Hytti nro 6, 2021.
Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri
Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes
kokonaan).
Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin
tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden
ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku
Louhimiehen Tuntemattomasta olen
kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.
Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria.
Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä
välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan.
Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.
Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi
katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti
huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla
matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini
vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta
heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.
Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä
tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska:
tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.
…
Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin.
Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin.
Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset.
Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen
vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut
kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle
elokuva on itsenäinen luomus.
Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja
nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui
kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi
mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy
todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni
ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt
parhaimmat puolensa.
Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja
sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon
öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon
asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa
sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on
vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen
fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku,
minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun
mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta
kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo
pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä.
Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä
venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän
puolensa.
Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä,
kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä
häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys
on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin
jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma
elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.
Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan
taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin,
joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä
olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha
on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja
on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden
lähteelle.
Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen
mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan
pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden
osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani
jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin
tässä sanaa ”yhteisyys”.
Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa
ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta.
Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa
mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle
juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa
oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.
…
Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin
elokuva Stalker. Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen
runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri
elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista
olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen
vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt
tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän
salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.
Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä
paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia
vanhaan menneisyyteen.
Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä
Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään
naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin
muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet
löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa
ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle.
Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se
pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.
Stalkeriin viittaavat
myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on
tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken
Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.
Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva
tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut
avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen
salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys.
Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.
Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa
kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta
matka on alkanut.
Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä
enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.
…
Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka
saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.
Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi
ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu
kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä
teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää
draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se
nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän
sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.
Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys
meidän todellisuudestamme. Ljohalla on
juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin
tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä
liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla
Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin
ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa.
Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan
esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.
Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin
odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain
hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi
kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin
kohdistuneilla ennakkoluuloilla.
Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta
vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin.
Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa. Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen
tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu
tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä
arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva
dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.
Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole
todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi
pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin
enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei
mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.
Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha
nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen
silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei
yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään
sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.
Ljoha on irti suvustaan - yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu”
on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu,
uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään
piilossa jokin yhteisyyden tunto.
Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää –
rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista.
Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka
sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan
työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella
ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta
seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske
Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.
Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista
”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan
alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa
tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu
koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.
Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman
itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain
saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on
osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan
loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys
elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.
Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää
miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä
alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten
taustalla, karu maa! Mikä voima!
Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa
melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan. Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti