The Straight Story
on David Lynchin vuonna 1999 ensi-iltansa saanut elokuva. Olen käsitellyt
Lynchin elokuvia kaksi kertaa aiemminkin. Täältä
löytyy tekstini Elefanttimiehestä, tästä
linkistä puolestaan avautuu Blue
Velvet. Kirjoitukset ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 2014. Viimeksi
mainitun yhteydessä totesin, että tuskin enää Lynchin elokuvista kirjoittelen.
”Suorasta tarinasta” en tuolloin ollut tietoinen. Enkä varmaan olisi siitä
tuolloin innostunutkaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua ehkä omakin vanhenemiseni
oli tehnyt tehtävänsä. Se hiljensi.
Paikkana oli Lahdessa sijaitseva Vaahterasali, jossa
paikallinen elokuvakerho järjestää analogisten 35 mm:n filmien esityksiä. Elokuvaprojektorin surina vei katsojansa
USA:n pikkukaupungin ja maaseudun verkkaiseen elämäntapaan. Esityksen alussa piti
vanhuustutkija Antti Karisto aiheeseen liittyvän johdantopuheen. Siihen palaan
alempana.
David Lynchista puhuttaessa on hyvä todellakin muistaa hänen
monipuolisuutensa. Hän on paitsi elokuvaohjaaja -käsikirjoittaja ja -tuottaja,
myös kuvataiteilija ja valokuvaaja. Eikä unohtaa saa musiikkiakaan, vaikka
hänen elokuvissaan musiikista vastaavat muut tekijät. Blue
Velvetistä on jäänyt mieleeni sen upea Bobby Vintonin laulama tunnusmelodia. Se soi usein päässäni. Myös nyt käsittelemässäni
The Straight Storyssa Angelo
Badalamentin luoma musiikki tekee vaikutuksen (kuuntele täältä). Se tuntuu
alkavan soida juuri oikeaan aikaan, hiljaisuuden lomassa. Musiikki heijastaa
aidosti sitä maisemaa ja tunnelmaa, jonka kuvaaja on katsojien eteen luonut.
Elefanttimiehessäkin
musiikilla on tärkeä merkitys. Itse taustalla oleva tarina näyttää taas saaneen
median huomion. Täältä löytyy elefanttimiehestä kertova tuore uutinen.
Tunnen Lynchin tuotantoa puutteellisesti. On nolo tunnustaa,
etten ole nähnyt edes sitä tunnetuinta Lynch-filmiä. Tarkoitan tietysti
TV-sarjaa Twin Peaks.
Hänen varsinainen tavaramerkkinsä on surrealistinen ote. The Straight Story on siinä suhteessa poikkeava. Se yllätti
katsojat, mutta olen ymmärtänyt, että on hän yllättänyt ihailijansa
muulloinkin. Kriitikot ovat toki
löytäneet tästäkin elokuvista surrealistisia elementtejä. Muun muassa elokuvan
alkukuvat hiljaisesta uinuvasta pikkukaupungista luovat sellaisia odotuksia,
mutta hyvin pian katsoja huomaa olevansa ruohonjuuritasolla elämän raadollisten
kysymysten parissa.
,,,
The Sraight Story
on eräänlainen Road Movie -elokuva,
toisenlainen matkakertomus, jossa ei päristellä kahtasataa. Easy Rider
-maailmasta ollaan kaukana. Elokuvassa on hyvin verkkainen rytmi. Päähenkilö on
kyynärsauvojen varassa liikkuva 73-vuotias Alvin Straight. joka matkustaa aivoinfarktin kokeneen isonveljensä
Lylen luokse amerikkalaisen maaseudun halki noin 300 mailin matkan (eli lähes
500 kilometriä) ajopelinä köröttelyvauhtia etenevä ruohonleikkuri. Välit olivat
menneet vuosia aiemmin poikki ja Alvin päättää lähteä tätä tapaamaan. Hän tekee
empimättä päätöksensä heti sairaskohtauksesta kuultuaan. Tien päällä moottorit
toki hurisevat mutta elokuvassa on annettu tilaa myös hiljaisuudelle ja
mietiskelylle. Se on tärkeä osa elokuvaa. Kyse on epäsovinnaisesta elokuvasta,
jossa seksikin on pantu syrjään. Matka etenee hitaasti, mutta elokuvaa ei voi
pitää tylsänä.
Elokuvan olennaisena teemana on vanhuus. Toki siitä löytyy
myös muuta, kuten aivan erityinen näkökulma amerikkalaiseen yhteiskuntaan, sen
katoavaan idylliin. Mutta vanhuudella on myös kääntöpuolensa. Ei voi unohtaa
nuoruuttakaan. Päähenkilö Alvin kohtaa erilaisia ihmisiä. Ehkä mieleen jäävin
on tilanne, jossa päähenkilö Alvinilta kysytään, mikä vanhuudessa on pahinta.
Vastaus tulee nopeasti: kun muistaa olleensa nuori (“the worst part of being
old is remembering when you was young”).
Myöhemmin osoittautuu, että Alvinille itselleen on jäänyt nuoruudesta
painolastiksi traumaattinen sotamuisto. Hän on kantanut sitä mukanaan läpi
elämän, pitänyt piilossa läheisiltäänkin. Tuolla joutsenmatkallaan hän sitten
pystyy sen paljastamaan ventovieraalle seuralaiselle. Seuralaiselta löytyy
empatiaa, se on yhteisen itkun paikka. Eikä se ehkä ole Alvinin elämän ainoa
tragedia. Muitakin luurankoja kaapissa saattaa kummitella. Niiden paljastaminen
ei ole kuitenkaan nyt tavoitteena.
Elokuva perustuu tositapahtumaan, mutta se ei ole
dokumentti. Mukana on monenmoista symboliikkaa, jollaisiin dokkareissa ei ole
tilaa. Lynchin elokuva on omistettu
oikealle Alvin Straightille, joka eli vuosina 1920-1996. Tämä Alvin teki 73-vuotiaana
matkan aivoinfarktin saaneen 80-vuotiaan veljensä luokse samantapaisella ajopelillä
kuin elokuvassa. Alvinia esittää kahdeksankympin korvilla ollut Richard Farnsworth (1920-2000). Filmiin
tuo lisädramatiikkaa tieto, että elokuvaa tehtäessä Farnsworth sairasti itse
syöpää. Roolihenkilönsä tekemät
tuskaiset ponnistelut aiheuttivat Farnsworthille itselleen todellista tuskaa.
Hän piti kuitenkin sairautensa omana tietonaan. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna
1999. Farnsworth oli sittemmin roolistaan Oscar-ehdokkaana. Tästä linkistä löytyy
elokuvan ensi-illan yhteydessä marraskuussa 1999 tehty Richard Farnsworthin
haastattelu. Mies hymyilee ja puhuu lämmöllä David Lynchista ja työskentelystä
hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin tuolloin jo sairas mies. Dramatiikka
huipentui vuonna 2000, kun Farnsworth teki parantumattoman sairautensa vuoksi itsemurhan.
Elokuvan vaiheita käsitellessäni joudun tekemään
juonipaljastuksia. Mielestäni ne eivät kuitenkaan vie elokuvan kiinnostavuutta.
Aloitan paljastukset loppukohtauksesta. Alvin pääsi monien vaikeuksien jälkeen
määränpäähänsä, tapasi veljensä. Miehet istuutuvat pahasti rapistuneen talon
ulkoterassille. Kohtaus on lyhyt, ei siinä montaa sanaa vaihdeta. Kamera
siirtyy pian tähtitaivaalle, jonne pitkään erossa olleet veljekset suuntaavat
katseensa. Lapsuus palaa mieleen.
Elokuvan aikana ja varsinkin sen jälkeen katsojaa
mietityttää, miksi ylipäänsä Alvin tekee tuon matkansa. Hän voisi mennä sinne
helpommallakin tavalla. Alvin on kaikesta hyvyydestään ja kiltteydestään
huolimatta itsepäinen ja periksi antamaton jäärä. Hänelle se on itsestään
selvyys, että hän haluaa tehdä matkansa yksin ja omin voimin. Ajokorttia
hänellä ei enää ole, eikä ole autoakaan. Jää jäljelle vain yksi keino –
ikivanha ruohonleikkuri. No, se oma vanha kapistus hajoaa jo matkan alkuvaiheessa.
Hän hankkii uuden, kestävämmän. Sitäkin joudutaan välillä remontoimaan,
kalliilla hinnalla. Läheltä liippaa, ettei sekin jo lähes perille tultaessa
hajoa, mutta pärähtää se onneksi vielä käyntiin. Alvinin silmissä on voittajan
hehku.
Anteeksipyynnöstä ei matkassa kyse, ei katumuksestakaan. Ei sitä
voi verrata paavin Canossan matkaan. Ei siinä ole vertailukohtaa Jeesuksen
kärsimystiehen. Ehkä elämässä on tullut
töpättyä, hän haluaa vain osoittaa ihmisyytensä ja mennä tapaamaan sairastunutta
isoveljeään, mikä pian se ei ole enää mahdollista.
Uskontoon elokuvasta kyllä löytyy yksi symbolinen
viitekehys. Alvin on aivan matkansa loppuvaiheessa leiriytynyt hautausmaan
nurkille, jossa hän viettää pimenevässä illassa nuotion loimussa yksikseen
hiljaista aikaansa. Hänen seurakseen tulee pappi, joka kertoo tuntevansa
Alvinin veljen Lylen ja on vastikään tavannut tämän. Muistaakseni Lyle oli itse
kutsunut papin luokseen, vaikka kuuluu eri kirkkokuntaan. Alvin on aivan kuin
helpottunut tuon kuultuaan. Alvin on ilmiselvästi tulevaa tapaamista ajatellen
toiveikkaampi. Aivan kuin sydän olisi lämmennyt.
Teen vielä uskonnollisen vertailukohdan, kun en pääse
ajatuksestani irti. Kävin kerran Hongkongissa Lantaun saarella, jossa erään
vuoren huipulla on jättimäinen Buddhan patsas. Tuon patsaan juurelle johtavat
leveät portaat. Paikka on turistikohde ja portaat lähinnä matkailijoiden
käytössä. Kuitenkin portailla on tärkeä merkitys buddhalaisille. Vuorelle nousu
ja sen tuomat ponnistelut ovat valmistautumista Buddhan kohtaamiseen. Ihmiset
saattavat noustessaan vaipua meditoimaan ja rukoilemaan. Ponnistusten kautta
buddhalainen kulkija kokee kirkastumisen ja valaistumisen. Myös tuolla Lantaussa
matkailijoiden joukossa oli muutama tämän kaltainen hidas Buddhan kohtaamiseen
valmistautuva vuorelle nousija.
Alvinin matkassa ei todellakaan ollut yhtään mitään
uskonnollista, mutta tuo Lantau tuli vain mieleen. Alvilla on elämästä jäänyt
sieluun painolastia, josta hän tarvitsee puhdistautumista. Raastavista
traagisistakin asioista on päästävä yli. On voitettava itsensä. Alvinille tuli
sisäinen pakko lähteä tuolle matkalle. Tieto veljen sairastumisesta oli selkeä
kehotus syvälle sisimpään.
Matkan aikana käydyt keskustelut ovat elokuvan keskeistä
antia. Sieltä paljastuu erilaisia puolia Alvinista. Alvin käy lävitse omaa menneisyyttään. Mutta
salaperäisyyden verho peittää monia asioita. Mitä on todella tapahtunut, ei voi
kuin arvailla. Alvinille itselleen matka sen eri vaiheineen on ehdottoman
tärkeä. Hän on saanut elämänsä takaisin.
Elokuva on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että siinä on
vain hyviä ja vilpittömiä ihmisiä. Eletään jonkinlaisessa idyllissä. Tosin
eräässä vaiheessa häntä yritetään kaupan teossa vedättää, mutta siinäkin
palataan nopeasti ja kiltisti takaisin kaidalle tielle, kun asiallisen
jäätävästi perustelee oman hintatarjouksensa.
,,,
Menen tarkemmin sisältöön. Elokuvan alkukuva tuo eteemme
pikkukaupungin idyllin. Elämä tuntuu rauhalliselta, koiria juoksentelee kadulla
vapaana. Ihmisiä näkyy tuskin ketään. Oikeastaan kaupunki tuntuu kuin
unohdetulta. Muistaakseni Vaahterasalissa alustanut vanhuustutkija totesi, että
aivan kuin oltaisiin Lynchille niin tyypillisessä surrealistisessa maisemassa -
todellisen ja epätodellisen rajamailla. Sitten siirrytään lähikuvaan, ollaan
erään omakotitalon pihalla, vielä tuo mielikuva ei ole hälvennyt. Vanhempi
nainen loikoilee puutarhatuolilla silmillään suojalasit. Paikalle ilmestyy joku
tuttu vieras, joka kyselee Alvinia. Ei häntä ole näkynyt eikä nainen tunnu
olevan tästä lainkaan kiinnostunut. Vieras ei anna periksi, alkaa huudella.
Aivan kuin mies olisi mystisesti kadonnut. Hän menee rohkeasti sisälle,
keittiöön. Siellä makaa Alvin lattialla pitkin pituuttaan. Elokuvassa ollaan
laskeuduttu idyllistä maan pinnalle. Alvin on kunnossa, sarkastisen
kylmäkiskoisesti hän heittää huulta pyytäen vierasta auttamaan hänet ylös.
Paikalle pyrähtää nainen, joka alkaa kauhistella nähdessään Alvinin makaamassa.
Tilanne alkaa hahmottua. Auringonkylpijä on joku ulkopuolinen naapuri, Alvin
oli lonkkavikansa vuoksi kaatunut eikä päässyt yksin ylös. Puheripulissaan höpöttävä
nainen on Alvinin tytär. Puheen perusteella jotain outoa hänessä on. Tilanne
tarkentuu myöhemmin.
Alvin Straight on vanha jäärä, uppiniskaisen tuntuinen ukko.
Varsin pian käy ilmi, että hän vähät välittää terveistä elämäntavoista.
Alkoholi on osin jäänyt, mutta tupakointi ei ole. Toisaalta käy ilmi myös se,
että ei hän ole niin vastenmielinen kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.
Tyttärellä ei tunnu olevan kaikki muumit laaksossa. Hän on
menettänyt aikoinaan tulipalossa yhden lapsistaan. Muut lapset oli kunta
ottanut huostaan. Äidin mieli oli järkkynyt – joko ennen tulipaloa tai sen
jälkeen. Nyt hän harrasti linnunpönttöjen maalaamista ja oli siinä toimessa tohkeissaan.
Eikä hän tuntunut olevan lainkaan välinpitämätön isäänsä kohtaan, vaikka
sellainen mielikuva olikin jäänyt, kun kerran 73-vuotias isä oli jäänyt
avuttomana lattialle.
Alvin on lääkärillä. Tämä ehdottaa lonkkaleikkausta. Alvin
ei siihen suostu eikä lääkäri pakota. Alvin ei tunnu välittävän lääkärin
muistakaan ohjeista. Mies tuntuu pitävän päänsä. Päädytään lopulta laihalta
tuntuvaan kompromissiin. Tästä lähtien ei yksi kävelykeppi enää riitä. Hän
joutuu turvautumaan kahteen kyynärsauvaan.
Alvin saa tiedon veljensä tilanteesta. Alvin haluaa lähteä tätä
tapaamaan 300 mailin päähän. Eikä mies pohdi, miten sinne menisi. Vaihtoehtoja
on vain yksi – ikäloppu ruohonleikkuri, tarkemmin sanoen sen vetopelinä toimiva
minitraktori, jonka Alvin saa enää vaivoin edes käynnistymään. Mutta se on
ainoa ajopeli, jonka Alvin omistaa, eikä siihen tarvita ajokorttia. Lisäksi hän
haluaa tehdä matkansa yksin. Tytär on kauhuissaan
ja muualtakin satelee varoituksia. Ne ovat turhia. Niin alkaa matka ja sen
myötä alkaa raottua myös Alvinin maailma. Tarkoitus ei olekaan urkkia kaikkea.
Olennaista on ympäristön hyväntahtoisuus. Alvin hyväksytään sellaisena kuin hän
on.
Katsoja menee mukaan Alvinin maailmaan ja elää siinä
matkassa mukana. Vaikka ollaan tien päällä, liikutaan maan päällä, kyse on
kuitenkin jollain tapaa mystisestä matkasta. Alvin kokee koko ajan omaa
menneisyyttään. Elokuvan hahmot tuovat jotakin mystistä säröä hänen
tajuntaansa. On kotoaan karannut, raskaana oleva liftarityttö, on hermoheikko nainen,
joka törmää autollaan peuraan ties monennenko kerran. On nuotion loimua, mikä
toistuu läpi elokuvan. Se kulminoituu tulipalonäytökseen, jonka keskeen Alvin
ajaa hurahtaa renkaat vinkuen, kun alamäessä Alvin ei saa konettaan pysähtymään.
On pieni kyläkapakka, jossa Alvin voi olutpullon ääressä purkaa ventovieraalle
miehelle tuntojaan. On hiljaisuus, on musiikki, on avarana ympäristössä levittäytyviä
maissipeltoja. On illan hämyä, on ohi vaarallisesti hurahtelevia rekkoja, on
meteliä ja hiljaisuutta. On Alvin, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata
veljensä, jonka kanssa välit ovat menneet selittämättömästä syystä poikki.
…
Salaperäisin asia Alvinin perheen menneisyydessä on
tulipalo, jossa Alvinin tyttären Rosen yksi lapsi sai surmansa. Siihen nähtiin
lapsen äiti syylliseksi siinä määrin, että kunta otti tämän lapset huostaan.
Näin Rose-tytär jäi asumaan kahdestaan aiemmin leskeksi jääneen isänsä kanssa. Amerikkalainen kriitikko on havainnut Rosella
puhevian. Hän on henkisesti häiriintynyt – mahdollisesti kehitysvammainen, joka
keskittyy elokuvan aikoihin vain linnunpönttöjen maalaukseen.
Eräs kriitikko on analysoinut elokuvaa ja päätellyt, että
Alvinille on täytynyt jäädä tulipalon johdosta jonkinlainen syyllisyys. Hän on
saattanut olla osallinen palon syntyyn. Alvin ei enää juo, mutta hänellä on
ollut alkoholiongelma. Olisikohan alkoholilla ollut myös osuutta asiaan. Elokuvan
aikana Alvin juo muutaman olutpullon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksellisia
hetkiä.
Osallisuutta tulipaloon vahvistaa osaltaan sekin seikka,
että tuleen liittyvää symboliikkaa on nähtävissä läpi koko elokuvan. Alvin
istuu hiljaisen ja aution niityn keskellä nuotion ääressä tuijottaen liekkejä
hiljaa. Ajatukset jäävät katsojalle arvailujen varaan.
Rajuin viittaus tulipaloon osuu kohtaukseen, jolloin jyrkässä
alamäessä Alvin menettää ajopelinsä hallinnan ja se syöksyy perävaunuineen
pienen asutuksen keskelle ojaan. Kylän väki on juuri seuraamassa paikallisen
palokunnan järjestämää tulipalon sammutusnäytöstä. Ajopeli rikkoutuu mutta lähistöltä löytyy
korjaamo. Alvinin täytyy soittaa tyttärelleen ja puhelu on erityisen
lämminhenkinen. Kyse on rahasta, jonka Alvin tarvitsee laskunsa maksamiseksi.
Kerroin jo yllä, että elokuvaesityksen alussa olleesta esitelmästä,
jonka piti vanhuustutkija Antti Karisto. Se kesti vain noin varttitunnin mutta oli
ainakin minulle tärkeä ja avartava johdanto itse elokuvaan. Hän toi
mielenkiintoisen näkökulman itse elokuvaan. Oli itse asiassa hyvä ratkaisu,
että puhujaksi oli valittu joku muu kuin itse elokuva-alan asiantuntija. Ilman
tuota johdantoa en varmasti olisi varmaan tätäkään tekstiä voinut luoda.
Karisto mainitsi muutaman elokuvan teemaan liittyvän teoksen ja lisäksi yhden
elokuvankin. Olen niihin vasta hieman tutustunut mutta voin jo todeta, että ne
auttavat syventämään elokuvan nostattamaa aihetta.
Nuo kolme kirjaa ovat seuraavat:
Karin Johannisson: Melankolian
huoneet− Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Atena 2012. (Melankoliska rum)
Lars Svendsen: Yksinäisyyden
filosofia. Docendo 2017. (Ensamhetens
filosofi)
Leif Persson: Matkan
pää. Otava 2011. (Den döende
detektiven)
Kariston mainitsema elokuva on Klaus Rämön uusin filmi
nimeltään Tuntematon mestari. En ole
sitä nähnyt mutta siitä voi lukea vaikka täältä.
Leif Perssonin kirja on dekkari. Tunnustan, että en ole
mikään ruotsalaisten dekkareiden tuntija ja Persson on minulle ollut tähän asti
outo nimi. Tuota kirjaa on kuitenkin ansiokkaasti käsitellyt Anssi Sinnemäki
esseekokoelmassaan Trifonovin syndrooma
(Tamara Press 2017, s. 38-44).
Mainittakoon, että kirja on minulle tuttu Juri Trifonovia käsittelevän
osuuden puolesta. Perssonia käsitteleviin sivuihin älysin tutustua vasta Antti
Kariston puhuttua romaanista. Esseisti on hienosti kiteyttänyt romaanin
perusajatuksen.
,
Tässä yhteydessä lainaan Lars Svendsenin teosta Yksinäisyyden filosofia. Hän kirjoittaa
hyvästä yksinäisyydestä, jota myös runoilijat ja filosofit ylistävät.
”Huono
yksinäisyys on määritelty yksiselitteisemmin kuin hyvä. Huonon yksinäisyyden
ytimessä on puutteen kokemus, kun taas hyvässä yksinäisyydessä on kyse
määrittelemättömästä avoimuudesta erilaisille kokemuksille, ajatuksille ja
tunteille.” (s. 101)
Svendsen toteaa, että hyvään yksinäisyyteen ei tarvitse
liittyä mitään tunnetta, kun taas huonossa yksinäisyydessä mukana on kipua tai
epämukavuutta. Ihmisellä voi olla tarve olla yksin, siitä ei pidä aina kärsiä.
Yksinäisyys kirvoittaa mielen ajatteluun.
Aristoteles on Svendsenin mukaan (s. 104) todennut. että
”kaikista elämänmuodoista paras on kontemplatiivinen eli mietiskelevä elämä,
jollaisen voi saavuttaa yksinäisyydessä.”
Amerikkalaista kirjailijaa ja filosofia Ralph Emersonia (1803-1882)
lainaten Svendsen toteaa, että ihminen oppii tuntemaan itsensä juuri
yksinäisyydessä. Tässä yhteydessä löytyy myös elokuvaan sopiva rinnastus:
”...pelkkä muiden seurasta
vetäytyminen ei riitä, vaan on pidättäydyttävä myös lukemisesta ja
kirjoittamisesta ja oltava yksin tähtien seurassa.” Emerson pitää yksinäisyyttä sekä
väistämättömänä asiana että tilana, johon tulee aktiivisesti hakeutua. (s. 105)
Emersonin mukaan yksinäisyys on tila, johon tulee hakeutua.
Me tarvitsemme muita ihmisiä, mutta ”kohtaamisemme heidän kanssaan ovat aina
ohimeneviä”. Se on hetkellistä yhteyttä, Yhdessäolo toisten kanssa ei ole se olennainen
asia, vaan vetäytyminen yksinäisyyteen., sillä se vie ihmistä eteenpäin.
Jatkan vielä Svendsenin kirjan pohjalta. Vaikka nykyisin ihminen voi olla fyysisesti yksin, hän on
todellisuudessa yhä harvemmin yksin. Sähköiset viestimet ovat jatkuvasti
seurana. Pelkkä puhelin tai tekstiviesti ei enää riitä. On facebook, twitter,
whattsapp ja paljon muuta. Hyvään yksinäisyyteen on nykyisin vaikeaa päästä.
Täytämme sen jättämän aukon sosiaalisuudella. Huonoa yksinäisyyttä emme ehkä välttämättä
koe, mutta tuolloinkin hyvää yksinäisyyttä on niukalti. Se on ongelmamme.
Kaikkialta nouseva meteli tukahduttaa ajatuksemme. Vastikään juttelin asiasta erään puolitutun
kanssa. Hän kaipaa kovasti hiljaisuutta ja olisi jopa valmis muuttamaan
pohjoisimpaan Lappiin. Lapin tuntureiden
tenho vetää monia puoleensa. Siellä olen
itse viimeksi kokenut täydellisen hiljaisuuden. Valitettavasti sitäkin
muistellessani minun on palattava nuoruusvuosiini.
Yksinäisyydestä on kuitenkin oltava tie takaisin muiden
seuraan. Se on hyvää yksinäisyyttä.
Tutkimuksin on soitettu, että nykyihmiseltä puuttuu kyky
olla itsekseen. Kaikki riippuu itseriittoisuudesta. Osaammeko tulla toimeen
omillamme, muihin nojaamatta? Olemme kai yhä enemmän tarrautuneet muihin.
Omilleen nouseminen voi vaatia ylivoimaisia ponnisteluja.
Johdantoesityksessään Karisto nosti Svendsenin kirjasta kontemplatiivisen ikääntymisen
käsitteen. Hän tarkoittaa sillä sitä, että ikääntymisen myötä ihmisille on
kehittynyt sisäistä viisautta. He osaavat
elämänkokemusten myötä jättää tietyt asiat omaan arvoonsa. Asioihin tulee
suhteellisuudentajua ja syvyyttä, he oppivat erottamaan olennaisen
epäolennaisesta.
Tähän yhteyteen Karisto nostaa Alvinin hahmon. Hän pystyy tarkastelemaan
nuoruutensa tekemisiä syvemmin. Tähän kontekstiin liittyen saa erityisen
syvyyden Alvinin vastaus erityisen merkityksen, kun pyöräilijäseurueen jäsenet
kysyvät tältä, mikä on vanhuudessa pahinta. Alvin toteaa lyhyen lakonisesti: kun
muistaa, mitä oli olla nuori. Nuoruudessa on paljon sellaista, mitä vanhempana
ei enää arvosta ollenkaan.
Toki vanhuudella on myös haittansa, joista päällimmäisenä
sairaudet ja vaivat. Alvinin hahmossa se näkyy erityisen selvästi. Hän pystyy
tuskin liikkumaan. Mutta toisaalta hän on vapaa toimimaan, hän elää aktiivista
elämää. Ja Karistoa myötäillen tai ehkä mukaillen voi todeta, että myös
melankolia kuuluu vanhuuteen. Se ei ole kuitenkaan välttämättä pelkkää
masennusta. Siihen liittyy viisautta. Vanhan ihmisen mentaliteetista huokuvan
surumielisyyden ymmärtää. Hän tajuaa oman rajallisuutensa, sillä kohta elämä
loppuu. Siitä tunnosta nousee aivan erityinen elämänvoima.
Alvin Straightin hahmon rinnalle voi asettaa Klaus Rämön uutuuselokuvan
päähenkilön, taidekauppias Olavi Launion, kuin myös Leif Perssonin dekkarista (Den döende detektiven) epäterveellistä
elämää elävän poliisin Lars Martin Johanssonin, joka on vastikään eläköitynyt
mutta jaksaa vielä nousta tutkimaan juridisesti jo vanhettunutta elämänsä
viimeistä rikosjuttuaan – pikkutytön raakaa raiskausta ja murhaa. Siinä paha
saa lopulta palkkansa.
Loppusanoiksi palaan vielä elokuvaan. Alvin on ristiriitainen
hahmo. Hänen itsepäisyytensä ja äksyytensä tulee kyllä esille. Paksunahkainen
jurrikka hän on mutta toisaalta elokuva paljastaa hänen toisen puolensa. Kuten Karisto totesi, hän ei ole mikään
pullistelija. Hän osoittaa muuttumiskykynsä ja herkkyytensä. Hän on vaatimaton
ja inhimillinen. Hänestä löytyy romantiikkaa ja lämpöä. Se näkyy myös suhteessa
henkisesti sairastuneeseen tyttäreen. Elokuvan ihmiset ovat aitoja ja
todellisia. Kaikkinainen imelyys on poissa. Ei heitä surkutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti