Kosmopoliittista kulttuuria 1800-luvun Euroopassa – Ivan Turgenevin ja Pauline Viardot’n jäljillä

Pissarro: Avenue de l'Opera. Effect of snow. 1898

Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019, 552 s.

Lontoossa vaikuttava historian professori Orlando Figes on kirjoittanut kirjan eurooppalaisesta kulttuurielämästä 1800-luvulla. Hän kutsuu sitä kosmopoliittiseksi, mikä tarkoittanee avointa yhteisöllisyyttä, jossa valtakuntien rajat tai kielierot eivät olleet kanssakäymisen esteenä. Nurkkakuntainen epäluuloisuus oli poissa. Ajatuksille suotiin vapaus, vieraita vaikutteita ei taiteessa torjuttu. Tuo aika päättyi siihen, kun kansallisvaltioiden keskinäisten suhteiden kärjistyminen alkoi vaikuttaa myös kulttuurielämässä.  Näin sen itse karkeasti hahmottaisin.

Figes on Venäjään erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut mm. Venäjän kulttuurihistorian (Natasha’s Dance), läpivalaisevan teoksen vuoden 1917 vallankumouksen taustoista ja alkuvuosista (A People’s Tragedy) ja itselleni on tullut tutuksi myös kuvaus Krimin sodasta (The Crimean War).

Teoksessa eletään Euroopan sydämessä. Kulttuurielämän keskuksena on Pariisi. Se vetää luovia voimia puoleensa. Kansainvälistyminen oli ajan henki. Oopperaa ja muita kulttuuritapahtumia tultiin seuraamaan kauempaakin. Kun junat korvasivat hevoset, päästiin vapaammin matkustamaan.

Teoksessa tulee vastaan huomattava määrä tunnettuja taiteilijoita ja muita kuuluisuuksia. Figesin kuvauksen keskiössä on kuitenkin kolme henkilöhistoriaa, vaikka päähuomio onkin maailmassa heidän ympärillään. Henkilöt ovat venäläinen kirjailija Ivan Turgenev (1818-1883), espanjalais-ranskalainen laulajatar Pauline Viardot-García (1821-1910) ja tämän puoliso, taidehistorioitsija, kulttuurialan vaikuttaja ja Pariisin italialaisen oopperan johtajanakin ansiokkaasti toiminut Louis Viardot (1800-1883), joka oli myös politiikassa mukana tasavaltalaisaktiivina. He olivat eurooppalaisia siinäkin mielessä, että he asuivat ja toimivat monessa eri maassa ja olivat tekemisissä hyvin monenlaisten henkilöiden kanssa. Turgenev oli ajatuksiltaan lähinnä klassinen liberaali (ainakin vanhempana), Louis Viardot häntä radikaalimpi, vasemmistoon päin kallellaan.

Ilja Repinin muotokuva Turgenevista 1870-luvulta

Olen itse kai jo kouluopetuksen myötä oppinut hahmottamaan historiaa kansakuntien välisten sotien ja erinäisten muiden konfliktien kautta. 1800-luvun Euroopasta mieleen nousevat Napoleon sotaretkineen, Wienin kongressi, ”hullu vuosi” 1848, Krimin sota, Italian yhdistyminen sekä Preussin ja Ranskan sota vuonna 1870, jolloin Saksan alueen tilkkutäkkivaltioista alkoi kehittyä läntiselle naapurille yhtenäinen uhoa huokuva vastavoima. Tuolloin kulttuuri ja taide on jäänyt siitä helposti irralleen. Figesin kirjassa politiikka jää taustalle mutta on se toki arjessa enemmän tai vähemmän läsnä. Niistä huolimatta taiteilijat toteuttavat omaa kutsumustaan. Lähimmän iholle päähenkilöiden elämässä tuli lopulta Preussin ja Ranskan välinen sota. Voisi jopa todeta heidän olleen siinä lähes osallisena. Turvasatamaksi tuli heille tuolloin Englanti.

Vuosisadalle tyypillistä on raju teknologinen kehitys. Sen myötä myös talouselämä kasvaa. Siihen viitaten teos alkaa kuvauksella Ranskan ensimmäisestä kansainvälisestä junamatkasta kesäkuussa 1846. Se vei runsaslukuisen kutsuvierasyleisön Pariisista Brüsseliin. Mukana oli monia kulttuurin merkkinimiä, kuten kirjailijat Alexandre Dumas ja Victor Hugo. Mieli oli korkealla ja avovaunuissa matkaa tehnyt juhlaväki taisi kai vain nauttia, kun veturista levinnyt noki sotki juhlatamineet. Rautatie avasi myös kulttuurielämään aivan uudet tuulet. Kansainvälistyminen toi lisäksi uusia vaatimuksia mm. tekijänoikeuslainsäädäntöön. Kun säveltäjä Rossini loi vielä 1820-luvulla oopperoita kertakorvauksella, niin muutama vuosikymmen myöhemmin taiteilijat alkoivat saada oikeuden teoksiinsa myös kuolemansa jälkeen. Piratismi - koskien esimerkiksi kirjallisuuden käännöksiä - häiritsi pitempään mutta sitäkin alettiin lopulta laittaa järjestykseen.

Nyt koronaviruksen aikaan mieleen nousee myös lääketieteen kehitys tai paremminkin kehittymättömyys. Kolera jylläsi ja sukupulitaudit raastoivat elämän hekumasta nauttivia luovia kykyjä. Ne oli kuitenkin nöyränä kohdattava. Lääketiede alkoi tehdä kehitysloikkiaan vasta hieman myöhemmin.

Tuo aika avasi mahdollisuudet monenlaisille persoonallisuuksille. Jonkinlaisen käänteen kehitykseen lienee tuonut säveltäjä Richard Wagner. Hänen toimintansa tuntui ainakin jossain määrin murtavan vallinnutta kosmopoliittista yhteyttä. Ristiriitaa toi se, kun hän julisti missiokseen ilmaista musiikillaan ”saksalaista kansallista henkeä”. Ranskan ja Saksan välirikko ei kuitenkaan hänestä johtunut. Wagner ei jäänyt pelkästään kansalliseksi keulakuvaksi. Hänen musiikkinsa yhdisti edelleen. Palaan tähän alempana.

Toiseksi vaikuttajaksi nostaisin isänsä jälkiä seuranneen Johann Strauss nuoremman. Hänen toiminnallaan oli vaikutuksensa. Valssit ja niiden mukana tanssiaiskulttuuri alkoivat yhä laajemmin osaksi kaupunkikulttuuria. Kaupunkeihin luotiin riemukkaita ulkoilmatapahtumia, kahvilakulttuurikin taisi siinä laajeta. Tällä oli myös lieveilmiönsä – prostituutio totta kai.

Monet: Le Boulevard des Capucines. 1873

…

Ivan Turgenev oli aikansa venäläisistä kirjailijoista selkeästi kansainvälisin. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen ja laajalti sivistynyt. Perhe huolehti hänen koulutuksestaan. Hän pääsi jo pikkupoikana matkustamaan Länsi-Euroopassa. Aikuisiässä hän loi ympärilleen laajan ystäväpiirin. Myös ulkoisesti hän oli 190-senttisenä jättinä oiva venäläisen kulttuurin keulakuva. Hänen ansiostaan monet venäläiset kirjailijat tulivat lännessä tutummiksi aina Puškinia myöten.

Pauline Viardot oli Turgenevin sydänystävä. Ensi tapaaminen tapahtui Pietarissa vuonna 1843. Viardot’n laulu lumosi nuoren miehen ja voi todeta, että tapaamisen myötä myös miehen elämänura sai kirkkaamman suunnan.  Turgenevin ja Pauline Viardot’n keskinäinen suhde on mysteeri. Se jatkui läpi elämän, vaikka toki kriisejäkin matkan varrella oli, kun Turgenev itse kävi omaa sisäistä kamppailuaan. Lyhyiden katkosten jälkeen suhde lopulta vain syveni. Laulajattaren omaa avioliittoa suhde ei häirinnyt, mutta siitä voi kai kiittää puolison pitkämielisyyttä ja kai myös vapaamielistä asennetta. Tosin on todettava, että ympärille pyörineiden huhujen vuoksi hänenkin kärsivällisyytensä oli ajoittain koetuksella.

Viardot’n perheeseen syntyi neljä lasta ja on vahvoja epäilyksiä, että Turgenev oli perheen kuopuksen biologinen isä. Ja kyllä Pauline flirttaili myös muiden kanssa. Perheen toisen lapsen isäksi epäiltiin säveltäjä Charles Gounod’ta, jonka kanssa Paulinella sattui tuolloin olemaan ”lyhyt työpaikkaromanssi”. Aviopuoliso ei tuolloin huhuista välittänyt mutta Turgenevin sai Paulinen huikentelu mustasukkaisen raivon valtaan.

Turgenev kuvataan yhteiskunnan kehitystä käsittelevänä kirjailijana, mutta kirjallisuus oli hänelle myös purkautumista arjen tunnoista. Esimerkiksi tuon Gounod-tapauksen aikoihin hän julkaisi novellin nimeltä Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850), jossa päähenkilö joutuu sairaalloisen mustasukkaisuuden valtaan.

Pauline Viardot. Kirjailija Georg Sandin pojan Maurice Sandin maalaus.

Pauline García oli espanjalaissyntyinen lahjakkuus. Hän oli musiikillisesta suvusta, mm. isosisko oli laulajatar. Ensimmäinen julkinen esiintyminen hänellä oli 15-vuotiaana vuonna 1836. Seuraavana vuonna hän piti ensikonserttinsa lyöden itsensä lopullisesti lävitse. Ura oopperassa alkoi jo vuonna 1839. Tässä vaiheessa hänelle alettiin jo etsiä puolisoa. Ehdokkaita löytyi. Paulinen kanssa ystävystynyt kirjailija ja naisasianainen Georg Sand (kyseessä siis taiteilijanimi) – vuosisadan yksi keskeinen kulttuuripersoona - suositteli Louis Viardot’ta. Tämä oli tuolloin Pariisissa oopperanjohtaja ja tyttöä parikymmentä vuotta vanhempi. Itse asiassa myös Viardot itse oli tuolloin jo iskenyt silmänsä Paulineen. Neito sai toki sanoa viimeisen sanansa. Ikäerolla ei ollut väliä, naimisiin mentiin vuonna 1840. Mies tunsi oopperan maailman perusteellisesti. Pauline tarvitsi vahvaa tukijaa ja mies omistautui heti vaimonsa uran luomiseen. Hän jätti oopperanjohtajan työnsä ja ryhtyi täysipäiväiseksi manageriksi. Häntä tarvittiin, koska oopperan suosio oli kasvussa, kilpailu huipulla oli kovaa ja Euroopan oopperataloissa oli jo tuolloin omat nokkimisjärjestyksensä. Aviomiestä tarvittiin siinäkin mielessä, että naisella ei ollut tuolloin Ranskassa vielä edes oikeutta allekirjoittaa sopimusta (vuoteen 1852 asti). Aviomies teki sen hänen puolestaan.

Alusta pitäen ymmärrettiin, että kyse on kehityskykyisestä laulajasta. Pauline Viardot’n bel canto -tyylinen ääni kiehtoi. Alusta pitäen lähdettiin määrätietoisesti luomaan uraa. Hintapyynnöistä ei tingitty, vaikka saatettiin menettää hyviä esiintymismahdollisuuksia. Ensimmäisestä esiintymismatkastaan Venäjälle vuonna 1843 hän ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, koska tarjous ylitti kaikki toiveet. Tuokin kertoo hänen saamastaan kansainvälisestä huomiosta.

Pauline ei koskaan myöhemminkään antanut hintapyynnöissään periksi. Esimerkiksi ystävänsä Frederic Chopinin hautajaisissa vuonna 1849 hän ilkesi pyytää yhdestä laulusta 2000 frangia, mikä oli puolet koko tilaisuuden budjetista. Kerrotaan pienenä lisätietona, että tuolloin ei naisten sallittu laulaa kirkoissa, mutta nyt tehtiin poikkeus, kun sovittiin, että he laulavat verhon takana.

Ura lähti loistavaan nousuun. Ja myös perhe alkoi kasvaa, joulukuussa 1841 syntyi esikoinen. Sen jälkeen tuli kymmenen vuoden tauko. Kaikkiaan lapsia tuli neljä, joista kolme vanhinta olivat tyttäriä. Nuorimmainen Paul syntyi vuonna 1857. Kuten jo yllä totesin, hänen isäkseen epäiltiin Turgenevia. Oopperaura kesti parikymmentä vuotta. Hän vetäytyi lavoilta 60-luvun alussa mutta jatkoi laulajanuraansa vielä pienemmässä määrin, lähinnä yksityistilaisuuksissa. Hän kuitenkin vielä keväällä 1870 esiintyi konserteissa soilistina. Hän keskittyi 60-luvulta yhä enemmän sävellystyöhön ja opettamiseen. Säveltäjänä hän loi oikeastaan toisen uran. Ensimmäinen suurempi työ oli Frederic Chopinin masurkkojen sovittaminen lauluiksi. Elinaikanaan hänelle kertyi useita satoja sävellystöitä.

Pauline oli ääneltään lähinnä mezzosopraano. Nuorena hän sävähdytti varsinkin Rosinan roolissa Gioacchino Rossinin Sevillen parturissa. Juuri sillä hän villitsi yleisönsä myös Venäjän ensivierailullaan vuonna 1843. Desdemonan rooli Rossinin Otellossa oli puolestaan ollut hänen ensimmäinen oopperaroolinsa neljä vuotta aiemmin. Yksi huippurooli liittyy Giacomo Meyerbeerin Profeetta-oopperaan (Le Prophète) vuonna 1849. Sitten uran huipennus oli 60-luvun vaihteessa, kun hän sai esittää Christoph Gluckin oopperaa Orfeus (Orphée) peräti 150 kertaa. Se oli varsinaisesti luotu kastraattilaulajalle vuonna 1762, mutta nyt Hector Berlioz oli luonut siitä uuden version. Siitä tuli Pauline Viardot’n oopperauran loistava huipennus. Esimerkiksi kirjailija Charles Dickens matkusti varta vasten esitystä katsomaan ja liikuttui Viardot’n suorituksesta kyyneliin. Tuota Berliozin versiota esitetään edelleen.

Viardot’lla oli hyvin monipuolinen ohjelmisto. Hänellä oli tapana liittää vierailuesityksissään illan ohjelmaan ylimääräisenä kunkin maan omaa laulutuotantoa, mikä on osoitus hänen oppimiskyvystään. Venäjällä hän yllätti yleisönsä esiintymällä perinteisessä venäläisessä asussa. Hänen ohjelmistoonsa kuului mm. Pjotr Tšaikovskin romanssi None But the Lonely Heart, jota hän esitti myös Pariisissa. Varsovassa valinta oli selvä: Chopinin Masurkoista hänen itsensä sovittama laulusikermä ja puolalaiseen kansanmusiikkiin perustuva ”Hulanka”. Myös klassiset orkesteri- ja kuoroteokset kuuluivat hänen ohjelmistoon. 50-luvun lopulla esiintymisvauhdin ollessa kiihkeimmillään hän oli solistina Birminghamin kuorofestivaaleilla. Ohjelmassa oli kolme tunnettua oratoriota: Händelin Messias, Haydnin Luominen ja Mendelssohnin Elias. Esitykset kokosivat suuria yleisömääriä.

Britanniassa hän vieraili usein. Esiintymisvauhti saattoi olla raastava. Näin tapahtui keväällä 1859, kun hän kiersi lyhyellä aikataululla yli 30 kaupunkia. Tällöin hän poikkesi höyrylaivalla myös Dublinissa. Kestokyky oli äärirajoilla. Esiintymisiä oli 70, yöt yleensä matkustettiin, päivä kului palautumiseen.

Turgenev lähti 40-luvun lopulla länteen ja asettui asumaan Viardot’n perheen läheisyyteen Courtavenelin idylliseen maalaiskylään Pariisin liepeille. Hän palasi 50-luvun alussa kotimaahansa hoitamaan asioitaan. Se kausi venyi muutamaksi vuodeksi, kun huolia kertyi aina äidin kuolemaa ja viranomaisten langettamaa matkustuskieltoa myöten. Lisäksi kotitilalleen tullessaan mies koki suuren yllätyksen. Tuolloin vielä hengissä ollut äiti (joka hoiti leskenä perheen sukutilaa) esitteli pojalleen kahdeksanvuotiaan Pelageja-tytön. Kyseessä oli Turgenevin avioton lapsi, tytön äiti oli tilalla maaorjana työskentelevä ompelijatar. Turgenev halusi kantaa teostaan vastuun ja teki nopean ratkaisun. Hän otti yhteyttä Pauline Viardot’hon.  Sovittiin, että tämä adoptoi tytön ja hänet lähetetään Ranskaan. Paulinen oma tytär oli tuolloin kasvanut yhdeksänvuotiaaksi. Pelagejasta tuli Paulinette. Tyttö sai täysin ranskankielisen kasvatuksen ja unohti täysin oman venäjän kielensä. Tyttären kerrotaan olleen oikukas. Hän ei tullut aina toimeen sijaisäitinsä kanssa. 

Vuonna 1858 Turgenev julkaisi novellin nimeltä Asja, jota voisi kai kutsua pienoisromaaniksikin. Sen päähenkilössä on paljon yhtenevyyksiä Paulinette-tyttäreen. Asja on luonteeltaan arvaamaton ja itsekeskeinen, toimissaan äkkipikainen. Kyseessä on pienimuotoinen psykologinen tutkielma, jonka kautta kirjailija haluaa purkaa omaa sydäntään tyttärensä kohtalosta.

Paulinetten elämä ei sujunut luontevasti. Hän avioitui lasitehtaan johtajan kanssa, perheeseen syntyi kaksi lasta mutta heille ei syntynyt jälkikasvua. Mies osoittautui juopoksi, joka ajoi tehtaansa konkurssiin ja joi perheensä varat. Paulinette eli Sveitsissä yksinhuoltajana köyhissä oloissa elättäen kotiopettajana nipin napin perheensä. Isä avusti, minkä voi, mutta kuoleman jälkeen sekään ei onnistunut, kun tytär ei onnistunut saamaan perintöäkään.

Turgenev matkusteli Länsi-Euroopassa oleillessaan paljon, varsinkin 50-luvun lopulla.  Tuolloin hän oppi matkoillaan myös kirjoittamaan. Ne olivatkin hänelle varsin tuotteliaita vuosia. Vuonna 1862 ilmestyi romaani Isät ja lapset, jota voinee pitää vuonna 1852 ilmestyneen kertomuskokoelman Metsämiehen muistelmien ohella hänen pääteoksenaan. Romaani aiheutti paljon polemiikkia kotimaassaan, Lännessä kirjailijan arvostus nousi. Dmitri Bykovin arvion mukaan romaanin henkilöhahmoista löytyy aitoa moninaisuutta, mitä tuon ajan länsieurooppalaisesta kirjallisuudesta puuttui. Romaanin päähenkilön, lääkäriksi opiskelevan Bazarovin kautta Turgenev käsittelee ajalleen tyypillistä nihilismin ongelmaa.  Bazarov on varsin ristiriitainen hahmo, kaiken kyseenalaistava kyynisyyden huipentuma. Ihmissielun tarkastelusta hän oli kääntänyt huomionsa luonnontieteeseen. Hän empii rakkaussuhteessaan mutta siihen tulee luonnollinen ratkaisu, kun  hän hoitaessaan lavantautiin sairastunutta  kyläläistä saa kuolettavan tartunnan.  

Sen ja muidenkin teosten myötä Turgenev sai lännessä paljon ystäviä. Gustav Flaubert oli tietysti läheisin. Guy de Maupassant oli toinen ja tietysti myös Emile Zola. Amerikkalaistaustainen mutta Lontooseen muuttanut Henry James  piti Turgenevia suoranaisena idolinaan ja luokitteli hänet eurooppalaisen kosmopolitismin ruumiillistumaksi.

Turgenev asui paljon samoissa paikoissa Viardot’n perheen kanssa. Välillä tuli pieniä katkoksia, joihin syynä oli kirjailijan omat kiireet ja kriisit sekä tietysti myös Paulinen työ. 60-luvulla he muuttivat kaikki Ranskasta Badenin kylpyläkaupunkiin toiselle puolelle Rein-virtaa. Syy muuttoon oli poliittinen. Tasavaltalainen Louis Viardot oli Ranskaa hallinneen, kuninkaaksi itsensä julistaneen Napoleon III:n tiukka vastustaja.

He viihtyivät Badenissa. Pauline järjesti myös konsertteja kylpylävieraille. Noina vuosina Paulinen ja Turgenevin suhteissa oli ehkä eniten eroottista värinää. Turgenevista tuli kuin yksi Viardot’n perheen jäsen. Harva enää uskoi hänen suhdettaan Paulineen pelkästään platoniseksi. Lisäksi Louis Viardot oli täyttänyt jo 60 vuotta ja keskittyi nyt enemmän omaan kirjalliseen tuotantoon.

Pauline Viardot tyttärineen, Baden 1870.

Paulinen lapset reagoivat Turgeneviin eri lailla. Vanhin tytär ei pitänyt hänen jatkuvasta läsnäolostaan.  Sen voi ymmärtää siitäkin syystä, että hän oli pienenä joutunut olemaan paljon erossa äidistään tämän jatkuvien esiintymismatkojen vuoksi. Hän menikin sitten pian naimisiin ja muutti diplomaattimiehensä kanssa Etelä-Afrikkaan. Paulinen toiseen tyttäreen Claudieen Turgenev suhtautui hellästi. Hän osoitti jopa isällisiä tunteita, joita ei koskaan tehnyt omalle tyttärelleen. Teini-ikään kehittynyt Claudie puolestaan jopa flirttaili Turgenevin kanssa. Yksi syy Turgenevin mieltymykseen oli se, että Claudie oli kiinnostunut taiteesta, osoitti lahjoja taidemaalaukseen ja osasi kaiken lisäksi useita kieliä. Oma tytär Paulinette oli häneen verrattuna kovin arkinen. Ne asiat, joista oma isä välitti, kuten musiikki, runous, luonto tai koirat, eivät häntä kiinnostaneet laisinkaan.

Louis suhtautui Turgenevin läsnäoloon suopeasti, mutta oli aikoja, jolloin hän tunsi, että perheystävä oli vallannut hänen roolinsa isänä ja aviomiehenä. Hän kirjoitti kerran vaimolleen jopa kirjeen, jossa varotti leviävistä juoruista ja kehotti varovaisuuteen. Tuossa tiedossa minua hämmentää avioparin keskinäinen viestintätapa.

Pauline keskittyi Badenissa laulunopettamiseen. Häntä pidettiin tiukkana suorasanaisena opettajana, mutta häntä arvostettiin. Ankaruudesta huolimatta hän auttoi oppilaitaan heidän urallaan. Illatkin olivat kiireisiä. Hän piti konserttitalossa musiikkisalonkia, jonne hän kutsui kaupungin kermaa ja muutakin siellä kesällä oleilevaa ylhäisöä, kuninkaallisia myöten. Paulinen pitkäaikainen ystävä Preussin kuningatar Augusta oli eräs heistä. Tuolloin paikassa vieraili eri maidenkuninkaallisia, jopa Ranskan keisarinna Eugenia. Paikassa musisoi monia kuuluisuuksia, mm. Clara Schumann ja Johannes Brahms.

Aviomies Louis keskittyi 60-luvulla tieteeseen ja kirjoittamiseen. Hän loi kaksi teosta, joista toinen liittyy uskontofilosofiaan. Hän oli vakaumuksellinen ateisti ja tuolloin käytiin keskustelua Jeesuksen jumaluudesta. Hän kirjoitti aiheeseen liittyvän kirjan, joka oli tarkoitettu tukemaan ystäväänsä filosofi Ernest Renania ja hänen teostaan Vie de Jesus. Katoliset olivat hyökänneet rajusti tätä vastaan. Louis Viardot näki Kristuksen historiallisena hahmona, jonka jälkipolvet olivat nostaneet Jumalan asemaan. Louis’n ateismi oli uskoa humanismiin. ”Jumala ei ohjaa minua, vaan oma vapaa tahtoni, tajuntani.” Tuolle ajalle tyypilliseen uskonnolliseen keskusteluun reagoitiin välillä hyvin rajusti. Vaimo Pauline kuin myös Turgenev suhtautuivat uskonasioihin ja uskontokysymyksiin ylimalkaisemmin.

…

Sitten koitti vuosi 1870 ja sen mukana sota. Marraskuussa päähenkilöiden tie vei Lontooseen mutta sitä ennen tapahtui paljon.

Keväällä Pauline kävi Weimarissa esiintymässä paikallisen suurherttuan kutsusta. Siellä hän esitti omat roolisuorituksensa oopperoista Orfeus ja Profeetta. Oli myös muita konserttiesityksiä. Yksi niistä pidettiin läheisessä Jenan kaupungissa, jossa hän oli solistina Johannes Brahmsin Alttorapsodiassa (Alto Rhapsody). Ne olivat hänen viimeisiä laajempia julkisia esityksiä. Tuo tapahtui maaliskuussa. Heinäkuussa Preussi ryhtyi liikekannallepanoon, valmistauduttiin sotaan.

Viardot’t olivat Badenissa ja tukivat Saksaa (siitä lisää edempänä). Sodan alkuvaiheessa he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Se oli keskittänyt joukkonsa Strasbourgiin Reinin varrelle tarkoituksena edetä itään päin Badeniin toivoen, että joukot yhtyä Itävalta-Unkarin joukkoihin ja miehittää eteläsaksalaiset valtiot. Pauline neuloi tyttäriensä kanssa Badenissa preussilaisille sotilaille vaatteita ja huopia.  Hän esiintyi sotilaille pyrkien nostamaan mielialaa. Ranskan läpimurtoa ei koskaan tullut. Sen sijaan Preussi eteni Reinin toiselle puolelle Metziin päin ja järjesti piirityksen Strasbourgiin keskittäen sinne raskaita aseita. Siellä alkoivat elokuun 23. päivänä kuukauden kestävät pommitukset. Sota syyskuussa Napoleon III:n vangitsemiseen. Ranskaan muodostettiin kansallisen puolustuksen hallitus. Säveltäjät Georges Bizet, Gabriel Faure ja Camille Saint-Saëns olivat mukana kansalliskaartissa taistellen Preussin joukkoja vastaan. Kun Viardot’t ja Turgenev tukivat samanaikaisesti Preussia, niin tilanne vaikutti ristiriitaiselta.

Ivan Turgenev teki alkukesästä pikavisiitin Venäjälle. Hän kävi hoitamassa maatilansa asioita (myymässä palstan) ja viimeistelemässä uusimman teoksensa Kuningas Lear arolla. Heinäkuun alussa hän palasi ja pysähtyi hetkeksi Berliiniin. Hotellin ravintolassa päivällistä syödessään hän yllättäen huomasi istuvansa kohtisuoraa päin yleisesikunnan päällikköä kenraali Moltkea. Päivä oli 15. heinäkuuta. Aikaisemmin samana päivänä armeija oli julistettu liikekannallepanoon. Mies teki tyynellä olemuksellaan Turgeneviin voimallisen vaikutuksen. Turgenev jatkoi seuraavana päivänä Badeniin. Hän ehti kaupunkiin juuri ennen kuin siviililiikenne kaupunkiin katkaistiin. Preussin joukot olivat täydessä toimessaan tuhoamassa siltoja ja leikkaamassa kommunikaatiolinjoja Reinin yltä. Turgenev pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä mutta vakuutti veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä jäävänsä joka tapauksessa kaupunkiin, sillä ei hänelle silloinkaan mitään ikävää voi tapahtua.

Tilanne oli hieman absurdi. Kaupungissa oli määrä pitää elokuun alussa shakkiturnajaiset. Turgenev oli kaupungin shakkiklubin jäsen, korkeatasoinen shakinpelaaja ja turnauksen järjestävän komitean varapresidentti. Turnee pidettiin sotatilanteesta huolimatta. Taustalta Reinin takaa kantautui pelaajien korviin aseiden pauke. Paikkana oli Salle de Conversation. Käsittääkseni se tunnetaan suomeksi Badenin kasinona, paikkana jossa Dostojevskikin taisi aikoinaan hävitä omaisuutensa. Se on ollut usein historian saatossa tärkeänä kokouspaikkana.

Badenin kasino 1858

Sota hiljensi Badenin eikä Paulinella ollut siellä mitään tekemistä, kun myös lauluoppilaat olivat poissa. Rahan kanssa oli hyvin tiukkaa. Lokakuussa Pauline hän lähti lastensa kanssa Lontooseen. Samanaikaisesti Pariisi oli Preussin armeijan piirittämä.  Louis oli sairastunut ja joutui jäämään kaupunkiin. Rautatiet olivat täysin armeijan hallussa ja matka taittui sen vuoksi hitaasti. Turgenev saattoi Paulinen Ostendiin ja palasi sieltä Louis’n tueksi. Marraskuussa Louis ja Turgenev laudoittivat talojensa ikkunat ja poistuivat kaupungista.

Englannissa Viardot’n perheen talous oli Paulinen varassa. Siellä Pauline keskittyi opetukseen ja myös esiintyi muutamassa pienimuotoisessa yksityiskonsertissa. Äänen voima ei ollut entisensä, mutta elanto oli ansaittava. Turgenev tukemaan perhettä paitsi läsnäolollaan myös taloudellisesti.

Lontoo ja Englanti olivat sekä Turgeneville että Viardot’ille ollut tärkeä paikka. Mutta kovin negatiivisesti he asuinkaupunkiaan Lontoosta kuitenkin kommentoivat. Turgenev moitti kirjallista elämää. Louis ei pitänyt siitä alkuunkaan, siihen syynä oli lähinnä se, että hän ei osannut englantia. Poika Paul on kuvannut muistelmissaan Lontoota hyvin synkin värein. Sää ja ainainen vilu haittasivat. Musiikin harrastus oli kuitenkin vilkasta. Paulinelle se oli tärkeä seikka, vaikka hän arvostelikin eräiden henkilöiden musiikin tuntemusta.

Turgenev tunsi, että hän ei saanut Englannissa riittävästi arvostusta. Mutta vuosien jälkeen hänen merkitystään alettiin arvostaa. Siitä on merkkinä sekin, että Oxfordin yliopisto kutsui hänet vuonna 1879 kunniatohtoriksi.

Monet: Lokkeja, Thames-joki Lontoossa, parlamenttitalo. 1904

Paluu Lontoosta Badeniin toi mukanaan järkytyksen. Badeniin liittyi sekä Viardot’ille että Turgeneville paljon kauniita muistoja ja tärkeitä lämpimiä ihmissuhteita. Nyt he saivat katkerina kokea sodan varjopuolet ja saksalaisen nationalismin nousun vaikutukset. Viardot’n koti oli joutunut rujon vandalismin kohteeksi.  Asiat saatiin kyllä järjestykseen ja talo saatiin lopulta myytyä mutta se vaati paljon vaivaa. He muuttivat takaisin Ranskaan.  Turgenev oli nyt taloudellisesti vahvempi.  Hän hankki Pariisin läheltä Bougivalista itselleen asunnon, johon yhteyteen muuttivat myös Viardot’t.

Saksalaisen kansallismielisyyden nousu merkitsi lovea kirjan päähenkilöiden sydämeen myös siksi, että tuo kehitys iski lamaannuttavasti kulttuurielämään ja sen kosmopoliittisuuteen. Badenin avoin ystävällinen ilmapiiri oli kadonnut. Siellä he tapasivat lähinnä vain kyräilyä. Ranskan ja Saksan suhteissa jäi kauna pintaan, mikä heijastui myöhemmin ensimmäisessä maailmansodassa.

Palaan vielä sotaan.  Kerron niistä syistä, miksi sekä Louis Viardot että Turgenev olivat olleet sodassa Preussin puolella ja toivoneet Ranskan tappiota. Louis näki koko konfliktin taisteluna Napoleonin imperialismia vastaan ja toivoi, että Preussin voitto olisi tuonut lopun Napoleon III:n hallinnolle.  Lisäksi Louisilla ja Paulinella oli kehittynyt tiettyä lojaliteettia Preussia ja saksalaisväestöä kohtaan, koska he olivat oleilleet ja työskennelleet paljon saksalaisalueella. On toki todettava, että samanaikaisesti suurin osa ranskalaisista ystävistä kannatti Ranskaa mutta se ei kuitenkaan välejä rikkonut.

Turgenev oli samaa mieltä Louis Viardot’n kanssa.  Hänelle kyse oli sivilisaation taistelusta barbarismia vastaan. Hän katsoi, että bonapartismi piti voittaa, jos haluttiin, että moraalilla, vapaudella ja itsenäisyydellä oli Euroopassa tulevaisuutta. Hän löysi vertailukohdan Venäjän käymästä sodasta. Ranskalle oli annettava samankaltainen oppitunti, minkä Venäjä sai kokea Sevastopolissa Krimin sodan aikaan.

Sota oli isku niille taiteilijoille, jotka olivat kokeneet rajat rikkovan kosmopoliittisen kulttuurin läheiseksi. Eniten kärsi Ranskassa asunut säveltäjä Jacques Offenbach, joka viljeli oopperoissaan ja opereteissaan runsaasti satiiria. Sekä ranskalaiset että saksalaiset nationalistit olivat sodan jälkeen hänen kimpussaan. Hän oli syntyisin Saksan puolelta ja sen vuoksi ranskalaiset näkivät hänet vihollisekseen. Saksassa häntä puolestaan syytettiin siitä, että hän oli luonut maata irvailevia lauluja.

Viardot’n perheen taloudelle sota oli ollut isku. Konserttitoiminta oli loppunut ja Pauline oli menettänyt lukuisat oppilaansa. Katastrofejakin on tietysti erilaisia. Eivät he kerjuulle joutuneet. Tässä vaiheessa Paulinen ja Turgenevin ystävyys alkoi saada uutta suuntaa. Ystävyys syveni. Myös terveys alkoi molemmilla miehillä reistailla.

…

Pauline Viardot'n musiikkisalonki Pariisissa 1858

Ylipäänsä Figes on todella kiinnostava tutkija. Hän pitäytyy lähteissään ja tekee niiden pohjalta päätelmiä. Tätä arvostan, sillä varsinkin venäläisiä elämäkertoja lukiessani tai TV-dokumentteja katsoessani tekijä on tavallaan ihastunut kohteeseensa ja alkaa helposti luoda hänestä myyttiä ryydittäen sitä mielikuvituksellaan ja usein myös romanttisväritteisellä rakkaussuhteella. Turgenev sopii esimerkiksi. Tekijä saattaa olla jonkinlaisen paatoksen vallassa ja luoda kuvan mystisestä kirjailijapersoonasta, jonka elämänkulkua seurataan kuin ennalta määrättyä vakaumuksellista uraputkea. Onneksi Figes pitäytyy lähteissään tuoden esille kirjailijan persoonaa, tuntemuksia, ailahtelevaa luonnetta, tai kuvaa vilpittömästi vain arjen tekosia mitään erityisemmin salaamatta.

Turgenevin päiväkirjamerkinnöistä Figes löytää viitteen siitä, jolloin tämä oli ensi kertaa intiimissä suhteessa Paulinen kanssa. Se vaati kypsymisaikansa. Toisaalta kuvataan myös Turgenevin sairauksia. Viisikymppisenä hän alkoi kärsiä paitsi kihdistä myös virtsarakkovaivoista. Ne puolestaan saattoivat Figesin tulkinnan mukaan olla seurausta sukupuolitaudeista. 70-luvulla Pauline olisi ollut ikänsä puolesta valmis yhä intiimimpään kanssakäymiseen Turgenevin kanssa, kun omasta vanhentuneesta puolisosta ei siihen enää ollut. Turgenev tyytyi kuitenkin ymmärretystä syystä pelkkään sydänystävyyteen kärsien avuttomana sairauksistaan. Hänestä tuli Paulinelle jonkinlainen arjen apulainen ja tehtäviä toimittava ”juoksupoika”.

Tuolloin Pauline sai hieman myötähäpeänkin tuntein seurata Turgenevin romansseja ja flirttailua nuorten naisten kanssa. Yksi orastava suhde kehittyi 70-luvun loppupuolella moskovalaisen näyttelijättären Maria Savinan kanssa. Tämä esitti pääosaa suosiota saaneessa Turgenevin näytelmässä.  Se oli loppujen lopuksi vain pelkkää vanhentuneen miehen hullaantunutta ihastusta. Nainen oli nuori ja kaunis ja kaiken lisäksi oli kyennyt antamaan näyttämöllä elämän kirjailijan luomalle roolihahmolle.

…

Yllä jo mainitsin, että kirjan sivuilla kohdataan lukematon määrä eurooppalaisia vaikuttajia ja taiteen tekijöitä. Yhden suomalaisen henkilön sieltä kuitenkin löysin. Häntä Figes lainaa noin kahden sivun verran. Luulenpa, että monelle tuo nimi on yllätys. Kyseessä on arkkitehti ja kirjailija Jac Ahrenberg. Kirjailijana hän on minulle tuntematon mutta olen ihaillut hänen arkkitehtuuriaan Sortavalassa ja syntymäkaupungissani Oulussa.

Ahrenberg kävi vuonna 1878 tapaamassa Ivan Turgenevia tämän asuinpaikassaan Pariisin lähellä sijaitsevassa Bougivalissa. Figes lainaa hänen muistelmateostaan Människor som jag känt, jossa tekijä kertoo tapaamisesta ja Turgenevin näkökulmista omaan lakoniseen tyyliinsä. Kyse on yhdestä 1800-luvun kulttuurin keskeisimmästä ongelmasta - tekijänoikeuksista ja piratismista. Siihen etsittiin vuosikausia tyydyttävää ratkaisua. Lainsäädäntö etsi vielä muotoaan. Tuolloin 70-luvun lopulla oli eri maissa jo saatu paljon hyvää aikaiseksi. Ongelmaksi oli muotoutunut kirjallisuuden kääntäminen, jossa tuntui vapaa piratismi riehuvan. Turgenev oli huolissaan tietysti myös omasta toimeentulostaan. Hän toteaa Ahrenbergille, että esimerkiksi Ruotsissa leviää hänenkin teoksistaan  anonyymien henkilöiden luomia versioita, joista ei itse teoksen tekijä saa mitään korvauksia.

Miksi sitten Ahrenberg kävi Turgenevia jututtamassa? Tuolloin Bernissä oli konferenssi, jossa oltiin neuvottelemassa asiaan liittyvästä kansainvälisestä sopimuksesta. Ahrenberg kuului tuon konferenssin valtuutettuihin. Turgenev oli pessimisti eikä uskonut, että maat pääsisivät sopimukseen. Hän oli kuitenkin väärässä. Kädenvääntö kesti pitkään mutta viimein vuonna 1886 allekirjoitettiin Bernin sopimus (tarkemmin: Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta). Sitä Turgenev ei ollut enää todistamassa. Figes toteaa, että tuo ”Bernin konventio” oli kansainvälisen lain alueella 1800-luvun huippusaavutuksia. Se syntyi aikana, jolloin monilla aloilla oli noussut polttava tarve luoda kansainvälistä lainsäädäntöä.

Aluksi sopimuksen ratifioivat vain kymmenen maata, mutta määrä kasvoi, tosin verkkaisesti. Suomi vahvisti sen vuonna 1928. Viimeisinä maina taisivat olla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Neuvostoliitto allekirjoitti sen vuonna 1975 ja USA vasta 1988. 

…

Monet: Gare St.-Lazaren rautatieasema, Pariisi. 1877

Alussa jo mainitsin junaliikenteen avautumisen, minkä myötä Pariisista Brüsseliin kului vain neljäsosa siitä ajasta, mikä kului postivaunuvaljakolla. Matkan lähtöasema on sama, jota yllä oleva maalaus esittää.

Tuolloin junan huippunopeus oli 30 km/h mutta se tuntui monelle riittävän kovalta. Kun Gioachino Rossini kokeili junamatkaa vuonna 1836, hän sai siitä suoranaisen fobian ja hänen kerrotaan tyytyneen myöhemminkin vain hevoskyytiin. 50-luvulla nopeus nousi jo 80:en km/h. Se oli huikeaa kehitystä.

Tuo Pariisin reitti ei ollut ensimmäinen kansainvälinen junayhteys. Kolme vuotta aiemmin vuonna 1843 oli jo avattu Belgian Antwerpenista Kölniin suuntautunut yhteys. Kölnissä oli kyllä myös niitä, jotka suhtautuivat siihen varautuneesti. Alueen porvaristo pelkäsi kansan saavan Belgiasta huonoja vaikutteita. Keskeisen tärkeää noille molemmille reiteille oli se, että Belgian kautta saatiin nopea kulkuväylä Lontooseen. Lontoosta tulikin monelle toisinajattelijalle ja pakolaiselle turvapaikka poliittisten myllerrysten keskellä.

Pauline Viardot’n ensimmäinen Venäjän matka vuonna 1843 eteni niin, että ensin piti selviytyä junalla Pariisista Berliiniin. Siinä hän  hyödynsi vasta avattua junavuoroa. Pariisista mentiin postivaunuilla Belgiaan ja sieltä junalla Antwerpenistä Kölniin. Sieltä oli matkattava Berliiniin. Kuudentena päivänä oltiin Hanoverissa. Sieltä mentiin junalla Magdeburgiin, josta päästiin hevoskyydillä Potsdamiin ja sieltä taas oli jo junayhteys Berliiniin. Berliinistä meni postivaljakko Venäjän rajalle, josta sitten istuuduttiin venäläiseen ”kibitkaan”, jonka kyydissä hevoset veivät matkaajat mutaisia ja kuoppaisia teitä pitkin Pietariin. Matkaa Berliinistä Pietariin oli 1600 kilometriä.

Miksi Pauline Viardot ylipäänsä matkusti kauas Venäjälle esiintymään? Syynä tuolloin  ei ollut eksotiikka , vaan ainoastaan raha. Eikä tuo matka jäänyt viimeiseksi. Eräällä toisella matkallaankin hänelle sateli yksityiskonserteista timantteja siinä määrin, että hän vaihtoi ne samalla rahaksi ja lähetti ne heti kotiin, ettei matkan aikana olisi sattunut ikäviä yllätyksiä.

Rataverkoston kasvulla oli huomattava vaikutus yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.  Matkailu alkoi kasvaa.  Sveitsin Alpitkaan eivät olleet enää esteenä. Luonto tuli lähemmäksi. Kielirajat alkoivat murtua. Badenin kylpylät olivat aiemmin olleet vain kuninkaallisten ja kaikkein varakkaimpien käytössä. Nyt paikka avautui laajemmalle yleisölle. Logistiikka kehittyi. Sen parantuessa myös kirjallisuus alkoi levitä pienemmille paikkakunnille, mikä taas edisti lukutaidon kasvua. Musiikkikulttuuri monipuolistui. Hieman varakkaampiin koteihin piti hankkia piano. Varsinkin perheen tyttöjen velvollisuus oli oppia sitä soittamaan. Myös ooppera kuului voittajiin. Ohjauksista tuli massiivisempia, esittäjäkaarti kasvoi, musiikki sai voimaa. Vierailuesityksiä oli helpompi toteuttaa, kun kuljetus toimi ripeämmin. Taide eri muodoissaan levisi yli rajojen. Näyttelyjen kuljetukset sujuivat helpommin. Yhteinen eurooppalainen identiteetti tuli lähemmäksi.

 

Cezanne: Tyttö pianon ääressä (Alkusoitto Tannhauseriin), 1868

Ivan Turgenevin Venäjän matkat alkoivat 60-luvulla Pietarin – Varsovan radan valmistuttua lyhetä huomattavasti. Myös oman kotitilan lähistölle pääsi tuolloin suoraan junan kyydissä. Venäjän oli ollut rajusti tappiollisen Krimin sodan jälkeen pakko rakentaa rautatieverkostoa länteen, jotta vientiteollisuus ja kauppavaihto saataisiin toimimaan.

1870-luvun lopulla rautatieitä tajuttiin hyödyntää kulttuurin saralla yhä innovatiivisemmin.  Richard Wagnerin musiikin ympärille kehitettiin erityinen oopperajuna Wagnerin musiikin ympärille. Oopperasta tuli liikenneolojen kehittyessä kaikkein globaalein taidemuoto. Oopperavierailuja oli Kairoa ja Intiaa myöten. Ja yksi hullu idea oli tuoda oopperaa Brasilian viidakoihin. Siitä on Werner Herzog luonut sittemmin suureellisen elokuvan Fitzcarraldo (1982).

Mennään tarkemmin Richard Wagneriin (1813-1883) ja oopperajunaan.  Hänen yhteistyökumppaninaan oli tuolloin Leipzigin oopperataloa johtanut Angelo Neumann, joka oli osallistunut laulajana Tannhäuseriin ja Lohengriniin. Hän oli muuten juutalaistaustainen, joten Wagner oli vaurastuttuaan alkanut heitäkin suvaita. Neumann oivalsi vuokrata oopperakiertueelle erityisen junan ja osti Wagnerilta esitysoikeudet. Lavasteet kulkivat junassa, samoin orkesteri ja taiteilijat. Maestro Wagner itse sairastui ja lopulta menehtyi, mutta esitykset jatkuivat. Esimerkiksi kerran kapellimestariksi värvättiin nuori lahjakkuus Gustav Mahler.

Nuo junakiertueet toteutettiin kesällä ja olivat yhteydessä vuonna 1876 perustettuun, Wagnerin musiikin ympärille rakennettuun Bayreythin musiikkijuhliin. Juhlajuna teki sieltä käsin vierailuesityksiä. Tuolloin esitettiin neljästä erillisestä oopperasta koostuvaa Der Ring des Nibelungen -sarjaa. Se vieraili Lontoossa, Venäjällä, Itävallassa ja Italiassa.

Kuolemansa edellä Wagner joutui toteamaan, että juutalaissyntyinen Neumann oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu vahvistaakseen Euroopassa hänen mainettaan.  Tässä on ristiriita, sillä 50-luvulla Wagner oli sortunut nykykäsitettä käyttäen etniseen profilointiin hyökätessään entistä tukijaansa säveltäjä Giacomo Meyerbeeriä (1791-1864) vastaan.

Meyerbeer 1847

Meyerbeer oli Wagnerin uran kannalta tärkeä henkilö. Hän loi sekä musiikillisesti että näyttämöllisesti vaikuttavia yleisöön meneviä musiikkiteoksia. Figes toteaa, että hänen musiikkinsa teki tilaa Wagnerin nousulle.

Pariisissa vuonna 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta oli Meyerbeerin uransa huipennus ja siitä tuli myös käännekohta. Yllä jo totesin, että Pauline Viardot esiintyi siinä säkenöivänä tähtenä. Oopperan ensi-ilta oli todellinen kulttuuritapahtuma, jonka kaikki aikansa kuuluisuudet halusivat nähdä. Jopa Frederic Chopin vääntäytyi kuolemansairaana paikalle, runoilija Heinrich Heine ei puolestaan onnistunut saamaan lippua. Ensi-illan jälkeen esitykset menivät täysille saleille ja näytöksiä olisi ollut vielä pitkään, mutta ooppera jouduttiin sulkemaan koleraepidemian vuoksi. Siitä huolimatta ooppera oli taloudellinen menestys. Lisätietona todettakoon, että ooppera vietiin sitten myös Lontooseen, mutta siellä se ei puolestaan menestynyt, mikä kertoo puolestaan vahvistaa Englannin erityistä asemaa Euroopan kulttuurielämässä.

Wagnerin ollessa vielä nouseva kyky, niin Meyerbeer oli tukenut häntä ja pyrki edistämään hänen urakehitystään. Tuki ei nähtävästi kuitenkaan tuonut toivottavaa tulosta, kun jotain jäi hampaankoloon. Esimerkiksi Pariisin ooppera ei ollut suostunut ottamaan hänen Rienzi-oopperaansa ohjelmistoon.

Wagner oli mukana Profeetta-oopperan ensi-illassa, mutta poistui katsomosta kesken esityksen tavalla, mikä ei jäänyt muulta yleisöltä huomaamatta.  Pian tuon jälkeen hän kirjoitti artikkelin, jossa hän hyökkäsi rajusti Meyerbeerin musiikkia vastaan. Aluksi Wagner kirjoitti peitenimellä, myöhemmin kritiikki muuttui jo avoimeksi kritiikiksi entistä tukijaa vastaan. Tuolloin elettiin ”Euroopan hullun vuoden” jäljiltä kiihkeitä aikoja. Wagner alkoi purkaa niiden tuntoja myös musiikkielämään.

Daumier: Kapina. 1860-62 (kuvaa vuoden 1848 tapahtumia Pariisissa)

Saksin kuningaskunnan pääkaupungissa Dresdenissä tapahtui vuonna 1848 kapina, jossa yhtenä johtohenkilönä oli venäläinen anarkisti Mihail Bakunin. Hänen näkemyksiinsä pohjautuen Wagner muodosti käsityksensä. Bakunin taisteli suurpääoman valtaa vastaan. Suurpääoma puolestaan oli juutalaisten pankkiirien hallussa. Siksi hyökkäys kohdistui yleisesti juutalaisiin piireihin. Wagnerille Profeetta oli pinnallista musiikkia, jonka tarkoituksena oli pelkkä rahastaminen. Hänen mukaansa Meyerbeer siis juutalaisena myötäili pankkiiripiirejä. Hän näki yleistäen juutalaisten toimivan pelkästään taloudellisten intressien näkökulmasta.

Wagnerin kritiikki liittyy kirjan pääaiheeseen – kulttuurin kosmopolitismiin. Taiteessa se tuolloin merkitsi vieraiden vaikutteiden avointa hyödyntämistä. Wagner alkoi kuitenkin arvostella Meyerbeeriä siitä, että tämä oli sekoittanut ranskalaista ja italialaista musiikillista perinnettä saksalaiseen musiikkiin. Alun perin myös Wagner oli kannattanut näkemystä musiikillisten vaikutteiden lainaamisesta. Nyt hän kuitenkin muutti Meyerbeerin suhteen kantaansa. Hän näki asian niin, että tämä sekoitti pinnalliseksi katsomaansa ranskalaista ja italialaista musiikkiperinnettä korkeammaksi katsomaansa saksalaiseen perinteeseen. Tässä oli selkeästi kansallismielistä painotusta. Kritiikin taustalla oli myös Robert Schumannin näkemys tämän arvosteltua aikanaan Meyerbeerin Hugenotit-oopperaa.  

Wagnerin artikkeli oli henkilökohtainen hyökkäys Meyerbeeriä ja myös tuolloin jo edesmennyttä Felix Mendelssohnia vastaan. Hänen mielestään heidän musiikistaan puuttui kansallinen leima. Meyerbeer alkoi kuitenkin saada yhä rajumpaa kritiikkiä. Hänet rinnastettiin yhä suoremmin juutalaisiin pankkiireihin, joista hän poikkesi oikeastaan vain siinä, että toimialana oli musiikki ja ooppera. Profeetta oli Wagnerin mukaan pinnallinen ja taiteellisesti heikkotasoinen tekele, jolla pyrittiin tuottamaan yleisölle mielihyvää ja hankkimaan taloudellista voittoa.

Jo aiemmin Wagner oli ilmaissut korkealentoisesti näkemyksensä omasta taiteestaan. Siinä tehtävänä oli antaa muoto saksalaiselle kansallishengelle, vapauttaa se ranskalaisesta sivilisaatiosta ja muusta vieraasta vaikutuksesta. Tähän nationalistiseen näkemykseen alkoi tulla antisemitistisiä piirteitä ja siitä tuli osa hänen musiikkifilosofiaansa. Sittemmin näkemys muuttui sovinnollisemmaksi ja hän teki yhteistyötä myös juutalaisten kanssa.

Kritiikistä hämmentynyt Meyerbeer ei noussut puolustamaan kunniaansa. Hän oli tottunut tuonkaltaisiin hyökkäyksiin. Jo runoilija Heine oli aiemmin syyttänyt tätä, kun ei ollut onnistunut saamaan hänen avullaan taloudellista tukea. Hän leimasi tuolloin Meyerbeerin egoistiksi. Yhtä kaikki Meyerbeer oli herkkä taiteilija. Hän loukkaantui, sillä hän piti itseään juutalaisuudestaan huolimatta saksalaisena. Hän ei kuitenkaan noussut vastahankaan vaan kantoi närkästyksensä sisimmässään purkaen tuntemuksensa vain päiväkirjaansa.  Ulkoisesti se aiheutti hänessä stressireaktioita ja luultavasti psykosomaattisperäisiä vatsavaivoja.  Hän vaikeni vuosikausiksi. Seuraava ja viimeiseksi jäänyt ooppera Afrikkalainen valmistui vasta 60-luvulla hieman ennen hänen kuolemaansa.

Pauline Viardot’lla oli henkilökohtainen suhde Wagneriin. Hän oli tehnyt 40-luvulla hänen kanssaan yhteistyötä, tietysti vain musiikillista. Hän piti eräässä vaiheessa Wagnerin musiikkia yksitoikkoisena, joten ristiriitaakin suhteessa oli. Eräässä tilaisuudessa hän kuitenkin jopa esitti Wagnerin kanssa duettona katkelman tämän oopperasta. Siinä kohteena taisi olla kuulijoiden joukossa ollut Hector Berlioz, jonka kanssa hänellä oli mennyt välit poikki ja joka puolestaan ei voinut sietää Wagneria.  60-luvun lopulla Paulinesta tuli täysi wagneriaanikko. Heillä oli hyvät keskinäiset suhteet. Wagner lähetti jopa sukulaistyttönsä hänen laulutunneille.   

Turgenevin suhde Wagneriin oli lähinnä vastenmielinen, vaikka hän toki kävi katsomassa hänen oopperoitaan. Kerran kun hän oli käynyt katsomassa Reinin kullan, hän totesi inhoavansa sitä, koska   ”saksalaiset pitivät Wagneria lähes Kristuksena”.

….

Johann Strauss ja hänen samanniminen poikansa olivat 1800-luvun suuria musiikillisia vaikuttajia. Strauss nuorempi oli myös rautatien suuri hyödyntäjä. Hän jatkoi ja kehitti laajaa suosiota saaneen isänsä musiikkibisnestä. Isä-Straussin suosio oli ollut valtava. Hän oli kuitenkin viihdyttänyt kansaa 20-luvulta lähtien vain Wienistä käsin. Isän kuoleman jälkeen (1849) poika oli 24-vuotias. Hänen orkesterinsa suosio nousi kansainvälisiin mittoihin. Valssit ja tanssit kiinnostivat. Yrityksessä oli yli 200 työntekijää. Myös markkinointia kehitettiin. Siinä osattiin hyödyntää rautatietä. Orkesteri teki laajalti vierailuja. Uusi teknologia vaikutti jopa valssien luonteeseen. Sävelmässä Telegraphische Depeschen (1858) imitoitiin lennätinlaitetta. Strauss liikkui orkesterinsa kanssa rautateitä pitkin. Kylpyläpaikat saksankielisillä alueilla olivat hänen liiketoimintansa kannalta tärkeitä paikkoja.

Musiikista poiki inspiraatioita. Brahms sai vaikutteita Straussin valsseista, joita hän kuuli Badenin puistoissa liikkuessaan.

Aivan kuin Pauline Viardot’lle myös Strauss nuoremmalle Venäjästä tuli uralla jonkinasteinen ponnahduslauta. Venäläinen rautatieyhtiön johtaja tarjosi vuona 1853 hänelle sopimusta esiintyä Pietarin liepeillä sijaitsevassa Pavlovskissa. Sekin oli kesäinen huvittelupaikka, jonne valssit sopivat hienosti. Konsertit pidettiin paikkakunnan asemahallissa, jonka rakentamiseen oli saatu idea Lontoon vastaavasta rakennuksesta. Paikasta tuli hyvin suosittu, konsertteja pidettiin iltaisin toukokuusta syyskuuhun. Straussin orkesteri oli antamassa tuolle paikalle alkusykkeensä.

Itseni kannalta tässä on kiinnostava seikka. Nimittäin yhdellä suosikkirunoilijallani Osip Mandelštamilla (1891-1938) on tuohon Pavlovskin asemarakennuksen konsertteihin liittyvä runo (vuodelta 1920). Hänen perheensä asui siellä Puolasta muutettuaan ja hänellä on paikasta lapsuusajan muistoja. Hän kertoo käyneensä pikkupoikana äitinsä kanssa siellä konserteissa.

Straussin luoma tanssiaisbuumi toi osaltaan vaikutuksensa kaupunkikulttuurin kehittymiseen. Valssit alkoivat soida puistokonserteissa, sitten katujenkin varsilla. Kahvilakulttuuri alkoi kehittyä. Musisointi sai erilaisia muotoja. Oli visuaalisesti näyttäviä esityksiä, suuria yleisömääriä vetäviä tapahtumia. Pariisissa Jardin Mabille veti yleisöä. Se ruokki kyllä samalla myös prostituutiota. Jalka alkoi nousta yhä rivommin Can-Canin tahtiin.

…

Turgenev asui Bougivalissa elämänsä loppuun. Matkustaminen Venäjälle oli nopeutunut siinä määrin, että hän kävin kotimaassaan lähes vuosittain. Loppuaikoina liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi, hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin. Hän eli yhä enemmän morfiinin voimalla. Lopullisen poislähdön aiheutti nopeasti edennyt kasvain. Hän kuoli Paulinen käsivarsille syyskuussa 1883. Tämän oma aviomies oli menehtynyt muutamaa kuukautta aikaisemmin. Viimeisinä päivinä Bougivalissa olivat läsnä Paulinen lapset. Myös venäläisiä ystäviä kävi jättämässä hänelle jäähyväisensä. Yksi kuitenkin puuttui – oma tytär. Hän ei ehtinyt ajoissa paikalle. Lopulta arkku kuljetettiin näyttävästi junasaattueessa Pietariin.

Pari viikkoa ennen poislähtöään Turgenevilla oli Paulinelle vielä yksi toive. Käsi ei enää taipunut kirjoittamiseen ja hän pyysi Paulinea kirjoittamaan muistiin viimeisen kertomuksensa, jota hän oli kypsytellyt mielessään. Hän halusi sen sanella, mutta vastaan tuli kieliongelma. Aluksi hän ajatteli tehdä sen venäjäksi, sillä Pauline osasi sen verran venäjää. Hän itse kuitenkin luopui siitä, koska pelkäsi alkavansa liikaa hioa tyyliä. Lopulta sanelusta tuli monikielinen. Hän käytti kieliä, joita he molemmat osasivat: ranskaa, saksaa, espanjaa, englantia ja italiaa.  Venäjääkin taisi tulla hieman mukaan. Paulinen tehtävä oli luoda kertomuksesta ranskankielinen versio, jonka hän sitten luki Turgeneville kokoavasti. Se oli oikeastaan hyvä päätös sille yhteiselle taipaleelle, jota he olivat kulkeneet kosmopoliittisen kulttuurin maailmassa.

Tämä novelli lopulta julkaistiin, mutta se melkein tyrehtyi Paulinen palkkiopyyntöön. Hän siis tavoilleen uskollisena piti kiinni periaatteestaan. Myös tekstin aitouden selvittäminen vei oman aikansa.  Novelli on nimeltään Un fìn  - ”Loppu”. Elämänsä loppuvuosinaan Turgenev kirjoitti paljon minikertomuksia, joita kutsutaan proosarunoiksi. Olen joskus itsekin kirjoittanut yhdestä. Se on vuodelta 1878 ja löytyy täältä.  Tuo Un fin  on yllättävän pitkä ottaen huomioon sen syntymisvaiheet. Olen sen lukenut mutta ei minulla ole siitä mitään kommentoitavaa. Nähdäkseni Turgenevin sairaudet ja niiden aiheuttamat houreet kyllä heijastuvat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa.

Pauline eli vielä 27 vuotta. Hän jatkoi opetustyötään lähes elämänsä loppuun saakka. Myös sävellystyö jatkui ainakin 80-luvulla. Hän oli monella tapaa näkyvä persoona. Muun muassa Pjotr Tšaikovski kävi häntä tapaamassa Pariisin matkallaan. Loppuvuosina kaihi alkoi haitata näköä, reumatismi kirjoittamista. Päiväkirjaansa hän kuitenkin teki huomioita elämänsä loppuun. 

Pauline Viardot noin vuonna 1900

…..

Kosmopoliittinen kulttuuri oli kansainvälisyyttä. Ihmiset nähdä ja kokea enemmän. Ei se lopulta paljon syvempää ollut, vaikka on niitäkin, jotka ovat pyrkineet näkemään tiiviimpää eurooppalaista identiteettiä. Ivan Turgenev halusi eurooppalaisempaa Venäjää. Hän vastusti vanhoillista tsaarin valtaa ja hallintoa.  Hän toi länsieurooppalaista kirjallisuutta Venäjälle, taisi tehdä myös venäjännöksiä.  Mutta ennen kaikkea hän oli lännessä venäläisen kulttuurin lähettiläs. Kysyntää oli. Kääntäminen sujui niinkin, että Turgenev teki raakakäännöksen, joka sitten stilisoitiin. Esimerkiksi Louis Viardot’lla on olemassa venäjästä tehty ranskannos, vaikka hän ei osannut edes venäjän kirjaimistoa. Kyseessä on jokin novelli. Turgenev siellä on ollut takapiruna.

Euroopassa koettiin venäläisen kulttuurin esiinmarssi, sekä kirjallisuudessa että musiikissa. Sitä seurasi skandinaavikirjailijoiden, kuten Henrik Ibsenin, Bjornstjerne Bjornsonin ja August Strindbergin suosio. Heidän näytelmiään esitettiin 1890-luvulla ympäri Eurooppaa. Sitä Figes pitää eurooppalaisen kosmopoliittisen kulttuurin huipentumana.

Kirjallisuuden kääntäminen Euroopan valtakieliin englantiin, ranskaan ja saksaan kasvoi huomattavasti. Italialaista, puolalaista ja espanjalaista käännöskirjallisuutta tuli markkinoille solkenaan, sekä tietysti venäläistä ja skandinaavista siinä ohessa.

Tuon kansainvälisen hengen kaatoi lopulta vuosisadan lopulla vahvistunut kansallisvaltioidentiteetti. Siitä oli monia merkkejä. Yhtenä pienenä merkkinä kansallisen ajattelun kasvusta oli syntynyt kiista käännöskirjallisuudesta. Kun kirjallisuuden käännöksiä alettiin julkaista yhä tiheämmin, niin kansallisvaltioissa alettiin kantaa huolta oman kansallisen kirjallisuuden tilasta.

Suurempana osoituksena kansallisen identiteetin tarpeesta oli se, että monille taiteilijoille alettiin rakentaa joskus suureellisiakin muistomerkkejä. Esimerkiksi Turgenev ehti ennen omaa poismenoaan olla aktiivisesti mukana läheisen ystävänsä Gustave Flaubertin patsashankkeessa. Lisäksi ympäri Eurooppaa mukaan tulivat suurten taiteilijoiden vuosipäiväjuhlat, alkaen Schiileristä, Shakepearesta ja Dantesta. Sitten oli liioitellun suuria julkisia hautajaisia. Venäjältä esimerkiksi käyköön Turgenevin kuolema. Junan tuodessa hänen maallisia jäännöksiä kotimaahan, niin radan varsille ja varsinkin väliasemille kokoontui aivan spontaanisti lähes koko paikkakunta kunnioittamaan suuren henkilön muistoa. Turgenevin toiveena oli päästä viimeiseen lepoon kirjallisuuskriitikko Belinskin läheisyyteen, mikä vaati erityisjärjestelyjä.

Dostojevski oli menehtynyt jo vuonna 1881 ja tuolloin hänestä oli jo alettu rakentaa eräänlaista venäläisyyden profeettaa. Varsinaisena alkusoittona sille oli ollut hänen edellisenä vuonna pitämänsä puhe Aleksandr Puškinin patsaan julkistamisseremonioiden yhteydessä. Lopulta Turgenevin merkitys alkoi niin Venäjällä kuin Euroopassa yleensä hiipua. Euroopassa suosiota alkoivat nostaa Dostojevskin ja Tolstoin kaltaiset suuret näkijät.

Suurista eurooppalaisista hautajaisista Figes tuo kaksi huippuesimerkkiä. Victor Hugo’n hautajaiset pidettiin kesäkuussa 1885. Nietzsche piti niitä ”mauttomuuden orgioina”. Suuren poliittisesti aktiivisen tasavaltaa kannattaneen kirjailijan arkku oli nostettu valtavan katafalkin päälle Riemukaaren alla. Hänen ruumiinsa haudattiin suurmiehille tarkoitettuun Pantheoniin. Siellä lepäsi mm. Voltaire, mutta Hugo haudattiin sinne pitkän hiljaiselon jälkeen. Tuo muinaisen Rooman kulttuuria jäljittelevä paikka otettiin tavallaan uudelleen käyttöön. Myöhemmin sinne on haudattu tai siirretty muitakin historian suurhahmoja. Kosmopoliittisen 1800-luvun kirjailijakaartin edustajana siellä lepää myös vuonna 1902 menehtynyt Emile Zola.

Victor Hugo nousi kuolemansa myötä lähes kansallispyhimykseksi. Hänen teoksiaan julkaistiin uudelleen, niitä löytyi käytännössä hyllyittäin jokaisesta pienestäkin kirjakaupasta ja julkisista kirjastoista. Koululapset pantiin lausumaan hänen runojaan ulkoa. Oppikirjoissa kerrottiin hänen pakolaisvuosistaan ja hänen toimintansa esiteltiin moraalisena ohjenuorana tasavallan periaatteille.

Kun Hugon hautajaispäivänä koko Ranska hiljentyi, niin Italiassa vuonna 1901 Giuseppe Verdin hautajaisten yhteydessä tammikuussa 1901 muisteltiin säveltäjämestaria vielä massiivisemmin. Vielä kolmantena päivänä 300 000 surijaa täytti Milanon kadut ryhtyen spontaanisti laulamaan esimerkiksi Nabucco-oopperan hebrealaisten orjien kuoroa Va pensiero. Kuvaavaa on, että oopperan ensiesitys oli  vuonna 1842, ja vasta Italian yhdistymisen jälkeen tuo laulu nousi symbolin asemaan.

Vähemmän tunnettu hahmo on Belgian flaamilainen kirjailija Hendrik Conscience. Hänen kuolemansa vuonna 1883 nosti pintaan ranskalaisen kulttuurin paineessa eläneiden flaamilaisten kansallistunnon. Hautajaisia vietettiin sekä Antwerpenissa että Brüsselissä. Moniin flaamilaisiin kaupunkeihin pystytettiin kirjailijan muistomerkkejä tai nimettiin hänen mukaansa katuja, puistoja ja aukioita.

…

Kuva pietarilaisesta Samoilovien kotimuseosta

Kosmopoliittisen Euroopan loppukaneetti tuli yllättäen Venäjältä.  Kyseessä oli Sergei Djagilevin baletin tulo Pariisiin - kosmopoliittisen Euroopan kehtoon  - vuonna 1908. Sen ehti myös Pauline Viardot vielä nähdä. Hän oli ollut 1830-luvulta lähtien ollut mukana eurooppalaisen kulttuurin sykkeessä. Sergei Djagilev yritti tuolloin käydä tapaamassa Viardot’ta, mutta se ei onnistunut. Hänen isänsä oli tavannut Paulinen 70-luvulla.

Tätä kirjoittaessani kuulin radiosta puhuttavan Djagilevin baletista ja tarkemmin ottaen säveltäjä Igor Stravinskista. Toimittaja totesi Stravinskin inhonneen Richard Wagneria. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta taisi kutsua tätä pöyhkeäksi. Mainitsen sen nyt, koska minulle jää Wagnerista tähän kulttuurilliseen kokonaisuuteen ainakin jonkinmoinen särö. Ja sekin johtuu lähinnä siitä, että Wagnerin musiikista olen pitänyt, mutta tuon ajan ”positiivisen sankarin” Turgenevin lukemiseen ei ole tahtonut löytyä vetoa. Eikä minua erityisemmin innosta Rossinikaan, jonka musiikilla nuori Pauline Viardot lumosi Pietarin ja muita Euroopan keskuksia. Heidän molempien elämänurat olivat kuitenkin häikäisevän työteliäitä. Jokin polte heitä ajoi eteenpäin. Sitä kaipaisin paitsi itselleni myös omalla henkiseen taantumaan hiipuvalle ajallemme.

Ivan Turgenevin muistomerkki Pietarissa

Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla

 

Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

…

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

…

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.

Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.

Moskovan konservatorion edusta nykyisin.

 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.

Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.

Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”

Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin

 

Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.

Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.

Andrei - "stiljaga" 1952

…

Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”

Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle

Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa

Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.

Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

…

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.

Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.

                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015

                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)