Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…

Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.

Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.

Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.

Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa

Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.

Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.

Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.

Tampereen tuomiokirkossa

Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa

Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:

”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:

 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich rauschen:

du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”

En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.

Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  

Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni

Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.

Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 

Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

…

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.

Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,

miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.

Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,

en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.

Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,

niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.

Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain

on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)

Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”

Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.

Beethovenista Schubertiin – kiertotietä (Atrium-kvartetin konsertti)

Beethovenista Schubertiin on jutun otsikko. Piti kuitenkin laittaa pieni lisäys, ettei se veisi harhaan. Ludwig van Beethoven (1770-1827)  ja Franz Schubert (1797-1828) asuivat molemmat Wienissä. Kuolinhetkessäkin on vain puolentoista vuoden ero. En tiedä heidät henkilökohtaisista suhteistaan. Schubert kyllä ihaili - tai kai lähes palvoi -  Beethovenia toivoen ennen kuolemaansa saada tulla haudatuksi mestarinsa viereen.

Olin viime viikolla Pietarissa ja kävin maanantaina Mariinsky-teatterin konserttisalissa Atrium-kvartetin konsertissa. Se on varsinaisesti juttuni aihe. Olin samassa salissa viime vuoden marraskuussa Borodin-kvartetin konsertissa. Tuolloin ylistin salin akustiikkaa. Sitä kautta välittyy kuulijalle pienimmätkin herkistykset. Olen kirjoittanut siitä konsertista blogitekstin, joka löytyy täältä.

Borodin-kvartetti on maailmankuulu ja minulle sen konsertti oli minulle täyttä mielen herkistävää juhlaa.  Kvartetin soittajat kykenivät ammattitaidollaan hienosti sopeutumaan salin akustiikkaan. Atrium-kvartetilla ei ole yhtä pitkää ja merkittävää historiallista taustaa, mutta senkin taso on huikea, vaikkei mielestäni ylläkään samalle tasolle. Juhlahetkiä vietin tässäkin konsertissa.

Ohjelman ensimmäinen numero oli Beethovenia, viimeinen oli Schubertia ja välissä soi 1950-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva Boris Tištšenkon (1939-2010) jousikvartetto. Se oli aikajanalla yllättävä hypähdys. Sillä ei musiikin maailmassa ole kuitenkaan merkitystä, vaan tuo kuunteluun uudenlaisia mielleyhtymiä.

Löysin konsertin ohjelmasta koossapitävän voiman. Se eteni punaisena lankana läpi konsertin, enemmän tai vähemmän jännitteisenä. Kaikki eivät sitä varmaan löytäneet mutta minulle musiikki avautui tuon sidoksen kautta. 

Tässä on konsertin virallinen ohjelma:

Ludwig van Beethoven: jousikvartetto nro 16 F-duuri, opus 135  (1826)

-          Allegretto

-          Vivace

-          Lento assai, cantante e tranquillo

-          Grave, ma non troppo tratto – Allegro

Boris Tištšenko: Jousikvartetto nro 1, opus 8 (1957)

-          Andante mesto

-          Allegro giocoso

-          Lento

Franz Schubert: Jousikvartetto nro 14 D-molli, D810 (”Tyttö ja kuolema”) (1824)

-          Allegro

-          Andante con moto

-          Scherzo. Allegro molto

-          Presto

Kvartetti soitti vielä ylimääräisen numeron. Siitä kerron alempana.

Boris Tištšenko on monelle tuntematon. Hänet tunnetaan ennen muuta sinfonikkona. Hän oli aikoinaan Dmitri Šostakovitšin lempioppilaita, tosin vasta 60-luvun alusta lukien, nyt esitetyn kvarteton sävellystyön jälkeen. Hän loi teoksensa 18-vuotiaana Leningradin konservatorion tuoreena opiskelijana vuonna 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin ns. suojasään aikaa. Stalin oli kuollut, Nikita Hruštšov oli noussut valtaan. Vankileireiltä palasi monia armahdettuja poliittisia vankeja koteihinsa. Poliittinen järjestelmä omine julistuksineen kuitenkin toimi entiseen tapaan. Mielipide- ja toimintaympäristö oli edelleen tiukoissa käsissä. Miten aikuisuutta kohti kehittyvä ja musiikillisesta urasta haaveileva Boris sen koki, minulla ei ole mitään käsitystä.  Hänen sävellystään kuunnellessa nuo asiat kuitenkin nousivat väkisinkin mieleeni.

Kerron hieman pintasilausta kvartetista. Se koostuu nuorehkoista soittajista, jotka ovat kaikki opiskelleet Pietarin konservatoriossa.  Kvartetti on itse asiassa perustettu noina opiskeluvuosina vuonna 2000. Tästäkin syystä konsertilla oli aivan oma nostalginen painoarvonsa.

Kvartetissa soittavat Nikita Borisoglebski (viulu), Anton Iljunin (viulu), Dmitri Pitulko (alttoviulu) ja Anna Gorelova (sello).

Tištšenkoa ja Artemis-kvartettia yhdistää yhteinen opinahjo. He kaikki ovat valmistuneet samasta konservatoriosta. Toki Neuvostoliiton hajottua nimi vaihtui. Se varmasti on vaikuttanut ohjelmiston valintaan, kun nykyisin Berliinistä käsin toimivat kvartetin jäsenet tulivat vierailemaan entisessä koti- ja opiskelukaupungissaan.

Kvartetin tie vei aikoinaan maailmalle. Ura on tuonut mukanaan menestystä ja kunnianhimoisia levytyksiä, vierailuja maailman merkittävimmillä musiikkifestivaaleilla ja tunnetuissa konserttisaleissa. Nykyisin kvartetti työskentelee Berliinistä käsin. Heidän kansalaisuudestaan en tiedä. He ovat kuitenkin suorittaneet jatko-opintonsa sikäläisessä musiikin korkeakoulussa ja osallistunut tunnetuille mestariluokille, mm. Alban Berg -kvartetin järjestämälle.

Jousikvartetin yhteissoitosta huokuu energisyys ja voima. Tempo etenee vyöryen. Tarvittaessa se pysähtyy, kun ollaan kontemplatiivisessa hitaassa osassa, jossa energian on käännyttävä sisään päin.  Mutta purkautuessa ulospäin vauhti on rajua, täynnä nuorta intoa.

Konsertin kaikkia kvartettoja yhdistää läpi konsertin kehittyvä voima. Se on se yllä mainitsemani punainen lanka, joka pitää kuulijan otteessaan.

Nähdessäni soittajat ensi kerran huomioni kiinnittyi jostain syystä pukeutumiseen. Se tuntui olevan hiottua. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Miehillä oli mustat housut, musta paita. Jalassa oli kiiltävät lakeerikengät ja – yllätys, yllätys! – kirkkaan punaiset sukat.  Ryhmän naisella oli täysmusta, lattian rajaan yltävä väljän rehevästi levenevä mekko, juuri sellistille sopiva. Sen selkämyksessä oli upea, mutta tummaan yleissävyyn hieman peittyvä koristeruusuke. Lisäksi yläosa oli täysin hihaton. Käsivarren ja olkapään lihaksista kävi selväksi, että nainen käy kutakuinkin säännöllisesti salilla. Jousikäsi ei vapissut, soitto oli vakaata ja varmaa. Jotta kuvauksesta olisi tullut täydellinen, yritin vilkuilla myös naisen kenkiä. Ne eivät kiiltäneet, tukevat ne olivat, hieman varrelliset, ja kopisivat kovasti kävellessä. Kai olisivat kiillotusta kaivanneet, mutta soittaja arveli, etteivät ne pitkän tanssiaismekon alta kuitenkaan näy.

Kengistä puheen ollen kerron nyt yhden huomioni. Jollakulla miehellä oli soiton aikana tapana kopisuttaa kenkiään. En ole ihan varma, kuka se soittajista oli. Kenkä kolahti välillä lattiaan mielestäni hieman häiritsevästi. Se tapahtui kuitenkin vain muutamassa kohdassa, joten saattaa olla, että se on tehty tietoisesti tehokeinona. Nämä nuoret taiteen tekijät saattavat joskus kokeilla uudenlaisia jippoja.  Minuun se ei kuitenkaan purrut ja katson kopausten tapahtuneen vahingossa musiikkiin intensiivisesti keskittyneen soittajan sitä edes tajuamatta. 

Konsertin aloitusnumerona oli siis Ludvig van Beethovenin jousikvartetto nro 16, joka on säveltäjän viimeisiin kuuluva teos, itse asiassa peräti viimeinen kokonaisteos.

Minun mielessäni musiikki loi aivan erityisen näkökulman. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle Beethoven on aina tuntunut liian korkealentoiselta. Hänen musiikkinsa liikkuu joskus sellaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa, joista maan kamaralla hapuileva kuulija ja katsoja saa vain hiukkasen aavistusta. Pienen pieni hipaisu luo jo valoa.

Beethovenin elämä oli kaikkien mullistuksen keskellä selviämiskamppailua. Hän omistautui täysin omalle musiikilleen ja yritti sen ohessa saada omat arkiset huolensa toimeentulo-ongelmineen ratkaistua. Musiikissaan hän liikkuu eri maailmassa, kuin osana laajaa avaruutta.

Beethovenin musiikki liikkuu astraalilla tasolla, maailmankaikkeuden sfääreissä etsien harmoniaa ja myös keskinäistä sopua.  Soiton alussa soittajat ovat kuin avaruudessa vapaina liiteleviä osasia. Ristiriitojen keskeltä ne pyrkivät eritasoisesti kohti harmoniaa. Lopussa erinäisten harhailujen ja eripuraisten konfliktien jälkeen yhteisyys löytyy. Suunta on kaaoksesta harmoniaan, yhteiseen soittoon. Kvartetin soitossa musiikin henki vaeltaa äärettömyydessä äärellisen maailman tuolla puolen. Ollaan kaukana arkisesta todellisuudesta. Niin arvoituksellisesti satuin musiikin nyt kokemaan.

Kvarteton lopussa on pieni arvoituksellinen ja kai humoristiseksi tarkoitettu episodi, jossa yhdistyvät alun ensimmäisen nuotit ja loppuosan viimeiset tahdit. Siihen koko kvartetto päättyy. Siinä säveltäjä nostaa kysymyksen ja antaa heti perään lakonisen vastauksen: Onko sen näin oltava? – Kyllä! Olkoon niin (Muß es sein? -Es muß sein!). Beethovenilla on joskus tosikkomaiseksi luokitellussa musiikissa yllättävää tilannehuumoria. 

Tällaiseen lyhyeen humoristiselta tuntuvaan lopetukseen tämäkin esitys päättyi. Huumori näkyi soittajien poskipielten pienessä hymynhäiveessä.

Siitä hypätään suoraan Venäjälle, 1950-luvun Neuvostoliittoon. Beethovenin maailmankaikkeudesta on siirrytty ihmissydämeen, syvälle teini-ikäisen nuorukaisen elämäntuntoihin.  Sen räjäyttää kvarteton keskelle sijoittuva Scherzo-osa.

Tištšenkon kvartetto lähtee beethovenilaisesta avaruudesta mielen syvyyksiin. Se on meditatiivista hiljentymistä luoden kuulijan ajatuksissa samalla sidettä sidettä yli sadan vuoden taakse.  Atrium-kvartetti uppoaa säveltäjän luomaan kontemplatiiviseen maailmaan vajaaksi viideksi minuutiksi. Sen keskeyttää äkisti alkava reilu pariminuuttinen energiaa pursuva Scherzo (Allegro giocoso). Tätä seuraa jälleen uusi meditatiivinen hidas osa (Lento), pituudeltaan kutakuinkin sama kuin alkuosa.

Kuvailen noiden kolmen osan synnyttämiä mielikuvia. Alussa koen olevani syvällä venäläisessä perinteessä. Hitaan osan lyyrisyys tuo minulle mieleen venäläisen lyyrisyyden rikkauden. Puškinin, Lermontovin ja heitä seuranneiden runoilijoiden henki tuntui kuin olisi imeytynyt musiikkiin. Säveltäjä on syvän henkisen perintönsä sisässä haaveillen ja etsien sen aidoimpia tuntoja.

Scherzo-osa räjäyttää kuulijoiden eteen toisen maailman. Vauhtia riittää. Olen löytävinäni sieltä vallankumouksen henkeä, aivan kuin perinteiset vallankumouslaulut olisivat soineet. Mitään makaaberia kuvaa ei säveltäjä lähihistoriastaan kuitenkaan luo. Kvarteton luova kokija on mukana ajan tuoksinassa kuin tahdoton seuraaja. Hän on kyllä mukana muttei erityisemmin innostu.

Tämän vauhdikkaan hetken pysäyttää ykkösviulun yksin soimaan jäänyt korkean hento jännitteinen ääni. Kolmannen osan piti jatkua keskeytymättä, mutta koska kyseessä oli elävä konserttitilanne, kaikki ei mennytkään toivotulla tavalla.  Konsertin yleisöllä oli mielestäni harmillinen tapa antaa kvartetille aplodeja jokaisen osan välissä. Kvartetin jäsenet eivät alkuosassa olleet sitä erityisemmin paheksuneet. Nytkin joku yleisöstä huomasi, että toinen osa loppui ja alkoi taputtaa yksinäisen, lähes kuulumattoman viulun äänen päälle. Soittaja yritti jousikäden sormellaan sitä kieltää, mutta osa yleisöstä meni taputukseen mukaan. Siinä tilanteessa oli soiton jännite rikkoutunut. Onneksi yleisö kuitenkin osasi lopettaa aplodinsa lyhyeen ja yksinäinen viulu sai jatkaa kolkkoa monotonista ääntään.

Tuo viulun ääni oli minun korvaani kuin itku. Näin toisen osan yhteisestä maailmasta palataan yksityiseen. Itku on yksinäistä ja toivotonta, orpoutta lohduttomassa maailmassa. Se nousee mielen syvyyksistä. Siihen yhtyvät myös muut soittimet. Musiikki etenee uutta etsivään harmoniaan.

Tištšenkon ensimmäisen jousikvarteton jälkeen konsertissa seurasi väliaika. Sen kulutin vaelteluun rakennuksen eri osissa. Katselin vuonna 1957 syntyneen Sergei Bakinin taidenäyttelyä. Maalauksissa on kuvattu mielestäni mielenkiintoisesti Pietaria ja myös Mariinsky-teatterin lähiympäristöä.

Kuvia Sergei Bakinin maalauksista konserttisalin lämpiössä

Konsertin toisen osan aluksi soi Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli, joka on saanut lisänimekseen ”Tyttö ja kuolema”. Kvartetto on sävelletty vuonna 1824.  Lisänimi viittaa erääseen säveltäjän vuonna 1817 luomaan yksinlauluun.

Schubert tuo konsertin läpi etenevään juoneen etsinnälle uuden sävyn. Kohtalo alkaa viedä elämää, ihminen kamppailee vastaan. Käydään eräänlaista kuolinkamppailua. Uhoakin olin kuulevinani. Tässä kvartetin soitannan energisyys korostuu. Kaiken kaikkiaan soitto kuitenkin huokuu elämän voimaa epätoivoisenkin jännitteen keskellä.

Jännite jää soimaan aivan sävellyksen loppuun asti. Varsinaista loppuratkaisuun kuuluvaa vapauttavaa jännityksen laukeamista ei ole. Jännite jää soimaan, aivan kuin kiusaamaan kuulijaa kotimatkalle. Näin ei kuitenkaan lopulta käy.

Ennen kuin menen konsertin päätökseen, palaan vielä Schubertin kvartettoon ja varsinkin sen hitaaseen eli toiseen osaan (Andante con moto).

Schubertilla kvarteton syntyminen osuu vuoden 1824 maaliskuuhun. Tuolloin hänellä aiemmin (ehkä vuonna 1822) saatu syfilistartunta alkoi tehdä tuhoa. Terveydentila heikkeni huomattavasti. Kuolemaa hän ei tuolloin käsittääkseni vielä ajatellut. Ne tunnot nousivat lopullisesti pintaan vasta muutama kuukausi ennen kuolemaa. Sairaus kuitenkin vaivasi säveltäjää elämän loppuun saakka. Lopullinen kuolinsyy vuonna 1828 oli syfiliksen ohella myös lavantauti. Nykylääketieteen keinoin hänet olisi kyllä satu parannettua.

Schubert käytti kvartettonsa toisessa osassa variaatioteemana vuonna 1817 säveltämäänsä yksinlaulua Tyttö ja Kuolema. Se on sävelletty Matthias Claudiuksen kirjoittamaan, 1770-luvulta peräisin olevaan samannimiseen runoon. Runo on hyvin lakoninen tiivistetty dialogi nuoren neidon ja Kuoleman välillä. Siinä on vain kaksi säkeistöä. Tyttö haluaisi elää, mutta Kuolema maanittelee tyttöä syliinsä, hellään turvaan omille käsivarsilleen. Pintaan jää mielikuva, että tyttö antaa kuolemalle periksi.

Runossa tyttö huokaa:

”Oi päästä, ohi päästä nyt, luinen hurjimus! Oon nuori niin, siis säästä tuo kylmä kosketus!”  Suomennos on Leena Jäppilän.

Liekö sitten kärjistynyt sairaus palauttanut tuo laulun säveltäjän muistista?

Schubertin mukana konsertin draamaan oli tullut kohtalo mukaan. Ihminen tuntui olevan sen ohjauksessa. Kvarteton hidas osa tuo variaatioteemansa mukana kuoleman läsnäolon. Konsertin kontekstin näkökulmasta tarkastellen Boris Tištšenkon kvarteton nuoren etsivän mielen optimistinen ja elämää uteliaana seuraava persoona sai kohtalon mukana kalseaa seuraa. Se johtaa aivan uudenlaiseen kamppailuun.

Kvarteton ensimmäistä osaa (Allegro) leimaa aivan viimeisiin tahteihin asti kiihkeä kamppailu. Samaan villin rajuun kujanjuoksuun palataan taas viimeisessä Presto-osassa, joka jättää katsojan tuohon hillittömään elämän mukanaan tuomaan jännitteeseen.

Kvartetossa on tyypillistä Schubertin musiikin aiheen kehittelyä. Se on klassisen tyylin mukaisesti sitkeän hellittämättömästi eteenpäin pyrkivää vauhdikasta musiikkia, kunnes siihen ilmestyy toisen osan (Andante con moto) romantiikkaa mukaileva tuokio, jolloin aika aivan kuin pysähtyisi. Se saa kuulijankin hiljentymään. Nyt kirjoitan lähinnä tuon konsertissa kuulemani pohjalta.

Viimeinen osa on hengähdyttävän kiihkeä. Kuulija jää sen jälkeen epätoivoisen jännitteiseen tilaan.  Se ei oikeastaan ole kuulijan mielenlaadun kanalta hyväksi. Konsertti ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen. Yleisö sai vielä kokea vapautumisen. Ylimääräinen numero oli jäljellä. Jännite laukesi. Pystyin kuulemaan numerosta vain sen säveltäjän – Giacomo Puccinin (1858-1924). Tämän oopperasäveltäjän tuotannosta löytyy myös kvartettimusiikkia. Kuulimme hitaan osan jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Puccini on draaman mestari ja tuo dramaattisuus ja draamallisuus kuului myös tuossa kvartetin soittamassa osassa. Se oli täyteläistä ja rehevää lämpöä, tunnetta. Se oli kuulijalle kuin pehmeän turvallinen tyyny, kaiken kipunoivan elämänkokemuksen jälkeen. Elämään kuuluu myös tuo jännitteet laukaiseva rentouttava draama. Se toi tälle elämän astraalisesta alkutilasta ihmisen sielun syvyyksiin ja todellisuuden realiteetteihin pureutuvalle musiikilliselle illalle hienon lopun. Punainen lanka oli pitänyt kuulijaa otteessaan läpi konsertin. Nyt siitä voitiin irrota. Sentimentaalisuus ja kauneus sai oman tilansa. Sekin kuuluu osana elämää, ilman sitä emme jaksaisi elämän raa’assa kamppailun ja sen mukanaan tuomien pohdintojen äärellä.

Loppu oli muhkean verevää soittoa, ei mikään väkinäisesti varsinaisen konsertin jälkeen soitettu pakkopulla vaan valmiiksi harkittu ja valmisteltu esitys, jonka oli tarkoituskin olla kiinteä osa tarkoin kypsytellyn konserttiohjelman kokonaisuudessa. Puccini avasi osaltaan ihmiselämän todellisuuteen uuden sivun – draaman ja mielikuvituksen, haaveilun. Ei elämässä selviä pelkällä Beethovenin kiihkolla, nuoren maailmankatsomustaan hahmottelevan teinipojan vuodatuksella tai Schubertin kohtalokkaalla ”kamppailulla”. Siihen kuuluu vielä tuo Puccinin mukanaan tuoma fantasiamaailma. Sen täyteläinen soitto oli kuohkeaa draamaa, joka jätti mieleen mehevän hedelmän maun. Sitä elämässä tarvitaan, jotta jaksaisimme taas jaksaa eteenpäin.

Hotelliini kävelin levollisin mielin, kuten juhlahetken jälkeen  kuuluu. Ensin käännyin oikealle, siitä komean Synagoogan rakennuksen ohitse omaan hotelliini.

…

Lopuksi pohdiskelen hieman aikakausia.  Nykyisin olemassaoloamme hallitseva äärimmäinen individualismi. on lähtöisin 1800-luvun lopulla voimistuneesta tieteellisestä ja kulttuuris-filosofisesta murroksesta. Individualismin kukoistus on tuonut oman aikamme yksilölle syvyysulottuvuuden omaan persoonansa tarkasteluun. Se tuli tähän konserttiin paitsi soittajien kädestä myös leningradilaisen 17-vuotiaan nuorukaisen päästä. Tarkoitan tässä neuvostoliittolaista säveltäjää Boris Tištšenkoa, jonka ensimmäinen jousikvartetto osui konsertissa noiden kahden klassisismin ja romantiikan taitekohdan wieniläismestarin luomusten väliin.

1800-luvun lopun tieteen kehitys sai kannuksensa voimistuneesta individualismista Tuli Freud, tuli uusi näkemys kulttuuriin - ekspressionismi, joka loi edellytykset musiikillisen ilmaisun laajentumiselle. Käännyttiin sisäänpäin. Itsereflektion myötä paneuduttiin mieleen syvyyksiin. Se näkyi tieteessä ja taiteessa, myös musiikissa.

Kyllähän samaa on nähtävissä myös Schubertilla mutta nähdäkseni vain välillisesti. Hänellä kyse on ulkoisen runon kuvituksesta, jossa tyttö ja personoitunut Kuolema käyvät kohtalokkaan minidialoginsa.

….

Aivan lopuksi

Olen aikoinani kirjoittanut paljon elokuvaohjaaja Roman Polanskista. Lopuksi lainaan parista aiemmasta Polanskia käsitelleistä jutuistani tekstiäni, jossa käsittelen Polanskin elokuvaa Death and Maiden. Se on suomennettu nimellä Yö ei tunne armoa. Siinä soi keskeisesti tuo Schubertin D-molli-jousikvartetto.

Tässä yhteydessä olen käsitellyt Polanskin elokuvaa What? (Che?) vuodelta 1972. Käsittelen elokuvassa käytettyä musiikkia ja löytyyhän sieltä katkelma myös tästä Schubertin kvartetosta. Kuoleman teema on läsnä myös What?-elokuvan nuoren naisen seikkailussa, mutta ehkä musiikin valinnassa on myös ironiaa.

”Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin (1994) Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa). Se on  Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitettu tarina, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä. ”

Rakkauden syvissä virroissa – Tšaikovski ja Borodin erään konsertin loimussa

Kävin hiljattain Pietarissa.  Sunnuntai-illan (19.11.) vietin Mariinski-teatterin konserttitalossa, jossa esiintyi maailmankuulu Aleksandr Borodinin nimeä kantava jousikvartetti. Pidän salista hyvin paljon. Asiantuntijoidenkin mukaan siellä on loistava akustiikka. Olen käynyt siellä pari kertaa aiemmin ja seuraan silloin tällöin netissä mariinsky.tv-sivustolla siellä esitettäviä suoria konsertteja. Konserttitalo sijaitsee Dekabristien kadulla hieman edempänä sitä myrkynvihreää vuonna 1860 valmistunutta historiallista oopperarakennusta, josta Mariinski-teatteri maailmalla tunnetaan. Teatterin historiasta voi lukea englanniksi täällä.

Lisään tähän yhteyteen, että teatteria kutsuttiin vuodesta 1935 vuoteen 1992 Kirovin teatteriksi Leningradin murhatun puoluejohtajan mukaan. Kirov murhattiin joulukuussa 1934 ja sen jälkeen Kiroville omistettiin useita eri paikkoja ja tuotantolaitoksia. Kirov oli tietysti poliittinen kovanaama herra Stalinin taustalla mutta hänet tunnettiin myös kulttuuriharrastajana. Ooppera- ja balettiteatteri oli hänen vakiopaikkojaan.

Konserttisalin lämpiössä oli Alfred Eberlingin (1872-1951) valokuvanäyttely vuosisadan vaihteen Pietarista   

Konserttitalo on valmistunut noin vuonna 2006. Salissa on 1100 istumapaikkaa. Tälläkin kertaa sali oli melkein täynnä. Yläparvella ja sivustoilla oli vielä vapaita paikkoja. Luulen, että yleisöä oli noin tuhat henkeä, tai kenties hieman yli.  Se kertoo luonnollisesti pietarilaisten musiikin harrastuksesta ja myös tämänkaltaisen pienimuotoisen klassisen musiikin arvostuksesta. Toki myös Borodin-kvartetin loistava maine vetää puoleensa erilaista yleisöä.

Olin itse ostanut lipun hyvissä ajoin netistä ja onnistuin sen myötä saamaan lipun permannolta, sen ensimmäisestä rivistä. Se ei ehkä ole akustisesti paras paikka, mutta minä nautin kun saan seurata muusikkoja läheltä.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Kvartetti sai esityksen jälkeen raikuvat suosionosoitukset. Takanani istui hieman boheemin näköinen vanhempi englantia puhuva mies, jonka bravoo-huudot jatkuivat pitkään. Kuuntelin salaa kun hän ennen konserttia jutteli jonkun vieressä istuvan rouvan kanssa mainiten, että oli nyt ensi kertaa Pietarissa. Hän pitää suurista kaupungeista ja oli lähtenyt matkalle, koska halusi nähdä Eremitaašin. Näköjään miestä kiinnosti myös Mariinsky-teatteri ja klassinen musiikki. Eikä hän reaktioista päätellen pettynyt kuulemaansa. Kai hänetkin mykisti kvartetin soiton herkkyys, soittajien saumaton yhteistyö ja akustiikan saliin luoma levollisuus.

Konsertin ohjelmistosta poimin nämä kaksi jousikvartettoa, joita käsittelen hieman tarkemmin:

Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893): Jousikvartetto № 1 D-duuri, op. 11 (1871)

                                                          Moderato e simplice

                                                          Andante cantabile

                                                          Scherzo. Allegro non tanto e con fuoco

                                                          Finale. Allegro giusto

Aleksandr Borodin (1833 – 1887): Jousikvartetto № 2 D-duuri (1881)

                                                          Allegro moderato

                                                          Scherzo. Allegro

                                                          Notturno. Andante

                                                          Finale. Andante – Vivace

Ennen väliaikaa kvartetti esitti myös Franz Schubertin keskeneräiseksi jääneen yksiosaisen jousikvarteton № 12 C-molli. Nyt käsittelen kuitenkin Tšaikovskin ja Borodinin kvartettojen syntyä ja sisältöä sekä Aleksandr Borodinin elämänuraa unohtamatta myöskään itse kvartettia. Loppuosassa siirryn koko juttuni pääasiaan eli itse konsertin tunnelmiin. 

Nuo yllä mainitut kvartetot ovat suosikkejani, mutta en kirjoita niistä pelkästään sen vuoksi. Niillä molemmilla oli aikoinaan säveltäjilleen erityinen merkitys. Ne olivat säveltäjilleen henkilökohtaisesti läheisiä ja tärkeitä. Niiden kautta pääsee samalla vilkaisemaan heidän omaan yksityiseen maailmaansa. 

Ainakin Borodinin kvartetossa säveltäjä avasi salaisimmat tunteensa. Se julkaistiin vuonna 1881 ja säveltäjä omisti sen vaimolleen ja heidän tuolloin 20 vuotta kestäneelle suhteelle. Pari tutustui toisiinsa Heidelbergissä Saksassa kesällä 1861. Rakkaus alkoi roihuta välittömästi.

Tšaikovskin ensimmäisestä jousikvartetosta en löydä niin henkilökohtaisia viitteitä. Uraan sillä on kuitenkin ollut merkityksensä, ja sitä kuunnellessa sieltä voi aistia suuret tunteet. Sävellystyö sujui erityisen nopeasti ja siitä tuli suuri menestys. Vaikka kvartetto oli kiireessä kyhätty, Tšaikovski ei periaatteistaan poiketen tehnyt siihen enää muutoksia. Hän tuntui olleen sävellykseensä itse täysin tyytyväinen. Se kelpasi sellaisenaan. Sen toisesta osasta Andante cantabilesta muodostui Tšaikovskille eräänlainen käyntikortti. Säveltäjän itse johtaessa orkesteria hän liitti usein konserttinsa ohjelmaan siitä jousiorkesterille tehdyn version. Tuota jousikvarteton osaa on alettiin jo säveltäjän elinaikana esittää itsenäisenä sävellyksenä.  

Borodinin kvartetto liittyy kiinteästi Heidelbergiin, jossa säveltäjä tapsi ensi kerran nuorikkonsa. Myös Tšaikovskin kvartetto on sidoksissa säveltäjälle rakkaaseen paikkaan. Kyseessä on säveltäjän sisaren koti nykyisen Ukrainan alueella Kamenkan kylässä, jossa säveltäjä vietti usein kesiään. Tästä kerron lisää alempana.

… 

Aleksandr Borodin. Ilja Repinin maalaus.

Aleksandr Borodin

Aleksandr Borodin (1833-1876) oli itse asiassa huippuluokan kemisti ja myös lääkäri, jalo ja vaatimaton mies. Hänellä oli päätyön ohessa myös jalo harrastus: musiikki ja säveltäminen. Siitä hänet nykyisin tunnetaan, vaikka miehellä on merkittäviä ansioita myös tieteen historiassa.

Mies kyhäili vapaa-aikanaan sävellyksiä. Ja totta puhuen hyvin nuorena hän säveltämisensä aloitti, vaikka vasta aikuisena tulevan vaimonsa tapaamisen myötä myös musiikki vei palan hänen sydämestään.

Borodin syntyi vuonna 1833 Pietarissa suuren tilanomistajan äpäräpoikana. Pojan äiti oli 25-vuotias Avdotja Antonova (1808-1876). Tuohon aikaan tällaiset lehtolapset olivat tabu, josta oli julkisesti vaiettava. Todelliset sukujuuret oli pidettävä salassa, joten lapsi nimettiin tilanomistajan ruhtinaan palvelijan perheeseen.  Palvelijan nimeä Porfiri Ionovitš Borodin mukaillen pojasta tuli Aleksandr Porfirjevitš Borodin .  Samalla Aleksandr-pojasta tuli isänsä maaorja. Kuitenkin vuonna 1840, hieman ennen kuolemaansa, oikea isä vapautti poikansa maaorjuudesta sekä osti tälle ja pojan varsinaiselle äidille nelikerroksisen talon. Avdotja Antonova oli tuolloin mennyt naimisiin sotilaslääkäri Kleineken kanssa, ja koko perhe muutti taloon.

Aleksandr oli hyvin lahjakas poika. Jo 9-vuotiaana hän loi ensimmäisen sävellyksen – polkan nimeltään ”Helen”. Hän sai kotona koulutusta musiikissa. Ensimmäisiä soittimia olivat huilu ja piano. 13-vuotiaana hän sai sellon. Tuolloin hän sävelsi ensimmäisen haasteellisemman sävellyksen - ”konserton huilulle ja pianolle”.

Muitakin harrastuksia oli. Kymmenen vuoden iässä Aleksandr kiinnostui kemiasta. Siitä tuli myöhemmin hänen elämäntyönsä.

Lahjakkaan pojan koulunkäynnille oli kuitenkin mutkia matkassa. Poika oli virallisesti maaorjan lapsi, mikä esti häntä pääsemästä kymnaasiin ja korkeakouluun.  Tarvittiin erityisiä toimia, jotta mahdollisuus opiskeluun avautuisi. Neuvokas äiti löysi siihen keinot. Pojasta tehtiin kauppiaskillan jäsen, minkä ansiosta hän saattoi valmistua kymnaasista ja aloittaa korkeakouluopintonsa.

Hän valmistui lääketieteellis-kirurgisesta akatemiasta vuonna 1856 ja jatkoi edelleen kemian opintojaan aikansa huippututkijan Nikolai Zininin johdolla. Vuonna 1858 hän valmistui lääketieteen tohtoriksi.

Vuosina 1859-1862 Borodin täydensi opintojaan Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Vuonna 1860 hän osallistui Karlsruhessa merkittävään kemian tutkijoiden kongressiin. Hänen seuranaan oli mm. Dmitri Mendelejev, miehen hyvä ystävä ja lahjakas tutkija, josta tuli kansainvälisesti tunnettu kemian uranuurtaja.

Tuon kongressin jälkeen Borodin tapasi Heidelbergissä tulevan vaimonsa Jekaterina Protopopovan. Tämä oli nuori lahjakas pianisti, joka kärsi vakavista hengityselinvaivoista ja tarvitsi sen vuoksi Euroopassa erityishoitoa. Nuoret rakastuivat. Borodinista tuli naiselle tuki ja apu. Jekaterina ohjasi miestä musiikin maailmaan. Tämä oppi tekemään eron Schumannin, Schubertin ja Chopinin musiikin välillä.  Nuoret palasivat Venäjälle ja häät ehdittiin miehen kiireiden ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi pitää vasta keväällä 1863.

Borodin sai viran akatemiasta. Uransa ohessa Borodin alkoi panostaa kemian tutkimuksen ohessa myös musiikkiin ja säveltämiseen. Hänen ohjaajansa Zinin ei kuitenkaan katsonut alaisensa musiikin harrastustaan pelkästään hyvällä. Hän pelkäsi, että musiikki saattaisi häiritä vakavaa tieteellistä uraa. Siksi Borodin joutui alkuvaiheessa salaamaan sävellysharrastuksensa. Tieteellinen ura kuitenkin eteni mallikkaasti. Vuonna 1877 hän kohosi lääketieteellis-kirurgisen akatemian akateemikoksi.

Vaimo sairasteli paljon ja aviomies oli vaimonsa tukena. Siinä auttoi myös hänen lääketieteellinen koulutuksensa. Puolisot joutuivat myös olemaan paljon erossa toisistaan miehen työkiireiden vuoksi ja toisaalta vaimon sairastelun vuoksi, koska tämä joutui välillä hakeutumaan terveellisempään ilmastoon. Mutta kuten jo totesin, Borodin oli jalo mies. Vaimoaan hän ei jättänyt. Hän oli paitsi läheisin ystävä, myös hoivaava lääkäri. Yksi seikka vaimossa tuntuu oudolta. Hän sairasti mm. astmaa mutta samanaikaisesti hänen yhtenä paheena oli rankka tupakanpoltto.

Parin mentyä naimisiin perheeseen adoptoitiin tytär. Tämän jälkeen adoptoitiin muitakin tyttöjä. Omia lapsia pari ei saanut, vaikka suomenkielinen Wikipedia niin väittää. Nykyajan kielenkäytön mukaisesti Aleksandr Borodinia voisi kai kutsua feministiksi, sillä hän toimi aktiivisesti tyttöjen opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi. Ehkä hän ryhtyi toimintaan vaimonsa kehotuksesta tai toiveesta, sillä tämä oli aktiivinen naisten oikeuksien puolustaja. Siitä tuli Borodinille tärkeä yhteiskunnallinen elämäntehtävä. Hän perusti oppilaitoksen, jossa annettiin naisille lääketieteen koulutusta. Näin myös naisille avautui mahdollisuus lääkärin uralle.

Borodin alkoi heti Heidelbergistä palattuaan saada musiikillista koulutusta aikansa merkittävimmiltä säveltäjiltä. Määrällisesti sävellyksiä ei ole paljon mutta tuotanto on kuitenkin monipuolinen ja se on venäläisessä musiikin perinteessä hyvin arvostettua. Hänen uransa helmi on ooppera Ruhtinas Igor, jota hän valmisteli 18 vuotta. Kuolema kuitenkin ehti yllättää ja hänen säveltäjäkollegansa Aleksandr Glazunov ja Nikolai Rimski-Korsakov viimeistelivät työn ja lopullisessa versiossa näkyy huomattavasti myös heidän käden jälkensä.

Venäläisyyden ja patriotismin ohella Borodinin musiikista löytyy myös toinen maantieteellinen suunta: kiinnostus itäisten kansojen musiikkiin. Voisi ajatella, että osakannustimena tähän oli hänen biologisen isänsä syntyperä, mutta toisaalta on kyse tuon ajan yleisestä suuntauksesta, kun Venäjä oli laajentamassa omaa maantieteellistä vaikutusvaltaansa. Hänen sinfoninen runonsa Keski-Aasian aroilla on saanut valtavasti huomiota ja mainetta. Jälkiä kiinnostuksesta on myös Ruhtinas Igorin musiikissa. Niissä itäisten kansojen musiikki nivoutuu venäläisen perinteeseen.

Borodin sävelsi kaksi sinfoniaa ja kaksi jousikvartettoa sekä myös nykyisin hyvin suosittuja romansseja ja muuta laulumusiikkia. Myös pianokvintetto löytyy kuin myös kesken jäänyt kolmas sinfonia. Laulumusiikista eräät romanssit ovat saaneet paljon suosiota.

Tuon muutaman esimerkin Borodinin hienosta laulumusiikista. Hän yhdisti sankarieeposten hahmoja 1860-luvun liberaaleihin aatteisiin esimerkiksi laulussa  ”Nukkuva ruhtinatar” (Спящая княжна). Hän loi myös satiiris-humoristisia lauluja, kuten ”Pöyhkeys” (Спесь). Ensiksi mainitusta mielestäni loistava on tämä vuodelta 1966 peräisin oleva esitys, jossa laulajana on A. Vedernikov: https://www.youtube.com/watch?v=W0_gGfM6XXQ. Jälkimmäisestä linkitän esimerkkinä vähemmän taiteellisen luomuksen, jossa esittäjänä on herttainen lapsiryhmä: https://www.youtube.com/watch?v=eG-c_-UT4DM. Ainakin siinä esityksessä välittyy Aleksandr Borodinin taide sukupolvelta toiselle.

Borodinin suosituin ja ehkä sen myötä myös paras romanssi on kuitenkin Aleksandr Puškinin runoon sävelletty ”Isänmaan kaukaisen rantojen tähden” (Для берегов отчизны дальной) . Tässä sen esittää vastikään edesmennyt Dmitri Hvorostovsky: https://www.youtube.com/watch?v=wpjFaUc56FE. Romanssi syntyi vuonna 1881 Modest Musorgskyn kuoleman jälkeen (lähde).

Modest Musorgskin hauta. Borodin tapasi ensi kerran Musorgskin sairaalassa nuorena lääkäriharjoittelijana

Myös nykymusiikki on saanut vaikutteita Borodinin teemoista. Suosittu F. Savinovin sanoittama laulu Вижу чудное приволье ”Näen ihanan lakeuden” pohjautuu Aleksandr Borodinin pianokvinteton erääseen melodiaan. Tässä sen esittää Dmitry Korchak: https://www.youtube.com/watch?v=vU370WgowSY. Sen verran lopullinen versio kuitenkin poikkeaa Borodinin teemoista, että hän ei ole saanut nimeään säveltäjän rinnalle. Näiden tietojen hankinnassa olen tarvinnut venäjänkielisen Wikipedian apua.

…

Borodin-kvartetti

Borodin-kvartetti on maailman pisimpään toiminnassa olleita kvartetteja. Sen historia alkaa vuodesta 1945, jolloin perustettiin Moskovan filharmoninen kvartetti.  Aluksi se oli vielä opiskelijakvartetti mutta seuraavana vuonna se sai jo Moskovan filharmonian virallisen statuksen. Alusta pitäen kvartetin ohjelmisto oli hyvin monipuolinen ja haastava. Vuonna 1955 kvartetin nimi muutettiin Borodin-kvartetiksi – viralliselta nimeltään kyseessä oli A. P. Borodinille nimetty jousikvartetti. Samana vuonna kvartetti teki ensimmäisen esiintymisensä ulkomailla.

Kvartetin soittajissa muutoksia tapahtui harvoin. Ensimmäinen suurempi murros tapahtui 1970-luvulla. Vuonna 1975 yhtyeen ykkösviulisti Rostislav Dubinski loikkasi länteen ja jatkoi siellä menestyksellistä uraansa. Hän mm. perusti vuonna 1976 Borodin-trion.  Dubinski oli ollut kvartetin perustamisesta lähtien eli 30 vuotta sen kantava voima ja hengen luoja. Siksi hänen yllättävä lähtönsä oli yhtyeelle isku. Kvartetin toiminta kuitenkin jatkui. Muutoksia kvartetin kokoonpanossa oli niukalti. Esimerkiksi sellisti V. Berlinski (1925–2008) soitti kvartetissa vuodesta 1945 vuoteen 2007 säilyttäen mukanaolollaan kvartetin perinteitä.

Kvartetin yhtenä tärkeänä tehtävänä oli edistää venäläisen ja neuvostoliittolaisen kamarimusiikin tunnettuutta.  Ohjelmistossa on ollut kansainvälisten klassikkojen ohella paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista musiikkia. Erityinen osa on Dmitri Šostakovitšin kamarimusiikilla. Säveltäjä itse teki tiivistä yhteistyötä kvartetin kanssa valmistaen näin kokoonpanoa hänen kvartettojensa esittämiseen. Ryhmä teki myös tunnetuksi mm. Alfred Schnittken musiikkia.  Vanhemmasta musiikista Borodin oli tietysti alusta lähtien tärkeä nimi, mikä johtikin sitten kvartetin nimen muuttamiseen. Kvartetti on julkaissut useita levyjä saaden niiden kautta kansainvälistä huomiota.

Kvartetin perusideana on sen jatkuvuus. 72-vuotisen historian aikana siinä on soittanut kolme ykkösviulistia, viisi kakkosviulistia, kolme alttoviulistia ja vain kaksi sellistiä. Kyse on pitkäjänteisestä työstä. Lisäksi sen soinnista on todettava, että kyse ei ole neljästä erillisestä soolosoittajasta, vaan kvartetti on itsessään kokonaisuus, sillä on vain yksi ääni.

Kvartetin nykyinen kokoonpano on seuraava:

Ruben Agaronjan – ensimmäinen viulu (vuodesta 1996),

Sergei Lomovski – toinen viulu (vuodesta 2011),

Igor Naidin – alttoviulu (vuodesta 1996) ja

Vladimir Balšin – sello (vuodesta 2007).

Nykyisenä soitantokautena sillä on vierailukonsertteja Lontoossa, Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa.

…

Pjotr Tšaikovski

Kerron hieman Pjotr Tšaikovskista ja Kamenkan kylästä. Lähteenäni oleva artikkeli löytyy täältä.

Tšaikovskille tärkeä luovuuden ja taiteellisen inspiraation paikka oli Kamenkan kylä ja siellä sijainnut Davydovin kartano. Hän löysi sieltä erityisen runollisen hengen ja kaiken lisäksi hän ylisti paikan sosiaalista ilmapiiriä.  Paikka sijaitsi Kievin kuvernementissa nykyisen Ukrainan alueella. Hänen nuorempi sisarensa Aleksandra oli mennyt 19-vuotiaana 1860-luvun alussa naimisiin kartanon isännän Lev Davydovin kanssa, joka oli kartanon isäntä ja oli nostanut kartanon uudelleen kukoistukseen. Kun isoveli Pjotr tuli paikkaan ensi kerran vuonna1865, siskolla oli jo kaksi lasta.

Lev Davydov vaimonsa ja Pjotr Tshaikovskin sisaren Aleksandran kanssa

Suvun ja paikan menneisyydestä voisi kertoa sen verran, että paikassa kokoontui 1820-luvun alussa tulevat dekabristit, jotka tekivät alustavan päätöksen syöstä keisari vallasta. Tuohon tapaamiseen osallistui myös runoilija Aleksandr Puškin.  Tutkimuksen mukaan hän olisi halunnut liittyä ryhmään, mutta häntä ei otettu. Syynä lienee se seikka, että Puškin oli sisäisessä karkotuksessa ja jatkuvan tarkkailun alla. Hänen mukanaolonsa olisi ollut jonkinlainen turvallisuusriski. Dekabristikapina järjestettiin vuonna 1825 ja Lev Davydovin isä Vasili karkotettiin sen jälkipyykissä Siperiaan ja ehti kuolla ennen kuin keisari teki lopulta päätöksen karkotettujen vapauttamisesta.

Kun Tšaikovski tuli ensi kerran Kamenkaan, kartanossa asui vielä entisen isännän leski Aleksandra-mummo, joka kertoi Tšaikovskille paikan ja suvun maineikkaasta historiasta. Hän muisteli aikaa, kun nuori Puškin saapui sinne kyläilemään ja kun dekabristit tapasivat. Tšaikovski kuunteli tarinoita lumoutuneena. Puškinin henki tuntui leijailevan kylässä vielä lähes 50 vuotta myöhemmin.

Ensi käynnin jälkeen Kamenkassa vierailusta tuli Tšaikovskille jokakesäinen tapa. Hän koki siellä inspiraation hetkiä. Sen rauhaisan luonnon keskellä hän kykeni luomaan sävellyksiään. Sisaren perhe kasvoi. Lapsia taisi syntyä kaikkiaan seitsemän. Sisar teki kaikkensa, että hänen vanhempi veljensä viihtyisi kartanossa. Kun lapsia alkoi syntyä enemmän, hän järjesti veljelleen jopa erityisen asunnon. Alkuvaiheessa hänelle tarjottiin jopa morsianta, mutta Tšaikovski kieltäytyi. Myöhemmiltä vuosilta on jopa tarinoita homoseksuaalisista yhteyksistä sisaren pojan kanssa, mutta se on aivan eri juttu. Nyt on keskeisintä huomata se, miten tärkeä paikka kylä oli säveltäjän luomistyölle. Hän kuuli paikassa paljon kansanlauluja ja kansanmusiikkia ja käytti kuulemaansa sävellystyössä hyväkseen.

Tšaikovskin kerrotaan luoneen Kamenkassa joko osittain tai kokonaan noin 30 sävellystä. Merkittävimpiä niistä ovat toinen, kolmas ja neljäs sinfonia sekä pianosarja Vuodenajat. Siellä hän valmisteli oopperoita (mm. Jevgeni Oneginia) ja myös Joutsenlampi-balettia. Tšaikovski tutustui Kamenkassa henkilöihin, jotka kykenivät laulamaan hänelle paikallisia kansanlauluja. Niiden teemoja hän sitten käytti sävellyksissään. Esimerkiksi toisessa sinfoniassaan hän käytti kolmea kansanlauluteemaa. Sinfoniaa onkin kutsuttu ”ukrainalaiseksi”.

Kamenkassa Tšaikovski kuuli myös kansanlaulun ”Istui Vanja penkillä” (Сидел Ваня на диване), jonka pohjalta säveltäjä loi ensimmäisen jousikvartettonsa hitaan osan Andante cantabile.

Sisällöltään ja varsinkin esityksissä ”Istui Vanja penkillä” on hauskan pilailevan hauska pikkudraama, jota esittävät usein lapset ja erilaiset nuorisoryhmät. Vanja lähtee tytön luokse pyytämään rakkauden tunnustusta. Lopussa Vanja ilmoittaa, että hänen on rakastanut tyttöä kolme vuotta mutta nyt se keskeytyy, koska hän lähtee Kaukasukselle sotapalvelukseen. Tarina on lyhyt ja pelkistetty, mutta vaikka sisällön pohjalta tapauksen voisi tulkita suureksi draamaksi, sovituksissa, esityksissä ja koreografioissa korostetaan leikkimielisyyttä. Tästä linkistä voi kuulla tunnetun laulajan Pelagejan esitystä: https://www.youtube.com/watch?v=1oi8SzX2SV8.

Tšaikovskin Andante cantabilessa ollaan noista tunnelmista kaukana. Säveltäjä on lainannut vain hieman paloja melodiasta. Tuskin kaikki edes yhteyttä tunnistavat. Linkitän tähän pari esimerkkiä.  Tässä on Borodin-kvartetin esitys: https://www.youtube.com/watch?v=eZFUaQxuymA. Se on hieman vanhempi esitys eivätkä kaikki soittajat ole samoja kuin nykyisin. Musiikki on romanttisen tunnelmoivaa, kaunista. Vertailun vuoksi tässä on toinen saman yhtyeen versio, joka soi hieman eri lailla. Pidän enemmän ensimmäisen version rauhallisen pehmeästä soinnista. Konsertin äänitysvuotta en tiedä, mutta soittajista päätellen se on tehty ennen vuotta 1996. Toisessa versiossa kvartetin kokoonpano on jo muuttunut. Jazzpianisti Leonid Tšižik esittää puolestaan tässä oman sovituksensa. Jokainen kuulija voi arvioida itse, välittyykö versiosta enemmän ”Vanjan” tunnelmia.

Pjotr Tšaikovskia ja hänen sisartaan pidettiin lämminsydämisinä ihmisinä. Eikä lasten hälinäkään häntä häirinnyt. Hän valmisteli Kamenkassa myös pianosarjaa Lasten albumi (Детский альбом), josta Borodin-kvartetti oli valinnut konsertin ylimääräiset kappaleet. Ensimmäinen oli ”Vanha ranskalainen laulu”. Se oli suloista herkkää musiikkia, jossa hiljaisuudellekin jäi tilaa. Yleisön vaatiessa lisää kvartetti soitti vielä samasta kokoelmasta ”Puisten sotilaiden marssin”.

…

Tšaikovskin jousikvartetto № 1

Konsertin ensimmäisenä numerona oli Tšaikovskin jousikvartetto. Seuraavassa sisällön analyysissä mukailen osin myös konsertin ohjelman tekstiä.

Sen ensimmäinen osa lähtee liikkeelle levottomana keinuen. Sitä kuitenkin alkaa hallita valoisa lyyrisyys. Dramaattinen vastakkainasettelu puuttuu, tai se on ainakin häivytetty. Osa kuvataan sanalla simplice, mikä tarkoittaa ’yksinkertaista’, tai ehkä myös pelkistettyä.

Toisen osa on Andante cantabile, josta jo kerroin yllä. Taustalla on kansanlaulun teema, joka etenee hyvin levollisesti, vaikka soitossa on kuitenkin rytmistä monimuotoisuutta. Osan keskimmäisessä osassa on nocturno-tyylinen melodia, joka esitetään viululla, sellon säestäessä pizzicatolla.  Siinä soitto pelkistyy alun monimuotoisuudesta. Hillitty syke rauhoittaa tunnelmaa. Loppupuolella tunnelma seestyy ja ykkösviulu jää yksin soimaan muiden mukaillessa pizzicatolla.

Tätä rauhallista vaihetta seuraa lyhyt iskevärytminen Scherzo, jota myötäilee lennokas, kummallisen seikkailullinen sävelkulku. Se johtaa finaaliin, joka on eteenpäin pyrkivä ja leikillisen tanssiva, mielestäni riemukas.

Tšaikovskin kvarteton jälkeen konsertissa oli vuorossa Schubertin yksiosainen kvartetto. En pystynyt siihen konsertissa kunnolla paneutumaan. Tšaikovskin jälkeen oli hienoisia keskittymisvaikeuksia. Mutta se menee täysin omaan piikkiin. Annoin musiikin soljua mieleeni. Se on ihanaa, nautinnollisen schubertmaista kuultavaa. Taisin kuitenkin jo odottaa väliaikaa.

Borodinin jousikvartetto № 2

Borodin kuului aikanaan patrioottiseen ns. viiden ryhmään, venäläiseen mahtiviisikkoon (могучая кучка 'mahtava pieni ryhmä'), jonka tarkoituksena oli säveltää länsimaisten säveltäjien jäljittelyn sijaan erityistä venäläistä musiikkia. Ryhmän alullepanija oli M. Balakirev mutta sen nimekkäin hahmo lienee Nikolai Rimski-Korsakov. Ryhmään kuului väljästi sen alkuvaiheessa myös Nikolai Lodyženski (1842-1916). Mies oli hyvin erikoinen persoonallisuus ja hän erkaantui ryhmästä oltuaan siinä kuusi vuotta, koska hän käytännössä lopetti sävellystyön. Oli miehillä myös erimielisyyksiä, voisi kai puhua lähes riidoista. Aleksandr Borodiniin suhde säilyi, vaikka tämä oli melko lailla arvostellut Lodyženskia. Se kertonee jotain Borodinin sopuisasta luonteesta.  Borodin suoraan sanoen inhosi sitä henkistä laiskuutta, jota tämä osoitti säveltämistä ja musiikkia kohtaan. Borodin itse taisteli jatkuvasti ajan puutteen kanssa yrittäessään yhdistää kemistin uraa sävellystyöhönsä. Lodyženski edusti vanhaa aatelista maailmaa. Borodinia tympäisivät vanhat aateliset tavat ja niihin liittyvä tyhjäntoimittaminen ja todellisuudesta irtautuminen.

Kaikesta tästä huolimatta ystävyys miesten välillä säilyi. Kesällä 1881 Borodin asusteli perheineen Lodyženskin tilalla Žitovossa, joka sijaitsee Moskovan eteläpuolella Tulan kaupungin lähistöllä. Siellä hänen kerrotaan luoneen toisen jousikvartettonsa.

Kvarteton syntyprosessi oli kuitenkin alkanut aikaisemmin. Vuonna 1877 Borodin matkusti Heidelbergiin, samaan paikkaan jossa hän vuonna 1861 nuorena tutkijan alkuna tapasi tulevan vaimonsa ensimmäisen kerran. Tuolloin palautuivat mieleen muistot tuosta ensimmäisestä tapaamisesta.  Tuolloin mies ei vielä ajatellutkaan säveltäjän uraa eikä hän tuntenut ainakaan lähemmin suurten eurooppalaisten säveltäjien musiikkia. Tuo nuori nainen avasi miehen silmät musiikille. Tuolloin syttyi rakkaus, joka johti onnellisena jatkuvaan avioliittoon. Noista muistoista saa makua kirjeestä, jonka Borodin kirjoitti heinäkuussa 1877 vaimolleen. Kirje huokuu aitoa onnen tunnetta. Hän toteaa, kuinka Heidelbergiin saavuttuaan hän joutui peittämään kasvonsa, jotta eivät muut olisi nähneet hänen onnen kyyneliään hänen kulkiessaan nyt yksin samoja teitä, joita he olivat yhdessä 16 vuotta aikaisemmin rakastuneina kuljeksineet.

Näistä muistoista syntyi myöhemmin tuo jousikvartetto. Se valmistui lopullisesti elokuussa 1881. Tuolloin oli kulunut lähes täsmälleen 20 vuotta siitä, kun nuoret ensi kertaa tunnustivat toisilleen vilpittömät rakkauden tunteensa.

Kirjeen ja kvarteton yhteys on ilmeinen. Kirje huokui hellää rakkautta, joka ei ollut ensi tapaamisesta vähäisestikään viilennyt. Musiikissa tunteet kohdistuvat samaan kohteeseen. Sen lopullinen luomisprosessi oli hyvin tiivis. Sävellys valmistui alle kuukaudessa.

Se ikään kuin ”valui” tekijänsä innoittuneesta kynästä ja jättää hyvin kokonaisen ja harmonisen vaikutelman kuulijaansa.

Näin herkästi kuvaa kvarteton syntyä I. Astahova, jota olen käyttänyt lähteenäni. Se löytyy täältä. Säveltäjäkollega Nikolai Lodyženskin kartanon rauhaisa ympäristö oli luonnollisesti se lopullinen innoittaja, jossa Borodinin tunteet ja muistot siirtyivät sävelten kieleen.

Tämä syntyprosessi luo jonkin salaisen yhteyden konsertissa alkunumerona kuultuun Tšaikovskin ensimmäiseen jousikvartettoon. Sekin syntyi nopeasti keskellä maaseudun rauhaa. Ja sekin välittää säveltäjän herkkiä tuntoja.

Tuollainen herkkyyttä huokuva musiikki vaatii aivan oman ympäristönsä esittämiseen. Mariinsky-teatterin konserttisali on kyllä iso, mutta sen arkkitehtuuri luo tiettyä intimiteettiä. Kaiken lisäksi en akustiikka on todellakin niin herkästi reagoiva, että kuulijalla on todella tunne, että ääni aivan kuin leijuisi soittimestaan. Herkkä kosketus riittää. Jousen osuessa kieleen avautuu samalla sydän kokemaan ihmismielen salaisuuksia.

Kvartetto on kaikkinensa hyvin henkilökohtainen, josta tutkijat kykenevät löytämään yhteyksiä myös säveltäjän muihin teoksiin. Ensimmäisessä osassa löytyy yhteyksiä hänen oopperaansa Prinssi Igoriin. Tarkemmin sanoen siinä on merkkejä Kontšakovnan cavatinasta. Sieltä nousee esiin myös Igorin ja Jaroslavnan teema, joka kuvaa hetkeä, kun nämä olivat olleet kovin kauan erossa toisistaan. Tämän voi rinnastaa Borodinin perheeseen. Yhteisen elonsa aikana he joutuivat olemaan välillä pitkiäkin aikoja erossa toisistaan, kun mies joutui matkaamaan työasioiden vuoksi ja vaimo joutui välillä hoitamaan itseään  puhtaassa ilmanalassa.

Toisen osan Scherzo lähtee vauhdikkaasti liikkeelle. Sitten se kääntyy romanttiseksi valssiksi. Tunnelma vaihtelee edestakaisin.

Suurta suosiota saanut hidas osa (Notturno eli ”nocturno”) esitetään pääosin sellon ja ykkösviulun vuoropuheluna. Borodin itse oli sellisti, joten mielikuvaseikkailussa viulun voi tulkita kuvaavan vaimon maailmaa.

Itse koin konsertin aikana tuon hitaan osan heijastavan parin intiimeimpiä tuntoja. Ehkä siinä rakastellaan, ehkä muuten vain ollaan toinen toista lähellä. En ole kuitenkaan tuossa omassa tulkinnassani ainoa. Viittaan yllä jo esiteltyyn lähteeseen (I. Astahova).  Osan nimessä on ”Notturno”, joka on sama kuin Nocturno ja merkitsee ’yömusiikkia’. Siinä yhdistyy Astahovan mukaan aineksia venäläisestä romanssista ja ”venäläisestä Idästä”. Sitä on kuitenkin vaikea havaita, koska ne ovat toisiinsa sidoksissa. Valoisa duuri-sointu ja surullinen molli yhdistyvät, sekä rauhallisissa akordeissa että värisevässä tremolossa. Siinä ikään kuin kaksi maailmaa yhdistyisi. Kirjoittaja pohtiikin, että ehkä siinä on miehen ja naisen maailma yhteen nivoutuneena.

Nocturnossa sanat ja fraasit yksinkertaisesti häviävät, sulautuvat yhteen ja jää vain kesäisten lehtien kahina ja öisten orvokkien tuoksu. Astahovan sanoin ”ehkä yö kätkee rakastavaiset vuoteensa alle ja tähdet loistavat silmien sijaan”. Siitä huokuu keskinäisen rakkauden, hellyyden ja uskollisuuden henkevä ruumiillistuma.

Kvarteton kolmannessa osassa mukana ovat toki myös kakkosviulu ja alttoviulu, joko duettoa myötäillen tai välillä aktiivisessakin roolissa. Kvartetto on luotu kunnianosoitukseksi säveltäjän vaimolle ja sen myötä siitä välittyy myös suhteen moninaisuus. Herkät ja intiimit hetket ovat osa elämää.  Mutta rakkauteen kuuluu kaikenlaista elämän virtaa kuohuineen, suvantoineen ja pauhuineen. Kvarteton musiikillisessa maailmassa eletään ja koetaan myös ristiriitoja ja kaikenlaista myllerrystä.

Nocturnon hiljaisuuden ja rauhan sekä nautiskelun jälkeen neljännessä osassa musiikkiin tulee vauhtia ja moniäänisyyttä. Pysähtyneen olotilan ja eläytymisen korvaa liike ja toiminta. Alussa on valoisien viulujen sekä synkähköjen alttoviulun ja sellon vastakkaisasettelua. Siitä nuo matalat äänet pääsevät etenemään, aluksi aivan kuin vastentahtoisesti. Loppu on energistä pyörrettä. Musiikin vauhti ja kehittely luovat elämänmenoa, jossa kuitenkin on koko ajan läsnä lyyrinen sivuteema. Lopussa kaikki musiikin elementit punoutuvat yhtenäiseksi kudokseksi. Voisi kai luonnehtia, että Borodin luo neljännessä osassa eteemme elämän moninaisuuden.

Kvartetto ei saanut aivan välittömästi kovin arvoistansa vastaanottoa. Esímerkiksi Rimski-Korsakov suhtautui siihen ensi alkuun verrattain kylmäkiskoisesti. Tarvittiin muutama vuosi, että sen arvo huomattiin.

…

Konsertin hetkiä

Olen sentimentaalinen tyyppi ja antaudun aika ajoin tunteitteni. Olen tuolloin kai kuin leija tunteiden ilmavirroissa.  Tuolloin marraskuun sunnuntai-illassa Mariinsky-teatterin konserttisalissa olin ehkä tuo kaiken aistiva leija. Tuntui kuin Borodinin jousikvartetto olisi ollut minua varten luotu.

Borodin-kvarteton soittajat tuntuivat nauttivan ottaessaan yhdessä suuren konserttisalin tilan haltuunsa.

Borodinin jousikvarteton hitaassa osassa, siinä herkimmässä ”Notturnossa”, elin täysillä mukana. 

Näyttämö oli tavallaan salin pohjalla. Koin sieltä nousevan musiikin virtaavana vetenä. Auringon lämmittämässä virrassa liu’utaan välillä virran syvyyksien raikkauteen, antaudutaan ihmeellisiin seikkailuihin. 

Samanaikaisesti konsertissa sattui pieni episodi, jota olin salin ensimmäisellä rivillä todistamassa. Se tapahtui näyttämön takana olleessa katsomon osassa ja oli hyvin vähäpätöinen seikka, jonka ehkä vain minä huomasin. Nyt jälkeenpäin ajatellen se ei ansaitsisi tulla edes mainituksi. Kerron sen kuitenkin, koska se osui silmiini. Konserttisalin elävään tilanteeseenkin sattuu aina kaikenlaista pientä sattumusta, jotka vievät hetkeksi huomion pääasiasta.

Saliin voi tutustua täällä. Virtuaalisesta kuvasta voi havaita, että esiintymisareena on katsomon pohjukassa. Permannon penkkirivit laskeutuvat sitä päin viistosti. Parvet on luotu sitä mukaillen. Ne ulottuvat myös näyttämön taakse, mikä on nykyisin konserttisaleissa hyvin tavallista. Istuin ensimmäisellä rivillä permannolla ja suoraan edessäni oli näyttämän takana kaksi parvea, joista alempi oli nyt lähes täynnä ja ylempi parvi oli lähes tyhjä.

Parven keskellä yläosassa istui nuoripari. En erottanut heitä täysin, sillä edessä oli näyttämön valoloiste, missä tausta hämärtyi. Oli hennon oloinen tyttö ja vieressä istui jämäkkä mustapartainen mies, joka näytti olevan tytölle kuin tukipilari. Tyttö vaikutti miestä nuoremmalta. Hän oli pienikokoinen ja taipui hieman mieheen päin kuin olisi hakenut häneltä turvaa.

Neidolla oli taipumusta napsia konsertin aikana valokuvia. Parven reunassa oven edessä seisoi viininpunaiseen viittaan pukeutunut konserttisalin työntekijä. Asu vaikutti hieman oudolta, mutta se oli Mariinskyn normaali työasu. Hän oli nainen, joka möi ennen konserttia ohjelmia, ohjasi yleisöä paikalle katsomoon ja valvoi myös järjestystä. Hän oli varmaan nuori ja kaunis, mutta kaukaa katsoessani hän vaikutti minusta välillä saalista tuijottavalta haukalta, joka oli nyt löytänyt tuosta hennosta neidosta saaliinsa. Hän kyttäsi katse sivulle suunnattuna, musiikki ja näyttämön tapahtumat eivät tuntuneet kiinnostavan. En tuosta leveään viittaan kääriytyneestä hahmosta saanut mitään mairittelevaa mielikuvaa, mutta hänen tehtävänsä oli valvoa järjestystä, ja nyt silmä oli suuntautunut keskellä ylärivillä istuvaan hentoon neitoon. Tilanne vaikutti minustakin hieman hassulta, sillä parven muu yleisö oli suuntautunut katse tiukasti hieman alaviistoon, kohti näyttämön valomeren uumenia. Yksi leveä hahmo oven pielessä tuijotti kuitenkin sivuun, omaan katsomon osaansa. Haukan katseeksi sen tosiaan kuvittelin.

Samaan aikaan näyttämöllä tapahtui. Oli meneillään Borodinin toisen pianokvartetin hidas osa, koko reilun puoli tuntia kestävän sävellyksen huippukohtia. Ja kaiken lisäksi tuon hitaan osan huipennus. Yleisö herkistyi sen tunteisiin mukaan, niin ainakin minä tein ja ilmapiiristä aavistin, että muutkin tekivät.

Maalailin mielikuvissani musiikin välittämiä tapahtumia. Oli meneillään hyvin herkkä kohtaus miehen ja naisen suhteessa, syvien tunteiden täyttämä sukupuoliakti. Hento neito vastapäätäni ei kuitenkaan elänyt samoissa sfääreissä. Hän alkoi älypuhelimella sihdata valokuvia. Tuo haukkamainen valvoja haamumaisessa viitassaan reagoi oitis.

Neito oli jo aikaisemmin valokuvannut ja valvoja oli häntä siitä huomauttanut. Nyt tämä ”haamu” sipsutti jälleen vapaana ollutta ylintä penkkiriviä pitkin neidon taakse ja huomautti asiasta. Neito meni hämilleen, kuiskaili jotain kuin hymähdellen ja vähätellen tai ehkä protestoiden. En tietenkään kuullut. Miesystävä istui vieressä kuin kivipaasi. Sitten valvoja meni paikalleen oven pieleen ja tilanne jatkui rauhallisena. Neito painautui vähitellen miehen kainaloon ja erinäisistä mahdollisista kiukkuisista tai nolostuneista ajatuksista huolimatta tuntui nauttivan olostaan.

Jäi mielikuva, että sen parin yhteiselo ei ehkä jatku niin pitkään ja normaalisti kuin Borodinin elämässä. Toivon kuitenkin kaikkea parasta molemmille, joko yksin tai erikseen.

Yllä olevasta voi päätellä, että en ollut minäkään tunnemaailmoissa täysin mukana, kun kerran tuon huomasin ja vielä jäin tilannetta seuraamaan.  Mutta konsertissa ajatus liikehtii vilkkaasti, yllättävän paljon musiikki luo herätteitä toinen toisensa jälkeen ja toistensa päälle. Sekin on sitä musiikin luomaa nautintoa ja ihmettä.

Konsertti päättyi. Suosionosoitukset olivat raikuvat, bravoo-huutoja kuului. Ylimääräisenä oli ensin Tšaikovskin lasten albumista herkän suloinen Vanha ranskalainen laulu. Kun lähes salintäyteinen yleisö oli niin hurmioissaan, kvartetti soitti toisenkin ylimääräisen. Se syntyi pienten kuiskuttelujen jälkeen ja oli myös Tšaikovskin lasten albumista valittu marssityylinen pikkukappale. Se oli jämäkkä mutta myös tavallaan herkkä, mikä välittyi kvartetin intensiivisen soittotyylin ansiosta.

Sitten ei enää tullut ylimääräisiä. Sitä olisikin ollut kohtuutonta pyytää. Yleisössä oli realismia. Kvartetti oli purkanut jo energiansa kolmeen jousikvartettoon. Takki alkoi varmasti olla tyhjä ja voimat ehtyneet, vaikkei sitä yleisön riemusta ja suosiosta nauttivista soittajista kyllä ulospäin huomannut.

Minun muistoissani alttoviulisti saa ykkösviulun ohella erityisen huomion. Hänen silmänsä olivat erityisen eloisat. Sen huomasin eturivistä hyvin. Hän oli jonkinlainen valopilkku. Muistan kerran Vilnassa, kun kävin konservatoriossa Čiurlionis-kvartetin konsertissa. jossa kuulin mm. Liettuan tunnetuimman säveltäjän Čiurlionisin jousikvarteton. Siinä ryhmässä valopilkkuna oli sellisti, joka näytti vienosti hymyilevän soittaessaan. Se oli hänen eläytymistapansa. Ei hän jatkuvasti hymyillyt mutta välillä eläytyminen tuli hymyn häiveen kautta ilmi. Saman kvartetin ykkösviulisti oli puolestaan liian dominoiva. Hän soitti liian kovaa ja muut yrittivät pysyä perässä. Harmonia särkyi, tai ainakin häiriintyi.

Borodin-kvartetissa harmonia oli täydellinen. Ykkösviulisti ei dominoinut. Hän luotti salin akustiikkaan. Antoi jousen kevyesti värähdellä kielten yllä.

Totta kai ykkösviulistilla on kvartetissa erityinen osa. Ykkösviulisti Ruben Agaronjan oli kvartetin herkkä sielu, joka soitollaan loi musiikille hengen. Ääni soljui välillä aivan hiljaa, kuin ihoa hyväillen. Hetkittäin meno oli yhtä tulta ja tappuraa mutta ei sitä soittajan kasvoista huomannut. Hän oli yhtä ilmeetön koko ajan. Voiman ja tunteensa hän kuitenkin välitti soittimellaan. Soittajan persoona oli jossakin taustalle. Nyt eli vain viulu, jonka käyttöön hän oli itsensä antanut.

Kehun vielä salin akustiikkaa. Se tuntui välillä lähes taivaalliselta. Aivan hiljainen pelkkä hyminä varmasti kuuluu kaikkialle. 

Olen kuvannut konsertista vain pienen osan ja pelkästään kehunut kvartetin soittoa. Yhden kielteisen pikkuseikan kirjoitin kuitenkin konsertin jälkeen kaiken muun ohessa muistiin. Tšaikovskin kvarteton aikana Andante cantabilessa, jossa viulu ja vie melodiaa eteenpäin sellistin näppäillessä pizzicatoa, sellistin sormi taisi lipsahtaa, kun ääni kuulosti avuttomalta tussahdukselta. Kaiken paljastava akustiikka senkin pystyi kuulijoille välittämään.

Yleisö palkitsi soittajat, se istui hiiren hiljaa. Vain kerran alkoi kännykkä soida mutta hetkellä josta ei ollut häiriötä. Suurta yskänkohtausta ei saanut nyt kukaan. Sellainen on yleensä kuin valmiiksi kirjoitettuna käsikirjoitukseen, jossain vaiheessa sen ikään kuin kuuluisi olla mukana. Onneksi nyt ei ollut. Minä kyllä yskähdin ja rykäisin muutaman kerran mutta uskon etten ollut häiriöksi.

Soittajat olivat olemuksellaan rennon hyväntuulisia. Tunnelma oli upea. Ohjelman päätyttyä heistä huokui avoin tyytyväisyys ja ilo. Sen huomasi nyt myös muuten ilmeettömästä ykkösviulistista. Viimeiset vapautuneet herkistykset välittyivät kahdessa ylimääräisessä kappaleessa. Tällaisia jousikvartettokonsertteja tarvittaisiin enemmän myös suurissa konserttisaleissa.

Mila Balakirevin hautamuistomerkki Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarin kupeessa 

Aleksandr Borodinin hauta Balakirevin haudan vieressä