Jack Nicholson täytti huhtikuun 22. päivänä 80 vuotta. Hän
oli yksi nuoruuteni suosikkinäyttelijöistäni, vaikka en millekään erityiselle
jalustalle häntä haluakaan nostaa. Hän on kuitenkin jäänyt mieleen.
Jos pitäisi mainita kolme hänen eniten mieleeni jäänyttä
elokuvaansa, ne olisivat Yksi lensi yli käenpesän (1975, ohj.Miloš
Forman), The Shining – Hohto (1980, ohj.
Stanley Kubrick), Chinatown (1974,
ohj. Roman Polansky). Hänen kasvonsa ovat jääneet mieleen myös eräistä muista
leffoista, sellainen on mm. Easy Rider – Matkalla
(1969, ohj. D. Hopper).
Samaan aikakauteen kuuluva toinen suosikkini on ollut Robert
de Niro, jonka roolisuoritus Martin Scorsesen Taksikuskissa (1976) on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Vertailin tuolloin
noita kahta näyttelijää ja minun mielikuvissani Jack Nicholson jää selvästi Robert
de Niron varjoon.
Venäläinen journalisti Vladimir Pozner - edelleen
83 vuotiaanakin häkellyttävän aktiivinen – on kirjoittanut sivuillaan synttärikirjoituksen
Nicholsonista: http://pozneronline.ru/2017/04/18769/
. Sitä aion nyt käsitellä.
Pozner oli 70-luvulla päässyt työasioissa Unkariin
(nimenomaan ”päässyt”, ulkomaanmatka oli Neuvostoliitossa etuoikeus).
Vapaa-aikaa oli runsaasti ja hän sai esimieheltään luvan poiketa Budapestissa.
Hän kaupungilla ja näki elokuvateatterin ohi kulkiessaan, että siellä oli
alkamassa filmi One Flew Over
the Cuckoo’s Nest. Jack Nicholsonin nimi oli hänelle tuolloin vain ilmaa.
Hän päätti mennä sitä katsomaan, koska ei ollut muuta tekemistä ja koska se
esitettiin englanniksi. Hän on lapsena asunut USA:ssa, joten kieli on täysin
hallussa.
”Ostin lipun, astuin sisään teatteriin ja tulin sieltä ulos
aivan toisena ihmisenä.” Näin Pozner kuvaa tuota elokuvaelämystä.
Itselleni ”Käenpesä” oli myös huikea elämys. Näin sen
aikoinaan jyväskyläläisessä elokuvateatterissa ja nostin sen tuolloin lähes
elämäni elokuvaksi. Loppukohtauksesta kirposi sellainen henkisen vapautumisen
tunne, että kaikesta elämän ahdistuksesta irtautuneena leijailin lähes pilvissä.
Tosin innostus laantui, kun jonkin vuoden kuluttua halusin katsoa sen
uudestaan. Silloin elokuva menetti kaiken hohtonsa.
Palaan Poznerin kokemuksiin.
Tästä eteenpäin kirjoitukseni on lainattu suoraan hänen tekstinsä loppuosasta,
toki hieman mukautettuna suomennoksena.
Elokuvan ydinkohtauksessa
Nicholsonin roolihenkilö ”Mac” McMurphy tekee muiden kanssa vedon (tupakasta,
sillä mielisairaalassa ei ollut rahaa käytössä), että hän kykenee nostamaan
lattiasta hyvin painavan lavuaarin. Hän kyykistyy, tarttuu siitä molemmin käsin
ja yrittää saada sen irti lattiasta – kaula- ja otsajänteet pullistuvat. On sellainen
tunne, että katsoja itsekin repeää – voimat eivät kuitenkaan riitä. Hän
suoristautuu, kääntyy ja poistuu paikalta muiden pilkkanaurun säestämänä.
Sitten hän pysähtyy hetkeksi sanoen: ”Ainakin yritin.”
Ymmärsin tuolloin, että siinä
onkin elämän tarkoitus, on ehdottomasti yritettävä, tulee mitä tulee. Ei sillä
ole merkitystä, päättyykö yritys onnistumiseen, sillä jopa epäonnistuessa voi
jollekulle toiselle yritys olla ratkaisevan tärkeä… Elokuvan lopussa
jättikokoinen intiaani repäisee tuon samaisen lavuaarin irti paikaltaan,
paiskaa sen läpi kalteroidun ikkunan ja karkaa mielisairaalasta yöhön.
Minulle se oli
kuin ukkosen jyrähdys kirkkaalta taivaalta, se käänsi oman elämäni ylösalaisin.
Siitä lähtien olen pitänyt kiinni tuosta samasta periaatteesta: on kokeiltava
omia voimiaan, ehdottomasti.
Vuosia myöhemmin kirjoitin Jack
Nicholsonille pitkän kirjeen. Hän vastasi, tosin hyvin lyhyesti: ”Kiitos”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti