Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Venäjän tie ja suunta

Иноземцев, Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века. Альпина, Москва 2019.

(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21. vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)

Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät kuitenkaan toivottomat. 

Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta.  Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia, mutta se ei ole nyt päätavoite.

Mietin pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa. Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun. 

Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin varrella sijaitsevasta Dom Knigi -kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni.  Ainakin olen uskonut, että siellä on myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä teoksia.

 

Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa

Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen olen kopioinut täältä,  videokatsauksen johdantotekstistä:

”Inozemtsevin kirja on peilikuva Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään, paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”

Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut Gleb  Pavlovski. Häneltä tulee painavaa mutta liioittelematonta vuodatusta:

”Vladislav Inozemtsev osoittaa ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi, mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”

Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”.  Toisaalta välillä tekstistä löytyy valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä. Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa (katso täältä), jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.  

Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu.  Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi, huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen” liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.

Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia. Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle pohdinnalle on tilaa.

Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä. Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita ja toimintaa.  Vaikka historiallisia juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.

Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä pelkkää myönteistä.  Hän ei tunnu näkevän kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa.  Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.

Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä, ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi pääsee kukoistamaan.

…

Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.  Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä

Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli.

Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka Korpela teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio kasvoivat erilleen.  Siellä luotiin poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.

Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina – jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.

Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle muotoutunutta historiallista perintöä.

Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.

Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen. Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin, kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui 30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada suuren Tšingis-kaanin ominaisuuksia.

Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.

…

Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta

Katse Kremlin muurien sisäpuolelle

Valtiokäsityksestä

Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä suoraa rinnastusta.

Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan maallista ja monitasoista.

Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli eräänlainen yhteishallinto eli symfonia (Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.

Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.

Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille, etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin asema) säilyy entisellään.

Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole voinut olla todellinen vallankäyttäjä.

Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri.

Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.

Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi.  Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.

Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”

Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä hallitsija vallasta ja purkaa hallinto. 

Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.

Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia. Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla kuin Venäjän valtiokäsityksessä?

…

Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi liioitellusti todeta.

Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä, toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926 peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion.  Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa? 1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna 1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.

Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle.

Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua, kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.

Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin se on hämmästyttävän alhainen.  Tekijä tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.

Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.

Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy. Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan. 

Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa tuntuu löytyvän.

Kun valtiota ohjaa vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin. Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut kansalaisvapauksiin.

Moskova lumisena talvena

….

Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä.  Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’) ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.

Lahjukset ovat pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa pienellä voitelulla.

Korruptio kuuluu puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua. Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden finanssivirtoja.  Venäjän kaltaisessa valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”, joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa tapauksen. 

Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat. Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän lähemmin tuntevat muistavat, kuinka  tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität – Effizienz). Kun lännessä tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin. Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus. Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.

Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.

Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän, koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana. Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu.  Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi, mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys. Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.

Miksi modernisaatio ei ole onnistunut?  Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.

Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut. Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene. Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe Kiinaa sopivaksi kumppaniksi.  Siellä tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä tulokseen ole päästy.

Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille. Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa. Kiina siinä on kylläkin onnistunut.

Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja ammattitaidon suhteen.  Hän antaa lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.

Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta. Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.

Lopuksi

Moskovan Kreml

 Kun kerran käytän juttuni otsikossa tie-vertausta, niin käännetään vielä lopuksi katse horisonttiin ja vilkaistaan, mitä siellä voisi pilkahtaa. Kirjoittajalla on löytänyt historiasta mielenkiintoisen vertailukohdan: Weimarin tasavallan 20-luvun lopun Euroopasta. Rinnastus koskee nimenomaan aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla. Tuolloin hehkutettiin Euroopassa innostuneena, että viimeinkin Venäjästä on tulossa ”normaali” valtio. Markkinoiden uskottiin avautuvan ja maahan alkoi virrata tukea. Samanlaista innostusta tekijän mukaan oli huomattavissa myös Saksan kehityksen suhteen 20-luvulla.

Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä. Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset, jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.  Uudistuminen on välttämätöntä ja sen myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.

Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava väylä. 

 

Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa