikkoillan jälkeen torstaiaamu avautui ikkunassa eteeni yhtä harmaana ja sateisena kuin edellinenkin aamu. Siksi tuo iltakävely on jäänyt niin samettisen pehmoisena ja suloisena mieleen.

Urkumusiikista puheen ollen seuraavan kerran saan siitä nauttia elokuussa Lahden urkuviikon avajaiskonsertissa Ristin kirkossa, jossa esiintyy ruotsalainen Gunnar Idenstam, sangen kiinnostava urkuripersoona. Lipun olen sinne jo hankkinut ja sinne myös menen, ellei tule estettä. Mutta tämähän onkin sitten jo aivan toinen juttu.