Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Eero Paloheimon Kiinalainen juttu – ja vähän Afrikastakin

Paloheimo, Eero

Kiinalainen juttu. Kiuas kustannus, 2018.

Paloheimo, Eero

Tämä on Afrikka. WS Bookwell Oy, 2007.

Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.

Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien 2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä. Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään. Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan, että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.

   

Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”? Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.

Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja mielialojen myötä.  

Myönnän, että lukeminen alkoi joskus puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa. Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo niistä poikivan tulosta.

Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden? En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani, millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi. Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta, kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin, mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.  Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.

Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010 välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen, mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää. 

Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä, puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.

Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä kultakimpaletta.

Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille. Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden 2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.

Paloheimo myöntää Marko Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.

Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia. Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen. Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma.  Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten ajatusten kokoamisen vuoro.

Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi. Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän. Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin liiaksi sortua.

Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.

Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja ”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen kultamuna.  Hänestä tulee suomalaiselle toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja. Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.

….

Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.  Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran. Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on varmaan maininta videokeskustelussa M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.

Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä, ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.  Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.

Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille. Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi taustalle. Sitä kommentoin alempana.

Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota. Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.

Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita, tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto. Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.

Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin. Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua. Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen asumisen pitää olla myös inhimillisempää.

…..

 Mennään kirjoitukseni alussa mainitsemaani hupaisaan tilanteeseen. Sen yhteydessä Paloheimo mainitsee Tämä on Afrikka -kirjansa, mikä sai minut poikkeamaan kirjastoon ja lukemaan tuon teoksen, jossa niin ikään on yli 450 sivua. Lukeminen sujui kuitenkin vauhdikkaammin.

Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu, lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin kuumimmat ajat olivat vielä edessä.  Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.

Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi rivakasti.  Paloheimo vain toteaa, ettei viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko apteekin farmaseuttikunta kikattaa.

Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta.  Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea. Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista maailmanpelastusprojektia eteenpäin.

Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde. Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet. Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä. 

Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.

Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi 2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä. Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta. Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.

Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.

Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa keskustelu on haluttu tyrehdyttää.

Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin termiä poliittinen korrektius.

Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan, niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.

Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia, mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin. Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa. Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.

Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö. Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa, länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.

Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista halutaan tehdä eurooppalaisia.  Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.

Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä, mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.

Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään itsevarmasti.  Afrikassa vakituisesti asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä. 

Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin liikkeellä kolonialistin asenteella.

Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi.  Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään fiilistelyä.

Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin länsimaiden puuhastelu.

…

Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on aloitettava mahdollisimman pian.  Siinä tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua.  Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman armeijoille uuden tehtävän.  Hänen idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.

Sarastuslehden haastattelussa hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin.  Kuudesosalla maailman varustelumenoista voitaisiin metsittää Sahara:

”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”

Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko 2010-luvun.  Esimerkiksi youtubesta löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.

Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi: Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.

…

Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta. Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino.  Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan.

On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi kuulla täältä Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.

Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta, EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.

,,,,

Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää, mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi, että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain, että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa. Eikä hän aivan raittiina tainnut olla. 

Se Armas Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan käyntinsä aikana  huomaakin joutuneensa karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva, mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.