Jack Nicholson - Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest)

Jack Nicholson täytti huhtikuun 22. päivänä 80 vuotta. Hän oli yksi nuoruuteni suosikkinäyttelijöistäni, vaikka en millekään erityiselle jalustalle häntä haluakaan nostaa. Hän on kuitenkin jäänyt mieleen.

Jos pitäisi mainita kolme hänen eniten mieleeni jäänyttä elokuvaansa, ne olisivat Yksi lensi yli käenpesän (1975, ohj.Miloš Forman), The Shining – Hohto (1980, ohj. Stanley Kubrick), Chinatown (1974, ohj. Roman Polansky). Hänen kasvonsa ovat jääneet mieleen myös eräistä muista leffoista, sellainen on mm. Easy Rider – Matkalla (1969, ohj. D. Hopper).

Samaan aikakauteen kuuluva toinen suosikkini on ollut Robert de Niro, jonka roolisuoritus Martin Scorsesen Taksikuskissa (1976) on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Vertailin tuolloin noita kahta näyttelijää ja minun mielikuvissani Jack Nicholson jää selvästi Robert de Niron varjoon.

Venäläinen journalisti Vladimir Pozner - edelleen 83 vuotiaanakin häkellyttävän aktiivinen – on kirjoittanut sivuillaan synttärikirjoituksen Nicholsonista: http://pozneronline.ru/2017/04/18769/ . Sitä aion nyt käsitellä.

Pozner oli 70-luvulla päässyt työasioissa Unkariin (nimenomaan ”päässyt”, ulkomaanmatka oli Neuvostoliitossa etuoikeus). Vapaa-aikaa oli runsaasti ja hän sai esimieheltään luvan poiketa Budapestissa. Hän kaupungilla ja näki elokuvateatterin ohi kulkiessaan, että siellä oli alkamassa filmi One Flew Over the Cuckoo’s Nest. Jack Nicholsonin nimi oli hänelle tuolloin vain ilmaa. Hän päätti mennä sitä katsomaan, koska ei ollut muuta tekemistä ja koska se esitettiin englanniksi. Hän on lapsena asunut USA:ssa, joten kieli on täysin hallussa.

”Ostin lipun, astuin sisään teatteriin ja tulin sieltä ulos aivan toisena ihmisenä.” Näin Pozner kuvaa tuota elokuvaelämystä.

Itselleni ”Käenpesä” oli myös huikea elämys. Näin sen aikoinaan jyväskyläläisessä elokuvateatterissa ja nostin sen tuolloin lähes elämäni elokuvaksi. Loppukohtauksesta kirposi sellainen henkisen vapautumisen tunne, että kaikesta elämän ahdistuksesta irtautuneena leijailin lähes pilvissä. Tosin innostus laantui, kun jonkin vuoden kuluttua halusin katsoa sen uudestaan. Silloin elokuva menetti kaiken hohtonsa.

Palaan Poznerin kokemuksiin.  Tästä eteenpäin kirjoitukseni on lainattu suoraan hänen tekstinsä loppuosasta, toki hieman mukautettuna suomennoksena.

Elokuvan ydinkohtauksessa Nicholsonin roolihenkilö ”Mac” McMurphy tekee muiden kanssa vedon (tupakasta, sillä mielisairaalassa ei ollut rahaa käytössä), että hän kykenee nostamaan lattiasta hyvin painavan lavuaarin. Hän kyykistyy, tarttuu siitä molemmin käsin ja yrittää saada sen irti lattiasta – kaula- ja otsajänteet pullistuvat. On sellainen tunne, että katsoja itsekin repeää – voimat eivät kuitenkaan riitä. Hän suoristautuu, kääntyy ja poistuu paikalta muiden pilkkanaurun säestämänä. Sitten hän pysähtyy hetkeksi sanoen: ”Ainakin yritin.”

Ymmärsin tuolloin, että siinä onkin elämän tarkoitus, on ehdottomasti yritettävä, tulee mitä tulee. Ei sillä ole merkitystä, päättyykö yritys onnistumiseen, sillä jopa epäonnistuessa voi jollekulle toiselle yritys olla ratkaisevan tärkeä… Elokuvan lopussa jättikokoinen intiaani repäisee tuon samaisen lavuaarin irti paikaltaan, paiskaa sen läpi kalteroidun ikkunan ja karkaa mielisairaalasta yöhön.

Minulle se oli kuin ukkosen jyrähdys kirkkaalta taivaalta, se käänsi oman elämäni ylösalaisin. Siitä lähtien olen pitänyt kiinni tuosta samasta periaatteesta: on kokeiltava omia voimiaan, ehdottomasti.

Vuosia myöhemmin kirjoitin Jack Nicholsonille pitkän kirjeen. Hän vastasi, tosin hyvin lyhyesti: ”Kiitos”.

Multikulturalismista, kommunismista, suvaitsevaisuudesta, sietämisestä

En paneudu otsikon aiheeseen sen syvällisemmin. Jutussani on kyse venäläisen toimittajan Vladimir Poznerin verkkosivuillaan julkaisemasta lyhykäisestä kirjoituksesta: http://pozneronline.ru/2016/08/16423/. Itse asiassa toimittaja vain vastaa erään lukijansa lähettämään kysymykseen. Otsikkooni laitoin jutun avainsanoja, kun Poznerin itsensä käyttämä otsikko ei täysin tunnu taipuvan suomen kieleen.  Palaan siihen hieman alempana.

Vladimir Poznerin kirjoituksia olen referoinut useasti ennenkin. Hän ottaa hanakasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja pyrkii kirjoituksissaan ja TV-esiintymisissään tuomaan esille vaikeitakin asioita pelkistäen. Hän on arvostettu ja kiisteltykin jo 82 vuoden ikään ehtinyt TV-toimittaja. Kärjistäen voi todeta hänen olevan kuin ”kolmen maan kansalainen”, sillä hän on asunut Venäjän lisäksi mm. Ranskassa ja USA:ssa ja tuntee nuo maat omikseen lähes samalla lailla kuin nykyisen kotimaansa. Myös hänen perhetaustansa kertoo monikulttuurisuudesta: isä oli Venäjän juutalaisia ja äiti Ranskan katolisia. Hän on syntynyt Pariisissa, josta hän pian syntymänsä jälkeen hän muutti vanhempiensa mukana USA:han.  Myöhemmin perhe palasi Pariisiin ja lopulta erinäisten vaiheitten jälkeen vuonna 1952 Neuvostoliittoon.  Lisätietoja hänestä voi lukea vaikka täältä.

Vladimir Pozner on tullut venäläisten tietoisuuteen suosituilla TV-ohjelmillaan, joissa hän on keskustellut kiinnostavista asioista kansainvälisestikin tunnettujen henkilöiden kanssa.  Ohjelmissaan ja haastatteluissaan hän on pystynyt hyödyntämään monipuolista kielitaitoaan. Hän on hyvin sanavalmis toimittaja ja osaa pelkistää vaikeat ja monimutkaisetkin asiat helpommiksi hahmottaa.  Toimittajan työn lisäksi hän on viime aikoina tullut tunnetuksi myös ravintolayrittäjänä. Hänellä on Moskovassa oma ravintola, jossa järjestetään silloin tällöin keskustelutilaisuuksia.

Laitan tähän pari englanninkielistä linkkiä. Tässä Poznerin oman talk-shown vieraana on USA:n nykyinen presidenttiehdokas Hilary Clinton: https://www.youtube.com/watch?v=zulHX5jO1yY . Ohjelma on vuodelta 2014. Tässä haastattelussa aiheena on mm. Ukraina ja Krimin niemimaa: https://www.youtube.com/watch?v=RLBFfqMZoXk .

Poznerilla on tapana omilla sivuillaan vastata lukijoittensa lähettämiin kysymyksiin. Tällä kertaa kysymys koskee monikulttuurisuutta eli multikulturalismia (multiculturalism). Meilläkin asiasta on taitettu peistä jo pari vuosikymmentä, tosin viime aikoina pääosin sosiaalisessa mediassa, sillä valtamedia näkee asiassa lähinnä vain yhden totuuden. 

Olen kääntänyt Poznerin jutun, joka siis käsittää kysymyksen ja vastauksen. Itselläni nousee Poznerin kommentista esille asioita, mutten niitä nyt paljoa käsittele. Lähinnä toivon, että tämäkin kirjoitus omalta osaltaan herättäisi ihmisiä ajattelemaan monikulttuurista todellisuuttamme, sen hyviä ja huonoja puolia, että ihmiset eivät kiertelisi ja kaartelisi kehitykseen liittyviä ongelmakohtia vaan pysähtyisivät pohtimaan eikä vain vaitonaisesti hymistelemään. Asiasta kirjoitetaan hyvin paljon ja yleensä asiaa käsiteltäessä tunteet nousevat pintaan. Ehkä tämä ulkomaalaisen näkökulma auttaa lähestymään asiaa analyyttisemmin. Hyväksyn itse Poznerin vastauksen päälinjat, vaikka siitä nouseekin osin ristiriitaisia tuntoja.

Vladimir Pozner on elänyt Neuvostoliitossa, joka oli yhdenlainen monikulttuurinen kokeilu. Kaiken lisäksi se oli liittovaltio, jollaiseen monikulttuurisuus-Eurooppaa ollaan ylhäältä käsin viemässä.

Mennään ennen varsinaista käännöstä hänen juttunsa otsikkoon («Мультикультурализм – такая же прекрасная химера, как коммунизм»). Siinä esiintyy sana khimaira, joka viittaa kreikkalaisen taruston Khimaira-hirviöön: https://fi.wikipedia.org/wiki/Khimaira  (tietoa myös täällä). Otsikossa todetaan, että ”multikulturalismi on samanlainen ihana Khimaira-hirviö kuin kommunismikin oli”. Pozner on kuitenkin kirjoittanut sanan pienellä alkukirjaimella. Näin ollen sanaa on käytetty metaforisesti, jolloin sopivampi  vastine on ’hourekuva’.  Otsikko kuuluu siis käännettynä seuraavasti: ”Multikulturalismi on samanlainen ihana houre, kuin kommunismikin oli”. Sen verran pidän itseäni Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijana, että uskallan tuon ajatuksen hyväksyä. Tosiaankin kommunismi oli aikoinaan suloinen tasa-arvoa huokuva monikulttuurinen ajatus, joka sitten todellisuudessa muuttui hirviömäiseksi houreeksi.

Tässä on juttu käännettynä. Välissä on oma sananvalintaan liittyvä kommenttini. Jutun alussa on kysymys, jonka esittää nimimerkki Anastasija:

”Eikö teistä, Vladimir Vladimirovitsh, tunnu, että multikulturalismin ja ylipäänsä suvaitsevaisuuden idea on saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä, kun se on joutunut kosketuksiin ihmisen itsesäilytysvaiston kanssa? Onhan luonnollista, että ihmiset haluavat elää ja asua ympäristössä, jossa ihmisten tavat ja perinteet ovat tuttuja ja jossa ihmisten käytöksen voi ennakoida. Se olisi ihmisille turvallisin ratkaisu. Ja kun tuohon piiriin ilmestyy ihmisiä vieraasta kulttuurista, he rikkovat sen yhteisöllisyyden tuoden siihen uusia sääntöjä ja haasteita ihmisten selviytymiselle, ja se ilmiselvästi vaikuttaa yhteisön psykologiseen tilaan. Ja katson tämän koskevan kaikkia osapuolia.  Maahanmuuton kysymyksiä käsitellään nykyisin lähinnä talouselämän ja arkielämän kannalta. Minusta ongelma on syvempi ja seuraukset voivat olla vakavampiakin kuin pelkät terrori-iskut. Olisi kiinnostavaa tietää Teidän mielipiteenne, olettehan itse asunut eri maissa. Kiitos teille ja toivotan kaikkea hyvää!”

Tässä on Vladimir Poznerin vastaus:

 ”Kysymykseenne ei ole yksiselitteistä vastausta. Aloittaisin siitä, että multikulturalismi ja suvaitsevaisuus ovat aivan eri asioita. Kaiken lisäksi eri yhteiskunnissa ne käsitetään eri lailla.

Käsittääkseni multikulturalismi edellyttää, että erilaiset kulttuurit voivat elää samassa maassa rauhanomaisesti ja että se on jopa kaikkia hyödyttävä ratkaisu. Teoriassa se vaikuttaa erinomaiselta ajatukselta, mutta en ole löytänyt siitä yhtään käytännön esimerkkiä.

Luonnollisesti esimerkkivaltioksi minulle on esitetty Amerikkaa. Siihen olen vastannut, että sinne saapuneet siirtolaiset muuttivat maahan, jossa ei ollut omaa kulttuuria (jos ei sellaisiksi lasketa intiaaniheimoja, jotka järjestelmällisesti tuhottiin tai ajettiin ”reservaatteihin”).

Maahanmuuttajat ovat Yhdysvaltoihin saapuessaan hylänneet oman kulttuurinsa ja sulautuneet amerikkalaiseen kulttuuriin. Minkäänlaista eri kulttuurien kylki kyljessä –rinnakkaineloa  ei ole ollut eikä ole. On ollut ns. sulatusuuni, johon maahanmuuttaja on sukeltanut ja josta sitten on noussut ylös amerikkalainen. Tosin enää nykyisin se ei ole ihan näin selvä asia. Pikemminkin kyse voisi olla salaattikulhosta, johon on sekoitettu monenlaisia eri palasia mutta jotka eivät sulaudu yhteen.

Kun siirtolainen saapuu maahan omasta kansallisen kulttuurin yhteisöstään, hänellä pitäisi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko integroitua täysin, assimiloitua, jolloin hän kadottaa suoran kosketuksensa omaan vanhaan kulttuuriinsa ja sen kansallisiin erityispiirteisiin, tai sitten… lähteä pois.

Ranskan, Saksan ja Iso-Britannian ym. maiden esimerkeistä me näemme, ettei maahanmuuttajia todellisuudessa yritetäkään integroida uuteen kotimaahansa. Hän vain jää elämään omaan ”ghettoonsa”, jossa hänen erilaisuutensa korostuu. Minusta tässä kehityksessä on tullut ja on tulemassa raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla verilöyly.

Mielestäni multikulturalismi on ihana hourekuva, aivan kuin kommunismikin oli.  Ja sillä on sama puute. Se ei hyväksy ihmisiä sellaisina, kuin he ovat, se on tehnyt virheen ihmisluontoa arvioidessaan.

Mitä sitten tulee suvaitsevaisuuteen, niin ehdotan, että tässä yhteydessä käytettäisiin toista vastaavaa sanaa: sietäminen (sietokyky).”

…

Välikommentti:

 Selvennän Vladimir Poznerin sanavalintoja, koska hän viittaa venäjän kielen sanaan. Hän käyttää venäläisperäistä sanaa терпимость ’terpimost’ , jonka olen yllä suomentanut ”sietämiseksi”. Se kuvaa mielestäni osuvasti venäjän sanankäyttöä. Yleensä käytetään englantilaisperäistä sanaa толерантность  (tolerantnost’), jonka suomalainen vastine on sana suvaitsevaisuus. Pozner vielä tarkentaa, mitä hän ymmärtää sietämisellä monikulttuurisuuden yhteydessä.

…

”Ymmärrän tämän niin, että olen velvollinen ottamaan huomioon ympärilläni olevien ihmisten tavat, ihon värin, seksuaalisen suuntautumisen ym. heille ominaiset seikat. Näin minun tulee kuitenkin toimia vain siihen pisteeseen asti, ettei niistä tule este noudattaessani omia tapojani eivätkä ne siis häiritse omia elämänympyröitäni.

Kerron vielä konkreettisen esimerkin. Monissa maissa on nyt kiihkeitä keskusteluja samaa sukupuolta olevista avioliitoista. Nehän eivät häiritse minua menemästä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. Niin, minusta avioliitto samaa sukupuolta olevan kanssa tuntuu oudolta, en voi sitä hyväksyä, mutta se ei kuitenkaan saa olla peruste sen kieltämiselle.¨

Toisin sanoen suvaitsevaisuus (sietäminen) tarkoittaa valmiutta hyväksyä toisenlainen käytös, toisenlainen suhtautuminen, mutta raja tulee vastaan silloin ja siinä tapauksessa, jos tuo toisenlainen käytös rajoittaa omaa käytöstäni ja suhtautumistani. Tämä on aivan kuin tie, jossa on kahdensuuntainen liikenne.”

Khimaira Apuliasta n. 350-340 eaa.

…

Omaa pohdintaani:

Poznerin esittämä esimerkki samaa sukupuolta olevien avioliitosta on sopivan kimurantti. Alkaa miettiä, voiko avioliittolainsäädännön muutos olla jollekulle häiriöksi. Voihan lainsäädännöllä olla seurauksia, jotka saattavat ylittää jonkun sietokyvyn.  Toiseksi niiltä, joille samaa sukupuolta olevien avioliitto on ristiriidassa oman uskonnollisen tai muun vakaumuksen kanssa, tuossa sietokyvyssäkin vaaditaan kyllä venymistä.

Integroitumisen epäonnistuminen ei ole meille mikään uusi asia. Esimerkiksi Ranskan maahanmuuton tilanteesta on muistaakseni Timo Vihavainen varoittanut jo lähes kymmenen vuotta sitten, joko kirjassaan Länsimaiden tuho tai jossakin blogitekstissään.

On todellakin selvää, että Euroopassa on tullut raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla isompi katastrofi. Vähintä mitä tässä voi nyt tehdä, on se että, annetaan ihmisille edes vapaus pohtia erilaisia uhkakuvia ja keskustella niistä.  Ei hyssytellä, ei leimata, ei provosoida. Annetaan ihmisten olla järkeviä eikä jämähdytä pelkästään toistamaan ”Pelolle ei pidä antaa valtaa” –tyyppisiä mantroja.

Heitän tähän yhden uhkakuvan, joka liittyy valtamedian käytökseen.  Tässä tulee kyllä minullakin mieleen kommunistinen Neuvostoliitto, jossa tiedotusvälineet suitsittiin palvelemaan virallista ideologiaa. Länsimaisesta mediasta on tullut tietyn poliittisen agendan ajomies ja edustaja. Asiapitoinen uutisointi on jo historiaa. Luottamus valtamedian tyyliin horjuu. Tarvittaessa se mustamaalaa, hyökkää, sensuroi, värittää ja vääristelee faktoja ihan vain siksi, koska asiat ovat ristiriidassa sen omaksuman valtaideologian kanssa tai jutuissa esiintyvät henkilöt edustavat erilaista kantaa. Röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja.  Ja tässä virrassa media on kritiikittä tukemassa samoja voimia, jotka hyvin hanakasti ajavat ja edistävät monikulttuurisuuden ideologiaa. Haittavaikutuksista tietysti vaietaan mahdollisuuksien mukaan.

Samalla joskus media ajautuu ideologiaansa palvoessaan sellaiseen imelään lepertelyyn ja kaunisteluun, että siirappiset melodraamat ovat niiden rinnalla asiaproosaa. Tämä on alkanut näkyä kaikessa, jopa olympialaisten selostuksissa.

Tällaisessa kehityksessä demokratia on koetuksella. Siitä on tulossa samanlainen kaunis sana, kuin kommunismin iskulauseet.  Johdonmukaisesti edetään, niin demokraattiset vaalit ovat kai pian historiaa. Silloin voittajaksi pääsee se, joka laskee äänet.

Olemme isompien voimien vietävinä. Toivoa sopii, että ihmiset jaksaisivat valvoa, että tässä raastavassa kahtia jakautuneessa tilanteessa ihmisillä säilyisi terve kylmähermoinen ajattelu- ja päättelykyky.  Vladimir Pozneria arvostan juuri siksi, koska hänessä on vielä nähtävissä oikea journalisti, ei mikään ideologiaansa suitsuttava hömppäveikko tai -sisko. Toivottavasti hänen kaltaisistaan ei tule reliikkejä.

BORIS NEMTSOVIN MURHA – MIKSI? KUKA?

Asuin 90-luvun lopulla Moskovassa ja seurasin silloin Venäjän poliittista elämää paljon aktiivisemmin kuin nykyisin. Noilta ajoilta on Boris Nemtsovin hahmo tullut tutuksi. Hän kuului presidentti Boris Jeltsinin lähipiiriin. Häntä pidettiin jopa varteenotettavana seuraajaehdokkaana.  Hän oli nuori nouseva tähti, kaiken lisäksi komea sanavalmis mies, naisten mieleen. Ihanteellinen poliitikkotyyppi! Hän nousi maan historian nuorimmaksi varapresidentiksi ja kuvernööriksi. Sitten kävi niin kuin silloin kävi monelle muullekin. Hän jäi taustalle eikä 2000-luvulla nousu valtakunnallisen politiikan huipulle enää onnistunut.

Palkkamurhat olivat tuolloin 90-luvulla tavallisia. Minäkin olin vähällä päästä yhden liikemiehen murhan silminnäkijäksi. Tämän johdosta en tätäkään murhaa kovasti ihmettele.

Ensimmäinen ihmettelyni aihe oli se, että noin merkittävä poliitikko kävelee Moskovan keskustassa noin vapaana, olisi käyttänyt edes taksia. Kerran olin Helsingissä erään moskovalaisen toimittajan kanssa. Vastaamme käveli eräs entinen suomalainen presidenttiehdokas. Mainitessani siitä hän totesi, että ei Moskovassa tuon tason henkilöt kulje noin vapaana. Nemtsov oli kuitenkin entinen varapresidentti ja avoimesti vallanpitäjiä kritisoiva henkilö.

Suomalaisen median uutisoinnilta en odottanutkaan mitään syvempää analyysiä. Iltapäivälehdet ja MTV tuntuvat liittävän murhan samaan riviin muun Putinin vastaisen hehkutuksensa kanssa. Yleisradiosta löysin sentään yhden jutun, jossa on hieman monipuolisempaakin pohdintaa. En laita nyt linkkejä, koska tilanne elää koko ajan. Tänään sunnuntaina on luvassa Nemtsovin muistokulkue Moskovan keskustassa. Siihen liittyen uutisia kyllä riittää.

Pohdiskelen tässä hieman murhan syitä ja taustoja Venäjän mediasta löytämäni informaation pohjalta. Aika luettelonomaiseksi se kuitenkin jää. En erittele lähteitä, koska en katso sitä tässä vaiheessa tärkeäksi. Yksi lainaus siellä on, sen yhteydessä olen maininnut kirjoittajan. Ei minulta vastauksia heru. Niitä heruu vain suomalaisilta iltapäivälehdiltä ja mtv:ltä.  Olen avuttoman tietämätön murhan tarkoitusperistä. Joillekuillehan tällaiset tapahtumien käänteet antavat tukea ja ruokkivat heitä heidän pyrkimyksissään. Mieleen tulee myös historialliset yhteydet alkaen ensimmäisen maailmansodan käynnistäneistä tapahtumista. Yhtäkaikki, sen tiedän, että monet venäläiset tuttavani ovat tällä hetkellä hyvin sekaisessa mielentilassa. Mitäköhän tästä seuraa?

…

Kaikki murhapaikkaa ja ajankohtaa myöten viittaa sitten, että murha on tehty Vladimir Putinin päänmenoksi. Myös henkilön valinta viittaa siihen. Ymmärrän niitä, joiden mielestä Boris Nemtsov on uhrilammas, vaikka se rajulta ajatukselta tuntuukin.

Näistä syistä moni Vladimir Putinia tähän asti hiljaisesti tukenut Venäjän kansalainen kääntyy nyt Putinia vastaan. Näin minusta tuntuu, sillä kyllä venäläiset omissa käänteissään ovat hyvin tunnevaltaisia ja äkkipikaisia.

Ei ole mielestäni järkisyitä siihen, että Putinin hallinto olisi murhan takana.

Putinin kriitikkoja tämä ei tietenkään estä käyttämästä murhaa räikeästi omiin tarkoituksiinsa. Kiinalaista sanontaa mukaillen muuriin on alkanut tulla yhä syvempiä säröjä, kansanjoukot ryntäävät sitä kaatamaan.

Joillekin piireille tämä sopii vallan mainiosti. Nemtsov oli nyttemmin jo symboliseksi muuttunut hahmo. Hänestä on hyvin helppo ruveta rakentamaan myyttiä.

Boris Nemtsovin murhan lähin silminnäkijä oli hänen yli 30 vuotta nuorempi naisystävänsä, ukrainalainen malli Anna Duritskaja He olivat yhdessä poistumassa punaisen torin vieressä sijaitsevan GUM-tavaratalon kahvilasta kohti Nemtsovin kotia. Se, että murhaajat eivät kajonneet naiseen, kertoo myös jotakin. Murhaajat ovat olleet hyvin ammattitaitoisia palkkamurhaajia. Joko naisystävään ei ole saanut kajota tai sitten he ovat vakuuttuneita siitä, etteivät he jää kiinni.

Boris Nemtsovin naisystävä, ukrainalainen valokuvamalli Anna Duritskaja

Tietojen mukaan naiselle oli vastikään tehty Sveitsissä abortti. Nainen on kotoisin Kievistä. Hänen vanhempansa eivät katsoneet sitä hyvällä, että hän seurusteli yli 30 häntä vanhemman miehen ja vielä poliitikon kanssa.

Nemtsov oli merkittävä poliitikko. Hän toimi viime aikoina Jaroslavlin  alueparlamentissa. Venäjän Duman jäsen hän ei ollut. Vaikka hän oli mukana Putinin vastaisessa oppositiossa, hän ei ollut liikkeen aivan keskeisimpiä hahmoja. Näin väitän, vaikka monet ovat varmasti eri mieltä. Toki hän oli keskeinen, mutta tuskin häntä aivan korkeimman tason kaavailuihin laskettiin mukaan.  

Merkittäväksi hänet tekee Ukrainan tapahtumat. Nemtsoville oli Ukrainaan erityisen läheiset suhteet. Hän tunsi henkilökohtaisesti presidentti Petro Porošenkon. Hän puolusti Venäjällä Ukrainaa. Lisäksi myös tyttöystävä oli yksi side.

Donbassiin tai Luganskiin hänellä ei ollut suhdetta eikä häntä siellä tunnettu. Ei tunnu kovin vahvoilta väitteet, että separatistien vallassa olevien alueiden kannattajat olisivat murhan takana. Toki mahdollista on, että Donbassin ja Luganskin alueiden Ukrainasta eroamista ajavat venäläiset patriootit olisivat sen takana, mutta tuskin hekään haluavan presidentti Putinin asemaa näin vahingoittaa.

Toimittaja Maksim Shvechenkon näkemyksen mukaan Boris Nemtsov oli ukrainalaisille symboli. Hän oli uudenlaisten mahdollisuuksien symboli, siinä mielessä keulakuva. Sodassa tarvitaan symboleita. Eikä siinä yhteydessä ihmisen elämälläkään ole arvoa. Tarkoitus pyhittää keinot.

Kieville Nemtsov on putinvastaisen ”demokraattisen länsimielisen” Venäjän symboli - sen Venäjän, joka ei hyväksy ”rauhanomaiseen Ukrainaan hyökänneen verisen tyrannin rikollisia toimia”. Kievissä hän on symbolina sille mahdollisuudelle, että Moskovan valta on kaadettavissa ja voitto sodassa, jonka Kiev on julistanut isänmaalliseksi ja antivenäläiseksi (lue: antiputinilaiseksi), on saavutettavissa.

Näin toteaa lauantaisessa Facebook-päivityksessään Boris Nemtsovia kovasti arvostava ja murhasta järkyttynyt Shevchenko, joka huolimatta ylistävästä asenteestaan lukeutuu Nemtsovin poliittisiin vastustajiin. Kyllä on muitakin poliittisia vastustajia, jotka muistelevat Nemtsovin persoonaa hyvin myönteisessä valossa.

Shevchenkon mielestä Nemtsov on Kieville äärimmäisen tärkeä ja olennainen symbolinen hahmo sodassa Venäjää sekä Donbassin ja Luganskin kansantasavaltoja vastaan. Todettakoon kuitenkin varmuuden vuoksi, että ei Shevchenko vapaamuotoisessa ja myös tunnevoimaisesti pohdiskelevassa kirjoitelmassaan usko Porošenkon olevan murhan takana.

Motiiveja murhalle voi toki olla monenlaisia. Boris Nemtsovin asianajaja ja juridinen neuvonantaja Vadim Prohorov toteaa, että murhaan taustalla voivat olla vain poliittinen motiivi, koska isossa bisneksessä hän ei ollut nykyisin mukana ja yksityiselämässäkin asiat olivat hänen mielestään kunnossa. Asianajaja lisää, että jokin kuukausi sitten hän oli saanut murhauhkauksen.

Kyllä minustakin tuntuisi oudolta, että murhan oli suorittanut jokin Nemtsovin naisseikkailuista käärmeentynyt mustasukkainen osapuoli.

Bisnekseen sen sijaan voisi liittyä Nemtsovin toiminta Jaroslavin alueen parlamentissa. Tämäkin vaihtoehto on otettava huomioon. Ja voisi kai murhaan löytyä motiiveja myös Nemtsovin mahdollisista yhteyksistä Ukrainan oligarkkeihin.

Yksi mahdollisuus on se, että äärimuslimipiirit ovat kostaneet Nemtsoville tämän avoimen esiintulon Pariisissa vastikään tapahtuneen muslimien murhaiskun johdosta.

On sitten vielä yksi paljon ehkä suosiota saava näkemys, että murhan takana on Washington, joka pyrkii hinnalla millä hyvänsä saamaan Putinin vallan kaadettua.

Jos kyseessä on poliittinen murha, niin kyllä tässä tuo uhrilammas-ajatus tulee väkisinkin mieleen. Ei Nemtsov nykypäivänä erityisen vaarallinen hahmo ollut, että hänet olisi pitänyt poliittisten motiivien johdosta murhata. Toisaalta kyllähän presidentti Putinin hallinto on tehnyt muitakin ylilyöntejä. Ei ole mitään mieltä tuomita oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyita joulukuussa heppoisin perustein tai pitää Nadija Savtšenkoa Venäjällä edelleen vangittuna (http://fi.wikipedia.org/wiki/Nadija_Savt%C5%A1enko). Tulee sekin taas mieleen, että presidentin hallinnossa voi olla sitä itseään murentavia voimia.

LISÄYS

Julkaistuani kirjoituksen menin tutustumaan viimeisiin kirjoituksiin. Silmiini hyppäsi ensiksi Yleisradion uutisotsikot. Sitten näin Vladimir Poznerin tekstin (http://pozneronline.ru/2015/03/10581/).

Pozner oli murhan sattuessa USA:ssa. Hän toteaa, että uutisoinnissa pitäydyttiin vain yhdessä näkökulmassa, joko suoraan tai kiertotietä. Se oli Vladimir Putinin työtä. Hän ja hänen apurinsa tappoivat oppositiojohtaja Boris Nemtsovin ja teki sen tietoisesti protestimarssin aattona. Tätä näkemystä ei asettanut kukaan kyseenalaiseksi. Ei ollut edes epäilijöitä.

Demokraattisesti ajatteleva ja joskus liberaaleja vahvastikin myötäilevä Pozner näkee asian niin kuin minäkin yllä taivun. Murhan takana on oltava Putinin vastustajat. hänenkin mielestä Siihen viittaa myös murhapaikka.

Pozner on jyrkästi niitä vastaan, jotka tässä vaiheessa asettavat murhan syylliseksi Vladimir Putinin (hänen mukaansa iskulauseita tyyliin ”Tänään Nemtsov – huomenna sinä” on jo leviämässä). 

Nemtsov ei hänen mukaansa ollut mikään poliittinen uhka Vladimir Putinille ja hänen lähipiirilleen. Pozner itse sanoo tunteneensa Nemtsovin ja on hänestä vain positiivista kerrottavaa. Poznerin mukaan Putin on toimiaan tarkasti punnitseva henkilö ja hän kyllä olisi tajunnut tällaisesta teosta aiheutuvan suurta vahinkoa.

Ylen jutuista paistaa tuo samainen amerikkalainen näkemys, johon Pozner viittasi. Kaiken pohdinnan suorana tai epäsuorana taustaolettamuksena näyttää olevan, että Putin on syyllinen.  

Andrei Zvjagintsevin elokuva Leviatan (Leviathan), osa II

Andrei Zvjagintsev

En ole edelleenkään vielä nähnyt Andrei Zvjagintsevin elokuvaa Leviatan (Leviathan). Kuitenkin palaan taas aiheeseen. Laitan tähän alkuun linkin The Guardianin elokuvaa käsittelevästä kirjoituksesta: http://www.theguardian.com/film/2015/jan/16/leviathan-russian-reaction-oscars-golden-globes.

Voisin mainita alkuun muutaman sanan Venäjän kulttuuriministerin Vladimir Medinskin esittämästä kritiikistä. Hän käytti elokuvasta nimitystä «Рашка-говняшка». Minun on vaikea suomentaa ilmausta, mutta hyvin halveeraava se kuitenkin on. Lisäksi sen käytöllä voi olla minulle tuntemattomia taustoja. Alkuosa ”raška” on muunnos sanan Venäjä englanninnoksesta (Russian). ”Govnjaška” on sen sijaan deminutiivi eli eräänlainen ”hellittelymuoto” sanasta govno (говно, lausutaan ”gavnoo”) ’paska’. Jokainen voi tämän pohjalta itse miettiä sopivinta käännösvaihtoehtoa (jos unohtaa lähtökielen luomat rajoitukset, minulle tulee mieleen vapaasti mukailtu ’ruskaa pakkasella’). Tuon ilmaisun jälkimmäistä sanaa ei ole julkisuudessa sopivaa käyttää. Varsinkaan ministerin suusta sitä ei odottaisi missään nimessä kuulevan. Kaiken lisäksi ministeri meni käyttämään ilmausta Venäjän parlamentin eli Duuman tiloissa, erään merkittävän poliittisen ryhmän (Venäjän kommunistisen puolueen) tilaisuudessa. Tämä nosti tietysti aikamoisen äläkän, minkä vuoksi ministeri on joutunut julkisuudessa katumaan sanojaan (http://lenta.ru/news/2014/12/15/rashka/). Ja ministeriökin on sittemmin ilmaissut kantanaan, että ministeri on ilmaissut kantansa yksityishenkilönä (kirjailijana), ei kulttuuriministerinä (http://www.rbc.ru/rbcfreenews/548ef0922ae5962a8c159f29). Medinski toteaa anteeksipyynnössään löytäneensä ilmaisun elokuvaa käsitelleistä blogikirjoituksista.

Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski

Sittemmin ministerin lausuma on herättänyt sosiaalisessa mediassa laajaa huomiota ja keskustelua. Ollaan ennen kaikkea syvästi närkästyneitä ministerin kielenkäytöstä, mutta se on myös kirvoittanut keskustelua elokuvasta puolesta ja vastaan. Näyttää siltä, että mm. Venäjän kommunistisen puolueen sisällä elokuva on tuomittu.  

Sitten haluan tähän yhteyteen kertoa yhden syyn, miksi elokuva on herättänyt minussa kiinnostusta. Vähän ennen kuin sain ylipäänsä tietää elokuvasta, katsoin Vadim Dubrovitskin Anton Tšehovin klassikkonäytelmään Ivanov perustuvan elokuvafilmatisoinnin nimeltään Ivanov (Ивановъ, 2010). Elokuva on herättänyt minussa paljon ajatuksia ja olin jo alkanut kirjoittaa siitä juttua, kun vastaan tuli Leviatan. Zvjagintsevin elokuva alkoi kiinnostaa myös siksi, että siinä ja Ivanovissa miespääosaa esittää sama näyttelijä – Aleksei Serebrjakov. Mielestäni hän on onnistunut Nikolai Aleksejevitš Ivanovin roolissa todella hyvin. Hänen suoritustaan Leviatanissa Nikolai Sergejevin roolissa en pysty vielä arvioimaan, mutta ainakin se näyttää vaativalta. Ohjaajalla lienee ollut näyttelijän valintaan päteviä perusteita. Minulle Ivanov on elokuvana tyyppiesimerkki venäläisestä melankoliasta. Serebrjakov pystyy välittämään hahmonsa historian taakasta perimän näköalattomuuden. On mielenkiintoista, millaisen yhteyden Serebrjakov luo minussa aikanaan näiden kahden elokuvan välille, kun saan vain joskus tuon toisen katsottua.

Leviatanin pääosan esittäjä Andrei Serebrjakov elokuvassa Ivanov

Siirryn nyt sitten varsinaiseen kirjoitukseni pääasiaan. Nimittäin tänä aamuna huomasin, että myös Vladimir Pozner on katsonut elokuvan ja kirjoittanut siitä mielipiteensä omille kotisivuilleen: http://pozneronline.ru/2015/01/10158/. Poznerin mielipiteitä ja haastatteluja olen esitellyt aiemmin useaan kertaan.

Pozner viittaa aluksi Tohtori Zhivagon tapaukseen ja Boris Pasternakin kohtaloon. Romaanihan kiellettiin Neuvostoliitossa ja se sai sittemmin Nobel-palkinnon. Poznerin mukaan monet Leviatanin arvostelijat ovat nostaneet sen tietoisesti tähän yhteyteen. Tuolloin vain todella harvoilla Neuvostoliiton kansalaisilla oli tuo Pasternakin romaani mahdollista lukea. Se ei silti ollut esteenä sille laajalle tuomitsemiselle, jonka Pasternak sai kotimaassaan kokea.  Hänet tuomittiin kollektiivisesti neuvostovastaisuudesta, hän joutui julkisen häpeän kohteeksi ja erotettiin myös Neuvostoliiton kirjailijaliitosta. Näihin tapahtumiin Pozner rinnastaa omalla tutulla ironiallaan ne, jotka syyttävät Zvjagintsevia ”russofobiasta”. Hän lisää, että onneksi Zvjagintsevin ei enää nykypäivänä tarvitse kokea Pasternakin kohtaloa, vaan hän voi jatkaa elokuvien tekoa entiseen malliin. 

Pozner viittaa sitten kulttuuriministeri Medinskin lausuntoihin (ja yllä mainittuun ”raška-govnjaškaan”) todeten, että niistä huolimatta Zvjagintsev saanee tulevaisuudessaankin rahoitusta projekteilleen.

Hän kertoo katsoneensa kaikki Zvjagintsevin tähänastiset elokuvat ja pitää Leviatania on niistä parhaimpana. Hän ei ole siitä ihan täysin hurmaantunut, mutta elokuva teki häneen kuitenkin vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja kuvaus oli loistava. Eniten hän kuitenkin vaikuttui siitä, että elokuva kertoi säälimättömän totuuden. Hänen mielestään yrityksillä mollata elokuvaa arvostelemalla sen rivoja puheita ja yltiöpäistä alkoholin käyttöä pyritään vain kiinnittämään huomio pois elokuvan ytimestä. Epäolennaisella tyhjänpuhumisella elokuvasta viedään sen purevin terä pois.

Elokuvan ydin on siinä, että Leviatanin – siis valtion - edessä tavallinen ihminen on täysin puolustuskyvytön. Korruptoitunut ei ole vain Valta vaan myös Kirkko, joka on itse asiassa kasvanut Valtaan kiinni. Se ei ole olennaista, miten hyviä tai huonoja ihmisiä Zvjagintsev katsojien eteen tuo, vaan se, miten lohduton noiden ihmisten asema vallan edessä on. Sen Zvjagintsev osoittaa Poznerin mukaan erityisen vahvasti ja vakuuttavasti.

Pozner kiteyttää:

”Voi olla Zvjagintsevin kanssa eri mieltä ja väittää vastaan. Ei saa kuitenkaan syyttää Zvjagintsevia russofobiasta, sillä tällaisen elokuvan on pystynyt tekemään vain Venäjää syvästi rakastava ihminen, jonka sydän kärsii sen puolesta.”

”Eikä tähän liittyen saa syyttää Zvjagintsevia siitä, että hän olisi tehnyt antivenäläisen elokuvan saadakseen Golden Globe –palkinnon tai Oscarin. Tämänkaltaisten väitteiden esittäminen ei ole vain typerää vaan se on myös katalaa. Se olisi samaa kuin syyttäisi Pasternakia, Solženitsynia ja Brodskia siitä, että he ovat kirjoittaneet proosaa ja lyriikkaa saadakseen Nobelin ja harjoittaneet siksi neuvostokansan ”mustamaalaamista”. Zvjagintsev ei mustamaalaa ketään. Hän näyttää totuuden niin kuin hän sen itse näkee. Saako hän Oscarin vai eikö saa, ei minua kiinnosta vähääkään. Sen sijaan minua huolestuttaa monilukuisten venäläisten kyvyttömyys nähdä itsensä sellaisina kuin he ovat.”

Loppuun Vldimir Pozner heittää vielä pienen ”kritiikinkin”:

”Itseäni koskien minulla on Zvjagintseville vain yksi moite: hän vie minulta toivon kertoessaan, ettei näe valoa tunnelin päässä. Sellaisen vakaumuksen kanssa en voi elää.”

Maksim Shevchenko on niin ikään kirjoittanut facebook-sivuilleen jatkokirjoituksen elokuvasta. Hän löytää yhteyksiä Mel Gibsonin Maya-kulttuurin rappiota kuvaavaan elokuvaan Apocalypto (2006): http://fi.wikipedia.org/wiki/Apocalypto. Minä tunnen kovin huonosti näitä viime vuosien suurelokuvia enkä näin ollen voi arvioida Shevchenkon näkemystä. Sen sijaan näistä poliittisista allegorioista tulee mieleen eräs oman nuoruuteni viihteellinen suuren yleisön kauhuelokuva, Steven Spielbergin Tappajahai vuodelta 1975. Vertailua en tässä yhteydessä yritäkään tehdä. Toteanpa, että tuolloin keskustelimme vakavissamme siitä, että tuo elokuva on poliittinen allegoria. Nyt huomaa, että tällaiset tulkinnat eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Liekö sitten Spielberg piilottanut sanomansa niin taitavasti?

Loppuun laitan Leviatanista muutaman kuvan:

NIKOLAI GOGOL – kotimuseosta, kirjailijasta itsestään ja vähän muustakin

Aloitan kotimuseosarjani Gogolin kotimuseosta. Museo sijaitsee Nikitski bulevardilla vilkkaan Novyj Arbat –kadun liepeillä (http://www.domgogolya.ru/museum/ ). Lähin metroasema on Arbatskaja, ja lähellä on myös tunnettu kävelykatu Arbat, jossa puolestaan sijaitsee Aleksandr Pushkinin kotimuseo. Ja mainitaan vielä sekin, että Mihail Lermontovin kotimuseo sijaitsee aivan Novyj Arbat –kadun korkeiden harmaiden kerrostalojen takana olevalla pikkukadulla samalla puolella kuin Gogolin museo. Eli pienissä ympyröissä liikutaan.

Gogolilla ei ollut varsinaisesti omaa asuntoa. Kyseessä on kreivi Aleksandr Tolstoin kartano. Siellä kirjailija vietti elämänsä neljä viimeistä vuotta. Uskonnollisen hurmoksen vuoksi mieleltään järkkynyt kirjailija kuoli 42-vuotiaana vuonna 1852.

Kadulta pihalle mentäessä suoraan edessä on kirjailijan patsas, josta löytyy kuva edellisen kirjoitukseni yhteydessä. Kartano on oikealla puolella.  Se on keltainen kaksikerroksinen, mielestäni komea rakennus. Varsinainen museo on rakennuksen alakerrassa. Yläkerrassa sijaitsee kirjasto ja luentosali, nekin ovat näkemisen arvoisia. Kannattaa tutustua museon englanninkielisille sivuille. Sieltä avautuu komea näkymä: http://www.domgogolya.ru/en/.   

Koululaiset odottavat pääsyä museoon

Gogolin teosten hahmoja patsaan kivijalassa

Pihan keskellä olevan patsaan jalustaan on veistetty hänen teostensa roolihahmoja. Saapuessani museoon patsaan ympärillä pyöri koululaisia, sillä samanaikaisesti museoon oli menossa peräti kaksi koululaisryhmää. Tämä saikin museon lähinnä tyypillisenoloisista venäläisistä babushka-mummoista koostuvan henkilökunnan kovin touhukkaaksi. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoiden henkilökunta muuttuu jollain lailla taiteilijan tai hänen roolihahmojensa kaltaisiksi. Tämä pätee erityisesti Gogolin museoon. Toki mielikuvitukseni rullaa joskus vilkkaasti, mutta väliin tuntui, että nuo minun mielestäni herttaiset mummot olivat kuin suoraan Kuolleiden sielujen, Reviisorin tai pietarilaisnovellien maailmasta.

Ymmärsin mummojen puheesta, että yleensä museossa ei vierailijoita käy kovin runsaasti. Tämä perjantai-keskipäivä sattui kuitenkin olemaan poikkeus. Oli kaksi koululaisryhmää. Teinit änkeytyivät pieniin huoneisiin ja oppaille oli tärkeä haaste saada nuoret kiinnostumaan ja eläytymään 1800-luvun puolenvälin maailmaan.  Tutustuin hieman netissä kirjoitettuihin palautteisiin museosta. Ne tuntuivat olevan pääosin myönteisiä. Niiden perusteella kyseessä on kuitenkin verrattain suosittu kirjailijamuseo.

Minuun tuo koululaisryntäys vaikutti sillä tavalla, että jouduin aloittamaan kierrokseni hieman poikkeavasti eri huoneista kuin yleensä. Koululaiset tutustuivat aluksi kirjailijan asuintilaan, minä aloitin tutustumiseni kirjailijan tuotantoa esittelevästä huoneesta, joka itse asiassa keskittyi Reviisoriin.

Lähes samaan aikaan museoon saapui venäjän kieltä osaamaton amerikkalainen nuorehko mies. Tuntui aluksi, että jäämme molemmat koululaisten jalkoihin, mutta tässä toteutui kotimuseon hieno piirre, josta kirjoitin edellisessä tekstissäni (johdanto). Kävijä on aina vieras, ja henkilökunta ottaa vieraat vastaan kuin kotiinsa. Vastaanotto oli vieraanvarainen ja ystävällinen. Eräs mummo ohjasi meidät molemmat käymään huoneet läpi eri järjestyksessä eikä siitä ainakaan minulle ollut yhtään haittaa. Ymmärsin oikein hyvin, että tuo museovierailu oli paljon tärkeämpi noille teineille, kuin meille pintaa tuijottaville turisteille. Kyse oli heidän oman kulttuuriperintönsä tukijalasta – klassikosta, jonka teoksiin ja henkilöhahmoihin he pääsevät tulevaisuudessa enemmän tai vähemmän perusteellisesti tutustumaan elleivät jo ole tutustuneet. Museovierailu on heille ensiksikin informatiivisesti tärkeä tapaus ja toisekseen myös mukava piriste koulun normaaliin arkeen. He näyttivät muuten ihan mukavilta nuorilta ja kaiken lisäksi uteliaisuutta ja innostusta oli ilmassa. Tämän voi tulkita positiiviseksi kannanotoksi venäläistä koululaitosta kohtaan.

Minua ja amerikkalaista miestä ohjannut mummo osoittautui liiankin innostuneeksi hääräilijäksi. Minä uskon, että eivät ne aina noin käyttäydy. Koululaisryhmät olivat vain saaneet mummot hieman pois tolaltaan. Minusta kaikki oli normaalia venäläistä temperamenttia, ja nautin kaikesta näkemästäni. Jenkkipoika oli kuitenkin sietokykynsä rajoilla. Ei se päällepäin näkynyt, koska kyseessä oli perusluonteeltaan hiljainen ja muutenkin säyseä kirjallisuuden harrastaja. Jos hän olisi ollut luonteeltaan hiemankin kiivaampi tai itsepäisempi, olisi hän hermostuksissaan tuulispäänä häipynyt koko paikasta. Minulle hän tokaisi lakonisesti, että ”nämä venäläiset mummot ovat pikkukenraaleja”. Yritin selittää jotain venäläisestä mentaliteetista, mutta ei se hänen kantaansa lieventänyt. Hänellä oli englanninkieliset selostukset huoneista ja esineistöstä. Siihen hänellä ei mummojen innon takia ollut kuitenkaan paljoa mahdollisuutta tutustua. Jenkkipoikaa kiusasi sekin, että museossa ei ollut yhtään englanninkielistä henkilöä.  Mummojen ohjailusta hän ei päässyt perille.

Sain tältä harvapuheiselta myös toisen kommentin: ”Minusta tämän tason kirjailija ansaitsisi kunnollisen museon.”

Kun jenkkipoika oli mennyt toiseen huoneeseen, mummo totesi minulle innoissaan salaa kuiskaten kuin ylpeä talonemäntä, joka on saanut ulkomaalaisen vieraan: ”Oi, hän on amerikkalainen! Olen lukenut Franklin Rooseveltin muistelmat. Mikä upea persoona!” Mietin jälkeenpäin tätä tilannetta. Innostunut hän kyllä oli saadessaan tavata ulkomaalaisia. Mutta ehkä häntä myös hieman harmitti vieraan kylmäkiskoisuus.

….

Nyt on kai aika jo siirtyä kertomaan itse näyttelystä. Varoitan kuitenkin, että saatan sortua liikaa sivuseikkoihin. Ei siis ole odotettavissa mikään loogisesti etenevä selostus.

Ensimmäinen tutustumani huone oli pääasiassa omistettu Reviisori-näytelmälle. Kyseessä oli kreivi Tolstoin entinen vierashuone.   Seinäesitteessä kerrottiin, että viides päivä marraskuuta 1851 Gogol luki näytelmäänsä ryhmälle kirjailijoita ja näyttelijöitä. Näytelmää oltiin valmistamassa erään moskovalaisen teatterin näyttämölle. Huoneen esittelyä varten oli tehty audioesitys, joka koostui pätkästä näytelmää. Siinä kuului se kuolematon lause, joka on jäänyt mieleeni jo lukioajoilta, kun minulla ei vielä ollut mitään suunnitelmia venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnoista. Kyseessä on tietysti kaupunginpäällikön repliikki: ”Miksi nauratte? Itsellenne nauratte.”

Audioesitykselle en lämmennyt, ja keskityinkin ihailemaan huonetta, joka oli kauniisti sisustettu. Seinällä oli muutamia kuvia, joista ikuistin Gogolin nuoruudenkuvan. Hänen nenänsä näytti jo teinipoikana olevan suunnattoman pitkä. Omasta nenäkompleksistahan hän kirjoitti ehkä parhaan kertomuksensa, monimielisen ”Nenän ” (Нос). Se on aikansa huomioon ottaen ihmeen moderni teos, joka on sittemmin innoittanut mm. Franz Kafkaa ja Philip Rothia. Yhdessä muiden pietarilaisnovellien (mm. Päällysviitan [ Шинель]) kanssa se on mullistanut kaunokirjallisen kerronnan.  

Nikolai nuorukaisena

Toki huoneessa oli maalauksia ja piirroksia myös muista henkilöistä. Erityisesti pitää mainita keisari Nikolai I:n maalaus. Vaikka Reviisorissa irvailtiin korruptiota ja ahneutta, keisari kuitenkin piti siitä niin paljon, että päästi sen läpi sensuurista sallien sen julkaisemisen ja esittämisen. Se on luonnollisesti syy, miksi keisari on saanut kuvansa huoneeseen. Vladimir Nabokov taisi Gogol-kirjassaan todeta, että keisarille sattui tässä asiassa lipsahdus, mutta onneksi niitäkin näillä suurmiehillä sattuu. Virallisesti kuitenkin kerrotaan keisarin vain pitäneen näytelmästä.

Lähes jokaisessa huoneessa oli jonkinlainen audio- tai audiovisuaalinen esitys. Ne oli ilmiselvästi tehty koululaisille. Aikuisesta kävijästä ne tuntuivat hieman naiiveilta. Koululaisille ne tietysti olivat jännittävämpiä kokemuksia. Uskon, että tuo yllä mainittu ja hienosti esitetty Reviisorin kohtauskin saa monet nauramaan.

Toinen huone oli kai jonkinlainen pienempi vierashuone. Olennaisinta tässä on kuitenkin, se että siinä huoneessa Nikolai Gogol vietti elämänsä viimeiset päivät sairasvuoteellaan. Gogol nukkui pois vanhan ajanlaskun mukaan 21. helmikuuta vuonna 1852 noin kello kahdeksalta aamulla. Kirjoitin ”nukkui pois”, sillä tällaisia kunnioittavia sanamuotoja opas juuri käytti. Kerrotaan, että viimeisenä yönään hän alkoi äänekkäästi huutaa: ”Tikapuut, tuokaa nopeasti tikapuut!”  Ne jäivät kirjailijan viimeisiksi sanoiksi. Minulle tulee heti mieleen Aleksis Kiven ”Minä elän”. Gogolin sanoissa ei ollut mitään niin ylevää.  Eikä kukaan ole edes halunnut sellaista keksiä. Tämän perusteella venäläiset ovat rehellistä väkeä, vaikka heillä onkin joskus taipumus klassikoita kanonisoidessaan kaunistella totuutta.

Tässä huoneessa näytettiin mielestäni paras audio-visuaalinen tehoste.  Opasmummomme järjesti minulle ja jenkkipojalle odottamattoman yllätyksen. Hän oli kovin salaperäisen ja innostuneen näköinen kehottaessaan meitä tuijottamaan nurkassa olevaa peiliä. Sitten hän sulki ovet ja verhot sekä sammutti kattovalot. Pilkkopimeässä hän kytki nauhurin päälle ja samalla alkoi soida jokin aavemainen ääniefekti. Nurkkaan syttyi aluksi himmeä valo, joka hiljalleen kirkastui heijastuen peiliin. Vähitellen peiliin ilmestyi kuolleen Gogolin valkoiset ”kasvot”. Kyseessä oli kirjailijan valkoinen kuolinnaamio, joka todellakin sijaitsi nurkassa, mutta jota emme olleet huomanneet.  Tilanne kesti vain hetken. Se oli hauska pikkuyllätys, joka on varmasti museon perusyleisössä eli koululaisissa herättänyt ehkä pelottaviakin tunteita.  Mielestäni peilin käyttö oli kovin gogolilainen ratkaisu, sillä onhan Reviisorin mottona venäläinen sananlasku ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Tuntui kuin kirjailija olisi herännyt henkiin.  Idea oli toteutettu hyvin yksinkertaisella tavalla. Naamion taakse oli sijoitettu lamppu, jonka valo heijastettiin peiliin. Yhtäkaikki, oivallusta siihenkin vaadittiin. Kehuin tätä tehokeinoa opasmummolle. Hän totesi sen olleen erään koululaisen idea. 

Tuo peilitehoste kirvoitti minussa hieman ajatuksia. Vladimir Nabokov kirjoittaa kirjassaan Gogolista:

”Reviisorin henkilöt olivat tosia ainoastaan siinä mielessä, että ne olivat Gogolin mielikuvituksen aitoja luomuksia” (Nabokov Vladimir, Nikolai Gogol 1963, s. 56).

Nabokov haluaa tällä osoittaa ensiksikin sen, että Gogol ei ollut realisti eikä myöskään Reviisoria pidä sen vuoksi pitää tuon ajan realistisena yhteiskuntakritiikkinä, millaiseksi kirjallisuuden kaanonissa se ensisijaisesti halutaan tulkita. Itse haluan kuitenkin hieman kommentoida peilin merkitystä Gogolilla, mutta todellakin vain hieman. Peiliä on kuvattu niin monella tavalla gogolilaisuuden symbolina, että siihen suohon en nyt ryhdy. Mielestäni Nabokov on siinä oikeassa, että ei hän pyri realismiin. Peili on portti kirjailijan mielikuvitukseen. Hänen hahmonsa ilmestyvät kuin peilistä. Kirjailijan mielikuvitus on jättänyt niihin jälkensä, enemmän tai vähemmän vääristäen, jos se on katsottu tarpeelliseksi. Tämän vuoksi pidin kovasti tuosta peilitehosteesta. Jos sen tosiaan on joku koululainen keksinyt, niin ansaitsee vähintään plussan arvosanaansa.

Gogol haudattiin ensin Danilovin luostariin, mutta hänen jäännöksensä siirrettiin vuonna 1931 Novodevitshin hautausmaalle, jossa lepää muitakin kuuluisuuksia. Laitan oheen ottamani valokuvan Gogolin haudasta. Mainitaan nyt viisi nimeä, joiden jäännökset sieltä lisäksi löytyvät: kotimuseo-teemaan liittyvistä nimistä Mihail Bulgakov ja Fjodor Shaljapin, sekä  poliitikoista Nikita Hrushtshev, Boris Jeltsin ja coctailistaan tunnettu Molotov.

Gogolin haudalla on aina tuoreita kukkia

Poikkesin myös yläkerrassa, jossa sijaitsi todella kauniisti sisustettu näkemisenarvoinen luentosali, jossa järjestettäneen myös konsertteja. Seinän koristuksena oli muutama hieno maalaus.  Lisäksi siellä sijaitsi kai koko rakennuksen suosituin paikka – kirjasto. Kirjaston tarkoituksena lienee vaalia Nikolai Gogolin perintöä. Nytkin siellä oli runsaasti tutkijoita keskittyneinä työhönsä.

Lisäksi museossa oli audiovisuaalinen tila, jossa kävijät pystyivät erityisten näytöllisten lukulaitteiden avulla (tunnustan tyhmyyteni: en tiedä niiden virallista nimeä, vaikka niitä löyty Suomestakin) tutustumaan kirjailijan eri teoksiin. Lisäksi isosta tv-ruudusta näytettiin tunnetun tv-kasvon Nikolai Parfjonovin tekemää ohjelmaa Gogolista ja Gogol-museosta. Oppaani kertoi ohjelman olevan netissä ja suositteli lämpimästi siihen tutustumista. Se ohjelma tosiaankin löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=z2xLWSej4DA .

Kun koululaisten opastus tuntui menevän ”pitemmän kaavan mukaan” ja me jouduimme odottelemaan pääsyä kirjailijan varsinaiseen asuintilaan, eräs mummo suositteli meille vierailua viereisessä rakennuksessa, jossa myös oli Gogol-aiheinen näyttely, kaiken lisäksi ilmainen. Kyseessä oli jokin galleria, jonne tosiaankin pääsi hyvin mutkattomasti. Amerikkalainen pisti aluksi vastaan, mutta hetken suostuteltuani lähdimme sinne yhdessä. Kerron käynnistämme hieman edempänä. Totean kuitenkin, että käynti piristi paitsi minua, myös seuralaistani. Meillä oli ensiksikin mahdollisuus hieman jutella ja toisekseen hän suhtautui tuon käynnin jälkeen museoon ainakin jonkin verran positiivisemmin.

….

Jatkan tarinaani siitä, kun pääsimme vihdoin tutustumaan huoneisiin, joissa Gogol asui. Kumppanillani alkoi olla jo hieman kiire, koska ohjelmaa oli vielä paljon ja seuraavana päivänä hänen oli määrä jatkaa Pietariin.  Hän tutustui huoneisiin pikavauhtia: vilkaisi makuuhuoneeseen, otti muutaman kuvan takasta, jossa Gogol poltti Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen ja lyhyiden hyvästelyjemme ja toivotusten jälkeen häipyi.  Minä jäin vielä pitemmäksi aikaa tutustumaan huoneisiin ja esineistöön, nauttimaan museon ilmapiiristä ja pohtimaan kirjailijan viimeisten elinvuosien tuskaa. Opasmummo oli tällä kertaa muuttunut, mutta hänkin vastasi mielellään muutamaan esittämääni kysymykseen. Toki näihinkin huoneisiin liittyi omat audiovisuaaliset oheisesitykset, mutten kovin valjuja ne olivat. Nauhalta kuuluva takkatulen rätinä ei innostanut eikä liioin makuuhuoneen urkumusiikki ilmaisemassa kirjailijan uskonnollista luonteenlaatua.

Kävin kuitenkin huoneet läpi keskittyen. Huoneet oli kuitenkin kauniisti sisustettu. Panin merkille Gogolin vuoteen. Se oli pieni niin kuin oli itse Gogolkin. Tutkin kirjastoa, erilaista pienesineistöä ja toki myös ikoninurkkaus pisti silmään.

Tietysti päähuomion vei takka, jossa kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Takan päällä oli kello, jonka viisarit ovat pysähtyneet kello kolmen kohdalle. Ymmärsin aluksi, että se on pysähtynyt kirjailijan kuolinhetkeen. Onhan Pietarissa Pushkinissa juuri samanlainen tapaus: kello on pysähtynyt hetken, kun suuri runoilija heitti henkensä.  Nyt kyseessä ei kuitenkaan voi olla kuolinhetki, koska juurihan yllä kerroin, että kirjailija kuoli kello 8. Todennäköisesti kyseessä on hetki, kun kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Kyllä minulle totuus taidettiin kertoa tai olen sen ehkä jostakin lukenut, mutta kaikki ei pysy päässä, ja olen tällä kertaa liian laiska asiaa tarkastamaan.

Kohtalokas takka

Museon parasta antia oli mielestäni keskustelut näiden työntekijämummojen kanssa. He toivat omalta osaltaan Gogolin lähemmäksi. On kuitenkin tunnustettava, että vaikka tapahtumia riitti, niin hieman levoton vaikutelma siitä jäi. Kyseessä oli joka tapauksessa vierailu suuren kirjailijan kotiin ja tuo kodin ilmapiiri jää varmasti pysyvästi mieleeni. Monet massiiviset museot unohtuvat muutamassa viikossa ja jättävät kävijänsä kylmäksi.

Installaatio uudessa siivessä

Kerron nyt vierailusta viereisen rakennuksen näyttelystä. Museon työntekijä kertoi, että se ei kuulu Gogolin kotimuseoon. Huomasin kuitenkin, että paikasta käytetään nimeä ”Gogolin talon uusi siipi”. Yhteys siis kuitenkin on.

Kerron aluksi, mitä näyttelystä kerrotaan saamassani oheisesitteessä. Näyttelystä käytetään nimeä ”interaktiivinen installaatio”. Sen ovat laatineet Anna Rumjantseva ja Aleksei Tregubov. Se lienee jo sieltä poistettu, koska kyseessä ei ollut pysyvä näyttelyinstallaatio.  Esitteessä tekijät kertovat, että he ovat halunneet tuoda katsojille hieman erilaisen lähestymistavan kuin perinteisessä kotimuseossa. Gogol ei esitteen mukaan ole pelkkä kirjailija, vaan hänen merkityksensä on laajentunut kaikkeen taiteeseen.  Installaatiossa on luotu tila, jossa näyttelyvieraat saavat tuntuman kirjailijaan eri aistein: kosketuksen, äänen ja visuaalisuuden tasolla. Tekijät ovat halunneet luoda kuvitelman, miten Gogol eläisi nykymaailmassa. Hän oli hyvin näyttämöllinen ja visuaalinen kirjailija. Tarkoituksena on tuoda 1800-luvun kirjailija lähemmäksi nykypäivää ja nykylukijoiden maailmaa. On haluttu yhdistää Gogolin visuaalisuus tähän päivään ja tehdä kirjailijasta meidän aikalaisemme.

Tekijöiden pyrkimykset tuntuvat hyvin innostavilta. Tavoite tuntui hyvältä, ja pyrkimys oli vilpitöntä, mutta luulen, että koululaisille ja nuorisolle se on saattanut antaa paljon enemmän kuin meikäläiselle traditionalistille. En kuitenkaan halua olla kyyninen. On hienoa, että tällaisia kokeiluja tehdään. Avoimin mielin minäkin suhtaudun kaikkeen tällaiseen, kunhan siihen ei sekoiteta mitään hiphoppia tai heavy metalia.

Näyttely oli hyvin konkreettinen, mutta sen avandgardistinen taso jäi minulle osin avautumatta, tai ainakin se jätti sulateltavaa.  Opas antoi mukaamme pari paperia, joihin hän pyysi tutustumaan jälkeenpäin. Seuralaiselleni löytyi englanninkielinen paperi. Yllä olen niiden sisällöstä jo jotain kertonut. Yhdessä oli Gogolin myöhäisvuosien filosofista pohdintaa. Nettiä tutkiessani huomasin, että tekstit ovat katkelmia laajemmasta kokonaisuudesta. Kyse on kirjeenvaihdosta ja ainakin toinen taitaa olla kirjeestä Belinskille. Minulle tuli ongelmia näyttelyn laatijoiden valitseman parin tekstinpätkän kääntämisessä. Jälkimmäisessä tuntui olevan ylivoimaisia ongelmia, mutta uskalsin kuitenkin yrittää:

”Pienestä pitäen minussa on ollut vimmainen tarve katsoa ihmisen sisään, saada kosketus hänen sielunsa sopukoihin ja liikkeisiin, jotka hurahtavat ohitse ilman että niihin kiinnitettäisiin huomiota.”

”Itse ihminen makaa kyljellään, liian laiskana tositoimiin. Mutta toista hän hoputtaa. Aivan kuin tämän nyt pitäisi käyttää voimansa siihen, että hänen kaverinsa pääsisi irti ilostaan maata kyljellään.”

Olen käyttänyt kääntäjän vapauksia. Joku toinen saisi varmaan aikaan aivan erilaisen käännöksen.

Mennään nyt itse installaatioon. Ihan kaikkea en voi kertoa ja pahoittelen, jos siitä jää ulospäin turhan vaisu kuva. En halua sitä kovin hehkuttaa, mutta – kuten sanotaan – yrittänyttä ei laiteta. Teen heti alkuun rohkean tulkinnan. Installaatio alkaa siitä, kun menimme rakennukseen sisään.

Paikka sijaitsi siis viereisessä rakennuksessa. Menimme sinne yhdessä amerikkalaisen seuralaiseni kanssa. Pihalta menimme ensin kadulle, käännyimme oikealle ja menimme sisään ensimmäisestä ovesta jatkaen suoraan eteenpäin.  Vasemmalla oli narikka ja siellä istui kaksi nuorehkoa naista, jotka tuntuivat kovin yllättyvän tulostamme. Heistä hieman vanhempi oli gallerian työntekijä ja hän oikein silmät loistaen innostui, kun kerroimme kotimuseon työntekijän suosituksesta tulleemme tutustumaan siellä olevaan Gogol-näyttelyyn. Emme vielä tajunneet, mitä oli tulossa, ja siksi puhuin näyttelystä. Taisimme olla sen päivän ensimmäiset kävijät. Päällystakkimme olimme jättäneet kotimuseoon ja näin ollen narikkatyttö jäi jatkamaan toimetonta oloaan. Koska kyseessä oli ilmaisnäyttely, oppaamme (eli gallerian ainoa työntekijä) pyysi meitä muitta mutkitta nousemaan portaita toiseen kerrokseen.

Esitteessä näyttelyä luonnehdittiin installaatioksi. Minusta se olisi voinut olla myös tilataideteos tai performanssi. Ymmärsin oppaan puheesta, että ideana oli antaa kävijälle monipuolinen elämys Nikolai Gogolista. Sitä emme kuitenkaan pohtineet, kun oppaamme pyysi meitä menemään edessä olevasta ovesta sisään. Samalla hän kuitenkin itse yllättäen katosi.

Oven avattuamme jouduimme kulkemaan vaatenaulakon ja siinä riippuvien vaatteiden läpi. Tulimme eteiseen. Oikealla oli ulos johtava ovi. Oven vieressä oli seinäpuhelin. Yhtäkkiä se soi. Amerikkalainen oli sen verran fiksumpi, että hoksasi vastata puhelimeen. Soitto nimittäin kuului performanssiin. Koska siellä puhuttiin venäjää, hän antoi luurin minulle. Puhelimessa oli nainen, joka kertoi soittavansa sairaalasta ja kysyi oliko Nikolai Vasiljevitsh tavattavissa. Vastasin täysin hämilläni, että ei ole. Sitten hän pyysi ilmoittamaan Nikolai Vasiljevitshille, että ottaa nopeasti yhteyttä sairaalaan.  Siihen keskustelu loppui, kun olimme lyhyesti hyvästelleet. Soittaja oli luonnollisesti ollut oppaamme ja ilmestyikin samassa luoksemme kertoen, että näin olimme tulleet Nikolai Gogolin asuntoon ja kun katsomme ovisilmästä voimme nähdä rappukäytävässä hänen poistuvan varjonsa ja kuulla hänen hiippailevan ulos. Katsoimme ja totta! Joku siellä hiippaili ja askelten kevyt kaiku kuului korviimme. Sitten menimme peremmälle. Kävimme olohuoneessa (tv-huone), ruokasalissa, kylpyhuoneessa ja lopuksi työhuoneessa. Jokaiseen huoneeseen liittyi jokin Gogolia luonnehtiva näkymä tai aktiviteetti.  TV-huoneessa yritimme eläytyä siihen, kun Gogol surffaa TV:n kaukosäätimellä. Ruokasalissa pääsimme katsomaan Gogolin runsasta ruokapöydän antia. Opas kertoi Gogolin olleen hyvän ruoan ystävä ja nauttineen ruokailusta. Hän lisäsi, että Gogolin teoksissa on paljon herkullisia ruokakuvauksia. Kylpyhuone oli aivan vitivalkoinen, sen keskellä oli iso amme.  Seinät oli kirjoitettu täyteen Gogolin runoja, joita hän oli kirjoittanut käsittääkseni vain nuoruudessaan. Saatoimme kuulla, kun Nikolai Gogol lauloi omia runojaan. Se kuulosti epäselvältä mutinalta. En alkanut lukea seinätekstejä, mutta siellä olisi saattanut olla mielenkiintoista luettavaa. Viimeisenä oli vuorossa työhuone, jossa saimme ”seurata” Gogolin työskentelyä. Valitettavasti vaikutelmia oli kertynyt jo niin runsaasti, että työhuoneen ”tapahtumat” ovat jo muististani hävinneet..

Kun olimme käyneet melko nopeassa tahdissa huoneet läpi, opas kysyi meiltä vaikutelmiamme. Amerikkalainen kumppanini luonnehti kokemaansa mielestäni hyvin fiksusti. Hän kertoi olleensa positiivisesti yllättynyt ja hänen mielestään näyttely osoitti hänelle, kuinka tärkeä kirjailija Gogol näyttelyn tekijöille ja ylipäänsä venäläisille on. Minullekin näyttelyinstallaatio oli positiivinen yllätys. Olin omassa palautteessani hieman monisanaisempi. Opas pyysi meitä kirjoittamaan vaikutelmamme vieraskirjaan. Muistaakseni kirjoitin, että näyttely innostaa perehtymään tarkemmin kirjailijan tuotantoon.

Jätin kertomatta oman keskeisen vaikutelmani. Kaikesta näkyi, että koko installaatio oli suunnattu lapsille ja nuorille. Heille se varmaan on ollut innostava kokemus. Meille vanhemmille se tuntui monin paikoin hieman teennäiseltä. Mutta siitä huolimatta siitä jäi positiivinen maku ja se osoitti tekijöiden vilpitöntä pyrkimystä syventää vallitsevaa kuvaa Gogolista. Tämä käsitys vain vahvistui kun myöhemmin Suomessa tutustuin oppaan meille antamiin oheisteksteihin, jotka olen yllä suomentanut. Jätin esitteistä yllä mainitsematta kolmannen paperin, jossa oli pelkkiä sekaisin ja osin päällekkäinkin olevia kirjaimia. Sen idea ei minulle ole vielä valjennut ja tuskin valjenneekaan.

Kun poistuimme, portaikossa vastapäätämme oli iso Nikolai Gogolin rintakuva. Innostunut oppaamme pyysi meitä katsomaan kuvaa keskittyen. Hieman epäluuloisesti toteutimme oppaan toiveen. Hetkenä päästä kirjailija iski meille silmää. Sekin kuului näyttelyinstallaation kokonaisuuteen. Meiltä se sai aluksi väkinäisen hymyn, mutta loppujen lopuksi se jätti meille kokonaisuudessaan oikein hyvän mielen. Koululaisilta tuo silmänisku on varmaan saanut raikkaat naurut.

Näyttelystä palatessamme amerikkalainen seuralaisenikin oli jo paljon paremmalla tuulella. Hänen muuten nyrpeistä kasvoista liikeni jo jonkin verran hymyä. Vaihdoimme muutaman sanan mm. suhteestamme Gogoliin. Hän kadehti minua, kun pystyin lukemaan Gogolia ja muita venäläisiä klassikoita alkukielellä. Hän kertoi myös matkasuunnitelmistaan. Seuraavana päivänä hänen oli määrä mennä Pietariin. Häntä kiinnosti kovasti jo vertailunkin vuoksi tutustua näihin kahteen Venäjän suurkaupunkiin.

…

Ihailen kovasti venäläisten spontaaniutta. Jos he löytävät ihmisessä jonkinlaista ”sielun sukulaisuutta”, niin he ovat kovin avoimia. Usein tunnen olevani venäläisten seurassa kuin kala vedessä. Kontakti syntyy usein verrattain helposti ja luottamuksen ilmapiirissä venäläinen saattaa olla hyvin avoin.. Yllä kerroin jo opasmummosta, joka kehui minulle presidentti Rooseveltia. Uuden siiven opas oli olemukseltaan todella lämminhenkinen nainen. Tietysti hän oli innostunut, että olimme tulleet tutustumaan näyttelyyn, joka ilmiselvästi oli hänelle sydämen asia. Hänkin alkoi kysellä minulta, miten osasin venäjää ja asuinko Moskovassa vakituisesti vai olinko vain käymässä. Vastasin hänelle avoimesti. Sitten hän kertoi hieman itsestään. Hänen miehensä oli diplomaatti ja miehensä ansiosta hän oli saanut asua monissa maailman maissa. Hän luetteli muutamia, joista minulla jäi mieleen vain pari Lähi-idän maata. Erosimme iloisin mielin.

Aleksandr Ivanov: Kristuksen ilmestyminen kansalle

Opin käynnilläni toki paljon uutta, mutta pari asiaa haluan mainita erityisesti. Opasmummoni kertoi, että Gogolin asuessa Italiassa, siellä asusteli samaan aikaan taidemaalari Aleksandr Ivanov (1806-1858), joka on tullut kuuluisaksi maalauksesta Kristuksen ilmestyminen kansalle (Явление Христа народу). He ystävystyivät ja he joutuivat oikeastaan saman pilkan kohteeksi. Tai ehkä olisi parempi puhua ivasta, vähättelystä tai arvostuksen puutteesta. Nimittäin sekä Gogol että Ivanov olivat molemmat taiteilijoita, jotka julkaisivat töitään hyvin harvakseltaan.   Gogol valmisteli teoksiaan pitkään eikä loppuvuosinaan saanut aikaan juuri mitään valmista. Ivanov puolestaan valmisti päätyötään 20 vuotta saaden sen lopullisesti valmiiksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1857. Ivanov eli äärimmäisessä köyhyydessä, ja hänen arvostuksensa laantui laantumistaan hitaan työtahdin vuoksi.  Gogolin tilanne oli kutakuinkin samanlainen. Ivanov osoitti henkistä sukulaisuuttaan Gogoliin maalaamalla hänen hahmonsa tuohon kuuluisaan maalaukseensa. Museon audiovisuaalisessa tilassa (josta yllä kerroin) mummo etsi eteemme tuon Ivanovin maalauksen ja etsi minulle sieltä Gogolin hahmon.  

Gogolin hahmo Ivanovin maalauksessa

Lisäksi halusin löytää kirkon, jossa Gogol viime vuosinaan kävi rukoilemassa. Kysyin sitä samalta mummolta. Kyseessä oli Simeon Stolpnikin kirkko, joka sijaitsi Povarskaja-kadulla  (Це́рковь Симео́на Сто́лпника на Поварско́й). Kyseessä on Novyj Arbat –kadulta haarautuva pikkukatu ja tuo valkoinen pikkukirkko sijaitsee itse asiassa Novyj Arbat kadulla ennen tunnettua Dom knigi –kirjakauppaa. Kävin museokäynnin jälkeen siihen tutustumassa ja se oli sisältä oikein sympaattinen ja kaunis, vähän koristeltu pikkukirkko. Gogolhan eli viime vuosinaan syvää hengellistä kriisiä. Sen kertomisesta tulisi liian pitkä juttu. Totean vain, että erään pappismunkin vaikutuksesta Gogol alkoi halveksia omia teoksiaan ja hän sairastui mielisairauteen.

Kirkko, jossa Gogol kävi, toimii edelleen

…

Lopuksi haluan käsitellä hieman vielä Nikolai Gogolin kirjailijakuvaa. Haluan referoida hieman toimittaja Vladimir Poznerin ja viulistin ja filosofin Mihail Kazinikin keskustelua, jossa käsitellään hieman myös Nikolai Gogolia (http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi32122). Ohjelma on tehty kesäkuussa 2014. Molemmat keskustelijat toteavat, että Gogol kuuluu Pushkinin ohella venäläisenkirjallisuuden suuriin neroihin. Kazinikin mukaan latinalaisen Amerikan kirjallisuus perustuu paljolti Gogoliin. Lisäksi Gogol on hänen mukaansa Franz Kafkan esikuvia ja tajunnanvirran alullepanijoita.

Yllä olen jo todennut, että perinteisesti Gogoliin on luotu realistin leimaa ja että Vladimir Nabokov vuonna 1963 suomennetussa teoksessaan Nikolai Gogol murtaa tätä myyttiä. Kazinikin esimerkki latinalaisesta Amerikasta on mielestäni oikein oiva. Kirjallisuuden perinteessä Nikolai Gogol on groteskin romaanin esikuva.

Gogolin kotimuseo on luonnollisesti paljolti sidoksissa perinteiseen kuvaan, mutta kaiken kaanoninkin ohessa siellä yritetään rohkeasti tuoda kirjailijasta esiin monipuolisempi kuva. Niinhän pitääkin, sillä museon tärkein tehtävä on opetuksellinen. Se omalta osaltaan luo edellytyksiä sille, että myös tulevaisuudessa luetaan, harrastetaan ja tutkitaan Nikolai Gogolia. 

Nikolai Gogolin perintö elää. Tämä kuva lienee 1930-luvulta