Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.