Oikeastaan alkuun halusin nimetä juttuni ”Tuokiokuviksi”. Tuona iltapäivänä ajatukseni lipuivat kuin katkeamaton kuvien virta, jota seurasin väliin tiiviimmin, väliin löysemmin. Kun sitten yritin luoda tekstiä, huomasin, että aloin väistämättä lisätä siihen laajempaa kontekstia. Siksi jutustani lopulta tuli mikä tuli.
 |
| Kaunisnurmea |
Kerron sunnuntai-iltapäivästä juhannuksen jälkeen. Oli
niitä, jotka elivät vielä keskikesän juhlan huumassa, minulla ei sellaisia
tuntemuksia ollut tänä vuonna lainkaan. Lähinnä olin tuskastunut edeltävien
päivien porottavaan helteeseen. Nyt sunnuntaina olin helpottunut sateen
tulosta.
Jotkut olivat rientäneet viikonlopuksi mökeilleen. Nyt he
olivat valmistautumassa ruuhkaisalle paluumatkalle. Minä olin kotosalla. Pienehkön
aamuliikehdinnän jälkeen söin tuhdin lounaan, sen kohokohtana oli makoisa
jälkiruoka. Iltapäivällä oli aikaa levollisille päiväunille.
Herättyäni oli sen verran pirteä, että halusin tehdä jotain
älyllisesti haastavampaa. Pirteys johtui kai siitä, että edellisten päivien
helleaalto oli väliin käynyt voinnin päälle. Nyt ilma oli toki viilenemään
päin, mutta edelleen tuntui raskautta ja painostavaa ukkosen uhkaa. Oloni
pelasti keskipäivän sade, joka ropisi ulkosalla pelastavana tuulahduksena.
Hengitys vapautui ja olo keveni.
Taisin nukkua melkein pari tuntia. Olo oli kuin hyvin
nukutun yön jälkeen. Tuli tarve pieneen lukutuokioon, josta saisi edes hiukan
älyllistä haastetta. Nappasin käteeni kirjastosta lainaamani Timo Hännikäisen
esseekokoelman Pyhä yksinkertaisuus
(Kiuas kustannus, 2019), josta oli vielä muutama juttu lukematta. Etenin
tekstissä poikkeuksellisen sujuvasti. Mieli oli vapautuneen kevyt. En
pysähdellyt liikoja yksityiskohtiin, ajatukseni seurasivat tekstin mukana sen
verran kuin kykenivät.
Lukutuokiossani kävin lävitse kolme esseetä. Tässä
kirjoituksessani annan niistä tilaa kahdelle: Ilmari Kiannon vapaussota ja Dresden
vuonna nolla.
Ilmari Kiannon elämästä en tiedä paljoakaan. Hänen kaksi
pääteostaan ovat minulle toki hyvin tuttuja, muu tuotanto on jäänyt vieraaksi.
Tiedän, että hän oli opiskellut Venäjällä, suomentanut jonkin verran myös
venäläistä kirjallisuutta ja hänen nuoruuden esikuvia oli Leo Tolstoi, jonka
kanssa hän kävi jopa kirjeenvaihtoa.
Lapsuudesta 60-luvulta minulle on jäänyt mielikuvia kirjailijavanhuksesta,
joka oli mieltynyt nuoriin naisiin. Muistissa on Hymy-lehden kirjoitus ja muutama valokuva, jossa Kianto istuu
saunan lauteilla uhkeapovisen neitokaisen kanssa. Olin tuolloin toisella
kymmenellä, seksiasiat olivat alkaneet kiinnostaa ja siksi Hymy täytti osaltaan kiihtyvää tirkistelyn tarvettani.
Hännikäinen käsittelee minulle jokseenkin tuntematonta
kautta Kiannon elämästä - sisällissodan vuosia. Lukiessani ihmettelin
kirjoittajan mukana sitä, miten innokkaasta Venäjän harrastajasta ja sosiaaliseen
oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä tolstoilaisuuden harrastajasta tulikin
yllättäen armoton ryssävihaaja. Hän julisti avoimesti teloituksia. Kirjailija
oli Punaisessa viivassa asettautunut
köyhän kansanosan puolelle, mutta nyt hän yhtäkkiä oli valkeaakin valkoisempi
kommunistien vihaaja.
Tekstistä jäi mieleen kirjailijan ailahtelu
maailmankatsomuksensa kiemuroissa.
Mentiin äärimmäisyyksiin ja sitten vastaan tuli pettymys ja kriisi. Mies
selvisi siitä, mutta se jäi varmasti painostavana kivilastina tulevaisuuteen. Tai
ehkä kokemukset myös vapauttivat kirjailijan, toki hän ei luovuudessaan enää yltänyt
nuoruusvuosiensa tasolle. Yhtä kaikki,
Kianto eli kuitenkin pitkän elämän. Siihenkin tarvitaan voimaa ja henkistä
tasapainoa, jota hän on ilmeisesti menneisyydestä ammentanut. Ymmärrän, että
taiteilija tarvitsee muusansa, kai vanhemmiten vielä enemmän. Sihteerinaisten
työsarka joutui taipumaan muuhunkin kuin pelkkään kirjoittamiseen. Taisi se
kirjoituskoneen käyttö jäädä lopulta aika olemattomaksi.
Hännikäisen sisällissodan kuvaus avasi minulle Kiannosta
yllättävän puolen. Ryssäviha tuntuu oudolta, kun ottaa huomioon hänen sympatiansa
Venäjän kulttuuriin ja Leo Tolstoihin. Jostain kummasta syystä Tolstoin
ajattelu ei antanut hänen toimintaansa kuitenkaan rauhanomaisia aineksia.
Rinnasteisesti Hännikäinen nostaa esille Juhani Ahon, joka
aluksi sympatisoi Kiannon tavoin punaisia, mutta käänsi sittemmin heille
selkänsä. Hänen näkemänsä väkivalta järkytti kirjailijaa. Dramatiikkaa toi se,
että vanhin poika ja vaimo olivat punaisten puolella. Aho ei sortunut Kiannon
kaltaiseen kiihkoon.
…
Dresden vuonna nolla
on kirjoitus Dresdenin pommitusten ympäriltä. Pommituksethan tapahtuivat sodan
loppuvaiheissa 13.-14. helmikuuta 1945. Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa
pommitusten teknisestä kuvauksesta. Ensimmäinen pommitussarja kesti kymmenisen
minuuttia ja alkoi illalla kymmenen jälkeen. Sitä ennen kaupungin keskustan
yläpuolelle oli pudotettu laskuvarjoilla magnesiumsoihtuja, joiden punaisen
hehkun kautta pommikoneet ottivat suunnan. Kolmen tunnin kuluttua tuli toinen
hyökkäys. Siinä vaiheessa lukuisat tulipalot auttoivat lentäjiä suunnistamaan
oikeaan suuntaan. Toisessa pommituksessa suunnattiin paikkoihin, jonne oli
ensimmäisten pommitusten jäljiltä paennut tuhansittain kotinsa menettäneitä.
1800 tonnia pommeja levitti palon ympäriinsä. Tuho oli hirveä.
Keskiaikainen vanhakaupunki oli paloarka. Syntyi
tulimyrskyilmiö, yhtenäinen liekkipinta, lämpötila nousi, kuuma ilma virtasi
ylös, ulkoa tuli kylmää ilmaa tilalle. Tuli levisi rajumyrskyn tavoin. Hapen
puutteen vuoksi liekeistä selvinneet tukehtuivat.
Nykyetäisyydeltä katsottaessa kyseessä oli siis tavallaan
järkyttävä spektaakkeli.
Muutakin dramatiikkaa on ollut pommitusten suunnittelussa
sekä myöhemmin kaupungin jälleenrakentamisessa ja historiankirjoituksessa.
Siitä avautuu tietoja, kun tutustuu netin kautta komentaja Arthur ”Butcher”
Harrisin, kuin myös pommituksia tutkineen David Irvingin elämäkertoihin.
Jälkimmäinen julkaisi vuonna 1964 teoksen pommituksista, jossa hän arvioi
kuolonuhrien määräksi 200 000. Myöhemmin on arvioitu, että luku on
selkeästi liioiteltu. Varsinainen draama tulee siitä, että tutkija sai
myöhemmin tuomion holokaustin kieltämisestä, vaikka hän itse kiistää
rikoksen.
Hännikäinen pohtii kirjoituksessaan kysymystä, täyttikö
pommitus sotarikoksen tunnusmerkit. Se olisi ehkä ollut kyseenalaista, koska
noihin aikoihin ei lentopommituksista ollut erillistä sotarikospykälää. Lisäksi
kyseessä oli kuitenkin vastavuoroinen kostotoimi. Arthur Harris oli itse
todistamassa natsien Lontoon pommituksia, joissa myös tehtiin julmaa jälkeä.
Hännikäinen toteaa: ”Kymmenet tuhannet Dresdenin asukkaat
jäivät jalkoihin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä, jonka säännöt olivat
jo ajat sitten irtaantuneet kaikesta arkilogiikasta.” Hän pitää
dramaattisimpana sodasta muistoksi jääneenä kuvana sitä, kun kaupungin
teknillinen yliopisto palaa yötaivasta vasten. Rakennuksen juurella näkyy
ihmishahmoja. Kun pian tuon kuvan jälkeen tuli toinen pommitus, niin hänen
mukaansa luultavasti nuo kaikki ihmishahmot – todennäköisesti palomiehet -
kuolivat sen koittaessa.
Hännikäinen arvelee, että pommituksilla ei loppujen lopuksi
ollut vaikutusta sodan lopputulokseen. Se oli siis turha. Vaikea on järkeillä
sitä velanmaksuksi holokaustista. Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä on
ontto. Lisäksi pommitusten kuolonuhrien joukossa oli paljon idästä tulleita
pakolaisia, natsien vastustajia, juutalaisten auttajia, leirikuljetuksilta
säästyneitä juutalaisia ja lapsia. Mutta ”pyhä sota pyhittää keinot”, toteaa
Hännikäinen toisaalla surumielisen ironisesti.
Pysyvimmän jäljen Dresdenin pommitus jätti historialliseen
kaupunkimaisemaan. 1700-luvulla rakennettu luterilainen Frauenkirche romahti maan lähes maan tasalle. Rauniot jäivät
odottamaan aikaa, kun Saksojen yhdistymisen jälkeen kirkkoa alettiin rakentaa
uudelleen alkuperäiseen asuunsa. Aiemmin oli kyllä DDR:ssä rakennettu uudelleen
muutama historiallinen rakennus, kuten oopperatalo. Periteistä entisöintiä ei
kuitenkaan välttämättä tehty, koska Dresdenin ikivanha menneisyys haluttiin
lakaista unohduksiin.
Saksan ja saksalaisten historia kytkeytyy Hännikäisen mukaan
monella tapaa Dresdenin menneisyyteen. Siksi se oli monella tapaa taakka, josta
oli päästävä eroon. Tätä mieltä oli esimerkiksi Joseph Goebbels. Kaupungin tuho
oli hänen kaltaisilleen vapauttava.
Esseen otsikko (”Dresden vuonna nolla”) kertoo jotain
1900-luvusta. Oli pyrkimystä aloittaa kaikki nollasta. ”Jos historiassa oli
virhe, se yritettiin korjata pyyhkimällä historia pois.” Itse asiassa tuo
ajatus jäi minun mieltäni kaivamaan, kun noiden lukutuokioiden jälkeen lähdin
raikkaaseen ilmaan noin tunnin kestoiselle happikävelylle.
…
Sää oli todellakin sateen jäljiltä raikas. Tuli vilpoisa
olo. Huomasin, että luonto oli aivan kuin piristynyt. Niityllä havaitsin
runsaasti nokkosperhosia. Ne siivet läpättäen leijuivat ilmassa ja pyörivät
äkkiliikkein ympärilläni. Niiden riemu tarttui auringon paisteessa minuunkin.
Matkan edessä sinitaivaalle kertyi pilviä, mutta ei sateeksi asti.
Askeleeni veivät minut vanhaan puutalo-Kouvolaan. Se
sijaitsee Kaunisnurmella, mikä on upea nimi. jos nimen mukaan pitäisi valita
asuinpaikka, valintani olisi selvä.
Monet siellä asuvatkin, mutta siinä on yksi keskeinen nurkkaus, jossa on
erityisen hiljaista. Se on tämä historiallinen puutaloalue. Se on museoaluetta.
Joskus muinoin olen käynyt siellä apteekkimuseossa ja myös museoidussa vanhassa
rautatieläisen asunnossa.
Nautin kävelystä. Puutaloasutuksen henki tarttuu mielen
syövereihin. Aivan kuin sielu kirkastuisi, kun näkee lisäksi ympärillä vanhoja
pihamiljöitä. Aika lähellä aluetta sijaitsee Kouvola-talo ja musiikkiopisto,
mutta ei se mielestäni ole haitaksi. Puu hengittää, virvoittaa, rauhoittaa,
siitä tulee levollinen mieli. Talojen edustalle on kiinnitetty metallilevy,
jossa kerrotaan entisistä asukkaista. Se on mielenkiintoista luettavaa. Kotiin
palatessa on kuin uudesti syntynyt.
 |
| Ahosen kartano |
 |
| Ahosen kartanon piha |
Surullista, että tuo vanha asutus on ajettu kaupungissa nurkkaan, unohduksiin. Kyllä sieltä kahvila löytyy, mutta enpä ole siellä koskaan nähnyt kenenkään käyvän. Joinain erityisinä päivinä, kuten Taiteiden yö -tapahtumien yhteydessä tai perinteisillä markkinoilla tuo alue herää hetkeksi henkiin.
Tuolla kävellessä mieleeni nousee eräs Leena Krohnin novelli
(kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa,
WSOY 2000). Kertomus on nimeltään Päivien
museot. Siinä eräs perhe lähtee tutustumaan äidin syntymäkaupunkiin, jota
kutsutaan Nyhjäläksi. Se on täysin hiljennyt paikka, kaupungista on tullut museo,
jossa ei ole edes museovirkailijoita. Asuntoihin pääsee tutustumaan, kun maksaa
automaattiin sisäänpääsymaksun. Yksi ihminen sieltä löytyy. Hän on entinen
upporikas liikemies, nyttemmin vanha ukko, joka oli rikastuttuaan tehnyt
syntymäkaupungistaan museon. Ei sitä voi suoraan verrata tähän kaupunginosaan,
mutta kertomus muistuttaa, siitä, kuinka elämässämme arvokkaana kokemamme
elämän lanka kuihtuu ja jättää jälkeensä vain raunioita ja jälkipolville
taakkaa.
Kertomuksen lopussa perhe seuraa, kuinka ukko tuudittaa
kehtoa, omaa menneisyyttään. Novellin kertoja on jotain kuulevinaan kehdon
sopukasta. Hän jää ihmettelemään, onko se menneisyyden vai tulevaisuuden itkua.
Tuo lopun kysymys on jäänyt mieleeni. Kun vanha perintö katoaa ympäriltämme, menettääkö
jälkipolvemme asuinympäristöstään jotain korvaamatonta.
 |
| Hylätty kaivo |
Kaunisnurmelta askeleeni veivät vielä vanhalle
varuskunta-alueelle. Tunnen kaupungin elämää nykyisin aika huonosti, enkä itse
asiassa tiedä, vieläkö siellä jokin varuskunnan yksikkö toimii. Alueella on
kuitenkin elämää. Nyt ollaan pois puutaloalueelta, mutta punatiiliset
rakennukset muistuttavat hieman toisenlaisen puolen paikkakunnan historiasta.
Kukaan ei tullut vastaani. Olotila oli liikkumaton. Rauhan henki täytti puiston
ja sen sivustaan asettuneet punatiilirakennukset. Se oli kuin vastapaino
Dresdenin tuhopommituksille.
Palasin kotiin, avasin telkan. Mitäs muuta siellä kuin jalkapalloa. Aikuiset miehet juoksivat raivopäisinä kilpaa pallon perässä, fanit ympärillä ilveilivät. Vain hetken sitä jaksoin. Pimeästä kuvaruudusta olo helpottui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti