Lainsäätäjän kujanjuoksu: Päivi Räsäsen tapaus

 Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi.  Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä.  Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin.  Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.

Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.

 Räsänen on ihan oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa. Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.

Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan. Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.

Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3, linkki4, linkki5, linkki6, linkki7, linkki8. Nämä ovat olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa sananvaihtoa.

Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet. Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito. Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota lukutaitoa kyllä on enemmän. 

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista. Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on kaikkien luettavissa.  Se on raju väite. En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö toimiin.  

Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.

Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen. Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä virheellinen käsitys.

Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt. Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen konteksti alun perin on ollut.

Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä. Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.

Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään.  Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa alkuluvussa.

Oikeusministeriö asetti joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.

Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien hedelmöitysoikeudesta.  

Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.

Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana, ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride 2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja ehkä jopa ahdistunut.

Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?

Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.

Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä. Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.

Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen osittaisen vaikenemisen.  Se on tärkeä havainto. Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”

Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.

Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan Alfastudion keskustelusta poimimaani:

”Ei saa olla niin, että jos joku esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”

…

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.

Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle, jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä, että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.

…

Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä, jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.

Tässä suora lainaus kirjoituksestani:

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään.

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

 

Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim. Juri Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S. Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatteellisissa kulisseissa.

…

Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa. Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on käsityksensä selkeästi perustellut.

Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana. Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin.  Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns. translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.

Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse. Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on demokratian vastaista.

Lopuksi  tuon vielä muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista. Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta. Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa Kari Mäkisen johtaman työryhmän raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019 käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate -hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia arvoperustaa” tässä seurataan.

Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.

On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin tuntuu niin todelta.

Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.  

 

YLEN ANTAVA MEDIA

Reagoin joskus hyvin voimakkaasti median toimintaan. Ehkä syynä on se, että olen joskus jopa vähän opiskellut media-alaa.  Suoritin nimittäin 1970-luvulla Oulun kesäyliopistossa Tiedotusopin approbaturopinnot. Tuolloin kävin kuuntelemassa mm. professori Pertti Hemanuksen luentoja. Mieleen opinnoistani ovat jääneet ainakin hyvän uutisoinnin periaatteet. Ne käsittelivät radio- ja tv-uutisointia, mutta ne voidaan liittää myös kirjoitettuun mediaan.

Näiden periaatteiden mukaan toimittajan pitäisi käsitellä asiaa monipuolisesti, tuoda esille eri näkökulmia ja olla tasapuolinen. Itse toimittajan ei näissä yhteyksissä pitäisi tuoda esille omaa kantaansa.  Sen hän voi esittää sitten erikseen, mutta on selvästi ilmaistava kyseessä olevan hänen kantansa. Ihanteena olisi, että kuulija tai katsoja voisi näin muodostaa vapaasti oman käsityksensä asiasta joutumatta tiedotusvälineen manipuloimaksi.

Tämän mieleeni jääneen käsityksen valossa yritän nyt seurata nykymedian toimia.  Vaikka otsikossa viittaa Yleisradioon, en rajoitu siihen. YLEllä on kuitenkin mediana suurempi vastuu, koska se toimii veronmaksajien varoilla ja kertoo olevansa ”kaupallisesti ja poliittisesti riippumaton”.

Toki suomalaisessa mediassa on paljon hyvää. Nyt kuitenkin haluan kärjistää. Kun käsittelen, miten media vääristää ja millaiseen yksipuolisuuteen sortuu, niin samasta voi tietysti syyttää myös tätä kirjoitusta. Mutta tämä onkin vain blogi.

Pahimmillaan YLE lyö leimakirveellä, mustamaalaa, muokkaa mielipiteitä jättämällä olennaisia asioita kertomatta tai jos kertookin, niin leimaa sen heti alkuunsa, vääristelee ja hymistelee, valitsee heti puolensa. Olen useaan kertaan oleskellut niin Neuvostoliitossa kuin Venäjälläkin ja seurannut uutisointia siellä. Joskus YLEä seuratessa mieleen tulee Neuvostoliitto. Nyky-Venäjällä media pystyy parempaan kuin Suomessa. Pienessä Suomessa toitotetaan yhtä totuutta, ja puoli on kyllä tarkoin valittu, kuin yksissä tuumin.

TAMPERETTA JA VÄHÄN UKRAINAAKIN

Aloitetaan uusimmasta eli mellakoinnista itsenäisyyspäivän iltana Tampereella. Kuuntelin radiouutiset tiistaina 10. joulukuuta. Toimittaja haastatteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä. Oli selkeä tieto siitä, että Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas oli kehottanut muita väkivaltaan ja muutama muukin puolueen henkilö oli tätä tukemassa (  http://uutiset.perussuomalaiset.fi/vasemmistoliiton-kunnallisvaaliehdokas-kehotti-heittamaan-polttopullon-itsenaisyysjuhlissa/ ). Toimittaja ei tätä kuitenkaan tuonut haastattelussa edes ilmi, vaan antoi Arhinmäen syyllistää perussuomalaisia mustamaalaamisesta.  Haastattelussa otettiin hampaisiin perussuomalaisten toiminta ja yritettiin vähätellä ja kaunistella Vasemmistoliiton osuutta. Äärivasemmisto-käsitettä ei luonnollisestikaan tuotu esiin.

Jälkeenpäin moni kansalainen on ottanut asiaan kantaa, myös Jari Tervo Yleisradiossa (http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_pieni_sikaileva_porhokerho/6974688 ).

Janne Suurosen kirjoitus rinnastaa Tampereen tapahtumat vajaan vuoden takaisiin Jyväskylän kaupunginkirjaston tapahtumiin, joiden jälkeen äärioikeiston  esiinmarssista toitotti myös YLE. Suurosen mukaan näytöt Vasemmistoliiton kytköksistä mellakointiin on paljon vahvemmat kuin tuolloin perussuomalaisten (http://jannesuuronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156046-loistava-kannanotto-paavo-arhinm%C3%A4elt%C3%A4-v%C3%A4kivallan-edess%C3%A4-emme-taivu ).

Arhi Kuittinen puolestaan ottaa vertailukohdakseen tuoreet Ukrainan mielenosoitukset (http://arhikuittinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156058-suomalainen-media-ukrainan-%C3%A4%C3%A4rioikeistoa-lobbaamassa ) Euroopan Unioniin läheisempiä suhteita ajavat mielenosoittajat esitetään mediassa emotionaalisesti hyvin positiivisessa valossa. Tosin tässä on huomattava myös median lähtökohtainen Venäjän vastaisuus, mutta siitä hieman edempänä. Yhtä kaikki Ukrainan tapahtumien taustat on jäänyt mediassa turhan vähälle huomiolle.

LARISA LISITSYNIN TAPAUS

Nyt siirrytään noin kymmenen vuoden takaisiin asioihin. Larisa Lisitsynin tapaus on häpeäpilkku Yleisradiolle( http://fi.wikipedia.org/wiki/Larisa_Lisitsyn ). Yleisradion toimittajat saivat aiheettomilla uutisoinneillaan paljon pahaa aikaan. Äheltämisen aloitti Yleisradion TV-uutiset.  ”Suuri kala” oli saatu verkkoon. Poliisi alkoi tutkia ”rikosvyyhteä”, joka sittemmin osoittautui aiheettomaksi. Tässä oikeusmurhassa venäläissyntyinen yrittäjä menetti elämäntyönsä. Kunnianloukkauksesta YLE sentään pantiin maksamaan, mutta se oli laiha lohtu (http://yle.fi/uutiset/karajaoikeus_ei_tuominnut_valtiota_lisitsyn-jutussa/5414290).

Toki Yleisradio itse ei ole tätä tapausta keksinyt. Jäljet johtanevat Venäjälle. Siellä oli voimia, jotka halusivat tuhota Lisitsynin uran ja tässä apuna käytettiin YLE:n toimittajaparkoja.

Onneksi ainakin yksi toimittaja on paheksunut asiaa ja tuntee huonoa omaatuntoa, vaikkei ole mitenkään osallisena (http://www.kouvolansanomat.fi/Mielipide---Kolumnit/2008/12/03/Media+on+aina+oikeassa/200826274600/68 ).  Yleisradio itse sen sijaan ei ole toimiaan julkisesti katunut ja saa sen vuoksi häpeäviitan ylleen (http://mediaviikko.fi/kaikki/uutinen/tv-uutisten-toimittajat-paivi-happonen-salmi-ja-ari-jarvinen-saivat-kovat-sakot-kunnianloukkauksesta.html ).

Suomalainen kateus ja venäläisvastaisuus ruokki tämänkin jutun uutisointia.

MATTI AHDE

Lukaisin jokin aika sitten Matti Ahteen muistelmat  Matti Ahde – sähkömies (http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510394199 ). Siinä Ahde käsittelee myös Veikkaus OY:stä saamiaan potkuja.  Sitä Ahde ei käsittele, kuinka paljon häirintäsyytöksissä on perää. Ja vaikka jotain perää olisikin, ei voi kuitenkaan kieltää, että Ahde oli ajojahdin kohteena ja tavoitteena oli savustaa hänet ulos korkeasta toimestaan. Ahdettahan ei koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska siihen ei ollut näyttöä.  Hänet erotettiin lähinnä, koska mediajulkisuus oli tuonut haittaa yrityksen imagolle. Pääsyyllinen on Ahteen mukaan tietty Helsingin Sanomien toimittaja, jolla oli vanhoja kaunoja Ahdetta kohtaan.

Tässä asetelmassa ei tietenkään ole mitään uutta. Ahteen tapauksen jälkeen toimittajat ovat vallankäytössään vain innostuneet.  On väitteitä seksuaalisesta häirinnästä Eduskunnassa.  On Ilkka Kanervan tapaus, jossa tämä joutui eroamaan ulkoministerin toimestaan jonkun mitättömän tekstiviestin johdosta. Syytöksiksi etsittiin perättömiä väitteitä monien vuosien takaa.  Eron tultua niistä ei enää puhuttu. Puskista on helppo heittää syytöksiä.

PAAVO VÄYRYSEN PRESIDENTINVAALIKAMPANJA

Vuonna 1994 Paavo Väyrynen oli yhtenä ennakkosuosikkina menemässä presidentin vaalien toiselle kierrokselle. Toisin kuitenkin kävi. Väyrynen putosi, tilalle nousi Elisabeth Rehn.  Entinen meppi Esko Seppänen toi tänä syksynä Facebook-sivuillaan esille kiinnostavaa faktaa.  Seppäsen kirjoitus liittyi kommenttina  eduskunnan ns. natsitervehdystapaukseen. Perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaari oli kutsunut ystävänsä Seppo Lehdon eduskuntaan vierailulle ja levittänyt sen jälkeen Facebook-sivuillaan valokuvaa, jossa Lehto tekee natsitervehdystä pääistuntosalin lehterillä.

Seppänen alkoi muistella juuri presidentin vaalin edellä sattunutta tapahtumaa:

”Vuonna 1994 Paavo oli pääsemässä presidentinvaalien toiselle kierrokselle ennakkoäänien perusteella. Vaalipäivän aattona muistaakseni MTV3:n uutiset haastattelivat Suopon (sille tehtyjen ilmiantojen perusteella) hyvin tuntemaa Lehtoa Venäjän suurlähetystön portilla…”

Seppäsen mukaan Seppo Lehto esitti Väyrysestä täysin perättömiä syytöksiä, jotka leimasivat Väyrysen, ja sen myötä Väyrynen putosi toiselta kierrokselta. Sittemmin Paavo Väyrynen itse kommentoi tapahtumaa TV 1:n Pressiklubi-ohjelmassa ja tähän pohjautuen Seppänen tarkentaa:

”… Kyseessä oli todella ollut MTV:n Kympin uutiset ja Lehto syytti Väyrystä nootin tilaamisesta Venäjältä oman ehdokkuutensa tueksi siihen tapaan kuin Kekkosen sanottiin tilanneen vastaavan nootin vuoden 1962 vaaleihin. Nootissa oli muka uhattu Suomea väkivaltatoimin siinä tapauksessa että Väyrystä ei valita…”

Tätä ei ole mediassa eikä muuallakaan enempää käsitelty. Näin sitä ikään kuin pidetään normaalina sallittuna toimintaperiaatteena.

JULIAN ASSANGE

Wikileaksin tiedottajasta ja päätoimittajasta Julian Assangesta  ei viime aikoina ole kuulunut paljoa . Tiettävästi hän on edelleen Ecuadorin Lontoon-suurlähetystössä, jonne hän pakeni  Ruotsissa odottavan seksuaalirikosoikeudenkäynnin vuoksi  kesäkuussa 2012 (http://fi.wikipedia.org/wiki/Julian_Assange ).

Syyllistyikö Assange raiskaukseen? Asiassa on monta puolta. Olisin odottanut esimerkiksi Yleisradiolta asian käsittelyyn monipuolisempaa otetta.  Linkkejä minulla ei selkeistä ylilyönneistä ole osoittaa, mutta muistissa on Assangen leimaavia, asiaa yksipuolisesti käsitteleviä radio-ohjelmia.  Tässä yhteydessä täytyy todeta, että onneksi on olemassa sosiaalinen media. Sitä kautta asiaan tuli paljon monipuolisempaa tietoa ja keskustelua, esimerkkinä tämä kirjoitus: http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/41084-mita-assangen-raiskausskandaalissa-todella-tapahtui .

PÄIVI RÄSÄNEN JA MUITA POLIITIKKOJA YLEN HAMPAISSA

Eräiden puolueiden edustajat ja eräät poliitikot ovat mediassa kuin hyvän lähettiläitä, joita käsitellään silkkihansikkain, heitä myötäillen ja sympatiaa osoittaen. Toisia kohtaan asenteellisuus näkyy jo toimittajan ilmeissä, eleissä ja äänensävyssä. Poliitikko kutsutaan puhumaan jostakin tietystä asiasta ja ruvetaankin puhumaan aivan muusta. Esimerkiksi 13.11.2013 oli Ylen aamu-tv:n haastattelussa perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo . Sitä voi katsoa kohdasta 14:45 alkaen: http://areena.yle.fi/tv/2086494 .

Yksi kestopahis on jo vuosikaudet ollut Päivi Räsänen. Häntä on mustamaalattu viittaamalla välillä toissijaisiin lähteisiin tai huhuihin, välillä on muuten vain nimitelty. Ainakin yleisradion kaltaiselta medialta toivoisi enemmän asiallisuutta. Esimerkiksi tämän vuoden heinäkuun tapausta asiallisesti ovat pystyneet käsittelemään ainoastaan sosiaalisen median kirjoittajat, esimerkkinä tämä: http://jannesuuronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/144522-mita-paivi-rasanen-oikeastaan-sanoi .

Muistelen erästä radio-ohjelmaa vuosien takaa. Teema ja toimittajan nimi ovat valitettavasti unohtuneet. Tuolloin Päivi Räsänen oli tuskin vielä edes puolueensa puheenjohtaja. Kyseessä oli jonkinlainen keskusteluohjelma, jossa kaksi eri näkemyksen omaavaa henkilöä  olivat vastakkain ja toimittajan tarkoitus oli olla ulkopuolisena keskustelun herättäjänä. Tuolloin vielä halusin uskoa toimittajan puolueettomuuteen, ja odotinkin antoisaa keskustelua. Hyvin pian kuitenkin toimittaja valitsi puolensa eikä todellisesta väittelystä tullut mitään. Keskustelu meni tiuskimiseksi ja Päivi Räsänen taipui altavastaajana selittelemään näkemyksiään.

VENÄJÄ, VENÄJÄ, VENÄJÄ

Lupasin yllä palata Venäjä-aiheeseen.  Palaan vain lyhyesti.  Venäjä-uutisointi on Suomessa mielestäni yksipuolista ja leimaavaa. Taustalla pahiksena on aina presidentti Vladimir Putin. Ryssävihalla on Suomessa syvä perusta. Tunteet tulevat helposti pinnalle ja ne myös saadaan helposti pinnalle. Ja kun tunteet ovat pinnalla, niin ihmisten oma arviointikyky ja kriittinen tarkastelutapa heikkenee.  Heitä on myös helppo käyttää hyväksi. Kirjoitin yllä, että Ukraina-uutisoinnissa Venäjä tuodaan pelkästään kielteisessä valossa. Unohtuu, että maassa on kuitenkin demokraattisin vaalein kansan valitsema johto.  Olisiko niin, että suomalaisten venäläisvastaisuutta käytetään politiikassa keppihevosena? En toivoisi, että sillä tavalla suomalaiset saadaan hyväksymään älyttömyyksiä.