Prokofjev: pianokonsertto nro 2 - Alexandre Kantorowin tulkinnasta säveltäjän nuoruusvuosiin

Sergei Prokofjev: pianokonsertto nro 2 G-molli, opus 16.     

Moskovan Filharmonia tarjosi hiljattain Youtube-kanavallaan upean suoran nettikonsertin Moskovan Tšaikovski-salista. Se piristi maanantai-iltaani mutta ei jäänyt pelkäksi konserttikokemukseksi muiden joukossa. Ohjelmistossa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto G-molli ja Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonia (No. 7). Alexandr Lazarev johti Venäjän kansallista nuoriso-orkesteria (Russian National Youth Symphony Orchestra). Se oli kaikkinensa loistava konsertti, mutta vaikka vaativassa Šostakovitšin sinfoniassa orkesteri ylsi loistosuoritukseen, keskityn nyt kuitenkin Prokofjeviin ja pianokonserton nuoreen solistiin ranskalaiseen Alexandre Kantorowiin (s. 1997), jonka pianistin taidot ovat tulleet minulle tutuiksi parin vuoden takaisesta Tšaikovski-kilpailusta. Hän voitti tuolloin koko kilpailun pääpalkinnon Grand Prix’n.  Hän valloitti taidoillaan kilpailua ympäri maailmaa seuranneen laajan yleisön. Kyseessä on todellinen pianisti-ihme, joka sävähdytti minut nyt myös Prokofjev-tulkinnallaan. Konsertto ei varmasti ole helpoimmasta päästä. Sain esityksestä sytykkeen lähteä lyhykäiselle tutkimusmatkalle säveltäjän nuoruusvuosiin ja konserton syntyaikoihin. Prokofjevin sydänystävän itsemurha tuo sinne oman traagisen lisänsä. Konsertti avautuu täältä.

Tuolloin maanantai-iltana reagoin Kantorowin suoritukseen innostuen lähes huudahtamaan, että se oli parhaita näkemiäni pianokonserttoesityksiä. Se oli niin elävästi kuvattu lähetys, tunnelma oli koskettava. Lähetyksen toteutuksessa on ollut ammattitaitoista väkeä. Tunsin olevani salissa läsnä. Solistin kylmän rauhallinen olemus huokui nettiavaruudesta huoneeseeni. Tämänkaltainen konsertti on näin korona-ahdingon aikaan uskomaton kokemus.

Tšaikovski-sali ulkopuolelta silloin kun siellä viimeksi kävin

Salissa vuonna 2018

Prokofjev (1891-1953) sai konserttonsa valmiiksi vuonna 1913. Saman vuoden syksyllä oli sen ensiesitys. Nyt kuulemamme versio on kuitenkin peräisin myöhemmältä ajalta. Alkuperäinen partituuri nimittäin katosi sotakommunismin vuosina, todennäköisesti tulipalossa. Säveltäjä loi 20-luvulla lännessä asuessaan siitä uuden version. Hän on omistanut konserttonsa ystävälleen Maximilian Schmitthoffille (1892-1913), joka todellakin teki itsemurhan alkuperäisen sävellyksen syntyaikoihin. Se jätti jälkensä säveltäjään, mutta taiteilijana hän kykeni purkamaan tuntonsa musiikkiinsa. Kyseessä ei ole suinkaan ainoa sävellys, jonka Prokofjev on Schmidthoffille omistanut. Niihin kuuluu esimerkiksi vuotta aiemmin valmistunut pianosonaatti nro 2. Sekin kertoo osaltaan miesten keskinäisestä kiintymyksestä.

Prokofjev oli varhaiskypsä lahjakkuus. Jo lapsena hän sävelsi oman oopperansa. Konserton valmistuessa Prokofjev oli reilu parikymppinen valmis omaan tyyliinsä kypsymässä oleva säveltäjä, ehtinyt saada aikalaiskritiikistä jo kolhujakin. Pianokonserton lopulliseen asuun ystävän menetys ei ehtinyt vaikuttaa. Konsertto on ennen muuta laajempi kuva syntyajastaan. Ensiesitys oli Pietarin lähistöllä Pavlovskissa säveltäjän itsensä ollessa solistina. Elettiin monella tapaa murroksen ilmapiirissä. Maailmansota oli syttymäisillään. Nuori säveltäjä keskittyi kuitenkin omaan uraansa. Opinnot olivat loppuvaiheessa ja ura oli nosteessa. Poliittiset mullistukset jäivät taka-alalle. Vuonna 1918 mies lähti konserttikiertueelle Yhdysvaltoihin. Sen myötä mies asettui Pariisiin asumaan. Luodessaan siellä uutta versiota kadonneesta pianokonsertostaan, voi aiheellisesti kysyä, missä määrin se poikkeaa alkuperäisversiosta. Toisen konserton nimellä se on kuitenkin jäänyt elämään, vaikka voisi sitä kutsua varsinaisen syntyaikansa perusteella myös neljänneksi. Voisi päätellä, että Schmidthoffin kohtalo on tuonut vaikutuksensa Prokofjevin luodessa uutta versiotaan. Sen verran syvästä ihmissuhteesta oli kyse. Kuolema jätti omat haavansa ja traumansa. On arvioitu, että se seurasi läpi elämän. Prokofjev kuitenkin kykeni purkamaan noita tuntojaan musiikissaan.

Mennään nyt Tšaikovski-salin tunnelmaan ja pianokonserton esitykseen. Kantorow on ujosti hymyilevä nuorukainen. Ulkoisesti tuntuisi, että hän on kiltti pianon pimputtelija. Hän astuu yleisön ja orkesterin eteen ollen kuin muissa maailmoissa. Ottaa uneliaan häkeltyneenä vastaan yleisön tervetuloaplodit. Kun sitten orkesteri valmistautuu aloittamaan, solisti vaipuu kuin koomaan. Hetkeksi nousee jopa epäilys, kuuluuko sieltä mitään. Mutta jännitys purkautuu. Pianisti lähtee viemään tarinaansa eteenpäin hiljakseen. Pian kuulijan kuvittelema harmonia särkyy. Dialogi alkaa, kontrasti syttyy. Soitto saa ilmettä ja voimaa. On lempeää herkkyyttä, joka sitten tarpeellisella hetkellä räjähtää. Musiikki iskee voimallaan ja rajulla tempollaan.

Niin soittajasta kuin soitosta huokuu nöyryys ja pyyteetön eläytyminen. Hän ei tuo omaa persoonaansa esille. Hänessä ei ole mitään diivan elkeitä. Hän on läsnä ulkopuolisena, paljastaa kuulijoilleen pienen osasen omasta sisimmästään. Kun tuo reilun puolen tunnin konsertto päättyy, hän lähtee suosionosoitusten ja myös parin ylimääräisen kappaleen jälkeen salista – samana vaatimattoman oloisena poikasena, jollaisena hän oli saapunutkin, kuin vaipuen samaan sisäiseen tyyneyteensä. Hän oli elämän ulkopuolinen vierailija, joka antoi vastaanottavalla yleisölleen palan omaa sisintään. Sen voimalla me kestämme eteenpäin.

Alexandre Kantorow Prokofjevin maailmassa

Prokofjev on äärimmäisen haastava konsertto. En ole sitä aikaisemmin kuullut kuin muutaman kerran levyltä. Käsittääkseni kiinalaisen Yundi Lin Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on ainoa todellisen vaikutuksen minuun tehnyt levytys. Se vaikutti siinä määrin vahvasti, että Yundi Listä tuli heti yksi suosikkipianisteistani. Tosin kotoani löytyy myös Lontoon Sinfoniaorkesterin versio, solistina Vladimir Ashkenazy, mutta se versio ei kyllä toimi. Syystä tai toisesta samaa voimallisuutta en siitä ole löytänyt.  Netistä löytyy myös melko tuore Kantorowin ystävän ja ikätoverin Lucas Debarquen tulkinta, joka on kuvattu samaisessa Tšaikovskin konserttisalissa. Mielestäni tasoero kyllä tulee näkyville, mutten kuitenkaan väheksy pianistin taitoja, joka niin ikään on menestynyt Tšaikovski-kilpailussa Kantorowia neljä vuotta aiemmin.

Alexandre Kantorow ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle. Hän palautui Prokofjevin maailmasta pikaisesti ja lahjoitti riemastuneelle yleisölleen vielä kaksi ylimääräistä numeroa. Samalla siirryttiin räjähtävästä modernismista romantiikan maailmaan. Minä en kappaleita tunnistanut, mutta ”online liven” keskustelussa joku heitti Brahmsin nimen. Ja Brahmsiltahan se kuulosti.  Nyt päivä konsertin jälkeen löysin kommenteista tarkan vahvistuksen, joka pitänee paikkansa, vaikka suoran konsertin aikana ehdoteltiin muutakin:

”Both are Brahms.  The first is the Finale from Op.5, Sonata in F minor: Allegro moderato ma rubato.  The second is a Ballad (a Scottish ballad).”

Siis ensin oli finaaliosa pianosonaatista No. 5. Pitkä osa, jossa solisti siirtyi todellakin intensiivistäkin intensiivisemmin aivan toisenlaiseen elämysmaailmaan. Kantorowille se ei tuottanut ongelmia. Ja kun suosionosoitukset eivät ottaneet laantuakseen, hän viivyttelemättä soitti vielä skottilaisen balladin.

 

Totean sen vielä. Koskettavaa eläytymistä! Brahms hiljensi yleisön rankan Prokofjevinkin jälkeen. Sali pimeni täysin, pienenä valopisteenä keskiössä Kantorow tuo Brahmsin aivolohkojemme syvyyksiin. Tämä jos mikä tuo toivon keskellemme, keskinäisen yhteyden ympäri maailman. Seurasin kahden vuoden takaisia Tšaikovski-kilpailuja ja niiden yhteydessä kävi jo ilmi, että Brahms on Kantorowin lempisäveltäjiä. Siihen palaan alempana.

Menen vielä yli sadan vuoden taakse, pianokonserton alkuperäisversion syntyaikoihin. Prokofjev eli sävellyksen syntyaikoihin hyvin hektistä aikaa. Konservatoriossa oli opintojen näytetöitä. Elämälle lisäpoltetta loi nuoren nousevan tähden luomisen hehku. Itsemurha jäi elämän virrassa nopeasti taustalle, kun päivittäiset haasteet painoivat. Myös isä oli muutama vuosi aiemmin menehtynyt äkillisesti paksusuolen syöpään.

Konserton ensiesityksen paikasta Pavlovskissa olen kirjoittanut aiemminkin. Se oli tuolloin hyvin merkittävä konserttipaikka. Olen siitä maininnut tässä jutussani 1800-luvun eurooppalaisesta kulttuurista. Myös runoilija Osip Mandelštam on eräässä runossaan viehtynyt sen tunnelmasta kuvatessaan lapsuudenmuistojaan. Paikka henkii eurooppalaisen kulttuurielämän valtavirtaa.

Sergei Prokofjev tutustui Schmidthoffiin keväällä 1909 läheisen opiskelijatoverinsa Vera Alpersin kautta. Alpers oli sydänjuuriaan myöten rakastunut ”Serjoža” Prokofjeviin. Vastakaikua hän ei saanut, mutta Veran tunteet ovat jääneet elämään, sillä hän kirjoitti päiväkirjaa, joka on myöhemmin jäänyt tutkijoiden ja Prokofjevin ihailijoiden iloksi.  Schmidthoff oli myös opiskellut pianon soittoa. Kaikki kolme sattuivat kohtaamaan eräässä konsertissa. Vera esitteli Maximilianin, mitä hänen kerrotaan sittemmin katuneen, koska Serjoža vain etääntyi Verasta. Nuorten miesten ystävyys lämpeni vähitellen. Molemmat harrastivat shakkia, mikä toi suhteeseen oman intensiteettinsä. Schmidthoff oli kuitenkin ennen kaikkea filosofian harrastaja. He alkoivat käydä keskenään filosofista keskustelua. ”Hiomatonta, mutta hauskaa, niin kuin 17 vuoden iässä kuuluukin, niin sujuivat meidän kävelyretkemme Pietarin kaduilla ja rannoilla keväällä 1909 ”, kuvaa Prokofjev itse. (lähde)

Prokofjevilla ystäviä riitti. Vera Allersin kanssa hän kävi eläväistä nuoruuden innon täytteistä kirjeenvaihtoa. Allersin päiväkirjamerkinnät kuvaavat hyvin Prokofjevin omistautumista musiikille. Tämä harmittelee alkukesästä, että Sergei on lähdössä Pietarista työntäyteisen  ja pettymyksiäkin tuoneen kevätlukukauden jälkeen kotipaikkaansa Sontsovkaan, joka sijaitsee Etelä-Venäjällä. Sontsovkassa Prokofjev ei kuitenkaan nautiskellut kevään heräävästä luonnosta. Hän työskenteli kuumeisesti erään sävellystyön parissa, jonka esityksen piti olla heinäkuussa. Se kylläkin lopulta kariutui. Suunnitelmat lensivät tuuleen mutta uusia haasteita tuli tilalle. Prokofjev oli tuolloin kovasti Aleksandr Skrjabinin musiikin pauloissa.

Tuo oli hyvin kuvaavaa Prokofjevin nuoruudelle. Opiskelua ja täydellistä omistautumista musiikille. Siinä ohessa oli kirjeenvaihtoa ja nuorta flirttiä.

Prokofjev ei jäänyt pitkäksi ajaksi paikoilleen. Vanhempiensa Sontsovkassa sijaitseva kotikartano oli myös tuolloin vain lyhyt kääntymispaikka. Toki se oli tärkeä, koska äiti oli kuitenkin hänen piano-opintojensa alullepanija. Pietari, Moskova ja Kaukasus pitivät matkustusvirettä yllä. Kirjeenvaihdon kautta säilyi suhde ystäviin, myös Veraan.

Aktiivinen shakkiharrastus kuului myös ohjelmaan. Sekin piti yllä matkakuumetta, ja sävellystyön ja pianonsoitonkin lomassakin se sopi älylliseen rentoutumiseen. Kirjeshakki toi nuorukaiseen virtaa. Tuon kesän sävellystyötä tehdessään hän yhden viikon aikana lähetti 17 šakkikirjettä ja otti vastaan 12. Sontsovkan pienen pienessä postitoimistossa riitti vilskettä. Prokofjev kirjoitti, että päätä särki shakista ja sormia poltti Skrjabin. Lyhyesti todeten varhaiskypsästä älyköstä oli kyse.

Tähän maailmaan ilmestyi Maximilian Schmidthoff. Ystävyys käynnistyi hitaasti mutta se tiivistyi lähes intiimiyden tasolle. Šakki oli yksi yhdistävä tekijä. Filosofisista keskusteluista tuli tärkeämpi.

Schmidthoff kysäisi kerran, oliko Prokofjev lukenut Schopenhaueria. Hän ei ollut lukenut. Hän toteaa kuulleensa äidiltään, että ”Schopenhauerin lukeminen merkitsee kylmää pessimismin kylpyä”. Maximilian toteaa ottaneensa sellaisen kylvyn kaksi vuotta aiemmin. Siitä tuo aihe lähti etenemään.

Vuosi 1912 oli jonkinlainen käännekohta. Nuorilla miehillä oli tapana tehdä Pietarissa pitkiä kävelyretkiä ja julistaa niitä kulinaristisilla nautinnoilla kohdalle osuvissa ravintoloissa. Prokofjevilla oli noihin aikoihin monta rautaa tulessa, mutta ystävyydellä oli hänelle tärkeä merkitys. Schmidthoffin kanssa kehkeytyi paljon syviä keskusteluja paitsi Schopenhauerista, myös toisen tuon ajan keskiössä olleen filosofin Immanuel Kantin ajatuksista. Niistä hän ammensi myös musiikkiinsa aineksia.

Ystävyyssuhteen tunnevoimasta kertoo se, että nuoret miehet tekivät jopa yhteisen matkan Imatralle kylpylään. Lähteestäni ei kuitenkaan tule aivan selkeästi ilmi, tekivätkö he lopulta sen matkan, mutta ainakin he sitä tiiviisti suunnittelivat.  Paikan valinnalla on oma erityinen symbolinen poltteensa. Nimittäin pietarilaisilla vastanaineilla oli tapana matkustaa sinne kuhertelemaan. Imatran koski ja sen ympäristön luonto inspiroivat rakastuneita.

Suhteella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Schmidthoff oli menettämässä otettaan yhteiskunnasta. Ei ollut töitä, ei tuloja. Näköpiiri tulevaan oli katoamassa. Lieköhän hän huomasi tarrautuvansa ystäväänsä? Ja kokiko Prokofjev velvollisuudekseen auttaa häntä?  Prokofjev kustansi edellisen vuoden lopulla ystävälleen matkan Krimille. Helmikuussa he tekivät sinne myös yhdessä matkan. Sieltä paluun jälkeen Schmidthoff päätyi kauhistuttavaan ratkaisuunsa.

Prokofjev oli tuolloin viimeistelemässä pianokonserttoaan. Hän sai ystävältään kirjeen, jossa oli järkyttävä ilmoitus edessä olevasta itsemurhasta. Se oli lakonisen lyhyt viesti, syytä tekoonsa Scmidthoff ei kertonut. Viestin postittamisen jälkeen hän matkusti junalla Viipurin suuntaan, jäi pois viimeistä edellisellä asemalla. Läheisessä metsikössä hän ampui itsensä.

Hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräälle Viipurin suomalaisista hautausmaista. Tapa vaati, että itsemurhan ollessa kyseessä vainaja todellakin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman mitään ortodoksisuuteen kuuluvaa tapakulttuuria.

Prokofjev ei osallistunut miehen hautajaisiin. Hän toki lähetti vilpittömät surunvalittelunsa. Vasta seuraavan vuoden keväällä Prokofjev pääsi käväisemään haudalla. Hän matkusti yksin. Hautausmaan vartija opasti hänet paikalle. Oli rospuuttoaikaa, pääsy haudalle ei sujunut ihan helposti ja haudan kuntokaan ei mairitellut. Hautaa koristi yksinkertainen puuristi. Prokofjev antoi vartijalle muutaman markan (!), jotta tämä kunnostaisi hautaa.

Voisi tietysti vatvoa pitkäänkin sitä, miksi nuorten miesten suhde päättyi tuolla tavalla. Lyhyesti todeten suhde suli omaan mahdottomuuteensa. Elämä oli alkanut viedä ystävyksiä eri suuntiin. Suhde oli johtamassa ulottuvuuksiin, josta Schmidthoff ei kyennyt irtautumaan.

Kantin ja Schopenhauerin filosofia kiinnosti Prokofjevia edelleen. Runoilija Boris Baškirov on todennut kolme vuotta myöhemmin tekemissä päiväkirjamerkinnöissään käyneensä Prokofjevin kanssa läpi Schopenhauerin aforismeja. Niihin sisältyvä yksinäisyyden teema kiinnosti.

Nykylukijoita jää varmaan arveluttamaan tuon suhteen homoeroottisuus. Siitähän lopulta oli kyse. Avoimesti siitä ei varmasti tuolloin eikä myöhemminkään ole voinut puhua.  Elämäkerroista löytyy kiinnostava viite. Eräässä haastattelussa säveltäjän kuoleman jälkeen toimittaja on kysellyt asiasta Prokofjevin pitkäaikaiselta italialaistaustaiselta vaimolta Linalta. Suoraan kysymykseen tämä kiertelee ja kaartelee. Lopulta hän toteaa tavallaan toimittajan painostaessa, että ei voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, etteikö Prokofjevilla olisi voinut olla homoseksuaalisia taipumuksia. Mutta samalla hän korostaa, että Schmidthoffin kanssa suhde ei ole voinut kehittyä intiimille tasolle. Kärjistän nyt vaimon sanoja todeten, että ei Prokofjev mikään biseksuaali ollut.

…

Siirrytään konserton syksyiseen ensi-iltaan. Siinä Prokofjev itse oli solistina. Esitys sai suosionosoituksia ja ystävät palkitsivat säveltäjän kukkakimpulla. Vera Alpers ja monet muut ystävät olivat luonnollisesti ihastuksissaan. Päällimmäisenä ensi-illasta jää kai mieleen konserton saama kritiikki, mikä luonnollisesti johtuu säveltäjän tyylistä. Hän oli omassa musiikillisessa näkemyksessään hylännyt edellisenä vuosisatana vallinneen romanttisen tyylin. Moderni ote ei purrut konserttiyleisön enemmistöön. Kertoman perusteella esityksen päätyttyä salissa taisi olla jonkinlainen kaaos, minkä en arvelisi varmaankaan olleen solistina olleelle säveltäjälle yllätys.

Sittemmin koitti sota, vallankumouksen koittaessa Prokofjev lähti vuonna 1918 pitkälle kiertueelle Yhdysvaltoihin.  Sille tiellä hän myös jäi asettuen lopulta asumaan Pariisiin. Sotakommunismin aikana toisen pianokonserton partituuri katosi. Ja konsertto piti tavallaan säveltää uudestaan. Sen Prokofjev teki 20-luvulla. Konsertto esitettiin uudelleen vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä oli kuitenkin aikalaisten mukaan aivan toinen sävellys kuin kymmenen vuotta aikaisemmin Venäjällä luotu versio. Se versio jäi kuitenkin elämään ja yhdistetään noihin maailmansotaa edeltäviin vuosiin.

Yritän seuraavaksi kuvata, miten tuota pianokonserttoa on alun perin kuvattu. Lähteenäni on Igor  Višnevetskin Prokofjevista luoma elämäkerta. Venäjänkielisen kuvauksen kääntäminen on haastavaa ja siksi välitän pastissimaisesti siitä nousseita keskeisiä vaikutelmia. Višnevetski lainaa tuon ajan merkittävää tutkijaa ja säveltäjää Boris Asafjevia, joka oli läsnä vuoden 1913 ensiesityksessä. Totean, että Kantorowin tulkintaa kuunnellessani omassa päässäni pyöri hyvin samantapaisia aatoksia.

Igor Višnevetski itse korostaa piano-osuuden improvisatorista luonnetta. Orkesteri soi taustalla kuin valtameri tai aallokko. Ehkä voisi käyttää ilmausta valtava virta. Pianoimprovisaatio pitää sisällään myrskyisää romanttistäyteistä tunnepurkausta ja haaveilua. Se vie tapahtumia eteenpäin mutta lopulta musiikin moderni sointi ei päästä omaan improvisaatioonsa käpertynyttä pianoa vapautumaan. Sillekin toki tulee hetkensä, mutta ajan rytmi painaa levottomassa ”valtameren aallokossa” harhailevan pianon allensa.

Luonnehtisin, että se on tukahduttavan tiivistettyä musiikillista ilmaisua, jossa piano etsii purkautumisen tietä. Višnevetskin mukaan musiikki pitää sisällään oman historiallisen aikansa jännitteen. Musiikki reagoi ”barometrimaisesti” (kuin ilmapuntari) aikaansa ja ennakoi edessä olevia kuohuisia maailmanhistorian tapahtumia.

Mielestäni Kantorow on vapautuneessa tulkinnassaan kyennyt aistimaan nuo maailmansotaa edeltävät tunnot ja muutoksen tuulet. Kantorow kykenee menemään musiikin ytimeen ja orkesterin luoman sointivirran jäädessä yksinäisen ulospääsyään etsivän pianon taustalle. Se ei ole mitään kevyttä kamarimusiikkia vaan voimallista ahdistuksen kokemusta, valoa hapuilevaa epätoivoa. Tunsin itse – tietämättä Asafjevin kuvauksista – tuon syvän hengityksen pianon levottoman sooloilun taustalla. Se tuo esitykseen oman kontrastinsa.

Prokofjevin nuoruuden musiikista on todettu, että siinä heijastuu koskettavasti aikansa syvät tunnot. Siitä siis aistii ajan hengen. On vuosi 1913. Eletään sodan uhan edessä, jännitteet yhteiskunnassa ovat nousemassa. Asafjev kirjoittaa, ettei hän tiedä tuolle ajalle herkempää barometriä, kuin Prokofjevin musiikki. Hän mainitsee myös, että Prokofjev on siinä Igor Stravinskin kaltainen. Ja liekö sattumaa, että tuona samana vuonna kesä-heinäkuussa – hieman ennen pianokonserton ensiesitystä -  Prokofjev teki elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan Pariisiin ja Lontooseen. Siellä hän sai kokea Sergei Djagilevin balettiryhmän esityksiä, joissa soi nimenomaan Stravinskin musiikki.

…

Prokofjev ei varsinaisesti koskaan ollut bolševikkeja vastaan. Hän oli täysin epäpoliittinen henkilö, omistautunut musiikille ja taiteelle. Siksi hän myös matkusti Yhdysvaltoihin, koska edellytyksiä musiikin teolle ei sotakommunismin tilassa olleessa kotimaassa ollut. Mitään sympatian osoituksia hän ei valkoisille eikä ylipäänsä bolševikkien vastustajillekaan osoittanut.  Perustan tämän tiedon erään näkemäni dokumenttielokuvan tietoon.

Kun hän vuonna 1935 palasi lopullisesti Neuvostoliittoon, siihenkään syy ei ollut poliittinen. Hän vastasi kosiskeluihin. Lisäksi oli siinä tiettyä sielun sympatiaa venäläistä kuulijakuntaa kohtaan. Prokofjevia odottivat Neuvostoliitossa monet ystävät ja ihailijat. Yksi heistä oli yllä kertomani opiskelukaveri Vera Alpers. Nainen oli luonut uran konservatorion pianon soiton opettajana ja musiikkipedagogina. Varsin pidetystä opettajasta oli kyse. Prokofjev ja Alpers tapasivat Prokofjevin paluun jälkeen vuonna 1935 Veran kesäpaikalla. Siitä on olemassa valokuva. Näin nuoruuden muistot palasivat henkilötapaamisten kautta. Myös musiikkikriitikko ja säveltäjä, aikoinaan vuonna 1913 toisen pianokonserton ensi-iltaa arvioinut Boris Asafjev oli elossa ja työskenteli musiikin parissa.

Prokofjev ja Vera Alpers

En itse ole ollut mikään erityinen Prokofjevin musiikin ihailija. Tämä nyt käsiteltävänä oleva pianokonsertto nro 2 on niitä harvoja suosikkeja. Ehdoton suosikki on 40-luvulla sotavuosina sävelletty pianosonaatti No. 7, lähinnä sen villin viimeisen osan vuoksi. Sen kantaesitti aikoinaan nuoruusvuosinaan neuvostoajan pianistilegenda Svjatoslav Richter. Hän oli säveltäjän valitsema esittäjä. Hänelle esitys oli siinä määrin kunnia-asia, että hän harjoitteli sen pikaisesti neljässä päivässä, ja soitti sen ulkoa. Hän esitti myöhemmin muutakin Prokofjevin musiikkia, ja vuonna 1952 - ainokaisen kerran, kun hän on toiminut orkesterin johtajana – hän johti tämän sellokonserton. Se on siinäkin mielessä merkittävä esitys, että muutama vuosi aiemmin Prokofjev oli joutunut Stalinin hallinnon käynnistämien formalismisyytösten uhriksi ja esitys oli osaltaan palauttamassa takaisin säveltäjän kunniaa. Yhtä kaikki, Richterin suhteet säveltäjään jäivät etäisiksi. Kun Prokofjev kuoli vuonna 1953, hän kertoi kyllä ajatelleensa säveltäjämestaria, mutta korostaa, ettei hän surrut. 

Otan Richterin nyt esille, koska olen viime aikoina tutustunut hänen elämänsä vaiheisiin. Löydän heidän persoonistaan ja taiteellisista ambitioistaan jotain yhteistä. Se on toki vain mielikuvien tasolla. Kun katselin netistä löytämääni Richterin ennen kuolemaansa tekemää haastattelua, olen huomaavinani pientä katkeruutta Prokofjevin kylmäkiskoisuuden vuoksi.

Prokofjev oli Neuvostoliittoon muutettuaan omistautunut täysin sävellystyöhönsä. Sen ymmärrän. Hylkäsihän hän vaimonsa Linan ja lapsensakin ja muutti yhteen uuden naisen kanssa taiteellista inspiraatiota vahvistaakseen.  Richteriin hänellä ei ollut henkilökohtaista suhdetta, vaikka he olivatkin ajoittain tiiviisti yhteydessä. Hän oli ilmaissut Richterille, että hän tekee häntä varten uuden pianosonaatin. Se ei ehtinyt valmistua, kun kuolema ehti ennen. Minulla nousee mieleen Schmidthoff. Richter on tietysti erityisen kaukana Schmidthoffista, koska hän oli syntynytkin vasta 1915. Hänestä on vahvoja huhuja, että hän oli homoseksuaali. Puhekielisesti ilmaisten hän oli ”kaappihomo”, joka eli muodollisessa avioliitossa.  Kun Prokofjev säilytti etäisyyden yhteen hänen musiikkinsa keskeiseen esittäjään, nousee ajatus, että olikohan siinä alitajuista välttelyä. Tosin elämä Prokofjevillakin oli tuolloin hyvin kiihkeässä vaiheessa. Sävellystyön lisäksi oli tultava toimeen byrokratian kanssa. Mutta kun vertaa nuoruusvuosiin, niin sama asiakeskeisyys oli läsnä myös 1910-luvulla, vain Schmidthoff oli poikkeus, varsinaisten rakkaussuhteiden ohessa. Vera Alperskin sai vain etäältä ihailla idolinsa musiikkia.

Sivuhuomautuksena totean vielä, että Prokofjev teki 40-luvulla tiiviisti yhteistyötä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kanssa. Eisenstein oli Richteriin verrattuna julkihomo, joka tosin eli muodollisessa avioliitossa eikä tuonut sisimpiä tuntojaan ilmi, koska tuolloin homoseksualismi oli maassa lailla kielletty.

Tunteet saivat Prokofjevilla jäädä syrjään, mikäli ne haittasivat musiikin tekoa. Enkä minä löydä sitä paljoa hänen musiikistakaan.  Hän sävelsi samalla kylmyydellä ja välinpitämättömyydellä Stalinin hallinnon tilaistöitä – johtajan tai neuvostovaltion kunniaksi sävellettyjä kantaatteja. Musiikki toimi ja vaikutti omalla tasollaan. Nerokasta se on mutta jättää kuulijansa usein kylmäksi.

…

Alexandre Kantorowin olemukseen ihastuin itse vuonna 2019 seuratessani Moskovassa pidettyjä Tšaikovski-kilpailuja. Kuten yllä totesin, Kantorow sai koko kilpailun varsinaisen pääpalkinnon. Kilpailusarjoja oli useita, mutta vain yhdelle myönnettiin Grand Prix. Finaalissa hän soitti kaksi erittäin vaikeaa konserttoa, joista hän selvisi fantastisesti. Toinen oli Johannes Brahmsin pianokonsertto nro 2, toinen Pjotr Tšaikovskin niin ikään toinen pianokonsertto. Jälkimmäisestä on olemassa kaksi versiota, ja Kantorow soitti sen vaikeamman ja pitemmän, jonka moni jättää soittamatta sen haastavuuden vuoksi. ”Outo ja harvinainen valinta, mutta hieno suoritus”, kirjoitettiin lehdissä.  Se on edelleen katsottavissa täällä.

Miehen nimi viittaa Venäjälle. Hänen isovanhempansa  ovat kotoisin jostakin Ukrainan rajan lähettyviltä. He ovat kuitenkin aikoinaan siirtyneet Ranskaan. Kantorowilla on siis nimen kautta sidos Venäjän suuntaan. Hän kertoo pitävänsä venäläisestä yleisöstä. Hän on todennut haastatteluissa, että Venäjällä yleisö eläytyy musiikkiin eikä vain mene viettämään hauskaa iltaa. Yleisö tulee saliin kuunnellakseen musiikkia ja kokeakseen voimakkaita tunteita. Soittaja aistii yleisön läsnäolon ja myötäelämisen. Jos jokin asia ei yleisöä miellytä, se ilmaisee senkin tavalla tai toisella. Hän oppinut saamaan venäläisyleisöön kontaktin. Reaktiot pitävät kuitenkin sisällään yllätyksiä.

Kantorow on vieraillut Venäjällä useasti kilpailumenestyksensä jälkeen. Nyt alkuvuonna Kantorowin matkakumppanina on ollut yllä mainittu Lucas Debarque, joka selvisi vuoden 2015 Tšaikovski-kilpailussa finaaliin ja olisi voinut menestyä kilpailussa paremminkin, mutta soitti tuolloin vasta elämänsä ensi kertaa orkesterin kanssa. Debarquesta on Kantorowin lailla tullut venäläisyleisön suosikki. Nähtävästi he viihtyvät toistensa seurassa.

Kantorowia ja Debarqueta yhdistää muukin asia kuin ranskalaisuus ja venäläinen konserttiyleisö. Heillä on ollut sama opettaja – Azerbaidzanista kotoisin oleva Rena Shereshevskaya. Hän on Kantorowin mukaan innostava opettaja. Hän auttaa soittaja löytämään musiikista sen, mitä ei itse voi löytää. Hän auttaa soittajaa löytämään tämän oman keinon ilmaista itseään musiikin kautta, omalla persoonallisuudellaan, tyylillään ja tavallaan. Jokaisella on oma sisäinen maailmansa, jota kautta esitettävää musiikkia tulee lähestyä. Shereshevskaya auttaa soittajaa löytämään muusikkona omat lahjansa.

Kantorowiin liittyen on eräs seikka, josta voin ylpeänä kertoa. Hänellä on varhainen yhteys Suomeen. Hänen isänsä Jean-Jacques Kantorow on orkesterinjohtaja. Hän toimii Tapiola Sinfoniettan kunniaorkesterinjohtajana. Vuonna 2014 Alexandre Kantorow vieraili 17-vuotiaana isänsä kanssa Espoossa (ks. täältä). Isän johtama Tapiola Sinfonietta esitti Lisztin pianokonserton nro 2 ja poika oli solistina. Lehdistössä oli ylistäviä lausuntoja. Se ei ole ainoa esiintyminen. Myöhemmin he ovat myös levyttäneet yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Saint-Saënsin pianokonsertot 3, 4 ja 5. Levytys on ollut ehdolla merkittävän palkinnon saajaksi.

Vuonna 2019 heti Moskovan Tšaikovski-kilpailun jälkeen Alexandre Kantorow vieraili Mikkelin musiikkijuhlissa saaden pelkkiä kehuja. Ohjelmistoon kuului Lisztin pianokonsertto nro 2. Helsingin Sanomat kirjoitti otsikossaan:

”Tähti on syttynyt: Tšaikovski-voittaja Alexandre Kantorow teki Lisztin virtuoosikonsertosta syvämietteisen odysseian...”

Ylimääräisenä Kantorow esitti Mikkelissä Igor Stravinskia: kaksi osaa Tulilinnun pianosovituksista. ”Ne menivät hyvin, mutta paljastivat myös pianistin rajat”, kirjoitti lehti. Enempää ei voinut 22-vuotiaalta nuorukaiselta odottakaan. Kantorowin säveltäjävalinta on mielenkiintoinen. Yllä tuli Stravinskin nimi jo mainittua. Tulee suora yhteys Sergei Prokofjevin nuoruuden vuosiin.

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.

RAHMANINOV

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä  Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: 

”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Tähän voisin lopettaa, sillä Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Jatkan kuitenkin vielä. Kerron hieman luennosta ja muustakin Rahmaninoviin liittyvästä.  Jos minun pitäisi mainita suosikkisäveltäjiäni, niin Rahmaninov kuuluisi kärkikolmikkoon. Tietysti taiteen alalla paremmuusjärjestykset ovat typerää, mutta suotakoon leikkimieltä siihenkin. 

 

Sergei Rahmaninov pianonsa ääressä

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi  Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/).

Hyvä, kun kaupunginkirjasto järjestää tämänkaltaisia tilaisuuksia. Luennoitsijana oli Ari Helander ja luennon varsinainen otsikko oli Sergei Rahmaninov – viimeinen romantikko.  Luennolla keskityttiin säveltäjän pianomusiikkiin, erityisesti hänen pianokonserttoihin. Säveltäjän elämää seurattiin kronologisesti ensimmäisestä pianokonsertosta aina kuolemaan saakka. Näin Rahmaninov tuli laajemminkin tutuksi.

Luento oli perusteellinen ja luennoitsijan selkeä esitystapa vangitsi kuulijat mukaansa. Se oli virvoitusta synkkyyteen. Luennoitsijaa kuunnellessa muu unohtui. Hän näyttää tuntevan hyvin aiheensa.

Kun asiaan kuin asiaan on tapana laittaa kritiikkiä, niin tulkoon sitäkin. Luennoitsija keskittyi pianomusiikkiin ja koko elämä mielestäni fokusoitui liikaa pianokonserttoihin. Onhan hänen sävellystuotantonsa toki paljon laajempi, monet mielenkiintoiset asiat jäivät käsittelemättä ja pelkistäessään luennoitsija tuli panneeksi hieman mutkia suoriksi.  Ja esimerkiksi neuvostoliittolaisen satiirikkoparin Ilf ja Petrov maininta oli trivialiteetti, joka noin lyhyenä toteamuksena jäi leimakirveen asteelle. Mutta se oli pikkuseikka.  Luento on osana sarjaa ”Viiden pianokonserton miehet”.  Sen pohjalta luennoitsija oli tehnyt rajauksensa ja luento pysyi hienosti kasassa, ei lähtenyt turhia rönsyilemään. Myös suosionosoituksista ja yleisön ilmeistä päätellen luento miellytti, joten se siitä kritiikistä.

En aio käydä lävitse luennon sisältöä. Wikipediasta löytyy helposti elämäkertatietoja ja huomasin, että sitä on luennoitsijakin käyttänyt tukenaan. Kerron itseni kannalta kiinnostavista seikoista, tosin tulen samalla toistaneeksi wikipedian tietoja.

Minua itseäni kiinnosti ensiksikin se, mitä Ari Helander kertoi vuonna 1934 valmistuneesta Rapsodiasta (Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille, op.  43). Siinähän on kyse variaatioista Paganinin tuttuun teemaan. Monet muutkin säveltäjät ovat siitä luoneet variaationsa. Olen jostakin syystä aina vieroksunut Paganinia ja siksi tuo Rahmaninovin Rapsodia on jäänyt minulla vähemmälle huomiolle.  Helander kertoi sävellyksen taustalla soivasta keskiaikaisesta Dies Irae –teemasta (”Vihan päivät”). Ja oli siinä muutakin kiinnostavaa.  Varmasti palaan vielä myöhemmin sävellyksen pariin.  Rahmaninov ei kutsunut sävellystään pianokonsertoksi. Luennossa se kuitenkin täyttää luentosarjan nimen vaatiman viidennen pianokonserton tehtävän.

Täällä voi nauttia Rapsodiasta Paganinin teemaan Rahmaninovin itsensä soittamana:

https://www.youtube.com/watch?v=KL5aiUKPt3Q  .

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen sinfonian ensiesityksen (maaliskuussa 1997) saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa (Korjattu, ks. lopun kommentti!). Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan vaan tyytyi yllä mainittuun rapsodiaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Sinfonian nro 1 jälkeen iskeneestä masennuskaudesta Helander kertoi melko perusteellisesti. Rahmaninov ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin (1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Luennoitsijan mukaan Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Marilyn Monroe ja Tom Ewell elokuvassa Kesäleski

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui vuonna 1901 luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuellin elokuva tuon musiikin myötä tulee. Selvennän, että Marilyn nousi mieleen omasta päästäni. Luennoitsija ei häntä maininnut.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Nikolai Dahl

Helander kertoi hienon yksityiskohdan Dahlin urasta. Hän muutti 20-luvulla Neuvostoliitosta Libanoniin ja alkoi soittaa alttoviulua paikallisessa amerikkalaisen yliopiston orkesterissa. Sattui kerran niin, että orkesterin ohjelmassa oli Rahmaninovin toinen pianokonsertto. Koska orkesterin jäsenenä oli konserton synnyn kannalta olennaisen tärkeä henkilö, sai alttoviulisti Dahl kunnian tulla esityksen jälkeen kumartamaan innostuneen yleisön eteen. Ei hän ollut kuka tahansa alttoviulisti, vaan henkilö, jonka nimi oli kirjoitettuna sävellyksen nimilehdelle. Tuo esitys oli varmaan yleisölle, orkesterille ja varmasti ennen kaikkea Nikolai Dahlille ikimuistoinen.

Pari kertaa viitataan myös tapaamisiin kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Siinä kirjailijalegenda esitetään valitettavan negatiivisessa valossa. Joku sai varmasti hänestä hölmön kuvan. Rahmaninovin seurana on maineikas oopperalaulaja  Fjodor Shaljapin (1873 – 1938). Shaljapin esitti Rahmaninovin kanssa Tolstoille yksinlaulun ”Kohtalo” (Судьба, ”Fate”), jossa kuuluu Beethovenin viidennen sinfonian alkuteema. Tässä sen esittää loistava baritoni Sergei Leiferkus: https://www.youtube.com/watch?v=L2OmroeblNA.

Muista Rahmaninovin ajan pianistiystävistä luennoitsija pani merkille erityisesti ukrainalaissyntyisen Vladimir Horowitzin (1903 – 1989), josta kehittyi loistava Rahmaninovin musiikin ja erityisesti kolmannen pianokonserton tulkitsija. Kyseessähän on pianistilta erityistä taituruutta vaativa konsertto. Horowitz soitti konserton konservatorion lopputyönään ja onnistui siinä loistavasti. Sen myötä miehistä tuli hyvät ystävät. Rahmaninovin kolmas pianokonsertto säilyi Horowitzin pitkän uran ohjelmistossa loppuun saakka.

Rahmaninovista on todettava se seikka, että Amerikassa asuessaan hän oli ennen kaikkea konserttipianisti ja siinä roolissaan varsin suosittu. Säveltäjän työ välillä hieman takkuili eikä se tuonut hänelle huomattavammin tuloja.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leiferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Isä Sergei ja tytär Tatjana. Perheessä oli kaksi tytärtä, joista Tatjana syntyi v. 1907

Sergei Rahmaninov ja tyttärenpoika Alexandre vuonna 1935 

…

Yllä kerroin jo kolmannesta pianokonsertosta. Siihen liittyy myös australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Se toi minut elokuvan äärelle.  Mutta Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle. Mutta se kuuluu näihin elokuviin.

…

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

….

Lopuksi haluan vielä palata luentoon. Helander kertoi, että kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä.  

Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt. Laitan vertailun vuoksi myös Jevgeni Kissinin version: https://www.youtube.com/watch?v=SCm9O2KNEX4. 

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni. Tuolloin 70-luvulla rikottiin rockin raja-aitoja klassisen suuntaan välillä yllättävän rohkeasti. Minä ajattelen sitä vain hyvällä. Siitä pääsi kuin varkain vehreämpiin maisemiin.

1970-luvun alussa ostamani levyn kannessa oli tämä kuva.

Päivitys 9.3.2018

Korjattu virheellinen tieto Rahmaninovin henkisestä romahduksesta. Se tapahtui vuonna 1997 Sinfonian nro 1 ensiesityksen jälkeen. Esitys tapahtui Pietarissa ja syynä oli lähinnä kapellimestari Aleksandr Glazunovin ja säveltäjän henkinen etäisyys. Kaiken lisäksi Glazunov totesi myöhemmin valmistautuneensa esitykseen huonosti ja epäsuorasti vihjaa olleensa esityksen aikana humalassa.