Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Sotien tuhovimmasta vanhan puutalomiljöön rauhaan – tekstiä erään keskikesän sunnuntai-iltapäivän jäljiltä

 Oikeastaan alkuun halusin nimetä juttuni ”Tuokiokuviksi”. Tuona iltapäivänä ajatukseni lipuivat kuin katkeamaton kuvien virta, jota seurasin väliin tiiviimmin, väliin löysemmin. Kun sitten yritin luoda tekstiä, huomasin, että aloin väistämättä lisätä siihen laajempaa kontekstia. Siksi jutustani lopulta tuli mikä tuli.

Kaunisnurmea

Kerron sunnuntai-iltapäivästä juhannuksen jälkeen. Oli niitä, jotka elivät vielä keskikesän juhlan huumassa, minulla ei sellaisia tuntemuksia ollut tänä vuonna lainkaan. Lähinnä olin tuskastunut edeltävien päivien porottavaan helteeseen. Nyt sunnuntaina olin helpottunut sateen tulosta.

Jotkut olivat rientäneet viikonlopuksi mökeilleen. Nyt he olivat valmistautumassa ruuhkaisalle paluumatkalle. Minä olin kotosalla. Pienehkön aamuliikehdinnän jälkeen söin tuhdin lounaan, sen kohokohtana oli makoisa jälkiruoka. Iltapäivällä oli aikaa levollisille päiväunille.

Herättyäni oli sen verran pirteä, että halusin tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Pirteys johtui kai siitä, että edellisten päivien helleaalto oli väliin käynyt voinnin päälle. Nyt ilma oli toki viilenemään päin, mutta edelleen tuntui raskautta ja painostavaa ukkosen uhkaa. Oloni pelasti keskipäivän sade, joka ropisi ulkosalla pelastavana tuulahduksena. Hengitys vapautui ja olo keveni.

Taisin nukkua melkein pari tuntia. Olo oli kuin hyvin nukutun yön jälkeen. Tuli tarve pieneen lukutuokioon, josta saisi edes hiukan älyllistä haastetta. Nappasin käteeni kirjastosta lainaamani Timo Hännikäisen esseekokoelman Pyhä yksinkertaisuus (Kiuas kustannus, 2019), josta oli vielä muutama juttu lukematta. Etenin tekstissä poikkeuksellisen sujuvasti. Mieli oli vapautuneen kevyt. En pysähdellyt liikoja yksityiskohtiin, ajatukseni seurasivat tekstin mukana sen verran kuin kykenivät.

Lukutuokiossani kävin lävitse kolme esseetä. Tässä kirjoituksessani annan niistä tilaa kahdelle: Ilmari Kiannon vapaussota ja Dresden vuonna nolla.

Ilmari Kiannon elämästä en tiedä paljoakaan. Hänen kaksi pääteostaan ovat minulle toki hyvin tuttuja, muu tuotanto on jäänyt vieraaksi. Tiedän, että hän oli opiskellut Venäjällä, suomentanut jonkin verran myös venäläistä kirjallisuutta ja hänen nuoruuden esikuvia oli Leo Tolstoi, jonka kanssa hän kävi jopa kirjeenvaihtoa.

Lapsuudesta 60-luvulta minulle on jäänyt mielikuvia kirjailijavanhuksesta, joka oli mieltynyt nuoriin naisiin. Muistissa on Hymy-lehden kirjoitus ja muutama valokuva, jossa Kianto istuu saunan lauteilla uhkeapovisen neitokaisen kanssa. Olin tuolloin toisella kymmenellä, seksiasiat olivat alkaneet kiinnostaa ja siksi Hymy täytti osaltaan kiihtyvää tirkistelyn tarvettani.

Hännikäinen käsittelee minulle jokseenkin tuntematonta kautta Kiannon elämästä - sisällissodan vuosia. Lukiessani ihmettelin kirjoittajan mukana sitä, miten innokkaasta Venäjän harrastajasta ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä tolstoilaisuuden harrastajasta tulikin yllättäen armoton ryssävihaaja. Hän julisti avoimesti teloituksia. Kirjailija oli Punaisessa viivassa asettautunut köyhän kansanosan puolelle, mutta nyt hän yhtäkkiä oli valkeaakin valkoisempi kommunistien vihaaja.

Tekstistä jäi mieleen kirjailijan ailahtelu maailmankatsomuksensa kiemuroissa.  Mentiin äärimmäisyyksiin ja sitten vastaan tuli pettymys ja kriisi. Mies selvisi siitä, mutta se jäi varmasti painostavana kivilastina tulevaisuuteen. Tai ehkä kokemukset myös vapauttivat kirjailijan, toki hän ei luovuudessaan enää yltänyt nuoruusvuosiensa tasolle.  Yhtä kaikki, Kianto eli kuitenkin pitkän elämän. Siihenkin tarvitaan voimaa ja henkistä tasapainoa, jota hän on ilmeisesti menneisyydestä ammentanut. Ymmärrän, että taiteilija tarvitsee muusansa, kai vanhemmiten vielä enemmän. Sihteerinaisten työsarka joutui taipumaan muuhunkin kuin pelkkään kirjoittamiseen. Taisi se kirjoituskoneen käyttö jäädä lopulta aika olemattomaksi.

Hännikäisen sisällissodan kuvaus avasi minulle Kiannosta yllättävän puolen. Ryssäviha tuntuu oudolta, kun ottaa huomioon hänen sympatiansa Venäjän kulttuuriin ja Leo Tolstoihin. Jostain kummasta syystä Tolstoin ajattelu ei antanut hänen toimintaansa kuitenkaan rauhanomaisia aineksia.

Rinnasteisesti Hännikäinen nostaa esille Juhani Ahon, joka aluksi sympatisoi Kiannon tavoin punaisia, mutta käänsi sittemmin heille selkänsä. Hänen näkemänsä väkivalta järkytti kirjailijaa. Dramatiikkaa toi se, että vanhin poika ja vaimo olivat punaisten puolella. Aho ei sortunut Kiannon kaltaiseen kiihkoon.

…

Dresden vuonna nolla on kirjoitus Dresdenin pommitusten ympäriltä. Pommituksethan tapahtuivat sodan loppuvaiheissa 13.-14. helmikuuta 1945. Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa pommitusten teknisestä kuvauksesta. Ensimmäinen pommitussarja kesti kymmenisen minuuttia ja alkoi illalla kymmenen jälkeen. Sitä ennen kaupungin keskustan yläpuolelle oli pudotettu laskuvarjoilla magnesiumsoihtuja, joiden punaisen hehkun kautta pommikoneet ottivat suunnan. Kolmen tunnin kuluttua tuli toinen hyökkäys. Siinä vaiheessa lukuisat tulipalot auttoivat lentäjiä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Toisessa pommituksessa suunnattiin paikkoihin, jonne oli ensimmäisten pommitusten jäljiltä paennut tuhansittain kotinsa menettäneitä. 1800 tonnia pommeja levitti palon ympäriinsä. Tuho oli hirveä.

Keskiaikainen vanhakaupunki oli paloarka. Syntyi tulimyrskyilmiö, yhtenäinen liekkipinta, lämpötila nousi, kuuma ilma virtasi ylös, ulkoa tuli kylmää ilmaa tilalle. Tuli levisi rajumyrskyn tavoin. Hapen puutteen vuoksi liekeistä selvinneet tukehtuivat.

Nykyetäisyydeltä katsottaessa kyseessä oli siis tavallaan järkyttävä spektaakkeli.

Muutakin dramatiikkaa on ollut pommitusten suunnittelussa sekä myöhemmin kaupungin jälleenrakentamisessa ja historiankirjoituksessa. Siitä avautuu tietoja, kun tutustuu netin kautta komentaja Arthur ”Butcher” Harrisin, kuin myös pommituksia tutkineen David Irvingin elämäkertoihin. Jälkimmäinen julkaisi vuonna 1964 teoksen pommituksista, jossa hän arvioi kuolonuhrien määräksi 200 000. Myöhemmin on arvioitu, että luku on selkeästi liioiteltu. Varsinainen draama tulee siitä, että tutkija sai myöhemmin tuomion holokaustin kieltämisestä, vaikka hän itse kiistää rikoksen. 

Hännikäinen pohtii kirjoituksessaan kysymystä, täyttikö pommitus sotarikoksen tunnusmerkit. Se olisi ehkä ollut kyseenalaista, koska noihin aikoihin ei lentopommituksista ollut erillistä sotarikospykälää. Lisäksi kyseessä oli kuitenkin vastavuoroinen kostotoimi. Arthur Harris oli itse todistamassa natsien Lontoon pommituksia, joissa myös tehtiin julmaa jälkeä.

Hännikäinen toteaa: ”Kymmenet tuhannet Dresdenin asukkaat jäivät jalkoihin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä, jonka säännöt olivat jo ajat sitten irtaantuneet kaikesta arkilogiikasta.” Hän pitää dramaattisimpana sodasta muistoksi jääneenä kuvana sitä, kun kaupungin teknillinen yliopisto palaa yötaivasta vasten. Rakennuksen juurella näkyy ihmishahmoja. Kun pian tuon kuvan jälkeen tuli toinen pommitus, niin hänen mukaansa luultavasti nuo kaikki ihmishahmot – todennäköisesti palomiehet - kuolivat sen koittaessa.

Hännikäinen arvelee, että pommituksilla ei loppujen lopuksi ollut vaikutusta sodan lopputulokseen. Se oli siis turha. Vaikea on järkeillä sitä velanmaksuksi holokaustista. Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä on ontto. Lisäksi pommitusten kuolonuhrien joukossa oli paljon idästä tulleita pakolaisia, natsien vastustajia, juutalaisten auttajia, leirikuljetuksilta säästyneitä juutalaisia ja lapsia. Mutta ”pyhä sota pyhittää keinot”, toteaa Hännikäinen toisaalla surumielisen ironisesti.

Pysyvimmän jäljen Dresdenin pommitus jätti historialliseen kaupunkimaisemaan. 1700-luvulla rakennettu luterilainen Frauenkirche romahti maan lähes maan tasalle. Rauniot jäivät odottamaan aikaa, kun Saksojen yhdistymisen jälkeen kirkkoa alettiin rakentaa uudelleen alkuperäiseen asuunsa. Aiemmin oli kyllä DDR:ssä rakennettu uudelleen muutama historiallinen rakennus, kuten oopperatalo. Periteistä entisöintiä ei kuitenkaan välttämättä tehty, koska Dresdenin ikivanha menneisyys haluttiin lakaista unohduksiin.

Saksan ja saksalaisten historia kytkeytyy Hännikäisen mukaan monella tapaa Dresdenin menneisyyteen. Siksi se oli monella tapaa taakka, josta oli päästävä eroon. Tätä mieltä oli esimerkiksi Joseph Goebbels. Kaupungin tuho oli hänen kaltaisilleen vapauttava.

Esseen otsikko (”Dresden vuonna nolla”) kertoo jotain 1900-luvusta. Oli pyrkimystä aloittaa kaikki nollasta. ”Jos historiassa oli virhe, se yritettiin korjata pyyhkimällä historia pois.” Itse asiassa tuo ajatus jäi minun mieltäni kaivamaan, kun noiden lukutuokioiden jälkeen lähdin raikkaaseen ilmaan noin tunnin kestoiselle happikävelylle.

…

Sää oli todellakin sateen jäljiltä raikas. Tuli vilpoisa olo. Huomasin, että luonto oli aivan kuin piristynyt. Niityllä havaitsin runsaasti nokkosperhosia. Ne siivet läpättäen leijuivat ilmassa ja pyörivät äkkiliikkein ympärilläni. Niiden riemu tarttui auringon paisteessa minuunkin. Matkan edessä sinitaivaalle kertyi pilviä, mutta ei sateeksi asti.

Askeleeni veivät minut vanhaan puutalo-Kouvolaan. Se sijaitsee Kaunisnurmella, mikä on upea nimi. jos nimen mukaan pitäisi valita asuinpaikka, valintani olisi selvä.  Monet siellä asuvatkin, mutta siinä on yksi keskeinen nurkkaus, jossa on erityisen hiljaista. Se on tämä historiallinen puutaloalue. Se on museoaluetta. Joskus muinoin olen käynyt siellä apteekkimuseossa ja myös museoidussa vanhassa rautatieläisen asunnossa.

Nautin kävelystä. Puutaloasutuksen henki tarttuu mielen syövereihin. Aivan kuin sielu kirkastuisi, kun näkee lisäksi ympärillä vanhoja pihamiljöitä. Aika lähellä aluetta sijaitsee Kouvola-talo ja musiikkiopisto, mutta ei se mielestäni ole haitaksi. Puu hengittää, virvoittaa, rauhoittaa, siitä tulee levollinen mieli. Talojen edustalle on kiinnitetty metallilevy, jossa kerrotaan entisistä asukkaista. Se on mielenkiintoista luettavaa. Kotiin palatessa on kuin uudesti syntynyt.

Ahosen kartano

Ahosen kartanon piha

Surullista, että tuo vanha asutus on ajettu kaupungissa nurkkaan, unohduksiin. Kyllä sieltä kahvila löytyy, mutta enpä ole siellä koskaan nähnyt kenenkään käyvän. Joinain erityisinä päivinä, kuten Taiteiden yö -tapahtumien yhteydessä tai perinteisillä markkinoilla tuo alue herää hetkeksi henkiin.

Tuolla kävellessä mieleeni nousee eräs Leena Krohnin novelli (kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa, WSOY 2000). Kertomus on nimeltään Päivien museot. Siinä eräs perhe lähtee tutustumaan äidin syntymäkaupunkiin, jota kutsutaan Nyhjäläksi. Se on täysin hiljennyt paikka, kaupungista on tullut museo, jossa ei ole edes museovirkailijoita. Asuntoihin pääsee tutustumaan, kun maksaa automaattiin sisäänpääsymaksun. Yksi ihminen sieltä löytyy. Hän on entinen upporikas liikemies, nyttemmin vanha ukko, joka oli rikastuttuaan tehnyt syntymäkaupungistaan museon. Ei sitä voi suoraan verrata tähän kaupunginosaan, mutta kertomus muistuttaa, siitä, kuinka elämässämme arvokkaana kokemamme elämän lanka kuihtuu ja jättää jälkeensä vain raunioita ja jälkipolville taakkaa. 

Kertomuksen lopussa perhe seuraa, kuinka ukko tuudittaa kehtoa, omaa menneisyyttään. Novellin kertoja on jotain kuulevinaan kehdon sopukasta. Hän jää ihmettelemään, onko se menneisyyden vai tulevaisuuden itkua. Tuo lopun kysymys on jäänyt mieleeni. Kun vanha perintö katoaa ympäriltämme, menettääkö jälkipolvemme asuinympäristöstään jotain korvaamatonta.

Hylätty kaivo

Kaunisnurmelta askeleeni veivät vielä vanhalle varuskunta-alueelle. Tunnen kaupungin elämää nykyisin aika huonosti, enkä itse asiassa tiedä, vieläkö siellä jokin varuskunnan yksikkö toimii. Alueella on kuitenkin elämää. Nyt ollaan pois puutaloalueelta, mutta punatiiliset rakennukset muistuttavat hieman toisenlaisen puolen paikkakunnan historiasta. Kukaan ei tullut vastaani. Olotila oli liikkumaton. Rauhan henki täytti puiston ja sen sivustaan asettuneet punatiilirakennukset. Se oli kuin vastapaino Dresdenin tuhopommituksille. 

Palasin kotiin, avasin telkan. Mitäs muuta siellä kuin jalkapalloa. Aikuiset miehet juoksivat raivopäisinä kilpaa pallon perässä, fanit ympärillä ilveilivät. Vain hetken sitä jaksoin. Pimeästä kuvaruudusta olo helpottui.