Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

Elvis – sanasia elokuvasta ja myös laulajan urasta

 

Elvis

Ohjaus: Baz Luhrmann

Ensi-ilta: 29.6.2022

Pääosissa: Austin Butler (Elvis), Tom Hanks (manageri eversti Tom Parker), Olivia DeJonge (Elviksen puoliso Priscilla) ym.

 

Kesää on vielä jäljellä mutta ainakin kulttuuriin liittyen voin kokoavasti todeta, että suuria elämyksiä se ei ole antanut. Elvis-elokuvan kävin kuitenkin heinäkuun illassa katsomassa. Elokuvateatterikäyntini ovat viime vuosina olleet sen verran harvinaista herkkua, että se jääköön tämän kesän yhdeksi kohokohdaksi. Ei elokuva sinällään kovia pointseja ansainne mutta kyllä se mieleen on jäänyt. Ja ainakin siitä on muhinut jonkinmoinen ajatusprosessi omasta suhteestani tuohon itsellenikin merkittävään taiteilijaan ja hänen musiikkiinsa. Siitä esimerkkinä on juttuni loppuun sisältyvä katsaus Elviksen gospel-menneisyyteen.

En lehtien elokuvasivuja nykyisin juurikaan vilkuile tämäkin filmi olisi varmasti jäänyt katsomatta, ellei eräs ikäiseni tuttava olisi sitä niin kovasti hehkuttanut. Mitään yleisöryntäystä se ei ole saanut. Minun katsomassani näytöksessä oli nelisenkymmentä katsojaa, ehkä hieman yli. Yleensä he olivat keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, molempaa sukupuolta. Ehkä sali oli hieman naisvoittoinen. Nuoremmastakin polvesta se näytti kiinnostaneen enemmän tyttöjä. Lieköhän siihen vaikuttanut pääosan esittäjä, joka kyllä teki taidoillaan minuunkin vaikutuksen.

Elokuva jätti ristiriitaisia tunteita mutta en voi todeta erityisemmin pettyneeni. Kyllä se kannatti katsoa. Ja kertoohan se osaltaan jotain olennaista myös meidän ajastamme. Se tarvitsi tämänkaltaisen narratiivin.  Melodramaattisuus oli lähes tipotiessään. Amerikkalainen yhteiskunta vaatii Elviksen kaltaisen persoonan luomaan sidosta mustan ja valkoisen väestön keskeen. Laskelmallisuutta ei saa unohtaa. Todellisesta Elvis Presleystä se tuskin kertoi paljoakaan. Oli joka tapauksessa hyvä, ettei sorruttu menneisyydestä tuttuun imelyyteen tai pateettisuuteen, mitä en toki odottanutkaan.

Aikamoista säpinää ja hässäkkää  tuo reilun kahden ja puolen tunnin kokonaisuus on. Alku on verkkaista mutta kun nuori uraansa aloittava Elvis pääsee hytkyttelemään jalkojaan, vauhti kiihtyy ja naiset kirkuvat kiimassaan kuin aikoinaan Beatles-dokumenteissa. Valitettavasti vain tuohon uran alkuvaiheen rock-n-roll-moodiin jäädään liikaa maleksimaan ja uran moninaisuus unohtuu. Vauhti kuitenkin jatkuu siinä määrin, että elokuvan loppupuolella alkaa tulla jo kiire, jotta koko ura alamäkineen saataisiin pakettiin mukaan.

Minusta tuntuu, että amerikkalaisen yhteiskunnan vanhakantaisuutta korostetaan liikaakin. Vankilalla uhkailu saa turhan mittavat puitteet. Se on selkeää ylidramatisointia. Ja on siihen sekaan ympätty myös Elviksen oman äidin voivottelu ja järkyttyminen poikansa tekemisistä, minkä annettiin ymmärtää jouduttaneen hänen ennenaikaista kuolemaansa. Äitihän edusti tavallaan vanhakantaista kristillistä perintöä, mitä ei tietysti pidä rinnastaa mihinkään suomalaisen yhteiskunnan hartaudenharjoitukseen. Äitihän vei aikoinaan Elviksen mukanansa kirkkoon ja sieltäkin saivat pienen pojan musiikilliset virikkeet alkunsa.

Totta toki on, että Elviksen piiloerotiikkaakin tihkuvat esitykset leimattiin ”paholaisen musiikiksi”, ja aikamoinen kontrastinhan se oman aikansa yhteiskuntaan toi.

Nuoruuden rock-n-roll-maailmaan on kuitenkin paneuduttu niin perin pohjin, että uran monet muut vaiheet unohtuvat. Eikä elokuvan Elvis ole se sama ujonpuoleinen tyyppi, joka vaikutelma minulla itselläni muodostuu vanhoja filmipätkiä katsellessa.

Armeijakausi menee nopeasti mutta siihenkin on täytynyt hieman paneutua, koska Elvishän kohtaa Saksassa palvellessaan tulevan vaimonsa. Maineikas elokuva-ura sen sijaan ohitetaan.

Sitten perheessä onkin jo lapsi ja upea Graceland. Ja ollaan jo vuodessa 68, kun Elvin on tekemässä come backia.

Luodaan siinä välissä myös joulukonserttia, jonka yhteydessä Elvis onnistuu taas olevinaan järkyttämään omaa vanhakantaista manageriaan. Tom Hanksin esittämä eversti on mielestäni elokuvan selkeä ylilyönti. Se parodia ei pure. Minusta se alkaa jo tuntua kiusalliselta.

Loppua kohden vauhti kiihtyy. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä onkin vanha julkisuuden kuluttama mies, jonka taiteilijan sielu on todellisuudessa toki vielä jäljellä. Sen taiteilijan sielun etsimiseen ja näyttämiseen ei elokuvassa kylläkään keskitytä vaan eletään muussa julkisuuden tuomassa pintaliidossa.

Elokuva on pitkä ja noin puolentoista tunnin katsomisen jälkeen aloin jo vilkuilla kelloani. En jaksa eläytyä siihen yksipuoliseen hengailuun. Toki taiteilijan elämä oli kiihkeää ja kyllä siinä tapahtumat ehtivät vaihdella. En pitkästynyt, mutta toisaalta tunsin, että eihän tämä leffa ole ”mun juttu”.

Las Vegasin konsertit toivat positiivista sykettä. Se vaihe Elviksen uralla saa ansaitsemansa huomion. Ja soihan siellä Suspicious minds, joka sattuu kuulumaan omiin suosikkeihini. Siitä sain siis kyllä nautiskella, mutta tässäkin osiossa eversti Parkerin osuus saa minut kiusaantumaan. Managerin toiminnasta tehdään tavallaan pilkkaa. Hänen todellinen merkityksensä Elviksen uralla jää varjoon.

Äkkirikastumisen myötä rahankäytössä joudutaan hunningolle. Paineet ja velat kasvavat. Lääkkeet pitävät miestä pystyssä, perhe hajoaa. Ollaan umpikujassa. Sen romahduksen kuvaamiseen ei elokuvan tekijöillä riittänyt tarpeeksi henkisiä voimavaroja. 

Loppukohtaus on mielestäni elokuvan eräänlainen huipennus, kun näemme valkokankaalla oikean Elviksen. Tässä vaiheessa hän on tosiasiassa jo kuoleman kynnyksellä. Pöhöttynyt, sairauksien ja lääkkeiden väärinkäytön murtama sankari astui vaivalloisesti pianon ääreen ja siitä lähti Unchained Melody soimaan. Se pysäytti. Etsin tuon katkelman heti kotiin tultuani Youtubesta mutta ei se niin irrallaan katsottuna luo samaa vaikutusta.

Se on koskettava päätös. Se sitoo yhteen 42-vuotiaan taiteilijan elämän. Riehakkaasta nuorison idolista päädytään tuttuun kaulukselliseen glamouria sädehtivään valkoasuun. Laulajan sisimmässä sykkii kuitenkin suru ja kaipaus menneeseen. Se riipaisee.

Unchained Melody löytyy Elviksen viimeiseltä levyltä. Kappale kuitenkin on peräisin 50-luvulta ja on sen myötä omalla tavalla siteenä Elviksen nuoruuteen ja uran rajuihin nousuvuosiin, jolloin suosion rajusta kääntöpuolesta ei ollut tajua. Unchained merkitsee ”kahleetonta”. Ei sen tarvitse mitään merkitä, mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Uransa kahleisiin jäänyt suuri taiteilija pystyy hetkeksi vapautumaan ja avautumaan.

….

Todetaan vielä erikseen, että pääosan esittäjä Austin Butler on loistava. Hän on katsomisen arvoinen. Tom Hanksin esittämästä managerista totean vielä sen verran, että tähän aikaan se parodia toki sopii. Setämies on istutettu nuorten maailmaan ja hänet kuvataan kovin vahvasti ja yksioikoisesti negatiivisessa valossa.

Elviksen hahmossa minua häiritsee pinnallisuus. Elviksen come-back vuonna 1968 sutaistaan läpi jonkinlaisena kavalkadina kiireessä hutaisten. Missä on se taiteilijan tuotannosta selkeästi esiin nouseva herkkä puoli?

…

Palaan vielä elokuvan loppuhetkiin. Koen vielä sen päätteeksi toisenkin mieltä kohottavan hetken. Kun nimikavalkadi pyörii jo edessäni ja kiireisimmät ovat ehtineet poistua salista, jään kuuntelemaan taustalla soivaa tuttua taustakappaletta – yhtä omista suosikeistani Elviksen valtavassa laulukokoelmassa - In the Ghetto. Se on sisältönsä puolesta ehkä ainoa kappale, jolla Elvis ottaa kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä vaiheessa lähden jo nauttimaan lämpöisestä kesäyöstä.

…

Lopuksi käsittelen Elviksen Gospel-uraa, josta elokuvassa ei mainita sanaakaan. Totean kuitenkin laulajan urasta, että kyllähän sieltä löytyy yhteiskunnallisesti merkittäviä kappaleita. Yksi sellainen on If I can dream. Se laulu syntyi pian Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen. Laulullaan Elvis palauttaa mieliin Kingin kuuluisan I have a dream -puheensa ja nostaa näin omalla tavallaan esille yhteiskunnallisen tasa-arvon ja mustan väestön osan kansalaisoikeudet.

Elviksen uraan kuuluu myös gospel. Se on saanut alkunsa aivan varhaisesta lapsuudesta syntymäkaupungissaan Tupelossa (Mississippi), kun hän kävi äitinsä mukana kirkossa ja innostui siellä kuulemastaan musiikista. Sieltä heräsi kipinä gospelmusiikkiin. Se ilmeni Elviksen uralla eri tavoin. Nuorena Elvis seurasi Country-laulajien esityksiä radiossa ja heidän musiikissaan oli usein mukana gospelia.

Varhaisessa teini-iässä hän vietti aikaansa mustien asuinkortteleissa, ensin Tupelossa ja sittemmin Memphisissä, jonne perhe muutti.  Näin hän tutustui mustan väestönosan musiikkiin saaden sieltä vaikutteita.

Elvikselle avautui Gospelin moninaisuus. Memphisissä Elvin kävi Gospelkonserteissa ja hänen suosikikseen nousi maineikas The Statesment Quartet. Elvis vaikuttui kokemuksistaan ja hän mielellään jäljitteli kvartetin laulajia – nimenomaan kahta ääripäätä. Toinen oli korkea tenori Jack Hess, ja toisaalta vaikutuksen teki ”Big Chief”, kvartetin karismaattinen bassolaulaja. Lieköhän tuossa oli lähtökohta Elviksen oman lauluäänen kehitykselle. Ääniala oli suunnattoman laaja – matalasta bassosta korkeisiin hehkutuksiin.

Ensimmäiset levytykset vuosilta 1953-55 Sun-studiossa Memphisissä ne heijastavat Elviksen musiikillisen kiinnostuksen moninaisuutta: blues, rhytm&blues, country&western, hillbilly, rockabilly, bluegrass ja tietysti gospel. Satisfied vuodelta 1954 oli alku gospeluralle mutta se levytys on kadonnut, kuten valitettavasti muutama muukin noiden vuosien levytys. Se kappale oli poimittu yhteisestä keikasta The Million Dollar Quartet -lauluyhtyeen kanssa.

Elviksen ensimmäinen varsinainen listahitti oli vuonna 1956 levytetty Heartbreak Hotel. Siitä ura lähti nousuun mutta Elvis ei unohtanut gospel-menneisyyttään. Jo aivan levytysuran alusta lähtien Elvin pyrki saada levyttää eräitä gospelmusiikin suosikkejaan.

Jordanaires-lauluyhtyeen kanssa TV-showssa tammikuussa 1957 esitetty Peace in The Valley oli lähtölaukauksena neljän kappaleen samannimiselle EP-levylle, jota myytiin yli 500 000 kappaletta. Se osoitti, että Elviksellä kysyntää oli myös muulle kuin maalliselle musiikille. Tuolloinhan Elviksen rock-n-roll -esitykset oli leimattu paholaisen musiikiksi, mikä juuri katsomassani elokuvassa nousee hyvin esille.

Vuonna 1960 ilmestynyt albumi His Hands in Mine oli lämminhenkinen kunnianosoitus Elviksen omille suosikkikvarteteille (Statesmen Quartet, The Blackwood Brothers ja The Golden Quartet).

Seuraavat gospel-albumit How Great Thou are (1966) ja He touched Me (1972) saivat jo Grammy-palkinnot.

Tämä oli pikainen katsaus Elviksen gospel-uraan. Poimin sen Ultimate Gospel -levyn oheistekstistä.

 

Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…

Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.

Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.

Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.

Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa

Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.

Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.

Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.

Tampereen tuomiokirkossa

Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa

Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:

”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:

 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich rauschen:

du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”

En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.

Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  

Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni

Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.

Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 

Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

…

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.

Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,

miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.

Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,

en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.

Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,

niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.

Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain

on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)

Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”

Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.