keskiviikko 3. helmikuuta 2021

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti