Prokofjev: pianokonsertto nro 2 - Alexandre Kantorowin tulkinnasta säveltäjän nuoruusvuosiin

Sergei Prokofjev: pianokonsertto nro 2 G-molli, opus 16.     

Moskovan Filharmonia tarjosi hiljattain Youtube-kanavallaan upean suoran nettikonsertin Moskovan Tšaikovski-salista. Se piristi maanantai-iltaani mutta ei jäänyt pelkäksi konserttikokemukseksi muiden joukossa. Ohjelmistossa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto G-molli ja Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonia (No. 7). Alexandr Lazarev johti Venäjän kansallista nuoriso-orkesteria (Russian National Youth Symphony Orchestra). Se oli kaikkinensa loistava konsertti, mutta vaikka vaativassa Šostakovitšin sinfoniassa orkesteri ylsi loistosuoritukseen, keskityn nyt kuitenkin Prokofjeviin ja pianokonserton nuoreen solistiin ranskalaiseen Alexandre Kantorowiin (s. 1997), jonka pianistin taidot ovat tulleet minulle tutuiksi parin vuoden takaisesta Tšaikovski-kilpailusta. Hän voitti tuolloin koko kilpailun pääpalkinnon Grand Prix’n.  Hän valloitti taidoillaan kilpailua ympäri maailmaa seuranneen laajan yleisön. Kyseessä on todellinen pianisti-ihme, joka sävähdytti minut nyt myös Prokofjev-tulkinnallaan. Konsertto ei varmasti ole helpoimmasta päästä. Sain esityksestä sytykkeen lähteä lyhykäiselle tutkimusmatkalle säveltäjän nuoruusvuosiin ja konserton syntyaikoihin. Prokofjevin sydänystävän itsemurha tuo sinne oman traagisen lisänsä. Konsertti avautuu täältä.

Tuolloin maanantai-iltana reagoin Kantorowin suoritukseen innostuen lähes huudahtamaan, että se oli parhaita näkemiäni pianokonserttoesityksiä. Se oli niin elävästi kuvattu lähetys, tunnelma oli koskettava. Lähetyksen toteutuksessa on ollut ammattitaitoista väkeä. Tunsin olevani salissa läsnä. Solistin kylmän rauhallinen olemus huokui nettiavaruudesta huoneeseeni. Tämänkaltainen konsertti on näin korona-ahdingon aikaan uskomaton kokemus.

Tšaikovski-sali ulkopuolelta silloin kun siellä viimeksi kävin

Salissa vuonna 2018

Prokofjev (1891-1953) sai konserttonsa valmiiksi vuonna 1913. Saman vuoden syksyllä oli sen ensiesitys. Nyt kuulemamme versio on kuitenkin peräisin myöhemmältä ajalta. Alkuperäinen partituuri nimittäin katosi sotakommunismin vuosina, todennäköisesti tulipalossa. Säveltäjä loi 20-luvulla lännessä asuessaan siitä uuden version. Hän on omistanut konserttonsa ystävälleen Maximilian Schmitthoffille (1892-1913), joka todellakin teki itsemurhan alkuperäisen sävellyksen syntyaikoihin. Se jätti jälkensä säveltäjään, mutta taiteilijana hän kykeni purkamaan tuntonsa musiikkiinsa. Kyseessä ei ole suinkaan ainoa sävellys, jonka Prokofjev on Schmidthoffille omistanut. Niihin kuuluu esimerkiksi vuotta aiemmin valmistunut pianosonaatti nro 2. Sekin kertoo osaltaan miesten keskinäisestä kiintymyksestä.

Prokofjev oli varhaiskypsä lahjakkuus. Jo lapsena hän sävelsi oman oopperansa. Konserton valmistuessa Prokofjev oli reilu parikymppinen valmis omaan tyyliinsä kypsymässä oleva säveltäjä, ehtinyt saada aikalaiskritiikistä jo kolhujakin. Pianokonserton lopulliseen asuun ystävän menetys ei ehtinyt vaikuttaa. Konsertto on ennen muuta laajempi kuva syntyajastaan. Ensiesitys oli Pietarin lähistöllä Pavlovskissa säveltäjän itsensä ollessa solistina. Elettiin monella tapaa murroksen ilmapiirissä. Maailmansota oli syttymäisillään. Nuori säveltäjä keskittyi kuitenkin omaan uraansa. Opinnot olivat loppuvaiheessa ja ura oli nosteessa. Poliittiset mullistukset jäivät taka-alalle. Vuonna 1918 mies lähti konserttikiertueelle Yhdysvaltoihin. Sen myötä mies asettui Pariisiin asumaan. Luodessaan siellä uutta versiota kadonneesta pianokonsertostaan, voi aiheellisesti kysyä, missä määrin se poikkeaa alkuperäisversiosta. Toisen konserton nimellä se on kuitenkin jäänyt elämään, vaikka voisi sitä kutsua varsinaisen syntyaikansa perusteella myös neljänneksi. Voisi päätellä, että Schmidthoffin kohtalo on tuonut vaikutuksensa Prokofjevin luodessa uutta versiotaan. Sen verran syvästä ihmissuhteesta oli kyse. Kuolema jätti omat haavansa ja traumansa. On arvioitu, että se seurasi läpi elämän. Prokofjev kuitenkin kykeni purkamaan noita tuntojaan musiikissaan.

Mennään nyt Tšaikovski-salin tunnelmaan ja pianokonserton esitykseen. Kantorow on ujosti hymyilevä nuorukainen. Ulkoisesti tuntuisi, että hän on kiltti pianon pimputtelija. Hän astuu yleisön ja orkesterin eteen ollen kuin muissa maailmoissa. Ottaa uneliaan häkeltyneenä vastaan yleisön tervetuloaplodit. Kun sitten orkesteri valmistautuu aloittamaan, solisti vaipuu kuin koomaan. Hetkeksi nousee jopa epäilys, kuuluuko sieltä mitään. Mutta jännitys purkautuu. Pianisti lähtee viemään tarinaansa eteenpäin hiljakseen. Pian kuulijan kuvittelema harmonia särkyy. Dialogi alkaa, kontrasti syttyy. Soitto saa ilmettä ja voimaa. On lempeää herkkyyttä, joka sitten tarpeellisella hetkellä räjähtää. Musiikki iskee voimallaan ja rajulla tempollaan.

Niin soittajasta kuin soitosta huokuu nöyryys ja pyyteetön eläytyminen. Hän ei tuo omaa persoonaansa esille. Hänessä ei ole mitään diivan elkeitä. Hän on läsnä ulkopuolisena, paljastaa kuulijoilleen pienen osasen omasta sisimmästään. Kun tuo reilun puolen tunnin konsertto päättyy, hän lähtee suosionosoitusten ja myös parin ylimääräisen kappaleen jälkeen salista – samana vaatimattoman oloisena poikasena, jollaisena hän oli saapunutkin, kuin vaipuen samaan sisäiseen tyyneyteensä. Hän oli elämän ulkopuolinen vierailija, joka antoi vastaanottavalla yleisölleen palan omaa sisintään. Sen voimalla me kestämme eteenpäin.

Alexandre Kantorow Prokofjevin maailmassa

Prokofjev on äärimmäisen haastava konsertto. En ole sitä aikaisemmin kuullut kuin muutaman kerran levyltä. Käsittääkseni kiinalaisen Yundi Lin Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on ainoa todellisen vaikutuksen minuun tehnyt levytys. Se vaikutti siinä määrin vahvasti, että Yundi Listä tuli heti yksi suosikkipianisteistani. Tosin kotoani löytyy myös Lontoon Sinfoniaorkesterin versio, solistina Vladimir Ashkenazy, mutta se versio ei kyllä toimi. Syystä tai toisesta samaa voimallisuutta en siitä ole löytänyt.  Netistä löytyy myös melko tuore Kantorowin ystävän ja ikätoverin Lucas Debarquen tulkinta, joka on kuvattu samaisessa Tšaikovskin konserttisalissa. Mielestäni tasoero kyllä tulee näkyville, mutten kuitenkaan väheksy pianistin taitoja, joka niin ikään on menestynyt Tšaikovski-kilpailussa Kantorowia neljä vuotta aiemmin.

Alexandre Kantorow ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle. Hän palautui Prokofjevin maailmasta pikaisesti ja lahjoitti riemastuneelle yleisölleen vielä kaksi ylimääräistä numeroa. Samalla siirryttiin räjähtävästä modernismista romantiikan maailmaan. Minä en kappaleita tunnistanut, mutta ”online liven” keskustelussa joku heitti Brahmsin nimen. Ja Brahmsiltahan se kuulosti.  Nyt päivä konsertin jälkeen löysin kommenteista tarkan vahvistuksen, joka pitänee paikkansa, vaikka suoran konsertin aikana ehdoteltiin muutakin:

”Both are Brahms.  The first is the Finale from Op.5, Sonata in F minor: Allegro moderato ma rubato.  The second is a Ballad (a Scottish ballad).”

Siis ensin oli finaaliosa pianosonaatista No. 5. Pitkä osa, jossa solisti siirtyi todellakin intensiivistäkin intensiivisemmin aivan toisenlaiseen elämysmaailmaan. Kantorowille se ei tuottanut ongelmia. Ja kun suosionosoitukset eivät ottaneet laantuakseen, hän viivyttelemättä soitti vielä skottilaisen balladin.

 

Totean sen vielä. Koskettavaa eläytymistä! Brahms hiljensi yleisön rankan Prokofjevinkin jälkeen. Sali pimeni täysin, pienenä valopisteenä keskiössä Kantorow tuo Brahmsin aivolohkojemme syvyyksiin. Tämä jos mikä tuo toivon keskellemme, keskinäisen yhteyden ympäri maailman. Seurasin kahden vuoden takaisia Tšaikovski-kilpailuja ja niiden yhteydessä kävi jo ilmi, että Brahms on Kantorowin lempisäveltäjiä. Siihen palaan alempana.

Menen vielä yli sadan vuoden taakse, pianokonserton alkuperäisversion syntyaikoihin. Prokofjev eli sävellyksen syntyaikoihin hyvin hektistä aikaa. Konservatoriossa oli opintojen näytetöitä. Elämälle lisäpoltetta loi nuoren nousevan tähden luomisen hehku. Itsemurha jäi elämän virrassa nopeasti taustalle, kun päivittäiset haasteet painoivat. Myös isä oli muutama vuosi aiemmin menehtynyt äkillisesti paksusuolen syöpään.

Konserton ensiesityksen paikasta Pavlovskissa olen kirjoittanut aiemminkin. Se oli tuolloin hyvin merkittävä konserttipaikka. Olen siitä maininnut tässä jutussani 1800-luvun eurooppalaisesta kulttuurista. Myös runoilija Osip Mandelštam on eräässä runossaan viehtynyt sen tunnelmasta kuvatessaan lapsuudenmuistojaan. Paikka henkii eurooppalaisen kulttuurielämän valtavirtaa.

Sergei Prokofjev tutustui Schmidthoffiin keväällä 1909 läheisen opiskelijatoverinsa Vera Alpersin kautta. Alpers oli sydänjuuriaan myöten rakastunut ”Serjoža” Prokofjeviin. Vastakaikua hän ei saanut, mutta Veran tunteet ovat jääneet elämään, sillä hän kirjoitti päiväkirjaa, joka on myöhemmin jäänyt tutkijoiden ja Prokofjevin ihailijoiden iloksi.  Schmidthoff oli myös opiskellut pianon soittoa. Kaikki kolme sattuivat kohtaamaan eräässä konsertissa. Vera esitteli Maximilianin, mitä hänen kerrotaan sittemmin katuneen, koska Serjoža vain etääntyi Verasta. Nuorten miesten ystävyys lämpeni vähitellen. Molemmat harrastivat shakkia, mikä toi suhteeseen oman intensiteettinsä. Schmidthoff oli kuitenkin ennen kaikkea filosofian harrastaja. He alkoivat käydä keskenään filosofista keskustelua. ”Hiomatonta, mutta hauskaa, niin kuin 17 vuoden iässä kuuluukin, niin sujuivat meidän kävelyretkemme Pietarin kaduilla ja rannoilla keväällä 1909 ”, kuvaa Prokofjev itse. (lähde)

Prokofjevilla ystäviä riitti. Vera Allersin kanssa hän kävi eläväistä nuoruuden innon täytteistä kirjeenvaihtoa. Allersin päiväkirjamerkinnät kuvaavat hyvin Prokofjevin omistautumista musiikille. Tämä harmittelee alkukesästä, että Sergei on lähdössä Pietarista työntäyteisen  ja pettymyksiäkin tuoneen kevätlukukauden jälkeen kotipaikkaansa Sontsovkaan, joka sijaitsee Etelä-Venäjällä. Sontsovkassa Prokofjev ei kuitenkaan nautiskellut kevään heräävästä luonnosta. Hän työskenteli kuumeisesti erään sävellystyön parissa, jonka esityksen piti olla heinäkuussa. Se kylläkin lopulta kariutui. Suunnitelmat lensivät tuuleen mutta uusia haasteita tuli tilalle. Prokofjev oli tuolloin kovasti Aleksandr Skrjabinin musiikin pauloissa.

Tuo oli hyvin kuvaavaa Prokofjevin nuoruudelle. Opiskelua ja täydellistä omistautumista musiikille. Siinä ohessa oli kirjeenvaihtoa ja nuorta flirttiä.

Prokofjev ei jäänyt pitkäksi ajaksi paikoilleen. Vanhempiensa Sontsovkassa sijaitseva kotikartano oli myös tuolloin vain lyhyt kääntymispaikka. Toki se oli tärkeä, koska äiti oli kuitenkin hänen piano-opintojensa alullepanija. Pietari, Moskova ja Kaukasus pitivät matkustusvirettä yllä. Kirjeenvaihdon kautta säilyi suhde ystäviin, myös Veraan.

Aktiivinen shakkiharrastus kuului myös ohjelmaan. Sekin piti yllä matkakuumetta, ja sävellystyön ja pianonsoitonkin lomassakin se sopi älylliseen rentoutumiseen. Kirjeshakki toi nuorukaiseen virtaa. Tuon kesän sävellystyötä tehdessään hän yhden viikon aikana lähetti 17 šakkikirjettä ja otti vastaan 12. Sontsovkan pienen pienessä postitoimistossa riitti vilskettä. Prokofjev kirjoitti, että päätä särki shakista ja sormia poltti Skrjabin. Lyhyesti todeten varhaiskypsästä älyköstä oli kyse.

Tähän maailmaan ilmestyi Maximilian Schmidthoff. Ystävyys käynnistyi hitaasti mutta se tiivistyi lähes intiimiyden tasolle. Šakki oli yksi yhdistävä tekijä. Filosofisista keskusteluista tuli tärkeämpi.

Schmidthoff kysäisi kerran, oliko Prokofjev lukenut Schopenhaueria. Hän ei ollut lukenut. Hän toteaa kuulleensa äidiltään, että ”Schopenhauerin lukeminen merkitsee kylmää pessimismin kylpyä”. Maximilian toteaa ottaneensa sellaisen kylvyn kaksi vuotta aiemmin. Siitä tuo aihe lähti etenemään.

Vuosi 1912 oli jonkinlainen käännekohta. Nuorilla miehillä oli tapana tehdä Pietarissa pitkiä kävelyretkiä ja julistaa niitä kulinaristisilla nautinnoilla kohdalle osuvissa ravintoloissa. Prokofjevilla oli noihin aikoihin monta rautaa tulessa, mutta ystävyydellä oli hänelle tärkeä merkitys. Schmidthoffin kanssa kehkeytyi paljon syviä keskusteluja paitsi Schopenhauerista, myös toisen tuon ajan keskiössä olleen filosofin Immanuel Kantin ajatuksista. Niistä hän ammensi myös musiikkiinsa aineksia.

Ystävyyssuhteen tunnevoimasta kertoo se, että nuoret miehet tekivät jopa yhteisen matkan Imatralle kylpylään. Lähteestäni ei kuitenkaan tule aivan selkeästi ilmi, tekivätkö he lopulta sen matkan, mutta ainakin he sitä tiiviisti suunnittelivat.  Paikan valinnalla on oma erityinen symbolinen poltteensa. Nimittäin pietarilaisilla vastanaineilla oli tapana matkustaa sinne kuhertelemaan. Imatran koski ja sen ympäristön luonto inspiroivat rakastuneita.

Suhteella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Schmidthoff oli menettämässä otettaan yhteiskunnasta. Ei ollut töitä, ei tuloja. Näköpiiri tulevaan oli katoamassa. Lieköhän hän huomasi tarrautuvansa ystäväänsä? Ja kokiko Prokofjev velvollisuudekseen auttaa häntä?  Prokofjev kustansi edellisen vuoden lopulla ystävälleen matkan Krimille. Helmikuussa he tekivät sinne myös yhdessä matkan. Sieltä paluun jälkeen Schmidthoff päätyi kauhistuttavaan ratkaisuunsa.

Prokofjev oli tuolloin viimeistelemässä pianokonserttoaan. Hän sai ystävältään kirjeen, jossa oli järkyttävä ilmoitus edessä olevasta itsemurhasta. Se oli lakonisen lyhyt viesti, syytä tekoonsa Scmidthoff ei kertonut. Viestin postittamisen jälkeen hän matkusti junalla Viipurin suuntaan, jäi pois viimeistä edellisellä asemalla. Läheisessä metsikössä hän ampui itsensä.

Hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräälle Viipurin suomalaisista hautausmaista. Tapa vaati, että itsemurhan ollessa kyseessä vainaja todellakin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman mitään ortodoksisuuteen kuuluvaa tapakulttuuria.

Prokofjev ei osallistunut miehen hautajaisiin. Hän toki lähetti vilpittömät surunvalittelunsa. Vasta seuraavan vuoden keväällä Prokofjev pääsi käväisemään haudalla. Hän matkusti yksin. Hautausmaan vartija opasti hänet paikalle. Oli rospuuttoaikaa, pääsy haudalle ei sujunut ihan helposti ja haudan kuntokaan ei mairitellut. Hautaa koristi yksinkertainen puuristi. Prokofjev antoi vartijalle muutaman markan (!), jotta tämä kunnostaisi hautaa.

Voisi tietysti vatvoa pitkäänkin sitä, miksi nuorten miesten suhde päättyi tuolla tavalla. Lyhyesti todeten suhde suli omaan mahdottomuuteensa. Elämä oli alkanut viedä ystävyksiä eri suuntiin. Suhde oli johtamassa ulottuvuuksiin, josta Schmidthoff ei kyennyt irtautumaan.

Kantin ja Schopenhauerin filosofia kiinnosti Prokofjevia edelleen. Runoilija Boris Baškirov on todennut kolme vuotta myöhemmin tekemissä päiväkirjamerkinnöissään käyneensä Prokofjevin kanssa läpi Schopenhauerin aforismeja. Niihin sisältyvä yksinäisyyden teema kiinnosti.

Nykylukijoita jää varmaan arveluttamaan tuon suhteen homoeroottisuus. Siitähän lopulta oli kyse. Avoimesti siitä ei varmasti tuolloin eikä myöhemminkään ole voinut puhua.  Elämäkerroista löytyy kiinnostava viite. Eräässä haastattelussa säveltäjän kuoleman jälkeen toimittaja on kysellyt asiasta Prokofjevin pitkäaikaiselta italialaistaustaiselta vaimolta Linalta. Suoraan kysymykseen tämä kiertelee ja kaartelee. Lopulta hän toteaa tavallaan toimittajan painostaessa, että ei voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, etteikö Prokofjevilla olisi voinut olla homoseksuaalisia taipumuksia. Mutta samalla hän korostaa, että Schmidthoffin kanssa suhde ei ole voinut kehittyä intiimille tasolle. Kärjistän nyt vaimon sanoja todeten, että ei Prokofjev mikään biseksuaali ollut.

…

Siirrytään konserton syksyiseen ensi-iltaan. Siinä Prokofjev itse oli solistina. Esitys sai suosionosoituksia ja ystävät palkitsivat säveltäjän kukkakimpulla. Vera Alpers ja monet muut ystävät olivat luonnollisesti ihastuksissaan. Päällimmäisenä ensi-illasta jää kai mieleen konserton saama kritiikki, mikä luonnollisesti johtuu säveltäjän tyylistä. Hän oli omassa musiikillisessa näkemyksessään hylännyt edellisenä vuosisatana vallinneen romanttisen tyylin. Moderni ote ei purrut konserttiyleisön enemmistöön. Kertoman perusteella esityksen päätyttyä salissa taisi olla jonkinlainen kaaos, minkä en arvelisi varmaankaan olleen solistina olleelle säveltäjälle yllätys.

Sittemmin koitti sota, vallankumouksen koittaessa Prokofjev lähti vuonna 1918 pitkälle kiertueelle Yhdysvaltoihin.  Sille tiellä hän myös jäi asettuen lopulta asumaan Pariisiin. Sotakommunismin aikana toisen pianokonserton partituuri katosi. Ja konsertto piti tavallaan säveltää uudestaan. Sen Prokofjev teki 20-luvulla. Konsertto esitettiin uudelleen vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä oli kuitenkin aikalaisten mukaan aivan toinen sävellys kuin kymmenen vuotta aikaisemmin Venäjällä luotu versio. Se versio jäi kuitenkin elämään ja yhdistetään noihin maailmansotaa edeltäviin vuosiin.

Yritän seuraavaksi kuvata, miten tuota pianokonserttoa on alun perin kuvattu. Lähteenäni on Igor  Višnevetskin Prokofjevista luoma elämäkerta. Venäjänkielisen kuvauksen kääntäminen on haastavaa ja siksi välitän pastissimaisesti siitä nousseita keskeisiä vaikutelmia. Višnevetski lainaa tuon ajan merkittävää tutkijaa ja säveltäjää Boris Asafjevia, joka oli läsnä vuoden 1913 ensiesityksessä. Totean, että Kantorowin tulkintaa kuunnellessani omassa päässäni pyöri hyvin samantapaisia aatoksia.

Igor Višnevetski itse korostaa piano-osuuden improvisatorista luonnetta. Orkesteri soi taustalla kuin valtameri tai aallokko. Ehkä voisi käyttää ilmausta valtava virta. Pianoimprovisaatio pitää sisällään myrskyisää romanttistäyteistä tunnepurkausta ja haaveilua. Se vie tapahtumia eteenpäin mutta lopulta musiikin moderni sointi ei päästä omaan improvisaatioonsa käpertynyttä pianoa vapautumaan. Sillekin toki tulee hetkensä, mutta ajan rytmi painaa levottomassa ”valtameren aallokossa” harhailevan pianon allensa.

Luonnehtisin, että se on tukahduttavan tiivistettyä musiikillista ilmaisua, jossa piano etsii purkautumisen tietä. Višnevetskin mukaan musiikki pitää sisällään oman historiallisen aikansa jännitteen. Musiikki reagoi ”barometrimaisesti” (kuin ilmapuntari) aikaansa ja ennakoi edessä olevia kuohuisia maailmanhistorian tapahtumia.

Mielestäni Kantorow on vapautuneessa tulkinnassaan kyennyt aistimaan nuo maailmansotaa edeltävät tunnot ja muutoksen tuulet. Kantorow kykenee menemään musiikin ytimeen ja orkesterin luoman sointivirran jäädessä yksinäisen ulospääsyään etsivän pianon taustalle. Se ei ole mitään kevyttä kamarimusiikkia vaan voimallista ahdistuksen kokemusta, valoa hapuilevaa epätoivoa. Tunsin itse – tietämättä Asafjevin kuvauksista – tuon syvän hengityksen pianon levottoman sooloilun taustalla. Se tuo esitykseen oman kontrastinsa.

Prokofjevin nuoruuden musiikista on todettu, että siinä heijastuu koskettavasti aikansa syvät tunnot. Siitä siis aistii ajan hengen. On vuosi 1913. Eletään sodan uhan edessä, jännitteet yhteiskunnassa ovat nousemassa. Asafjev kirjoittaa, ettei hän tiedä tuolle ajalle herkempää barometriä, kuin Prokofjevin musiikki. Hän mainitsee myös, että Prokofjev on siinä Igor Stravinskin kaltainen. Ja liekö sattumaa, että tuona samana vuonna kesä-heinäkuussa – hieman ennen pianokonserton ensiesitystä -  Prokofjev teki elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan Pariisiin ja Lontooseen. Siellä hän sai kokea Sergei Djagilevin balettiryhmän esityksiä, joissa soi nimenomaan Stravinskin musiikki.

…

Prokofjev ei varsinaisesti koskaan ollut bolševikkeja vastaan. Hän oli täysin epäpoliittinen henkilö, omistautunut musiikille ja taiteelle. Siksi hän myös matkusti Yhdysvaltoihin, koska edellytyksiä musiikin teolle ei sotakommunismin tilassa olleessa kotimaassa ollut. Mitään sympatian osoituksia hän ei valkoisille eikä ylipäänsä bolševikkien vastustajillekaan osoittanut.  Perustan tämän tiedon erään näkemäni dokumenttielokuvan tietoon.

Kun hän vuonna 1935 palasi lopullisesti Neuvostoliittoon, siihenkään syy ei ollut poliittinen. Hän vastasi kosiskeluihin. Lisäksi oli siinä tiettyä sielun sympatiaa venäläistä kuulijakuntaa kohtaan. Prokofjevia odottivat Neuvostoliitossa monet ystävät ja ihailijat. Yksi heistä oli yllä kertomani opiskelukaveri Vera Alpers. Nainen oli luonut uran konservatorion pianon soiton opettajana ja musiikkipedagogina. Varsin pidetystä opettajasta oli kyse. Prokofjev ja Alpers tapasivat Prokofjevin paluun jälkeen vuonna 1935 Veran kesäpaikalla. Siitä on olemassa valokuva. Näin nuoruuden muistot palasivat henkilötapaamisten kautta. Myös musiikkikriitikko ja säveltäjä, aikoinaan vuonna 1913 toisen pianokonserton ensi-iltaa arvioinut Boris Asafjev oli elossa ja työskenteli musiikin parissa.

Prokofjev ja Vera Alpers

En itse ole ollut mikään erityinen Prokofjevin musiikin ihailija. Tämä nyt käsiteltävänä oleva pianokonsertto nro 2 on niitä harvoja suosikkeja. Ehdoton suosikki on 40-luvulla sotavuosina sävelletty pianosonaatti No. 7, lähinnä sen villin viimeisen osan vuoksi. Sen kantaesitti aikoinaan nuoruusvuosinaan neuvostoajan pianistilegenda Svjatoslav Richter. Hän oli säveltäjän valitsema esittäjä. Hänelle esitys oli siinä määrin kunnia-asia, että hän harjoitteli sen pikaisesti neljässä päivässä, ja soitti sen ulkoa. Hän esitti myöhemmin muutakin Prokofjevin musiikkia, ja vuonna 1952 - ainokaisen kerran, kun hän on toiminut orkesterin johtajana – hän johti tämän sellokonserton. Se on siinäkin mielessä merkittävä esitys, että muutama vuosi aiemmin Prokofjev oli joutunut Stalinin hallinnon käynnistämien formalismisyytösten uhriksi ja esitys oli osaltaan palauttamassa takaisin säveltäjän kunniaa. Yhtä kaikki, Richterin suhteet säveltäjään jäivät etäisiksi. Kun Prokofjev kuoli vuonna 1953, hän kertoi kyllä ajatelleensa säveltäjämestaria, mutta korostaa, ettei hän surrut. 

Otan Richterin nyt esille, koska olen viime aikoina tutustunut hänen elämänsä vaiheisiin. Löydän heidän persoonistaan ja taiteellisista ambitioistaan jotain yhteistä. Se on toki vain mielikuvien tasolla. Kun katselin netistä löytämääni Richterin ennen kuolemaansa tekemää haastattelua, olen huomaavinani pientä katkeruutta Prokofjevin kylmäkiskoisuuden vuoksi.

Prokofjev oli Neuvostoliittoon muutettuaan omistautunut täysin sävellystyöhönsä. Sen ymmärrän. Hylkäsihän hän vaimonsa Linan ja lapsensakin ja muutti yhteen uuden naisen kanssa taiteellista inspiraatiota vahvistaakseen.  Richteriin hänellä ei ollut henkilökohtaista suhdetta, vaikka he olivatkin ajoittain tiiviisti yhteydessä. Hän oli ilmaissut Richterille, että hän tekee häntä varten uuden pianosonaatin. Se ei ehtinyt valmistua, kun kuolema ehti ennen. Minulla nousee mieleen Schmidthoff. Richter on tietysti erityisen kaukana Schmidthoffista, koska hän oli syntynytkin vasta 1915. Hänestä on vahvoja huhuja, että hän oli homoseksuaali. Puhekielisesti ilmaisten hän oli ”kaappihomo”, joka eli muodollisessa avioliitossa.  Kun Prokofjev säilytti etäisyyden yhteen hänen musiikkinsa keskeiseen esittäjään, nousee ajatus, että olikohan siinä alitajuista välttelyä. Tosin elämä Prokofjevillakin oli tuolloin hyvin kiihkeässä vaiheessa. Sävellystyön lisäksi oli tultava toimeen byrokratian kanssa. Mutta kun vertaa nuoruusvuosiin, niin sama asiakeskeisyys oli läsnä myös 1910-luvulla, vain Schmidthoff oli poikkeus, varsinaisten rakkaussuhteiden ohessa. Vera Alperskin sai vain etäältä ihailla idolinsa musiikkia.

Sivuhuomautuksena totean vielä, että Prokofjev teki 40-luvulla tiiviisti yhteistyötä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kanssa. Eisenstein oli Richteriin verrattuna julkihomo, joka tosin eli muodollisessa avioliitossa eikä tuonut sisimpiä tuntojaan ilmi, koska tuolloin homoseksualismi oli maassa lailla kielletty.

Tunteet saivat Prokofjevilla jäädä syrjään, mikäli ne haittasivat musiikin tekoa. Enkä minä löydä sitä paljoa hänen musiikistakaan.  Hän sävelsi samalla kylmyydellä ja välinpitämättömyydellä Stalinin hallinnon tilaistöitä – johtajan tai neuvostovaltion kunniaksi sävellettyjä kantaatteja. Musiikki toimi ja vaikutti omalla tasollaan. Nerokasta se on mutta jättää kuulijansa usein kylmäksi.

…

Alexandre Kantorowin olemukseen ihastuin itse vuonna 2019 seuratessani Moskovassa pidettyjä Tšaikovski-kilpailuja. Kuten yllä totesin, Kantorow sai koko kilpailun varsinaisen pääpalkinnon. Kilpailusarjoja oli useita, mutta vain yhdelle myönnettiin Grand Prix. Finaalissa hän soitti kaksi erittäin vaikeaa konserttoa, joista hän selvisi fantastisesti. Toinen oli Johannes Brahmsin pianokonsertto nro 2, toinen Pjotr Tšaikovskin niin ikään toinen pianokonsertto. Jälkimmäisestä on olemassa kaksi versiota, ja Kantorow soitti sen vaikeamman ja pitemmän, jonka moni jättää soittamatta sen haastavuuden vuoksi. ”Outo ja harvinainen valinta, mutta hieno suoritus”, kirjoitettiin lehdissä.  Se on edelleen katsottavissa täällä.

Miehen nimi viittaa Venäjälle. Hänen isovanhempansa  ovat kotoisin jostakin Ukrainan rajan lähettyviltä. He ovat kuitenkin aikoinaan siirtyneet Ranskaan. Kantorowilla on siis nimen kautta sidos Venäjän suuntaan. Hän kertoo pitävänsä venäläisestä yleisöstä. Hän on todennut haastatteluissa, että Venäjällä yleisö eläytyy musiikkiin eikä vain mene viettämään hauskaa iltaa. Yleisö tulee saliin kuunnellakseen musiikkia ja kokeakseen voimakkaita tunteita. Soittaja aistii yleisön läsnäolon ja myötäelämisen. Jos jokin asia ei yleisöä miellytä, se ilmaisee senkin tavalla tai toisella. Hän oppinut saamaan venäläisyleisöön kontaktin. Reaktiot pitävät kuitenkin sisällään yllätyksiä.

Kantorow on vieraillut Venäjällä useasti kilpailumenestyksensä jälkeen. Nyt alkuvuonna Kantorowin matkakumppanina on ollut yllä mainittu Lucas Debarque, joka selvisi vuoden 2015 Tšaikovski-kilpailussa finaaliin ja olisi voinut menestyä kilpailussa paremminkin, mutta soitti tuolloin vasta elämänsä ensi kertaa orkesterin kanssa. Debarquesta on Kantorowin lailla tullut venäläisyleisön suosikki. Nähtävästi he viihtyvät toistensa seurassa.

Kantorowia ja Debarqueta yhdistää muukin asia kuin ranskalaisuus ja venäläinen konserttiyleisö. Heillä on ollut sama opettaja – Azerbaidzanista kotoisin oleva Rena Shereshevskaya. Hän on Kantorowin mukaan innostava opettaja. Hän auttaa soittaja löytämään musiikista sen, mitä ei itse voi löytää. Hän auttaa soittajaa löytämään tämän oman keinon ilmaista itseään musiikin kautta, omalla persoonallisuudellaan, tyylillään ja tavallaan. Jokaisella on oma sisäinen maailmansa, jota kautta esitettävää musiikkia tulee lähestyä. Shereshevskaya auttaa soittajaa löytämään muusikkona omat lahjansa.

Kantorowiin liittyen on eräs seikka, josta voin ylpeänä kertoa. Hänellä on varhainen yhteys Suomeen. Hänen isänsä Jean-Jacques Kantorow on orkesterinjohtaja. Hän toimii Tapiola Sinfoniettan kunniaorkesterinjohtajana. Vuonna 2014 Alexandre Kantorow vieraili 17-vuotiaana isänsä kanssa Espoossa (ks. täältä). Isän johtama Tapiola Sinfonietta esitti Lisztin pianokonserton nro 2 ja poika oli solistina. Lehdistössä oli ylistäviä lausuntoja. Se ei ole ainoa esiintyminen. Myöhemmin he ovat myös levyttäneet yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Saint-Saënsin pianokonsertot 3, 4 ja 5. Levytys on ollut ehdolla merkittävän palkinnon saajaksi.

Vuonna 2019 heti Moskovan Tšaikovski-kilpailun jälkeen Alexandre Kantorow vieraili Mikkelin musiikkijuhlissa saaden pelkkiä kehuja. Ohjelmistoon kuului Lisztin pianokonsertto nro 2. Helsingin Sanomat kirjoitti otsikossaan:

”Tähti on syttynyt: Tšaikovski-voittaja Alexandre Kantorow teki Lisztin virtuoosikonsertosta syvämietteisen odysseian...”

Ylimääräisenä Kantorow esitti Mikkelissä Igor Stravinskia: kaksi osaa Tulilinnun pianosovituksista. ”Ne menivät hyvin, mutta paljastivat myös pianistin rajat”, kirjoitti lehti. Enempää ei voinut 22-vuotiaalta nuorukaiselta odottakaan. Kantorowin säveltäjävalinta on mielenkiintoinen. Yllä tuli Stravinskin nimi jo mainittua. Tulee suora yhteys Sergei Prokofjevin nuoruuden vuosiin.

Pietarin kesässä: urkukonsertti ja hieman muutakin

Aleksanterin pylväs Palatsiaukion keskellä luo rauhaa tyyneen iltaan

Käväisin heinäkuun alussa Pietarissa.  Vietin pari yönseutua pikkuhotellissa aivan ydinkeskustassa Bolšaya Konjušennaja  -kadulla (Большая Конюшенная) lähes vastapäätä vihreäkattoista  Pietarin inkeriläisen seurakunnan  Pyhän Marian kirkkoa. Noin reilun sadan metrin päässä kulki Nevan valtakatu (eli Nevski prospekti), Palatsiaukio ja Talvipalatsi olivat noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. 

Sään puolesta matka epäonnistui pahoin. Satoi ja myrskysi lähes koko ajan. Keskiviikkoilta oli ihanan rauhaisa ja levollisen tuntuinen. Tosin taivas oli pilvessä, mutta ilma oli raikas hengittää ja ihmiset ilmiselvästi kuin puuskatuulista vapautuneina huokuivat helpottunutta riemua. Tiistai ja torstai sekä keskiviikkopäivä kuluivat lätäköitä kierrellessä ja tuulenpuuskia vältellessä. Suunnittelemani päivämatka Pietarhoviin jäi tekemättä.

Tiistai-illan ohjelmaani olin valinnut urkukonsertin. Itse asiassa urkuja kuuntelin keskiviikkoiltanakin, mutta keskityn nyt tiistaihin. Kesän tapaan molemmat konsertit alkoivat vasta iltayhdeksältä.

Tuo urkukonsertti oli aivan lähellä hotelliani Nevski prospektilla (nro 32-34), miltei Gostinyj dvor –tavarataloa vastapäätä, hieman pitää kävellä Talvipalatsin suuntaan. Paikka oli katolinen Pyhän Katariinan katedraalissa (St. Catherine’s  Roman Catholic Church - Римско-католическая церковь Св. Екатерины; http://www.catherine.spb.ru/ ). Siinä sateessa ja tuulessa huokasin helpotuksesta, kun kirkko oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Seuravana yönä myrsky vain paheni ja aamulla kulin uutisista, että kaupungin alueella oli kaatunut noin 60 puuta ja ainakin yhden kauppakeskuksen peltikatto oli lähtenyt omille teilleen.

Yleisöä parveili kirkon edessä ennen konserttia sadeviitoissaan, mieli iloisen uteliaana. Ei tuntunut myrsky olleen jarruna.  Kirkkosali tulikin lähes viimeistä paikkaa myöten kuulijoita täyteen. Onhan se tietysti pieni ihmettelyn paikka, kun ortodoksien maaperällä katolinen kirkko vetää niin runsaan yleisömäärän, mutta kulttuuri ei tunne rajoja ja venäläiset ovat kulttuurinnälkäistä väkeä. Mielestäni suurempi ihme oli se, että nimenomaan urkukonsertti pystyi noinkin paljon vetämään väkeä. Kaiken lisäksi yleisö koostui pääosin paikallisista musiikin ystävistä, aika niukalti siellä tuntui olevan aikaa tappamaan poikenneita matkailijoita, vaikka tuon kaltainen musiikkitapahtuma voisi houkutellakin.

Yleisö koostui kaiken ikäisistä. Oli aivan pikkulapsia ja oli tietysti eläkeläisiä. Yllättävän paljon oli keski-ikäisiä, joiden en usko Suomessa urkukonsertteihin menevän.

Kirkon uruista voi paikallinen katolisen kirkon väki aiheesta ylpeillä. Ne ovat hollantilaiset ja valmistuneet vuonna 2009. Ne oli sijoitettuna ensi alkuun Smolnan katedraaliin, mutta tämän vuoden alussa ne siirrettiin nykyiseen paikkaansa. Se oli ilman muuta hieno valinta, sillä Smolnan katedraaliin ei sen hieman syrjäisen sijaintinsa vuoksi voitaisi ehkä saada samassa määrin yleisöä. Ja lisäksi Pyhän Katariinan katedraalin akustiikka tuntui sopivan uruille aivan loistavasti.

Kirkko on sisustukseltaan yksinkertainen. Monien venäläisten, runsaisiin ikoneihin tottuneiden ortodoksien mielestä varmaan hyvin karu, mutta seurakunta elää varmaan niukkuudessa ja siihen on tyytyminen. Kirkossa näytti olevan meneillään korjaustöitä.

Tapani mukaan laitan tähän pari havaintoa yleisöstä. Hieman viistosti edessäni istui kaksilapsinen perhe, vanhemmat ja kouluiän kynnyksellä olevat kaksostyttäret, jotka olivat sadesäästä huolimatta varsin koreasti pukeutuneet.  Heidän tuuheat tummankiharaiset hiuksensa tekivät vaikutuksen. He tuntuivat olevan varsin ekstrovertteja, ja heidän pyöriskellessään ennen konserttia vilkkaina ja levottominakin aloin pelätä, mitenköhän jaksavat olla loppuun asti. Mutta se oli vain jännittävän odotuksen luomaa innostusta. Konsertin aikana he olivat hiljentyneinä paikallaan, koko perhe sopusointuisena yhdessä. Sivullani oli vanhempien seurana yksi teinityttö, joka sortui minua kovasti ärsyttävään helmasyntiin. Hän värkkäili koko konsertin ajan kännykkäänsä, surffaili netin ihmeellisessä maailmassa naamaansa nostamatta. Onneksi hän istui sen verran sivussa, etten hänestä häiriintynyt. Satun valitettavasti olemaan turhan herkkä tällaisille ”rinnakkaistapahtumille”. Ehkä olikin niin, että tyttö saattoi elää musiikin mukana aivan täysillä, tuo oli vain hänen tapansa sitä kuunnella.

Oheisessa kuvassa on nähtävissä konsertin ohjelma. Urkurina oli Maria Vekilova. En tiennyt hänestä ennen konserttia yhtään mitään. Olin toki löytänyt netistä hänen esittelynsä mutta luin sen vasta konsertin jälkeen.

Konserttia kuunnellessani soitto tuntui yllättävän kypsältä.  Konsertin päätyttyä urkutaiteilijaa odotettiin kirkkosalin eteen ottamaan vastaan yleisön suosionosoitukset. Odotin millainen elämän ryvettämä ja urkuparven pölyjen kuivettama rouva sieltä eteemme putkahtaa. Tulikin nuori kaunis nainen pikkumustassaan, somasti hymyilevänä, tukka kauniisti levällään. Kaiken lisäksi hän näytti sen verran pienikokoiselta, että oikeastaan siinä hetken hämmästyksessä ihmettelin, miten hän on onnistunut loihtimaan urkurin penkiltä niin mahtavat soinnit. No tuo oli tietysti typerä ajatus mutta kaikenlaista hetket aivoihin joskus heittävät.  Ja siinä huumassa fantasiani nousivat lentoon, unelmille tuli siivet: hänet jos saisin seurakseni urkuparven pilvenharjalle! No, hyvä näin, kun musiikki vie. Mielikuvia ei pidä suitsia.

Nyt myöhemmin olen etsinyt Maria Vekilovasta enemmän tietoa. Löysin Youtubesta hänen Bach-videonsa ja ihastuin siihenkin.  Tässä on linkki: https://www.youtube.com/watch?v=SU_Hksq_uI8. Hän soittaa Belgiassa Johann Sebastian Bachin Passacaglian ja fuugan C-molli, nro 582 (Passacaglia and Fugue in C minor, BWV 582).

Tiistai-illan urkukonsertin ohjelma (klikkaamalla näet paremmin)

Kirkon ovella ennen konserttia

Muutama minuutti konsertin alkuun. Tuosta alttaritaulusta tuli väkisin mieleen eräs itävaltalainen euroviisuvoittaja.

Kaksostytöt neitsyt Marian suojeluksessa

Konsertin tähti Maria Vekilova runsaiden suosionosoitusten hyväilyssä

Palaan konsertin kulkuun yksityiskohtaisemmin.

Urkuri soitti rohkeasti. Kuunnellessani hän tuntui varsin kypsältä ja kokeneelta. Tosin lopussa olin aistivinani jonkinlaista väsymystä, mm. loppuosan Buxtehude tuntui tasapaksulta ja pari turtumuksen hetkeä mieleen nousi.  Mutta kokonaisuudessaan konsertin ohjelma oli mielestäni oivasti suunniteltu. Sävellykset ja niiden tulkinnat tukivat toisiaan, vaikka liikuttiin vapaasti eri vuosisadoilla. Edellinen kappale teki seuraavasta entistä kiinnostavamman. Minulle konsertti oli henkistä matkaa aikakausien välillä.

Jo alkunumero ollut Johannes Brahmsin Preludi ja fuuga G-molli oli minusta tulkinnaltaan loistava. Brahmsin urkumusiikkia olen alkanut vierastaa, koska olen joutunut kuulemaan siitä uuvuttavan värittömiä tulkintoja. Nyt Vekilova onnistui tuomaan Brahmsiin eloa.

Seuraava sävellys oli ehkä koko konsertin paras ohjelmanumero. Se oli herkkää ja välillä jopa leikkisää soitantaa.  Säveltäjä oli minulle täysin tuntematon Maurice Duruflé (1902 – 1986) ja kappale oli Preludi ja fuuga Alainin nimeen (Prelude et fugue sur le nom d’Alain, op. 7). Ensi alkuun sävellys tuntui aivan vieraalta, mutta kuunnellessani siinä alkoi olla jotain tuttua, todennäköisesti olen sen ehkä joskus kuullut. Säveltäjän kuolinvuoden perusteella nykymusiikista oli kyse ja varsin sujuvasti hyppäys vuosisadasta toiseen sujui.

Tuosta yleisvaikutelmasta haluan vielä todeta, että leikkisyyden lisäksi soitto kuulosti raikkaalta. Teema eteni kivasti, väliin se keräsi kuin voimia ja sitten leikki taas jatkui. Basson ja kirkkaiden ylä-äänien välillä oli jännittävää vaihtelua. Kappaleen loppunousussa oli voimallista mahtia. Tällaisia vaikutelmia kirjoitin heti konsertin jälkeen muistiin.

Seuraavaksi siirryttiin vuosisadoissa kauemmas taaksepäin - Johann Sebastian Bachiin (1685 – 1750). Häneltä kuultiin ensin Toccata ja fuuga D-molli (Toccata and fugue in D minor, BWV 565) ja sitten lyhyt urkukoraali Liebster Jesu, wir sind hier (BWV 731).

Se oli selkeästi hengittävää ja artikuloivaa musiikkia. Kirjoitin konsertin jälkeen seuraavan leikkisän havainnon: soittaja on kuin urkumusiikin Olavi Virta, ei tee puuroa vaan artikuloi selvästi. Ota tästä nyt sitten itsekään selvää, mitä olen tarkoittanut, mutta tuohon Virran Olan mainitsemiseen on syynsä. Olen viime aikoina uppoutunut hänen tulkintoihinsa ja ne sattuivat olemaan mielessäni. Tällaisissa blogiteksteissä rohkenen vapautua sen verran, että kyllä siihen yksi Olavi Virtakin mahtuu. Mutta yhtä kaikki, soiton jäsentyneisyys miellytti. Kun nyt ajattelee hieman kriittisemmin, niin ehkä siinä jotain jähmeyttä oli. Tekniikka oli toki hallussa mutta soittoon olisi ehkä kaivannut legatomaisempaa sulavuutta. Konsertin tässä vaiheessa aloin kyllä ensi kerran tuntea lievähköä turtumusta. Tai ehkä en vain kyennyt vapautumaan edellisen kappaleen innostuksesta, siksi minun oli vaikea kohota omaan Bach-transsiini.

Urkukoraali oli tulkinnaltaan minua puhutteleva. Koin sen kuin dialogiksi Bachin edellisen kappaleen kanssa. Kun Toccatassa ja fuugassa oltiin taivaassa ja ylistettiin jumalallista voimaa, niin koraali oli aivan kuin tuon jumalallisen läsnäolon vastapaino. Tultiin takaisin maan päälle, raadolliseen todellisuuteemme. Koin sen rukoukseksi. Ihminen etsii kontaktia ja kosketusta tuohon suureen jumaluuteen. Enkä tarkoita vain kristillistä Jumalaa vaan jonkinlaista panteistista kaikkivaltiutta. Näissä kuulijan luomissa tulkinnoissa kohotaan joskus kohti korkeita voimia.

Seuraavana ollut Buxtehude (Preludi fis-molli, BuxWV 146)oli minulle soitannoltaan yllättävän voimakasta, tarkoitan ihan konkreettisesti äänen voimakkuutta. Se kyllä myös sopii tuohon tulkinnalliseen jatkumoon.  Se oli kuin huuto, joka kyllä kehittyi sitten itkuksi. Tästä kappaleesta pidin ehkä vähiten. Jälkeenpäin huomasin, että Vekilova on eräässä kilpailussa saanut kiitosta barokkiurkujen soitossa, niin kyllä kai hän on perehtynyt myös Buxtehuden musiikkiin. En osaa arvioida tarkkaan, miksi en siitä niin pitänyt. Ehkä hän soitti sen vain liian kovaa ja saattaa syynä olla sopimattomat urutkin. 

Buxtehudessa laskeuduttiin Bachia edeltävälle ajalle ja konsertin lopussa palattiin nykymusiikkiin, meidän aikaamme. Kaikki edellä oleva oli kuin valmistumista upeaan finaaliin – Olivier Messiaenin (1908 – 1992) räjäyttävään sävellykseen Dieu parmi nous - Jumala on keskuudessamme . Se on osa laajempaa urkusarjaa.

Jo alku hätkähdytti: kolmensadan vuoden takaa hypähdettiin meidän levottomiin tuntoihimme. Urkuri oli ilmiselvästi panostanut tuohon alkuun.  Koko konsertti oli ollut tähän asti yllätyksellisyyttä täynnä. Ja tässä finaalissakin noustiin aivan uusiin sfääreihin. Kuulijana tunsin, että palattiin meidän omaan levottomaan aikaamme, ja ehkä sävellyksessä voi kohdata myös sukupolvemme traumat. Messiaen toi konserttiin juhlavan lopun. Bachin ja Buxtehuden jälkeen luotiin eteemme modernin musiikin henki.

Olen nyt yrittänyt kuunnella tuota Messiaenin sävellystä uudestaan, mutta ei se kuulosta läheskään niin puhuttelevalta kuin tuo kirkossa livenä kuultu Vekilovan tulkinta.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Urut kuulostivat loistavilta. Maria Vekilova ja konsertin järjestäjät ansaitsevat lämpimän kiitoksen.  

Kappaleiden välillä ei taputettu. Se oli konserttiyleisölle aivan kuin itsestään selvää. Olen huomannut, että käytäntöjä on kovin monia. Sitä yhtäältä olisin kaivannut mutta toisaalta se loi esitettyyn musiikkiin eräänlaisen yhtenäisen kokonaisuutta nitovan janan. Sävellykset eri aikakausilta olivat sidoksissa toisiinsa. Se idea toimi.

Seurasin katseillani urkuria vielä konsertin jälkeen hänen keskustellessaan ystäviensä ja konsertin juontaneen kollegan kanssa. Ilmeistä päätellen konsertti oli hänelle rankka urakka. Nuorelle soittajalle on varmaankin aikamoinen haaste soittaa noin vaativa ohjelma hänelle itselleen nähtävästi aivan uusilla uruilla.

Jos joku urkumusiikin ystävä sattuu matkustamaan Pietariin, niin suosittelen lämpimästi Pyhän Katariinan katedraalia, jos sattuu urkukonsertin aikaan paikalle.  Siellä on loistava akustiikka, ja se sopii urkukonserttien paikaksi, liiallinen kaiku ei pilaa vaikutelmaa. Urut soivat kauniisti, ne ovat digitaalista uustuotantoa. En kyllä osaa itse arvioida digitaalisten urkujen ja perinteisten urkujen eroja.

Esittelytekstistä luin, että Maria Vekilova aloitti pianon soiton 5-vuotiaana ja urkujen pariin hän tuli 14-vuotiaana. Valmistuttuaan vuonna 2012 Moskovan konservatorion musiikkikoulusta musiikin teorian luokalta hän siirtyi opiskelemaan Brüsselin kuninkaalliseen konservatorioon. Vuosina 1996 – 2006 hän konsertoi Venäjällä pianistina mm. useissa festivaaleissa. Vuonna 2008 hän sai ensimmäiset palkinnot urkukilpailuista, hän sai mm. Italiassa Vincenzo Vittin nimeä kantavassa kilpailussa kolmannen palkinnon. Se jälkeen hän voitti kaksi Venäjällä pidettyä urkukilpailua. Sitten vuonna 2014 hän voitti Ranskassa kansainvälisen Pierre de Manchicourtin urkukilpailun. Lisäksi tuolloin yleisöäänestyksessä hän voitti erityispalkinnon parhaasta barokkiurkuesityksestä.

Maria Vekilovan urkurin ura on lähdössä komeaan nousuun. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Kirkkosali tyhjenee

…

Palaan vielä Pietarin matkaani.  Olen laittanut alle muutamia kuvia, kuvatekstini kertokoot niistä tarkemmin. Haluan kertoa vielä hieman myös keskiviikkoillan konsertissa.

Talvipalatsin kupeessa sijaitsee oikein sympaattinen konserttisali Akateeminen valtiollinen Kapella. Sali on pieni ja kodikas, tunnelmaltaan upea. Siellä on myös pienimuotoiset urut. Ja niitä sain nyt kuulla. Olin ollut siellä edellisen kerran muistaakseni vuonna 1979, joten oli jo aika käydä siellä uudelleen. Nyt siellä oli eräänlainen teemailta, jossa musiikin lomassa urkuri Vladimir Shljapnikov kertoi kuulijoille urkumusiikin saloista. Alkusysäyksenä juontajan johdannossa oli ensimmäisenä kuun kamaralle astuneen astronautti Neil Armstrongin ajatukset maailmankaikkeudesta ja jumaluudesta. Siihen maailmaan myös  urut ovat olleet johdattamassa kuulijoitaan. Konsertin aikana urkujen sointi yhdistettiin erilaisiin soittimiin ja jopa kiinalaiseen filosofiaan. Samaa ajatonta maailmankaikkeuden alkusyytä etsittiin niin Bachin urkumusiikista kuin kiinalaisesta Taiji-voimistelusta. Konsertti oli paitsi hivelevän kaunis kokonaisuus, sen aikana sai nauttia myös kiinalaisen kulttuurin henkisestä ulottuvuudesta.  Taiji-esitysten tulkinnoissa Bachin musiikillinen maailma laajeni kulttuurin rajoja ylittäen.  Konsertin aikana urut soivat yhdessä sopraanon, harmonikan, kitaran ja jopa baškirialaisen kansansoittimen qurayn kanssa (https://en.wikipedia.org/wiki/Quray ). Tuo baškirialainen soitin on eräänlainen huilu, jonka eri variaatioita on Keski-Aasian kansojen keskuudessa.

Kapellassa on loppuaplodien aika. Yleisö kiittää taiteilijoita mieleenpainuvasta illasta

Konsertin vetäjän ideana oli tutkia eri soitinten musiikillista ilmaisua.  Konsertti oli minulle aivan erilainen kokemus, siksi antoisa ja ikimuistoinen. Vastauksia en ehkä saanut, mutta mietittävää se antoi, ja prosessi jatkuu.

Konsertti liittyi laajemmin Venäjän urkumusiikin perinteeseen, sillä se kuuluu osana legendaarisen urkurin Isaiah Braudon juhlavuoden konserttisarjaan. Braudo kuoli vuonna 1970 ja tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta. 

Tuo Kapellassa pidetty konsertti päättyi minun osaltani rauhaisaan iltakävelyyn Pietarin Palatsiaukiolla. Sieltä palasin sitten verkkaisesti piskuiseen hotellihuoneeseeni. Pikkukatuja kulkiessani huomasin, että baareissa seurattiin jalkapallon EM-kisojen välieräottelua. Minulta se jäi nyt katsomatta. Ja tuon tyynen keskiviikkoillan jälkeen torstaiaamu avautui ikkunassa eteeni yhtä harmaana ja sateisena kuin edellinenkin aamu. Siksi tuo iltakävely on jäänyt niin samettisen pehmoisena ja suloisena mieleen.

Urkumusiikista puheen ollen seuraavan kerran saan siitä nauttia elokuussa Lahden urkuviikon avajaiskonsertissa Ristin kirkossa, jossa esiintyy ruotsalainen Gunnar Idenstam, sangen kiinnostava urkuripersoona.  Lipun olen sinne jo hankkinut ja sinne myös menen, ellei tule estettä. Mutta tämähän onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Leivoshetki Sever-kahvilassa 

Malevitšia Venäläisessä museossa

Jelisejevin herkkukauppa

Verikirkko sadesäässä

Katse Stroganovinpalatsista sateiselle ja tuuliselle Nevski prospektille

Mihailovskin palatsi, jossa nykyisin sijaitsee Venäläinen museo, julkisivun toiselta puolelta kuvattuna

Mozartia, Brahmsia, Bachin partitaa ja Toshio Hosokawaa

I.

On upeaa käydä ihan paikan päällä konsertissa, tyytymättä pelkkään kotikuunteluun. Siihen minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus, kun Kymi Sinfonietta piti 19.2. konserttinsa Kuusankoskitalossa solistinaan Amerikan kiinalainen nuori viulisti Nancy Zhou. Kyllä tämänkaltaisessa livetilaisuudessa sai jälleen kokea sen, kuinka orkesterin soitto eli ja hengitti aivan toisella lailla kuin levyltä tai median lähetyksestä kuunneltaessa.

Viime aikoina konsertit ovat todellakin jääneet minulta vähiin. Olen jämähtänyt nykyiseen asuinpaikkaani, puoleensa vetäviä konsertteja on harvoin ja reissaamaankaan ei löydy intoa. Tämä konsertti tuli sopivaan aikaan vajetta täyttämään.

Ohjelmassa kuultiin aluksi japanilaisen Toshio Hosokawan kamariorkesteriteos Blossoming II. Sitten oli vuorossa Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri. Väliajan jälkeen kuulimme Johannes Brahmsin Sinfonian nro 3 F-duuri. Mielestäni se oli loistavasti valittu kokonaisuus. Väliin saimme kuulla viulistivieraan ylimääräisenä numerona vielä osan Johann Sebastian Partitasta nro 1.

Kapellimestarina oli tällä kertaa Yasuo Shinozaki. Hän on kyllä orkesterille ja yleisölle ennestään tuttu, sillä olihan hän vuosikaudet Kymi Sinfoniettan vakituisena orkesterinjohtajana. Minä näin hänet nyt vasta toista kertaa elämässäni. En nimittäin käynyt Kymi Sinfoniettan konserteissa hänen Kymenlaaksossa toimiessaan. Satuin kuitenkin oleilemaan Pekingissä orkesterin ollessa siellä vierailulla vuonna 2008 Yasuon johdolla ja tietysti ryntäsin paikalle. Konsertti osui tuolloin hyviin traagiseen hetkeen, kun oli juuri tapahtunut hirvittävä maanjäristysonnettomuus, jossa uhriluku oli huomattava. Näin konsertista tuli samalla eräänlainen vainajia kunnioittava muistotilaisuus.

Tuolloin Pekingissä ei Yasuosta kyllä ilmennyt sellaista räiskettä kuin nyt Kuusaalla. Nähtävästi Pekingin surupäivä hillitsi. Nyt sen sijaan Yasuo tuntui välillä kuin lähtisi lentoon.  Ja hän saikin musiikin elämään. Mozartin viulukonserton turkkilaisessa osassa kuvittelin eteeni tanssin hehkun. Sen verran rytmikkäästi musiikki soi, voimakkain painotuksin. Brahmsin soiton mukana tunsin keinuvani. Harvoin saa nauttia noin elävistä tulkinnoista. Ei saa unohtaa konsertin aloittanutta japanilaista sävelmää, jonka intensiivisessä kokonaisuudessa orkesteri loihti kapellimestarinsa johdolla eteemme meille vieraan kulttuurin elämysmaailman. En ollut ennen tätä konserttia edes kuullut Hosokawan nimeä. Tämän jälkeen kyllä tunnen. Taisi kapellimestarilla olla nyt orkesteriinsa jonkinlainen erityisen maaginen ote.

II.

 

Toshio Hosokawa

Konsertti alussa soi japanilaisen Toshio Hosokawan (s. 1955) teos Blossoming II (2011). Konsertin esitteen tekstit toimivat mielestäni erinomaisena tiekarttana konsertin teoksiin, niiden säveltäjiin ja esittäjiin. Tekijäksi paljastuu henkilö nimeltä Kimmo Korhonen. Ilman Korhosen johdantoa Blossoming II ei olisi minulle auennut. Teos sai mielikuvitukseni lentoon. Siitä saan kiittää esitteen, orkesterin ja sen japanilaisen kapellimestarin ohella ennen muuta myös itse sävellystä ja sen säveltäjää.

Korhosen tekstissä Hosokawaa luonnehditaan sillanrakentajaksi japanilaisuuden ja länsimaisuuden välillä. Hän on omaksunut 1900-luvun eurooppalaisen avandgarden ilmaisukeinot, mutta yhdistänyt siihen japanilaisuutta. Hänen musiikissaan on sointivärejä, ei melodiaa. Musiikki on tarkkavaistoista ja hiottua, jossa mm. hyödynnetään eri soittotekniikoita ja rakennetaan erilaisia rytmisiä kudoksia. Musiikki on väliin hiljaisen mietiskelevää, välillä se voi sisältää väkeviä purkauksia. Yleensä siihen liittyy jokin maisemallinen tai muu virike.

Blossoming II on maalauksellinen kuvaus siitä, kun lootus puhkeaa kukkaan. Se alkaa hiljaisuudesta, kasvaa voimaansa.  Kuunnellessani musiikki vie mukanaan. Lammenpinta, lootus, jännite nousee veden alta ja yläpuolelta. Se tuo eteen myös uhkaa. Sävellyksen keskiosan sointikuvat ovat kuin keveitä vesipisaroita tai ehkä päivänsäteitä tai muita iloa hehkuvia kiemuraisia. Ympäröivä maailma on joko taivaan sadepilviä tai muuta hiljaisen lammen rauhaan ilmestyvää liikehdintää. Lopussa kukka kääntyy kohti aurinkoa, palaa levollisena hiljaisuuteen.

Lootuskukka on buddhalaisuuden symboli. Siitä sävellyksen luoma kuva on saanut inspiraationsa. Lootus ja buddhalaisuus ovat tärkeä osa japanilaista kulttuuria. Hosokawa toteaa kukilla olevan syvät juuret japanilaisessa estetiikassa ja henkisyydessä, minkä vuoksi ne ovat nousseet hänen sävellyksensä keskiöön. ”Kukka ja minä olemme yhtä; kukkaan puhkeaminen on minulle samaa kuin loisin ihoni uudelleen ja löytäisin sen alta itseni.”  Teoksellaan Hosokawa haluaa arvostella japanilaisen yhteiskunnan suurta vetoa länsimaiseen kulttuuriin, mikä on vähitellen työntämässä syrjään sen omia vanhoja perinteitä. Säveltäessään Hosokawa pyrkii kääntämään tämän kehityksen, niin että maan kulttuurisessa itseymmärryksessä olisi tilaa perinteiselle japanilaiselle estetiikalle ja musiikkimuodoille. (http://www.schottmusic.com/news/archive/show,11130.html?oldLocale=de_DE.)

III.

Tämän jälkeen orkesterin eteen ilmestyi illan solisti kauniissa ihonmyötäisessä sinisessä iltapuvussaan. Vuonna 1993 syntynyt Nancy Zhou tunnetaan Suomessa siitä, että vuonna 2010 joulukuussa hän ylsi kansainvälisessä Jean Sibelius –viulukilpailussa finaaliin. Tämän jälkeen hän on ehtinyt käydä muuallakin Suomessa konsertoimassa.

Tässä on pari linkkiä vuoden 2010 kilpailuun: http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/, http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/kilpailijat/nancy_zhou.html. Jälkimmäinen on Zhoun esittelysivu.

Sibelius-viulukilpailun finalistit. Nancy Zhou kolmas vasemmalta.

Teosesittely valaisi minulle oivasti Mozartin viulukonserttojen historiaa. En ollut aikaisemmin säveltäjän tähän puoleen perehtynyt. Nyt esitetty A-duurikonsertto nro 5 on Mozartin viulukonsertoista viimeinen. Konsertot syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä: Ensimmäinen vuonna 1773 ja neljä viimeistä vuonna 1775, jolloin maestro oli 19-vuotias. Konsertto nro 5 on esitteen mukaan niistä soitetuin. Mozart monipuolisena lahjakkuutena oli itse myös loistava viulisti. Konsertot esitettiin Salzburgin hovissa ja Mozart itse oli konserttojen ensiesitysten solistina.

Mozartin viulumusiikki ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini. Itse asiassa viulukonsertoista voin sanoa tuntevani vain tämän A-duuri-konserton. Muitakin olen kuunnellut, mutta ne ovat menneet toisesta korvasta ulos. Parasta siinä on viimeisen osan turkkilainen osuus, josta konsertto on myös saanut lisänimen ”turkkilainen”. Siinähän ainakin kontrabassojen jousten puupuolella lyödään musiikkiin rytmiä. Konsertossa minua miellyttää myös sen harmonisuus ja tasapainoisuus. Se vaikuttaa levollisesti ainakin minun psyykeen.  Hidas osa on niin kuin esitteessä todetaan ”henkevä”. Sen rauhoittava tunnelma jää tajuntaan pitkäksi aikaa. Konsertto tuntuu välillä yksitoikkoiselta, koska sen teema toistuu useaan kertaan. Kaunishan se on, mutta voisi siinä olla enemmän variaatiota. Myös konserton loppu jättää kokonaisuuden hieman valjuksi. Tästä kritiikistäni huolimatta A-duuri-konsertto on minulle nautittavaa kuultavaa. Se on terapiaa sielulle.

Olen kuunnellut konserton livenä kerran aikaisemmin. Se tapahtui Vilnan Filharmonian konserttisalissa pari-kolme vuotta sitten. Solistina oli tuolloin myös nuori kaunotar: Sophia Jaffe (http://sophiajaffe.com/biography.aspx). Menin tuolloin konserttiin hieman epäröiden. En pitänyt Mozartin viulukonserttoa ihan kuulemisen arvoisena eikä toinenkaan konsertin ohjelmanumero suuremmin innostanut. Muistan, että lisäksi paikkani oli melko huono. Mutta kaiken kaikkiaan konsertista ja myös Mozartin konsertosta jäi hyvin positiiviset tunnelmat. Muistan selvästi oman ahaa-elämykseni: ”tämähän kuulostaa upealta”. Sen sijaan lopun turkkilainen osuus ei jäänyt erikoisemmin mieleen. Vilnan filharmoniaorkesterin ja Sofia Jaffen tulkintaan verrattuna Kymi Sinfoniettan ja Nancy Zhoun tulkinta tuntuu todella hyvältä. Ehkä ajan myötä olen alkanut pitää siitä enemmän. Mutta kyllä nyt tuo turkkilainen osuus jätti minuun jälkensä. Niin lennokkaana ja elävänä se soi. Kuvitelmissani välkehti turkkilainen napatanssiesitys.

Pidin paljon Zhoun soitosta. Hän piti orkesteria ohjaksissaan, ei jäänyt sen jalkoihin. Esityksessä oli turkkilaisen osan ohella muitakin makoisia huippukohtia. Esimerkiksi ensi osan lopussa soi tosi hieno kadenssi. Myös Adagio-osa soi kauniisti, mutta siinä niin kuin myös eräissä muissa kohdissa lievä flegmaattisuus vaikutti. Ei 21-vuotiaalta solistilta toki voi liikoja odottaakaan.

Ylimääräisenä Zhou soitti osan Bachin partitasta. Nautin siitä suuresti. Se osoitti soittajan lahjakkuuden. Ei Bachin henkeä tällaisessa ylimääräisessä odotakaan löytävän. Oli upeaa, että hän ylipäänsä soitti ylimääräisen kappaleen. Konsertin kokonaisuutta ajatellen Bach maistui tässä kohtaa hienolta. Ja saipahan myös silmä nauttia soittajan kiinalaisen kauneuden hehkusta.

Zhoun viulun sointi on minun korvaani täyteläistä, sitä on miellyttävä kuunnella. Väliaikajutustelua kuunnellessani ja ilmeitä lukien päättelen, että hänen soittonsa osui myös muiden sydämiin.

IV.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin kolmas sinfonia. Brahmsin sinfonia on eheä tiivis kokonaisuus, jonka mukana eli täysillä vaipumatta välillä muihin aatoksiin. Siitä suuren kiitoksen ansaitsee kapellimestari. Sinfonia tuntui keinuvan. Siinä myllersivät suuret romantiikan tyylin mukaiset voimakkaat tunteet. Kapellimestari suorastaan työnsi orkesteria mukaan tuohon suurten tunteiden kuohuun. Yleisö sai kuulla myös upeita yksittäissuorituksia. Musiikki huokui romantiikan tunteita kuin meren aallot.

Kolmas osa Poco allegretto on tietysti todellinen helmi. Se on toki erittäin tuttu melodia, mutta sen verran muistini heitti, etten osannut yhdistää sitä Brahmsin III sinfoniaan. Tämä osoittaa ainakin sen, että en ole kyseistä sinfoniaa koskaan konsertissa kuullut. Kyllä se minulla kotikokoelmissani on (Georg Tintnerin johtama Symphony Nova Scotia soittaa), mutta kuuntelussa se on jäänyt ensimmäisen ja toisen sinfonian varjoon.

Rupesin itse asiassa konsertin jälkeen muistelemaan, kuka suomalainen on laulanut kolmannen osan melodiasta tehdyn iskelmän. Muistan kyllä, että sellainen on tehty. Tapailin jopa sanoja. En kuitenkaan saanut mieleeni laulajaa enkä laulun suomalaista nimeä.

V.

Totean tässä muutaman sanan myös orkesterin soinnista ja muista huomioistani. Ollessani edellisen kerran Kuusankoskitalossa valittelin orkesterin balanssiongelmaa.  Tuolloin Nielsenin Viulukonsertossa solisti tuntui jäävän orkesterin puhaltajien varjoon. Nyt sitä ei näkynyt. Yhden kerran eräs käyrätorven soittaja soolossaan riipaisi viulukonserton alkuosassa korviani. Sen jälkeen ei tällaisia ”ulostuloja” ilmennyt. Akustiikka kuulosti päällisin puolin todella hyvältä.

Soittajien järjestystä oli mielenkiintoisella tavalla muutettu. Ykkös- ja kakkosviulut olivat reunoissa esiintymisareenan etuosassa toisiaan vastapäätä. Sellistit ja kontrabassot soittivat minusta katsoen vasemmalla ykkösviulujen takana. Tämä siirron ansiosta huomasin miellyttävän seikan. Toista viulua soittaneiden kuuden naisen ryhmä näytti hyvin eheältä ja tyylikkäältä kokonaisuudelta, silmiä hivelevä kuusikko.

VI.

Ennen konsertin alussa tutustuin näyttelytilassa olevaan näyttelyyn. Siellä oli Kouvolan lähistöltä Jaalasta kotoisin olevan, nykyisin Kööpenhaminassa vaikuttavan taiteilija Mari Kedon näyttely ”Collectionista – Heijastuksia ajasta”. Mari Ketoon voi tutustua täällä: http://mariketo.com/ . Näyttelyä esitellään täällä: http://www.kouvola.fi/index/uutiset/2015/02/collectionista-heijastuksiaajastaonmarikedonkuusankoskitalon30-vuotisjuhlanayttely.html.

Tällaiset näyttelyt juhlistavat tunnelmaa. Tämäkin näyttely oli minulle eräänlainen valmistautumisrituaali itse illan konserttiin. Näyttelyssä voi myös vähän seurailla konserttiin menossa olevaa väkeä. Näin pääsee heitä ihan konkreettisesti lähemmäksi, mutta voi tuntea myös henkistä yhteyttä, tosin kaukaista. Se auttaa osaltaan myös itse konserttisalissa vastaanottamaan musiikkia. Toinen vastaava paikka on aulan kahvila, mutta sitä pyrin välttämään. Korkeintaan väliajalla voin ottaa lasin punaviiniä.

Ei minulle tämäkään näyttely mikään pelkkä läpikävely ollut. Luin pikaisesti näyttelyesitteen, jossa todettiin, että Keto on leikellyt merkkilaukkuja palasiksi ja yhdistellyt niitä sitten uudella tavalla, käyttänyt mm. kengissä. Erityisesti mieleen jäi kauniisti koristellut lapikkaat. Eräät yhdistelmät näyttivät hauskoilta herättäen minussa hymyn häiveen keskeen pari naurunpurskahdustakin.

Mieleen jäi myös lapsuudesta tuttu nostalginen laite, karamelliautomaatti. Kun laittoi aukkoon kolikon ja väänsi raskaantuntuisesta vivusta, ei saanut tällä kertaa karamellia vaan jonkinlaisen lasikuulan. Ne olivat näkyvillä ympyränmuotoisessa läpinäkyvässä muovisäiliössä. Eräs äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa rupesi sillä hieman leikittelemään, mutta tyttöä se hieman hävetti. Mutta hauskaa oli, sehän on tärkeintä.

VII.

Mietin konsertin jälkeen myös sitä, kuinka tärkeää ohjelmiston valinta on. Sen on oltava ehyt kokonaisuus. Olen käynyt konserteissa tosi paljon. Pettymyksiä on. Muistan tapauksen Moskovan konservatoriosta, kun orkesteri soitti väliajan jälkeen Mozartin Sinfonian nro 40. Tämä tuttu yleisöön menevä musiikki osoittautui pelkäksi täytenumeroksi, jota tunnuttiin esittävän hieman haukotellen ja kotimatkaa odotellen. Samalla se latisti ainakin minun tunnelman: alkuosan päänumerosta en muista enää mitään. Olen asunut myös Pekingissä. Siellä konserteissa ollaan aina veitsenterällä. Paikallista orkesteria oli kerran johtamassa vakiovieras Ranskasta, yli 75-vuotias maestro.  Väliajan jälkeen konsertin päänumerona oli Beethovenin 7. sinfonia. Luotettiin kai liikaa suuren nimen hurmaan. Mutta puulta maistui ja pitkästytti. Yleisö haukotteli. Ei maestro saanut syttymään orkesteria, ei löytynyt porttia Beethovenin musiikin maailmaan.

Kerran Pekingissä oli vierailemassa amsterdamilainen The Royal Concertgebouw Orchestra, taisi olla vuonna 2008. Kapellimestarina oli Mariss Jansons. Se on elämäni suurimpia konserttielämyksiä. Alkuosassa soi Anton Dvorakin Sinfonia nro 4, väliajan jälkeen Felix Mendelssohnin Sinfonia nro 3. Upeasti soivat molemmat. Kaksi sinfoniaa olisi luullut jo uuvuttavan yleisön, ehkä moni jo katsoi kelloaan. Mutta ohjelmassa oli vielä yksi numero. Se oli kymmenminuuttinen sävellys, mutta se oli tosiaan pantu ohjelman loppuun, ei alkuun miksikään ”lämmittelynumeroksi”. Lisäksi tässä ohjelmanumerossa oli koko orkesteri lavalla, täydessä työn touhussa. Varsin paljon oli erilaisia lyömäsoittimia, minkä vuoksi valmistelutkin antoivat yleisön odottaa. Musiikki olikin sitten aivan mahtavaa. Musiikin jännite tiivistyi loppua kohden, lyömäsoitintaiturit saivat aikaan uskomattoman musiikillisen maailman. Tuo viimeinen numero juhlisti koko konsertin. Ensin kaksi upeaa klassikkotulkintaa, sitten vielä kolmas numero huipensi elämyksen. Nyt on nolo tunnustaa, etten muista tuon viimeisen esitysnumeron nimeä enkä tätä kirjoittaessani pysty sitä tarkistamaan, mutta kyllä se soi edelleen mielessäni. Olin tuolloin paikalla kollegoitteni kanssa. Vielä pitkän aikaa konsertin jälkeen muistelimme sitä ja jos satuimme tapaamaan jonkun hollantilaisen, niin muistimme kehua orkesteria.

Yasuo Shinozaki

Palaan vielä Kuusankoskitalon konserttiin. Siinä ohjelmiston valinta onnistui mielestäni täydellisesti. Aluksi luotiin yleisön eteen japanilainen mielikuvamatka. Se sai yleisön herkkään henkiseen vireeseen. Sitten siirryttiin Mozartin kautta melodiseen musiikkiin, eurooppalaiseen perinteeseen. Oltiin 1700-luvun lopun itävaltalaisessa hovissa. Herkistynyt kuulija saattoi tuon usein pinnalliselta tuntuvan musiikillisen muodon alta löytää uutta syvyyttä ja sisältöä. Viulun vaellus oli osin mietiskelevää itsensä etsimistä, mutta lopussa se sai tuta nautinnollista elämän riemua. Bachin partita toi väliin häivähdyksen toisenlaisesta elämänkokemuksesta. Sitten konsertin päätöksessä yleisö sai maistaa koko sydämellään romanttisten myllerrysten riemua ja tuskaa. Sai musiikin rytmissä keinahdella erilaisissa tunnetiloissa ilon intohimosta kaihoon ja ikävään, hiljaisesta kauneuden nautinnosta uhkaavaan myrskyyn, pelon tuntemuksiin. Musiikki hengitti tunteiden kautta. Lopussa myllerrys seestyi, musiikki hiljeni. Oli aplodien aika. Yleisö osoitti niillä kiitoksensa.