Georgi Efron - kirja runoilija Marina Tsvetajevan pojan elämästä

 

Сергей Беляков, Парижские мальчики в сталинской Москве. Москва 2022, 669 с.

”Sergei Beljakov, Pariisilaispojat Stalinin (ajan) Moskovassa.”

 

Sergei Beljakov on kirjoittanut todella hienon teoksen. perusteellista työtä. Hän kutsuu teostaan romaaniksi, mutta se käy tietokirjasta. Lähdeviitteet ovat perusteelliset, minkä ansiosta se on uskottava kuvaus Moskovasta ja Venäjästä 40-luvun kynnykseltä sotavuosien jännitteisiin. Tekijä kutsuu sitä ”dokumenttiromaaniksi” (документальный роман). Siihen näkökulman tuovat kaksi pariisilaisnuorukaista, jotka ovat muuttaneet maahan vanhempiensa mukana.  Vanhemmat palaavat syntymämaahansa, pojat ovat kasvaneet venäläisyyteen kotinsa ja kielen kautta.  Kyse on älymystöstä, mikä luo lisää jännitettä nuorukaisten kotoutumiselle.

Beljakov on minulle täysin uusi tuttavuus. Hän on keskittynyt tuotannossa tähän genreen. Teoksia on muun muassa Gogolin ajan Ukrainasta ja tulevasta lääkäri-kirjailijasta Mihail Bulgakovista venäläisten ja ukrainalaisten ristitulessa. Tämän teoksen hankin käsiini, koska toinen nuorukaisista on Georgi Efron, runoilija Marina Tsvetajevan ”oma kullannuppu”, joka tuli maahan neljätoistavuotiaana. Tsvetajevan elämään ja tuotantoon olen perehtynyt syvemmin ja hän muutti 14-vuotiaan poikansa kanssa Neuvostoliittoon vuonna 1939. Isä ja tytär olivat joutuneet tulemaan jo aikaisemmin. Traagisuutta tuo, että he olivat joutuneet Stalinin vainojen uhreiksi ja istuivat vankilassa. Isä teloitettiin vuonna 1941 ja tytär Ariadna kävi läpi vankila- ja pakkotyövuodet ja eli sen jälkeen pitkän katkeran elämän luopumatta koskaan kommunismin aatteestaan. Tsvetajeva itse ei kestänyt henkisesti elämän muutosta, vaan hirttäytyi elokuussa 1941.

Georgin elämän taival jäi kovin lyhyeksi. Vuonna 1944 hän joutui mukaan sotaan, jossa hän haavoittui ja menehtyi 19-vuotiaana.

Georgi oli varhaiskypsä lapsi, joka irtautui äitinsä hoivasta hyvin varhain ja alkoi elää omaa elämäänsä. Myös kooltaan hän oli ikäisiään selkeästi isompi. Hänen henkinen kehityksensä ja sisäinen maailmansa tulee tutuksi siitä, että hän kirjoitti elämästään perusteellista päiväkirjaa, siitä päivästä lukien, kun hän astui uuden kotimaansa kamaralle. Kaikki päiväkirjan osaset eivät ole säilyneet, mutta niistä säilyneistäkin koostuu valtava aineisto. Ne on julkaistu tämän vuosituhannen alussa. Valitettavasti en voi saada kirjaa nyt käsiini. Sivuja siinä pitäisi olla noin 800, eli mielenkiintoisesta aineistosta on kyse. On vielä otettava sekin huomioon, että huomattava osa merkinnöistä on kadonnut. Esimerkiksi vuoden 1942 tuotokset katosivat ison siskon vangitsemisen yhteydessä.

Minua kiinnostaa nyt vain Georgi Efronin elämä. Teoksen toiseen päähenkilöön Dmitri Sezemaniin en ainakaan tässä yhteydessä kummemmin puutu. Georgi oli saanut jo synnyttyään oman lempinimen ”Mur”. Sillä aiheesta kiinnostunut maailma hänet tuntee vähintään yhtä hyvin kuin ristimänimestään. Tsvetajevan elämäkertaa lukiessani Mur jää kovin vähälle huomiolle. Siksi olinkin kovin innostunut, kun sain tiedon tästä kirjauutuudesta ja onnistuin hankkimaan sen verkkokaupan kautta. Tsvetajevan lyriikan parissa olen viettänyt lukuisia antoisia hetkiä. Georgi tuo äitiinsä kylmäkiskoisemman näkökulman. Äiti on tarrautunut poikaansa mutta varhaiskypsä poika haluaa irtautua äitinsä vaikutusvallasta. Päiväkirjat ovat syväluotaavia. Ne avaavat pojan näkökulmaa taiteeseen, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Georgista oli kehittymässä taitava graafikko, mutta siltä alalta hänelle ai avautunut kehittymismahdollisuuksia, koska hän koki taas maalauksen vastenmieliseksi, ja jos hän olisi mennyt taidealan oppilaitokseen Moskovassa, olisi opinnot pitänyt aloittaa erilaisten asetelmien maalauksella, mitä hän inhosi yli kaiken. Grafiikkaan olisi hän voinut erikoistua vasta myöhemmin. Sittemmin Georgi sai opiskelupaikan Kirjallisuusinstituutista mutta, hänen kohtalokseen tuli kutsu neuvostoarmeijan riveihin aivan sodan loppuvaiheissa.

Georgi oli syntynyt Prahassa, mutta aivan pian syntymän jälkeen perhe muutti Pariisiin ja siellä hän kasvoi, oppi ranskan kielen ja kasvoi täysin kaksikieliseksi. Kun muuton aika tuli, Georgi halusi sopeutua uuteen kotimaahansa. Hän koki jättäneensä Ranskan lopullisesti taakseen. Kaveriside kirjan toiseen päähenkilöön Dmitriin säilyi, mutta he pystyivät tapaamaan harvoin. Tuolloin he puhuivat keskenään ranskaa. Georgista tuli hyvin yksinäinen nuori mies. Dmitriä hän kykeni tapaamaan hyvin harvoin mutta piti kuitenkin häntä parhaana ystävänään, mikä muun muassa kummastutti Dmitriä. Päiväkirjoissaan Georgi käsittelee asioita hyvin monipuolisesti. Myös intiimeissä asioissa hän avautuu. Yritykset naissuhteissa ovatkin kiinnostavaa seurattavaa. Mielestäni ehkä kiinnostavin tuttavuus on Georgia kaksi vuotta vanhempi 17-vuotias Maija, tunnetun journalistin ja teatterikriitikon tytär. Maija opiskeli taiteita ja koska Georgi harrasti vakavasti grafiikkaa, hän halusi tehdä tuttavuutta. Maija asui vanhempiensa luona, ja Georgi tuli tekemään sinne tuttavuutta nuoren naisen kanssa. Aluksi Maija hämmentyi, koska luuli tapaavansa pikkupojan, mutta ensivaikutelma loi kuvan 25-vuotiaasta kypsästä miehestä. Toinen hämmentävä seikka liittyy asiaan, joka nykyajan suomalaisia varmasti ihmetyttää. Georgi nimittäin kysyi, missä on WC. Maijalle se oli uutta, sillä kyseessä oli jonkinlainen venäläiseen kulttuuriin liittyvä tabu. Pariisilaispoika ei ollut tuollaisia ”estoja” eikä Georgi ollut vielä päässyt sisälle neuvostoyhteiskuntaan. Se kuitenkin vapautti tunnelmaa ja sitten Maijan ja Georgin kanssakäymisestä tulikin varsin syväluotaava. Tarkoitan tietysti keskustelua taiteesta. Nuoret olivat asioista hyvin eri mieltä ja Maija oli sisäistänyt itseensä hyvin syvälle neuvostomaan normit ja kouluperinteen. Mikä parasta väittelyä käytiin. Moskovassahan sijaitsi tuolloin modernin länsimaisen taiteen museo. Se koostui ennen vallankumousta maahan päätyneistä impressionistisista länsieurooppalaisista maalauksista.  Uuden ajan merkkinä se oli nimetty ”formalismin museoksi”. Maija seuraten oman kulttuurinsa normeja ei hyväksynyt tuota tyylisuuntaa lainkaan. Tästä syntyi nuorten kesken tiukkaa väittelyä. Tosin Maija sittemmin myönsi löytäneensä noista teoksista mielenkiintoista värien käyttöä.

Suhde nuorten kesken ei sitten kuitenkaan ottanut syttyäkseen. He tapasivat muutaman kerran, mutta siihen se tyrehtyi. Maija oli Georgin mielestä todella kaunis, hän unelmoi näkevänsä tätä kesämekossaan. Sitä kesää ei kuitenkaan tullut. Myöhemmin Maija on pohtinut suhdetta. Hän toteaa yllättäen, että hän ei ollut ystävyyteen henkisesti kypsä. Ehkä kaksi vuotta vanhempana siitä olisi voinut kehittyä jotakin. Tuo osoittaa Georgin kypsyyden. Tämä oli Maijaa kaksi vuotta nuorempi mutta siltä Maija tunsi, ettei ollut vielä henkisesti valmis suhteeseen. Kohtalolla oli pelinsä siinäkin suhteessa, että Georgi tutustui hieman ennen kuolemaansa erääseen nuoreen mieheen. Heistä tuli jonkinlaiset kaverukset. Tästä nuoresta miehestä tuli sittemmin Maijan puoliso.

Georgi Efronin piirroksia v. 1939-41.

Georgi luki paljon ja monipuolisesti. Hän tunsi kaikki kirjallisuuden klassikot. Hän tunsi myös klassisen musiikin. Suosikkeja olivat Beethoven ja etenkin Tshaikovski. Erityisesti tämän viides sinfonia teki vaikutuksen. Siinä oikeastaan avautuu Georgin elämänkohtalo. Edessä odottavan kuoleman kohtalo puolestaan avautuu kuudennessa sinfoniassa.

Eikä unohdeta jazziakaan. Aleksandr Tsfasmanin orkesteri oli tuon ajan Moskovassa kuuma nimi. Se vei Georgin myös ravintolamaailmaan. Vähäisiä rahoja tuhlaantui muuhunkin kuin kalliisiin kuulakyniin.

Georgi jäi elämässä yksin. Äidin kuoleman jälkeen hän sai hieman tältä jääneitä tekijänoikeuspalkkioitaan. Sillä hän tuli jonkin aikaa toimeen, mutta joutui sittemmin jopa näkemään nälkää. Hän oli tottunut elämään tuhlaavasti, mutta sota-ajan todellisuus iski sitten vasten naamaa.

Myös jonkinlainen kylmäkiskoisuus ja analyyttisyys näkyivät Georgin tuotoksissa. Esimerkiksi luettuaan siitä, kun Saksa miehitti Ranskan, hän ei antanut säälille tai tunteilulle sijaa. Hän lähinnä iski koko Ranskan maanrakoon ja haukkui maan sotilaallisen johdon avuttomuudessaan maan rakoon. Sotastrategiassa oli rankasti epäonnistuttu.

Isää Georgi ei tavannut uudessa kotimaassaan koskaan. Hän oli tietämätön hänen kohtalosta. Sisarensa Ariadnan kanssa hänellä oli kirjeenvaihtoa. Georgin varhaisen kuoleman johdosta hänen herkät ja syväluotaavat päiväkirjansa nousevat todelliseen arvoonsa. Minkä lahjakkuuden ne pitävätkään sisällään! Häneen voisi rinnastaa samanaikaisesti toisella puolella Eurooppaa eläneen ja sodan järkyttävimmän puolen kokeneen nuoren naisen Anna Frankin päiväkirjat. Nuoruudesta nousee ihmeellinen voima.

...

Lisäys 30.9.2022

Kaiken muun ohessa teos on kiintoisasti dokumentoiva ajankuva 40-luvun alkupuolen Moskovan ja myös ylipäänsä Venäjän arjesta, esimerkiksi ruokakulttuurinkin osalta yksityiskohtia myöten.

Viitteitä on myös monen ulkomaalaisen havaintoihin neuvostotodellisuudesta. Yksi heistä on ranskalainen Nobel-kirjailija Andre Gide. Sivuhuomautuksena todettakoon, että hänen teoksiaan Georgi Efron ei voinut sietää. Sen sijaan tuntemattomampi venäläinen Aleksandr Grin (1880-1932) oli jostain syystä hänen suosikkejaan. Grinin suosituimpiin teoksiin kuuluu pienoisromaani Punaiset purjeet vuodelta 1923 (Алые паруса), jonka suomennos on julkaistu vuonna 1980. Sen keskeisenä ajatuksena oli usko ihmisessä hyvän voittoon. Georgi on saattanut ammentaa oman optimisminsa osin siitä teoksesta, minkä taitaa myös Sergei Beljakov kirjassaan todeta. Georgi halusi pärjätä uudessa kotimaassaan. Hän pyrki jo alusta asti elämään itsenäistä elämää, optimismisesti tulevaisuuteen luottaen. Hän halusi myös aktiivisesti irtautua äidin vaikutusvallasta. Äiti puolestaan oli kiinni pojassaan. Mikäli Georgi olisi löytänyt sopivan tyttöystävän, hän olisi ollut pojastaan sairaalloisen mustasukkainen. Sen hän eläessään itsekin myönsi. Ehkäpä juuri oman asenteensa vuoksi poika selviytyi suhteellisen nopeasti äitinsä itsemurhasta. Äidin asenne on ollut ulkopuolisinkin silmin rasittava, sillä esimerkiksi kirjan toinen päähenkilö Dmitri Sezeman, joka siis oli lapsuuden ystävä jo Pariisin ajoilta, piti häntä Moskovassa tavatessaan ”kauheana akkana”.

Sotien tuhovimmasta vanhan puutalomiljöön rauhaan – tekstiä erään keskikesän sunnuntai-iltapäivän jäljiltä

 Oikeastaan alkuun halusin nimetä juttuni ”Tuokiokuviksi”. Tuona iltapäivänä ajatukseni lipuivat kuin katkeamaton kuvien virta, jota seurasin väliin tiiviimmin, väliin löysemmin. Kun sitten yritin luoda tekstiä, huomasin, että aloin väistämättä lisätä siihen laajempaa kontekstia. Siksi jutustani lopulta tuli mikä tuli.

Kaunisnurmea

Kerron sunnuntai-iltapäivästä juhannuksen jälkeen. Oli niitä, jotka elivät vielä keskikesän juhlan huumassa, minulla ei sellaisia tuntemuksia ollut tänä vuonna lainkaan. Lähinnä olin tuskastunut edeltävien päivien porottavaan helteeseen. Nyt sunnuntaina olin helpottunut sateen tulosta.

Jotkut olivat rientäneet viikonlopuksi mökeilleen. Nyt he olivat valmistautumassa ruuhkaisalle paluumatkalle. Minä olin kotosalla. Pienehkön aamuliikehdinnän jälkeen söin tuhdin lounaan, sen kohokohtana oli makoisa jälkiruoka. Iltapäivällä oli aikaa levollisille päiväunille.

Herättyäni oli sen verran pirteä, että halusin tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Pirteys johtui kai siitä, että edellisten päivien helleaalto oli väliin käynyt voinnin päälle. Nyt ilma oli toki viilenemään päin, mutta edelleen tuntui raskautta ja painostavaa ukkosen uhkaa. Oloni pelasti keskipäivän sade, joka ropisi ulkosalla pelastavana tuulahduksena. Hengitys vapautui ja olo keveni.

Taisin nukkua melkein pari tuntia. Olo oli kuin hyvin nukutun yön jälkeen. Tuli tarve pieneen lukutuokioon, josta saisi edes hiukan älyllistä haastetta. Nappasin käteeni kirjastosta lainaamani Timo Hännikäisen esseekokoelman Pyhä yksinkertaisuus (Kiuas kustannus, 2019), josta oli vielä muutama juttu lukematta. Etenin tekstissä poikkeuksellisen sujuvasti. Mieli oli vapautuneen kevyt. En pysähdellyt liikoja yksityiskohtiin, ajatukseni seurasivat tekstin mukana sen verran kuin kykenivät.

Lukutuokiossani kävin lävitse kolme esseetä. Tässä kirjoituksessani annan niistä tilaa kahdelle: Ilmari Kiannon vapaussota ja Dresden vuonna nolla.

Ilmari Kiannon elämästä en tiedä paljoakaan. Hänen kaksi pääteostaan ovat minulle toki hyvin tuttuja, muu tuotanto on jäänyt vieraaksi. Tiedän, että hän oli opiskellut Venäjällä, suomentanut jonkin verran myös venäläistä kirjallisuutta ja hänen nuoruuden esikuvia oli Leo Tolstoi, jonka kanssa hän kävi jopa kirjeenvaihtoa.

Lapsuudesta 60-luvulta minulle on jäänyt mielikuvia kirjailijavanhuksesta, joka oli mieltynyt nuoriin naisiin. Muistissa on Hymy-lehden kirjoitus ja muutama valokuva, jossa Kianto istuu saunan lauteilla uhkeapovisen neitokaisen kanssa. Olin tuolloin toisella kymmenellä, seksiasiat olivat alkaneet kiinnostaa ja siksi Hymy täytti osaltaan kiihtyvää tirkistelyn tarvettani.

Hännikäinen käsittelee minulle jokseenkin tuntematonta kautta Kiannon elämästä - sisällissodan vuosia. Lukiessani ihmettelin kirjoittajan mukana sitä, miten innokkaasta Venäjän harrastajasta ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä tolstoilaisuuden harrastajasta tulikin yllättäen armoton ryssävihaaja. Hän julisti avoimesti teloituksia. Kirjailija oli Punaisessa viivassa asettautunut köyhän kansanosan puolelle, mutta nyt hän yhtäkkiä oli valkeaakin valkoisempi kommunistien vihaaja.

Tekstistä jäi mieleen kirjailijan ailahtelu maailmankatsomuksensa kiemuroissa.  Mentiin äärimmäisyyksiin ja sitten vastaan tuli pettymys ja kriisi. Mies selvisi siitä, mutta se jäi varmasti painostavana kivilastina tulevaisuuteen. Tai ehkä kokemukset myös vapauttivat kirjailijan, toki hän ei luovuudessaan enää yltänyt nuoruusvuosiensa tasolle.  Yhtä kaikki, Kianto eli kuitenkin pitkän elämän. Siihenkin tarvitaan voimaa ja henkistä tasapainoa, jota hän on ilmeisesti menneisyydestä ammentanut. Ymmärrän, että taiteilija tarvitsee muusansa, kai vanhemmiten vielä enemmän. Sihteerinaisten työsarka joutui taipumaan muuhunkin kuin pelkkään kirjoittamiseen. Taisi se kirjoituskoneen käyttö jäädä lopulta aika olemattomaksi.

Hännikäisen sisällissodan kuvaus avasi minulle Kiannosta yllättävän puolen. Ryssäviha tuntuu oudolta, kun ottaa huomioon hänen sympatiansa Venäjän kulttuuriin ja Leo Tolstoihin. Jostain kummasta syystä Tolstoin ajattelu ei antanut hänen toimintaansa kuitenkaan rauhanomaisia aineksia.

Rinnasteisesti Hännikäinen nostaa esille Juhani Ahon, joka aluksi sympatisoi Kiannon tavoin punaisia, mutta käänsi sittemmin heille selkänsä. Hänen näkemänsä väkivalta järkytti kirjailijaa. Dramatiikkaa toi se, että vanhin poika ja vaimo olivat punaisten puolella. Aho ei sortunut Kiannon kaltaiseen kiihkoon.

…

Dresden vuonna nolla on kirjoitus Dresdenin pommitusten ympäriltä. Pommituksethan tapahtuivat sodan loppuvaiheissa 13.-14. helmikuuta 1945. Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa pommitusten teknisestä kuvauksesta. Ensimmäinen pommitussarja kesti kymmenisen minuuttia ja alkoi illalla kymmenen jälkeen. Sitä ennen kaupungin keskustan yläpuolelle oli pudotettu laskuvarjoilla magnesiumsoihtuja, joiden punaisen hehkun kautta pommikoneet ottivat suunnan. Kolmen tunnin kuluttua tuli toinen hyökkäys. Siinä vaiheessa lukuisat tulipalot auttoivat lentäjiä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Toisessa pommituksessa suunnattiin paikkoihin, jonne oli ensimmäisten pommitusten jäljiltä paennut tuhansittain kotinsa menettäneitä. 1800 tonnia pommeja levitti palon ympäriinsä. Tuho oli hirveä.

Keskiaikainen vanhakaupunki oli paloarka. Syntyi tulimyrskyilmiö, yhtenäinen liekkipinta, lämpötila nousi, kuuma ilma virtasi ylös, ulkoa tuli kylmää ilmaa tilalle. Tuli levisi rajumyrskyn tavoin. Hapen puutteen vuoksi liekeistä selvinneet tukehtuivat.

Nykyetäisyydeltä katsottaessa kyseessä oli siis tavallaan järkyttävä spektaakkeli.

Muutakin dramatiikkaa on ollut pommitusten suunnittelussa sekä myöhemmin kaupungin jälleenrakentamisessa ja historiankirjoituksessa. Siitä avautuu tietoja, kun tutustuu netin kautta komentaja Arthur ”Butcher” Harrisin, kuin myös pommituksia tutkineen David Irvingin elämäkertoihin. Jälkimmäinen julkaisi vuonna 1964 teoksen pommituksista, jossa hän arvioi kuolonuhrien määräksi 200 000. Myöhemmin on arvioitu, että luku on selkeästi liioiteltu. Varsinainen draama tulee siitä, että tutkija sai myöhemmin tuomion holokaustin kieltämisestä, vaikka hän itse kiistää rikoksen. 

Hännikäinen pohtii kirjoituksessaan kysymystä, täyttikö pommitus sotarikoksen tunnusmerkit. Se olisi ehkä ollut kyseenalaista, koska noihin aikoihin ei lentopommituksista ollut erillistä sotarikospykälää. Lisäksi kyseessä oli kuitenkin vastavuoroinen kostotoimi. Arthur Harris oli itse todistamassa natsien Lontoon pommituksia, joissa myös tehtiin julmaa jälkeä.

Hännikäinen toteaa: ”Kymmenet tuhannet Dresdenin asukkaat jäivät jalkoihin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä, jonka säännöt olivat jo ajat sitten irtaantuneet kaikesta arkilogiikasta.” Hän pitää dramaattisimpana sodasta muistoksi jääneenä kuvana sitä, kun kaupungin teknillinen yliopisto palaa yötaivasta vasten. Rakennuksen juurella näkyy ihmishahmoja. Kun pian tuon kuvan jälkeen tuli toinen pommitus, niin hänen mukaansa luultavasti nuo kaikki ihmishahmot – todennäköisesti palomiehet - kuolivat sen koittaessa.

Hännikäinen arvelee, että pommituksilla ei loppujen lopuksi ollut vaikutusta sodan lopputulokseen. Se oli siis turha. Vaikea on järkeillä sitä velanmaksuksi holokaustista. Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä on ontto. Lisäksi pommitusten kuolonuhrien joukossa oli paljon idästä tulleita pakolaisia, natsien vastustajia, juutalaisten auttajia, leirikuljetuksilta säästyneitä juutalaisia ja lapsia. Mutta ”pyhä sota pyhittää keinot”, toteaa Hännikäinen toisaalla surumielisen ironisesti.

Pysyvimmän jäljen Dresdenin pommitus jätti historialliseen kaupunkimaisemaan. 1700-luvulla rakennettu luterilainen Frauenkirche romahti maan lähes maan tasalle. Rauniot jäivät odottamaan aikaa, kun Saksojen yhdistymisen jälkeen kirkkoa alettiin rakentaa uudelleen alkuperäiseen asuunsa. Aiemmin oli kyllä DDR:ssä rakennettu uudelleen muutama historiallinen rakennus, kuten oopperatalo. Periteistä entisöintiä ei kuitenkaan välttämättä tehty, koska Dresdenin ikivanha menneisyys haluttiin lakaista unohduksiin.

Saksan ja saksalaisten historia kytkeytyy Hännikäisen mukaan monella tapaa Dresdenin menneisyyteen. Siksi se oli monella tapaa taakka, josta oli päästävä eroon. Tätä mieltä oli esimerkiksi Joseph Goebbels. Kaupungin tuho oli hänen kaltaisilleen vapauttava.

Esseen otsikko (”Dresden vuonna nolla”) kertoo jotain 1900-luvusta. Oli pyrkimystä aloittaa kaikki nollasta. ”Jos historiassa oli virhe, se yritettiin korjata pyyhkimällä historia pois.” Itse asiassa tuo ajatus jäi minun mieltäni kaivamaan, kun noiden lukutuokioiden jälkeen lähdin raikkaaseen ilmaan noin tunnin kestoiselle happikävelylle.

…

Sää oli todellakin sateen jäljiltä raikas. Tuli vilpoisa olo. Huomasin, että luonto oli aivan kuin piristynyt. Niityllä havaitsin runsaasti nokkosperhosia. Ne siivet läpättäen leijuivat ilmassa ja pyörivät äkkiliikkein ympärilläni. Niiden riemu tarttui auringon paisteessa minuunkin. Matkan edessä sinitaivaalle kertyi pilviä, mutta ei sateeksi asti.

Askeleeni veivät minut vanhaan puutalo-Kouvolaan. Se sijaitsee Kaunisnurmella, mikä on upea nimi. jos nimen mukaan pitäisi valita asuinpaikka, valintani olisi selvä.  Monet siellä asuvatkin, mutta siinä on yksi keskeinen nurkkaus, jossa on erityisen hiljaista. Se on tämä historiallinen puutaloalue. Se on museoaluetta. Joskus muinoin olen käynyt siellä apteekkimuseossa ja myös museoidussa vanhassa rautatieläisen asunnossa.

Nautin kävelystä. Puutaloasutuksen henki tarttuu mielen syövereihin. Aivan kuin sielu kirkastuisi, kun näkee lisäksi ympärillä vanhoja pihamiljöitä. Aika lähellä aluetta sijaitsee Kouvola-talo ja musiikkiopisto, mutta ei se mielestäni ole haitaksi. Puu hengittää, virvoittaa, rauhoittaa, siitä tulee levollinen mieli. Talojen edustalle on kiinnitetty metallilevy, jossa kerrotaan entisistä asukkaista. Se on mielenkiintoista luettavaa. Kotiin palatessa on kuin uudesti syntynyt.

Ahosen kartano

Ahosen kartanon piha

Surullista, että tuo vanha asutus on ajettu kaupungissa nurkkaan, unohduksiin. Kyllä sieltä kahvila löytyy, mutta enpä ole siellä koskaan nähnyt kenenkään käyvän. Joinain erityisinä päivinä, kuten Taiteiden yö -tapahtumien yhteydessä tai perinteisillä markkinoilla tuo alue herää hetkeksi henkiin.

Tuolla kävellessä mieleeni nousee eräs Leena Krohnin novelli (kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa, WSOY 2000). Kertomus on nimeltään Päivien museot. Siinä eräs perhe lähtee tutustumaan äidin syntymäkaupunkiin, jota kutsutaan Nyhjäläksi. Se on täysin hiljennyt paikka, kaupungista on tullut museo, jossa ei ole edes museovirkailijoita. Asuntoihin pääsee tutustumaan, kun maksaa automaattiin sisäänpääsymaksun. Yksi ihminen sieltä löytyy. Hän on entinen upporikas liikemies, nyttemmin vanha ukko, joka oli rikastuttuaan tehnyt syntymäkaupungistaan museon. Ei sitä voi suoraan verrata tähän kaupunginosaan, mutta kertomus muistuttaa, siitä, kuinka elämässämme arvokkaana kokemamme elämän lanka kuihtuu ja jättää jälkeensä vain raunioita ja jälkipolville taakkaa. 

Kertomuksen lopussa perhe seuraa, kuinka ukko tuudittaa kehtoa, omaa menneisyyttään. Novellin kertoja on jotain kuulevinaan kehdon sopukasta. Hän jää ihmettelemään, onko se menneisyyden vai tulevaisuuden itkua. Tuo lopun kysymys on jäänyt mieleeni. Kun vanha perintö katoaa ympäriltämme, menettääkö jälkipolvemme asuinympäristöstään jotain korvaamatonta.

Hylätty kaivo

Kaunisnurmelta askeleeni veivät vielä vanhalle varuskunta-alueelle. Tunnen kaupungin elämää nykyisin aika huonosti, enkä itse asiassa tiedä, vieläkö siellä jokin varuskunnan yksikkö toimii. Alueella on kuitenkin elämää. Nyt ollaan pois puutaloalueelta, mutta punatiiliset rakennukset muistuttavat hieman toisenlaisen puolen paikkakunnan historiasta. Kukaan ei tullut vastaani. Olotila oli liikkumaton. Rauhan henki täytti puiston ja sen sivustaan asettuneet punatiilirakennukset. Se oli kuin vastapaino Dresdenin tuhopommituksille. 

Palasin kotiin, avasin telkan. Mitäs muuta siellä kuin jalkapalloa. Aikuiset miehet juoksivat raivopäisinä kilpaa pallon perässä, fanit ympärillä ilveilivät. Vain hetken sitä jaksoin. Pimeästä kuvaruudusta olo helpottui.

Voiton päivä - День Победы

Tänään juhlitaan Venäjällä Voiton päivää. On kulunut 70 vuotta Hitlerin kukistumisesta. Katson Venäjän television suoraa lähetystä. Näen iloisia kasoja. Tämä on heille suuri juhla. Siitä kunnioitukseni. On erilaisia laskelmia Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatuneiden määrästä. En uskalla mitään lukua tähän nyt laittaa. Yksi asia on varmaa. Sota on jättänyt kansan sydämeen niin syvät arvet, että voiton päivän juhla on tärkeä muistopäivä kaikille sodan kokeneille ja kaikille läheisensä sodassa menettäneiden läheisille ja heidän jälkipolvilleen. Hiljennyn kaikkien mukana hiljaiseen hetkeen.

C Праздником 9 мая!

…

Kun itse en uskaltanut lukuja laittaa, lainaan venäläistä lähdettä, Carelia-lehden kolumnia:

”Sota kesti 1418 päivää. Sodassa kuoli 27 miljoonaa neuvostoihmistä, ja 20 miljoonaa heistä oli siviilejä. Kun tietää tämän, ymmärtää, mitä ja millaisin tuntein juhlimme Voitonpäivänä.”

http://www.carelia-lehti.ru/novosti/voitonp-iv-n-merkitys-yh-ajankohtaisempi/

....

Voiton päivän paraati on varmasti tällä hetkellä Venäjän katsotuin tv-ohjelma. Huomaan, että paraatiin osallistujat joutuvat pitkäjänteisesti odottamaan paraatin alkua. Varmaankin he joutuvat tuntikausia seisomaan paikallaan. Se vaatii kärsivällisyyttä. Vessahätä ei saa yllättää.

Menen nyt etäämmälle maailmansodasta, Venäjästä, Neuvostoliitosta ja Voiton päivän juhlasta. Katsellessani paraatiin valmistautuvia venäläisiä sotilaita ja nähdessäni kutsuvieraiden johdossa myös Kiinan Kansantasavallan johtajan vaimonsa kera mieleeni tuli omia Kiinan muisteloitani vuodelta 2009.

Itselläni on ikimuistoinen kokemus suuresta paraatista. Olen nimittäin osallistunut Kiinan kansantasavallan 60-vuotisjuhlaparaatiin lokakuussa 2009. On toki heti lisättävä, että Moskovan Voitonpäivän paraati poikkeaa Pekingin paraatista. Pekingin paraatin tarkoituksena oli sotilaallisen voiman lisäksi esitellä myös maan saavutuksia ja elämää. Siksi paraatin loppuosassa ei ollut samanlaista tiukkaa sotilaallista järjestystä. Olin mukana ulkomaalaisten opettajien joukossa, Pohjois-Euroopan edustajana. Se oli muuten käsittääkseni ensimmäinen kerta, kun tämänkaltaiseen paratiin osallistui ulkomaalaisia, ainakin omana ryhmänään.

Paraati alkoi muistaakseni aamulla kymmeneltä. Osallistuin sekä harjoituksiin (pari-kolme viikkoa ennen) että varsinaiseen paraatiin ja aamuherätys oli kolmelta. Aamuhämärissä meidät vietiin busseilla kokoontumispaikkaamme, jossa meidät pantiin järjestykseen ja siten vielä kuljetettiin busseilla ja metrolla Pekingin pitkän pääkadun sivukadulle odottamaan vuoroamme. Vielä siellä jouduimme seisomaan muutaman tunnin. Väsymys meinasi tulla. Kiinalaiset opiskelijat pystyivät ihailtavan tyynenä viimeistään silloin, kun oli lähdön aika. Heidän riveissään oli sotilaallinen järjestys. Me ulkomaalaiset olimme paljon rennommin emmekä kyenneet samanlaiseen kurinalaisuuteen. Minut oli valittu paraatiin ulkomaalaisista opettajista. Koin sen kunnia-asiaksi. Mukana oli opettajia eri puolilta maailmaa: Yhdysvaltoja, Australiaa, Afrikkaa ja Euroopan eri kolkkia myöten.

Youtubessa paraati löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=9rRsJ9PeSlE. Meidän ryhmäämme ei kuitenkaan näytetä.

Liitän tähän paraatin jälkeen muistiin kirjoittamiani vaikutelmia:

Lokakuussa 2009 kiinan kansantasavalta täytti 60 vuotta. Kansallispäivänä pidettyyn juhlaparaatiin oli ensimmäistä kertaa kutsuttu myös ulkomaalaisia kiinassa työskenteleviä opettajia ja opiskelijoita. Sain kunnian olla yksi heistä. Valmistautuminen paraatiin oli pitkä ja raskas prosessi muutaman tunnin kestävän odottelun takia. Raskaammaksi sen teki se, että koko homma piti suorittaa kaksi kertaa: harjoitteluvaiheessa ja varsinaiseen paraatiin valmistautuessa. Olin yhdessä kiinalaisten opiskelijoiden ryhmässä. Oli mielenkiintoista seurata heidän käyttäytymistään. He olivat täydellisessä kaoottisessa epäjärjestyksessä odottaen määräystä valmistautua lähtemään. Varsinaisena paraatipäivänä he hiljentyivät kasvot Tiananmenille päin seuraamaan Paraatin avajaisjuhlallisuuksia, vaikkei odottelupaikkaamme ollut edes näkö- tai kuuloyhteyttä. Tykinlaukaukset toki kuulimme. Kun sitten meidän vuoromme tuli lähteä marssiin, ryhmittyivät kiinalaiset nuoret hetkessä rivistöihinsä ja paraatin aikana he ilottoman konemaisesti tahdissa marssien lausuivat äänekkäästi oppimaansa iskulausetta musiikin tahdissa samalla heiluttaen toisessa kädessään oleva huivia. Meille ulkomaalaisille tällainen järjestäytynyt käytös oli mahdottomuus. En pystynyt samanaikaisesti astelemaan musiikin tahdissa ja heiluttamaan tietyn kaavan mukaan kädessäni olevaa huivia sekä samalla lausumaan kiinalaista iskulausetta.

Paraatiin valmistautuessa juttelin muutaman kiinalaisen nuoren kanssa. Pari tyttöä tuli kysymään, onko meidät pakotettu tähän paraatiin samalla ihmetellen, miksi me ylipäänsä olemme siellä, jos me olemme tulleet vapaaehtoisesti. Sanoin heille joitakin fraaseja ”kansojen ystävyydestä ja yhteistyöstä”, mikä sai pienen hymyn häivän tyttöjen suupieleen. Ei heille tämä juhlaparaati sittenkään ollut muuta kuin pakollinen ohjelmanumero. Sellaisiin tehtäviin he olivat jo tottuneet.

…

Sitten tuli lähdön hetki.  Hetkessä kiinalaiset opiskelijat pystyivät  ottamaan paikkansa. Tiananmenia ohittaessamme tahdissa marssiminen, iskulauseiden oikea-aikainen huuto ja kädessä olevan huivin heilutus sujuivat ilman ylimääräisiä eleitä täydellisesti oikeassa rytmissä. Samanaikaisesti ulkomaalaiset mittailivat epätoivoisesti askeliaan eivätkä käsiliikkeetkään tuntuneet sujuvan.

Itse valtakunnallisesti ajatellen ulkomaalaisten osallistuminen kiinalaisen patriotismin keulakuvaan on hieman ristiriitainen asia. Saimme hyvän kohtelun ja tunsimme olevamme jotenkin etuoikeutettuja, kun meidän oli paraatiin valittu. Kuitenkin Kiinan kansallinen suora tv-lähetys ei juurikaan noteerannut ulkomaalaisten  osuutta paraatissa. Tv-kamerat miltei välttelivät näyttämästä meitä tv-ruudussa. Ohittaessamme pääkallonpaikkaa eli Taivaallisen rauhan aukiota alkoi kamera ”yllättäen” kuvata yleisöä. Eikä missään kerrottu tällaisesta historiallisesta tilanteesta, johon tässä paraatissa oli päädytty. Nähtävästi se ei olisi ruokkinut kiinalaisten isänmaallisia tunteita. Kiina haluaa edelleenkin olla itseriittoisuudessaan ulkomaista riippuvainen eikä tällaiseen ajatusmaailmaan sovi ulkomaalaisten pääsy ”pyhimmästä pyhimpään”.

Sotilaana Japanin, puna-armeijan ja Saksan joukoissa

I.                     

Eteläkorealainen sotaelokuva Kunnian kentät (My way 2011) on suureen yleisöön menevä spektaakkeli, joka videon esittelytekstin mukaan Korean kaikkien aikojen kallein elokuva. Se tarttui Anttilan dvd-hyllyltä silmiini ja pitihän se hankkia. En ole tainnut aiemmin korealaisia filmejä katsoa, mutta kiinalaisia ja japanilaisia sitäkin enemmän. Ohjaaja on nimeltään Kang Je-Kyu, joka on erikoistunut viihteellisiin kassamagneettielokuviin. Elokuvassa liikutaan aluksi 30-luvun Koreassa ja  sitten II maailmansodan taistelukentillä.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Yang Kyoungjong (1920-1992) oli korealainen sotilas, joka joutui elämänsä aikana sotimaan Japanin, Neuvostoliiton puna-armeijan ja Saksan armeijan joukoissa Normandian maihinnousuun saakka. Yang Kyoungjongin elämän vaiheita elokuvassa kyllä seurataan Mantshuriaa, neuvostoliittolaista vankileiriä ja Normandian maihinnousua myöten, mutta tositapahtumiin on siinä nähtävästi kuitenkin otettu etäisyyttä. (http://en.wikipedia.org/wiki/Yang_Kyoungjong.)
  

Päähenkilöitä on kaksi: japanilainen Tatsuo ja korealainen Kim Jun-shik, joiden elämää seurataan lapsuudesta lähtien. Elokuva käynnistyy Koreasta, päähenkilöt ovat silloin vielä pikkupoikia. Japani on miehittänyt maan ja Jun-shikin isä työskentelee Tatsuon perheen maatilalla.

Melko pian siirrytään ajassa eteenpäin. Molemmat pojat haaveilevat juoksemisesta olympialaisissa. Jun-shikille tästä unelmasta tulee Korean poliittisen vapauden symboli, Tatsuo puolestaan haluaa osoittaa juoksumenestyksellään japanilaisen kansallismielisyyden voiman.  Erilaiset perhetaustat ja kansallisuus tekevät kilpakumppaneista toistensa vastustajia. Heidän tiensä erkaantuvat kiihkeiden vaiheiden jälkeen, mutta he kohtaavat uudelleen sotatantereella, jonne myös Jun-shik on joutunut japanilaisten pakottamana. Tästä alkaa heidän ”yhteinen taival”. Muodollisesti ollaan samalla puolella, mutta tosiasiassa korealaisten ja japanilaisen väliset ristiriidat repivät heidän suhteensa täyteen välirikkoon.

Elokuvan nimi on ongelma. Suomennos ”Kunnian kentät” kuulostaa aivan kauhealta, englanninkielinen ”My way” taas tuo mieleen Frank Sinatran. Näihin nimiin on kuitenkin tässä tyydyttävä.

II.                   

Mielenkiintoista minulle tässä on se että aivan vastikään katsoin myös toisen tosiasioihin perustuvan selviytymistarinan – Roman Polanskin Pianistin (The Pianist, 2002). Molemmissa elokuvissa on yhteisiä piirteitä, ja ne ovat myös yhtä pitkiä. Molemmat perustuvat tosiasioihin. Polanskin elokuva puolanjuutalaisen pianistin Wladyslaw Szpilmanin (1911-2000) tarinan siitä, miten hän selviytyi Varsovan ghetosta elävänä. Molempien elokuvien päähenkilöt selviävät kuin ihmeen kaupalla hengissä aivan mahdottomista tilanteista. Toisen maailmansodan aikainen todellisuus avautuu molemmissa elokuvissa karmealla tavalla esiin lähitaisteluineen ja vankileireineen. Kuolema täytyy kohdata lähes päivittäin.

Kuitenkin elokuvat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Polanski on mestari, joka on tehnyt syvän kunnianosoituksen varmalta kuolemalta urheasti selviytyneelle puolalaiselle huippupianistille. Elokuva on intensiivisesti tihentyvä, hienosti rakennettu tarina. Kang Je-Kyu ei tähän yllä. Taustalla oleva todellinen henkilö ja hänen kokemukset on unohdettu. Elokuvassa on toki onnistuneita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hajanainen. Elokuva on vain täynnä suureellisia kuvauksia, räiskintää, näyttävillä taistelukohtauksille herkuttelua. Henkilöhahmojen kuvauksissa maiskutellaan liiaksi tyhjillä ilmeillä ja eleillä pääsemättä perille henkilöiden sisäisistä tunnoista. Polanskin rinnalla Kang Je-Kyu on vain suuria yleisömassoja kosiskeleva markkinamies.

Yllä oleva kommenttini ei kuitenkaan tee täyttä oikeutta Kang Je-Kyun elokuvalle. Vertasin sitä vain Polanskin suurteokseen. Loppujen lopuksi kyse on myös omista mieltymyksistä. En ole lainkaan suurien sotaspektaakkelien ystävä.  Täytyy lisätä, että olen nähnyt ns. amerikkalaisia laatuelokuvia, joiden rinnalla Kunnian kentät on huipputyö.

Ajattelin ensin otsikoida juttuni raflaavasti ”Tästäkään elokuvasta en selvinnyt ilman kyyneliä”, koska loppukohtaus sai minut todellakin herkistymään. Rehellisesti sanottuna kyllä kyyneleet olivat suurimman osan ajasta hyvin kaukana. Ja kyllä välillä taistelujen jatkuva seuraaminen otti koville.

Mennään nyt Kunnian kenttien maailmaan. Voitte lukea ajatuksiani, joita kirjoitin ylös elokuvaa katsoessani. Jotkin seikat elokuvassa ärsyttävät, mutta positiivisiakin yllätyksiä on. Elokuvan sisältöön voi tutustua vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/My_Way_(2011_film. Kun jossain yhteydessä viittaan ironisesti aasialaisen katsojan mentaliteettiin, niin taustalla on kokemukseni kiinalaisista katsojista, jotka väkivaltakohtauksia katsoessaan tuntuvat nauravan ”väärissä paikoissa”.  

III.

Elokuva tuntuu olevan väkivallalla mälläilyä, vihan purkauksilla herkuttelua. Katsoja saa ahmia verta, lihaa ja typerää japanilaista uhoa, silmitöntä hakkaamista. Rääkyminen ja huutaminen riipii.

Kamera pyörii siellä täällä levottomana heiluen. Taistelukohtauksista ei tahdo saada tolkkua. Japanilaiset on

Fan Bingbing

hirviömäisiä sotaintoilijoita. Verellä hehkuttelu jatkuu ja jatkuu. Yksi epäonnistunut upseeri pannaan tekemään harakiri, saadaan siitäkin lisää yksi kauhua tuottava verensyöksy. Tämä on vasta alkua. Pannaan sotilaita jäämään panssarivaunun telaketjuihin, hakataan nuori raiskattu nainen. Roolissa on kiinalainen näyttelijä (Fan Bingbing). Saadaan silläkin tehtyä elokuvasta hieman kansainvälisempi. Kiinalaisia markkinoita ei sovi unohtaa.

Sitten ollaan jo Neuvostoliitossa, vankileirillä. Siellä jatkuu sama kauhumaalailu ja japanilainen uho. Paleltuneita ruumiita kannetaan silmien editse polttouuniin ja korealainen kylmäkiskoinen tekonauru tuo olevinaan väriä kohtauksiin. Lapsuuden kilpakumppanit pannaan taistelemaan keskenään. Veitsenterä viiltelee, ilmeet vääristyvät. Tässä yhteydessä kuvittelen mielessäni aasialaisen katsojan hekottelevat ilmeet: kauheuksiin reagoidaan nauramalla.

Elokuvassa kuvataan vain ulkoista maailmaa, henkilöiden sisään se ei pääse, päähenkilöiden motiivit jäävät näyttämättä. Sodasta ja vankileiristä on tullut vain popcorn-nuorten ajanvietettä, kansalle elämyksiä.

Verta ja hikeä on, ilman kyyneleitä. On raivoa ja sen purkausta. Tässä ei tunnu olevan tilaa romantiikalle. Se on toisaalta onni, toisaalta vahinko. Romantiikka toisi hieman empatiaa ja henkilökohtaisia tuntoja. Hyvää siksi, että kyllä näitä vetisteleviä amerikkalaisia melodraamoja on saatu jo tarpeeksi nähdä.

Romantiikka toisi edes jonkin kosketuksen tunteisiin. Nyt jokin puoli ihmisyydestä tuntuu puuttuvan. Elokuvan pitäisi perustua tosiasioihin, nämä ihmiset eivät vaikuta todellisilta. On tosiaan oikea henkilö, joka kaiken tuon sodalla mälläilyn on kokenut. Hänet on unohdettu. Filmistä olisi tullut parempi, jos siitä olisi tehty dokumentaarisempi ja menty tuon todellisen henkilön sisälle, hänen tuntoihinsa, nyt on tehty epätodellinen fantasia yhdestä korealaisesta maratoonarista ja hänen japanilaisesta kilpakumppanistaan.

Hekumointi alkaa tympiä, mutta jotainhan filmissä on, kun sen katsomista haluaa kuitenkin jatkaa. Pohjana olevalla tositarinalla on kuitenkin jotain vetovoimaa.

Lapsuuden kaverusten sisäiseen maailmaan filmissä ei pääse, ellei sitä ole japanilaisen sotilaan yksioikoiseksi kuvattu sotahulluus ja keisarin palvonta. Onko se realistinen kuvaus japanilaisesta mentaliteetista?

Vankileirillä ollaan taas uudenlaisessa ympäristössä. Katsoja pääsee seuraamaan uutta kidutuskoneistoa. Vankien keskuudessa japanilainen uho jatkuu. Kim Jun-shik ja Tatsuo ovat samalla leirillä. Heidän kohtalonsa tuntuvat olevan sidottuja toisiinsa.

Jun-shik ja Tatsuo joutuvat tappeluun. Tatsuo yrittää tappaa kilpakaverinsa. Jun-shik voi vain puolustautua henkensä edestä. Taistellaan verisenä kuin viimeistä päivää. Taistelu päättyy Tatsuon tappioon. Hän jää kuitenkin henkiin. ”Rauha” leviää vankileirin ylle. Katsojat – niin leirillä kuin elokuvasalissa - huokaisevat helpotuksesta. Uhrin silmäkulmasta vierähtää pari kyyneltä. Ollaan siirtymässä melodraaman puolelle. Perun sanani kyynelten puuttumisen suhteen. Ja kyllä sitä kyynelehtimistä tästä lähtien hieman enemmänkin tulee, se vain peittyy korostetusti elehtivien kasvojen vääntelyn alle.

Ruoskat heiluvat, on hakkaamista, voihkintaa ja kauhun huutoja – ja pakkasta, jatkuva paleltumisvaara. Ei hätää, kyllä Jun-shik selviää, ei maratoonarilta voimat lopu. Ja kaveri Tatsuo pitää myös pitää tarinan vuoksi hengissä. Popcornia poskiin, kuva etenee ja taas katsotaan. Edellisten verensyöksyjen ja ruumiita musertavien telaketjujen oheen tulee uudenlaisia kauhukuvia: mustiksi paleltuneita jalkateriä, joita repaleisilla räteillä yritetään paukkuvassa pakkasessa suojata. Kituvat kasvot ja vääristyneet ilmeet ovat edelleen mukana kehissä.

”Lääkärintarkastus” on seuraava koetinkivi: milloin isku tulee? Sydäntä kouraisee – tai ehkä jossakin puhkeaa naurunremakka - kun vartija iskee voimalla vesipöhöistä jalkaterää. Ja taas raahataan pitkin maata yhtä elävää ruumista. Kuolemankammoiset kauhunhuudot eivät näytä auttavan. Jun-shik katsoo, kuin olisi ryntäämässä kärsivän apuun. Hänestä tehdään jonkinlaista positiivista sankaria, empaattista oikeudenmukaisuuden apostolia.

Loppua kohden musiikin melodramaattinen noste alkaa saada hieman enemmän voimaa.

Tatsuo veistelee kokeshi-nukkeja, kotiseutu on mielessä. Muut odottavat polttouunia. Välillä muistellaan suloista lapsuutta ja ollaan haikeina, niin haikeina. Elokuva alkaa yhä enemmän ottaa melodraaman piirteitä. Jun-shik jatkaa rakkainta harrastustaan, jonka kautta hän voi toteuttaa unelmansa. Hän juoksee leiripihan ympäri, juoksee, ja vielä jatkaa. Ehkä joskus on edessä olympiamaratonin startti. Tosiasiassa hän ei ymmärrä, että tuota maratonia hän on parhaillaan suorittamassa.

Ehkä tästä kirjoituksesta käy ilmi, etten halua teilata filmiä kokonaan. Pinnallisuudesta huolimatta siinä on jotakin koossa pitävää, läpi elokuvan kantavaa ajatusta. Ja jotkut kohtaukset ovat vaikuttavia. Kaikki tällaiset tunnot sisimmässäni lopahtaa aina johonkin silmittömään hakkaamiseen ja kahnailuihin, joita jatkuu kohtauksista toiseen. Viimein vastakkain eivät ole enää japsit ja korealaiset, myös veli nousee veljeään vastaan. Ja ne taisteluhuutoja mukailevat rääkymiset alkavat jo toden teolla ärsyttää.

Teloitusrivistöönkin päähenkilömme joutuvat. Kiväärit osoittavat jo kohti, näytetään Jun-shikin tunteettoman kylmää katsetta. Kuolema on jo varma, kun yllättäen prosessi keskeytyy. Tällaiset yllätykset kuuluvat asiaan. Tarvitaan ylimaallista apua, muuten tarina ei etene.

Tästä alkaa elokuvan seuraava vaihe. Saksa on hyökännyt Neuvostoliittoon. Puna-armeijaan tarvitaan lisää sotilaita. Jun-shik ja Tatsuo valitsevat elämän, hän lähtee taistelemaan neuvostojoukoissa Saksaa vastaan.

Kuoleman kerätessä keskellä kuuminta taistelukenttää satoaan, alkaa taustalta kuulua romanttista viulun soittoa. Kaipuu oman rakkaan luo taisteluihin pakotetun vanginkin mieleen. Tätä tarvitaan pehmennykseksi, ei ole katsominen silloin pelkkää väkivallasta nauttivaa naurun remakkaa.

Orkesteri saa lisää nostetta, kuoro yhtyy orkesterin sointiin, taisteluhuudot jäävät taustalle, kuva etääntyy. Nyt pitäisi kai olla melodraaman kliimaksi. Miestä kaatuu, laukaukset kajahtavat, jo ennestään raunioituneita rakennuksia sortuu, pako jatkuu, kunnes kaikki pimenee tupruttavaan savuun. Eteen avautuu hiljentynyt taistelukenttä.

Pian ollaan lumisella tunturin laella, viimassa ja lumisateessa taivaltamassa saksalaisten puolelle, Jun-shik ja Tatsuo kahdestaan.  

He saapuvat tyhjentyneeseen rauniokaupunkiin. Jun-shik yrittää auttaa vatsaan haavoittunutta Tatsuota, lapsuuden kilpakumppaniaan ja entistä vihollistaan. Dramaattisuus kasvaa. He ovat useita kertoja joutuneet miltei tapetuksi ja myös miltei tappaneet toisensa. Mikä heitä yhdistää? Ainakin elokuva haluaa rakentaa siltaa Korean ja Japanin välille. Se on nykyajan vaatimus.

Jun-shik lähtee etsimään lääkettä, lähdön hetkellä haavoittuneena houraileva Tatsuo kutsuu Jun-shikia etunimellä – Kim. Se on lopullinen osoitus lähentymisestä, entiset kaunat näyttävät viimein unohtuneen. Tähän Tatsuo voisi vaikka kuolla. Jun-shik lähtee ja jää saksalaisten vangiksi.  Tatsuo jää makaamaan yksin haavoittuneena, silmät ummistuvat. Samalla siirrytään uuteen vaiheeseen, mennään ajassa kolme vuotta eteenpäin, ollaan kesäisessä Euroopassa – ainakin maiseman perusteella. Ovatko Jun-shikin ja Tatsuon tiet lopullisesti eronneet?

Ollaan Normandiassa. Siellä onkin Tatsuo, japanilainen ystävä saksalaisten taistelukaverina. Missä on Jun-shik? Tatsuo tuntuu kaipaavan ja etsivän häntä.  

Kaikki näyttää jo paljon siistimmältä. Ei ryömitä enää paskaisina veressä ja liejussa. Tunnutaan olevan kaukana sodasta.

Tatsuo katselee aavalle merelle koti-ikävää tuntien. Joku näyttää juoksevan rannalla. Kim Jun-shik? Ihme tapahtui. On taustamusiikin säestämä iloinen jälleennäkeminen ihanan avaralla hiekkarannalla, kuitenkin ilman halailua ja vetistelyä. Hymy sentään irtoaa molemmilta.

Ollaan kuin toisessa maailmassa. Taistelut tuntuvat olevan ohi. Pelataan yhdessä iloisina jalkapalloa. Katsoja miettii, missä viipyy liittoutuneiden maihinnousu. Saksa ei ole näille pojille ollut hirviö, vaan pelastus. Se on antanut toiveen kotiinpaluusta. Sitten aletaan kuitenkin valmistua taisteluihin. Odotusta on ilmassa.

Taivaalle ilmestyy lentokoneita, alkaa liittoutuneiden yllätyshyökkäys. On jälleen palattu keskelle taisteluja. Illuusio ja melodraaman täytteinen kotiin paluun kaipuu on rikottu. Niinhän tämänkaltaisten spektaakkelien rytmi yleensä etenee. Tulenlieskoja, hälytyssireeneitä, pommitusta ja saksalaista taistelun uhoa, kuitenkin jo hieman valjumpana kuin aiemmin.

Joukkokohtauksiin näkyy upotetun rahaa ja resursseja, mutta äheltämiseltä se välillä näyttää, kun kamerat heiluvat sinne tänne ja kuvat vaihtuvat tiuhaan.  Sitten juostaan, nyt jo kaulakkain. Savupilveenkin välillä peitytään, mutta tietysti selvitään kuin ihmeen kaupalla hengissä. Jotain syväluotaavaakin tule esiin: ystävyys löytyy taas, kun on yhdessä kestetty läpi kidutusten ja koettelemusten. Siinä oiva kansaanmenevä sanoma tälle yli kaksituntisella superelokuvalle.

Elokuvan loppu on yllättävä, jopa hellyyttävä. Oma ennakkoarvioni menee pahasti pieleen. Minullakin tulvahtavat jopa kyyneleet silmiin. Elokuvan maailma on ihmeellinen.