Ylösnousemus, Leo Tolstoi

Лев Толстой: Воскресение, 1899.  (Leo Tolstoi: Voskresenije)

Leo Tolstoi: Ylösnousemus, suom. ja esipuhe Lea Pyykkö. Viides painos, 2007.

Tolstoin Ylösnousemus - venäläisen pokkarijulkaisun kansi

Ylösnousemus kuuluu Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ohella Leo Tolstoin (1828 - 1910) suurromaaneihin. Se muovautui lopulliseen muotoonsa kymmenen vuoden kuluessa. Tuolloin kirjailija oli henkisen murroksen läpikäytyään ehtinyt jo välillä luopua laajemmasta proosatuotannosta painopisteen ollessa maailmankatsomuksellisissa ja yhteiskunnallisissa teksteissä. Ainakin vanha kiistakumppani Ivan Turgenev elämänsä loppuvuosina 80-luvulla tehdessään miehen kanssa sovintoa suositteli häntä palaamaan proosan pariin, mikä sittemmin toteutui. Kun romaanin lopulta valmistui, Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosista. Kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Sairaudet olivat musertamassa miestä. Ei uskottu, että hän kykenee luomaan noin laajaa yhtenäistä taideteosta. Eikä teos jäänyt miksikään joutsenlauluksi.  Mies sinnitteli venäläisen yhteiskunnan omanatuntona vielä kymmenisen vuotta.

Edellisessä kirjoituksessani (täällä) tutkailen kahden kirjailijamestarin Leo Tolstoin ja Anton Tšehovin keskinäistä vuorovaikutusta ja näkemyseroja. Nykyistä aihettani aloin oikeastaan valmistella jo ennen sitä, mutta niin vain kävi, että elämä romaanin ja sen kirjoitusprosessin ympärillä alkoi kiinnostaa enemmän. Olen aiemmin kirjoittanut Tolstoin nuoruusvuosista (https://perttueemeli.blogspot.com/2019/01/nuori-tolstoi-kaukasiassa-krimin.html ). Siihen nähden nyt on kyse jonkinlaisesta jatko-osasta, vaikka väliin jää kirjailijan kaunokirjallisen tuotannon luovin kausi.

Idea romaaniin tuli Tolstoin ystävältä tuomari A.F. Konilta. Hän kertoi tositarinan väärin perustein tuomitusta naisesta. Hän alkaa kehitellä tarinaa ja kirjoitusprosessi kestää lopulta kymmenen vuotta. Romaani sai jo ennakolta kansainvälistä huomiota, kun Tolstoi julkaisi välillä romaanista viimeistelemättömiä osia kerätessään rahaa duhoborien uskonlahkon auttamiseksi. Tsaarin hallinto oli vaatinut lahkon miehiä asepalvelukseen. He kieltäytyivät. Hallinto teki kompromissin. Täydellistä väkivallattomuutta edustavat uskonlahkon jäsenet pääsisivät poistumaan maasta, kun Kanada oli korvausta vastaan lupautunut ottamaan heidät vastaan. Siitä kerron lisää alempana.  

Romaanin vaikutus tuon ajan Venäjällä on kiistaton. Se oli kirjailijan elinaikana hänen luetuin teoksensa. Sitä on luonnehdittu 1800-luvun ”viimeiseksi romaaniksi”, minkä yhteydessä viitataan sen eittämättä tilitykselliseen luonteeseen mutta myös ikkunana uudelle vuosisadalle.  Valtakunta alkoi murentua sisältäpäin, alkoi tulla tilaa uusille voimille.  Myöhemmin Venäjällä alkoi muutoksen virta, joka lopulta johti tsaarin vallan kaatumiseen ja kuohui vallankumoukseksi. Tolstoi ei hyväksynyt väkivaltaa missään muodossa. Vallankumouksellista toimintaideaa hän vastusti, mikä tulee ilmi myös Ylösnousemuksessa. Romaanista löytyy sosialismia ajavan vallankumouksellisen prototyyppi, jolle Tolstoi antaa vahvasti ironisen käsittelyn. Sitten kuitenkin kävi niin kuin kävi. Hirmuvalta voitti. Yhteiskunnan myllerryksessä tolstoilaisuuden aate mureni jääden kyllä ihmisten sydämiin muistoksi ja muistutukseksi.  Tolstoin henkiselle perinnölle jäi uudessa neuvostoyhteiskunnassa oma tilansa. Kaikkea ei ryövätty. Onneksi Lenin kuului Tolstoin arvostajiin.

…

Ensin kerron muutaman sanan Leo Tolstoin henkisestä murroksesta ja hänen eettis-uskonnollisesta filosofiastaan. Suomentaja Lea Pyykkö korostaa esipuheessa, että romaanin nimi johtaa harhaan. Kyse ei ole suoranaisesta viittauksesta Jeesukseen ja pääsiäisyön tapahtumiin. Sanalla on venäjän kielessä sivumerkitys, joka tarkoittaa käännekohtaa elämässä, henkistä heräämistä. Tolstoin aatteen merkittävin suomalainen seuraaja Arvid Järnefelt loi kirjasta ensimmäisen suomennoksen. Se on suppeampi versio, koska kun hän ryhtyi työhön, romaani ei ollut kokonaisuudessaan vielä valmistunut. Hän käänsi romaanin otsikon suoraan, jättäen siihen niin ollen raamatullisen viitteen. Pyykön mukaan hän luonnollisesti tajusi, että kyse on henkisestä uudistumisesta. Järnefelt oli kuitenkin julkaissut itse vuonna 1894 teoksen Heräämiseni, jossa hän kertoo omasta kääntymyksestään tolstoilaisuuteen. Pyykkö arvelee, että tuo seikka on saattanut vaikuttaa kirjailijan ratkaisuun. Kirjailija ei halunnut mitään epäsuoraakaan viittausta omaan tunnustukselliseen teokseensa.

Ennen kuin menen romaaniin, kerron vielä hiukan Tolstoin omasta henkisestä heräämisestä ja uskonnollisfilosofisesta ajattelusta.  Lähteenäni ovat tutkija Boris Proskudinin nettiluento youtubessa ja Orlando Figesin teos Venäjän kulttuurihistoriasta (lähde alla). Tolstoi koki murroksen 70-luvun lopulla ja sitten alkoi pitkä etsintä. Hän pohti, oliko hän luonut perheen ihan turhaan. Hän menetti elämänhalunsa ja suunnitteli itsemurhaa mutta ei siihen vajonnut. vaan alkoi pitkä prosessi. Hän oli ollut ateisti mutta aloitti oman elämäntarkoituksen etsintänsä kirkosta. Hän eristäytyi pohtimaan tilaansa Optinan luostariin Keski-Venäjällä. Tiettyihin kirkon sakramentteihin hän ei voinut uskoa. Hän löysi vastauksen Jeesuksen vuorisaarnasta. Siitä tuli hänen kompassinsa. Hänen uskonnollisen oivalluksensa johtopäätökset näkyvät hänen poliittisissa kannoissaan.  Lopullisen ratkaisunsa hän kirjoitti sanoiksi vuonna 1884. Tuolloin ilmestyi teos Mitä on uskoni (В чём моя вера, suom. 1907), julkaistu suomeksi uudelleen toimitettuna 2019. Sitä ennen oli ilmestynyt teos Tunnustuksia (Исповедь 1882), jonka Eero Balk on suomentanut tuoreeseen kielelliseen asuun vuonna 2012.

Boris Proskudin valaisee nettiluennossaan Tolstoin aatteellista perustaa. Hän nostaa Jeesuksen vuorisaarnasta Matteuksen evankeliumin viidennestä luvusta  esille kohdan jakeesta 38 eteenpäin:

”Rakastakaa vihamiehiänne. Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta…”

Prokudinin mukaan Tolstoille lause ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” ei ollut mikään metafora tai symbolinen viite, vaan hän otti sen aivan konkreettisena totena ja elämänohjeena.  Se ei siis Kristuksen opetuksessa merkinnyt mitään ihmisen sisäistä myötäelämistä, vaan suoraan sitä, että jos haluaa olla Jeesuksen oppilas, niin EI saa vastustaa pahaa eikä tehdä sille vastarintaa.

Tolstoi ymmärsi Jeesuksen sanat myös niin, että ei ylipäänsä pidä tukea sellaista instituutiota, joka ylläpitää väkivaltakoneistoa, esimerkiksi armeijaa tai poliisia tai muita turvallisuudesta huolehtivia organisaatioita. Sama koskee myös oikeuslaitosta. Hänelle siis kehotus ”Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi” ei rajoitu pelkkään henkilökohtaukseen herjaukseen, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen sanoma.

Tolstoille vuorisaarna ei ollut pelkkä eettinen ohjeisto vaan konkreettinen sosiaalinen koko yhteiskuntaa koskeva käytännön ohjelma ja elämänohje.

…

On kai aiheellisesti todettu, että romaani ei yllä kirjailijan kahden muun suurromaanin tasolle. Minunkin lukuprosessini aikana se tuntui turhan rönsyilevältä, ja siinä on hieman keinotekoisuuden makua. Yhtä kaikki se herätti ilmestyttyään myös kansainvälisesti laajaa kiinnostusta ja yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan se lienee Tolstoin merkittävin kaunokirjallinen teos.  Omalta kohdaltani jälkeenpäin romaania punnitessani olen paljon myötäsukaisempi. Kirjailijan tyylissä on omat haasteensa. Lauserakenteet välillä uuvuttavat, henkilöiden kirjo saa pään sekaisin. Lukemisen edetessä romaani imaisee kyllä lukijansa mukanaan. Sanoma kirkastuu. Tämän rinnalla Sota ja rauha on minulle todellinen koettelemus.

Romaanin ytimessä on useiden valitusten jälkeen voittoisasti päättynyt oikeustaistelu, mutta ohessa on myös tolstoilainen näkökulma aikansa yhteiskuntaan. Aikamoinen määrä henkilöhahmoja romaanissa tulee vastaan, vangeista ja kurjissa oloissa kituuttavista talonpojista enemmän tai vähemmän omassa asemassaan prameileviin virkamiehiin ja herttaisiin aatelisrouviin.  Kohtaapa siellä jopa kristillistä sanomaa julistavan ”maallikkosaarnaajan”, joka tosin esiintyy ylhäisön seurapiirien vierailevana tähtenä, ei sellaisena sananjulistajana kuin olemme koto-Suomessamme historiassa tottuneet kohtaamaan. 1800-luvun lopun Venäjä avautuu laajassa moninaisuudessaan. Kuvaus tuon ajan yhteiskunnasta on romaanin vahvuus.

Kaksi henkilöä on kuitenkin ylitse muiden. He ovat ruhtinas Dmitri Nehljudov ja Jekaterina ”Katjuša” Maslova. He kokevat omalla tavallaan romaanin nimen viittaaman henkisen heräämisen. Nehljudov on tavallaan Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa tarpeen löytää elämälleen mielekkyyttä. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa näin hänen elämänsä alamäen. Romaanissa seurataan Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Parin tiet lopulta erkanevat. Maslova löytää vankileiriltä elämänkumppaninsa. Hän vapautuu, kun ylimmässä oikeusasteessa valitus hyväksytään, mutta jää Siperiaan miehensä tueksi. Molemmille tulevaisuus näyttää avautuvan kohti uutta. Toivon valoa löytyy.  Ymmärrän kuitenkin, että myös Tolstoi olisi halunnut kirjoittaa romaaniin jatko-osan. Lukija jää pohtimaan sekä Maslovan että Nehljudovin tulevia koettelemuksia.

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että Anton Tšehov ei pitänyt Nehljudovin ja Maslovan suhteen kuvauksesta eikä liioin romaanin loppuratkaisusta, joka on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Se ei ole mikään ihme. Jonkin verran kiiltokuvamaisuutta tuossa on. Mielestäni kyllä Nehljudovin muu toiminta, kuten keskustelut maaseudun talonpoikien kanssa on hieno näkökulma tuon ajan todellisuuteen. Varsin kiintoisaa on myös Maslovan elämä vankilassa, siellä kohdatut henkilöhahmot ja heidän suhteensa, kauniin naisen kohtaama seksistinen asenteellisuus. Kaikki tuo avaa uuden puolen aikansa venäläisestä yhteiskunnasta. Mieleeni on jäänyt myös Nehljudovin asenteellinen harha. Maslova joutuu väärinkäytöksen uhriksi, ja kun Nehljudov saa kuulla siitä vankilan henkilökunnalta, hän ottaa hänelle tapahtumasta esitetyn version heti todesta. Todellisuus oli kuitenkin muuta. Maslova oli joutunut puolustamaan omaa koskemattomuuttaan vankilan henkilökuntaan kuuluvaa miestä vastaan. Nainen kokee pettymyksen mutta vaikenee. Hänen suhteensa Nehljudoviin horjuu. Rakkauttakin on ilmassa. Lopulta hän kuitenkin valitsee oman tiensä, mihin toki vaikuttaa monia seikkoja.

Nehljudovin oma avoimuus ja vilpittömyys on ihmissuhteissa koskettava. Hän haluaa kasvaa ja uudistua. Se jää romaanista näkyvästi esille.

Romaanissa on myös tärkeä sivujuoni. Nehljudov on valtavan omaisuuden perinyt nuori mies, joka löytää elämälleen uuden sisällön. Hän haluaa toteuttaa omistamillaan alueilla kyläyhteisössä maareformin, luovuttaa viljelysmaat kyläläisten omistukseen ja hallintaan. Se tuntuu välillä toivottomalta kamppailulta mutta hän pyrkii sitkeästi päämääräänsä.

Menen vielä tarinan taustoihin. Nehljudov tapaa Maslovan ensi kerran vieraillessaan opiskelijana tätiensä kartanossa maaseudun rauhassa. Hän tapaa siellä taloon otetun kasvattitytön Katjušan, joka toimi talossa puolittain palvelijattarena.  Tämä on tuolloin 16-vuotias kaunotar. Tyttö rakastuu lopputyötään valmistelevaan komeaan nuorukaiseen ja ihastuminen on molemminpuolista. Nehljudovilla on elämässään suuria ihanteita ja hän haluaisi niitä toteuttaa elämässään. Kaikki jää kuitenkin puolitiehen. Muutaman vuoden kuluttua asepalveluksessa ollessaan hän poikkeaa tätiensä luona uudestaan. Tällöin suhde Katjušan kanssa etenee intiimiksi. Mies kokee vietelleensä tytön ja lähtöpäivänä hän omaatuntoansa rauhoittaakseen antaa tälle sadan ruplan setelin. Tyttö jää kyllä miehen mieleen mutta unohtuu ajan myötä. Hän kotiutuu armeijasta luutnanttina ja elää jonkinlaisessa henkisessä murroksessa. Kuluu useampi vuosi ja oikeuden valamiehistössä toimiessaan hän sitten yllättäen kohtaa Maslovan uudelleen. Tämä on kahden muun henkilön kanssa tuomittuna kavalluksesta ja taposta.

Paljon oli Katjušalle ehtinyt tapahtua. Hän tulee raskaaksi, jättää lähinnä häpeän vuoksi tätien talon, joutuu heitteille. Katjuša synnyttää lapsen, antaa sen pois. Vauva viedään orpokotiin, jossa sen sitten kerrotaan kuolleen. Nainen menettää lopullisesti otteen yhteiskunnasta ja vajoaa prostituutioon. Sitten vuosien jälkeen Nehljudon ja Maslova kohtaavat yllättävästi oikeudessa. Maslova on syytettyjen penkillä. Hän ei tunnista entistä rakkauttaan. Se aika on jäänyt taakse. Miehen muistot heräävät. Oikeus katsoo naisen syylliseksi, Nehljudov tajuaa, että tosiasiassa nainen on syytön. Miehen elämässään tapahtuu käänne. Hän haluaa pelastaa Maslovan. Siitä tulee pitkä tie. 

Valamiehistössä Nehljudov ei kykene puolustamaan Maslovaa, koska pelkää tulevansa ilmi menneisyyden suhteesta. Muotovirhe saa aiheen tuomion korjaamiseen. Siinä hetkessä se on kuitenkin liian myöhäistä,. Alkaa pitkä prosessi, valitusten kierre oikeuden tasolta toiseen. Lopulta kun toivo on jo lähes menetetty, korkein instanssi peruu tuomion. Maslova vapautuu mutta siinä vaiheessa vankilat ja pakkotyö Siperiassa oli jo tullut naiselle tutuksi. Kierre oli alkanut, tulevaisuus oli käytännössä tukossa.

Nehljudovin avioliittotarjouksen nainen torjuu. Aluksi se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Sittemmin suhde mieheen tiivistyy.  Lopulta syttyy jopa rakkaus mutta nainen pelkää, että aivoliitosta tulisi miehelle vain vaivaa. Hän ei halua aiheuttaa pettymystä ja siksi hän valitsee toisen tien. Lisäksi hän haluaa myös pitää kiinni itsenäisyydestään. Nehljudov on kasvanut henkisesti siinä määrin, että älyää olla painostamatta naista ratkaisuun.  Vapautumisen tunne jää elämään. Molemmille löytyy oma tiensä. Mihin se sitten johtaakaan, sen romaani jättää avoimeksi.

….

Yllä totesin, että Tolstoi sai aiheen romaaniinsa tuomariystävänsä A.F. Konin kertomasta oikeustapauksesta. Totesin myös, että ruhtinas Nehljudovin hahmossa on ainakin jonkin verran Tolstoita itseään. Esimerkiksi kun hän harrasti seksiä kauniin uhkearintaisen Katjuša Maslovan kanssa, hän oli asepalveluksessa ja oli saanut luutnantin arvon. Tolstoi itse värväytyi nuorena armeijaan ja nousi siellä luutnantiksi. Tuolloin hän itse eli huikentelevaa elämää. On siis ilmeistä, että romaani on Tolstoille itselleen ollut ainakin jossain määrin itsetilitystä ja siksi jokin sisäinen puhdistautumisen pakko on ajanut häntä ryhtymään romaanin tekoon. Siihen nimittäin viittaa myös Tolstoin vaimo päiväkirjoissaan. Hän toteaa, että Tolstoi oli tehnyt nuorena raskaaksi erään kartanon sisäkön, mistä hän tunsi omantunnon tuskia.   

Tolstoin oikeuslaitokseen ja oikeudenistuntoihin liittyvä sarkasmi ja ironia on merkillepantavaa. Rikosten käsittely oikeudessa on kuin teatteria. Mitättömiä asioita pyöritellään, minkä myötä sitten joku elämässään heitteille jäänyt henkilö saadaan surutta vankeuteen. Asioiden taustat ovat yhdentekeviä. Inhimillisyys on tipotiessään. Pääasia on saada vietyä näytös loppuun ja viranmaiset saavat kiillotettua omaa statustaan.

Sama henki on myös aivan toisessa yhteydessä, kun Tolstoi intoutuu Vankilan jumalanpalveluskuvauksessa ironisoimaan kirkon käytäntöjä. Sen huomasi ja siitä pelästyi aikanaan myös ortodoksinen kirkko ja valtionhallinto. Häntä vastaan hyökättiin, ja hän joutuikin eroon kirkon yhteydestä.  Siihen toki vaikutti Tolstoin toiminta kokonaisuudessaan.

Myös Tolstoin vaimo Sofia käsittelee päiväkirjoissaan vaivautuneena tuota jumalanpalveluskohtausta. Lisäksi muutamissa kohdissa vaimo valittaa sitä, kuinka julmasti Leo Tolstoi tuomitsee kirkon toiminnan. Hän itse piti miehestään poiketen yhteyden kirkkoon ja puolustaa kirkon toimintaa.

Tutkaillaan Sofia-vaimon päiväkirjaa tarkemmin.  Seuraava merkintä on tammikuusta 1899. Hän kertoo kirjoittavansa puhtaaksi Leo Tolstoin tekemiä korjauksia oikovedokseen:

”…tunsin vastenmielisyyttä sitä tarkoituksellista kyynisyyttä kohtaan, jolla hän kuvaa ortodoksista jumalanpalvelusta. Esimerkiksi pappi ojensi kansaan päin kullattua ristinmuotoista esinettä, jossa oli hirsipuun sijasta mestattu Jeesus Kristus. Ehtoollisviiniä hän nimittää litkuksi. Se on koppavaa kyynisyyttä, uskovien ihmisten tökeröä ärsyttämistä. Minusta se on vastenmielistä.” (26. tammikuuta 1899)

Tuo kohtauksen jumalanpalveluksesta on pannut myös suomentaja Lea Pyykkö merkille kirjoittamassaan suomennoksen esipuheessa.  Hän toteaa:

”Tolstoin kuvaus vankilan kirkonmenoista on ironiassaan suorastaan herjaava. Visuaalinen vaikutus on niin voimakas, että lukija saattaa kuvitella itse nähneensä kaiken. Hän miltei tuntee suussaan viiniin kastetun leivän maun.”

Olen suomentajan kanssa samaa mieltä. Kohtaus on oivallisesti kuvattua, osuvaa ironiaa. Aviomiehen vakaumuksesta huolimatta hartaaksi ortodoksiksi jäänyt Sofia-vaimo ei siitä pitänyt. Hänestä se oli turhanpäiväistä herjausta, mutta hän kuitenkin kunnioitti miehensä ratkaisua eikä rohjennut ruveta asiasta avoimesti protestoimaan.

Litku-sanaa en itse löydä käytössäni olevasta alkukielisestä versiosta enkä liioin Pyykön suomennoksesta. Ei se ole mikään ihme, sillä vaikka sensuuriviranomaiset ovat saattaneet varoa kajoamasta liikoja Tolstoin teksteihin, niin kyllä muutoksia on jouduttu tekemään. Kohtausta lienee kirkon edustajien mieliksi kaunisteltu. Vaimon päiväkirjassa on vuodelta 1910 kohta, jossa tämä on parin apulaisensa kanssa tekemässä sensuuriviranomaisten vaatimia korjauksia valmisteilla olevaan uuteen painokseen Ylösnousemuksesta. Minulle on epäselvää, mitä muutoksia tekstiin on tehty.

Sensuroitu versio voi joskus jäädä huomaamatta elämään. Esimerkiksi minulle on tullut vastaan melko tuore painos Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta, josta puuttuu Neuvostoliitossa alkuvuosina erästä yksittäistä ohjausta varten poistettu kohta. Kyse on julkaisijan huolimattomuudesta.

Todettakoon vielä, että teoksen puhtaaksi kirjoittamiseen tuntui osallistuneen koko perhekunta, oma vaimo tietysti etunenässä. Tolstoin kirjallinen tuotanto oli siinä mielessä perheen yhteinen projekti. Perheen sairastelevaa patriarkkaa pyrittiin auttamaan ja tukemaan.

Tolstoi suunnitteli teokselle jatko-osaa. Bykovin mukaan sellaisia ajatuksia hän esitti vuonna 1903, 1907 ja vielä viimeisenä elinvuotenaan 1910. Bykov arvelee, että hän ei ryhtynyt työhön, koska Anton Tšehovilta oli jo vuonna 1896 ilmestynyt pitkä novelli – tai oikeastaan pienoisromaani – Elämäni, jonka päähenkilö oli ”hurahtanut” tolstoilaisuuteen. Tuskinpa se on voinut olla ainakaan ainoa syy, koska teos on kovin eri luonteinen. Jatkuvat terveysongelmat veivät mieheltä varmasti voimia.

Ylösnousemuksen jälkeen

Leo Tolstoi - Mihail Zygarin teoksen kuvitusta

Romaani aiheutti venäläisessä yhteiskunnassa kohun. Kohua Tolstoin ympärillä oli toki ollut jo aiemmin, mutta romaaninsa ansiosta mies sai myös kansainvälistä huomiota. Romaania luettiin ja kansan riveissä teos sai huomiota. Kansalaiset kirjoittivat Tolstoille kokemistaan hallinnon ja oikeuslaitoksen väärinkäytöksistä. Tuona aikana puhuttiin, että Venäjällä oli kaksi tsaaria Nikolai II ja Leo Tolstoi. Kun maassa epäjärjestys lisääntyi, niin voi vain päätellä kumman asema oli enemmän vaakalaudalla.

Tolstoin suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla lisäsi myös duhoborien uskonlahkon tapaus. Se käytiin 1890-luvulla ja oli varsinainen voimainkoitos Tolstoin ja Venäjän hallinnon välillä. Duhoborit olivat historian saatossa asettuneet asumaan Kaukasukselle paikallisten vuoristokansojen keskuuteen. Käytännössä heidät oli sinne karkotettu Nikolai I:n hallintokauden aikana. He olivat menestyneet siellä ja joutuneet myös paikallisten kansojen kanssaryöstelyn kohteeksi. Kun sitten vuosisadan lopulla yleinen asepalvelus tuli voimaan myös Kaukasuksella, noustiin liikkeessä vastahankaan. Liike otti tiukan kannan aseiden käyttöä vastaan, keulamieheksi tuolloin noussut P. Verigin vangittiin ja silloin myös Tolstoi kiinnostui asiasta. Hän kävi vuonna 1893 tapaamassa Veriginiä Solovetskin vankityrmässä. Tolstoin arvovalta ei riittänyt miehen vapauttamisen mutta Tolstoi ei antanut periksi. Lopulta hänen myötävaikutuksellaan päästiin sopimukseen. Lahkon jäsenille annettiin mahdollisuus emigroitua ja Kanadan hallitus suostui vastaanottamaan ryhmän, mutta vaati siitä korvauksia. Tolstoi keräsi suuren osan rahoista, pääosin ne saatiin, kun Tolstoi ryhtyi myymään katkelmia vielä viimeistelemättömästä Ylösnousemus-romaanista. Myös Englannin kveekarit olivat ottaneet duhoborien asian ajaakseen. Siellä tukena oli Venäjältä karkotettu Tolstoin aatteellinen tukimies Vladimir Tšertkov. Kun vaadittu summa oli vuonna 1898 saatu koottua, duhoborit pääsivät lähtemään kohdemaahansa.

Tolstoi näytti tuossa prosessissa voimansa ja sen ja myös muiden ulostulojensa kautta sädekehä hänen ympärillään kirkastui. Kansan keskuudessa hänen suosionsa nousi.

Journalisti Mihail Zygar’ käsittelee teoksessaan ”Imperiumin on kuoltava” muiden muassa myös Leo Tolstoita. Hän toteaa, että 1900-luvun alussa Tolstoin asema oli poikkeuksellisen vahva. Zygarin mukaan hän ei ollut lain ulkopuolella vaan lain yläpuolella. Se kuvaa ajan ristiriitaista henkeä. Tolstoita pelättiin ja siksi kunnioitettiin. Valtion hallinto ja kirkko eivät voineet hyökätä häntä vastaan, koska se olisi ollut valtiolle tuhoksi.

Kirkon piirissä toimi Pyhän synodin yliprokuraattorina Konstantin Pobedonostsev (1829-1907). Hän oli hyvin vaikutusvaltainen konservatiivinen vaikuttaja, joka kuului edellisen tsaarin Aleksanteri III:n lähipiiriin. Pobedonostsevin aatteellisena ohjeena oli se, että sivistys lisäsi liberaalien voimien asemaa ja sen myötä myös vallankumouksen uhkaa. Siksi sitä oli parasta vastustaa.

Pobedonostsev kävi arvovaltasotaa liberaaleja voimia ja myös Tolstoita vastaan. Aleksanteri II:n valtakauden aikana Tolstoi oli eräänlainen persona non grata. Hänen toimintaansa ei puututtu. Sen sijaan Nikolai II:n aikana tilanne kehittyi toiseen suuntaan. Kun kirkko pohti suhdettaan Tolstoihin, niin Pobedonostsev oli siinä keskeinen henkilö. Kirkko ei virallisesti julistanut Tolstoita ”pannaan”. Hänen vain todettiin luopuneen oikeasta uskosta ja sen vuoksi häntä vaadittiin katumaan tekosiaan. Ns. pannaan julistus olisi merkinnyt hänelle jonkinlaista uhrin asemaa ja kirkon piirissä sitä erityisesti pelättiin, sillä sen katsottiin vain nostavan Tolstoin suosiota.  

Vuoden 1905 tammikuussa maan älymystö suuttui, kun työläisten mielenosoituskulkue joutui virkavallan aseellisen väliintulon kohteeksi. Keskiluokka (luova luokka ”creative class”) vaatii yleisiä vaaleja, parlamentin luomista, sananvapautta, yhdenvertaisuutta lain edessä. Myös Tolstoin vaimo Sofia Tolstaja kauhistelee päiväkirjassaan virkavallan toimia.

Zygar toteaa, että vaatimukset kasvoivat ja valtio joutui tekemään myönnytyksiä. Toiveet uudistuksista nousivat pintaan. Aluksi vallanpitäjät antoivat ymmärtää, että he ottavat protestoijien vaatimuksista vaarin ja ryhtyvät uudistuksiin. Mutta vähitellen käy ilmi, että lähes kaikki lupaukset jäävät toteuttamatta. Optimismi muuttui pettymykseksi. Maassa alettiin kiristää ruuvia. Alettiin yhä laajemmin tajuta muutoksen välttämättömyys.  Zygarin mukaan vuosia 1905-1914 on nähty Venäjän historiassa toisaalta toiveita herättävänä, toisaalta synkkien vainojen vuosina, jossa oikeuden mielivalta ja vallan väärinkäyttö kukoistivat. Vaadittiin kovempia rangaistuksia niille kulttuurin alalla työskenteleville, jotka halveksivat vallan edustajia tai uskovaisten tunteita.

Tuo yhtäältä toiveikas ja toisaalta toivoton aika päättyi odottamatta, kun maailmansota syttyi. Sota sinällään ei ollut Zygarin mukaan Venäjälle traagista vaan traagista oli byrokratian kyvyttömyys selviytyä siitä.

Leo Tolstoin pasifistiset aatteet saivat huomiota, hän sai seuraajia aina ulkomaita ja myös Suomea myöten. Venäjällä Tolstoin suosio kasvoi, Ylösnousemus-romaanilla oli siinä oma painoarvonsa. Kansa otti mieheen yhteyttä ja kertoi kirjeissään kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Kansalaiset rohkaistuivat puuttumaan väärinkäytöksiin. He joutuivat sitten kyllä ongelmiin virkavallan kanssa mutta Tolstoin toimintaan ei rohjettu puuttua.

Vaikka Tolstoi tuomitsi kaiken väkivallan, niin taistelussa hallintoa vastaan hänestä muotoutui eräänlainen protestien henkinen keulakuva. Hän tuomitsi toki selkeästi sosialistien toiminnan. Esimerkiksi vuonna 1905 hän joutui välirikkoon Maksim Gorkin kanssa. Vastenmielisyys ja ironinen suhde tulee ilmi myös Ylösnousemuksen vankilakuvauksessa.  

Pobedonostsev kuoli 1907 mutta Bykovia mukaillen hänen ”haamunsa” jäi hallintoon elämään. Myös oikeuslaitosta pyrittiin hyödyntämään. Siitä on esimerkkinä ns. Beilisin juttu, jota käytiin vuosina 1911-1913 Kiovassa. Kyseessä on vähintäänkin mystinen tapaus. Se oli pyrkimys antisemitistisen kiihotuksen avulla saada kansa valtion politiikan taakse. Viatonta ja henkisesti jonkin verran yksinkertaista Beilis-nimistä juutalaista työläismiestä alettiin syyttää yhden pojan murhasta. Väitettiin, että tämä oli muka juutalaisia perinteitä noudattaen rituaalimurhannut pojan. Väitteelle ei ollut todellisuuspohjaa ja myös juutalainen rituaaliperinne oli täysin tuulesta temmattu ajatus. Mutta oikeuslaitoksen koneisto valjastettiin miestä vastaan. Kaksi vuotta kestänyt prosessi päättyi lopulta siihen, että Beilis vapautettiin syytteistä. Bykov toteaa, että maassa oltiin valmiita laajoihin juutalaisvainoihin, mutta oikeuden päätöksen johdosta tuo outo suunnitelma tyrehtyi.

Tapaus näyttää osoittavan, että tsaarin hallintokaan ei Venäjällä pystynyt toteuttaman mitä tahansa mielivaltaa. Oikeusvaltioperiaatteet toimivat ainakin jossain määrin.

Beilisin jutusta saan yhteyden Tolstoihin ja Ylösnousemukseen. Uskon, että myös sieltä oli yhteiskuntaan saatu tarvittavia henkisiä voimavaroja. Kirjailijan henkinen perintö ei ollut sammunut, vaikka mies oli jo haudattu. Dmitri Bykov kirjoittaa, että Beilisin jutussa suuren työn teki kirjailija Vladimir Korolenko. Hän ei ollut varsinaisesti tolstoilainen mutta oli Tolstoihin läheisissä suhteissa ja myötäili hänen toimintaansa. Korolenkon tutkiva journalismi vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Oikeudelta löytyi rohkeutta itsenäiseen ratkaisuun. Venäjän imperiumissa oikeuslaitos ei siis ollut täysin vallan palveluksessa. Kun vallankumouksen myötä bolševismi pääsi hallitsemaan, otettiin kokemuksesta opiksi. Siinä järjestelmässä ei sellaista varaventtiiliä enää ollut. Tolstoista tuli pelkkä kirjallisuuden klassikko.

Lopuksi voin vain vahvistaa: emme edelleenkään saa unohtaa Tolstoin kaltaista periaatteellisuutta. Imperiumi uhkaa myös Suomea eikä se syöpä leviä idästä päin.

Lähteitä:

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Bykov, Dmitri. Vladimir Korolenko – ”Beilisin juttu”, viimeinen näytös. Sisältyy Bykovin yllä mainittuun kokoelmaan.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Tolstaja Sofia. Päiväkirjat. (suomennettu versio)

Zygar’ Mihail: Imperiumin on kuoltava. Moskova 2017. (Империя должна умереть. История русских революций в лицах. 1900-1917. Москва 2017)

Eduard Limonov

Kirjailija Eduard Limonov kuoli tiistaina 17. maaliskuuta Moskovassa. Hän oli syntynyt helmikuussa 1943 ja oli kuollessaan 77-vuotias. Nyt hänet on jo haudattukin (uutinen Kommersant-lehdessä). 

Limonov kirjan "Toinen Venäjä" kannessa, vuoden 2015 painos.

Jos kutsuu Limonovia pelkästään kirjailijaksi, niin jotain jää uupumaan. Hän, ei todellakaan jäänyt laakereillaan lepäämään eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli myös runoilija, esseisti, kansalaisaktivisti, poliitikko ja kai jonkinlainen anarkistikin, suoran toiminnan mies. Ja voi kai häntä pitää myös seikkailijana, koska ehti hän osallistua 90-luvulla myös Balkanin sotaan. Häntä on nimitelty myös fasistiksi, mutta vaikka hän toki saattoi mennä poliittisessa toiminnassaan äärimmäisyyksiin, niin omien tuntemusteni perusteella sitä leimakirvestä en häneen iske. Hän loi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä oman kansallisbolševistisen puolueen, jonka kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Sen myötä hän joutui myös virkavallan hampaisiin. Kaikenlaisista joukkomurha-aatteista hän oli kuitenkin kaukana. Poliittisena toimijana hän kokeili ajoittain virkavallan rajoja mutta minä näen hänet ennen kaikkea taiteilijapersoonallisuutena.

Vielä tämän vuoden tammikuussa hän esiintyi TV-ohjelmassa esitellen tuoretta kirjaansa, joka käsittelee hänen elämäänsä liittyviä kuvataiteilijoita.  Hän vaikuttaa keskustelussa pirteältä ja innostuneeltakin. Pian tuon jälkeen hän kuitenkin sairastui eikä siitä enää selvinnyt. Ohjelma on katsottavissa youtubessa, kerron siitä jutun loppupuolella.Tuo ei kuitenkaan ole Limonovin viimeinen teos. Kuulemani mukaan hän ehti kirjoittaa vielä teoksen omista ulkomaan vuosistaan. Uutisen mukaan se julkaistaan postuumisti huhtikuussa.

Tutustuin ensi kerran Limonovin tuotantoon opiskeluvuosinani 80-luvun alussa. Hänen vuonna 1976 New Yorkissa ilmestynyt esikoisromaaninsa osui sattumalta Jyväskylän yliopiston kirjastossa silmiini.  Kiinnostus heräsi ja lainasin teoksen tietämättä kirjailijasta yhtään mitään. Tuolloin olin alkanut kiinnostua venäläisestä emigranttikirjallisuudesta ja tämä romaani oli minulle aivan uudenlaista luettavaa. Olin tottunut neuvostoliittolaiseen sovinnaiseen proosaan, lähinnä klassikkojen asemaan nousseisiin merkkiteoksiin. Nyt edessäni oli jotain aivan muuta - rivoa, seksististä ja alatyylistä tekstiä, joka soljui vuolaana eteenpäin. Ei ollut mikään ihme, että suorastaan ahmin teoksen lävitse. Kielitaitokin samalla monipuolistui.

Limonov oli loikannut vuonna 1974 kuvankauniin vaimonsa Jelena Štšapovan kanssa Neuvostoliitosta länteen. Heitä auttoi siinä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin leski Lily Brik, joka sattui vielä olemaan hengissä. Tämän ystävätär auttoi nuorta paria New Yorkissa elämisen alkuun. Pian muuton jälkeen pariskunta kuitenkin erosi. Jelenalle avautui ura menestyvänä mallina. Sen jälkeen luuserin oloinen Eduard alkoi olla hänelle lähinnä taakka. Myöhemmin hän avioitui italialaisen aatelismiehen kanssa, näin kotoutuminen onnistui. Aloittelevalle kirjailijalle ero oli raju isku. Hän jäi kuin tyhjän päälle. Onneksi emigranttipiireissä pidettiin yhtä, ihmissuhteita löytyi mutta nekin takkuilivat. Hän pääsi ankarassa selviämiskamppailussa kuitenkin voittajaksi. Turhauman ja irrallisuuden tunnoista syntyi vuonna 1976 romaani Это я — Эдичка (”It’s me – Eddie”). Se oli venäjänkielinen mutta teos käännettiin pian englanniksi. Se on omakuva harhailevasta elämäänsä etsivästä nuoresta miehestä, joka kokeilee kaikkea muodikasta huumeista biseksuaalisiin suhteisiin.  

Läpimurtoromaanin päähenkilö Eddie muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään, samoin romaanista löytyy muitakin tunnistettavia hahmoja, ennen kaikkea myös entinen vaimo Jelena. Jelena muutti myöhemmin miehensä kanssa Italiaan ja kirjoitti 2000-luvulla muistelmansa, jonka otsikossa ”It’s me Jelena” hän hyödynsi ex-miehensä teosta.

Tuosta romaanista lähtien aloin seurata Limonovin uraa. Kehitys ei ollut hohdokas ja elämä oli kai jatkuvaa selviämiskamppailua. Onneksi läpimurtoromaani myi hyvin ja tekijänoikeuspalkkioita juoksi. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan suomennettu.

Oikeastaan aluksi Limonov osin unohtui mutta uran seuraaminen jatkui siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Limonov palasi syntymämaahansa. Tuota ennen Limonov oli 80-luvulla muuttanut Pariisiin ja saanut vuonna 1987 Ranskan kansalaisuuden. Ja myös Mihail Gorbatšov ehti palauttaa miehelle Neuvostoliiton kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt loikkauksen myötä.

1990-luvulla Limonovin elämässä olikin sitten monenmoisia käänteitä. Ehkä rajuin liike oli lähteä taistelemaan Balkanille Bosnian sotaan serbien riveihin.  Vastassa oli myös katoliset kroaatit, ja koska Limonovilla oli tuolloin vielä Ranskan kansalaisuus, hänen läntiset maanmiehensä eivät katsoneet toimintaa kovin myötämielisesti. Noista Balkanin sodan vuosista voisi kertoa paljon. Tosiasia kai on, että Limonov itse on suurennellut omaa rooliaan. Toisaalta sitä on myös turhan paljon vähätelty. Kyllä hän kai taisi muutaman kerran käyttää asettakin, mutta ei sen vuoksi hänestä pidä tehdä sotasankaria. Arvokasta elämänkokemusta hän kuitenkin sai. Ja kyllä hän siinä samassa pani myös henkensä alttiiksi. Noista vuosista ja monista muistakin 90-luvun kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan ”Sankarin anatomia” (Анатомия героя, 1998). Kirjan kuvituksessa hän esiintyy serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa (alla oleva kuva on kuitenkin toisesta teoksesta). Inhorealismiakin löytyy, kun joku Balkanin muslimi pitää kädessään vihollisensa päätä.

Limonov ja Radovan Karadžić, kuva vuodelta 1992 ("Kuolleiden kirja" 2013) 

…

Ennen kuin menen eteenpäin, niin on kerrottava eräästä tärkeästi kirjasta, joka on saatavissa myös suomeksi. Se on ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren elämäkertateos vuodelta 2011:

Emmanuel Carrère, Limonov. Suom. Kristina Haataja. LIKE, Keuruu 2013.

Teos on raikas lukukokemus, oman Limonov-harrastukseni kannalta oikea herkkupala. Merkittävän kirjailijan ja toimittajan uran sittemmin luonut Zahar Prilepin oli Carrerelle teosta valmisteltaessa tärkeä lähde. Hän oli nuorena mukana Limonovin poliittisessa toiminnassa. Suhteesta kehittyi Prilepinin omien sanojen mukaan lähes isällinen. Sen hän toteaa tässä melko tuoreessa keskustelussa.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjoittanut tähän blogiini pari Limonoviin liittyvää kirjoitusta. Valmistelin tekstiä myös tuosta elämäkerrasta mutta se jäi hieman puolitiehen. Ehkä taisin antaa aiheen kypsyä. Seurasin tuolloin Limonovin omaa blogia ja kaipasin sitäkin kautta jotain syvempää tuntumaa kirjailijaan. Sieltä sain idean suomentaa hänen muistokirjoituksensa eteläafrikkalaisesta kansalaisoikeustaistelijasta Nelson Mandelasta. Se on kirjoitettu joulukuussa 2013 ja löytyy täältä.

Toinen mainintani Limonovista liittyy kirjoitukseeni eurasianismin aatetta edistäneestä Aleksandr Duginista. Miehillä oli 90-luvulla aktiivista yhteistyötä. Limonov ja Dugin halusivat molemmat tahollaan tuoda kansallismielistä näkökulmaa poliittiseen toimintaan liberalismin vastapainoksi. Tiet kuitenkin erosivat.  Tuon jälkeen Dugin perusti Geostrategisen tutkimuskeskuksensa, jolle myöhemmin myös Putin antoi tukensa.  Euraasia-aate ei käsittääkseni ollut Limonoville edelleenkään vastenmielinen. Se käy ilmi ainakin hänen vuonna 2003 julkaisemastaan teoksesta ”Toinen Venäjä”, josta keron enemmän alemapana.

Lainaan tähän huhtikuussa 2014 julkaisemastani tekstistä Limonovia koskevan kommenttini. Sen taustatiedot olen saanut Carrèren teoksesta.

Luin syksyllä tuoreen suomennoksen ranskalaisen Emmanuel Carreren kirjoittamasta Kansallisbolševistisen puolueen päähahmon, kirjailija Eduard Limonovin elämäkerrasta. Kirja sivuaa myös Limonovin ja Duginin poliittista yhteistyötä 90-luvun loppupuolella. Molempien kannattajat toimivat samoissa tiloissa. Dugin osasi lumota puheillaan myös Limonovin kannattajia. Tämä vitsaili nimitellen Duginia ”tohtori Göbbelsiksi”, mikä kertoi paitsi Limonovin huumorintajusta myös orastavista ristiriidoista. Sittemmin tuli välirikko. Eron taustalla oli molemminpuolisia syitä. Limonovin kannattajat vierastivat salkku kädessä kulkevia juutalaisvastaisia ortodoksipappeja, joiden mielipiteitä jotkut pitivät lähes fasistisina. Toisaalta duginilaiset eivät voineet sietää Limonovin väkeä: proletaareja, tappelupukareita ja rokkareita. Ristiriita oli ilmeinen, vaikka paljon yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita heillä oli, mainittakoon japanilainen Yukio Mishima.

Olen maininnut Limonovin myös tekstissäni Kansallisen yhtenäisyyden päivästä (marraskuu 2013). Se on lyhyt maininta odotettavissa olevasta mielenosoituksesta. Teksti löytyy täältä.

…

Esitän lyhyen katsauksen Limonovin nuoruusvuosiin ennen loikkausta länteen. Tiedot olen kaivanut vanhasta luonnoksestani ja perustuvat Carrèren elämäkertaan.

Eduard eli lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Harkovin kaupungissa ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän oli pikkurikollinen ja huligaani, joka jopa joutui vankileirille, mutta isän suhteiden ansiosta vain pariksi viikoksi. Hän keskeytti opinnot ja meni töihin. Hän työskenteli 60-luvun alussa rakennustyömaalla ja valimossa. Hän sai siis varhain kosketuksen fyysiseen työhön, minkä hän katsoi myöhemmin ansiokseen toimiessaan omassa bolševistisessa puolueessaan.

Hänen elämässään sattui kaikenlaista. Hän sattui leikkimään partakoneen terällä ja leikkasi vahingossa ranteensa. Hänet vietiin mielisairaalaan, jossa psykiatri lähetti hänet kotiin tajutessaan, että nuorukainen halusi pelkästään herättää huomiota. Eduard ajautui sittemmin kirjallisiin piireihin, alkoi kirjoittaa itsekin runoja ja tapasi Annan. He elivät Harkovissa jonkinlaista boheemielämää, kunnes vuonna 1967 Eduard tunsi kokeneensa kotikaupungissaan kaiken ja muutti Annansa kanssa Moskovaan. He joutuivat asumaan laittomasti, koska pääkaupungissa ei ollut helppoa saada kotipaikkaoikeutta. Kirjalliset piirit kiinnostivat edelleen ja Eduard hakeutui kirjailijaliiton tiloihin runoilija Arseni Tarkovskin runoseminaariin. Toki hän sieltä oppi paljonkin mutta yhtä kaikki Venäjän kirjallisuuden elävät ikonit alkoivat tuntua hänestä vastenmielisiltä. Hän pettyi ja kiukustui. Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa underground. Tosin ei hän sielläkään kaikkia sietänyt. Eniten hän inhosi tulevaa Nobel-palkittua runoilijaa runoilija Joseph Brodskia, ehkä siksi että häntä niin palvottiin.

Annan mielenterveys romahti ja he joutuivat erilleen.  Eduard tapasi tulevan vaimonsa Jelenan – pitkän ja hoikan korkokengissä kulkevan minihametytön. Hän oli Eduardin unelmien täyttymys. Jelenalla oli tuolloin toinen poikaystävä. Eduard ei kuitenkaan antanut periksi. Kerran hän kiihtymyksessään leikkasi ranteensa auki. Tekonsa myötä hän sai Jelenan sydämen. Jelena ihastui Eduardiin, koska hänen kaveripiireissä kukaan ei pystynyt rakastamaan niin villisti ja tinkimättömästi. Seksiin löytyi innostusta ja voimavaroja, he rohkaistuivat kokeilemaan kaikkia mielikuvituksen suomia asentoja. Kiihko oli kuumaa ja he janosivat toistensa seuraa. 

Sitten edellinen tyttöystävä Anna palasi hoidon jälkeen Moskovaan. Eduard huijasi häntä ja lähetti hänet Harkoviin. He eivät enää tavanneet. Suhde Jelenan kanssa jatkui yhä kiihkeämpänä. Jelenalla oli paljon ihailijoita, mutta lopulta hän valitsi Eduardin. He menivät naimisiin. Eduardista oli tullut paikallisten undergroundpiirien sankari. He olivat kuin ”moskovalaisen boheemielämän kuninkaalliset” .

Vuonna 1974 pariskunta onnistui muuttamaan länteen – samana vuonna kuin Eduardin inhoama Aleksandr Solženitsyn. Eduard on todennut itse, että hän pelkästään kyllästyi elämään Moskovassa ja halusi vaihtelua – samalla lailla kuin aikoinaan Harkovissa.

Carrère pitää kohtalonoikkuna sitä, että Limonov ja Aleksandr Solženitsyn muuttivat Venäjältä ja palasivat sinne takaisin samana vuonna.  Solženitsyn oli lännessä keskittynyt kirjoittamiseen, Limonov elämiseen. Nobel-kirjailijan massiivinen Punainen pyörä -teossarja sai Venäjällä torjuvan vastaanoton. Hän luuli palaavansa sankarina mutta Venäjän kansa ei katsonut menneisyyteen. Limonov puolestaan saapui toisenlaisin elkein, katse oli eteenpäin. Kerron hieman tarkemmin Carrèren kuvakieltä käyttäen, millaisin elkein Solženitsyn ja toisaalta Limonov palasivat Venäjälle.

Solženitsyn oli ennen paluuta käytännössä vuosikaudet lähes lukkiutunut omakotitaloonsa, jossa hän kirjoitti 16 tuntia päivässä omaa massiivista bolševikkivallankumouksen syitä valottavaa Punaista pyöräänsä. Kun se oli valmistunut, niin hetki oli koittanut ja suuri patriarkka palasi kotimaahansa – näyttävästi kuin sankari erikoisjunalla Vladivostokista Moskovaan pysähtyen välillä tervehtimään kansaa ja kuuntelemaan sen valituksia. BBC kuvasi kaiken. Solženitsyn sai huomata, että hänen aikansa oli mennyt ohi. Kiinnostus oli siirtynyt muuhun. Hän sai huomata, ettei hänestä oltu kiinnostuneita.  Kansa halusi rikastua ja päästä eroon – Limonovin sanoin – ”bulimiavuosistaan”. Länsimaiset bestsellerit kiinnostivat ja halu rikastua meni kaiken edelle. Tiiliskiviromaaneille ei ollut enää sijaa. Solženitsyn oli kuin aikaansa jämähtänyt ikoni – verrattavissa lähinnä Brežneviin.

Myös Limonov halusi olla voittaja. Hän uskoi, että ura oli vasta lähtemässä varsinaiseen nousuunsa. Hän asui naisystävänsä kanssa vanhassa kerrostalossa. He poseeraavat nahka-asuisina kuin rokkarit. Siitä alkoi ura kansallisbolševistisen puolueen johtajana. Rahasta ei väliä, kunhan tulee kunniaa. Kaikesta oli taisteltava ja vaatimattomasta toiminnasta iti jotain. Näköalattomien nuorten miehen maailmaan tuli jotain valoa. Se oli eräänlaista vastakulttuuria. Kansallisbolševistisen puolueen aluetoimistoja alkoi syntyä sinne tänne. Se oli alakulttuuria, josta ennen pitkää kiinnostuivat myös poliisit. Sitten vankilatkin tulivat tutuiksi. Mutta mies ei luovuttanut. Julkaisutahti oli kiihkeää. Lukijat alkoivat vain olla hukassa.

…

Novellikokoelman kansi

Kerron hieman Limonovin laajasta kirjallisesta tuotannosta. Vuosien myötä yhä keskeisemmän osan saavat esseet ja yhteiskunnalliset tekstit. 90-luvun Venäjällä hän julkaisi aikaisempaa proosatuotantoaan, suurimpana hittinä oli yllä mainittu läpimurtoromaani. Limonovin tyyliä voisi kai kutsua postmodernismiksi. Romaaneissa ja kertomuksissa seikkaili yleensä mies nimeltä Eddie tai Limonov. Oli naisseikkailua ja seksiä. Kiinnostus kuitenkin lopahti lähes alkuunsa. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma (itse asiassa se on kolmen pienoisromaanin kokoelma) ”Vieraana tuntemattomassa kaupungissa” (Чужой в незнакомом городе) ilmestyi 30 000 painoksena. Tuo teos oli julkaistu lännessä 1985 ja venäläisellä kustantamolla oli vielä 90-luvulla turhan suuria myyntiodotuksia. Kivaa tuossa kokoelmassa on se, että teksti imee mukaansa. Kirjan voi avata summittaisesti mistä tahansa ja heti pääsee seuraamaan elämän virtaa.

Todettakoon, että pari vuotta aiemmin julkaistussa samaa tyylisuuntaa edustavassa kokoelmassa Смерть сoвременных героев (”Nykysankareiden kuolema”), joka sisältää yhden romaanin ja useita aiemmin lännessä julkaistuja pikkunovelleja, painosluku oli jopa 100 000. Myöhemmin alettiin päätyä korkeintaan muutaman tuhannen normitasoon. Tämä oli kyllä yleinen kehityssuunta Venäjällä. Kansainväliset myyntimenestykset kyllä myivät enemmän.

Myöhemmin 2000-luvulla Limonov otti etäisyyttä fiktiiviseen proosaan. Runoteoksia kyllä ilmestyi mutta niiden ohessa pääpaino 2010-luvulla alkoi jo olla muistelmateoksissa. Esimerkiksi minulla on hankittuna vuonna 2013 ilmestynyt ”Kuolleiden kirja” (Книга мертвых), jossa kirjailija palaa nuoruutensa vuosiin. Myöhemmin ilmestyi kirjalle myös jatko-osa. Hyvää noissa muistelmissa on se, että niissä kirjailija itse on kertojana. Voidaan esimerkiksi lukea tapaamisesta Majakovskin lesken Lily Brikin kanssa Limonovin itsensä kuvaamana. Saadaan kerrontaan hieman toisenlaista syvyyttä kuin kärjistyksistä nauttivien elämäkertakirjoittajien väläytyksissä.

Vladimir Majakovskin leski Lily Brik ja Jelena vuonna 1974 ("Kuolleiden kirjasta")

…

1990-luvulla Limonov keskittyi puoluetoimintaan. Hän kohdisti poliittisen julistuksensa Venäjän syrjäseutujen nuorien miehiin toivoen, että he eivät jäisi toimettomina oleilemaan vaan nousisivat rohkeasti kapinaan rakentamaan uutta Venäjää. Kansallismielisyys oli keskiössä, mutta ”bolševismi” taisi monia etäännyttää. Hänellä oli vankka kannattajajoukkonsa.

Vuosikymmenen lopulla Limonov vangittiin ja hän sai vankilatuomion. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan ”Toinen Venäjä” - Drugaja Rossija (Другая Россия), joka julkaistiin vapautumisen jälkeen vuonna 2003. Kyseessä on esseekokoelma tai – kuten hän itse toteaa – ”luentokokoelma”.

Ennen kuin menen tarkemmin tuohon teokseen, lainaan Carréren elämäkertaa ja kerron  sen pohjalta Limonovin vankeusajasta.

Vankilassa ollessaan hän ei kirjoittanut enää itsestään eikä omasta ”riutumisestaan”. Ei ollut enää sellaista narsismia, kuin olisi saattanut päätellä hänen varhaisimmista teoksistaan. Hän kirjoitti tapaamiensa vankien tarinat.

Hän kärsi rangaistuksensa kolmessa eri vankilassa. Huomattavaa on hänen nöyryytensä, kun hänet siirrettiin toiseen vankilaan ja tuotiin selliin, jossa ennestään oli runsaasti miehiä. Huomattuaan, että sängyt olivat varattuja, hän asetti nöyrästi patjansa lattialle. Hän ei kaivannut tai vaatinut itselleen mitään etuoikeuksia. Vankilassa oli oma nokkimisjärjestys.  Hän sai näin vankien keskuudessa arvostusta ja kunnioitusta. Alkoi tulla kommentteja tyyliin ”Vittu, onko sulla 7 000 miestä!”.

Hänellä oli hyvin kurinalainen päiväohjelma. Hän katsoi televisiosta vain uutiset. Muun ajan hän opiskeli ja kirjoitti. Ainoa asia, jota hän pyysi, oli kynä ja paperia. Sen hän sai. Hän heräsi muita aiemmin, jotta sai omaa aikaansa kirjoittamiseen.

Hän pelkäsi, koko ajan, että hänen muistiinpanonsa viedään, siksi hän pyrki kehittämään muistiaan ja käytti siihen omaa tekniikkaansa. Hän sovelsi inhoamansa Aleksandr Solženitsynin menetelmää tämän kärsiessä omaa pakkotyökakkuaan Stalinin leireillä.

Kirja ”Toinen Venäjä” herätti minussa hieman ristiriitaisia tuntoja, mutta julkaisuajankohta on otettava arvioinnissa huomioon. Silloin varsinkin johdantokappaleessa esitetty näky ”tulevaisuuden Venäjästä” tulee siedettävämmäksi. Kyseessä oli provosoiva kuvaus sotilaallisesti leviävästä uudesta Venäjä-aatteesta, jossa Keski-Aasian arojen kansojen keskuuteen levitetään uutta sanomaa ensin soluttautumalla kansan pariin ja sitä tietä uutta aatetta levittämällä. Se on puhdas taisteluhuuto. Limonov kärjistää käyttäen vahvoja mielikuvia. Martin Luther Kingin julistus ”I have a dream” saa uuden, Limonovin mielestä elävämmän sisällön.

Alla on vapaasti suomentamani katkelma teoksen johdantoluvusta. Siinä hän vielä provosoi ja kärjistää, varsinaisissa esseissään hän siirtyy eri tasolle. Tämä kuitenkin kertoo Limonovin lähtökohdista. Hän oli nähnyt amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan karikot. Mielestäni hän etsi uutta vaihtoehtoa.

”Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?

Lännessä pidetään nykyisin onnellisena yksitoikkoisen pitkää länsimaisen sivilisaation standardien mukaista elämää. On kevyehköä työtä -  jonkinlaista papereiden pyörittelyyn liittyvää viranhoitoa. Elämä on yhtä katkeamatonta uran luomista, kunnes eläkkeelle siirtymisen myötä se muuttuu harmittomaksi oleiluksi; ja lopuksi kuolema tuo pelastuksen vanhuuden syvään uupumukseen.

Länsivaltiot lannistavat yksilön jättäen hänelle vain yhden sallitun itsenäisen aktiviteetin - naaraiden metsästyksen. Kaikessa muussa länsimainen ihminen on elämässään äärimmäisellä tavalla lakien säätelemä. Hänet on orjuutettu ja kesytetty.

Neuvostoliitossa oli toisenlainen järjestelmä, mutta sielläkin ihmistä orjuutettiin ja hänet taltutettiin. Ylipäänsä nykyihminen on opetettu siihen, että kaikkea ei saa tehdä, että hänen velvollisuutensa on työskennellä kuin höppänä ja sen jälkeen kuolla kapinoimatta pois. Laadukas elämä on kylläisen orjan elämää. Ihanteena on perhe – kahden henkilön parisuhde. Noin ei kuitenkaan saisi olla. Ihmiselle on jo syntymästä lähtien seuranaan kuolema. Siksi hänen elämänsä ei pitäisi olla mikään vetojuhdan tai valjastetun hevosen homma, jossa tämä pyörii sokeana ympyrää nostaen siten joesta vettä ja raahaten sen edelleen kastelukanaviin ja pelloille. On kapinoitava. Meidän […] on luotava toinen elämän malli ja tuotava sitä esille. Ennen kaikkea on kuitenkin luotava uusi kansakunta. Ympärillämme puhutaan koko ajan ”Me olemme venäläisiä”, ”olen venäläinen ”tämä on venäläisiä varten”. Puhuttaessa venäläisistä tarkoitetaan hyvin erilaisia ihmisiä. Näköjään sellaiseksi osoittautuu niin Jeltsin, kuin joku rähjäinen pummi, kasvoiltaan jo sinertäväksi vajonnut alkoholisti tai toisaalta aktiivinen spermaisena siittiösoluna väkkäröivä poliitikko. Jos nuo kerran ovat venäläisiä, niin minä olen joku muu.

Mitä olisi tehtävä? On valikoitava ihmisiä uutta kansakuntaa varten. Kutsuttakoon sitä jollakin toisella nimellä. Olkoot vaikka euraasialaisia tai skyyttejä. Uudessa kansakunnassa ei perustana ole hiusten tai silmien väri, vaan kuuluminen yhteisöömme pohjautuu urhoollisuuteen ja uskollisuuteen.”

Johdannon lopussa on vielä viittaus Martin Luther Kingin lausahdukseen ”I have a dream”. Tuolloin myös Limonovilla oli unelma, mutta hän tekee pesäeron alkuperäiseen puhujaan.

”Mitä mieltä on tehdä vallankumous, jos sen tavoitteena olisi vain saada ministerin paikkoja tai luoda vulgaareja kabinetteja. Meidän on muutettava kaikki. On keksittävä itsellemme Uusi Jumala, mahdollisesti jonkinlainen Tunguskan räjähdys tai rautainen planeetta jäätävässä kosmoksessa. Meidän Jumalamme lahjoittaa meille kuoleman. Ehkäpä Jumalaksemme tulee Kuolema. Näin ollen - kuten Martin Luther Kingillä - myös minulla on oma unelmani. Hänen unelmansa sattui olemaan surkean lattea.”

Kirjassa on 22 esseetä ja niiden myötä Limonov tarkastelee yhteiskunnallista kehitystä, maailmanhistoriaa ja   ennen muuta myös Venäjää ja Neuvostoliittoa sen eri vaiheissaan. Hän kritisoi ankarasti jäykkää byrokratiaansa jähmettynyttä venäläistä yhteiskuntaa, joka jatkaa Neuvostoliiton perintöä. Viittaukset historiaan ja venäläiseen elämäntapaan ovat kirjan hienointa antia. Hänestä on väärin, että yhteiskunnassa ovat vanhukset vallassa. Hän puolustaa nuorisoa, vaatii sille yhteiskunnassa vahvempaa asemaa ja vastustaa pöhöttynyttä valtakulttuuria. Yhteiskunnassa nuoret jämähtävät pitkitettyyn lapsuuteen venytetyn koulutusjärjestelmän kautta. He eivät pääse ilmaisemaan itseään. Vertailukohdaksi voi ottaa Napoleonin, joka oli uransa huipulla jo 30-vuotiaana.  

Perhe-instituutio on Limonovin yksi arvostelun kohde. Se kahlitsee miehen. Kasvatusjärjestelmässä nuorista miehistä tulee jonkinlaisia ”nössöjä”. Vastapainoksi hän nostaa tšetšeeninuoren, joka kypsyy omassa kulttuurissaan varhemmin aikuisuuteen, saa voimakkaamman itsetunnon ja kykenee ottamaan vastuuta. Limonov arvostelee jyrkästi koulutuksen oppisisältöjä. Hän haluaisi tiiviimpää perehdytystä käytännön taitoihin. Alla on vielä lainausta johdannosta. Huomatkaa, että koulutukseen hän vaatii fyysisyyttä mutta ei hän toki halua luovaa kirjoitustakaan unohtaa.

”Nykyisin lapset mätänevät tylsissä kouluissa varustaen heidän aivonsa ja kuormittaen heidän aivojaan ja muistiaan pölyllä, jota kukaan ei tarvitse.”

”Oppivelvollisuuden tulee olla lyhyt ja aivan toisenlainen. Poikia opetetaan käyttämään granaatinheittimiä, hyppäämään laskuvarjolla, istuttamaan puita ja rakentamaan kaupunkeja, teurastamaan lampaita ja sikoja, valmistamaan maukasta ravintoa ja kirjoittamaan runoja.”

Limonov käsittelee historiaa mielenkiintoisella tavalla. Kulttuurissa jämähdettiin liiaksi 1800-luvun kirjailijoiden maailmaan. Bolševistinen vallankumous lähti liikkeelle marginaalien valtaannoususta mutta jämähti hyvin pian byrokratiaansa.  Kiinnostavista lähtökohdista hän etsii myös kommunismin ja kapitalismin taustoja. Tällä kaikella on oma punainen lankansa. Kirja on lopulta poliittinen ohjelmanjulistus mutta se jää omaan abstraktiotasoonsa.

Neljäs luku on saanut mielenkiintoisen otsikon: Kaikki alkoi Kiinasta. Se käsittelee nuorten kapinointia. Kiinassa 60-luvulla valtaan nousivat punakaartilaiset. Sen sytyttämänä myös Länsi-Eurooppaan levisivät opiskelijamellakat, ensin Ranskaan sitten myös muualle. Tuo kapinahenki jatkoi elämäänsä 70-luvulla, syntyi punk-kulttuuri. Limonov julistaa, että nuoriso haluaa toimia omista lähtökohdistaan. Venäjää kuvatessaan hän toteaa, että mikään keskeinen poliittinen liike ei ole osannut Venäjällä vapauttaa nuorisoa omaehtoiseen toimintaan.

Voinen suomalaisesta näkökulmasta lisätä, että meillä tuo kapina johti kummalliseen taistolaisten sinipaitojen esiintuloon.

Erityisen kiinnostavaa ovat luvut kommunismin ja kapitalismin synnystä. Hän palauttaa niiden alkujuuret keskiaikaan. Kun katolinen kirkko lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paikan paratiisissa, oli niitä, jotka halusivat maistaa noita iloja jo elinaikanaan. Syntyi ajatus yhteisomistuksesta ja vapaasta rakkaudesta. Liike kasvoi orgioihin. Kirkko ja vallanpitäjät palauttivat kuitenkin järjestyksen.  Rangaistukset kidutuksineen olivat kapinallisille hirveitä.

Tuo suunnan vastapainoksi syntyi puritanismi ja sen myötä kapitalismi. Kun sitten Kolumbus palasi aikanaan Amerikan matkaltaan, hän toi Trinidadista epähuomiossa syfiliksen. Se levisi Euroopan länsirannikolle lähes samaan tapaan kuin nykyinen Corona-virus. Syfilis ajoi ihmisiä eristykseen. Uskonnollinen puritanismi sai siitä tuulta purjeisiin. Se taas ruokki yksityisomistusta ja kapitalismia.  Sittemmin tuo kaikki heijastui myös siihen, että ihmisiä pakeni Pohjois-Amerikkaan. Siirtolaiset veivät uuteen maailmaan mukanansa uskonnollisen puritanisminsa.

Maailmassa on ollut monenlaisia mullistuksia, jolloin perustukset ovat järkkyneet. Yksi niistä lähti liikkeelle sukupuolitaudista.

…

Mennään nykyiselle vuosituhannellemme. Vankilasta vapautumisen jälkeen Limonov oli mukana poliittisessa koalitiossa eräiden muiden tunnettujen oppositiopoliitikkojen kanssa. Hän keskittyikin toimimaan laajemmin kuin vain tuomaan esille omaa kansallisbolševistista näkemystä. Tosin koalitio tyrehtyi alkuunsa. Vaikeaa on ollut toimia Putinin Venäjällä.

Vuonna 2012 hän vielä pyrki päästä presidentin vaalien ehdokkaaksi mutta siihen ei keskusvaalilautakunta suostunut. Jonkinlainen sovinnon ele häneltä taisi olla vuonna 2014, kun hän antoi tukensa Krimin liittämiselle osaksi Venäjää. Sen jälkeen Limonov alkoi keskittyä kirjalliseen tuotantoonsa. Vähitellen hän luovutti myös politiikan johtotehtävät muiden käsiin.

….

Ex-vaimo Jelena poseeraa mallina

Limonovin naissuhteita on myös käsiteltävä. Yllä kerroin jo Jelenasta, jonka kanssa mies pääsi lähtemään Neuvostoliitosta. Kaiken kaikkiaan Limonovilla oli kuusi pysyvämpää suhdetta. Hänessä oli erityistä vetovoimaa nuoriin naisiin. Ikäeroa oli kolmessa tapauksessa vähintään 30 vuotta. Tragiikkaakin suhteisiin liittyy. Ensimmäinen tyttöystävä kärsi mielenterveysongelmista. Yhdellä taisi olla huumeongelmia.

Kerron nyt kahdesta viimeisimmästä suhteesta. Ennen vankilareissua - lähes 60-vuotiaana -  hän rakastui 16-vuotiaaseen koulutyttöön Nastjaan. Ikäeroa oli siis yli 40 vuotta. Kaiken lisäksi tyttö näytti 12-vuotiaalta. Vankilassa suhde tiivistyi kirjeenvaihdon myötä.  Oikeastaan Limonov pelkäsi, että tyttö jättää hänet. Hän halusi eräässä vaiheessa jopa kehottaa tyttöä etsimään toisen. Nastja kuitenkin kävi häntä vankilassa tapaamassa eikä halunnut häntä jättää milloinkaan. Hän pyysi saada hankkia heidän yhteiseen asuntoonsa koiran. Limonov suostui todeten, että ”parempi koira kuin toinen mies”.   Enkä malta olla mainitsematta vielä yhtä vankilavuosista elämään jäänyttä Limonovin lausahdusta. Hänen kerrotaan todenneen Nastjalle: ”Kun Muhammed tapasi vaimonsa ensi kerran tämä vielä leikki nukeilla.” Tuo kertoo yhtäältä suurista tunteista mutta vielä enemmän Limonovista itsestään.

Sitten kävi niin, että vankilasta vapauduttuaan Limonov itse jätti Nastjansa. Vuosi taisi olla 2005. Limonov alkoi seurustella näyttelijä Jekaterina Volkovan kanssa. Tässäkin tapauksessa ikäeroa oli runsaasti. Lukemani mukaan naiseen vetosi miehen treenattu kroppa ja vankka fyysinen kunto. Suhteen myötä Limonovista tuli 63-vuotiaana ensi kerran isä. Vuonna 2006 parille syntyi poika, kaksi vuotta myöhemmin tytär. Sitten tuli ero, itse asiassa vaimon ollessa vielä raskaana. Myöhemmin Volkova ei muistellut miestä pahalla. Hän arvosti Limonovin lämmintä suhdetta lapsiin ja totesi, että miehestä ei vain ollut parisuhteeseen. Lisäisin vielä asian toisenkin puolen: ei Volkovan muutkaan parisuhteet ole kauaa kestäneet.

Suhde Volkovan kanssa päättyi vuonna 2008. Sen jälkeen ei hän kai ole ainakaan kiinteitä suhteita luonut. En ole niistä ainakaan löytänyt juttuja.

…

Viimeisinä vuosinaan Limonov oli jo vetäytynyt aktiivisesta poliittisesta toiminnasta mutta kirjalliseen toimintaan löytyi vielä energiaa. Siinäkin tosin katse oli kääntynyt menneisiin vuosiin. Hänelle kai kävi sanoin kuin yleensä Venäjällä käy iäkkäille kirjailijoille ja poliitikoille. Heistä tulee mediaan eräänlaisia mielipideautomaatteja. Se on aikamme harmitonta viihdettä. Kyllä tulee hieman surullinen mieli, kun katsoo netissä ainakin erästä Limonovin esiintymistä yleisötilaisuudessa. Se on aivan hänen elämänsä viime kuukausilta. Miestä seurataan ja kuvataan kuin historiallista muinaisjäännettä. En laita linkkiä.

Yhden linkin laitan.  Youtubessa on tämän vuoden tammikuussa kuvattu TV-keskustelu, jossa hän esittelee siinä uusinta teostaan. Sittemmin hän sairastui helmikuussa eikä siitä enää toipunut. Teos käsittelee hänen elämässään vastaan tulleita tärkeitä kuvataiteilijoita, kuten vaikkapa Andrei Rubljovia tai Vincent van Goghia ja omista aikalaisistaan Andy Warholia, jonka hän taisi myös henkilökohtaisesti tavata. Limonov toteaa, että hän on elämässään ollut hyvin läheisissä kontakteissa kuvataiteilijoihin ja taiteeseen ylipäänsä, joten oli luontevaa kirjoittaa aiheeseen liittyvä teos. Teos ei ole kuitenkaan hänen viimeisensä. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä vielä tuoreempi kirja. Sisällöllisesti se liittyy Limonovin ulkomaanvuosiin.  Olkoot jäähyväisteoksia molemmat. Valitettavasti en pääse koronaepidemian vuoksi niihin ainakaan lähiaikoina tutustumaan.

Tässä keskustelussa Limonov on voimissaan, tyypillinen oma eloisa itsensä. Ulkoisesti hän esiintyy kuin nuori poika, raihnainen vanhus jää taustalle. Taiteeseenkin hänellä on oma näkemyksensä. Ja kirjailijan omat muistot tuovat arvokasta lisäväriä.

Keskustelun alussa Limonov kommentoi myös sitä, miksi hän on ottanut etäisyyttä fiktioon. Hänen mukaansa romaanit ovat ”ekaluokkalaisten juttu” ja tarkoitettu ”yksinkertaisen järjenjuoksun omaaville ihmisille”. Tuon kantansa hän kyllä taisi jossain esittää jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Hän alkoi siis tietoisesti laajentaa kirjoittamisessa perspektiiviään. Runotekstejä hän loi viime vuosinaankin.

Myös kirjailijan huumorintaju pääsee esille. Kantaansa esittäessään hän pyytää samalla toimittajalta anteeksi, sillä tämä itse on romaaneja julkaissut kirjailija. Toimittaja ei hätkähdä vaan kohteliaana toivoo, että hän joskus kasvaa irti omista romaaneistaan. No, tuo episodi vapauttaa kivasti tunnelman ja keskustelusta tulee antoisa.

Kun yllä taisin jo kertoa, kuinka nuori Limonov totesi kyllästyneensä Arseni Tarkovskin kirjailijaseminaarissa, niin tässä hän kyllä muistelee sitäkin positiivisessa hengessä. Nuoruuden liioiteltu kärjekkyys oli siis mieheltä jo poissa ja seestyneessä vanhuudessa suhteellisuuden taju näyttää palanneen.

TV-toimittaja sekä kuva Aatamista ja Eevasta

Keskustelussa näytetään 1500-luvulta peräisin olevaa maalausta Aatamista ja Eevasta (taiteilijan nimi jäi minulle epäselväksi).  Kirjassaan Limonov on löytänyt Eevasta vallankumouksellisia piirteitä. Keskustelussa Limonov alkaa kuitenkin puhua omasta äidistään. Hän toteaa alkaneensa vasta myöhemmällä iällä tätä arvostaa. Mistään rakkaudesta ei ole kyse, vaan hän alkoi arvostaa äitinsä pontevuutta ja sitkeyttä. Vallankumouksellista äidissä oli se, että hän teki tatuoinnin vuonna 1936 ollessaan 15-vuotias. Se jos mikä on osoitus vallankumouksellisuudesta. Kyse ei ollut mistään muodista kuin on nykyisin.

Limonov eli elämänsä hyvin määrätietoisesti. Hän on jossain yhteydessä todennut, että jo nuorena jättäessään kotikaupunkinsa hän tunsi sisimmässään oman lahjakkuutensa. Hän ei tyytynyt elämässään tavanomaiseen. Jo läpimurtoromaani oli kova suoritus, ja eräänlaisen hiljaiselon jälkeen hän aloitti Venäjälle palattuaan kaiken kuin nollasta, vaikkakin esitti sankaria. Hän ei jämähtänyt omaan ”postmodernistiseen” proosaansa, hän osasi jättää vanhan taakseen ja suuntautua toisaalle. Balkanille lähtö ei varmasti ollut helppo ratkaisu. Hän toimi välillä henkensäkin uhalla.  Ja sitten oman puolueen perustaminen vaati mieheltä jälleen uutta vaihdetta. Ei hän sitä minkään shown vuoksi tehnyt, vaikka toki oli lännessä oppinut vapaampaan meininkiin. Hän ei halunnut lokeroitua vanhoihin käsitteisiin ja ennakkoluuloihin. Hän etsi uutta näkökulmaa elämään. Hänessä oli vetovoimaa, siksi häneen ihastuttiin. Hän oli älykkö, joka kykeni käsittelemään vaikeitakin kysymyksiä ja olemaan silloinkin ajatuksissaan selkeä. Hän oli elämänsä mittainen mies - mutta ei missään nimessä yhtään suurempi.  

Venäjän tie ja suunta

Иноземцев, Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века. Альпина, Москва 2019.

(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21. vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)

Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät kuitenkaan toivottomat. 

Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta.  Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia, mutta se ei ole nyt päätavoite.

Mietin pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa. Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun. 

Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin varrella sijaitsevasta Dom Knigi -kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni.  Ainakin olen uskonut, että siellä on myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä teoksia.

 

Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa

Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen olen kopioinut täältä,  videokatsauksen johdantotekstistä:

”Inozemtsevin kirja on peilikuva Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään, paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”

Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut Gleb  Pavlovski. Häneltä tulee painavaa mutta liioittelematonta vuodatusta:

”Vladislav Inozemtsev osoittaa ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi, mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”

Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”.  Toisaalta välillä tekstistä löytyy valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä. Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa (katso täältä), jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.  

Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu.  Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi, huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen” liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.

Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia. Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle pohdinnalle on tilaa.

Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä. Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita ja toimintaa.  Vaikka historiallisia juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.

Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä pelkkää myönteistä.  Hän ei tunnu näkevän kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa.  Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.

Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä, ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi pääsee kukoistamaan.

…

Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.  Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä

Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli.

Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka Korpela teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio kasvoivat erilleen.  Siellä luotiin poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.

Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina – jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.

Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle muotoutunutta historiallista perintöä.

Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.

Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen. Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin, kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui 30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada suuren Tšingis-kaanin ominaisuuksia.

Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.

…

Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta

Katse Kremlin muurien sisäpuolelle

Valtiokäsityksestä

Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä suoraa rinnastusta.

Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan maallista ja monitasoista.

Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli eräänlainen yhteishallinto eli symfonia (Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.

Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.

Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille, etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin asema) säilyy entisellään.

Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole voinut olla todellinen vallankäyttäjä.

Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri.

Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.

Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi.  Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.

Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”

Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä hallitsija vallasta ja purkaa hallinto. 

Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.

Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia. Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla kuin Venäjän valtiokäsityksessä?

…

Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi liioitellusti todeta.

Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä, toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926 peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion.  Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa? 1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna 1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.

Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle.

Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua, kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.

Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin se on hämmästyttävän alhainen.  Tekijä tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.

Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.

Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy. Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan. 

Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa tuntuu löytyvän.

Kun valtiota ohjaa vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin. Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut kansalaisvapauksiin.

Moskova lumisena talvena

….

Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä.  Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’) ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.

Lahjukset ovat pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa pienellä voitelulla.

Korruptio kuuluu puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua. Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden finanssivirtoja.  Venäjän kaltaisessa valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”, joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa tapauksen. 

Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat. Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän lähemmin tuntevat muistavat, kuinka  tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität – Effizienz). Kun lännessä tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin. Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus. Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.

Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.

Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän, koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana. Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu.  Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi, mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys. Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.

Miksi modernisaatio ei ole onnistunut?  Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.

Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut. Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene. Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe Kiinaa sopivaksi kumppaniksi.  Siellä tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä tulokseen ole päästy.

Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille. Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa. Kiina siinä on kylläkin onnistunut.

Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja ammattitaidon suhteen.  Hän antaa lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.

Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta. Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.

Lopuksi

Moskovan Kreml

 Kun kerran käytän juttuni otsikossa tie-vertausta, niin käännetään vielä lopuksi katse horisonttiin ja vilkaistaan, mitä siellä voisi pilkahtaa. Kirjoittajalla on löytänyt historiasta mielenkiintoisen vertailukohdan: Weimarin tasavallan 20-luvun lopun Euroopasta. Rinnastus koskee nimenomaan aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla. Tuolloin hehkutettiin Euroopassa innostuneena, että viimeinkin Venäjästä on tulossa ”normaali” valtio. Markkinoiden uskottiin avautuvan ja maahan alkoi virrata tukea. Samanlaista innostusta tekijän mukaan oli huomattavissa myös Saksan kehityksen suhteen 20-luvulla.

Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä. Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset, jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.  Uudistuminen on välttämätöntä ja sen myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.

Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava väylä. 

 

Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa