Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter

Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.

On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.

Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.

Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.

Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.

Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.

Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  

Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.

Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.

Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.

Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.

Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.

Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.

Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.

Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.

Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.

Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.

Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.

Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.

Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.

Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 

Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.

Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”

Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”

Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)

Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.

Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.

Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”

Jälkikirjoitus Voiton päivän juhlintaan

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettiin Venäjällä Voiton päivää Suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi. Neuvostoliitossa voitolla tarkoitettiin voittoa fasismista eli natsi-Saksasta. Se on nykyisin virallinen vapaapäivä, suuri juhla, joka on saanut pysyvän paikan ihmisten mielissä. Länsi-Euroopassa vastaava juhla on päivää aikaisemmin, koska Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo ehtinyt vaihtua. Muissa liittoutuneissa maissa tuolla juhlalla ei lie kuitenkaan yhtä vahvaa asemaa. Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa on tilalle tekaistu Eurooppa-päivä, jota ei kansa ole luonnollisestikaan sisäistänyt omakseen.

Voiton päivän juhla on meillä Suomessa saanut osakseen lähinnä väheksyntää. Eräs järvenpääläinen dosentti kirjoitti huhtikuun lopussa Uudensuomen puheenvuoropalstalla katkeran pistävästi juhlaan yhä tiiviimmin liittyvästä ”Kuolemattomien rykmentistä”, joka järjestettiin myös Helsingissä. Hän pitää sitä jonkinlaisena uhomarssina. Kokoomuksen nettilehti käsittelee sotilasparaatia ja lienee uutispulassa turvautunut tällaiseen juttuun. Myös MTV kiinnittää huomiota juhlan sotilaalliseen puoleen nähden sen pullisteluna. Tiistaina pidetystä paraatista on nähtävissä noin 13 minuutin mittainen katsaus täällä. On ymmärrettävää, että tuon kaltainen näyttävä sotilaallinen esittelynäytös saa ulkomailla huomiota. Siihen on toki pyritty. Venäjä haluaa sotilaallisen kaluston esittelyllä todistella muulle maailmalle omaa poliittista voimaansa. Vaikka patrioottiset venäläiset antavat paraatille arvoa, katson kuitenkin, että Voiton päivän juhlan varsinainen ydin on muissa asioissa.

Minä näen Voiton päivän ensisijaisesti tavallisten ihmisten juhlana. Helsingin tilaisuudesta taisi olla uho kaukana, se oli perinteen mukaisesti ilon juhla. Sota vei lähes jokaisen suvusta mukanaan jonkun läheisen, juhlijat haluavat yhdessä muistella sotaan osallistuneita ja siinä mahdollisesti menehtyneitä, tuoda heitä lähemmäksi elämäänsä. Minä kysyn samaa kuin moni muu: mitä pahaa siinä on, että myös Suomessa asuvat venäläiset kunnioittavat sotaan osallistuneiden sukulaistensa muistoa?

Kerron aluksi hieman taustatietoa juhlinnasta ja sen jälkeen laskeudun ihmisten tasolle ja liitän juhlintaan omavaltaisesti hieman laajempaa historiallista muistia.

Historiallista taustaa

Iosif Stalinin eläessä Voiton päivällä oli valtiollisen juhlan status vain kahtena vuotena: 1946 ja 1947. Sen jälkeen se oli pitkään tavallinen työpäivä vaikka juhlaa toki vietettiin. En ala nyt spekuloida tarkemmin, miksi tuohon ratkaisuun päädyttiin. Mitä ilmeisimmin syyt olivat sisäpoliittiset, mm. juhlan pelättiin vahvistavan marsalkka Zhukovin asemaa.  

Vasta Leonid Brežnevin aikana vuonna 1965, kun Voitosta oli kulunut 20 vuotta, siitä tuli virallinen juhlapäivä ja valtakunnallinen vapaapäivä. Ljudmila Ulitskaja toteaa teoksessaan (lähdetiedot alhaalla), että ajan kuluessa tuota päivää on alettu juhlia yhä korskeammin.

Ensimmäinen Voittoon liittyvä paraati pidettiin 24. kesäkuuta 1945. Siitä on olemassa runsaasti filmi- ja kuvamateriaalia. Marsalkka Zhukov ratsastaa ylväästi valkealla hevosella ottamaan paraatin vastaan (ks. myös tämä). Paraatia johtaa marsalkka Rokossovski. Tässä osassa filmiä kohdassa 1:05 on ehkä paraatin toiseksi tutuin näky: Leninin mausoleumin edessä lojuu kasa natsi-Saksan lippuja. Iosif Stalin seuraa paraatia mausoleumin yllä sijaitsevalta puhujakorokkeelta.

Tuo juhlaparaati oli neuvostoarmeijan voimannäytös, mutta sekin järjestettiin käytännön syistä vasta kesäkuussa. Sen jälkeen ei sotilasparaati kuulunut Voiton päivän juhlintaan ennen kuin vuonna 1995. Käsittääkseni siihen on hyvin looginen syy.  Neuvostoliiton tärkein valtiollinen juhla oli lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen muistojuhla 7.-8- marraskuuta, jolloin Punaisella torilla järjestettiin näyttävä sotilasparaati.

Vuonna 1995 Moskovassa järjestettyä natsi-Saksasta saadun voiton 50-vuotisjuhlaa vietettiin arvokkaalla tavalla. Tuolloin haluttiin siltoja luoda idän ja lännen välille ja juhlaohjelmaan kuuluvaa sotilasparaatia olivat seuraamassa maailman merkittävimmät valtionpäämiehet, mukaan lukien myös presidentti Martti Ahtisaari. Vuodesta 2008 lähtien paraatissa alkoi olla mukana myös raskasta tekniikkaa. Ulitskajan mielestä sen piti luultavasti ruokkia patriotismia ja kansallisen ylpeyden tunnetta sekä osoittaa valtiollista mahtia. Kirjailija Ljudmila Ulitskajalta ei ironiaakaan puutu. Hän tuo esille kuin raapaisuna, kuinka kallista sotilasparaatin järjestäminen on. Pelkästään kenraaliharjoituksen ja varsinaisen paraatin jälkeiseen asfalttipäällysteen korjaukseen menee vuosittain kaupungin kassasta 40 miljoonaa ruplaa. Vuonna 2012 kului 64 miljoonaa ruplaa siihen, kun juhlapäivänä piti kaupungin keskustan yltä saada sadepilvet hajotettua. Myös paraatin erityisjärjestelyt aiheuttavat kuluja. Liikenneruuhkien arveltiin vuonna 2011 aiheuttaneen 5 miljoonan ruplan menot.

Ulitskajan ironinen kommentti liittyy viranomaisten ilmoitukseen, että vuonna 2012 on 36 000:n sotaveteraanin määrä saada oma asunto. Kun maassa oli vuonna 2015 (jolloin Ulitskajan kirja ilmestyi) 364 000 veteraania, joista 220 000 on jo saanut asunnon, niin jotta kaikille tulisi oma asunto, pitäisi viimeisten veteraanien elää vähintään 110 vuotiaiksi.

Muistoja ja kokemuksia

Ulitskajan kirjassa tavalliset kansalaiset ovat kirjoittaneet muistojaan sodan jälkeisiltä vuosilta. Osansa niistä muistoista saa myös Voiton päivän vietto.  Voiton päivä vuonna 1945 oli riemukas tapahtuma. Siitä todistavat lukuisat kirjeet niiltä, jotka olivat omin silmin Punaisella torilla todistamassa toukokuun 9. päivän juhlaa. Se oli spontaania iloa ja kyyneleitä, joka levisi Punaiselta torilta ”aallon lailla” ympäri maan: suuriin ja pieniin kaupunkeihin, kyläteiden pienille aukioille. Ensimmäinen Voiton päivä oli koko kansan juhla, jota ei sotilaallinen uho häirinnyt. Yllä mainittu virallinen sotilasparaati järjestettiin vasta kesäkuun lopulla.

Tahdon väittää, että Voiton päivällä on myös laajempi konteksti kuin vain voitto natsi-Saksasta. On palautettava mieliin tuo aika Neuvostoliiton historiassa. Sodan päättyminen nosti Neuvostoliiton kansalaisissa suunnattoman vapautumisen ja toivon tunteen. On muistettava, että sitä edelsi kauhea suuren terrorin aika, elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sota kuitenkin onnistui yhdistämään kansan.  Sen päätyttyä maa oli revitty rikki, samoin ihmiset. Vapautuminen sodasta aiheutti surun keskelläkin riemun purkauksen. Jokainen toivoi sisimmässään uutta alkua, jossa menneet kauhut voisi unohtaa.  Sekä tavalliset kansalaiset että myös kirjailijat ja ns. älymystö ovat muistelmissaan ja tuotannossaan välittäneet nuo samat tunnot.

Tuon muutaman esimerkin Ulitskajan kirjasta. Niissä muistellaan ensimmäistä Voiton päivää vuonna 1945.

Nina T. kertoo Moskovan Punaisen torin juhlasta. Se syntyi hänen mukaansa spontaanisti. Ihmiset kerääntyivät kaupungin keskustaan, kulkivat Gorkin katua pitkin kohti toria. Kansaa tuli koko ajan lisää. Vieraat ihmiset halailivat toisiaan. Taisteluun osallistuneet sotilaat olivat erityisen juhlinnan kohteena. Heitä heiteltiin ilmaan. Nina T. oli juhlassa pienen Jura-poikansa ja ystävättäriensä kanssa. He joutuivat lopulta liikkumaan kauheassa tungoksessa. He nostivat Juraa pään yllä käsistä käsiin. Juralle se jäi mieleen niin syvästi, että vielä vuosia myöhemmin hän muisteli ”uineensa väkijoukossa”. Loppuhuipennuksena oli upea ilotulitus. Tuosta juhlasta alkaen Jura-poika innostui sotilaallisesta rekvisiitasta. Äiti ompeli paitaan olkalaput ja lakkiin laitettiin punainen tähti.

Vera B. juhli Voiton päivää Leningradissa, jossa oli koettu kovia pitkään jatkuneen piirityksen aikana.

 Taivaalta leijaili lentolehtisiä ja lapset yrittävät poimia niitä parvekkeelta kurkottaen. Oli aurinkoinen päivä ja Nevski prospekti oli täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kaikki menivät kohti Palatsiaukiota, jok’ikinen halusi olla juhlassa mukana. Palatsiaukiolla tanssittiin, laulettiin, suudeltiin, sinne tänne oli pystytetty valkokankaita, joista näytettiin filmejä. Veran mukaan joukossa oli ehkä myös niitä, jotka itkivät kaatuneiden omaisten menetyksen johdosta, mutta heistä hänellä ei ole muistikuvia. Samoin kuin Moskovassa, myös täällä illan kruunasi ilotulitus.

Lilia M. kertoo pienestä hiljaisesta kaupungista Asovanmeren rannalla. Siellä saattoi viimeinkin huokaista vapaana. Kaikki pitkän ja kiduttavan sodan kauheudet olivat jääneet taakse. Vielä elämää ja ympäristöä hallitsi tuho ja nälkä. Valtava määrä ihmisiä jonotti leipää ja kerosiinia. Edessä odotti rauhanomainen elämä, edessä olevat vaikeudet pelottaneet. Kansan sisimmässä oli syvä tahto selvitä kaikista esteistä. 

Kaupungissa oli sodan päättymisen jälkeen iloisia tapahtumia. Voittajat palasivat sodasta –  oli isiä, aviomiehiä, veljiä ja poikia. Monet olivat raajarikkoja, kuka ilman kättä, kuka kainalosauvojen varassa. Mutta yhtä kaikki heidän kasvoistaan loisti ilo.

Lapsia viiletteli kaikkialla. Heidän joukossaan Lilia itse siskonsa ja kavereittensa kanssa. Koululaiset ottivat saapuvia junia vastaan käsissään valtavia syreenikimppuja. Niin jatkui koko toukokuun. Sitten Voiton juhlan riemuun liittyi myös koulun kevätjuhla.

…

Angelina Kazmina-Björckbacka on kirjoittanut noista sodan jälkeisistä ajoista koskettavat muistelmat (Venäläinen onni, 2010). Hän tuo omien kokemustensa ja tuntojensa kautta esille 40-luvun loppupuolen ja 50-luvun alun henkistä ilmapiiriä. Perhe oli nuorelle tytölle tärkeä turva. Kun se siten mureni, oli selvittävä yksin. Mutta lapsena koettu perheyhteys oli henkisenä voimavarana myös myöhemmin.

17-vuotias Angelina muistelee sodan päättymisen hetkeä vuonna 1945:

”Koitti kevät 1945, ja sen mukana voitto. Valtava riemu ja onnentunne täytti mielet, verenvuodatus päättyi ja alkoi uusi rauhanomainen elämä.

Jäi myös suru – maassa ei ollut ainoatakaan perhettä, jota sota ei olisi koskettanut. Miten paljon lapsia jäikään ilman isää, vaimot ilman miestä, äidin kaipasivat poikiaan ja tyttäriään… Me olimme lähes harvinainen poikkeus, isä tuli ehjänä kotiin sodasta ja olimme säilyneet hengissä Stalingradin pommitusten ja miehitysten ajan. Tunsimme itsemme onnellisiksi, olimme kuin ihmeen kaupalla jääneet henkiin kaikista raskaista sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945 muodostui unohtumattomaksi. Olin ystävättärieni kanssa Moskovan keskustassa. Gorkinkatu (nykyään Tverskaja), Maneesin aukio ja Punainen tori olivat täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kovaäänisistä tulvi iloista musiikkia...”

Voitonpäivää Angelina kuvaa unohtumattomaksi, iloa huokui kaikkialla. Uskottiin, että vanhaan ei ole paluuta, mutta toisin kävi. Tuota riemua ja suuria odotuksia seurasivat kuitenkin ikävät ajat. Palattiin karuun todellisuuteen, kun seuraavan vuoden keväällä isä noudettiin keskiyöllä kello 12 KGB:n kuulusteluihin. Ajan myötä hänet vapautettiin ja hän pääsi palaamaan takaisin työelämään. Vuosia myöhemmin äitikin joutui oikeuden eteen, mutta hänet lopulta vapautettiin syytöksistä.

Minulle nuo muistelot kertovat noista ajoista myös sen, että oikeuslaitos kuitenkin jollain lailla toimi ja siihen saattoi luottaa, vastakohtana 30-luvun totaaliselle mielivallalle.

Ironiaakaan ei Kazmina-Björcbackan muistoista puutu. Maa oli täynnä raajarikkoja, sodassa loukkaantuneita ja kärsineitä. Olisi ollut kenestä huolehtia. Mutta palattiin vanhaan: turhiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Toivon sijasta ihmisten mieliin palasi pelko.

Yksi syy epäluuloihin ja runsaslukuisiin kuulusteluihin oli se, että sodan aikana kansalaisten arveltiin omaksuneen lännestä joitain vapauksia, jotka sitten Neuvostoliiton valtapelissä koettiin uhaksi.

”Sodanjälkeinen yhteiskunta oli toisenlainen kuin 30-luvulla.  Rintamalla olleet olivat viettäneet puolitoista vuotta Euroopassa, Neuvostoliiton rajojen takana.  Uusi, paljon nähnyt ja sodan kokenut sukupolvi alkoi asteittain muodostua ja ymmärtää uudella tavalla tapahtuvat muutokset.”

Oli toki ihan konkreettisiakin syitä. Alkoi kylmä sota, jännitys idän ja lännen välillä alkoi kiristyä.  Se sai alkunsa Winston Churchillin kuuluisasta ”rautaesirippupuheesta” Fultonissa 5. maaliskuuta 1946. Siitä lähtivät Neuvostoliitossa tapahtumat etenemään vyöryn lailla. Isänmaan katsottiin olevan vaarassa. Saman vuoden lopulla alettiin maan sisällä sota älymystöä vastaan. Kyse oli kosmopolitismin vastaisesta taistelusta, mikä merkitsi, että jos ihmisellä oli yhteyksiä länteen, hän saattoi joutua syytösten kohteeksi. Juutalaistaustaiset ihmiset olivat erityisesti vallanpitäjien silmätikkuina.

Haluttiin kitkeä irti kaikki länsimaiset vaikutteet. K-B toteaa, että jälleen kerran mentiin liiallisuuksiin. Kaikki piti olla peräisin Neuvostoliitosta, ja Venäjä luonnollisesti sai erityisaseman. Tieteessä mentiin äärimmäisyyksiin. Mm. biologiassa jatkoi voittokulkuaan ”talonpoikaisnero” Trofim Lysenko, jonka teorioiden mukaan hankitut ominaisuudet muuttuvat perinnöllisiksi.

Keväällä 1947 jännitystä ja levottomuutta alkoivat lisätä puoluejohdon näkyvät kampanjat tutkijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä vastaan. Vainon kohteena olevia syytettiin puoluevastaisuudesta ja aatteettomuudesta.

Tilanne oli ristiriitainen, sillä samanaikaisesti oli alkanut muotoutua uusi sivistyneistösukupolvi, joka halusi elää humaanimmassa ja oikeudenmukaisemmassa yhteiskunnassa.  

Pelosta huolimatta uudenlainen ilmapiiri sai aikaan uudenlaisen asenteen vallanpitäjiä kohtaan. Heidän toimintaansa uskallettiin myös halveksia ja ylenkatsoa. Sitä ei K-B:n mukaan tietenkään lausuttu ääneen, mutta ystävien kesken tohdittiin arvostella suoraan yksittäisiä poliitikkoja ja toimintamenetelmiä. Kun esimerkiksi valtakoneisto tyrmäsi Anna Ahmatovan, kiinnostus hänen runouteensa ei laantunut.  

Stalinin suuruudenhulluus täytti kaiken todellisuuden. K-B kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana. Tässä hieman lyhennetty katkelma:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös, samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”… Muistan, miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme. hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Stalin-kultti näkyi elämän kaikilla tasoilla. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.

Pelko ja kyräily vallitsi myös Moskovan yliopistossa. Jahdattiin ”kansan vihollisia" ja professoreja katosi yllättäen. Keskellä yötä saatettiin tulla opiskelija-asuntolaan noutamaan joku opiskelija, eikä häntä sen koommin nähty. Angelina K-B opiskeli slaavilaista filologiaa ja vaikka kyseessä ei ollut mitenkään ”arka alue”, hänen oli poliittisista syistä vaihdettava diplomityönsä aihe.

Vasta Stalinin kuoltua alkoi ihmisten mieliin levitä vapaampia tuulia. Sivistys ja rohkeus saivat tilaa.

…

Tuohon samaan aikaan on hyvä liittää myös kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten tuntoja 40-luvun lopulta.

Boris Pasternak oli aluksi mukana tuossa samassa vapauden huumassa. Hän huomasi kuitenkin pian sen valheellisuuden. Hän alkoi kuitenkin yhä rohkeammin kulkea omaa polkuaan.  Hän sisäisti itsessään henkisen vapauden, mistä sai alkunsa hänen tärkein elämäntyönsä – romaani Tohtori Zhivago. Pasternak oli sen kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, että häneen eivät vallanpitäjät uskaltaneet kajota. Hänen julkaisumahdollisuudet kyllä heikkenivät huomattavasti, mutta hän sai olla vallanpitäjiltä vapaana. He kohdistivat kuitenkin kostotoimensa hänelle läheisiin henkilöihin, nimenomaisesti naisystävä Olga Ivinskajaan, joka lopulta vangittiin. Vankeudessa tämä sai keskenmenon ja pari menetti yhteisen lapsen.

Myös säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Prokofjev kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Suojellakseen itseään hän poltti pikaisesti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Molemmat saivat jatkaa työtään, mutta Prokofjeville kävi kuin Pasternakille. Hänen vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. 

Juri Trifonov julkaisi 70-luvulla romaanin Talo rantakadulla, joka sivuaa myös tuota aikaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin ei voinut ihan vapaasti kertoa sellaisista maan historiaan liittyvistä asioista kuin poliittinen vaino. Asia oli peiteltävä taiteelliseen muotoon. Trifonov on ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli kosmopolitismia. Se tapahtui hänen esikoisromaanissaan Ylioppilaita (Студенты), joka ilmestyi 1950-luvun alussa. Kirjailija ei antanut teokselle myöhemmin mitään arvoa, mutta mielestäni vainon kohteeksi kuvatusta professorista kerrotaan niin inhimillisesti kuin vain tuona aikana kertoa voi.  Trifonovin oma isä oli kuollut 30-luvun vainoissa. Trifonov itse oli määrätietoinen nuorukainen, joka halusi selviytyä elämässään. Sota-aikana hän hakeutui tehtaalle töihin ja siirtyi sitten opiskelemaan kirjallisuusinstituuttiin. 40-luvun loppupuolella hän valmisteli esikoisromaaniaan, jossa kuvataan raikkaasti sodan jälkeistä, elämässä eteenpäin pyrkivää nuorisoa. Siinä on kuvattu myös sodan päättymistä ja Voiton päivää elämänläheisellä tavalla.

S. Ekštut on kirjoittanut Trifonovin elämäkerran. Hän valaiseen noiden kahden yllä mainitun romaanin maailmaa lainauksella kirjailija Ilja Ehrenburgin muistelmista.

Ne jotka elivät 30- ja 40-luvulla, saivat kokea erityistä irrationaalista pelkoa. Ehrenburg kertoo, kuinka kirjailijat istuivat yhdessä pohdiskellen niitä näitä. Huolta aiheutti se, että Lavrenti Berijalle oli 9. päivä heinäkuuta 1945 myönnetty marsalkan arvo. Runoilija Olga Bergolts kysyi yhtäkkiä Ehrenburgilta: ”Mitäs luulette, voiko vuosi 1937 toistua, vai onko se nykyisin mahdotonta?” Ehrenburg vastasi: ”Ee-i, minusta ei voi…” Olga Bergolts naurahti: ”Teidän äänessänne on epävarmuutta…”  

Sodan päätyttyä elettiin jonkin aikaa optimismin hengessä, mutta sille ei ollut takeita, takana väijyi epävarmuus. Vainot saattoivat toistua, niin kuin kävikin. Tuo sama epävarma ilmapiiri paljastuu myös Trifonovin romaanin (Talo rantakadulla) henkilöiden kautta. Vanha professori Gantšukille kohtalokasta oli se, että hänen kotinsa työhuoneen seinällä oli erään Solomon Lozovskin muotokuva, joka oli tuolloin joutumassa epäsuosioon ja lopulta teloitettiin kosmopolitismista tuomittuna vuonna 1952.

Sodan jälkeinen aika oli niukkaa. Itse kullekin elämä oli selviämiskamppailua. Piti hankkia jostakin toimeentulo. Oli vaarassa joutua heitteille. Väkivalta ja varastelu rehottivat. Ihmisiltä vaadittiin ponnisteluja ja voimakasta tahtoa. Kun yksittäinen tutkija tai taiteilija saattoi yllättäen joutua yllättäen vainon ja poliittisen parjauskampanjan kohteeksi, reagoi yleensä ensiksi elimistö. Ennenaikaisia kuolemantapauksia oli paljon. Sydän ei kestänyt. Työ oli hengissä pitävä voima. Kun sen harjoittamiselta vietiin edellytykset, saattoi käydä huonosti. Eräät kokivat loppunsa viimeistään vankilassa.

Runoilija Arseni Tarkovski menetti sodassa toisen jalkansa. Hän oli invalidi ja joutui välillä elämään ahtaissa yhteisasunnoissa, jossa käymälä sijaitsi kaukana pihan perällä. Hänellä kerrotaan olleen myrkkyannos jatkuvasti taskussa. Itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Hän kuitenkin selvisi kriisistään. Luovuus antoi voimaa.

Kuolematon rykmentti

Kuolematon rykmentti tämän vuosikymmenen ilmiö. Se on yleistynyt parin viime vuoden aikana, tosin esikuvia on jo aiemmilta ajoilta. Itse seurasin Kuolemattoman rykmentin marssia ensimmäisen kerran Moskovan television suorassa lähetyksessä Voiton päivänä 2015.  Se oli ensimmäinen kerta, kun kulkue järjestettiin Moskovan ydinkeskustassa. Se eteni Tverskaja-kadulta Punaiselle torille. Kulkueen kärjessä kulki tuolloin presidentti Putin. Uskallan tunnustaa, että se oli vaikuttava ja lämminhenkinen tapahtuma. Haastatellut ihmiset saivat kertoa omista läheisistään ja Venäjän TV:n kommentaattoreitakin oli kiva kuunnella. Siinä eri sukupolvet kohtasivat, muistaakseni eräässä perheessä oli jopa neljä sukupolvea edustettuna.

Tuo Punaisen torin tapahtuma oli massiivinen näytös. Myönnän, että suuruudessaan sillä oli myös poliittista painoarvoa. Samanlaisia tapahtumia on järjestetty pienimuotoisena ympäri maailman yli 80 maassa. Tapahtumaan yhdistyy lämmin muisto läheisistä. Ihmiset kantavat kädessään kuvaa sukulaisestaan, joka on osallistunut natsi-Saksaa vastaan käytyyn sotaan. Tämä on joko selvinnyt siitä elävänä tai mahdollisesti kaatunut.  Mikäli hän on selvinnyt, niin hän on kyennyt osallistumaan oman isänmaansa rakentamiseen, on ollut mukana noissa pyörteissä, joista yllä kerroin. 

Tuonkaltainen tapahtuma syventää uuden sukupolven sidettä menneeseen. Ihminen löytää juurensa.

Tadžikistanissa Kuolemattoman rykmentin marssi haluttiin kieltää. Eräät halusivat uhmata kieltoa, en tiedä miten lopulta kävi. Ymmärrän ja hyväksyn kuitenkin kiellon syyn. Tadžikistan on islamilainen maa ja islamilaisen perinteen mukaisesti vainajan kuvan esitteleminen julkisuudessa ei ole hyväksyttävää.  Siksi valtio päätti kieltäytyä järjestämästä kulkuetta, ettei se olisi kärjistänyt konflikteja.

Kuolematon rykmentti Helsingissä

Helsingissä järjestettiin pienimuotoinen tilaisuus Sibelius-monumentin luona. Väkeä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan 250-300 henkeä. Käsitykseni mukaan se sujui rauhallisesti. joku oli sivusta haukkunut marssijoita ”fasisteiksi”, mikä osallistujia on tainnut lähinnä vain naurattaa.

Lopuksi

Voiton päivän juhlassa on siis monta puolta. Virallisesti kansainvälisessä politiikassa siitä on tullut vallanpitäjien voimannäytön tilaisuus. Toiseksi se on perinteiseltä sisällöltään juhla, jossa kunnioitetaan sotaan osallistuneita. Perinteisesti sotaan osallistuneet ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan menneitä. Sotaveteraaneja on kukitettu, he ovat käyneet kouluissa kertomassa kokemuksistaan. He ovat olleet juhlan sankareita. Nyt kun sotaan osallistuneita ei juurikaan ole hengissä, on juhla saanut uusia muotoja. Yksi sellainen on tuo Kuolemattoman rykmentin marssi.  Sen myötä juhlasta on tullut vainajien muistopäivä.

Viime vuosina on nimenomaan venäläisten Voiton päivän viettäjien pukeutumista täydentänyt oranssimusta Pyhän Yrjön kunniamerkkinauha. Se on kuulunut juhlintaan vasta vuodesta 2006. Pyhän Yrjön risti on ollut mm. venäläisten kansallissosialistisesta Saksasta saavuttaman voiton symboli (lisätietoa täällä). Viime aikoina tuo oranssimusta nauha on aiheuttanut yhteenottoja ainakin Ukrainassa. Sen käytön on nähtävästi koettu viestivän isovenäläisestä uhosta.

Voiton päivä on nykyisin ennen muuta venäläisiä yhdistävä juhla. Jokainen suku on joutunut tuon sodan kokemaan sekä kärsimään siitä ja sen seurauksista. Siihen sisältyy erilaisia tunteita. Juhlapäivänä ihmisillä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja tuoda Voiton päivään liittyvät muistot lähelle.

Esitellessäni laajempaa kontekstia haluan vain kertoa, ettei Voiton päivän vietto ole pelkkää isänmaallisuutta tai patrioottista uhoa. Sodan aikaan liittyy paljon erilaisia muistoja. Se tuo menneisyyden lähelle, syventää historiallista muistia. Vaarana toki on, että nykyisin Pyhän Yrjön nauhan kaltaiset symbolit luovat juhlintaan myös peitettyä poliittista viestiä.

Lisätään loppuun hieman sarkasmiakin. Ehkä nykyeurooppalaisen federalisaatiokehityksen sukupuolineutraalissa poltteessa Voiton päivän kaltainen juhla voi tuntua sopimattomalta, sillä siinähän biologiset sukulaisuussuhteet saavat erityisen painoarvon. Jokuhan voisi vaikka tykätä huonoa.

 

Lähteitä:

Ekštut, Semjon                            Экштут Семён. Юрий Трифонов. Москва 2014.

Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni, Stalinin kauden perhekronikka. Books on Demand, 2010.

Ulitskaja, Ljudmila                      Улицкая, Людмила  Детство 45-53: а завтра будет счастье. Москва 2015. (”Lapsuus 45-53: mutta huomenna koittaa onni”)

TILAA TERRORISMILLE. Katse keisari Aleksanterin viimeisiin vuosiin Juri Trifonovin romaanin valossa.

Tsaari Aleksanteri II ja salamurhaaja. Tämäkin yritys jostain kummasta syystä epäonnistui.

Matkaan kirjoituksessani 1800-luvun lopun Venäjälle. Itselläni tätä valmistellessani on oikeastaan ollut koko ajan mielessäni oma yhteiskuntamme tila. Asiat tuntuvat olevan sekaisin eikä ainakaan sellaisia ratkaisuja näy edessäpäin, joiden avulla kansakuntamme voisi säilyä yhtenäisenä. Tätä kautta ei toki turvaa saa mutta vertailukohdat eivät ole pahitteeksi.

Juri Trifonovin romaani ”Malttamattomuus” (Neterpenije - Нетерпение) ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1973. Se alkaa näin:

”Seitsemänkymmentäluvun loppua kohti tultaessa alkoi näyttää ilmeiseltä, että Venäjä oli sairas. Kiisteltiin vain siitä, mistä sairaudesta on kyse ja miten sitä voisi hoitaa?”

Alku on kaksimielinen siinä mielessä, että romaani käsittelee 1870-luvun loppua, mutta hienovaraisia viitteitä on myös Trifonovin omaan aikaan. Kirja on tutkielma 1870-luvun narodnikeista (”kansan ystävät”), jotka haluavat uudistaa aikansa yhteiskuntaa ja valitsevat ratkaisukeinokseen terrorismin. Malttia ei riitä hitaaseen kehitykseen, halutaan kaikki ja uskotaan ratkaisun olevan väkivallan käytössä. Edessä siintää oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanne, jonka yhdessä versiossa sittemmin kirjailija Trifonov eli.

Neuvostovalta sai myöhemmin voimavarojansa myös tästä liikkeestä, vaikkei suoranainen jatke sille olekaan. Trifonovin isä oli kommunismin puolesta sisällissodassa taistellut bolševikki, hän itse syntyi vuonna 1925, jolloin noita narodnikkeja vielä oli elossa. Joten hänelle side noihin aikoihin on ilmeinen. Trifonovin tarkoituksena on vetää pitkiä linjoja maan historiaan, auttaa löytämään kansakunnalle historiallista muistia. Saman teeman liittyy myös muita teoksia.

Trifonovin tunnetuin teos on kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Talo rantakadulla, joka on suomennettu. Se kertoo erään Moskovan keskustassa sijaitsevan puolueen virkailijoiden asuttaman talon elämästä 30-luvun lopulla. Talossa asui puoluevirkailijoita ja vainojen aikaan sen asukkaita alkoi yllättäen kadota. Se liittyy myös Trifonovin omaan elämään, koska hän asui siinä talossa pikkupoikana ja hänen isänsä ja äitinsäkin sieltä joskus haettiin. Ja poika jäi mummonsa hoiviin.

Romaanin teemana on pelko. Siinä mielessä se on sopiva jatke ”Malttamattomuudelle”, koska tästä avautuu myös tuo pelon teema. Talossa rantakadulla se sitten varsinaisesti puhkeaa. Näin kirjailija luo pitkää linjaa yhteiskuntaansa, jolta muisti oli tukahtunut.

Vaikka Talo rantakadulla on kirjailijan tunnetuin teos, niin kirjailija itse piti tärkeimpänä teoksenaan tuota ”Malttamattomuutta”. Se oli yksi syy, miksi ylipäänsä siihen tartuin. Sen kautta aion nyt avata keisari Aleksanteri II:n aikaa, joka päättyy häntä vastaan suunnattuun pommi-iskuun maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1881.  Aleksanterin noustua valtaistuimelle maasta poistettiin maaorjuus. Sen kautta alettiin ottaa askelia uudistuksiin. Tukahduttavan Nikolain kauden jälkeen oltiin valmiita laajoille yhteiskunnallisille reformeille ja mielipiteen vapaudelle. Suomikin eli tuolloin tuossa hengessä mukana. Liberaali maailma odotti paljon, mutta pettyi ja riitaantui myös keskenään. Uudistuksia valmisteltiin, mutta tulosta syntyi hitaasti. Aleksanteri oli jo valmistuttanut uuden perustuslain, jonka eteenpäinmeno tyrehtyi tuohon attentaattiin.

Malttamattomuudessaan tuo liberaali väestönosa oli jopa valmis hyväksymään terrorin. Harva toki avointa väkivaltaa julisti, mutta hiljaa vaikenemalla monet sen kuitenkin hyväksyivät. Yhdistihän myös terroria käyttävä kansanliike Venäjää läntiseen Eurooppaan ja siellä tapahtuvaan valistuksen ajan muutokseen. Vapaamielisyyden hegemoniassa elettiin, mutta sairaudelle ei löytynyt ratkaisua.

Eräs tuon ajan hahmo oli Fjodor Dostojevski. Häneen viittaa myös Juri Trifonov kirjoittaessaan ”suuresta kirjailijasta” romaaninsa alussa:

” Mutta mitä sitten tapahtui? Kaikki näytti menevän tavallista latuaan: kaupungit kasvoivat, kaikkialle levisi villinä rautateitä, liikemiehet lapioivat voittojaan, talonpojat lakkoilivat, tilanomistajat joivat teetä verannoilla, kirjailijat julkaisivat romaanejaan, mutta yhtä kaikki tässä maassa oli tekeillä jotain outoa, jokin paise oli siihen iskenyt. Koko Venäjää riudutti pettymys. Oltiin pettyneitä uudistuksiin, Balkanin sotaan, valta oli pettynyt omaan voimaansa, kansanystävät olivat pettyneitä kansaan. Ilmestyi paljon elämään kyllästyneitä ihmisiä. ”Venäjän maa oli ikään kuin menettänyt voimansa pitää ihmisiä otteessaan!”, puhui katkerana kirjailija, mikä oli paha enne.”

Tuo Dostojevskin lausahdus on poimittu hänen Kirjailijan päiväkirjastaan. Pahalla enteellä Trifonov tarkoittaa hieman ironisesti Dostojevskin käyttämää pahan ja paheellisuuden symbolia, tarantula-hämähäkkiä (piccola bestia), joka oli luikerrellut Eurooppaan ja sitä myötä myös Venäjälle.

KUN VERA ZASULITš HALUSI KOSTAA

Aloitetaan matka Vera Zasulitšin tapauksesta, joka kärjistyi vuoden 1788 alussa. Lainaan ensin erästä historiakirjaa, jossa kyllä tiivistetään tapaus muutamalle riville, mutta samalla tullaan vääristäneeksi todellisuutta. Tuo Zemlja i volja  (”Maa ja tahto”) oli narodnikkien 70-luvun puolivälissä perustama uudistuksia ajava puolue, joka sittemmin vuonna 79 hajosi ja kahteen osaan. Niistä toinen Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”) ajoi suoraa terroria.

Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen, Otava 2000) kirjoittaa tapauksesta näin:

”Kun Pietarin sotilaskuvernööri kenraali Trepov oli määrännyt erään poliittisen vangin ruoskittavaksi ja tämä kuoli, yritti Vera Zasulitš –niminen vallankumouksellinen ampua hänet. Zemlja i volja –järjestö ei kuitenkaan ollut teon takana, sillä sen toimintalinjana oli edelleen propaganda. Kun valamiehistö vapauti Zasulitšin, siirrettiin poliittiset oikeudenkäynnit erityistuomioistuimiin.”

Katkelmassa on virhe. Tuo poliittinen vanki sai 25 ruoskaniskua eikä hän siihen toki kuollut. Tuota tapausta on historian saatossa haluttu suurennella ja tarttuu näköjään mukaan aina uusiin historiankirjoihin. Tämä kertonee omalla pienellä tavallaan historiankirjoituksen harhoista. Virheen löysin myös wikipedian artikkelista, siitä hieman tuonnempana.  

Murhayritys tapahtui tammikuussa 1878, mutta tarina alkoi jo edellisenä kesänä, 13. heinäkuuta. Kaupunginjohtaja (”gradonatšalnik”) – tai ehkä parempi nimitys on tuo yllä käytetty sotilaskuvernööri, koska henkilöllä oli kuvernöörin oikeudet – teki jostain syystä käynnin kaupungin tutkintavankilaan. Siellä hän hämmentyi, kun poliittiset vangit kulkivat pihalla vapaana ja seurustelivat keskenään, vaikka ohjesääntöjen mukaan se oli kiellettyä. Trepov kiinnitti huomiota kolmen vangin ryhmään, jossa oli mukana myös Arhip Bogoljubov (oikea sukunimi oli Emeljanov). Suuren herran saapuessa miehet kyllä ottivat lakkinsa päästä, niin kuin tapana on. Mutta kun Trepov nosti hälyn, Bogoljubov huudahti hänelle jotain vastaan. Tällöin lakki oli päässä. Kiukkuisuuteen taipuvaisella Trepovilla oli huono päivänsä, hän kiivastui miehen huudahduksen johdosta silmittömästi ja kehotti miestä ottamaan lakkinsa päästä. Mies ei totellut, jolloin Trepov – tässä todistajainnäkemykset vaihtelevat – ehkä huitaisi kädellään lakin päästä. Joissakin kertomuksissa se muuttui iskuksi.  Sitten hän määräsi Bogoljuboville ruoskaniskuja, mistä lopulta kehkeytyi koko surullisesti aikanaan päättyvä prosessi.

Trepov oli pitkän sotilasuran läpikäynyt mies, luonut maineensa keisari Nikolain uskollisena sotilaana nousten sen myötä uransa huipulle. Hän lienee antanut määräyksensä kiivastuksissaan vaistonvaraisesti, sillä tuollaiset rangaistukset olivat hänen nuoruudessaan sotilasuralla olleet normaalia arkea. Nyt hän ei tajunnut, että maassa oli fyysisistä rangaistuksista luovuttu. Niistä oli tehty laitonta ja Trepov siis rikkoi lakia.

Yhtä kaikki, vahvistus rangaistukseen tuli vasta myöhemmin. Sen sijaan tuolla vankilan pihalla Trepovin kiivastelu nosti pystyyn vankilakapinan, joka kyllä sekin laantui pian.

Kaikki olisi mennyt hienosti, jos Trepov olisi unohtanut koko asian ja luopunut rangaistuksesta. Oma kunniantunto ei sitä kuitenkaan sallinut. Hän tajusi heti oman ylilyöntinsä. Hän jopa toivoi, että ylempää juridiselta taholta olisi tullut kielto. Mutta kun sitten itse oikeusministeri intoutui tukemaan tuota rangaistusta, ei paluuta ollut. Ruoskaniskujen määräksi tuli 25. Se oli kovin vähän, jos verrataan Trepovin nuoruuden aikoihin sotilasvaruskunnissa. Trepoville tuollainen määrä oli lähinnä isällistä ojentamista. Keisari Nikolain aikaisille sotilaille saatettiin antaa 200 iskua, joskus oli joku sotilas saanut väärin ommellusta napista 500 iskua. Mutta nyt ajat olivat muuttuneet. Trepov sisäisti sen liian myöhään.

Kerrotaan vielä hieman Arhip Bogoljubovista. Hänet oli vangittu joulukuussa 1876 Kazanin tuomiokirkon edessä tapahtuneen rauhanomaisen mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kyllä tottunut virkavallan voiman käyttöön, koska tuolloin pidätettäessä hän oli joutunut kokemaan kovia. Trepovin vierailun aikaan hän oli jo saanut 15 vuoden pakkotyötuomion. Tuomiosta oli valitettu ja hän odotti tutkintavankilassa tuomion täytäntöönpanoa. Raipaniskuihin hän ei kuollut vaan muutaman vuoden kuluttua ihan muiden syiden johdosta.

Sitten tuo tapaus unohtui. Julkisuuteen se ei varsinaisesti noussut, ja jos nousikin niin korkeintaan hetkeksi. Kunnes sitten puolen vuoden kuluttua Trepovin virkapaikassa tapahtui tuo murhayritys.

Vera Zasulitš pyrki Trepovin vastaanotolle Ekaterina Kozlovan nimellä. Nimi oli valittu huolella. Sen piti herättää miellyttäviä mielikuvia. Hän ajatteli naisen pyytävän jotain avustusta. Ja tietysti Trepov otti hänet vastaan. Yleisesti tiedettiin Trepovin olevan perso nuorille kauniille ja köyhille naisille, joiden edessä hän saattoi esiintyä pelastajana.

Vera Zasulitsh ampuu Trepovia. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Hän ampui kylkeen, luultavasti myöhästyi hermostuksissaan hieman. Siksi hän ei osunut sydämeen. Mutta Trepoville se ei ollut helpotus. Luotia ei koskaan saatu ruumiista pois. Se laskeutui sieltä hiljalleen alaspäin aiheuttaen koko loppuelämäksi kauheita tuskia. Kun Zasulitš aikanaan oikeudessa vapautettiin, Trepov irtisanoutui virastaan ja muutti kaupungista pois. Hän kuoli vuonna 1889 kärsien koko loppuelämänsä kovia tuskia.

…

Mennään tutkintaan. Tuntui jo silloin oudolta, että jutussa päädyttiin normaaliin oikeudenistuntoon, jossa valamiehistöä ratkaisi asian, vaikka kyseessä oli selkeä terrori-isku. Asiassa on epäilty palaneen käryä. Fjodor Trepov ei vanhakantaisuutensa ja luonteensa vuoksi ollut suosittu henkilö. Nousee epäilyjä, että häntä haluttiin vähintäänkin näpäyttää. Ja tämän asian noustessa pinnalle, jopa hänelle uskolliset piirit kääntyivät häntä vastaan.

Kun murhayritys tapahtui, myös tsaari kävi tapaamassa haavoittunutta Trepovia. Tämän kerrotaan todenneen keisarille kyynisesti jotenkin siihen tyyliin, että luoti oli tarkoitettu hänelle. Enää hän ei Trepovia tavannut, suhde kylmeni. On epäilty, että tuo lausuma osoitti röyhkeyttä keisaria kohtaan ja että Trepovia haluttiin siksi nöyryyttää järjestämällä tavallinen oikeudenkäynti, jossa siis päätös luotetaan valamiehistölle.

On vaikea olla varma tuon tapauksen todenperäisyydestä, koska se esiintyy vain oikeuden istunnon tuomarin Anatoli Konin muistelmissa, mutta yhtä kaikki päätös normaalista oikeudenkäynnistä on täytynyt tehdä valtakunnan korkeimmalla tasolla. Toki keisarin hovissa oli omat liberaalit voimansa, joista luonnollisesti keskeisin henkilö oli keisarin veli amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Mutta hänen vaikutuksestaan on vaikea sanoa mitään.

Nyt joka tapauksessa tutkinnassa noudatettiin suoranaista leväperäisyyttä. On aiheellista kysyä, miksi niin tehtiin. Yleensä tutkitaan terrori-iskuihin osallistuneiden kaikki yhteydet. Nyt jätettiin tarkemmin tutkimatta, mm. se kuka hankki Vera Zasulitšille revolverin. Kauppiasta kyllä kuulusteltiin, mutta ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi jäljittää ostajaa. Haluttiin ehdoin tahdoin luoda mielikuva, että Zasulitš toimi yksin. että hän – niin kuin hän oikeudelle kertoi - halusi vain kostaa Bogoljubovin kokeman nöyryytyksen ja vääryyden. Vältettiin tutkimasta mahdollisuutta, että kyseessä olisi ollut salaliitto, johon olisi ollut kytköksissä useampikin henkilö.

Toisaalta Vera Zasulitšin kerrotaan olleen koko tutkinnan ajan hyvin määrätietoinen. Hän oli käyttäytynyt hyvin tyynesti, kuin itse rauhallisuus. Hän oli vain kertonut halunneensa kostaa Bogoljubovin kokeman vääryyden ja todennut toimineensa yksin. Tosiasiassa hänellä ei ollut mitään suhdetta Bogoljuboviin. He eivät olleet nähtävästi koskaan tavanneet. Kun rangaistus julistettiin, hän ei siitäkään hätkähtänyt. Aivan kuin kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan.

Ei kuitenkaan odotettu, että valamiehistö päätyisi vapauttamaan syytetyn, toivottiin vain pientä rangaistusta. Täydellinen vapauttaminen kovin epämääräiseltä syyltä tuntuvan koston nojalla tuntui epärealistiselta.

Päätöksestä kiitettiin puolustusasianajajaa. Tässä yhteydessä wikipediassa on virhe. Se väittää puolustusasianajaksi liberaalia juristia Anatoli Konia. Hän oli kuitenkin oikeuden puheenjohtaja, jolla toki oli oma tärkeä roolinsa siinä, että hän aivan oikein evästi valamiehistöä tekemään päätöksensä itsenäisesti ja selkeytti kysymyksillään sen tehtävää. Syytetyn puolustusasianajajana toimi Pjotr Aleksandrov, joka piti syytetyn puolesta loistavan puheen. Valamiehistö päätyi sitten vapauttamaan syytetyn ja kyllä siinä wikipedian tieto on oikeassa, että päätöksen vaikutti puolustusasianajajan toiminnan ohella myös syytetyn ”naiivi vilpittömyys ja viehätysvoima”.

Oikeuden päätös oli aikansa sensaatio. Oikeussalin ulkopuolella odottanut valtaisa väkijoukko otti vapautetun naisen hurraten vastaan. Sotilaskuvernööri Trepov joutui naurun ja pilkan kohteeksi. Liberaali maailma oli voittanut vanhan valtaperinteen.

Kuva Vera Zasulitshin oikeusistunnosta maaliskuulta 1878

Zasulitšin vapautuminen johti sitten julkiseen kohuun, joka myöhemmin levisi jopa ulkomaille. Terrori-iskut saivat lisää pontta ympäri maailman. Zasulitš pyrki nopeasti ulkomaille, jottei häntä vangittaisi uudelleen. Päätös vangitsemisesta ja uudesta oikeudenkäynnistä tuli, mutta liian myöhään. Zasulitš oli silloin jo Sveitsissä. Hän palasi myöhemmin Venäjälle. Vallankumouksen aikoihin hän oli menševikki, katsoi, että bolševikkien hirmuhallinto oli tsaarinvallan jatke.

Anatoli Konin muistelmien pohjalta on uskottava, että Trepov ei ollut lainkaan pidetty hahmo 70—luvun Pietarissa. Anatoli Koni kertoo muistelmissaan hänestä. Ystäviä ja ymmärtäjiä hänellä oli vähän. Monet riemuitsivat avoimesti Trepovin onnettomuutta ja oikeuden päätöstä. Oltiin uteliaita tietämään hänen terveydentilastaan, mutta mitään myötätuntoa he eivät julkisesti osoittaneet. Ymmärtäjiä oli niukanlaisesti. Jopa hänelle alamaiset poliisihenkilöt tunsivat hiljaa sisimmässään vahingoniloa ”Fedkaa” kohtaan (niin kuin häntä ammattipiireissä kutsuttiin).

Voi katsoa, että Trepov liberaalin hegemonian jalkoihin jäänyt uhri. Häntä haluttiin nöyryyttää. Hänet oli leimattu ja historian saatossa häntä on leimattu lisää. Unohtuu, että hän sai myös paljon aikaan. Kaupunki kuitenkin kasvoi ja uutta syntyi määrätietoisesti. Ja jonkunhan on tuota työtä pitänyt johtaakin.

Toki Trepov oli kovan kurin mies, tsaarin satraappi ja yhteiskuntansa pitkäaikaisen perinteen jatke. Hän oli läpikäynyt uraportaillaan pitkän polun, noussut lopulta huipulle. Ja nyt yhteiskunnan murros oli painamassa vanhaa järjestelmää maan rakoon.

Joku on kirjoittanut, että Trepovista olisi ilman tuota Bogoljubovin ja Zasulitšin tapausta tullut kaupungin merkkimies. Hän olisi saanut viettää seesteisiä eläkepäiviä.

Nykyisen oikeustajun kannalta tuntuu joka tapauksessa ihmeelliseltä, että yhteiskunnassa jätetään selkeästi murhaa yrittänyt henkilö tuomiotta, koska maassa vallitsee liberaali hegemonia ja uhri edustaa toisenlaista maailmankatsomusta ja toimintaperiaatetta.

TILANNE KÄRJISTYY, SYNTYY NARODNAJA VOLJA – ”Kansan tahto”

Uskottiin, että Zasulitš vapauttamalla väkivalta saadaan taantumaan ja ilmapiiri rauhoittuisi, mutta toisin kävi. Tilanne kiristyi maassa huomattavasti. Murhasta ja väkivallasta näytti tulevan luvallista. Merkittäviä virkamiehiä joko murhattiin tai he joutuivat väkivallantekojen kohteiksi. Pietarissa sai mm. surmansa santarmien päällikkö kenraali Mezentsov. Poliisi oli avuton, syyllisiä ei aina tavoitettu. Lisäksi työväki lakkoili. Elettiin epävakaata aikaa. Kaiken kaikkiaan vuosina 1878 – 1880 tuomittiin 22 terroristia.

Narodnikkien liike oli alkanut siitä, että mentiin maaseudulle opettamaan köyhiä maaorjuudesta vapautuneita talonpoikia. Se ei tuonut menestystä, talonpojat torjuivat kaupunkilaisten agitoinnin. 70-luvun puolivälissä perustettiin Zemlja i volja –järjestö (”Maa ja tahto”), jossa ei vielä puhuttu terrorista. Zasulitšin tapauksen jälkeen toiminta tiivistyi. Vuonna 1879  Zemlja i volja –liike hajosi jakaantuen kahteen osaan. Perustettiin Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”), joka julisti avoimen terrorin keisarin suistamiseksi valtaistuimeltaan. Alkoi sarja pommi-iskuja keisaria vastaan, joista Aleksanteri II selvisi kerta toisensa jälkeen lähes yliluonnollisten voimien avulla.

Ennen ratkaisevaa iskua murhayrityksiä voi laskea olevan kuusi, joista ensimmäinen tapahtui Pietarissa vuonna 1866. Jokainen näistä tapahtumista olisi oma, hyvin mielenkiintoinen tarinansa, mutta ohitan ne nyt lyhyesti. Keisari selvisi niistä hengissä kuin ihmeen kaupalla, niin että hän itse alkoi jo uskoa olevansa kohtalon erityisessä suojeluksessa. Jotta tarina olisi täydellinen, hänen kuolemaansa liittyy kaiken lisäksi oma mystiikkansakin. Kerrotaan Aleksanterin kohdanneen nuoruudessaan Tamara-nimisen mustalaisnaisen, joka ennusti, että hän kohtaa kuolemansa seitsemännellä kerralla ja siitä merkkinä on vaaleaverinen valkohuivinen nainen. Tuo ennustus kävi toteen ja tuon kohtalokkaan naisen roolin sai siihen viimeiseen ja onnistuneeseen attentaattiin nykyisen Pietarin verikirkon luona osallistunut Sofia Perovskaja, jolla sattui olemaan tuolloin mukanaan valkea huivi, jota huiskuttamalla hän antoi merkkejä terroristikumppaneilleen. Tämä – ja paljon muutakin – paljastuu vuodelta 2009 peräisin olevasta dokumenttielokuvasta ”Aleksanteri II:n seitsemän kuolemaa”: https://www.youtube.com/watch?v=C3Q0DcT_noM. Mennään näistä mysteerijutuista kuitenkin faktoihin.

Tsaari oli terrori-iskujen aikana vaikeassa välikädessä. Elettiin epävarmuuden aikaa, mutta hän yritti luoda pitkäjänteisesti uutta järjestystä. Uutta perustuslakia valmisteltiin, mutta Narodnaja volja vastusti sitäkin. Kompromisseja ei ollut, tsaari haluttiin hengiltä. Perustuslaki oli enää hyväksymistä vailla, kunnes sitten vuonna 1881 murhayritys onnistui. ”Vapauttaja-tsaari” koki tuskaisen kuoleman, hänen poikansa tuli tilalle – ja suunta muuttui. Epävarmuuden aika oli vienyt maan liberaalien kannalta ojasta allikkoon.

Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Aleksanteri II:n aikana alkoi Venäjän kehitys kohti kansalaisyhteiskuntaa, mikä pysähtyi hänen poikansa Aleksanteri III:n tultua valtaan. Se oli liberaalin maailman saama maksu tsaarin surman johdosta.

Semjon Ekštut kirjoittaa, että Aleksanteri II:n aika oli epäröinnin ja epävakauden aikaa:

  

”Se ei johtunut vain tsaarin luonteen heikkoudesta, jonkun pahantahtoisuudesta tai hovin sisäisestä vehkeilystä. Ei ollut yhtenäisyyttä edes liberaalibyrokraattien kesken, saati heidän vastavoimien piirissä, joka hehkutti yksinvaltiuden säilyttämisen puolesta Venäjällä. Tilanne maassa oli poikkeuksellisen vaikea.”

Pjotr Valujev oli liberaaleista uudistajista tärkein. Hänen uskonsa uudistuksiin alkoi horjua: ”Tuntuu, että pohja sortuu, rakennusta uhkaa vajoaminen.”  Hänen rinnallaan toinen merkittävä uudistusmielinen oli tsaarin veli, amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Yhteistyö miesten kesken alkoi kuitenkin tulla säröjä. Valujev alkoi lopulta herjata samalla puolen rintamaa toiminutta Konstantin Romanovia, joka oli arvokas tuki taistelulle yksinvaltiutta vastaan. Ekštut tulkitsee Trifonovin romaanin pohjalta, että se oli merkki rintaman sortumisesta. Epävarmuus levisi kaikkialle. Vanhoillisten toivo oli kruununperijä Aleksandr, mutta hänenkään lujuuteen ei täysin luotettu.

Oman aikansa satiirinen pilakuva Pjotr Valujevista

Kun Aleksanteri III nousi valtaistuimelle, maan keskeiseksi vaikuttajaksi nousi äärikonservatiivinen Konstantin Pobedonostsev, jolle Aleksanteri II:n haaveileva uusi perustuslaki oli kauhistus. On olemassa sellaisiakin salaliittoteorioita, että hän olisi todellisuudessa ollut tsaari Aleksanteri II:n murhan takana ja siis itse asiassa ohjannut Zheljabovin ja muiden toimintaa. En ole niihin perehtynyt, kun tuntuvat niin uskomattomilta.

Juri Trifonov

JURI TRIFONOV JA HÄNEN ROMAANINSA NETERPENIJE (”MALTTAMATTOMUUS”)

Trifonov syntyi vuonna 1925. Hän menetti Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937 isänsä, hänen äitinsä joutui vankilaan. Isä oli bolševikki ja osallistunut sisällissotaan. Trifonovin lapsuuteen kuuluu myös Helsinki, sillä perhe asui siellä isän toimiessa jonkin aikaa Neuvostoliiton edustajistossa.

Trifonov oli lapsena siitä erikoinen poika, että hän kirjoitti päiväkirjaa. Jo noina vaikeina aikoina, jäätyään bolševismin nimeen vannoneen isoäitinsä hoiviin, hän kirjoitti, että hän aikoo selviytyä elämässä. Ja hän pysyi loppuun asti omalla linjallaan, ei noussut kapinaan, eri mielistellyt. Pysyi erillään, mutta hänellä oli suvussaan kasakan verta, ja se näkyi hänen luonteessaan. Pinnasta huokuvat rauhallisuuden takaa saattoi purkautua välillä villi tahdonvoima ja päättäväisyys.

Näin Trifonovista tuli jo pienenä kansanvihollisen lapsi, jonka olisi pitänyt sulkea portit hänen tulevaisuudeltaan, mutta sota pelasti pojan., Hän selviytyi ja sai kuin ihmeen kaupalla 50-luvun alussa ensiteoksena julkaistua merkittävässä Novyj mir –aikakauslehdessä. Hän sai Stalinin palkinnon ja nousi pinnalle. Sitten tie oli upottava, mutta kirjailijan määrätietoisuus vuosien kuluessa vain kasvoi.

Kirjailijan tytär luonnehtii artikkelissaan (http://magazines.russ.ru/znamia/2013/4/t9.html) Trifonovin henkilöhahmoja seuraavasti: jokaisessa ihmisessä on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. Idealisoimatta sankareitaan hän myötäelää heidän kanssaan. Se on Olga Tangjanin mukaan nähtävissä jo varhaisimmissa teoksissa. Sama koskee myös hänen läheisiään, joiden henkilö paljastuu hahmojen takaa – ilman moitteita, ilman suopeutta.

Trifonov ei saarnaa, ei moralisoi suoraan, hän jättää lukijalle tilaa pohdintaan.  Historiasta kirjoittaessaan hän luo pitkiä linjoja. Hän kirjoitti ”Malttamattomuuden” 1970-luvun alussa, mutta ei se mikään oman aikansa allegoria ole. Hän kyllä tuo teoksessaan hienovaraisia viitteitä omaan aikaansa ja omille aikalaisilleen. Niitä minä en voi samalla lailla tajuta, kuin kirjailijan aikalaiset.

Semjon Ekštutin mukaan Neterpenije käsittelee historiaa Leo Tolstoin kirjallista perintöä seuraten. Suurista asioista on kyse: pois valheesta, totuutta kohti. Romaani luo katseen epävakaaseen aikaan huipentuen  tsaarin murhaan, sen tutkintaan ja rangaistusten toimenpanoon. Romaanin keskushenkilönä on Andrei Zheljabov. Hänen toimintaansa pääasiassa seurataan, mutta henkilöhahmoja on niin runsaasti, että putosin kyllä välillä kärryiltä. Ja kun lisäksi romaanissa liikutaan eri puolilla Venäjää, niin jouduin välillä  ymmälle. Mikään helppo lukukokemus se ei ollut. 

Vera Zasulitšin tapaus on vain yksi monista. Mutta muiden mukana se avaa historiallista muistia. Ja onhan se tärkeä siksikin, koska siitä tapahtumain ketju alkoi vyöryä räjähtäen eteenpäin. Minua itseäni alkoi lukiessani myös tuo Fjodor Trepovin hahmo kiinnostaa.

…

Semjon Ekštut kertoo Trifonov-teoksessaan omista vaikutelmistaan ja elämyksistään lukiessaan 70-luvulla alle parikymppisenä yliopisto-opiskelijana ”Malttamattomuutta”. Hän kertoo eräästä ”yleisestä totuudesta”, jota ei ole kyseenalaistettu, mutta jota Trifonovin romaani pani miettimään. Vertailukohdaksi hän ottaa katsojalukujen kärjessä noina aikoina olleen elokuvan ”Varo autoa” (Берегись  автомобиля, 1967), kansaa viihdyttäneen komedian, joka viljelee tuota samaista käsitystä itsestäänselvyytenä. Se koskee yksityisyrittäjää, nilviäistä ja nylkyriä, joka pyrkii hyötymään köyhän kansan työn tuloksilla. Jokainen rikastumaan pyrkivä ”hyödyn tavoittelija” on aina väärintekijä, silloinkin kun tuo rikastuminen olisi hänen omien henkilökohtaisten ponnistelujensa ja oman työnteon hedelmä. Sama ajatus on Ekštutin mukaan vakiintunut laajasti venäläiseen ja neuvostokirjallisuuteen. Trifonovin romaania lukiessaan hän kokee, kun Zheljabov yrittää värikkäin kielikuvin iskostaa noita mielikuvia köyhien talonpoikien päähän joutuen sitten hankalaan tilanteeseen erään talonpojan kanssa väitellessään, kun kirjaviisaus ei menekään perille. Tuo elävä tilanne saikin hänet ajattelemaan asiaa hieman laajemmin.

Trifonov toi toisenlaista näkökulmaa. Noista asioista oli tuolloin kerrottu ideologisten silmälasien läpi marxismi-leninismin kirjaviisauksia viljellen. Trifonov meni tavallisen ihmisen tasolle. Ekštutiin itseensä iski kuin auringonpistos kertomus hallitsijasta ja hänen rakastajattarestaan ruhtinatar Ekaterina Dolgorukovasta tilanteessa, kun kirvesmieheksi tekeytynyt Halturin kavereineen räjäytti Talvipalatsissa pommin, jolla saatiin kyllä huomattavan paljon tuhoa aikaiseksi ja palvelus- ja muuta työväkeä menetti runsain mitoin henkensä, mutta keisari sukulaisineen säilyi jälleen kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana. Lainaan Trifonovia:

”Hallitsija juoksi portaita ylös, ruhtinattaren huoneeseen olettaen, että hän oli saanut surmansa, mutta Katja juoksi häntä elävänä vastaan huudahtaen ”Sasha! Sashenka!” ja he syleilivät pimeydessä niin kuin voitaisiin syleillä paratiisissa toisena hetkenä kuoleman jälkeen”.

Keisari Aleksanteri II ja ruhtinatar Dolgorukova

Pommi Talvipalatsissa. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Minutkin tuo herkkä kohtaus kaiken karuuden ja kauheuden kohdalla yllätti. Ja tähän voi liittää romaanista esiin käyvä Narodnaja voljan sosialistien asenne: iskujen viattomia uhreja ei säälitty. Tuossakin iskussa heitä tuli valtavasti. Mutta ”yhteinen asia” vaati näköjään uhrinsa.

Vähintään yhtä vaikuttavia olivat Ekštutille tuolloin myös tulisten vallankumouksellisten Andrei Zheljabovin ja Sofia Perovskajan rakkaudesta  ja suhteen kehittymisestä kertovat sivut. Se oli Trifonovilta tuolloin aivan uusi lähestymistapa: ”sellaisesta ei meille Moskovan yliopistossa kukaan koskaan kertonut”. Itselleni tuo ”avoimuus” jäi kyllä etäiseksi, vaikka kyllähän se minuakin kouraisi, kun vähän ennen suurta tehtävää Sofia sanoi rakkaalleen haaveilevansa yhteisistä hetkistä, jolloin voitaisiin lukea vaikka George Sandia.

Oma huomioni tarttui jo romaanin alkuvaiheessa Zheljabovin asenteeseen omaa perhettä kohtaan. Hän hylkäsi heidät jättäen oman onnensa nojaan. Toki Trifonov kuvaa hänen omantunnon tuskiaan, mutta jokin kylmä kovuus miehestä paistaa. Tällä voi kyllä olla esikuvansa kirjailijan omassa elämässä, sillä joutuihan hänkin jättämään nuoren vaimonsa yksin lapsensa lähdettyään 50-luvun alussa pitkälle työmatkalle Turkmeniaan. Kyse olisi siis itsekritiikistä.

Zheljabov hylkää perheensä. Neterpenije-romaanin kuvitusta

Trifonov tuo  esille sen tilanteen, kun nuoria pyrki yhä suuremmin joukoin opiskelemaan ja sivistymään, mutta yhteiskunnassa vallitsi edelleen vanha järjestys. Sitten alkoivatkin nuo vanhat monia sukupolvia vanhat keisarilliset arvot murtua kerralla. Pietari Suuren ajoilta peräisin oleva arvohierarkia, jonka piti olla ikuinen ja jossa ihmisellä itsellään ei ollut mitään merkitystä, alkoikin menettää asemaansa. Enää ei virka-arvo ollutkaan niin määräävä kuin sen piti perinteen mukaan olla. Tästä esimerkkinä käy sotilaskuvernööri Fjodor Trepovin tapaus. Asemassaan ylennyt pitkän linjan sotilashenkilö alkoikin saada halveksuntaa osakseen. Opiskeleva ja sivistyvä nuori ei suostunut tällaisen edessä olemaan ”se pieni mitättömyys”, joka esimerkiksi Gogolin teoksista paljastuu.

Kun virkamieshierarkialla ja tottelevaisella pokkuroinnilla ylemmän edessä ei enää ollut potkua, alkoi nuoria sen sijaan kiinnostaa erilainen uraputki. Narodnikit olivat heistä oma lukunsa. He lähtivät rakentamaan uutta, itselleen mielekästä yhteiskuntaa, mihin kansan sivistystyö maaorjuudesta vapautuneiden talonpoikien parissa ei sitten tuonutkaan toivottuja tuloksia.  Tultiin yhä kärsimättömiksi. Toivottiin nopeita tuloksia ja haluttiin kaataa pikimmiten keisarin valta keinoja kaihtamatta.  Näitä innostuneita nuoria ohjasi jonkinlainen mieleen iskostunut kuva uudesta tasa-arvoisesta ja vapaasta yhteiskunnasta. Valtakunta kehittyi omaa vauhtiaan, mutta se ei riittänyt. Itse asiassa uusi tekeillä oleva perustuslaki nähtiin vain haittaavan toivottua kehitystä. Sitä vastustettiin. Päädyttiin julistamaan sota yksinvaltiutta vastaan. Keisari sai murhatuomion.

…

Vaikka kirjoitukseni venyy, niin nostan vielä esille joitakin muistoja 60-luvun Neuvostoliitosta, jotta ymmärtäisi, mihin henkisen ilmapiirin rakoon tuo Trifonovin historiallista muistia avaava teos ilmestyi.

Suojasään aika oli ohi, Hruštšev oli pantu syrjään ja maassa pelättiin Stalinin maineen palauttamista. Sen pelossa 14. helmikuuta 1966 lähetti 25 merkittävää tieteen kirjallisuuden ja taiteen Leonid Brežneville, jossa ilmaistiin huoli tällaisesta suunnitelmasta. Sitä seurasi samansisältöinen 13 henkilön kirje puolueen keskuskomitean johdolle. Se heijastaa maassa vallinnutta epävakauden ilmapiiriä, aivan niin kuin oli sata vuotta aikaisemmin. Trifonov ei näissä ollut mukana omaksumansa periaatteen mukaisesti, mutta oli varmasti huolissaan tällaisesta uhasta.

Juri Trifonovin serkku – myös kirjailija – matkusti vuonna 1968 Ranskaan ja päätyi pyytämään turvapaikkaa. Sen johdosta myös Juri Trifonovilta kiellettiin ulkomaan matkat viideksi vuodeksi. Niitä olikin ollut suhteellisen runsaasti urheilulehden toimittajan tehtävien vuoksi. Viittä vuotta ei kuitenkaan tarvinnut odottaa: hän pääsi 70-luvun alussa Mongoliaan, koska arveltiin, että ei hän sieltä turvapaikkaa hae.

Vuonna 1967 ilmestyi elokuva Perovskaja, joka käsittelee samaa aihetta kuin Neterpenije. Elokuvan nimi viittaa Sofia Perovskajaan, joka oli viimeiset vuodet Zheljabovin elämänkumppani ja osallistui viimeiseen Aleksanteri II kohdistuneeseen pommi-iskuun vastuuhenkilönä, koska Zheljabov itse oli tuolloin vangittuna.  Elokuva on lähinnä asenteellinen melodraama, jossa luodaan teon suorittajiin myönteisiä mielikuvia ja myötäillään Perovskajan kärsimyksiä. Elokuva kuvastaa maan henkistä asennetta tuollaista väkivallan kulttuuria kohtaan.

Katsoin jokin aika sitten uudelleen Mihail Rommin vuodelta 1962 peräisin olevan elokuvan Vuoden yhdeksän päivää.  Sekin käsittelee uhrautumista yhteisen hyvän edessä. Siinä kaksi atomifysiikan parissa työskennellyttä tiedemiestä uhraavat elämänsä neuvostotieteen ja maailman paremman tulevaisuuden edessä. Elokuva on klassikko ja aiheutti aikanaan maassa paljon eettistä keskustelua. Ehkä se voi johtua vain ajankohdasta, mutta löydän tuolla elokuvalla yhteyksiä Trifonovin romaanin aiheeseen. Niin elokuvan kuin myös Trifonovin romaanin päähenkilöt päättävät uhrata elämänsä yhteisen hyvän eteen. Molemmista teoksista jää pintaan samoja kysymyksiä. Eräässä Filmihullu-lehdessä julkaistussa haastattelussa Gleb Panfilov toteaa, että elokuvan päähenkilö Gusev on vanhan perinteen edustaja. Myös siksi elokuva oli hyvä lähtökohta uudelle kehitykselle. Tämä ajatus mielestäni lähentää Trifonovin romaanin näkemystä elokuvaan.

Romaani Neterpenije on osa laajempaa kokonaisuutta. Trifonov pureutui kansakunnan historialliseen muistiin myös muiden teosten kautta. Talon rantakadulla jo mainitsin.  Lisäksi hän pureutuu maan kansalaissotaan tutkien sen problematiikkaa mm. oman isänsä Valentin Trifonovin elämän kautta. Vuonna 1978 ilmestyneessä teoksessa ”Vanhus” (Cтарик), vanha mies muistelee kansalaissodan aikojaan ja tekee yhteenvetoa noista ajoista ja elämästään. ”Nuotion kajossa” (Отблеск костра, 1965) käsittelee ensimmäisen kerran vallankumouksen merkitystä ja seurauksia maalleen ja kansalleen. Siinä päämotiivina on kirjailijan isän maineen palauttaminen. Hän haluaa antaa teoksellaan tunnustuksen tämän elämänuralle. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”Aika ja paikka” (Время и место, 1981 ) kirjailija tutkii menneitä vuosikymmeniä oman elämänsä taustoista käsin. Romaani paneutuu eri vuosikymmeninä näkyviin toiveisiin ja ihanteisiin ja sisältää paikoin julmaakin analyysia.

 ,,,

I. Grinevitski, keisari Aleksanteri II:n murhaaja

Pommi-iskua johti Sofia Perovskaja. Nimenomaan hän antoi huivilleen merkin pommin heittäjille. Ensiksi pommin heitti Nikolai Rysakov. Siitä keisari selvisi. Tämä nousi vaunuista ylös, vaikka häntä kehotettiin pakenemaan paikalta. Siinä samassa puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski sai Perovskajalta merkin ja hän heitti pommin, jossa keisari loukkaantui vakavasti ja kuoli myöhemmin kovissa tuskissaan Talvipalatsissa. Hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Pommin heittäjä puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski loukkaantui niin ikään samassa tilanteessa ja kuoli neljän tunnin kuluttua sairaalassa. Iskuun osallistunut ryhmän nuorin jäsen Nikolai Rysakov saatiin attentaatin yhteydessä kiinni ja taitava kuulustelija sai hänet ilmiantamaan ryhmän muut jäsenet lievemmän rangaistuksen toivossa. 

Tuomiot keisari Aleksanteri II:n murhasta olivat kovia. Andrei Željabov, Sofja Perovskaja, Nikolai Kibaltšitš, Timofei Mihailov ja Nikolai Rysakov tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin kolmantena päivänä huhtikuuta 1881 Pietarissa Semjonovskin kentällä.

"Tsaarinmurhaaja".Neterpenije-romaanin kuvitusta.

LOPUKSI: RYSAKOVIN MONOLOGI

Romaanissa on normaalin dokumentoivan kerronnan ohessa henkilöiden monologeja ja sitten on Kleio-osioita. Sanahan viittaa kreikkalaisessa mytologiassa käytettävään historian muusaan. Siinä kirjailija tarkkailee tapahtumia nykyhetken näkökulmasta.

Laitan loppuun aika pitkän katkelman romaanista. Olen sen itse suomentanut. Tässä on ensimmäisen pommin heittäneen, ryhmän nuorimman N.Rysakovin monologi. Hän heitti viimeisessä ratkaisevassa pommi-iskussa ensimmäisen pommin, joka kyllä sai aikaan tuhoa, mutta keisaria se ei vahingoittanut. Rysakov otettiin heti kiinni ja keisari nousi vaunuista katsomaan pommin heittäjää. Se oli häneltä kohtalokas virhe, koska pian sen jälkeen hän sai kuoliniskun toiselta terroristilta.

Monologin loppuosa puhututtaa minua. Hän pystyy kertomaan myös kuolinhetkensä. Aivan kuin hän olisi jäänyt henkiin. Niin, mielestäni sen kirjailija haluaakin kertoa oman aikansa lukijoilleen. Lukija tulkitkoon sen omalla tavallaan.  Halusin alun pitäen suomentaa koko monologin, mutta muutaman puheen pikkuruisen puheenpätkän olen jättänyt lopullisesta versiosta pois. On huomattava, että Rysakovin kotipaikka on Vytegrassa, Äänisjärveltä kaakkoon päin, siis Karjalassa.

Rysakovin kohtalo oli yhtä karu kuin muidenkin.  Hän yritti ilmiannollaan välttää kuolemantuomion. Se hänelle luvattiin, mutta avoimuus ei nuorukaista kuitenkaan lopulta auttanut. Hänet hirtettiin muiden mukana.

Käännöksessäni esiintyvä Dobržinski on maineikas kuulustelija, jonka ansioksi Rysakovin ilmianto luetaan. Tästä käännös alkaa ja siihen kirjoitukseni päättyy.

”N.I. Rysakovin ääni:

Miksi minun oli heitettävä ensimmäisenä? Ei siitä ollut sovittu. Tapahtui traaginen väärinkäsitys. Minun kaikkein nuorimpana olisi täytynyt olla kolmas tai neljäs, pitää kaiken varalta ylimääräisenä räjähdettä mukana. Mutta Mihailov pelkäsi, tai ehkä hän huijasi. Niin järjestys meni sekaisin, ja sitten kävi niin kuin kävi. Blondi huiskutti huiviaan, ja sitten heitin. Totta puhuakseni, koska olin nuorin ja kokemattomin, ei Zheljabov olisi minua siihen paikkaan laittanut. Mutta hän oli pidätettynä. Ja ilman Zheljabovia kaikki meni päin mäntyä. Zheljabov piti kaiken otteessaan, hän osasi saada jokaisesta tarvittavan irti.

Ja minutkin hän muovasi mieleisekseen. Ehkä samalla lailla kuin herra Dobržinski kertoi – ensimmäisenä päivänä. Hän kertoi, miten se tehdään. Hän tietää, kun on nähnytkin. Herra Dobržinski on nähtävästi hyvin viisas ja kiltti ihminen, ei vihastu, ei huuda, keskustelee rauhallisella äänellä, tarjoaa väliin papirossia ja - mikä tärkeintä – suhtautuu ihmisiin myötätuntoisesti. Hän esimerkiksi näkee, että olen nuori, kokematon, ja siksi hän selittääkin minulle kaiken juurta jaksain. Minut pannaan penkille, laitetaan pääni päälle jokin valkoinen viitta tai kaapu. Ja sitten kun se on asetettu, lasketaan pääni yli silmukka, kaulan ympärille, ja kiristetään sitä sitten kevyesti, ei kuitenkaan liiaksi, ettei hengitys korise. Hän sanoo, että köysi ei ole liian paksu, hän on sen itse tarkastanut. Sillä jos silmukka paksu, se ei kiristy heti, ja siinä se juju onkin, että kaiken on tapahduttava hetkessä. Se tietysti on hamppua, joka on lihdattu ja häkilöity, ja paksuus mitataan säikeiden määrän mukaan: on olemassa kaksi-, neljä- ja kuusisäikeisiä köysiä. Ja on todettu, että venäläinen hamppuköysi on arvostettua, sitä viedään ulkomaillekin. Kaiken tämän herra Dobržinski kertoi minulle jo ensimmäisenä päivänä, ilman mitään ilkeilyä.

Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin, ensi päivästä alkaen, sillä kuolema on kauhea asia! Kauhea! Sietämättömän kauhea. Sillä en ole ehtinyt vielä lainkaan elää, en hitustakaan. En ole nähnyt vielä mitään hyvää: vain nälkää, köyhyyttä ja tyhjyyttä. Olen yhdeksäntoista. vanhemmat ovat porvareita, isä johtaa sahaa Vytegorskin kihlakunnassa Olonetskin kuvernementissa. Kävin kihlakunnan koulua, sitten Tsherepovetskin reaalikoulua, siellä opettajana oli Vasiljev, karkotettu nihilisti. Lapsena ja poikaiässä näin ympärilläni pelkkää köyhyyttä… Muistan, kuinka kuudennen luokan jälkeen olin lomalla isän kanssa Kobžinskaja Zapanin kylässä. Siellä oli metsätöissä kauheasti miehiä, noin 300. Työ oli äärimmäisen raskasta. Ja silloin voin sanoa tietoisesti alkaneeni tutustua heidän taloudelliseen tilaansa. Tuolloin luin jo Vasiltšikovin kirjoja, olin tutkinut Saksan perustuslakia ja Sherrin kirjaa Maailmanhistorian komedia. Vuonna 1878 pääsin vuori-instituuttiin ja varattomana sain hallinnolta rahallista tukea. Tutustuin Shirjajeviin. Minulla oli läheinen suhde erääseen naiseen, joka tunsi Shirjajevin. Nainen pidätettiin pian sen jälkeen, kun Shirjajev oli pidätetty, ja silloin myös minut raahattiin poliisiasemalle.

No, mitä minä saatoin kertoa, millaisia salaisuuksia paljastaa?  Yksi oli minulle hyvin tuttu: nälkä. Voin todeta, että nälkä raastoi minua kaikessa suhteessa. Olisin kaivannut lihanpalaa, tai ylimääräistä ruplaa, jolla olisin voinut ostaa itselleni kengät. Kaipasin ihmisiä, naista. Janosin kaikkea, olin onneton, kaikkea kylläisyyttä paitsi. Olisin kaivannut naista kuin naista. Edes vanhaa, rumaa. Tarvitsin ystäviä, jotka olisivat voineet ymmärtää minua ja luvata toisen elämän - ilman yksinäisyyttä, ilman köyhyyttä. Sitten tapasin ihmisen, jolla ei ollut mitään oikeuksia. Kohtasin hänet sosialistien parista ja näin, että oikeus on heillä taskussaan: revolverin piipussa. Zheljabov käänsi elämäni. Yhtäkkiä näin, että tuo henkilö on samanlainen kurja, yksinäinen, rikkinäinen ja koditon, kuin minäkin, kuitenkin – mahtia täynnä ja lähes kaikkivoipa!...

…Zheljabov sai minut vakuuttuneeksi siitä, että terrori on sosialistisessa liikkeessä välttämätöntä. Hän sanoi, että jos hallitus tekee omien intressiensä pohjalta muutoksen käskyyn ”Älä tapa”, niin puolueella on kansan hyvyyden tähden tappamiseen mitä suurin moraalinen oikeutus. Loman jälkeen, kun olin käynyt isäni luona ja nähnyt kansan kärsimyksiä, sairauksia, pernaruton, nälän ja muun aiheuttamaa joukkotuhoa ja olin näkemästäni syvästi suruissani, Zheljabov hyödynsi taitavasti minun tuntojani. Minä menin mukaan terroristiryhmään. Se oli minulle sangen vaikeaa. En voinut päästä eroon vaistomaisesta veren kammostani. Pyydän huomiomaan sen, että on suuri ero tappamisen keinoissa. Kuristaa voi nautiskellen uhrin kärsimyksistä, aivan sama on tikarinpistossa, niin kuin nimenomaisesti tämä kyynisyys ilmeni Perovskajan sanoissa ensimmäinen maaliskuuta. Laukaus vaatii jo vähemmän moraalista jännitettä. Pommin heittäminen näkemättä sen vaikutusta voi tapahtua jo melkein ilman sankarillista sydämen tuskaa.  Mutta jos murha ylittää tavallisten rikosten rajat, jos sen tuloksena on todellinen sosialistinen hyvä, kuten työläisten ja talonpoikien parempi elämä, niin moraalista tuskaa ei siitä sen vuoksi tarvitse kokea. Minä en pitänyt tätä pommi-iskua edes murhana, kertaakaan ei piirtynyt mielikuviini verta tai haavoittuneiden kärsimyksiä, attentaatti hahmottui minulle eräänlaisena valoisana tosiseikkana, joka tuo yhteiskunnalle uuden elämän. Siinä määrin huumaannuin tuon miehen vaikutuksesta! Ei! En minä heti alkanut kertoa kaikkea. Tietysti, puhuin paljon ensimmäisenä päivänä, paljastin huoneiston Talažnaja-kadulla, kerroin Perovskajasta ja Zheljabovista, mutta monista seikoista vaikenin, eräissä asioissa johdin tietoisesti harhaan. Esimerkiksi Perovskajasta kerroin, että hän on keskiverinen. Ja hänhän on selkeä vaaleaverikkö. Zheljabovista kerroin, että hänellä on punertava ranskalainen parta, vaikka hänellä on tumma pitkä parta, mistä syystä häntä kutsuttiinkin Partasuuksi, ”papaksi”. Harhautin yrittäen tiedostamatta olla hyödyksi. Mutta ensimmäisenä yönä… Näin oman kuolemani – nelisäikeisen köyden jatkona.., sen mistä herra Dobržinski oli puhunut – niin selvästi, että aloin huohottaa, korista, ajattelin, etten elä aamuun saakka.

Miksi minun on kuoltava vain siksi, että tapahtui vahinko, järjestys meni sekaisin ja jouduin ensimmäiseksi?  Ajattelin: enhän minä ollut syypää hallitsijan kuolemaan. Minun pommistani hän, luojan kiitos, jäi henkiin. Antakaa minun elää edes vähän, edes neljä vuotta, 23-vuotiaaksi asti. Edes kaksi vuotta! Se on niin mitättömän vähän, mutta minulle se on valtavan paljon – kaksi vuotta. Olen tuskin saanut mitään kosketusta elämään. Kaksi vuotta, ja sitten olen vapaaehtoisesti valmis hirttoköyden jatkoksi. Ja kaiken päälle ilmaisen kiitokseni. Suurkiitos kahdesta onnen vuodesta, sillä elämä on onneni. Viisaat hakkaavat päätään: ”Mitä onni on?” Se on niin yksinkertainen juttu. Ja maaliskuun toisesta alkaen rupesin puhumaan kaiken, mitä tiedän.  Herra Dobržinski ravisti minusta kaiken irti, käänsi nurinpäin; olin kuin sotasaalis, jonka vierestä kulki rykmentti. Minusta jäi kuori, sisälmykset kaikkine ajatuksineni, sanoineni, toiveineni ja muistoineni luovutin herra Dobržinskille. Mutta myös se jäljelle jäänyt kuori oli minulle loputtoman rakas, halusin sen säilyttää. Samantekevää – miten. Nyt kun on jäänyt vain kuoret jäljelle, minulle on täysin samantekevää.

Herra Unkovski, asianajajani, viittasi saamaani tippuriin lieventävänä seikkana. Ymmärrän, että se on noloa, mutta suostuin.  Se tuli syksyllä ja ilmeni lievänä, minkä vuoksi se ei minua paljoa huolestuttanut, mutta asianajaja vaati, että minulle tehtäisiin lääkärintarkastus, ja 20. maaliskuuta se tehtiinkin. Tiedän, että näytän kauhealta, kuin vainaja. Kasvoille on ilmestynyt sinertäviä paiseita. Lääkärit eivät tienneet, mistä ne läikät olivat tulleet ja tekivät erilaisia olettamuksia. Minä tiedän mistä: kuoleman pelosta. Kun olin ristikuulustelussa Arkadin kanssa, niin tämä kavahti minua, ja muutama tunti sitä ennen minä olin Perovskajan kanssa, ja tajusin, ettei hän minua tunnistanut. Mutta lääkärit, nuo sieluttomat roistot, päättivät näin: ”mitään hermostollista sairautta ei ole, eikä älyllisissä toiminnoissakaan ole mitään vikaa, mutta mitä tulee krooniseen virtsaputkentulehdukseen, niin sillä sairaudella ei ole mitään huonoa vaikutusta psyykkiseen kuntooni”. Yritin antaa kaikkeni, kun vastasin Dobržinskin kysymyksiin, ja jos kahtena ensimmäisenä päivänä pidin jalona hänen antamaansa lupausta siitä, että minun avoimia tunnustuksiani, joissa mainitsin henkilöiden nimiä ja osoitteita, ei merkittäisi pöytäkirjaan, niin ei niitä oikeastaan merkittykään. Sen sijaan merkittiin minun kummallisimmatkin pohdinnat sosialismista, työläisjärjestöstä, taloudellisesta vallankaappauksesta. Eikä Dobržinski kertaakaan keskeyttänyt, päinvastoin, kuunteli vilpittömän kiinnostuneena herkeämättä – mutta pian tuo tärkeys minun silmissäni lopahti. Ymmärsin, että noiden pöytäkirjojen lisäksi tehdään toisia ja ennemmin tai myöhemmin kaikki saadaan tietää. Ja mikä merkitys sillä nyt oli, mitä minusta puhutaan ja ajatellaan? Eihän nyt ollut kyse vaatimattomuudesta tai häpeämättömyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta.

Ja kun minut kutsuttiin kuulusteluun 11. maaliskuuta ja osoitettiin Sofia Perovskajaa, sanoin välittömästi, että hän on juuri sama blondi, joka johti meitä sunnuntaina maaliskuun ensimmäisenä ja piirsi kuoreen suunnitelman. Hän toi räjähteet nyytissä. Perovskaja siristeli pienillä sinisillä silmillään niin vihaisena, että hämmästyin: miksi en ollut hämmentynyt, miksei ääneni vapissut? Siksi koska kaikki oli minusta jo varissut. Ja se ulkoinen, mitä oli jäänyt jäljelle, ei kyennyt vapisemaan tai häkeltymään.

Sitten tunnustin Arkadi Tyrkovin, Jelizaveta Olovennikovin, Kibaltšitšin, sitten kuvan pohjalta  Vera Fignerin… Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa yökuulustelu? Kun ei anneta nukkua ja kun hieman uinahdat tuolilla, kaadut kyljellesi, sinua tönäistään raa’asti: ”Älä nuku! Vastaa kysymyksiin!” He lupasivat pelastaa elämäni. Loppuun sakka uskoin lupaukseen, ja kun oikeudessa kuulin ” kuolemanrangaistus hirttämällä” silti jatkoin uskomista.. Minusta tuntui, että se julistetaan muille ja minusta mainitaan myöhemmin erikseen. Ei mainittu mitään.  Sen sijaan kaikki minusta puristettiin viimeiseen pisaraan. Jopa viisi minuuttia ennen teloitusta Dobržinski  yritti jotain minusta lypsää irti. Ja minä uskoin. Ja kun huppu puettiin ja köysi pudotettiin kaulaani, minä yhä vielä uskoin, että nyt julistetaan armahdus: pyöveli vai altani jakkaran, ja minä pidin siitä jaloillani kiinni, koska uskon viimeiseen sekuntiin…

Kun ensimmäisenä maaliskuuta sotilaat hyökkäsivät kimppuuni ja väkijoukko ahtautui ympärilleni, joku huusi: ”Antakaa hänet meille, me revimme hänet!” ja sitten yhtäkkiä kaikui uusi räjähdys, kauhea paniikki, kaikki kaatuilivat. Mutta minä sanon heille: ”Älkää pelätkö kuolemaa, joskus se tulee kuitenkin”. Eikä ollut tuona sekuntina maan päällä ihmistä, joka olisi minua vähemmän kuolemaa pelännyt. Oi te, ihmiset hyvät, kalliit, jotka elätte sadan vuoden kuluttua, ettekö te tunne, kuinka ulvoo sieluni, joka tuhosi itsensä ikiajoiksi?”

Perovskaja-elokuvan kuva hirttotuomiosta

LÄHTEITÄ:

Длуголенский, Я. Н.                Век Достоевского. 2007.

Иконников-Галицкий, Анджей. Самоубийство империи. Терроризм и бюрократия 1866 – 1916.   Лимбус пресс, 2012.

Левандовский, Андрей         Прощание с Россией. Изд. Ивана Лимбаха, 2011.

Трифонов, Юрий.                     Нетерпение. Советский писатель, 1988.

Экштут, Семен.                         Юрий Трифонов. Молодая Гвардия, 2014.