On aamuyö. Pari päivää kestänyt niskakipu häiritsee unta ja
pitää hereillä, vaikka aamulla on matka edessä ja olisi noustava virkeänä ylös.
Tässä tilanteessa kirpoaa hieman filosofista pohdintaa.
Kun mediassa keskustelusta on tullut toisten yli huutamista
ja kilpalaulantaa (siinä määrin että olen käytännössä lopettanut ainakin YLEn tv-keskustelujen
seuraamisen), niin olisi tarpeen tuoda esille Torsti Lehtisen esiin nostama kierkegaardilainen
ajatus dialogista ja siihen liittyvästä keskinäisestä kunnioituksesta.
Søren Kierkegaard oli dialogisen filosofian alullepanija.
Hän kirjoitti usealla nimimerkillä ja saattoi esittää teksteissään kritiikkiä
omaa tekstiään kohtaan, rehellisesti ja avoimesti. Hän lähti siitä, että kukaan
meistä ei kykene näkemään objektiivista todellisuutta. Jokainen rämpii omassa
suossaan. Ainoa vaihtoehto tällaisessa tilanteessa on dialogi, jossa me kyllä
sanomme mahdollisimman rohkeasti oman mielipiteemme, mutta samalla olemme
nöyriä ja valmiita kuuntelemaan, miten joku toinen kokee asian.
Oman itsensä kanssa olisi hyvä harjoitella. Sitten
kasvotusten toisten kanssa voisi aito vastavuoroisuuden ilmapiiri viedä edes
jonkin verran tasaisempaan maastoon.
Nykyisin ihmistä hallitsee yhä enemmän
minäminäminä-ajattelu. Mitä eväitä se antaa, kun kerran kaikki ei kuitenkaan palaudu
itseeni? Suljenko maailmani ulkopuolelle
sen, mikä ei siihen taivu? Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, totesi
muinoin Khalil Gibran. Ei hän halunnut sanomisellaan rikkoa perheyhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti