Nikolai Gogolin
historiallinen romaani Taras Bulba on
kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on
monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta.
Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari.
Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat
kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa
heidät kasakoiden tavoille.
Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)
Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut
melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu
viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka
käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras
Bulba. Koko teksti avautuu täältä.
Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa
referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten
suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä
palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.
 |
| Romaanin kannen kuvitusta |
Miksi Gogolin Taras Bulba?
Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni
maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin
Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010.
(Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri
versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version,
josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen
kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja
Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin
Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen
ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta
peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut
vaarantaa kirjailijan urakehityksen.
Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu.
Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan
Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen
version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.
Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!)
jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan
oheen muutaman lainauksen.
”Vain runsas viikko ennen
kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden
sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut.
Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin
tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei
ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen
ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005,
samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia
entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)
Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä
kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.
Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on
vastauksena. Näin Balk jatkaa:
”Sensuuristakin tietoisena
ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla
julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta
omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten
ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen
panslavismin sijasta.”
Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän
aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden
mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on
pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe,
koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä
etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja
elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.
Näin Balk kirjoittaa:
”Ajatuksiaan Gogol perusteli
Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa
”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä,
puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta
kansanperinteestä.” (s. 115)
Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat
tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan
perehtyneelle.
Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan
vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei
liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja
Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.
…
Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen
Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin
romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin
ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on
valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version
(vuodelta 1842) varjoon.
Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin
opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon
aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba
taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan
sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta
ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta
versiosta enää löydy.
Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy
sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä
alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin
maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.
Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen
Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen
panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla
tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä,
koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole
kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää
vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.
Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun
luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen
Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin.
Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen
kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta
isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta
pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu
elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.
Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi
maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana.
Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961)
Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa
vähäpätöisimpänä osana.
…
Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa
lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.
Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin
vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi
laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan
kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme
venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut
minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta
kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta
valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut
toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen.
Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.
Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on
vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut
kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.
Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän
toimet häiritsevänä.
Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen
presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni
palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei
hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön
ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes
sanoitusta.
Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin
pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia
tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän
verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin,
oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä
valtataistelua.
Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja
sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni
venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille
tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden
kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka
haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja
venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä.
En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja
yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä
Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia
esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt
kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä
vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut
hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut
venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen
asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin
Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus
omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja
hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan
keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset
ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten
(joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä
pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös
NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus,
että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata
mitä vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti