Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!