KEITH JARRETT

1)      The Köln Concert – 70-luvulta tähän päivään

Jos pitäisi mainita elämäni jazzlevy, niin ensimmäisenä tulee mieleen pianisti Keith Jarrettin (s. 1945) soololevy THE KÖLN CONCERT. Se on tallenne tammikuussa 1975 Kölnin oopperatalolla pidetystä konsertista ja on julkaistu saman vuoden syksyllä kahden LP-levyn albumina. Minun ostamani levy on valmistettu vuonna 1979 Espanjassa. Muistini hieman hapuilee, mutta olen hankkinut levyn joko tuona samana vuonna tai sitten seuraavana, en Espanjassa vaan kotoisessa Suomessamme. Löysin levyn selaillessani jonkun suuren tavaratalon levyhyllyjä. Se saattoi olla Anttila tai sen edeltäjä. Joka tapauksessa se oli paikka, jossa ei tuolloin kovin usein tullut jazzlevyjä vastaan. Kyseessä oli jonkinlainen tarjous. Sen muistan, koska hämmästyin hinnan huokeutta. Olihan kyseessä vielä kaksois-LP. Tuo hinta oli tuolloin tärkeä vaikutin ostopäätökseeni. Olinhan tuolloin vielä opiskelija, eikä raha tahtonut riittää kuin lauantaimakkaraan.

Olin kuullut Jarrettista toki tuota ennen. Tiesin mitä valitsin. Ehkä olin lukenut myös tuosta Kölnin konsertista. Olennaisin seikka tuolloin oli kuitenkin Jarrettin esiintyminen Porin jazz-festivaaleilla vuonna 1973. En ollut tuolloin Porissa, mutta radiosta tuli suora lähetys Kirjurinluodolta ja satuin tuolloin olemaan radion ääressä. Soitto kuulosti omaperäiseltä, se veti puoleensa ja jäin kuuntelemaan. Soittajan nimi ei tuolloin vielä jäänyt mieleeni, mutta kun soitto oli lumonnut siinä määrin, että alkoi kiusata muistiani, niin sen löytämisessä ei ollut ongelmia.

Elin tuolloin 70-luvulla kiihkeää aikaa. Elämässäni tapahtui paljon monenlaista. Ehkä Jarrettiakin kuuntelin. Kun sitten 80-luvun taitteessa tuo levy ilmestyi eteeni, en epäröinyt vaan poimin sen mukaani.

Ennen kuin siirryn tarkemmin Jarrettin ja hänen levynsä pariin, jatkan vielä johdannoksi asiaa aiheen ulkopuolelta.

Suuret musiikkielämykset saavat yleensä kultaiset kehyksensä nuoruuden muistoista.  Jazziin ja pop-musiikkiin liittyen voin heti kertoa kaksi suurta musiikillista elämystä, jotka eivät haihdu muistista ja joita muistot vain valelevat suloisemmiksi.  Toinen on vuodelta 1973 oululaisessa Rattorilubissa esiintynyt Pepe & Paradise. Muistan vuoden siksi, koska onnistuin pääsemään sisälle, vaikka olin vielä alaikäinen. Pieni paikka oli aivan täpötäynnä väkeä ja tunnelma niin kuuma ja innostunut, että se imaisi nuorukaisen täysin mukaansa. Näin tuolloin ensi kerran suuria nimiä, mm. Pave Maijanen soitti yhtyeessä bassoa.  Bändissä oli vahva puhaltimien edustus, mm. trumpetisti Markku Johansson. Mieleeni on jäänyt juuri Johanssonin sävellys Syvä hiljaisuus. Trumpetti kiersi eksoottisen ahtaissa Rattorilubin tiloissa ja väenhumussa kuin huumaten tajunnan. Sitä kappaletta olen myöhemminkin levyltä kuunnellut, mutta ei siinä ole läheskään samaa vetovoimaa.

Toinen muistissa helmeilevä musiikkielämykseni on selkeää jazzia ja tapahtui joskus 80-luvun alussa jyväskyläläisessä kapakassa, jonne yllättäen saapui Paroni Paakkunaisen yhtye soittamaan. Elin tuolloin jotenkin vaisua aikaa. Mieli ei ollut korkealla ja etsin tämänkaltaisista tapahtumista jonkinlaista nostetta elämääni. Oli maanantai-ilta. Nähtävästi paikka halusi saada hiljaiselle illalle asiakkaita järjestämällä elävää musiikkia. Nimekkäitä muusikoita oli paikalla. Muistan pianisti Eero Ojasen. Sali oli puolityhjä eivätkä odotukset olleet korkealla, ei minulla eikä tuskin muillakaan. Eräs soittaja käväisi juomassa tiskillä tuplaviskin ja sitten soitto alkoi. Paakkunainen oli menopäällä eivätkä muutkaan muusikot pudonneet kelkasta. Miehet irrottelivat oikein olan takaa. Se sytytti ja vapautti mielen. Minua harmittaa vieläkin, että joku tyyppi tuli minua vastapäätä istumaan ja höpisi koko ajan jotain tyhjänpäiväistä, kun itse olisin halunnut keskittyä musiikkiin ja taitavien muusikoiden esiintymishabitukseen.

Tuo ilta on jäänyt kirkkaana mieleen. Ehkä yhtenä syynä on myös se, että se oli minulle myös jonkinlaista mielenkohotusterapiaa.

Nuo elävän musiikin elämykset ovat ainutkertaisia elämyksiä. Ne eivät toistu. Siinä ne poikkeavat levyistä. Konsertit ja klubi-illat jäävät mieleen soimaan. Ne saavat kultaa ympärilleen, kaunistuvat ja hehkuvat vuosi vuodelta kirkkaammin. Mutta eivät ne silti nouse tyhjänpäiväisyydestä.

Levyalbumien suhteen tilanne on toinen. Harvoja voi kuunnella uudestaan ja uudestaan ja löytää niistä aina jotain tuoretta. Tuo Kölnin konsertti on sellainen.

Innostuin siitä aluksi. Panin sen usein levylautaselleni soimaan. Se rentoutti, sai unohtamaan elämän huolet ja mieltä painavat asiat. Näin se täytti yhden olennaisen musiikin tehtävän. Se antoi minulle mahdollisuuden siirtyä toiseen todellisuuteen. Ennen pitkää kuuntelukerrat harvenivat ja jäivät lopulta kokonaan. Minunkin elämäntilanne muuttui. Jouduin muuttamaan usein paikkakunnalta toiseen. Muistan kerran tehdessäni muuttoa opiskelija-asunnostani jouduin hylkäämään osan levyistäni, kun ne eivät mahtuneet mukaani. Joukossa oli muutama hyväkin levy, joiden perään olen myöhemmin surrut. Erästä ”aarrettani” kaipaan kovasti edelleenkin. Jostain syystä The Köln Concert kulki aina mukanani. En hennonut siitä luopua, vaikka joskus tuntui, etten sitä enää kuuntele, olihan se jo käynyt tutuksi.

Jossain vaiheessa - ehkä 90-luvulla - palasin sen pariin uudestaan. Siitä lähtien siitä tuli minulle tapa. Vaikka CD-soittimet valtasivat markkinat, en koskaan luopunut perinteisestä levysoittimesta. Laitoin ”Keith Jarrettini” levylautaselleni, kun edellisen kuuntelukerran ajankohtaa en enää muistanut. Ja aina sieltä soiton ytimestä löytyi uusia puolia ja odottamattomia elämyksiä. Jarrettin maaginen piano tuntui olevan runsaudensarvi.

Työskentelin välillä myös ulkomailla. Sinne en levyä toki raahannut mukaani. Mutta kotona lomaillessani sitä kyllä taas kuuntelin kuin juhlistaen kotiinpaluutani.

Olen luonnollisesti hankkinut ja kuunnellut myös muita Jarrettin levyjä, mutten ole niistä samalla tavalla innostunut, vaikka toki saatan tykätä. Jarrettissa minua kiehtoo myös hänen monipuolisuutensa. Siitä kerron lisää kirjoitukseni lopussa.

…

Mistä sain idean kirjoittaa Jarrettista juuri nyt? Lyhyesti todeten laitoin Kölnin konsertin soimaan korvalapuilleni ja lähdin kävelylenkille. Siitä tulikin innostavan intensiivinen lenkki. Vanha ystäväni kuulosti jälleen aivan tuoreelta. Lenkin lopussa ajattelin muotoilla mielikuviani sanoiksi. Todettava on, että lopputulokseni on aika valju siihen nähden, miten musiikin koin.

2) Muutama sana konsertista ja levytyksestä

Tämä kappale perustuu Wikipedian tietoihin. Ne ovat minullekin paljolti uutta tietoa. Tutustuin konsertin taustoihin vasta tätä juttua valmistellessani. Olin katsonut oman LP-levyn kuvaa ja päätellyt siitä, että konsertti järjestettiin ulkotiloissa. Konsertti järjestettiin kuitenkin jo tammikuussa ja pidettiin tietysti sisällä.

The Köln Concert on lähteeni mukaan jazzin historian parhaiten myynyt sooloalbumi ja kaikkien aikojen myydyin pianoalbumi. Sitä on myyty yli 3,5 miljoonaa kappaletta.

Konsertti pidettiin illalla alkaen klo 22.30. Jarrett tuli paikalle myöhään iltapäivällä Zürichista. Hän oli väsynyt, koska hän oli edellisinä öinä nukkunut huonosti. Hän kärsi selkävaivoista joutuen pitämään tukiliiviä.

Väärinkäsityksen vuoksi soittimeksi konserttiin saatiin huonokuntoinen flyygeli, jonka virittämiseen meni aikaa tuntikausia. Flyygelin ääni oli ylärekisterissä peltinen ja ohut ja bassopäässä hento, eivätkä pedaalitkaan toimineet kunnolla.  Tutustuttuaan pianoon Jarrett olisi halunnut peruuttaa koko esiintymisensä mutta myöntyi lopulta vetoomusten jälkeen.

Yleisöä konserttiin tuli 1400 henkeä, mikä oli täysi salillinen. Sen vuoksi peruuttamiseen ei haluttu mennä.

Hän yritti mukautua soittimensa puutteisiin ja onnistui löytämään tasapainon oman ilmaisunsa ja soittimen tarjoamien rajallisten mahdollisuuksien välillä. Jarrettin improvisaatioissa kiinnittää huomiota hänen kykynsä improvisoida monipuolisesti pitkiä aikoja vain yhden tai kahden soinnun varassa. Oikean käden soittonsa hän rajoitti koskettimiston keskialueelle diskanttiongelmien vuoksi.

Myöhemmin musiikki on jopa nuotitettu, vaikka Jarrett sitä kauan vastustikin.

3) The Köln Concert – levyä kuunnellessa

Tässä vaiheessa kirjoitustani siirryn omiin tuntemuksiini musiikin sisällöstä. Varmistan kuitenkin vielä, kuinka heikoilla jäillä liikun. Olen pelkkä musiikin harrastelija, joka sattuu eläytymään siihen joskus liiankin tunteella.  Musiikkiesitys on minulle lähinnä jonkinlainen matka tai joskus jopa seikkailu. Luon mielelläni mielikuvia, jotka auttavat löytämään jyvän, oman tulkintani. Tämä koskee tietysti ennen muuta klassista musiikkia, mutta Jarrettin soolokonsertit sopivat hienosti tähän muottiin, samoin Kölnin konsertin tapainen musiikillinen kokonaisuus.

Yllä olen kertonut nuoruuden muistoina parista musiikkielämyksestä. Sellaiseen kokonaisuuteen kuuluu ennen muuta tila ja tilanne. Pepe & Paradise sattui kohdalleni oikeana hetkenä. Se teki vielä 17-vuotiaaseen uskonnollisen kasvatuksen saaneeseen ja hieman humaltuneeseen nuorukaiseen vaikutuksen. En ole toki ainoa, joka pitää tuota esitystä ikimuistoisena. On muitakin, jotka pitävät tuota esitystä ikimuistoisena. Minun kultaisissa kehyksissä on kyllä myös muita kuin musiikillisia tekijöitä. Iso bändi pienessä täpötäydessä klubissa soi mielettömän kivasti. Toinen muistoni Jyväskylästä sattui puolestaan olemaan sopivan tyhjänä hetkenä. Kaipasin jotain tuollaista elämystä ja se tuli kuin tilauksesta.

Epäilemättä Kölnin konsertin kaltaisessa tapahtumassa on hyvin keskeisenä yleisön kesken välittyvä yhteisyyden tunne. Ollaan yhdessä kokemassa jotain ainutlaatuista. Harvoin pääsylipun ostaneilla on mahdollisuus päästä seuraamaan maailmankuulun artistin esitystä.  Toisaalta myös tuo artisti tarvitsee yleisönsä, jottei esityksestä tulisi pelkkä läpisoitto. Tuon tyyppisessä vapaassa improvisaatiossa yleisön läsnäolo ja eläytyminen on lähes välttämätöntä ja ratkaisevaa konsertin onnistumiselle.  Runollisesti ilmaisten soittajan jokainen ihohuokonen väräjää aistiessaan ympärillä olevan yleisön läsnäolon. Ja yleisössä yksittäinen kuulija kokee kaikkien muidenkin ihmisten läsnäolon omassa sisimmässään. Ilmassa väräjää. Siinä vaiheessa voi syntyä jotain suurta. Ilmassa ei ehkä ole suuren urheilujuhlan tuntua mutta kuitenkin jotain vastaavaa. Arkisemmin sanoen, soittaja kyllä tuntee, jos yleisö on soitossa mukana. Ja yleisö kokee taiteilijan herkkyyden, myös sen, kun taiteilijan mieli kätkee sisäänsä suuren salaisuuden. Kuulija yrittää edes hipaisten päästä siitä osalliseksi.

Tarkennan vielä kuvaa itsestäni kuulijana. Minulla on tapana luoda päässäni mielikuvia soiton ymmärtämisen tueksi. No, en minä aina niitä luo, ne syntyvät itse.  Musiikki on parhaimmillaan ihmeellinen mentaalinen matka, intensiivinen mielikuvien ohjaama tie syvälle tajuntaan ja sen taakse. Tuolloin kuunnellessa unohtaa kaiken muun ja elää vain itse musiikissa. Annan musiikille tilaa. Siitä mielikuvat syntyvät. The Köln Concert on siksi minulle merkittävä, koska löydän siitä kerta kerran jälkeen uusia ulottuvuuksia. Tuttu levy vie minut uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa mieleeni nousee vitivalkoinen taidemuseo, jossa artisti luo musiikkiaan. Sali on täpötäynnä ihmisiä istumassa joko lattialla tai tuoleissa. Valkoisilla seinillä on runsaasti taidetta, mitä erilaisimpia maalauksia, joista tuo yliluonnollinen musiikki saa sisältönsä. Maalaukset avautuvat musiikissa, kukin vuorollaan. Ei irrallisina kuvina vaan dialogisena yhteytenä. En osaa kertoa, mitä taulut esittävät, näen ne vain musiikkina.

Konsertissa on virallisesti kaksi osaa. Toinen osa on jakautunut kolmeen osaan, joista viimeinen on varsinaisesti konsertin encore – ylimääräinen kappale. Wikipedian artikkelissa kerrotaan, että kappaleen taustalla vanha jazz-teema ”Memories of Tomorrow".  En tunne tuota teemaa mutta on hyvä tietää, ettei Jarrett sitä aivan omasta päästään keksi. Kaikkiaan levylle on kertynyt musiikkia suosionosoitukset mukaan lukien vajaat 68 minuuttia.

Mielestäni levy on kuunneltava kokonaisuutena, soittojärjestyksessä. Ei saa unohtaa ylimääräistäkään kappaletta. Siinä artisti jättää jäähyväiset rakkaalle yleisölleen. Ja yleisö hyvästelee rakkaan vieraansa.

Vinyylilevyn ja CD-levyn soinnit poikkeavat toisistaan. Minusta tuntuu, että vinyylissä kuuluu soittajan huudahdukset ja äännähdykset paremmin. Pianon ääni on raaempaa. CD:ssä sointia on muokattu.

Seuraava vuodatukseni perustuu kahteen kuuntelemiseen. Kävelyllä kuuntelemaani digitaaliseen versioon ja myöhemmin kotona kuuntelemaani vinyyliversioon. En ala niitä keskenään vertailla. Kävelyretkeni jälkeen kirjoitin huomioni kerralla jaottelematta niitä osiin. Vinyylilevyn osat kuuntelin erikseen ja kirjoitin havaintoni kunkin osan jälkeen.

Osa I

Konsertti alkaa tunnustellen, on aivan kuin hapuilevaa etsintää. Niukkaeleisesti edeten soitto alkaa viedä mukanaan. Soinnit alkavat viedä musiikkia eteenpäin.  Ja soittajakin huudahtaa kuin haluten ilmaista jotain.

Soittaessaan Jarrett usein huokailee ääneen ja jopa huudahtelee. Eräs paljon jazzia kuunteleva tuttavani ei voi sitä sietää, minkä vuoksi Jarrett ei kuulu hänen suosikkeihinsa. Minua ne eivät ainakaan tässä yhteydessä häiritse. Ne kuuluvat kokonaisuuteen, kun kerran soittaja niin tahtoo.

Välillä etsitään tasapainoa, mutta kokonaisuudessaan vauhti kiihtyy. Sitten tulee kuitenkin kesken kaiken pysähdys. Soittaja aivan kuin vetää henkeä, kerää itseensä voimia. Ja taas aletaan. Sormet rullaavat koskettimilla. Bassopuoli alkaa saada enemmän tilaa. Se tuo improvisaatiolle kivijalkaa. Sormet jatkavat sulavasti eteenpäin. Kun soittajan tekniikka on hallinnassa, vauhti tuntuu luontevalta. Katsojakaan ei ehdi hengästyä. Hän on jo mennyt musiikin sisimpään soittajan tueksi. ääneen huokailut jatkuvat. Rytmi aivan kuin hakisi rauhaa ja harmoniaa, kun taas toinen puoli hamuaisi muualle. Mieli on välillä harras kuin kirkossa. Kunnes se kehitys tulee tiensä päähän. Ollaan yhtäkkiä jossain uudessa maailmassa, aivan huomaamatta.

On hiljaisuutta, mietiskelyä, alitajunnan ohjaamaa. Kädet eivät vie sormia, vaan ne ovat syvemmässä ohjauksessa. Uutta hapuilua, blues saa tilaa.

Sen jälkeen aivan kuin jäätäisiin pysähdyksiin. Hitaampaan tempoon ilmestyy vahvoja kuvia. Jostain olen kuulevinani intialaisia vaikutteita. Soitto aivan kuin etsisi intialaisen sitarin maailmasta syvähenkistä alkuvoimaa.

Intialaisen musiikinteorian lähtökohtana voitaneen pitää hindulaista maailmankaikkeuden perimmäiseen luonteeseen liittyvää käsitystä, jonka mukaan "ääni on Jumala" ("Nada Brahma"), eli todellisuuden syvin olemus on musiikin keinoin saavutettavissa.

(Lähde on täällä.)

Musiikki alkaa edetä melodisen sointuvasti. En tunne, mistä tyylistä nuo vaikutteet tulevat. Oltaisiinkohan gospelin maailmassa? Taas alkaa soida yksinkertaisen bassokuvion kivijalka (ostinato). Sen päälle improvisoidaan. Rytmi kiihtyy saaden alleen voimaa. Välihuudahdukset kuuluvat taas soiton läpi. Kunnes tämän osan on aika tulla päätökseensä. Soitto vaipuu hiljaisuuteen. Siitä nousevat suosionosoitukset.

Ensimmäisen kuuntelukertani eli kävelyretkeni jälkeen kuvasin kokonaisvaikutelmaa seuraavasti:

Musiikki on elämän kiertoa. Kesken vauhdin pysähdytään, kuin aprikoitaisiin jotakin. Mutta taas jatketaan kuin uusin voimin. Teema ei jää kesken. Punainen lanka pitää kokonaisuuden kasassa alusta loppuun. Samassa maailmassa liu’utaan, liidetään avaruudessa, noustaan ylemmäs ja hiljennetään.  Loppua kohden tunnelma tuntuu muuttuvan seesteisemmäksi. Aistin välillä rauhattomuutta, josta ei ehkä täysin vapauduta.

Osa II a 

Toinen osa alkaa hyvin vauhdikkaasti. Soitosta ryöppyää vahvaa energiaa. Musiikki muistuttaa minimalismia: on tiukka rytmikuvio, pienin muutoksin edetään, niiden varassa musiikki elää ja sykkii eteenpäin. Villi rytmi imaisee mukaansa.  Tuntuu kuuluvan vaikutteita boogie woogiesta.

Vasen käsi lyö komppia, oikea improvisoi luoden melodiaa kuin kilpaillen hakkaavan bassokuvion kanssa. Ylä-äänet seikkailevat merten yllä. Basso pitää kaiken koossa.  Se tukee toista, ei kilpaile.

Alkaa tapahtua. Vauhti vain villiintyy, musiikki soljuu eteenpäin, irtaantuu lähtöpisteestään, rullaa eteenpäin kevyenä. Ollaan jonkinlaisessa erityisessä hengen tilassa, kuin yllä mainitussa sitarin soitossa.

Kuunnellessa soittaja tuntuu vajonneen omaan maailmaansa. Kuvittelen koko täpötäyden salin kuuntelevan kuin hurmoksessa, syvällä musiikin luomassa jännitteessä. Soittaja ei huomaa yleisöään eikä yleisö ajattele muuta, ollaan yhdessä tuossa salaperäisessä, musiikista nousevassa elämysmaailmassa.

Iskut voimistuvat, piano alkaa olla lujilla. Pian se kai hajoaa. Soittaja etsi välillä voimaa milloin ylä-äänistä, milloin alhaalta, kuin dialogia käyden tai kuin piiskaten kuvitteellista vastustajaansa tai kuin kannustaen itseään eteenpäin. Jonkinlaista vastakkainasettelua tuntuisi olevan ilmassa.  Taas tunnelman rikkoo soittajan huudahdus. Ollaan sielun syvyyksissä, mieli täynnä tuskaa.  Kipeät asiat painavat.  Tempo on jo äärirajoilla, enempää voimaa eivät koskettimet kestä. Se merkitsee takaisinpaluuta, matkaa kohti hiljentymistä. Vihdoin tuskaisuudesta rauhoitutaan. Soitto hiljenee ja laskeudutaan maan pinnalle.

Taas lähtee tuttu teema hapuillen liikkeelle. Samalla pianisti lyö soittimensa kantta kämmenellään kuin jonkinlaista tummaa kolkkoa rytmiä. Se vaikuttaa pimeyden läsnäololta. On väsynyttä hiljaiseloa, kaipuuta ja yksinäisyyttä. Lähdetään etenemään. Vasen käsi soi kevyenä, oikean ylä-äänet pääsevät vapautuneesti aprikoiden vaeltamaan, ei mitään löysää tunnelmasiirappia, vaan etsiskellen ja pohdiskellen, salaperäisessä maailmassa. Rauhaan ja levollisuuteen kohoaa pianon ylä-äänistä kuvio, joka vie kuulijan liitelemään merten ylle ja vuoristoon. Alla on ehkä myrskyä tai vain suuria tunteita, jotka pianisti huokaa äänellään ulos. Tunnekuohu vaimenee, vaikenee. Kuulu bluesia, se laajenee. Ja taas on yhtäkkiä siirrytty romantiikan tunnekuohuiseen ilmaisuun.. Soittaja tuskailee. Vähitellen sekin vaikenee kuin itsestään, yllättävän nopeasti.

 …

Erilaiset musiikin tyylit tuovat musiikkiin mielleyhtymiä. Tuo intialainen sitar välkkyy tässäkin osassa. Ja välillä niin tässä kuin muuallakin tunnen olevani 1800-luvun lopun romanttisen musiikin tunnekuohuissa, mitä soittajan huokaukset säestävät. Osan lopussa voisin kuvitella kuuntelevani jo jotain 1900-luvun alun Prokofjevia tai muuta uudemman aikakauden kokeilijaa. Mutta kai ne nousevat vain minun sisältäni.

Osa II b                       

Tämä osa alkaa herkästi. Mielen täyttää harmonia, jollainen edellisestä osasta tuntuu puuttuvan. Musiikki lähtee soljumaan eteenpäin vähäeleisesti. Saa tempoa alleen. Vasen puoli lyö komppikuviota, oikea käsi improvisoi sen päälle vapautuneesti. Levollista iloa on pinnalla, mistä tempo lähtee kiihtymään ja oikean käden improvisaatio pääsee rullaamaan naputtaen yhä villimmin. Näin soittajan tekniikasta saadaan taas huippunäytettä. Kuulostaa tyypilliseltä nautittavalta jazzilta, jossa on sisäistä iloa ja rentoutta. Voi todeta, että nyt soitto svengaa. Soittaja antaa sormillensa ja mielellensä vapauden. Ollaan juoksussa, muttei paeta mitään vaan aivan kuin testattaisiin, että työvälineet ovat kunnossa ennen uutta matkaa. Kuulija elää odotuksessa ja kohoava tempo antaa toiveita tulevasta. Samalla jännite kasvaa, komppi vahvistuu ja oikean käden kuviot monipuolistuvat, melodia soi harmonisessa kauneudessaan virkeänä. Basson kuvio tykyttää minimalistisen niukkaeleisesti. Vaimentuu, jotain on tapahtumassa. Herkän kaihoisana ylä-ääni tunnelmoi. Se aivan kuin itkisi tai aivan kuin vesipisaroita valuisi poskelle. Tempo on edelleen reipasta, mutta näyttäisi rauhoittuvan. Se on kuitenkin harhaa. Mieli ei tyynny ja tunnelma pysyy samana. Tuo nostalgisen surumielinen tunnelma herkistää mielen. On kohottu yläilmoihin, jonkin elämää suojelevan tahon turvalliseen huomaan, jossa suru ja ikävä saa vapaan purkautumistien.

Tämä on ehkä koko konsertin kaunein kohta. Tekee kuitenkin mieli lisätä: lopun encoren jälkeen.

Kuvioiden monipuolistuminen avaa tunteille vallan. Vähitellen laskeudutaan ylhäältä alaspäin, hyvin hitaasti. Mutta taas sormet alkavat rullata ja viedä takaisin. Ollaan kuin pyörremyrskyssä joka vie jälleen yläilmoihin, alla sininen kuohuva meri ja jylhät vuoristot. Soittajan huudahdus ryydittää soittoa. Kesken romanttisuutta huokuvan tunnepurkauksen soitto alkaa viimein hiljetä, elämän purkauksista laskeudutaan rauhaan. Tuota seesteisyyttä kestää kuitenkin vain hetken. Hiljentymistä jarruttaa jokin vastavoima. Vasemman käden matalat voimat kohoavat kuin ukkonen. Mutta se jää lyhyeen. Ei jaksa mieli siitä kohota. Jäädään paikalleen mietiskelemään alkuperäinen tunnelma kuitenkin säilyy. Muutama yksittäinen hento sormen painallus ja vaivutaan hiljaisuuteen. Sen keskeyttävät vienoina alkavat, hitaasti voimistuvat kätten taputukset, joita yksittäiset vihellykset ja huudahdukset ryydittävät. Aplodit saavat rytmiä alleen. Pyydetään lisää. Soittajan salaperäisistä musiikillisista mielikuvista ei haluta vielä eroon. Jarrett täyttää yleisön toiveen.

Osa II c

On ylimääräisen aika. Se alkaa niin kauniina että sydän hypähtää, onnen huuma valuu levollisena vapauteen. Tuntuu, että rauha täyttää täpötäyden konserttisalin palauttaen kuulijat musiikin voimalla todellisuuteen. Siinäkin levollisuus aivan kuin muuttuu liikkeeksi. Tuo kotiin pitkältä mielen matkalta. Soitto hiljenee ja jää hapuilemaan kuin meren aaltojen ylle. Se on kaihoisaa kaipuuta, jonka voi tulkita jäähyväisiksi, lähtöriitiksi. Siihen soitto jää ja taputukset riemunhuutoineen ja rytmikkäine osioineen taas alkavat. Levyllä ne vaimentuvat kuulumattomiin. En tiedä kuinka kauan ne salissa ovat kestäneet.

…

Tuo koko konsertti on kuultavissa esimerkiksi täällä.

4) Muutamia seikkoja Keith Jarrettista sekä hänen musiikistaan ja urastaan

Soolouran ohessa Jarrett on soittanut paljon Standards-triossa. Laitan tähän yhden linkin osoittaakseni, että joskus tuo Jarrettin ”äännähtely” soiton aikana voi olla häiritsevää. Yhtyeen soitto kyllä miellyttää. Jarrett on musiikissa niin täysillä mukana, ettei hän tuollaisia pikkuseikkoja huomaa. Yksi Standards-trion levyttämä ikisuosikkini on kappale God Bless The Child, levytysvuosi on 1983.

Keith Jarrett on jatkanut uraansa myös klassisen musiikin alueella eikä sitä puolta Jarrettista voi vähätellä. Minulle erityisen mieluisaa on kuunnella Jarrettin ja nokkahuilisti Michala Petrin yhteistyötä 90-luvun alkupuolella. Tuossa linkissä he soittavat Bachin musiikkia, Jarrett soittaa cembaloa. Musiikki soi kauniina ja tasapainoisena.

Hankin aikoinaan kaksiosaisen CD-leyn, joka koostuu kokonaisuudessaan Keith Jarrettin cembalomusiikista. Tuo levy oli minulle jonkin aikaa ns. unimusiikkina. Panin levyn soimaan ja uniajastimen päälle. Nukuin sen soittoon sitten levollisena ja pystyin heräämään rentoutuneena. Valitettavasti olen tuon levyn kadottanut enkä ole siitä löytänyt mitään tietoa. Tunnustan kuitenkin, että se alkoi jo tuntua yksitoikkoiselta enkä loppujen lopuksi kuitenkaan levyn katoamista kauheasti sure.

Klassiseen musiikkiin liittyen on mainittava sekin, että Jarrett on levyttänyt cembalolla myös J.S. Bachin Goldberg-variaatiot. Toki hän on levyttänyt myös muuta haastavaa Bachin musiikkia, joko pianolla tai cembalolla.  Pianolevytyksestä voi mainita sarjan The Well-Tempered Clavier.  Ja onhan hänellä myös Mozart-levytyksiä.

Keith Jarrettin jazzia toki kuuntelen edelleen: sekä vanhempaa että uudempaa. Hänen uudemmasta tuotannostaan olen hankkinut vuonna 2009 äänitetyn Pariisin ja Lontoon konsertin kahden CD-levyn albumin (Paris / London: Testament). Itse konsertit pidettiin vuoden 2008 lopulla.  Samaa hehkua niissä ei toki ole kuin lähes 35 vuotta aiemmin pidetyssä Kölnin konsertissa, mutta taattua Jarrettia sekin albumi on. Ja aika ajoin sen pariin palaan.

On oikeastaan pieni ihme, että Jarrett on jatkanut uraansa myös tällä vuosituhannella. 90-luvun lopulla hänelle diagnosoitiin krooninen väsymysoireyhtymä (myalginen enkefalomyeliitti). Hän ei voinut poistua kotoaan pitkiin. Hän levytti toki myös sairautensa aikana. Kyseessä oli jazz-standardeista koostuva levy, joka poikkesi hänen tavanomaisesta tulkintatyylistään, mutta se on saanut paljon myönteistä huomiota. Se oli oikeastaan Keith Jarrettin joululahja vaimolleen. 2000-luvulla hän palasi esiintymislavoille sekä yksin että Standards-yhtyeen kanssa. Hän esimerkiksi konsertoi jo vuonna 2002 Japanissa (Osaka ja Tokio). Niiden konserttien materiaalista tehtiin myöhemmin levy Radiance.

Keith Jarrett on nyt jo 71-vuotias, mutta hän soittaa ja esiintyy edelleen. Viimeisin Keith Jarrettin musiikkia koskeva kirjoitus on julkaistu helmikuussa. Siinä kerrotaan hänen New Yorkin Carnegie Hall –salissa  helmikuun 15. päivä pitämästään soolokonsertista, joka sai myös poliittisen luonteen. Hän ei pelkästään soittanut vaan ilmaisi konsertissa myös mielipiteensä Donald Trumpin hallintoa vastaan. Juttu on luettavissa täältä. Kirjoituksen mukaan Jarrettin soitossa on edelleen samaa vanhaa potkua. Varsin kauniisti on kirjoittaja kyennyt muotoilemaan Jarrettin musiikin piirteitä.

Jarrettin elämää voi seurata hänen kotisivuilleen http://www.keithjarrett.it/.  

Keith Jarrett - 71 v.

KANSAKUNNAN HÄPEÄ: Liettua ja holokausti

Rūta Vanagaitė

I.                    Kipeä aihe

Liettualainen toimittaja ja kirjailija Rūta Vanagaitė ei ole juutalainen, mutta hän kiinnostui maassaan Saksan miehityksen vuosina (1941-1944) tapahtuneista juutalaisvainoista. Häntä häiritsi asiaan edelleen liittyvä salailu ja hän halusi löytää totuuden. Hän alkoi tutkia arkistoja ja lähti sitten etsimään silminnäkijöitä. Nämä olivat olleet 75 vuotta vanhojen tapahtumien aikoihin vielä lapsia tai varhaisnuoria, mutta nuo kauheat kokemukset olivat kyllä juurtuneet muistin syövereihin.  Tarinaa löytyi paksun kirjan verran.  Todellisuus avautui raadollisempana kuin uskalsi odottaa. Eikä kyse ollut vain siitä, että liettualaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti juutalaisten teloituksiin. Järkyttävää oli pelko, jota ihmiset edelleen kokivat, kun olisi pitänyt puhua noista vanhoista asioista. Edelleen pelättiin, että saa osakseen läheisten ihmisten ja muiden liettualaisten vihan.

Vanagaite kirjoitti yleistajuisen, arkistotietoihin ja silminnäkijöiden kertomuksiin perustuvan teoksen tuosta häpeällisestä ajasta, jolloin maassa teloitettiin noin 200 000 maassa asunutta juutalaista, mikä on 10 prosenttia maan kokonaisväestöstä. Teoksellaan hän paljasti karun todellisuuden, joka ei kylläkään ollut mikään uutinen mutta josta ei ole uskallettu avoimesti puhua. Eivät saksalaiset murhanneet maan juutalaisia, vaan liettualaiset tekivät sen ihan itse.  Joukkoteloituspaikkoja on ympäri Liettuaa. Ja jopa naapurimaahan Valko-Venäjälle lähetettiin teloittajapataljoona vapaaehtoisia, jotka olivat osoittautuneet työssään taitaviksi.

Ruta Vanagaite on 62-vuotias kirjailija ja journalisti, joka on kirjoittanut muitakin avartavia teoksia. Nyt käsittelemäni kirja ilmestyi reilut vuosi sitten eli alkuvuodesta 2016.  Se on nimeltään Mūsiškiai, jonka suomennan nimellä ”Omat”. Suoraan käännettynä se on ”Meidän”, yleisradion jutussa (ks. alla) se on suomennettu nimellä ”Meikäläiset”. Liettuan kielessä sanaan liittyy Vanagaiten mukaan tunneperäistä sisältöä, suomennos ei kerro kaikkea.

Ilmestymisensä jälkeen Suomen yleisradion toimittaja teki kirjasta ja sen jälkimainingeista tiiviin jutun. Minun silmiini se osui vasta äsken, hyvä kun osui, niin voin laittaa linkin. Se on asiallinen kirjoitus, johon sisältyy myös kirjoittajan haastattelu ja tiivis tietopaketti. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. Kirja on saanut paljon huomiota, aiheesta on keskusteltu ja kirjoitettu lisää. Keskustelu on levinnyt myös Valko-Venäjälle. Luulen, että nyt asian käsittelyyn löytyy uusia puolia. Aion kyllä edetä nyt pidemmän kaavan mukaan. Tuon eri näkökulmia asioihin enkä aina voi välttää toistoakaan.

Vanagaiten kirjan kansikuvasta paljastuu kahdet miehen kasvot. He ovat samannäköisiä, näyttävät veljeksiltä. He asuivat kyllä aikoinaan molemmat Liettuassa, mutta eivät he ole toisilleen mitään sukua. Toinen miehistä on juutalainen, mutta on todella vaikea sanoa kumpi. Vasemmanpuolinen edusti kahdesti Liettuaa olympiakisoissa, vuosina 1924 ja 1928. Lajina oli pyöräily. Hän oli tarpeeksi hyvä edustamaan Liettuaa, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän olisi saanut elää. Hän oli nimeltään Isakas Anolikas, joka kuoli juutalaisvainoissa vuonna 1943, ammuttiin Kaunasin joukkohautaan. Oikeanpuoleinen oli rangaistuspataljoonan komentaja (luutnantti Balys Norvaiša). Hänen omallatunnollaan on 70 000 ihmisen henki.

Liettualaiset sanovat, että he eivät ole ”meitä”, koska toinen on juutalainen ja toinen on murhaaja. Vanagaite haluaa kirjallaan kertoa, että he molemmat ovat liettualaisia, eli ”meitä”. Liettualaisten tajunnassa juutalaiset ovat olleet milloin torakoita, milloin NKVD:n neuvostoporukkaa, milloin mitäkin mätäpaiseita. Ja murhaajat ja teloittajat on leimattu poikkeuksellisiksi ihmishirviöiksi. Vanagaite haluaa kertoa, että he ovat liettualaisia siinä missä koripalloilijat, näyttelijät, filmien tekijät ja muut nykyiset liettualaisten idolit.

Valko-Venäjälle lähtenyt liettualaispataljoona teki siellä työtään viidessätoista eri paikassa. Pelkkä isänmaallinen velvollisuudentunto ei saanut sitä matkaan. Kyllä se oli myös taloudellisesti kannattava keikka. Raha ja juutalaisilta ryöstettävä omaisuus oli tärkeä motiivi. Teloituksiin osallistuneet olivat yleensä lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Murhien yhteydessä suusta vedettiin kultahampaita, joista avautui tie rikastumiselle. Tietysti osallistujat ajattelivat toimivansa myös isänmaansa hyväksi. Natsi-Saksalle haluttiin olla mieliksi, sillä yhteistyön ajateltiin olevan tie Liettuan kansakunnan itsenäistymiseen. Uskottiin, että Saksa oli tärkeä vastapaino Neuvostoliitolle ja sen puolesta kannatti toimia. Eikä saamissään tapauksessa unohtaa sitä kolmatta motiivia – antisemitismiä.

Ruta Vanagaite vieraili tämän vuoden helmikuussa Minskissä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Svetlana Aleksijevitšin järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Kyseessä on ns. ”intellektuelliklubi”, avoin keskustelutilaisuus, jossa vieraaksi kutsutaan eri alan asiantuntijoita. Kirja herätti naapurimassa runsaasti huomiota ja keskustelua, ja Vanagaite osasi esittää asiansa vaikuttavasti.

Tämä juttuni on itse asiassa saanut alkunsa tuosta Valko-Venäjällä pidetystä tilaisuudesta ja sen yhteydessä tehdyistä haastatteluista. Vanagaite esitteli siellä kirjaansa venäjäksi ja se osui sattumalta kohdalleni netin ihmeellisessä maailmassa.  Liettuan kielen taitoni on niin puutteellinen, että sen varassa en voisi asiasta kirjoittaa.

…

Olen kirjoittanut tähän blogiini 14.4.2014 kirjoituksen Plungen pikkukaupungin tapahtumista natsimiehityksen alkaessa.  Samassa yhteydessä kartoitan myös hieman maan juutalaisvainojen kokonaiskuvaa.  Juttu avautuu täältä. Nyt tutustuin tuohon kolme vuotta vanhaan kyhäelmääni, jota varten kyllä perehdyin aika laajalti erilaisiin materiaaleihin. Niistä avautui yllättävänkin rankkaa tietoa. Jotenkin nyt lukiessa kuitenkin tuntuu, että melko kylmän havainnoitsijan kuvan olen itsestäni jättänyt. Tai ehkä se vain tuntuu kaiken sen jälkeen, kun olen tutustunut Ruta Vanagaiten vuodatukseen.  Jutustani saa kuvan, että Plunge on vain yksittäinen paikka. Niin kaikkialla ajateltiin. Tosiasiassa samanlaisia joukkomurhatapahtumia järjestettiin koko maassa.

Olen kirjoittanut Liettuasta myös pari muuta tekstiä. Olen suomentanut liettualaisen runoilijan ja esseistin Tomas Venclovan erään artikkelin, jossa sivutaan juutalaiskysymystä. Venclova on Liettuan kulttuurielämässä hyvin tärkeä henkilö. Häntä voisi kutsua eräänlaiseksi maan omaksitunnoksi. Venclova näkee Euroopan Unionin hyvin ruusuiseksi rakennelmaksi, jota hän jaksaa ylistää. Siinä olen itse eri mieltä ja olen myös kirjoittanut vastakkaista mieltä edustavan henkilön ajatuksista. Holokaustin kannalta Venclovan tärkein sanoma on se, että Neuvostoliittoon liittäminen pelasti maan natsirikolliset. Jos Liettua olisi ollut normaali länsimainen itsenäinen valtio, niin silloin maan kaikki rikoksiin osallistuneet olisi vedetty oikeuden eteen, niin kuin tehtiin läntisessä Euroopassa. Sitä prosessia ei olisi kyennyt edes menneisyyttä myötäilevä hallitus estää.

Palaan vielä Plungen kaupungin tapahtumiin kesällä 1941, kun natsit miehittivät maan ja saapuivat kaupunkiin. Kerron, mitä parin vuoden takaisesta jutusani on jäänyt mieleen. Paikkakunnan liettualaisväestö otti natsit avosylin vastaan. Samalla ryhdyttiin toimiin pikkukaupungin juutalaisväestön eliminoimiseksi. Muutama verenhimoinen kaupunkilainen pystyi villitsemään koko paikkakunnan juutalaisvihaan. Kaupungin runsaslukuinen juutalaisväestö vangittiin, ajettiin synagoogaan, pidettiin siellä suljetussa tilassa päiväkausia nälässä ja janossa ja sitten kuljetettiin kaikki joukkomurhapaikalle kaupungin sivustalle. Tuo kuljetus tapahtui kulkueena kaupungin pääkatua. Katujen varsi täyttyi liettualaisista. Juutalaiskulkue sai osakseen ilkuntaa ja pilkkaa. Lähinaapuruuskaan ei ollut sille esteenä. Vielä ennen sotaa oli eletty sulassa sovussa. Juutalaisväestö oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Ei tuollaista käännettä osattu odottaa.  Nyt heille ilkuttiin tuntematta ainakaan julkisesti mitään sääliä tai myötätuntoa.

Vanagaite kertoo, miten tosiasiassa ihmiset asian kokivat.  Joukkomurhien aikaan liettualaiset eivät tunteneet sääliä. Se heräsi vasta myöhemmin. Nuo ikävät muistot mahdollisine säälin tunteineen piti kuitenkin kantaa hiljaa sisimmässä. Ei niistä uskaltanut julkisesti puhua. Kun Ruta Vanagaite sitten 75 vuoden jälkeen kierteli etsimässä vainojen silminnäkijöitä (mukanaan israelilainen rabbi ja natsirikollisten jäljittäjä Efraim Zuroff), nuo ihmiset joutuivat hämmennyksen valtaan. Yhtäkkiä olisi pitänyt alkaa puhua noista vanhoista asioista. Mielen täytti ensimmäiseksi se sama pelko, jonka vuoksi nuo asiat oli täytynyt sisimpään kätkeä. Löytyi ihmisiä, jotka nyt avoimesti itkivät tapahtumia.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki haastatellut suostuivat esiintymään vain nimettöminä. He eivät sallineet itseään kuvattavan eikä heidän puhettaan saanut äänittää. He eivät halunneet tulla leimatuiksi. He pelkäsivät edelleen kostoa ja vihaa. Ei toki saksalaisilta eikä maan hallinnolta, vaan aivan tavallisilta liettualaisilta.

Lopulta saatiin paljastava dokumentti maan likaisesta menneisyydestä. Kirjan ilmestyttyä alkoi tulla ongelmia. Yleinen mielipide yritti vaientaa asiasta puhumisen.  Vanagaite sai osakseen uhkailua ja vihaa.

Yllä mainitsemani yleisradon juttu ei kerro yhdestä seikasta, joka oli kyllä tiedossa jo heti kirjan ilmestyttyä. Ruta Vanagaite nimittäin leimattiin Vladimir Putinin palkkaamaksi trolliksi. Hänen nähtiin olevan Putinin asialla, hänen palkkaamansa. Itse asiassa tuosta varotti jo kirjan kustantaja. Kustantamo ei ensi alkuun halunnut julkaista koko kirjaa. Se pelkäsi yleisen mielipiteen hyökkäystä, kansan reaktiota. Oli mukamas sellainen aika, jolloin tuollaista ei sovi kirjoittaa. Vanagaite kysyi, milloin olisi sopiva aika. Asiasta ei ollut voitu kirjoittaa eikä puhua yli 70 vuoteen. Kuinka kauan pitää odottaa geopoliittisen tilanteen muuttumista, ettei tuota ikävää asiaa tarvitsisi pitää piilossa, Vanagaite kysyi kustantajalta.  ”Jos Putinia ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä”, hän lisäsi. Lopulta kustantamo suostui julkaisuun, mutta siitä oli yksi ehto. Kirjasta ei saanut puhua ennakolta, jottei kustantamoon kohdistuisi julkista painostusta.

Kirjasta otettiin aluksi 2000 kappaleen painos. Se oli pieni, mutta maassa kutakuinkin normaali. Se myytiin kuitenkin loppuun 48 tunnissa ja siitä otettiin sittemmin toinen, hieman isompi painos. Sitten tuli vielä lisäpainoksia. Kaiken kaikkiaan kirjaa on painettu lähes 20 000 kappaletta. Kustantamolle kirja on siis ollut jonkinlainen myyntimenestys.

Kirjan julkaisun jälkeen alkoi se yllä mainitsemani mylläkkä. Reaktiot olivat kalseita. Vanagaitea vastaan hyökättiin, häntä haukuttiin ja uhkailtiin. Hän menetti samalla puolet ystävistään. Menettämiensä ystävien perään Vanagaite ei ole jäänyt suremaan. Hänen mielestään he eivät ole ystävyyden arvoisia.

Koko projektia pidettiin todellakin venäläisenä tilaustyönä, jonka myötä tekijä on päässyt suuriin rahoihin käsiksi. Tämä on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että meidän aikanamme putinistiksi haukkumisesta on tullut ympäri Eurooppaa eräänlainen muoti-ilmiö. Se kiusaaminen kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Jopa hänen autoaan epäiltiin Putinin hankkimaksi. Vanagaite sai käyttää kaiken energiansa sen selittämiseen, että mitään suuria rahoja hän ei ole keneltäkään saanut.  Kustantamo oli maksanut kirjasta ennakolta 1500 euroa eikä hän ollut saanut yhtään enempää. Hän oli valmistellut kirjaa täyspäiväisesti puoli vuotta, joten kovin pieneksi on kuukausipalkka jäänyt. Myös hänen poikansa sai kokea kiusottelua, vaikka siinä taidettiin mennä jo huumorin puolelle.  Baarissa kavereittensa kansa ollessaan pojalle sanottiin, että hänhän voikin tarjota kaikille oluet, kun äiti on saanut Putinilta isoja rahoja.

Vanagaite kertoo, että eräiden kirjamessujen aikaan hän sai netissä tappouhkauksen ja hänelle hankittiin kolmen päivän ajaksi jopa henkivartija, joka seurasi häntä messuilla kuin hai laivaa. Oli koko ajan rinnalla ympäristöä tarkkaillen.

Hänen kaksi aikuisikään kasvanutta lastaan ovat ylpeitä äidistään, kun tämä on uskaltanut nostaa esille noin olennaisen asian. Vanagaite iloitsee siitä, että nuorempi sukupolvi on suhtautunut asiaan ymmärryksellä ja on valmiimpi avoimeen keskusteluun.

Miksi Vanagaite halusi kirjoittaa kirjan nyt eikä suostunut odottamaan poliittisen tilanteen selkiintymistä? Hän itse toteaa, että se oli viimeinen mahdollisuus. Silminnäkijöitä oli vielä elossa, huomenna heitä ei ehkä enää ole.

Hän ei toivo mitään mahdollisesti vielä hengissä olevien, muutenkin kuoleman rajamailla olevien natsirikollisten etsintää. Yhtenä kirjan tavoitteena on se, että joukkomurhiin osallistuneiden nimet julkaistaisiin ja heidän kunniaksi pystytetyt muistomerkit tuhottaisiin. Hänen mukaansa maassa on holokaustiin osallistuneiden henkilöiden kunniaksi pystytettyjä patsaita ja erinäisiä muistolaattoja. Olkoonkin, että ne on pystytetty jostain muusta syystä, heistä ei pidä luoda kansallissankareita.

…

Arkistoja tutkiessaan Vanagaite koki karsean yllätyksen.  Holokaustiin osallistuneita joko suoraan tai välillisesti löytyi myös omasta suvusta.

Pienenä Ruta ihaili isoisäänsä. Nyt arkistoista selvisi hänestä raadollinen puoli. Isoisä oli ollut laatimassa juutalaisista nimilistoja, jotka sitten luovutettiin miehittäjävallan edustajille. Noiden listojen avulla juutalaisväestö vangittiin ja murhattiin. Nyt aikuisena hän yrittää vielä uskotella, että isoisä ei listoja tehdessään tiennyt niiden tarkoitusperää. Se on kuitenkin fakta, että hän on välillisesti osallistunut juutalaisten joukkomurhaan. Palkkioksi työstään isoisä sai maatöihinsä apureikseen kaksi neuvostoliittolaista sotavankia. Hän kuoli myöhemmin vankileirillä Neuvostoliitossa.

Toinen arkistojen tietojen perusteella tahriintunut sukulainen oli Rutan tädin aviomies. Hän osallistui aktiivisemmin teloitusjoukkoihin ja onnistui rikastumaan juutalaisilta ryöstämällään omaisuudella siinä määrin, että sodan loppuvaiheessa hän emigroitui vaimonsa kanssa pakolaisena Yhdysvaltoihin. Siellä hän eli kuolemaansa saakka. Tämä oli yksi tavallinen tarina. Monet maasta paenneet henkilöt olivat syyllistyneet juutalaisvainoihin. He luonnollisesti salasivat menneisyytensä sulautuen suureen pakolaisvirtaan. 

Vanagaite kävi vuosia sitten tapaamassa tätiään, joka oli tuolloin 85-vuotias leski. Hän pani tuolloin tädin asenteista merkille yhden piirteen. Tämä inhosi juutalaisia yli kaiken. Se kävi ilmi sekä puheesta että käytöksestä. Mitään ei siis ollut opittu. Suvaitsevaisuuteen ei historiallinen muisti osannut kääntyä. Nainen ei edelleenkään halunnut uskoa, että hän ja hänen puolisonsa olisivat tehneet jotain väärin.

Jotkut ovat puolustautuneet antisemitismistään viittaamalla Saksan miehitystä edeltävään Neuvostoliiton miehitykseen (1940-1941). Se oli kyllä maalle järkytys.  Monet juutalaiset kyllä tukivat neuvostojoukkoja mutta koko juutalaisväestöä siitä ei voi syyttää. Tuolloinhan kansallistettiin yksityiset yritykset ja sen myötä myös monille juutalaisille miehityksestä aiheutui silkkaa vahinkoa. Heidän elämänuransa tuhottiin. Miten heitä olisi voinut syyttää neuvostomielisyydestä. Eivätkä ainakaan kaikki juutalaiset tuolloin vielä tienneet Stalinista tai Hitleristä paljoakaan. Joukkomurhat vyöryivät heidänkin eteen kauheana yllätyksenä.

Tähän väliin teen katsauksen maan historiaan alkaen 30-luvun lopulta.  Sen jälkeen palaan tarkemmin Vanagaiten käsityksiin ja muihinkin pohdintoihin.

II.                  Vilna

Kuvailen aluksi Vilnan tilannetta 30-luvun lopulla ja 40-luvulle tultaessa. Vilnan alue oli tuolloin osa Puolaa. Vuonna 1939 Neuvostoliitto valtasi Puola itäosat ja sen myötä liitti Vilnan alueen Liettuaan (lokakuussa 1939). Kesällä Neuvostoliitto miehitti Liettuan ja maasta tuli yksi neuvostotasavalta. Alkoi vajaan vuoden kestänyt miehityskausi, jona aikana kerrotaan juutalaisvihan itäneen. Kesäkuussa 1941 Saksa aloitti sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan ja miehitti sen myötä myös Liettuan. Juutalaisvainot pääsivät heti vauhtiin.

Juutalaisten asema tuntui olevan Liettuassa 30-luvulla suhteellisen turvallinen, vaikka vahvoja merkkejä antisemitismistä oli. Eri lähteissä tunnutaan korostettavan eri puolia, mutta en haluaisi tähän puoleen nyt liiaksi paneutua. Timothy Snyder  (Musta maa, Siltala 2015, s.155) näkee ilmapiirissä yhden tärkeän puolen:

”Liettua oli 1930-luvun loppupuolen Euroopassa vallitsevaan tilanteeseen nähden juutalaisten turvapaikka. Vuosina 1938 ja 1939 noin 23 000 juutalaista pakeni Liettuaan, jotkut natsi-Saksasta, jotkut Neuvostoliitosta.”

Aulis Kallion Liettuan historiaa (Tampere 2009) lukiessa voi päätellä, että maa oli vahvasti segregoitunut. Juutalaisten ja liettualaisten oli vaikeaa tehdä yhteistyötä esimerkiksi puolueiden sisällä, sama koski myös puolalaisvähemmistöä. Antisemitistinen kiihotus oli 30-luvun puolivälistä lähtien lisääntymään päin. Toki presidentti Antanas Smetona pyrki toimimaan aktiivisesti tätä kehitystä vastaan, ja virallinen yhteiskunta reagoi tiukasti juutalaisvastaisiin väkivallantekoihin. Juutalaiset toisaalta yrittivät lähestyä liettualaisväestöä esittelemälle heille näkemyksiään. Mutta kehitys eteni yhteen suuntaan, pelkällä tiedonvälityksellä sitä voitu muuttaa. Eräs pappi yritti liittää juutalaisia kommunismiin, vaikkei heillä ollut puolueessa mitään asemaa. Etnisten liettualaisten asemaa pyrittiin kaikin puolin vahvistamaan (Kallio, s. 227 - 229.)

Laimonas Briedis on kirjoittanut kirjan Vilnan monikulttuurisesta historiasta Vilnius - City of Strangers (”Vilna – muukalaisten kaupunki”, 2012). Hän tuo siinä kaiken muun lomassa esille myös noina vuosina kaupungissa ilmennyttä eri kansallisuuksien välistä vihaa (s.224-225). Kaiken kaikkiaan kirjan kuvauksen pohjalta kaupungista saa sekasortoisen kuvan. Aivan samanlainen kuva luodaan myös Aulis Kallion Liettuan historiassa.  Nyt lainaan kuitenkin Briedisin teosta.

Kaupunki eli rajussa muutoksessa ja monenlaisia pakolaisia vaelsi kaupunkiin. Käytiin selviytymiskamppailua. Sieltä haettiin laajalti turvaa mutta saman aikaan kaupunki eli lähes kaaoksessa. Oli ääretöntä köyhyyttä ja nälkää, oli huutava pula ruoasta, ihmiset yrittivät jotenkin selvitä hengissä.

”Vilna on epämääräinen sekoitus kansallista vihaa”, kirjoitti eräs kaupunkiin pysähtynyt matkailija heinäkuussa 1940( s.224).

Tuo samainen kaupunki oli tuolloin ”Liettuan Jerusalem”. Juutalainen kulttuuri oli voimissaan ja juutalaisväestö eli oman kulttuurinsa ympärillä näyttäen voivan hyvin. Toki heidänkin joukossa oli monenlaisia. Turvaa hakevien pakolaisten joukossa oli runsaasti myös juutalaisväestöä, joka oli tuntenut etelämpänä elämänsä uhatuksi.

Timothy Snyderin kirjan perusteella kaupungista saa välillä positiivisemman kuvan. Hänen mukaansa Liettuan viranomaiset ottivat Puolasta pakenevia juutalaisia ystävällisesti vastaan ja heistä huolehdittiin.

Kun koillisesta Puolasta erotettu alue liitettiin Liettuaan, se lisäsi noin 100 000 juutalaista Liettuan väestöön. Juutalaiset näkivät Liettuan heille parempana vaihtoehtona. Ainakin he katsoivat siellä olevan vähemmän nationalismia kuin Puolassa. Kun Liettuan joukot marssivat lokakuun 1939 lopulla Vilnaan, kaupungin puolalaiset hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Liettua koki kaupungin puolalaisnationalistit uhaksi ja alkoi siirtää kaupunkiin kymmeniätuhansia etnisiä liettualaisia. Näin Liettua ryhtyi tekemään Vilnasta maan pääkaupunkia (Snyder, s. 155-156.)

Snyder kirjoittaa, että Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa sionistit ja uskonnolliset juutalaiset näkivät Vilnan turvallisena paikkana.  Juutalaisia tuli Puolan neuvostovyöhykkeeltä Vilnaan. Vilna edusti toivoa, jota kasvot hehkuen ylistettiin. (Snyder, s. 155-156.)

Vilna oli puolalaisten ja juutalaisten kaupunki. Siellä asui noin 100 000 juutalaista, joille kaupunki oli ”Liettuan Jerusalem”.  Nimenomaan puolalaisten kanssa oli etnisillä liettualaisilla ollut kahnauksia. Snyderin mukaan Liettuan aktivisteille puolalaiset olivat kaupungissa suurempi ongelma kuin juutalaiset. Saksan miehitettyä maan liettualaiset yrittivät vakuutella sitä miehittäjilleen. He kuitenkin taipuivat natsien tahtoon. Heinäkuussa kaupungin lähistöllä sijaitseva Paneriain metsä muuttui suureksi juutalaisten joukkohaudaksi. (Snyder, s. 183.)

Neuvostomiehityksen jälkeen liettualaiset voitiin vetää helposti mukaan Saksan antisemitistiseen ohjelmaan.  Saksalaisten viesti meni perille: ”Vapautus juutalaisista oli ainoa tarjolla oleva vapautus sekä ennakkoehto kaikille tuleville keskusteluille.” Näin Snyder asian muotoilee (s. 184). Tuota saksalaisten ajatusta välittivät liettualaisille aikoinaan Berliiniin neuvostomiehitystä paenneet liettualaiset. Lisäksi liettualaisille haluttiin uskotella, että ”juutalaisten tappaminen poistaisi neuvostoyhteiskunnan tahran” (s. 185).

                                  

III.                Juutalaisten vainosta Saksan miehityksen vuosina

Arvydas Anušauskasin toimittamassa teoksessa Lithuania in 1940 – 1991 (englanninkielisen laitoksen julkaisuvuosi 2015, alkuperäisen 2007) käsitellään Liettuan juutalaisvainojen erityispiirteitä.  Niihin paneudun seuraavaksi.  Tiedot löytyvät englanninkielisen laitoksen sivuilta 177 - 179.

Muissa natsi-Saksan miehittämissä maissa, erityisesti Länsi-Euroopassa juutalaisväestön vaino oli vähittäinen prosessi, joka jakautui eri vaiheisiin. Esimerkiksi joukkoteloitusta ei suoritettu ihan alussa. Sen sijaan Liettuassa juutalaisväestön joukkoteloitukset alkoivat jo ensimmäisinä päivinä Saksan miehityksen jälkeen. Liettuan voidaan todeta olleen ensimmäinen maa, jossa juutalaisia alettiin tuhota fyysisesti.  Miehitetyissä Länsi- ja Keski-Euroopan maissa juutalaisilta vietiin ensin kansalaisoikeudet, myöhemmin heidät siirrettiin ghettoihin ja vasta sen jälkeen olivat vuorossa teloitukset. Kukin vaihe kesti yhdestä kahteen vuotta.  Juutalaisten täydellinen tuhoaminen oli pitkän prosessin loppuvaihe. Saksassa se kesti 10 vuotta ja miehitetyssä Puolassa 3 vuotta. Liettuassa ei ollut selvää rajaa näiden vaiheiden välillä. Esimerkiksi ghettoja luotiin ja teloituksia tehtiin samanaikaisesti.

Muualla Länsi-Euroopassa juutalaisia ei tuhottu heidän kotimaissaan, vaan Saksassa ja Puolan miehitetyillä alueilla sijaitsevilla keskitysleireillä. Liettuan juutalaisten enemmistö teloitettiin heidän asuinpaikkansa lähistöllä. Myös Itävallasta, Saksasta, Tshekkoslovakiasta ja Ranskasta kuljetettiin juutalaisväestöä Liettuaan teloitettaviksi.

Teoksessa esitetään kysymys, miksi juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat niin nopeasti ja voimaperäisesti. Holokausti liittyy kolmannen valtakunnan suunnitelmiin saksalaistaa Baltian maat. Natsien rotupolitiikan mukaan kaikki juutalaiset oli arjalaisrodun suurimpina vihollisina tuhottava täysin. Koska Liettua oli Saksan rajanaapuri, saksalaisten oli määrä asuttaa se sodan jälkeen. Siksi Liettuan juutalaiset oli saatava nopeasti teloitetuksi. Liettua oli siis strategisesti tärkeä alue. Lisäksi natsien käsityksen mukaan juutalaisten läsnäolo synnytti levottomuuksia ja epämukavuutta, joten rintaman turvallisuuden vuoksi juutalaiset piti eliminoida.

Toinen erityispiirre Liettuan holokaustissa oli se, että natsit onnistuivat delegoimaan poikkeuksellisen suuren määrän liettualaista hallintohenkilöstöä ja paikallista väestöä joukkomurhan toteutukseen. Se selittyy edeltäneellä neuvostomiehityksellä, vrt. yllä olevat viittaukset Timothy Snyderin teokseen. Neuvostomiehityksestä aiheutui maan kansalaisille ikäviä kokemuksia ja merkittävä osa väestöstä tunsi selvää vihaa bolševikkeja kohtaan. Heidät oli helppo saada Saksan tukijoiksi. Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota antoi toivoa Liettuan itsenäisyyden palauttamiselle. Juutalaisista oli helppo tehdä eräänlaisia ”syntipukkeja”, koston välineitä Liettuan kokemalle tuholle ja liettualaisväestön kärsimyksille. Tämä tilanne vauhditti juutalaisväestön joukkotuhon laajuutta ja auttoi natseja toteuttamaan holokaustia. Prosentuaalisesti Liettuan juutalaisväestöstä tuhottiin 95 %, mikä oli enemmän kuin missään muussa Saksan miehittämässä maassa.

Natsit olivat juutalaiskysymyksessä toki aloitteen tekijöitä. Holokaustia ei olisi kuitenkaan voitu toteuttaa niin nopeasti ja siinä laajuudessa ilman aktiivista yhteistyötä Liettuan hallinnon ja paikallisen väestön kanssa. Saksalla ei ollut lähettää Liettuaan kovin paljon omia virkailijoita. Esimerkiksi vuoden 1944 alussa maassa oli noin 660 saksalaista virkailijaa, kun taas liettualaisia virkailijoita oli noin 20 000. Näin ollen saksalaisviranomaisia oli vain 3,3 % miehityksen hallinnollisesta henkilökunnasta. Natsien politiikan toteutus oli käytännössä mahdotonta ilman Liettuan oman hallintohenkilöstön tukea.  Osa Liettuan hallintohenkilöstöstä käsitti juutalaisten olevan ”kuviteltuja” vihollisia ja halusi sen tähden eristää heidät yhteiskunnasta. Näin ollen he kokivat luonnolliseksi valinnaksi tukea miehittäjiä.

Kun ensivaihe juutalaisten tuhossa oli saatu päätökseen, oli kirjallisuuden vuoro.  Juutalaisten kulttuuriperintö oli tuhottava. Tammikuussa 1942 määrättiin, että kaikki juutalaisten kirjoittamat kirjat ja julkaisut vuosina 1940-1941 ja myös eräiden muiden  vaikutukseltaan kielteisinä pidettyjen kirjailijoiden (mm. Erich Maria Remarquen) teokset oli poistettava kirjastoista välittömästi. Natsi-Saksan miehityksen aikana kirjastot menettivät puoli miljoonaa julkaisua. Juutalaiset kirjastot, joista eräissä säilytettiin ainutlaatuisen arvokkaita teoksia ja käsikirjoituksia, suljettiin ja tuhottiin.

Teen vielä kokoavan katsauksen tilanteen ajallisesta etenemisestä. Vaikka yllä todettiin, että Liettuassa kaikki tapahtui yhtä aikaisesti, niin vähän tarvitaan myös ajallista jaottelua. Juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat kesäkuun lopulla ja marraskuuhun 1941 niitä toteutettiin verrattain tiiviisti. Tuona aikana murhattiin 80 % juutalaisista. Loput 40 000 suljettiin ghettoihin. Ghettoja oli joulukuusta 1941 maaliskuuhun 1943. Huhtikuussa aloitettiin ghettojen tuhoaminen. Se vaihe kesti heinäkuuhun 1944. Kaikkiaan Anušauskasin teoksen mukaan natsimiehityksen aikana teloitettiin noin 196 000 juutalaista, joista yli 80 prosenttia murhattiin Liettuan alueella, Vanagaiten esittämä luku on hieman suurempi. Muut kuljetettiin tapettaviksi Latviassa, Virossa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa sijaitseviin keskitysleireihin. (Anušauskas s.161-187, Kallio Liettuan historia  s. 251.) Lisään tähän vielä Kallion esittämiä lukuja. Liettuassa juutalaisia surmattiin 203 - 206 000, joista 190 000 oli Liettuassa asuvia.

Kaunasin kaupungissa tapahtunut antisemitistinen isku juutalaisiin

Lisäsin yllä olevan osuuden Liettuan virallisesta, eräänlaisesta akateemisesta historiateoksesta. Ruta Vanagaite kirjoittaa samasta aikakaudesta, mutta hän paljastaa paljon selkeämmin liettualaisväestön toimet. Hänen tyylinsä välttää kylmää akateemisuutta ja vetoaa ihmisten tunteisiin.  Hän ei tyydy pelkkiin kylmiin tilastoihin vaan pyrkii viemään lukijansa tuohon aikakauteen. Näin he voivat tuntea sydämessään vainotun juutalaisväestön kärsimykset.   

IV.                Lisää paljastuksia ja pohdintaa

Yllä kerroin jo Vanagaiten Minskin vierailusta ja Svetlana Aleksijevitšin järjestämästä tilaisuudesta. Selvitän vielä lisää niiden antia. Hieman tulee toistoa mutta mukaan tulee myös lisänäkökulmia. Aivan lopussa tulee hieman laajempaa pohdintaa.

Vanagaite esiintyy, Aleksijevitš seuraa vieressä

Mukana puhumassa oli Vanagaiten ohella myös valkovenäläinen asiantuntija, joka oli liettualaiseen vieraaseen verrattuna suoraan sanoen hieman uuvuttava esiintyjä enkä hänen esitykseensä ole jaksanut keskittyä. Ennen luentoa nettilehti Tut.by:n toimittaja jutteli Vanagaiten kanssa ja siitä syntyi haastattelu, joka on luettavissa sivulla: https://news.tut.by/economics/533852.html. Itse tilaisuus on nähtävissä kokonaisuudessaan Youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=DVOtPa_YR6Q ). Omat havaintoni perustuvat tuohon tilaisuuteen, nettilehden haastatteluun ja pariin muuhunkin kirjoitukseen.

Haastattelussa Vanagaite kertoo teloituksiin liittyviä šokeeraavia seikkoja. Hän selvittää myös sitä, miksei monet liettualaiset eivät edelleenkään halua kuulla tuota epämiellyttävää totuutta ja miksi Vanagaite mielestä noista 75 vuotta vanhoista asioista on pidettävä ääntä.

Tilaisuudessa tuli ilmi sekin, että Valko-Venäjällä juutalaiskysymykseen liittyy enemmän tabuja kuin Liettuassa. Liettuassa arkistot ovat kaikkien käytettävissä, teloittajista voi lukea mitä hyviä. Valko-Venäjällä arkistoihin pääsy ei ole mahdollista. Vanagaitelta se ei ainakaan onnistunut. Valko-Venäjällä ei ole päästy irti sankaruuden myytistä. Kansakunnan häpeää ja syyllisyydentuntoa herättävistä asioista puhuminen on paljon vaikeampaa, lähes mahdotonta.

Vanagaite kertoo arkistoihin tutustuessaan järkyttyneensä, mitä kaikkea sieltä saattoi lukea. Tietoa oli valtavasti. Oli kymmeniä tuhansia asioita, joista voi avautua täysin odottamatonta. Hän sai lukea jonkun murhaajan unista, ja sieltä löytyi jonkun toisen teloittajan runoja. Hän löysi asiapaperin, jossa kerrottiin, kuinka juutalaisten teloittajille järjestettiin parafiinikylpyjä ja hierontaa, koska nähtävästi olkapäät olivat ammunnasta kipeytyneet ja miehet olivat teloituksista rasittuneita. Niitä lukiessa hänelle valkeni, että aiheesta saa tehtyä vaikuttavan teoksen.

Vanagaite kertoo aluksi, mistä hänen projektinsa sai alkunsa. Hän oli kuuntelemassa erään paikallisen historiantutkijan tuota aihetta käsittelevää luentoa. Se sai hänet järkyttymään. Yleensä Liettuassa elää julkisuudessa käsitys, että Liettua ei osallistunut holokaustiin. Oli vain erinäisiä natsien apureina toimineita ihmishirviöitä, joiden toimia on puolusteltu sillä, että jos he eivät olisi ampuneet juutalaisia, niin natsit olisivat ampuneet heidät. Tuo historiantutkija kertoi aivan toisen tarinan. Maassa oli pyramidirakennelma: ylätasolla oli Liettuan hallitus ja koko poliisilaitos ja maahan luotu siviilihallinto osallistui kansanmurhan toteuttamiseen. Ei suinkaan ollut kyse mistään poikkeuksellisista ihmishirviöistä, vaan aivan tavallisista liettualaisissa pataljoonissa palvelleista ihmisistä.

Myös Vanagaiten omassa suvussa oli ollut siviilihallinnossa ja poliisilaitoksessa toimineita ihmisiä. Hän halusi ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että he olisivat olleet mukana holokaustissa.

Vanagaite olisi halunnut tavata tuota tutkijaa, joka kuitenkin aluksi yllättäen kieltäytyi. Kun hän ei antanut periksi, tämä lopulta suostui, mutta vain salaa (!). Käytöksestä ilmeni, että kyseessä oli vaarallinen aihe. Virallisen Liettuan käsitys asiasta oli aivan toinen ja jos asiaa käsiteltäisiin julkisesti, voisi joutua ikävästi leimatuksi.

Tilaisuudessa Vanagaite kertoo, että tapaamisesta tuli mieleen neuvostoaikojen kohtaamiset, joissa ihmiset kierrättivät Solženitsynin Vankileirien saaristoa tai Orwellia. Tapaamispaikka oli yleinen puisto. Molemmat tulivat eri suunnilta. Puiston penkillä tutkija luovutti Vanagaitelle aineistoa, joista tämän saattoi ottaa kopiot. Sitten poistuttiin eri suuntiin. Muutaman päivän kuluttua sama toistui. Tällöin tutkija sai aineistonsa takaisin.

Sitten hän alkoi pitää yhteyttä useisiin tutkijoihin. Hän tajusi, että tutkimuksissa paljastuneista asioista on kirjoitettava yleistajuisemmin, ilman akateemista kuivakkuutta, jotta tuo šokeeraava totuus paljastuisi laajemmalle yleisölle.

Vanagaite otti yhteyttä kustantamoonsa. Hän oli julkaissut sen kautta mm. yhden menestyskirjan ja häntä pyydettiin jatkuvasti kirjoittamaan lisää. Kun hän sitten meni juttelemaan kustantamoon uudesta suunnitelmastaan, niin siellä keskustelukumppani kauhistui. Mitä tahansa muuta muttei sitä, oli vastaus. Kustantaja totesi, että aika ei ollut sopiva. Kaikki katsotaan Venäjän propagandaksi, jossa todetaan kaikkien balttien olevan fasisteja. Kustantamossa pelättiin julkista painostusta. Vanagaite piti kuitenkin päänsä ja sanoi kirjoittavansa kirjan joka tapauksessa. Lopulta päästiin sopimukseen. Nähtävästi kustantaja ei halunnut häntä menettää, oli kuitenkin tehty vuosia menestyksellistä yhteistyötä. Lopulta kirjan suosio yllätti, niin kuin yllä olen jo todennut.

Ihan kaikkeen hän ei kuitenkaan suostunut, etteivät Putin-syytökset olisi saaneet liikaa vettä myllyyn. Venäjän TV-1 olisi halunnut haastatella häntä mutta hän kieltäytyi.  Hän pelkäsi, että juttua olisi käytetty Liettuan vastaiseen propagandaan. Mutta oli kieltäytymiseen myös aivan konkreettinen omakohtainen syy.  Hänellä on menneisyydessä huonoja kokemuksia yhteistyöstä Venäjän TV:n kanssa. Hänen sanomisiaan on joskus vääristelty.

Ruta Vanagaite  matkusteli paljon eri puolilla haastatellen ihmisiä ja tutustuen joukkomurhapaikkoihin. Mukanaan hänellä oli kansainvälisesti tunnettu israelilainen ”natsimetsästäjä” Efraim Zuroff (https://fi.wikipedia.org/wiki/Efraim_Zuroff ). He löysivät toisensa ja saivat toisistaan oivaa matkaseuraa, vaikka edustivatkin tavallaan vastakkaisia osapuolia. He kävivät noin 40 paikassa: Liettuassa paikkoja oli reilut 30 ja Valko-Venäjällä vajaat kymmenen. Asian kipeydestä kertoo sekin, että noita joukkohautoja ei aina ollut helppoa löytää. Onneksi oli tapahtumien silminnäkijöitä, jotka ohjasivat vieraat kohteisiin.

 

Vanagaite ja Zuroff

Murhiin osallistuneista nuorimmat olisivat jo yli 90-vuotiaita, heitä tuskin on hengissä. Silminnäkijät olivat tapahtumien aikoihin 7-12-vuotiaita. Heillä kauhun muistot olivat elävinä mielen sopukoissa. He eivät kuitenkaan halunneet yhtä lukuun ottamatta antaa nimeään julkisuuteen. He pelkäsivät, ja yhtenä syynä pelkoon oli sekin, että yhtäkkiä 75 vuoden jälkeen palataan asiaan, josta on täytynyt vaieta.

Mennään vuoteen 1941, kun joukkomurhat alkoivat.  Liettuan vallanpitäjät ottivat saksalaiset vastaan kädet valmiina ojennettuina syleilyyn. He loivat siviilihallinnon natsihallintoa tukemaan (saksalaisten periaatetta mukaillen). Heti saksalaisten tultua luotiin pataljoonia, jotka lähetettiin tappohommiin. Saksalaismiehityksen aikana Liettuan siviilihallinnossa työskenteli 600 saksalaista ja 20 000 liettualaista. Usein juutalaisten murhaajina olivat paikalliset poliisit. Nämä olivat toimineet viroissaan ennen neuvostomiehitystä, eli vuoteen 1940 asti. Saksalaisten tultua he saivat virkansa takaisin. Näin ollen he eivät toimineet neuvostomiehittäjien alaisuudessa.

Nuo ihmiset ryhtyivät murhaamaan lähinaapureitaan, jotka he olivat tunteneet jo vuosikausia. Tämä on se liettualainen erityispiirre, josta jo yllä mainitsin.

Toki kieltäytyneitäkin oli, muttei kuitenkaan paljoa. Kieltäytyminen oli mahdollista, sillä poliisipataljoonat koostuivat vapaaehtoisista. Myös Valko-Venäjällä jotkut liettualaiset saattoivat kieltäytyä ampumasta. Itse asiassa jo siinä tapauksessa, että jollakulla ampujalla alkoivat kädet täristä, upseeri otti häneltä aseen pois ja siirsi ”heikkohermoisen” kaverin vartiohommiin. He pelkäsivät, että joku voi saada hermoromahduksen ja suunnata aseensa kohti upseeria.

Valko-Venäjän komennuksella kieltäytymisestä oli seurauksena se, että mies pantiin illaksi putkaan. Muuta siitä ei seurannut. Tuo kieltäytyjä menetti kuitenkin paljon. Hän ei saanut palkkiotaan eikä hän päässyt ryöstämään uhrejaan, sitä mitä heistä oli vielä ryöstettävissä. Eräät hermoromahduksen saaneet siirtyivät muihin pataljooniin.

Toimittaja kysyy Vanagaitelta, miksi ihmiset suostuivat massoittain noihin tehtäviin.  Tämä toteaa, että kaikki ajattelivat lähtevänsä palvelemaan isänmaataan. Se oli siis heidän kansalaisvelvollisuutensa. Vallanpitäjät sanoivat heille, että se on alkuna kansallisarmeijan elpymiselle. He saivat vaatteet, ruoan, saattoivat saada jonkin verran rahaa. He pystyivät keräämään talteen jotain uhrien omaisuutta, kultahampaat.  Valintaa edisti sekin, että he olivat lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Aluksi he lähtivät taistelemaan neuvostoaktivisteja vastaan, sitten suojelemaan erinäisiä paikkoja, sitten he olivat vartijoina vankisaattueissa. Ja yhtäkkiä he olivatkin kuopan reunalla ja tehtävänä oli ampua.  Kaikki tapahtui huomaamattomasti, tilanteesta oli vaikea mennä sivuun.

Paikkakunnilla tehtiin juutalaisväestöstä luetteloita, saksalaiset antoivat määräyksen pidättää kaikki luettelossa olleet. Heitä pidettiin muutamia päiviä synagoogassa tai jossakin vajassa. Sitten heidät vietiin pois ja ammuttiin. Kun oli ollut prosessissa mukana, niin teloittamisen hetkellä oli vaikea sanoa, ettei aio siihen osallistua.

Yksi liettualaispataljoona toteutti työnsä kotimaassaan niin mallikkaasti, että saksalaiset päättivät lähettää sen Valko-Venäjälle. Aluksi pataljoonalaisille kerrottiin, että he lähtevät jahtaamaan neuvostoaktivisteja. Kävikin sitten niin, että näillä aktivisteilla oli pitkä parta ja tummemmat silmät. Yhtä kaikki, he tekivät, mitä käskettiin. Pataljoonan mukana kulki katolinen pappi, joka muutaman hengen ryhmäripissä vapautti pataljoonalaiset syyllisyydestä katsoen, että  kyse oli normaalista isänmaallisesta velvollisuudesta. Tuota katolisen kirkon osuutta Vanagaite pitää hyvin inhottavana ja arvostelee kirkon toimia avoimesti.

Myöhemmin itse murhiin osallistuneet vakuuttivat syyttömyyttään. Teloittajille kyse ei ollut ”juutalaisista” tai ”neuvostoväestöstä”. Heitä kutsuttiin ihan omalla nimellä: he olivat ”tuhon omia”. Luotiin mielikuvaa, että nuo ihmiset olivat jo valmiiksi ”tuhoon tuomittuja”, joilla ei kuopan reunalla seisoessaan ollut enää pelastumisen mahdollisuutta. ”Jos en minä ammu, niin sitten sen tekee joku toinen”, teloittajat ajattelivat. Miksi olisi pitänyt kieltäytyä, jos sitten joku toinen heidät kuitenkin ampuu ja ottaa itselleen työstä luvatun palkkion.

Teloittajat ajattelivat täyttäneensä liettualaisten upseerien antamia käskyjä, ja nämä puolestaan toteuttivat hallituksen määräyksiä.

Kirjassa esitetään šokeeraavia seikkoja. Kerrotaan juutalaisten suista revityistä kultahampaista, jotka sitten siirrettiin liettualaisten suihin. Mainitaan myös, että monet juutalaisväestön omistavat tavarat – mm. huonekalut – luovutettiin liettualaisväestön haltuun. Vanagaite toteaa haastattelussaan, että hän haluaa esittää muutakin kuin pelkkää tilastotietoa. Hän korostaa, että 200 000 murhattua pitää sisällään paljon muutakin.  Lukijoille oli esitettävä asioita, joiden pohjalta he voivat tuntea nuo asiat sydämellään. Heille pitää näyttää jonkun hampaat, puunrunkoon hakattuja lasten pääkalloja. Oli paikkoja, joissa lapsia ei ammuttu, heidät haudattiin joko elävältä tai heidän pääkallonsa lyötiin puunrunkoa vasten. On jopa vielä jäljellä puita, joihin on jäänyt painaumia iskuista. Pikkulapset iskettiin niitä vasten kuoliaaksi ennen heittämistä joukkohautaan. Näistä tapauksista on kerrottava suoraan, ettei luultaisi kyseessä olevan pelkkää tilastoa.

Rozenthalin veljekset Toinen on 5-vuotias, toinen kaksi. Nuorempi syntyi ghetossa. Molemmat pojat murhattiin maaliskuussa 1944

Vanagaite haluaa, että jokainen liettualainen miettisi, mistä heidän kotonaan mahdollisesti olevat antiikkiset tai muut vanhat arvokkaat esineet tai huonekalut ovat peräisin. Hän nostaa esimerkiksi oman isoäitinsä, jonka kotona oli arvokkaan näköinen piironki ja sänky. Tämä asui Panevežysissa  (ks. täältä), jossa juutalaisten omaisuus jaettiin paikkakuntalaisille. Myös teatteri, koulut ja apteekit saivat osansa. Ja senkin jälkeen jäi vielä 80 000 esinettä: polkupyöriä, kuppeja, laukkuja, matkalaukkuja, pyyheliinoja – mitä tahansa. Kaupungissa asui tuolloin 20 000 henkeä. Jokainen sai keskimäärin neljä tavaraa. Tai ehkä kaikki eivät niitä ottaneet vastaan, Vanagaite toteaa. Totuus oli, että juutalaisväestöltä jäi jäljelle todella paljon omaisuutta.  Niitä voi löytyä vieläkin kaupunkien antiikkikaupoista.

Myös kultahampaista riittää vielä keskustelua. Kukaan ei tiedä, mistä Neuvostoliiton aikana ihmisten hampaissa ollut kulta oli peräisin. Lääkärit ovat kertoneet, että juutalaisten hampaissa ollutta kultaa alkoi ilmestyä markkinoille 1970-luvulla. Ihmiset puhdistivat sen ja sitten möivät.

Yllä jo kerroin, että Valko-Venäjän keikalla mukana oli oma pappi. Liettuan katolinen kirkko saa Vanagaitelta osansa. Hän toteaa kärjekkäästi antisemitismin alkaneen juuri kirkosta. Liettuan katolinen kirkko oli jo keskiajalta lähtien ollut hyvin antisemitistinen. Oli toki niitäkin, jotka eivät pitäneet tappamista hyvänä tai jotka suojelivat juutalaisia. Mutta oli myös niitä, joiden mielestä juutalaiset ovat verenimijöitä ja Kristuksen murhaajia. He päästivät joka sunnuntai teloituksissa mukana olleet synneistään.

Sitten toimittaja tekee tärkeän kysymyksen: Miten muotoutui teloituksiin osallistuneiden kohtalo?

Kaikkein kovimmilla rikollisilla oli riittävästi rahaa ja heillä oli kyllä keinonsa selviytyä. Monet heistä emigroituivat ja elivät sitten normaalia elämää Amerikassa. He vaikenivat omista tekemisistään. Heitä kutsuttiin pakolaisiksi.

Heistä kiinnostuttiin hyvin myöhäisessä vaiheessa. Eikä toimiin voitu ryhtyä, koska rikoksia ei ollut tehty Amerikassa ja uhrit eivät olleet USA:n kansalaisia. Viisitoista henkilöä karkotettiin tuolloin jo itsenäistyneeseen Liettuaan, mutta Liettua ei heitä tuominnut. He olivat jo vanhoja ja vaikeasti sairaita.

Neuvostoliiton vuosina eräät saivat viiden vuoden vankeustuomion siitä, että he osallistuivat juutalaisten kuljetuksiin. Sitten heidät vapautettiin. Ja kun sitten joku näistä ilmiantoi aseveljiään kertoen heidän osallistuneen myös joukkoteloituksiin, heidät otettiin uudestaan huostaan. Eräät saivat jopa kuolemantuomion. Heitä oli kaikkiaan noin 25 henkeä. Oli niitä, jotka selvisivät ilman tuomiota, ja heidät jopa rehabilitoitiin. Vanagaite päättelee, että heillä on täytynyt olla jotain yhteistyötä KGB:n kanssa.

Vanagaite luo tyypillisen kuvan holokaustiin osallistuneesta. Siihen kuului köyhyys, ja joko lukutaidottomuus tai korkeintaan 1-2 luokkaa koulua.

Kysytään myös lieventävistä asianhaaroista. Vieras vastaa hyvin yksiselitteisesti näin:

”Murhalla ei voi olla lieventävää asianhaaraa. Ihminen tiesi, mitä hän on tehnyt ja teki sen ilman että mikään olisi uhannut hänen omaa elämäänsä. On täyttä valhetta väittää, että selän takana olisi seisonut saksalainen pistoolin kanssa.”

Ruta Vanagaite kertoo lisää myös joukkomurhaan osallistuneesta tätinsä aviopuolisosta, joka siis muutti Liettuasta ja asui loppuelämänsä vuodet Floridassa, Miamissa.  Hän kuoli onnellisena valtavassa, mangopuun siimeksessä sijaitsevassa omakotitalossaan.  Vanagaite kertoo aina ihmetelleensä, sitä miksi hän salaili menneisyyttään ja miksi hän esiintyi Amerikassa toisella nimellä.  Sen kerrottiin johtuneen joistakin yhteyksistä juutalaisiin. Asiasta kuitenkin vaiettiin eikä hän nuorempana saanut siitä tarkempaa selkoa. Mies lähetteli Miamista sukulaisilleen farkkuja. Yllä taisin jo kertoa tädin palavasta juutalaisvihasta. Vielä 85 vuoden iässä natsipropaganda oli juurtunut häneen siinä määrin vahvasti, että hän toivoi edelleen kaikkien juutalaisten kuolemaa.

Todettakoon vielä sekin, että kun kirjan ilmestymisen jälkeen Vanagaite sai osakseen pilkkaa, niin eräs sukulainen tarttui tuohon farkkutapaukseen:

”Farkut sinulle ovat kuitenkin kelvanneet.  Miksi hyökkäät ihmisiä vastaan, jotka eivät voi itseään puolustaa?”

Tulee siis mieleen ajatus, että sukulaismiehen likaisilla rahoilla hankkimat farkut olisi ollut lahjuksen tapainen vaientamisen keino. Näin Vanagaitea yritettiin syyllistää.

Totta kai puhetta on myös pelastuneista juutalaisista. Heitä oli 1500 - 3000. Se on kuitenkin vähän, kun ottaa huomioon, että juutalaisten teloituksiin tai kuljetuksiin osallistui 6000 henkeä sekä välillisesti avustavina työntekijöinä teloituksien toteuttamassa oli 15 000-20 000 henkeä.

Kirjoituksessa lainataan tutkija Ilja Lempertasia, joka väittää, että Liettua ei paljoakaan erottautunut muista maista ja että juutalaisten pelastamiseen olisi osallistunut keskimääräistä enemmän ihmisiä. Vanagaite kuitenkin toteaa saman, jonka olen yllä lainannut Anušauskasin teoksesta . Liettuan tilanne oli ainutlaatuinen, koska siellä naapurit murhasivat naapureitaan. Liettuassa ei ollut keskitysleirejä. Liettuassa joukkomurhien laajuus oli suurempi kuin muualla.  Elokuuhun 1941 mennessä oli vielä 90 prosenttia juutalaisista elossa. Sen jälkeen tilanne räjähti käsistä. Kaikkiaan kolmessa kuukaudessa teloitettiin 150 000 juutalaisuhria.  Vasta lokakuussa havahduttiin ja oli niitä, jotka halusivat myös suojella ja pelastaa heitä. Monet kertoivat haastatteluissa, että ihmiset kyllä olisivat halunneet suojella juutalaisia, mutta he pelkäsivät, eivät saksalaisia vaan omia naapureitaan. Monet kertoivat ajatelleensa tuolloin, että saksalaiset olivat tulleet pysyvästi ja halusivat sen vuoksi olla heille mieliksi. Mielistelyyn oli selkeä syy. He uskoivat saksalaisten antavan Liettualle itsenäisyyden. Venäläisiä he vihasivat jo ennestään, sillä vastikään päättyneen neuvostomiehityksen aikaiset karkotusten tuomat järkytykset olivat tuoreessa muistissa.

Keskustelutilaisuudessa nousee esille tuo juutalaisia auttaneiden ihmisten sankaruus. Valkovenäläinen rabbi kysyy Vanagaitelta siitä lähemmin. Tullaan kysymykseen, mitä minä olisin siinä tilanteessa tehnyt. Vanagaite joutuu tekemään rabbille hyvin raadollisen tunnustuksen:

”Se oli uskomatonta sankaruutta. Nuo ihmiset eivät pelänneet saksalaisia, vaan sukulaisia ja naapureitaan. Saksalaisten uskottiin tulleen pysyvästi. Tilanteeseen pyrittiin sopeutumaan ilmiantamalla juutalaisia suojelevat ihmiset. Olen joskus miettinyt, mitä itse olisin tehnyt siinä tilanteessa, jos olisin pelännyt omien lapsieni puolesta. En ole lainkaan varma, olisiko minulla ollut rohkeutta kätkeä joku asuntooni. Luultavasti olisin pyrkinyt etsimään muita keinoja, olisin ohjannut heidän johonkin turvaan. Minun on tunnustettava, etten olisi ottanut heitä kotiini. (https://news.tut.by/society/533888.html )

…

Ita Strazin tapaus on tullut useissa yhteyksissä vastaan.  Vanagaite ei hänestä kerro, mutta viittaa ainakin kerran samanlaiseen tapaukseen. Ita oli 19-vuotias juutalaisneitonen Vilnasta, joka vietiin Paneriain metsään muiden juutalaisten kanssa teloitettavaksi.

”Hän seisoi muiden kanssa alastomana kaivannon reunalla luotien lentäessä hänen päänsä ja vartalonsa ohi. Hän kaatui suoraan taaksepäin, ei teeskennellen kuollutta vaan silkasta pelosta.  Hän pysytteli liikkumattomana ruumiin toisensa jälkeen pudotessa hänen päälleen.” (Timothy Snyder, Musta maa, s. 313.)

Kun kuoppa oli täynnä, joku tulitti varmuuden vuoksi tulikasaa. Yksi luoti osui Itan käteen, mutta hän kykeni olemaan hiljaa ja liikkumatta. Kasan päälle lapioitiin vielä jonkin verran maata ja sitten teloittajat poistuivat paikalta. Ita odotti, kunnes oli täysin hiljaista, ja hän kömpi sitten ruumiskasan lävitse kuopasta alastomana yltä päältä veressä, multaa ihoon liimautuneena. Nykymittapuun mukaan hän siis oli kuin kauhuelokuvien ”zombie”.  Hän luotti paikallisiin ihmisiin ja lähti etsimään apua. Hän koputti ensimmäisen talon oveen. Hänet torjuttiin. Samoin kävi toisessa ja kolmannessa talossa. Mutta neljännellä kerralla hän sai apua. Neito jäi henkiin.

Snyder kyselee ihmeissään, kuka asui tuossa neljännessä talossa. Siinä perheessä on täytynyt elää toivo jostakin paremmasta.

”Kun ulkomaailma tarjosi uhkauksia vaan ei lupauksia, ne muutamat, jotka ponnistelivat pelastaakseen juutalaisia, tekivät se usein siksi, että he osasivat kuvitella, miten erilaista heidän oma elämänsä voisi olla.” (Snyder, s. 315)

Yritin etsiä Ita Strazin myöhemmästä kohtalosta lisätietoa. En löytänyt.

…

Eräässä haastattelussa Vanagaite kertoo vielä yhden näkökulman siihen, miksi hän ryhtyi aiheesta kirjoittamaan. Liettuassa ei oikeastaan ole enää paljoakaan juutalaisväestöä. Heitä on jäänyt 3 000 henkeä. Nämä asuvat suurissa kaupungeissa. Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole kohdanneet heitä käytännössä koskaan. Suvaitsemattomuutta on hänen mukaansa kuitenkin jäänyt. Se on suvaitsemattomuutta kuolleisiin, teloitettuihin ihmisiin. Siksi tuo kipeä häpeää ja syyllisyyttä sisällään pitävä asia vaatii avointa käsittelyä.

Yllä Vanagaite kertoo tätinsä sydämessä edelleen elävästä syvästä juutalaisvihasta.  Vanagaiten ja Svetlana Aleksijevitšin kesken syntyi tilaisuudessa aiheeseen liittyvä keskustelutuokio. Vanagaite toteaa, että Liettuassa on edelleen ihmisiä, jotka kuullessaan sanan juutalainen menettävät mielenrauhansa ja rupeavat suu vaahdossa sylkemään vihaansa. Ketä he oikein vihaavat, Vanagaite kysyy. Maassa on muutama tuhat juutalaista, joita he ehkä eivät ole koskaan kohdanneet. Tuon kaltaiset aggressiiviset reaktiot ovat ihmisissä syvällä.  Jos on haukuttu parikymmentä vuotta jotakuta rotaksi tai lutikaksi, niin ihminen alkaa uskoa sitä. Asiaan liittyen Aleksijevitš kertoo erään puolalaisen todenneen, että Puolassa on antisemitismiä, muttei ole juutalaisia.

On olemassa psykologisia testejä, joista paljastuu, että kun ihmisiä johdetaan pikkuhiljaa johonkin äärimmäiseen tilanteeseen, hänestä voi paljastua peto. Näin kävi Liettuassa. Juutalaisista tehtiin syntipukkeja, kun kansallistuntoiset liettualaiset ajettiin nurkkaan. Mutta ei siihen pelkästään tuo lyhytaikainen saksalaisten tuloa edeltänyt neuvostomiehitys ollut syynä. Pitemmässä aikajanassa on liikuttava.

Ja sodan jälkeen, kun Liettuasta oli tehty neuvostotasavalta, juutalaisviha varmasti jatkui. Kerron itse omassa yllä viittaamassani Plunge-tekstissäni, että vuonna 1958 kaupungin liettualaisväestön keskuudessa nousi jonkin keksityn yksittäistapauksen vuoksi sellainen viha ja raivo juutalaisia kohtaan, että nämä pelkäsivät henkensä edestä. Se syttyi hetkessä ja sai nopeasti ihmisten alitajunnasta alleen polttoainetta. Tilanne saatiin nopeasti järjestykseen ja kansankiihottajat saivat ankarat rangaistukset, mutta tapaus oli uhkaava pelote Plungen vielä jäljellä olevalle juutalaisväestölle, joka muutti paikkakunnalta muualle. Jäi vain kirjoitukseni sankari Jacob Bunka, joka oli perustanut perheen liettualaisnaisen kanssa. Hän yksin yritti siellä ylläpitää ennen niin kukoistanutta juutalaiskulttuuria ja -perinteitä.

...                                                                                                                              

Liettualaiseen kansalliseen mentaliteettiin kuuluu Vanagaiten mukaan uhriutuminen. Liettualaiset kokivat olevansa uhreja, mikä johtuu ulkoisista tekijöistä. Neuvostoliiton hajottua heistä tuli joksikin aikaa sankareita.  Siihen kehykseen ei sopinut ajatus, että liettualaiset olivat osallistuneet aktiivisesti juutalaisten surmaamiseen.  Kaiken lisäksi maan poliittisen johtajan Vytautas Landsbergisin isä oli istunut 40-luvulla hallituksessa, joka oli järjestämässä juutalaisten vainoja. Tämänkaltaisessa ilmapiirissä on vaikea avata historian vaikeita lehtiä.

Olen itse miettinyt Liettuan tilannetta 90-luvulla. Pian itsenäisyyshuuman jälkeen maa aivan kuin olisi vaipunut jonkinlaiseen koomaan, käpertynyt itseensä. Muistan, kun muutama vuosi sitten eräs suomalainen kertoi menettäneensä puhevälit liettualaisen anoppinsa kanssa, kun hän oli ottanut puheeksi Aulis Kallion kirjan pohjalta raakoja faktoja juutalaiskysymyksessä.  Anoppi suuttui ja syytti miestä valheesta. Hän oli osunut kipeään kohtaan. Ja tämä tapahtui meidän vuosituhannellamme.

Vanagaite on ollut iloinen kirjansa herättämästä kiinnostuksesta. Tosin kiinnostusta on ollut ennen muuta ulkomailla. Wiesenthal-keskus myönsi hänelle jopa urhollisuusmitalin, joka luovutettiin hänelle juhlavassa tilaisuudessa.  Vanagaiten puheesta huokui kuitenkin pettymys. Kotimaassa kiinnostus aiheeseen on kirjan myyntimääristä huolimatta pientä. Hänen mielestä asiasta pitäisi puhua avoimesti mediassa ja oppilaitoksissa. Liettualaisiin kouluihin häntä ei ole kuitenkaan kutsuttu.  Kyräily siis jatkuu.

Asiat pitää kuitenkin laittaa kontekstiinsa. Yllä olen kertonut Vanagaiten iloitsevan siitä, että nuori sukupolvi suhtautuu asiaan avoimemmin. Maalla on nykyisin kuitenkin omat ongelmansa. On ymmärrettävä, että vanhoihin asioihin ei löydy poltetta. Liettuassa asuvien keski-ikä nousee. Nuoria lähtee maasta. Liettua on muuttumassa paria suurta kaupunkia lukuun ottamatta vanhan väestönosan reservaatiksi. Syntyvyys laskee. Eräs pikkukaupungissa asuva on kertonut, ettei ole tavannut viiteen vuoteen raskaana olevaa naista.

Kansallismielisyys on menettämässä merkitystään tai ainakin se ilmenee eri tavalla. Toinen asia on sitten se, mitä uinuu pinnan alla.