Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Multikulturalismista, kommunismista, suvaitsevaisuudesta, sietämisestä

En paneudu otsikon aiheeseen sen syvällisemmin. Jutussani on kyse venäläisen toimittajan Vladimir Poznerin verkkosivuillaan julkaisemasta lyhykäisestä kirjoituksesta: http://pozneronline.ru/2016/08/16423/. Itse asiassa toimittaja vain vastaa erään lukijansa lähettämään kysymykseen. Otsikkooni laitoin jutun avainsanoja, kun Poznerin itsensä käyttämä otsikko ei täysin tunnu taipuvan suomen kieleen.  Palaan siihen hieman alempana.

Vladimir Poznerin kirjoituksia olen referoinut useasti ennenkin. Hän ottaa hanakasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja pyrkii kirjoituksissaan ja TV-esiintymisissään tuomaan esille vaikeitakin asioita pelkistäen. Hän on arvostettu ja kiisteltykin jo 82 vuoden ikään ehtinyt TV-toimittaja. Kärjistäen voi todeta hänen olevan kuin ”kolmen maan kansalainen”, sillä hän on asunut Venäjän lisäksi mm. Ranskassa ja USA:ssa ja tuntee nuo maat omikseen lähes samalla lailla kuin nykyisen kotimaansa. Myös hänen perhetaustansa kertoo monikulttuurisuudesta: isä oli Venäjän juutalaisia ja äiti Ranskan katolisia. Hän on syntynyt Pariisissa, josta hän pian syntymänsä jälkeen hän muutti vanhempiensa mukana USA:han.  Myöhemmin perhe palasi Pariisiin ja lopulta erinäisten vaiheitten jälkeen vuonna 1952 Neuvostoliittoon.  Lisätietoja hänestä voi lukea vaikka täältä.

Vladimir Pozner on tullut venäläisten tietoisuuteen suosituilla TV-ohjelmillaan, joissa hän on keskustellut kiinnostavista asioista kansainvälisestikin tunnettujen henkilöiden kanssa.  Ohjelmissaan ja haastatteluissaan hän on pystynyt hyödyntämään monipuolista kielitaitoaan. Hän on hyvin sanavalmis toimittaja ja osaa pelkistää vaikeat ja monimutkaisetkin asiat helpommiksi hahmottaa.  Toimittajan työn lisäksi hän on viime aikoina tullut tunnetuksi myös ravintolayrittäjänä. Hänellä on Moskovassa oma ravintola, jossa järjestetään silloin tällöin keskustelutilaisuuksia.

Laitan tähän pari englanninkielistä linkkiä. Tässä Poznerin oman talk-shown vieraana on USA:n nykyinen presidenttiehdokas Hilary Clinton: https://www.youtube.com/watch?v=zulHX5jO1yY . Ohjelma on vuodelta 2014. Tässä haastattelussa aiheena on mm. Ukraina ja Krimin niemimaa: https://www.youtube.com/watch?v=RLBFfqMZoXk .

Poznerilla on tapana omilla sivuillaan vastata lukijoittensa lähettämiin kysymyksiin. Tällä kertaa kysymys koskee monikulttuurisuutta eli multikulturalismia (multiculturalism). Meilläkin asiasta on taitettu peistä jo pari vuosikymmentä, tosin viime aikoina pääosin sosiaalisessa mediassa, sillä valtamedia näkee asiassa lähinnä vain yhden totuuden. 

Olen kääntänyt Poznerin jutun, joka siis käsittää kysymyksen ja vastauksen. Itselläni nousee Poznerin kommentista esille asioita, mutten niitä nyt paljoa käsittele. Lähinnä toivon, että tämäkin kirjoitus omalta osaltaan herättäisi ihmisiä ajattelemaan monikulttuurista todellisuuttamme, sen hyviä ja huonoja puolia, että ihmiset eivät kiertelisi ja kaartelisi kehitykseen liittyviä ongelmakohtia vaan pysähtyisivät pohtimaan eikä vain vaitonaisesti hymistelemään. Asiasta kirjoitetaan hyvin paljon ja yleensä asiaa käsiteltäessä tunteet nousevat pintaan. Ehkä tämä ulkomaalaisen näkökulma auttaa lähestymään asiaa analyyttisemmin. Hyväksyn itse Poznerin vastauksen päälinjat, vaikka siitä nouseekin osin ristiriitaisia tuntoja.

Vladimir Pozner on elänyt Neuvostoliitossa, joka oli yhdenlainen monikulttuurinen kokeilu. Kaiken lisäksi se oli liittovaltio, jollaiseen monikulttuurisuus-Eurooppaa ollaan ylhäältä käsin viemässä.

Mennään ennen varsinaista käännöstä hänen juttunsa otsikkoon («Мультикультурализм – такая же прекрасная химера, как коммунизм»). Siinä esiintyy sana khimaira, joka viittaa kreikkalaisen taruston Khimaira-hirviöön: https://fi.wikipedia.org/wiki/Khimaira  (tietoa myös täällä). Otsikossa todetaan, että ”multikulturalismi on samanlainen ihana Khimaira-hirviö kuin kommunismikin oli”. Pozner on kuitenkin kirjoittanut sanan pienellä alkukirjaimella. Näin ollen sanaa on käytetty metaforisesti, jolloin sopivampi  vastine on ’hourekuva’.  Otsikko kuuluu siis käännettynä seuraavasti: ”Multikulturalismi on samanlainen ihana houre, kuin kommunismikin oli”. Sen verran pidän itseäni Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijana, että uskallan tuon ajatuksen hyväksyä. Tosiaankin kommunismi oli aikoinaan suloinen tasa-arvoa huokuva monikulttuurinen ajatus, joka sitten todellisuudessa muuttui hirviömäiseksi houreeksi.

Tässä on juttu käännettynä. Välissä on oma sananvalintaan liittyvä kommenttini. Jutun alussa on kysymys, jonka esittää nimimerkki Anastasija:

”Eikö teistä, Vladimir Vladimirovitsh, tunnu, että multikulturalismin ja ylipäänsä suvaitsevaisuuden idea on saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä, kun se on joutunut kosketuksiin ihmisen itsesäilytysvaiston kanssa? Onhan luonnollista, että ihmiset haluavat elää ja asua ympäristössä, jossa ihmisten tavat ja perinteet ovat tuttuja ja jossa ihmisten käytöksen voi ennakoida. Se olisi ihmisille turvallisin ratkaisu. Ja kun tuohon piiriin ilmestyy ihmisiä vieraasta kulttuurista, he rikkovat sen yhteisöllisyyden tuoden siihen uusia sääntöjä ja haasteita ihmisten selviytymiselle, ja se ilmiselvästi vaikuttaa yhteisön psykologiseen tilaan. Ja katson tämän koskevan kaikkia osapuolia.  Maahanmuuton kysymyksiä käsitellään nykyisin lähinnä talouselämän ja arkielämän kannalta. Minusta ongelma on syvempi ja seuraukset voivat olla vakavampiakin kuin pelkät terrori-iskut. Olisi kiinnostavaa tietää Teidän mielipiteenne, olettehan itse asunut eri maissa. Kiitos teille ja toivotan kaikkea hyvää!”

Tässä on Vladimir Poznerin vastaus:

 ”Kysymykseenne ei ole yksiselitteistä vastausta. Aloittaisin siitä, että multikulturalismi ja suvaitsevaisuus ovat aivan eri asioita. Kaiken lisäksi eri yhteiskunnissa ne käsitetään eri lailla.

Käsittääkseni multikulturalismi edellyttää, että erilaiset kulttuurit voivat elää samassa maassa rauhanomaisesti ja että se on jopa kaikkia hyödyttävä ratkaisu. Teoriassa se vaikuttaa erinomaiselta ajatukselta, mutta en ole löytänyt siitä yhtään käytännön esimerkkiä.

Luonnollisesti esimerkkivaltioksi minulle on esitetty Amerikkaa. Siihen olen vastannut, että sinne saapuneet siirtolaiset muuttivat maahan, jossa ei ollut omaa kulttuuria (jos ei sellaisiksi lasketa intiaaniheimoja, jotka järjestelmällisesti tuhottiin tai ajettiin ”reservaatteihin”).

Maahanmuuttajat ovat Yhdysvaltoihin saapuessaan hylänneet oman kulttuurinsa ja sulautuneet amerikkalaiseen kulttuuriin. Minkäänlaista eri kulttuurien kylki kyljessä –rinnakkaineloa  ei ole ollut eikä ole. On ollut ns. sulatusuuni, johon maahanmuuttaja on sukeltanut ja josta sitten on noussut ylös amerikkalainen. Tosin enää nykyisin se ei ole ihan näin selvä asia. Pikemminkin kyse voisi olla salaattikulhosta, johon on sekoitettu monenlaisia eri palasia mutta jotka eivät sulaudu yhteen.

Kun siirtolainen saapuu maahan omasta kansallisen kulttuurin yhteisöstään, hänellä pitäisi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko integroitua täysin, assimiloitua, jolloin hän kadottaa suoran kosketuksensa omaan vanhaan kulttuuriinsa ja sen kansallisiin erityispiirteisiin, tai sitten… lähteä pois.

Ranskan, Saksan ja Iso-Britannian ym. maiden esimerkeistä me näemme, ettei maahanmuuttajia todellisuudessa yritetäkään integroida uuteen kotimaahansa. Hän vain jää elämään omaan ”ghettoonsa”, jossa hänen erilaisuutensa korostuu. Minusta tässä kehityksessä on tullut ja on tulemassa raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla verilöyly.

Mielestäni multikulturalismi on ihana hourekuva, aivan kuin kommunismikin oli.  Ja sillä on sama puute. Se ei hyväksy ihmisiä sellaisina, kuin he ovat, se on tehnyt virheen ihmisluontoa arvioidessaan.

Mitä sitten tulee suvaitsevaisuuteen, niin ehdotan, että tässä yhteydessä käytettäisiin toista vastaavaa sanaa: sietäminen (sietokyky).”

…

Välikommentti:

 Selvennän Vladimir Poznerin sanavalintoja, koska hän viittaa venäjän kielen sanaan. Hän käyttää venäläisperäistä sanaa терпимость ’terpimost’ , jonka olen yllä suomentanut ”sietämiseksi”. Se kuvaa mielestäni osuvasti venäjän sanankäyttöä. Yleensä käytetään englantilaisperäistä sanaa толерантность  (tolerantnost’), jonka suomalainen vastine on sana suvaitsevaisuus. Pozner vielä tarkentaa, mitä hän ymmärtää sietämisellä monikulttuurisuuden yhteydessä.

…

”Ymmärrän tämän niin, että olen velvollinen ottamaan huomioon ympärilläni olevien ihmisten tavat, ihon värin, seksuaalisen suuntautumisen ym. heille ominaiset seikat. Näin minun tulee kuitenkin toimia vain siihen pisteeseen asti, ettei niistä tule este noudattaessani omia tapojani eivätkä ne siis häiritse omia elämänympyröitäni.

Kerron vielä konkreettisen esimerkin. Monissa maissa on nyt kiihkeitä keskusteluja samaa sukupuolta olevista avioliitoista. Nehän eivät häiritse minua menemästä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. Niin, minusta avioliitto samaa sukupuolta olevan kanssa tuntuu oudolta, en voi sitä hyväksyä, mutta se ei kuitenkaan saa olla peruste sen kieltämiselle.¨

Toisin sanoen suvaitsevaisuus (sietäminen) tarkoittaa valmiutta hyväksyä toisenlainen käytös, toisenlainen suhtautuminen, mutta raja tulee vastaan silloin ja siinä tapauksessa, jos tuo toisenlainen käytös rajoittaa omaa käytöstäni ja suhtautumistani. Tämä on aivan kuin tie, jossa on kahdensuuntainen liikenne.”

Khimaira Apuliasta n. 350-340 eaa.

…

Omaa pohdintaani:

Poznerin esittämä esimerkki samaa sukupuolta olevien avioliitosta on sopivan kimurantti. Alkaa miettiä, voiko avioliittolainsäädännön muutos olla jollekulle häiriöksi. Voihan lainsäädännöllä olla seurauksia, jotka saattavat ylittää jonkun sietokyvyn.  Toiseksi niiltä, joille samaa sukupuolta olevien avioliitto on ristiriidassa oman uskonnollisen tai muun vakaumuksen kanssa, tuossa sietokyvyssäkin vaaditaan kyllä venymistä.

Integroitumisen epäonnistuminen ei ole meille mikään uusi asia. Esimerkiksi Ranskan maahanmuuton tilanteesta on muistaakseni Timo Vihavainen varoittanut jo lähes kymmenen vuotta sitten, joko kirjassaan Länsimaiden tuho tai jossakin blogitekstissään.

On todellakin selvää, että Euroopassa on tullut raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla isompi katastrofi. Vähintä mitä tässä voi nyt tehdä, on se että, annetaan ihmisille edes vapaus pohtia erilaisia uhkakuvia ja keskustella niistä.  Ei hyssytellä, ei leimata, ei provosoida. Annetaan ihmisten olla järkeviä eikä jämähdytä pelkästään toistamaan ”Pelolle ei pidä antaa valtaa” –tyyppisiä mantroja.

Heitän tähän yhden uhkakuvan, joka liittyy valtamedian käytökseen.  Tässä tulee kyllä minullakin mieleen kommunistinen Neuvostoliitto, jossa tiedotusvälineet suitsittiin palvelemaan virallista ideologiaa. Länsimaisesta mediasta on tullut tietyn poliittisen agendan ajomies ja edustaja. Asiapitoinen uutisointi on jo historiaa. Luottamus valtamedian tyyliin horjuu. Tarvittaessa se mustamaalaa, hyökkää, sensuroi, värittää ja vääristelee faktoja ihan vain siksi, koska asiat ovat ristiriidassa sen omaksuman valtaideologian kanssa tai jutuissa esiintyvät henkilöt edustavat erilaista kantaa. Röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja.  Ja tässä virrassa media on kritiikittä tukemassa samoja voimia, jotka hyvin hanakasti ajavat ja edistävät monikulttuurisuuden ideologiaa. Haittavaikutuksista tietysti vaietaan mahdollisuuksien mukaan.

Samalla joskus media ajautuu ideologiaansa palvoessaan sellaiseen imelään lepertelyyn ja kaunisteluun, että siirappiset melodraamat ovat niiden rinnalla asiaproosaa. Tämä on alkanut näkyä kaikessa, jopa olympialaisten selostuksissa.

Tällaisessa kehityksessä demokratia on koetuksella. Siitä on tulossa samanlainen kaunis sana, kuin kommunismin iskulauseet.  Johdonmukaisesti edetään, niin demokraattiset vaalit ovat kai pian historiaa. Silloin voittajaksi pääsee se, joka laskee äänet.

Olemme isompien voimien vietävinä. Toivoa sopii, että ihmiset jaksaisivat valvoa, että tässä raastavassa kahtia jakautuneessa tilanteessa ihmisillä säilyisi terve kylmähermoinen ajattelu- ja päättelykyky.  Vladimir Pozneria arvostan juuri siksi, koska hänessä on vielä nähtävissä oikea journalisti, ei mikään ideologiaansa suitsuttava hömppäveikko tai -sisko. Toivottavasti hänen kaltaisistaan ei tule reliikkejä.