Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Eero Paloheimon Kiinalainen juttu – ja vähän Afrikastakin

Paloheimo, Eero

Kiinalainen juttu. Kiuas kustannus, 2018.

Paloheimo, Eero

Tämä on Afrikka. WS Bookwell Oy, 2007.

Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.

Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien 2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä. Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään. Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan, että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.

   

Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”? Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.

Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja mielialojen myötä.  

Myönnän, että lukeminen alkoi joskus puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa. Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo niistä poikivan tulosta.

Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden? En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani, millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi. Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta, kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin, mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.  Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.

Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010 välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen, mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää. 

Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä, puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.

Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä kultakimpaletta.

Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille. Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden 2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.

Paloheimo myöntää Marko Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.

Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia. Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen. Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma.  Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten ajatusten kokoamisen vuoro.

Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi. Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän. Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin liiaksi sortua.

Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.

Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja ”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen kultamuna.  Hänestä tulee suomalaiselle toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja. Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.

….

Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.  Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran. Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on varmaan maininta videokeskustelussa M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.

Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä, ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.  Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.

Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille. Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi taustalle. Sitä kommentoin alempana.

Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota. Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.

Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita, tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto. Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.

Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin. Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua. Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen asumisen pitää olla myös inhimillisempää.

…..

 Mennään kirjoitukseni alussa mainitsemaani hupaisaan tilanteeseen. Sen yhteydessä Paloheimo mainitsee Tämä on Afrikka -kirjansa, mikä sai minut poikkeamaan kirjastoon ja lukemaan tuon teoksen, jossa niin ikään on yli 450 sivua. Lukeminen sujui kuitenkin vauhdikkaammin.

Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu, lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin kuumimmat ajat olivat vielä edessä.  Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.

Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi rivakasti.  Paloheimo vain toteaa, ettei viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko apteekin farmaseuttikunta kikattaa.

Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta.  Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea. Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista maailmanpelastusprojektia eteenpäin.

Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde. Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet. Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä. 

Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.

Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi 2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä. Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta. Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.

Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.

Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa keskustelu on haluttu tyrehdyttää.

Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin termiä poliittinen korrektius.

Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan, niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.

Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia, mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin. Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa. Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.

Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö. Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa, länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.

Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista halutaan tehdä eurooppalaisia.  Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.

Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä, mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.

Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään itsevarmasti.  Afrikassa vakituisesti asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä. 

Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin liikkeellä kolonialistin asenteella.

Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi.  Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään fiilistelyä.

Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin länsimaiden puuhastelu.

…

Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on aloitettava mahdollisimman pian.  Siinä tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua.  Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman armeijoille uuden tehtävän.  Hänen idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.

Sarastuslehden haastattelussa hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin.  Kuudesosalla maailman varustelumenoista voitaisiin metsittää Sahara:

”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”

Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko 2010-luvun.  Esimerkiksi youtubesta löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.

Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi: Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.

…

Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta. Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino.  Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan.

On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi kuulla täältä Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.

Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta, EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.

,,,,

Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää, mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi, että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain, että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa. Eikä hän aivan raittiina tainnut olla. 

Se Armas Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan käyntinsä aikana  huomaakin joutuneensa karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva, mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.