Harvoin tulee tarve nostaa esille ja hehkuttaa tuoretta
klassisen musiikin levytystä. Nyt haluan sen tehdä. Kyseessä on viulisti Hilary
Hahnin tämän vuoden maaliskuussa julkistettu Paris-studioäänite. Ranskan radion
filharmonista orkesteria johtaa kaiken lisäksi suomalainen Mikko Franck. Levyn
kolmesta säveltäjänimestä yhtenä on vuonna 2016 edesmennyt Einojuhani
Rautavaara.
Hahn lumoaa viulunsa soinnilla. Kokonaisuus on
tasapainoinen. Jo ensisävelistä alkaen suorastaan jähmetyn paikalleni, suljen
silmäni ja annan musiikin voiman ja tenhon sädehtiä tasaisena aaltona levollisen
rauhan tilaan vajonneeseen tajuntaani ja sieltä edelleen sisimpääni.
Kuvitelmissani lähes aistin, kuinka alkuvoimieni versotkin värähtelevät mieleni
syvyyksissä. Sinä hetkenä uskon elämän ihmeeseen. Olen läpikotaisin mukana
musiikin tenhovoiman sykkeessä.
Tästä levystä en halua eroon. Laitan sen aamun koitteessa
soimaan. Musiikin voima sykkii levollisena ihmeenä auringon valon mukana,
sykkii vienosti rauhan ja tasapainon lähettinä.
Sen voimasta jaksan läpi talven kolkon odotuksen. Niin tunnen.
Chausson on minulle aivan uusi tuttavuus. Se saa
pysähtymään, jäämään paikalleni, antautumaan hetkeen. Prokofjevin viulukonsertto
nro 1 on ennestään kyllä tuttu. Se tuntuisi Chaussonin romanttisen
herkistyneeseen olotilaan sopimattomalta mutta Hilarylla on tuon venäläisen
mestarin kokeilevan moderniin, levottomuuden täytteiseen sykkeeseen yllätyksellisen
pehmeä soundi. Se istuu lopulta kokonaisuuteen tuoden kuin tilauksesta
tarvittavan kontrastinsa. On huomattava myös levyn henkilökohtainen puoli. Se
välittää intensiteetillään ja herkkyydellään Hahnin lämpöisen kosketuspinnan
Pariisiin, unohtamatta Rautavaaran musiikin traagisia nyansseja. Se oli aikanaan
myös Prokofjeville tärkeä kaupunki, kun hän paettuaan vallankumouksen alkaessa
Venäjältä ensin Yhdysvaltoihin ja asettui sittemmin 20-luvun alussa Länsi-Eurooppaan.
Pariisista tuli hänelle uusi koti, josta hän löysi luovuudelleen
purkautumistien. Hänen ensimmäisen viulukonserttonsa ensiesitys oli Pariisissa
vuonna 1923, kuusi vuotta sävellyksen valmistumisen jälkeen.
Kokoelman päättää Eino Juhani Rautavaaran kaksiosainen sävellys.
Se täydentää kokonaisuuden tuoden siihen oman voimallisen leimansa. Samalla
avautuu Hilary Hahnin läheinen suhde tuohon suomalaiseen säveltäjämestariin,
kuin myös levytyksen kapellimestariin Mikko Franckiin. Siitä voi lukea levyn
oheisvihkosesta.
Ensi alkuun Prokofjev tuntuisi kahden muun mestarin välissä
tuovan kokonaisuuteen pienen särön, mitä se ei sitten kuitenkaan ole. Tarvitaan
toinen kuuntelukerta, jotta salaperäinen yhteys avautuu. Hahn pystyy konserton
hitaan osan tulkinnassaan lähes ylitsevuotavaan tunnelmaan. Konsertto avautuu
aivan uudella tavalla.
Chaussonin musiikin haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Kuten
jo totesin, En tuntenut sitä ennestään. Nyt mielen nousee jostain kummasta syystä
Sibeliuksen musiikki. Se on siis omalla tavallaan myös näkymätön sidos
Rautavaaran musiikkiin, jossa – väljästi tulkiten - juuret ja ehkä perimmäinen
innoitus vievät Sibeliukseen. Siinä välissä tuo Prokofjev oman ajallisen ja
kulttuurisen sidoksensa.
Mutta sanoista viis.
Annetaan musiikin viedä. Avautukaa kuulemaan ja antakaa sen myötä vapaa
väylä omalle sisäiselle energiallenne!
…
Nyt vaihdan näkökulmaa. Liitän tähän väliin omiin tuntemuksiinikin
liittyvät kuvaukset levyn kahdesta päähenkilöstä. Toivottavasti en pilaa
tunnelmaa.
Hilary Hahn on täyttänyt jo 40 vuotta mutta minulle hän on
edelleen hento teiniviulisti, hyvin nuorena pinnalle noussut ilmiömäinen
kansainvälinen tähti, joka sävähdytti kypsällä otteellaan. En nimittäin ole
hänen uraansa noiden teinivuosien jälkeen seurannut. Nyt hän kuitenkin nousta
putkahti yllättäen taas esille. Hoikka teinimäisyys näkyy olemuksesta edelleen.
Sitä vain vahvistaa Hahnin oma teksti tuoreen levyn oheisvihkosesta. Hän
muistelee siinä, kun oli teinivuosinaan kiertueellaan ensi kertaa Pariisissa.
Hän syö suurkaupungin yössä Champs-Elyseen
varrella sijaitsevan hotellinsa katolla pizzaa ja lähes huumaantuu näkemästään.
Hän teki uteliaana havaintoja viehättävän suurkaupungin pienimmistä nyansseista.
Siitä vierailusta lähtien hän on käynyt Pariisissa vuosittain ja kaupunki on
tullut monella tapaa tutuksi. Se ei ole rajoittunut pelkkiin konserttisaleihin.
Pariisi vie siis Hilaryn tunnepitoisiin muistoihin. Hän toteaa, että jopa hänen
viulunsa on pariisilaista alkuperää vuodelta 1865, Jean-Baptiste Vuillaumen
tekemä. Hän tietää, missä tuon mestarin oma liike aikoinaan sijaitsi. Sen
paikalla on nykyisin elintarvikekauppa mutta Hilary kertoo sitä katsellessaan
mielikuvistaan matkaten vuosisadan taakse aikaan, jolloin Monsieur Vuillaume
häärii ja touhuaa omaan rakkaan työnsä ääressä.
Epäterveelliset pizzansyöntiajat eivät ole viulistia
pyöristäneet. Hän vaikuttaa edelleen ulkoisesti samanlaiselta, jollaisena hänet
parinkymmenen vuoden takaa muistan. Eikä hänen virtuositeettinsa näytä
sammuneen.
Mikko Franckin puolestaan muistan varhaiskypsänä
kapellimestarina, niin ikään reilun parinkymmenen vuoden takaa. En ole häntä
toki koskaan luonnossa nähnyt, mutta hän on tullut tutuksi, kun olen
suomalaista klassisen musiikin maailmaa tiiviisti seuraillut. Ellen väärin
muista hän taisi olla vastuullisissa tehtävissä jo alle parikymppisenä.
Asuessani vuosituhannen vaihteen aikoihin Moskovassa kuulin eräältä kaupungissa
asuvalta suomalaiselta Franckin Moskovan kokemuksiin liittyvän hauskan
anekdootin, jonka muistaakseni tuleva maestro oli itse kertonut. Franck
vieraili kaupungissa ja oli saanut johdettavakseen merkittävän orkesterin, en
muista nyt orkesterin nimeä. Soittajat olivat tottuneet kansainvälisesti
nimekkäisiin kapellimestarivieraisiin, joiden rinnalla Franck oli vielä
pojankloppi, ja kaiken lisäksi myös kooltaan pienikokoinen. Franck ei saanut ainakin
vielä tuolloin liiaksikin vahvoihin auktoriteetteihin nojaavaa orkesterin
miehistöä järjestykseen. Kunnioitus puuttui, mihin lienee tuolloin vaikuttanut
myös kokemuksen puute. Mutta tuleva maestro maksoi tuolloin vielä oppirahojaan.
Harjoittaessaan orkesteria hän ei saanut pidettyä orkesteria otteessaan.
Elettiin kaiken lisäksi aikoja, jolloin soittajilla oli pienten tulojen vuoksi
runsaasti sivutöitä eikä aika aina riittänyt harjoituksiin. Ohjeet eivät
menneet perille ja nuori mies ylipäänsä valitti kuritonta käytöstä. Nurina ei tuottanut
tulosta. Soittajat kertoivat Franckille tarinan, joka lie liittynyt johonkin
toiseen konserttiin. Oli eräs soittaja, joka oli aina säntillisesti paikalla,
ajoissa ja kaikki nuotit oikeassa järjestyksessä, jopa siinä määrin että
kapellimestari itsekin ihmetteli moista tunnollisuutta. Syykin sitten selvisi.
Hän ei päässyt tulemaan varsinaiseen esitykseen.
Franck kuitenkin on oppirahansa maksanut. Hänen
urakehityksensä on jäänyt minulta täysin pimentoon mutta eittämättä hän on
vuosikymmenten myötä luonut upean kansainvälisen uran. Ei kuka tahansa pääse
johtamaan ranskalaista huippuorkesteria.
…
ERNEST CHAUSSON (1855–1899)
Poème op. 25 for Violin and Orchestra
SERGEI PROKOFIEV (1891–1953)
Concerto for Violin and Orchestra No. 1
in D major op. 19
I. Andantino – Andante assai
II. Scherzo. Vivacissimo
III. Moderato – Allegro moderato – Moderato – Più tranquillo
EINOJUHANI RAUTAVAARA (1928–2016)
Deux Sérénades
Dedicated to Hilary Hahn · World première recording
1. Sérénade pour mon amour. Moderato
2. Sérénade pour la vie. Andante
assai – Comodo – Agitato
Hilary Hahn violin, Orchestre Philharmonique de Radio
France, Mikko Franck conductor.
Seuraavat havainnot perustuvat pääosin CD-levyn
oheisvihkoseen. Ranskan radion filharmoninen orkesteri on tullut Hahnille
tutuksi. Hän kokee siihen lämpöisen yhteyden, kuin olisi samaa perhettä. Mikko
Franckin johtajakaudella suhde on tiivistynyt jopa siinä määrin, että Hahn
vertaa sitä salamaniskuun. Sen myötä nousi ajankohtaiseksi tehdä myös yhteinen
levytys.
Hilary ylistää orkesterin tulkinnan tyyliä: ”Sävelet virtaavat
kuin keskustelun sanat ja soinnut elävät rinnakkain toisiinsa sulautuen,
tunnevoima on läsnä…” Ollaan liioittelematta emootioiden syleilyssä.
Chaussonin Poème-teosta
Hahn kutsuu ”pohdiskelevaksi melankoliaksi”. Itselleni välähtää tuosta ilmaisusta
mieleen juuri yllä toteamani yhteys Sibeliukseen. ”Chausson sukeltaa syvälle
toiseen maailmaan.” Musiikki on ”raakaa,
rehevää, sydäntä särkevän kaunista”. Siinä hengitys lähes salpautuu. Hän pitää
sitä säveltäjän henkilökohtaisena sielunmessuna (requem).
Teos on Hahnille merkittävä henkilökohtaisesti merkittävä. Siitä
löytyy jännä yhteys teoksen ensiesityksen solistiin, säveltäjä ja viulisti
Eugène Ysaÿeen (1858-1931). Hilaryn oma viulunsoiton opettaja on ollut Ysaÿen
oppilas. Viulistin omalla Facebook-seinällä Ysaÿeta kutsutaan jopa ”Hilaryn
musikaaliseksi isoisäksi” (Hilary's teacher Jascha Brodsky was one of the the
last pupils of the legendary violinist Ysaÿe, making Ysaÿe Hilary’s musical
grandfather).
Wikipediassakin todetaan, että Hilary
Hahnin opettajana toimi aikoinaan Jascha Brodsky
(1907-1997), joka oli Eugène Ysaÿen viimeisimpiä oppilaita. Brodskyn juuret
ovat Venäjällä ja ehkä senkin vuoksi hänen keskeiseen ohjelmistoon kuului myös
tällä levyllä mukana oleva Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto. Näin Hahnin
ja Chaussonin välille löytyy Brodskyn ja Ysaÿen kautta yhteinen henkinen sidos.
Tämä jos mikä tuo myös tälle uutuuslevylle oman painoarvonsa. Hahnin tulkinnan
syvyydelle löytyy perusteita.
Eugène Ysaÿesta on
mainittava vielä se, että nykyisin hän on tunnettu ennen muuta
sävellystyöstään. Itse olen viehättynyt hänen sooloviulusonaateistaan. Olen
käsitellyt häntä tässä kirjoituksessani helmikuulta 2019.
Kun Sibelius on tullut Chaussoniin liittyen jo pari kertaa
mainituksi, niin jatkan samalla rataa. Chausson oli itse asiassa Sibeliuksen
aikalainen, syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta kuoli jo 44-vuotiaana
polkupyöräonnettomuudessa. Yhteistä heille oli se, että molemmat opiskelivat
aluksi oikeustiedettä ja siirtyivät sitten päätoimisesti musiikin
opintoihin. Pitemmälle en kykene heitä
vertailemaan. Molemmilla on aivan omanlaisensa sävellystuotanto. Chausson
keskittyi pienimuotoisiin, lähinnä pianosävellyksiin.
Poème, Op. 25,
valmistui vuonna 1996, ja kuuluu siis säveltäjän myöhäisiin teoksiin. Chausson ryhtyi sävellystyöhön viulisti viulisti
Eugène Ysaÿen pyynnöstä. Ysaÿe pyysi Chaussonilta
viulukonserttoa, ja lopputuloksena oli tämä vapaamuotoisempi sävelteos.
Chausson omisti teoksensa Ysaÿelle, joka oli myös teoksen kantaesityksen
solistina. Teoksen taustalla on venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin lyhyt
novelli Le Chant de l'amour triomphant
(”Laulu voittoisasta rakkaudesta”). Sitä ei lopulta kuitenkaan mainita teoksen
yhteydessä, koska lopullisen version katsotaan liittyvän siihen sangen
väljästi. Säveltäjä halusi olla liittämättä sävellykseensä mitään musiikin
ulkopuolisia mielleyhtymiä. Ainakin jossain määrin novelli on kuitenkin ollut
inspiraation lähteenä. Julkista huomiota sävellys sai vasta Pariisin
ensiesityksessä vuonna 1997, solistina niin ikään Eugène Ysaÿe. Hän esitti sävellyksen vielä kolmannenkin
kerran. Se tapahtui Lontoossa viikko Chaussonin kuoleman jälkeen.
Sergei Prokofjevin viulukonsertto on Hahnin omien sanojen
mukaan kuulunut hänen suosikkeihin, jopa siinä määrin, että hän on
pitkäjänteisesti malttanut odottaa sopivaa levytyksen hetkeä. Nyt ”langat ovat
viimein osuneet kohdalleen”. Hän on saanut orkesterin ja sen johtajan kera
musiikin juonesta kiinni. Kuten Hahn toteaa, voidaan herkutella yhdessä
musiikin vilkkaalla ”elohopeamaisella” luonnolla. ”Kun musiikki etenee, tunnen
kuin olisin kilparadalla.” Ollaan Hahnia mukaillen ponnistelujen äärirajoilla.
Jatkan tuota kilparata-allegoriaa. Hahnia kuunnellessa viulu
etenee sulavasti, se kilpajuoksu ei ole väkinäistä tarpomista vaan sulavaa
juoksua mahdolliset esteetkin väistäen. Prokofiev on haastavaa paitsi
soittajalle myös kuulijalle. Itselläni on tunto, että kaaoksesta ei olla
kaukana, musiikin on edettävä määrätietoisesti kohti kirkkaampia vesiä. On
tunnettava liike ja sen ohessa pidettävä kosketus kätköjen uumenissa paikoin
harhailevaankin sisäiseen ajatukseen.
Hahn kokee konserttoa soittaessaan olevansa tiukasti kiinni
elämässä. Hän yhtäältä toteaa, että Prokofjevin sävelkielen ”brutaali” raakuus
on ilkeää. Konserton juoksutuksia hän kuvaa eteerisiksi, siis lähinnä kevyen
hauraan yliaistillisiksi. Juoksutukset saavat hänet kananlihalle. Hän panee
myös merkille fraasien keskinäisen emotionaalisen läheisyyden ja intensiteetin.
Hahn kokee, että Prokofjevin konsertto on äärimmäisen vaikea
esittää. Säveltäjä on hänen mukaansa tiennyt, että kun sävellys vie esittäjänsä
äärirajoille, myös tulkinta kohoaa korkeampiin ulottuvuuksiin.
Hilary Hahnilla on hyvin lämmin suhde säveltäjä Einojuhani Rautavaaraan,
eikä hän tyhjästä ole omistanut teostaan nimenomaan Hahnille. Tärkeänä yhdyssiteenä
heidän välillään on ollut kapellimestari Mikko Franck.
Oman traagisuutensa sävellykselle tuo se, että toisen osan
orkestraatio jäi kuoleman yllättäessä keskeneräiseksi. Sen viimeisteli
säveltäjän oppilas Kalevi Aho. Rautavaran ja Ahon kautta levyllä on myös etäinen
yhteys Jean Sibeliukseen. Pariisi ja Ranska liittyvät Rautavaaran luomukseen ainakin
nimiensä kautta. Säveltäjä on alusta pitäen nimennyt sävellyksensä ranskaksi: Sérénade pour mon amour – Serenadi
rakkaudelle – ja Sérénade pour la vie – Serenadi elämälle. Kun Hahn toteaa, että Chaussonin
Poème
(Runoelma) on hänen tajunnalleen kuin säveltäjän rekviem, niin Rautavaaran
postuumisti julkistettu sävellys tuo levyn kokonaisuuteen vielä lisää
traagisuutta, kun se on suoranaisesti säveltäjän jäähyväisteos. Mikko Franckin
ansioita ei saa väheksyä. Hahnin mukaan nimenomaan hänen ansiostaan Kalevi Aho viimeisteli
teoksen orkestraation. Sävellyksen kantaesityksestä helmikuussa 2019 tuli hyvin
tunnevoimainen säveltäjän elämäntyötä kunnioittava esitys.
Täällä
julkaistussa haastattelussa Hahn toteaa Rautavaaran sävellykseen liittyen
seuraavaa: "Minulle ja Mikolle oli todella tärkeää saada Rautavaaran
sävellys julkaistua ja sen myötä varmistaa, että se olisi mahdollisimman laajan
yleisön kuultavissa mahdollisimman pitkään.”
…
Liitän vielä Hilary Hahnin soittotyyliin liittyen lainauksen
eräästä levyarvostelusta (täältä):
Hän soittaa intohimoisella
intensiteetillä, vaikka hänen viulunsa ihmeellisen varma sointi ei ole samalla
tapaa välittömästi viettelevä kuin esimerkiksi Itzhak Perlmanilla on tämän kaltaisessa ohjelmistossa.
Lainaan samasta artikkelista kohtaa liittyen Prokofjevin
konserttoon, nyt suomentamatta:
Without going as far as some to
embrace the modernist grit in Prokofiev’s oyster, Hahn reminds us that this is
an opus Stravinsky admired, at once sweet, cool and precise. Sticking with
mainstream tempos, Mikko Franck’s orchestral fabric conveys a newly minted
quality from the moment he has the opening melody float over a fairy-tale
shimmer subtler than that encoded on the page. Old-school string-based textures
are largely discarded in favour of a more detailed, linear approach. The sound
team foregrounds Hahn’s intonationally rock-solid violin without obscuring
detail. The bassoon is suitably ‘present’ in the finale. You don’t hear that
much tuba – then again does anyone really want to? The soloist’s crystalline
trill-chains register clearly towards the close. Marvellous!
Laitan loppukaneetiksi vielä lainauksen samasta artikkelista liittyen Mikko Franckiin ja levyn ulkoasusta vastanneeseen Deutche Grammophon yhtiöön. Siinä ylistetään Hahnin omaa kuvausta, mihin on helppo yhtyä.
Oman aikamme miehellä Mikko
Franckilla on erilaiset prioriteetit, kuten varmistaa, että viimeinen sointu
pysyy vireessä. Nuoremmille kuuntelijoille tämä on hyväksi. DG:n melko kaunis
suunnittelukonsepti voi miellyttää tai ei, mutta Hahnin omat kirjalliset
kommentit ovat havainnollisia, eivät lainkaan ylimielisiä. Fanit ovat jo
merkinneet tämän pakolliseksi ostoksi ja todennäköiseksi palkintoehdokkaaksi.
He eivät ole väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti