Moskovalaisen orkesterin hieno ohjelmavalinta Suomen itsenäisyyspäivän aattona

 

Olen aiemmin jo kertonut, että seuraan ahkerasti tiettyjen konserttisalien ja orkestereiden suoria nettilähetyksiä. Lauantai-iltana syvennyin kuuntelemaan Moskovan filharmonian konserttisalista lähetetyn Venäjän kansallisen nuoriso-orkesterin (Russian National Youth Symphony Orchestra) konserttia. Paikka tunnetaan paremmin Tšaikovski-salina. Mainitaan oheen, että saman orkesterin samassa salissa pidetystä konsertista olen kirjoittanut tämän vuoden maaliskuussa. Tuolloin ohjelmassa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto nro 2, solistina ranskalainen lahjakkuus ja Tšaikovski-kilpailun voittaja Alexandre Kantorow (löytyy täältä).  

Nyt kyseessä oli kuukausittainen vakiokonsertti orkesterin kausikortin hankkineille. Teema liittyi pohjoismaihin. Porkkanaa oli kuitenkin yleisölle tarjolla. Konsertin ensimmäisessä osassa Edvard Griegin pianokonserton solistina oli venäläinen yleisön suosikki Denis Matsujev. Siihen esitykseen en itse kovasti syttynyt, mutta yleisö hukutti solistin suosionosoituksiin ja tämä kiitti siitä esittämällä muutaman ylimääräisen numeron. Hänen vakionumeroihinsa kuuluu Jean Sibeliuksen Piece for Piano No 2, Op 76, jonka voi katsoa ja kuunnella täällä. Nyt hän soitti sen ensimmäisenä tietäen, että konsertin jälkimmäisen osan säveltäjänimenä oli juuri Sibelius. Itse olen kuullut sen hänen esittämänään aika monta kertaa.

Matsujev oli siis konsertin vetonaula, mutta minulle sykähdyttävä hetki oli saada konsertin toisessa osassa Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia (nro 1 e-molli op. 39). Vasta sitä kuunnellessani tajusin, että valinta liittyi totta kai edessä olevaan itsenäisyyspäiväämme. Kokemuksesta tiedän, että aiemmin Neuvostoliitossa ja nyt Venäjällä se on aiemminkin huomioitu. Se tuntuu olevan siellä perinteenä. Nykyisin ilmassa olevasta suoranaisesta vihamielisyydestä ja epäluottamuksesta huolimatta Venäjän kulttuurielämässä elää lämmin suhde pohjoiseen naapurimaahan. Venäläisten sydämissä elää Suomea kohtaan positiivisia tuntemuksia, ajoittaisista pettymyksistä tai mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Itse koen, että taustalla on syvemmät kulttuurisiteet, jonka hedelmistä olen saanut itsekin nauttia. Pienet kolhut eivät niitä nujerra.

Kapellimestarina toimi Valentin Urjupin, minulle ennestään tuntematon nuorekkaan oloinen mies. Hän tuntui olevan sinfonian esitykseen erityisen latautunut johtaen orkesteria palavasieluisesti eläytyen. Hetkittäin hän tuntui olevan suoranaista tulta ja purppuraa. Esitys vaikutti minuunkin, vaikka kaipasinkin eräisiin kohtiin lisäsävyjä, joihin olen tottunut suomalaisilta huippuorkestereilta kuulemaan. Mutta salissa vaikutelma olisi varmasti ollut syvempi. Yleisö siitä piti ja palkitsi orkesterin ja johtajansa runsain suosionosoituksin, joille ei tuntunut tulevan loppua.

Arvelin, että orkesteri tekee vielä kunnianosoituksen ja esittää Finlandian, mutta sitä ei nyt tullut. Joskus nimittäin olen sen yllätyksekseni kuullut ylimääräisenä numerona esitettävän. Ymmärrän että se olisi ollut kohtuutonta, koska ilta oli jo myöhä, aikaa oli kulunut Matsujevin ylimääräisiin.

Konsertin aikana Youtube-kanavalla oli livestriimi, jossa keskustelu kävi kuumana. Kävi selväksi, että Sibeliuksen musiikilla on Venäjällä ihailijansa. Sangen harvoin hänen sinfonioitaan kuitenkin esitetään.

Erään rouvan kommentti on ehkä tyypillisintä: ”Kun kuuntelen Sibeliusta ja Griegiä, näen aina edessäni loppumatonta metsää, järviä, kallioita, kaukana siintää meri, ja aivan kuin kaukana pohjoisella taivaalla liitelisi lintu!”

Ja myös Helsingissä sijaitseva Sibelius-monumentti muistetaan: ”Helsingissä on Sibelius-monumentti, jonka putkissa tuuli luo musiikkiaan.”

Eräs kuulija sekoitti kyllä Norjan ja Suomen, kun liitti maahamme vuonot. Se kuitenkin sallittakoon.

Lopetan lyhyen kirjoitukseni innostuneeseen toteamukseeni.  Venäjän kansalliselta nuoriso-orkesterilta oli hieno ele esittää Sibeliuksen sinfonia nimenomaan itsenäisyydenpäivämme aattona. Minulle hetkeä juhlisti sekin, että ohjelmassa oli oma suosikkini hänen sinfonioistaan.

Tykkäsin seurata nuorekasta orkesteria totisessa työssään. Laitankin loppuun kuvasarjan nuorekkaasta orkesterista urakan aikana ja sen jälkeen kukituksessa. Konserttimestarin olemukseen olen erityisen viehättynyt. Hänet kyllä tunnistatte joukosta. On siellä yksi kuva myös yleisöstä, jossa eräs nuori nainen selaa ohjelmalehtistä, jonka kuvasta pilkistää tuttu herrasmies.

Tuon konsertin kuultuani on hienoa hiljentyä jälleen kerran viettämään rakasta itsenäisyyspäivän juhlaamme.

Konsertti on ainakin toistaiseksi kuultavissa ja nähtävissä täällä. Sibeliuksen sinfonia alkaa kohdassa 1:33:40. Sen on myös joku Sibelius-fani laittanut kommenttiosastoon.

…

Lisäys 7.12.2021

Nuo kuvat liitän myös innostuneena siitä, kuinka korkeatasoisia nuo konserttien livestriimit ovat. Kameroiden kuvauskulmia on runsaasti, näkymät vaihtuvat, konsertti elää. Lisäksi ääni ja kuva synkkaavat tarkasti yhteen. Näin ei ole aina. Esimerkiksi eilisesä myöhäisillassa Wigmore Hallin pienimuotoisessa pianon ja laulajan konsertissa kuva ja ääni kulkivat aivan omia reittejään. Se oli tuskaista seurattavaa. Ongelmia on toki ollut joskus myös Moskovan lähetyksissä. Silloin on kuitenkin suorien lähetysten ongelmat saatu jälkeenpäin nopeasti korjattua. Etäkatsojaa ei ole hylätty, ja hän on voinut palata konsertin hetkiin ehkä uusin innoituksen tuntein.

ITSENÄISYYDEN PUOLESTA

Isäni saama muistomitali

Vietämme tiistaina maamme 99. itsenäisyyspäivää. Päätin sen kunniaksi kirjoittaa isästäni, joka oli tavallinen suomalainen, itsenäisyyden alkuvuosina syntynyt kouluja käymätön mies, joka joutui jatkosodassa puolustamaan isänmaataan, selvisi siitä hengissä ja alkoi sodan jälkeen rakentaa yhteiskuntaamme innostuksen vallassa. Hän eli pitkän elämän, kuolema nouti hänet huomaansa vuonna 2012. Loppuvuosinaan sairaana ja raihnaisena hän sai myös hyötyä sotien jälkeen kehittyneen hyvinvointivaltion hedelmistä. Sana ”hyötyä” panee kyllä mietityttämään, sillä sen verran surkeita hänen viimeiset elinvuotensa olivat. Mutta ihminen uhrautuu ja tekee työtään myös jälkipolvien parasta ajatellen. Isäni halusi osaltaan rakentaa heille hyvää elämää, luoda kristillisen vakaumuksensa pohjalta kansallemme vankkaa eettistä pohjaa.

Nyt me sitten olemme tilanteessa, jossa hänen arvonsa on asetettu kyseenalaiseksi.  Pilkata ei tohdita mutta yhteiskunnan monet eri kerrokset luovat maailmaamme uutta agendaa. Isänmaallisuudesta halutaan puhua lähinnä välttämättömyyden pakosta. Pääpaino on nyt globalisaatiossa, joka tulee pyyhkäisemään vanhat arvot korkeintaan ohjelmanumeroiksi historian jäänteinä henkiin jääneisiin muistojuhliin.  Tai voidaan ne toki liittää myös modernimpiin yhteyksiin, mutta tällöin uudet ideologit ovat antaneet niille tuoreempia tulkintoja ja lisänneet mukaan toivomiensa mielikuvien vahvistukseksi piilotettua ironiaa.

Ennen kuin menen varsinaiseen asiaan, lainaan Tasavallan Presidentin Urho Kekkosen vuonna 1957 kirjoittamaa tekstiä. Isäni nimittäin sai tuolloin sodan 1941 – 1945 muistomitalin ja mitalin saatteena oli presidentin allekirjoittama kirje, jolla halutaan osoittaa kiitollisuutta ”maan puolustuksen hyväksi suoritetusta palveluksesta”. Urho Kekkonen kirjoittaa:

”Olkoon tämä mitali velvoittavana ja kannustavana muistona teille itsellenne ja uusille sukupolville, jotka tulevat kantamaan vastuun itsenäisen valtakuntamme tulevaisuudesta.”

Kekkonen haluaa tuolla toivotuksellaan korostaa vastuuta, joka sodan kokeneen sukupolven jälkeen syntyneillä tulisi olla itsenäisen Suomen rakentamisessa. Jokaisella on varmasti omista lähtökohdistaan käsin erilainen näkemys tuosta vastuusta enkä ala sitä nyt liikaa tulkita. Käsittääkseni ajatukseen itsenäisestä Suomesta kuuluu kuitenkin itsemääräämisoikeus, riippumattomuus. Nykykehitys ei sitä kuitenkaan tue.  EU-aate on levittänyt lonkeronsa joka paikkaan. Avointa globalisaatiota ajavat suomalaiset unohtavat nuo periaatteet ja ovat ohjaamassa maatamme ja kansaamme täysin riippuvaiseksi ulkomaailman intresseistä. Tietysti voi kysyä, missä määrin tuo Kekkosenkin toiminnallaan luoma vakaus on enää tulevaisuudessa mahdollista. Kyllä kuitenkin ainakin haluan uskoa, että historian kokemukset ja niistä versova vastuu olisivat edelleen kantava perusta tulevaisuudellemme.  Mutta kun todellisuutemme on kääntynyt aivan vieraaseen suuntaan. Monet vallassa jo olevat ja sinne hamuavat piirit haluavat lopullisesti haudata kansallisvaltioaatteen. Eikä suomalaisten keskuudessa ole enää samaa yhtenäisyyttä kuin ennen. Siipirikkoja olemme, toinen toistemme kimpussa. Tämä on kehityksen tulosta. Eikä siihen tilaan ole ajelehdittu kohtalon virrassa. Takanamme puhaltavat suuret voimat.  

…

Isäni syntyi vuonna 1923 pienessä kyläpahasessa rutiköyhään perheeseen, jossa oli ennestään jo kaksi poikaa. Hänen ollessa puolivuotias perheen isä lähti Amerikkaan paremman elintason perään. Tarkoitus oli varmaan jalo. Hän kai ajatteli perheensä parasta, vakaata toimeentuloa. Kerjäämiseen ei kukaan itsetuntoinen mies halua elämässään tyytyä.  Hän ei kuitenkaan palannut koskaan takaisin eikä tullut noutamaan perhettään Uuteen maailmaan, vaikka lähtiessään niin lupasi. Äiti jäi yksin kolmen poikansa kanssa. Tuon ajan yksinhuoltajaperhe joutui käymään raakaa selviämiskamppailua. Pojat joutuivat jo pienenä kerjuulle, kansakoulua he onnistuivat käymään muutaman luokan. Onneksi kyläyhteisö kykeni köyhiään tukemaan. Yhtenä suurena tekijänä yhteishengen luomisessa oli urheilu. Isäni oli innokas urheilija, keskipitkien matkojen juoksija. Hän joskus kertoi hauskoja sattumuksia lapsuutensa ja nuoruutensa juoksukilpailuista. Minulle on jäänyt mieleen lähinnä urheilun yhteisöllinen puoli. Kilpailut keräsivät aina kylän väkeä urheilukentän laitamille. Aivan kuin olisi ollut suurempikin tapahtuma.   

En itse ole ukkini kohtalosta kuullut muuta kuin epämääräisiä huhuja. Joku sukulaiseni on yrittänyt hänen vaiheitaan selvittää. Ne tiedot ovat jääneet epäselviksi. 70-luvulla perheemme koki kuitenkin yllätyksen. Isäni sai nimittäin Amerikasta perinnön.  Ukkini ei koskaan mennyt uusiin naimisiin. Eikä hän päässyt rikastumaankaan. En nyt muista isäni saamaa perintösummaa, mutta noin sadan markan nurkilla liikuttiin.  

Sitten siirryn sota-aikaan. Talvisotaan isäni oli vielä liian nuori. Kutsunnoissa hän oli joulukuussa 1941 ja astui vakinaiseen palvelukseen seuraavan vuoden tammikuussa.  Sotilasvalan vuoro oli maaliskuussa. Aluksi hän oli Lapissa rakentamassa Kemijärven – Sallan rataa. Myöhemmin tulivat vaativammat tehtävät.

Isäni ei voinut sotilasarvoilla rehvastella. Hän oli aluksi pelkkä kiväärimies, myöhemmin konepistoolimies. Korpraaliksi hänet ylennettiin vasta vuonna 1968.

Varsinaisen sotilastehtävänsä isäni toimi Jalkaväkirykmentti 5:ssä (JR5). Wikipediasta luin, että se oli ns. aaverykmentti.  Hän kävi Maaselässä asemasotaa ja osallistui sen lisäksi taisteluihin Perkjärvellä, Leipäsuolla, Vääräkoskella, Pilppulassa ja Näätälänjärvellä.

Rintamalla

Heinäkuussa 1944 hän haavoittui omien sanojensa mukaan Maaselän kannaksella, sotilaspassin mukaan Kaipolassa, joka sijaitsee Ihantalan lähistöllä. Sodan aikaisia vaiheita seuratessa viimeksi mainittu tuntuu todennäköiseltä.  Vasemman jalan sääreen jäi sirpaleita, samoin kantaluuhun. Niistä hän kärsi koko myöhemmän elämänsä. Vanhemmalla iällä kivut lisääntyivät. Niistä oli myös hermostollista haittaa. Hän oli joskus kovin ärtynyt, kärsi voimakkaasta päänsärystä ja sai ajoittain suoranaisia raivokohtauksia. Se kuului mukana perintöön, joka puolisolle ja meille lapsille isän sotakokemuksista jäi.

Isäni toipui haavoittumisestaan Uudenkaupungin sairaalassa. Pian sota loppui. Isäni kotiutettiin marraskuussa 1944. Kokonaisuudessaan kaksi vuotta ja 10 kuukautta kestäneestä palvelusajastaan hän sai sotilaspassin mukaan arvosanan Hyvä.

Uudenkaupungin sairaalassa

Sodan aikana isäni koki vahvan uskonnollisen herätyksen. Se liitti häntä yhä kiinteämmin äitiinsä, joka oli hyvin harras uskovainen. Siitä on todisteena isän jäämistöstä löytynyt kirje vuodelta 1943. Sen hän on lähettänyt rintamalta 50 vuotta täyttäneelle äidilleen. Kirje kertoo paitsi syvästä uskonnollisesta kriisistä myös sota-ajan karuudesta. Kuolema oli läsnä, hengissä selviytymistä ei osannut edes unelmoida.

Uskonnollisuus jätti häneen jälkensä koko elinajaksi.  Pian kotiin paluunsa jälkeen hän oli kotikylässään pitämässä pyhäkoulua. Siitä on olemassa kesällä 1945 otettu valokuva. Isäni on puku päällä ja ympärillä paljon lapsia parhaimpiinsa pukeutuneina.

Sodan päätyttyä isäni kunniatehtävä oli huolehtia äidistään, jonka hän oli kokenut itselleen elämänsä tärkeimmäksi tueksi. Sitä samaa tehtävää hän toteutti koko mummon eliniän. Nähtävästi siihen syynä olivat nuo sotakokemukset. Hän oli kokenut, että ilman äitiä hän ei olisi sodasta selviytynyt, hänelle hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan ja uskollisuuttaan.  Lisättävä on sekin, että isäni oli varmaan kokenut sydänjuurissaan äitinsä yksinäisyyden tuskan aviomiehen lähdettyä Amerikkaan ja hylättyä perheensä. Se oli miehen velka,, jonka maksajaksi hänet oli kohtalo luonut.   

Meidän muiden perheenjäsenten mielestä isäni käytös oli pakkomielteenkaltaista palvontaa. Eräässä vaiheessa mummo asui jopa meidän kanssamme samassa asunnossa. Ahdasta oli ja paljon se toi ristiriitoja. Onneksi tuota vaihetta ei kestänyt kovin kauan. Äitini oli hänen kanssaan jatkuvasti tukkanuottasilla. Toteutui se anopin ja miniän vakiintunut stereotypia. Mummo lohduttautui yksinäisyyden puuskassaan veisaamalla kovaan ääneen virsiä. Hänen suosikkilaulunsa oli ”Oi kaanaanmaa”.  Sen sanat ovat jääneet minulla syvälle takaraivoon. Mummo lauloi sitä niin sydämensä pohjasta, että häntä kuunnellessa tajusi, että elämän katkeruudelle oli olemassa vain yksi ratkaisu: ”Kun kotini taivaassa ma Jeesuksen kautta saan, hyvästi sanon maailmalle, käyn Luojalle laulamaan….”  Laulun loppu on elävimmin mielessä. Tunnen vieläkin mummoni äänessä toivorikkaan värinän hänen laulaessa ”sinne Jumalan lapset pääsevät ikuisesti elämään”.  Sen lisänä sitten soi täydestä sydämestä laulun huipentava Kiittäkää herraa –kertosäe.

…

Isäni ei ollut sotaintoilija. Kansa taisteli – miehet kertovat ei kuulunut hänen lukemistoonsa. Sotaromaaneihin hän ei halunnut koskeakaan.  Hän päätti vaieta. Sodan traumat olivat jättäneet häneen jälkensä. Niitä hän ei paljoa muistellut. Ja kun muisteli, niin päähuomion saivat uskonasiat. Myöhemmin kyllä olin aistivinani, että hän olisi halunnut niistä jotain kertoa. Kun olin vielä lapsi, hänen vaikenemisensa syynä oli varmaan pyrkimys suojella minua kokemiltaan järkytyksiltä. Kun aikuistuin, en valitettavasti itse ollut kiinnostunut isäni menneisyydestä.  Kun hän teki avauksia, suhtauduin niihin kai liian kylmäkiskoisesti. Kiinnostukseni alkoi herätä liian myöhään.

Olin aikuistunut 60-lukulaisen anti-isänmaallisuuden vanavedessä. Ylioppilaaksi valmistuin 70-luvun alkupuolella.  Halusin itsenäistyä ja isäni maailmankuva tuntui minusta ahdistavalta.  Menin siis aikakauteni vasemmistolaissävytteisen hengen mukana, vaikka toki epävarmuudestani kertoo se, että lukion kouluneuvostovaaleissa olin näkyvästi tukemassa kokoomuksen ehdokasta.  Mutta opiskeluaikani koittaessa näkemykseni oli vakiintunut. En toki pyrkinytkään lähentymään taistolaiskommunisteja ja sinipaitoja, jotka tulivat minulle tutuiksi ensimmäisinä opiskeluvuosinani. Tällainen kaveri sattui minulle ensimmäiseksi kämppäkaverikseni opiskelija-asunnon kahdenkymmenen neliön yksiöön.  Keskustelumme meni usein huutamiseksi. Mutta oli siinä jotain hyvääkin. Olin itse epävarma maailmankatsomustani uudelta pohjalta rakentava nuorukainen ja sain samalla pikakurssin realismista voidessani seurata läheltä noiden uuden tulevaisuuden rakentajien näennäisen itsevarmuuden takaa paljastuvaa haurasta maailmaa. Esimerkiksi eräs innostunut tyttö silmät totisina yritti vakuutella, että vessapaperin varastaminen yliopiston vessasta on vielä täysin oikeutettua, kun emme vielä elä sosialistisessa yhteiskunnassa.

Halusin hylätä isäni edustaman maailman ja meni vuosikausia ennen kuin kypsyin häntä ymmärtämään.  Mutta valitettavasti se tapahtui hieman liian myöhään. Isäni sairaus oli jo edennyt siihen pisteeseen, ettei hän enää pystynyt muisteleman järkevästi ja pian meni puhekykykin.

Jotain hän kuitenkin minulle kertoi. Kun 80-luvulla jouduin töitteni vuoksi viettämään pitempiä aikoja Neuvosto-Karjalassa Petroskoissa, kävi ilmi, että se – Äänislinna - oli isälleni sota-ajalta tuttu kaupunki. Tuon sanoessaan oikeastaan ensi kerran säpsähdin miettimään, mitä muistoja hän sisässään on kantanut. Ei hän paljoa muistanut, kuitenkin muutama hatara kuvaus häneltä irtosi.  Muistan ensiksikin sen, kuinka hän kauhisteli joukkueeseen liittyneitä sotahulluja upseereita ja myös muita hurmioituneita sotilaita, jotka rehvastellen ja uhoten halusivat valloittaa suurin piirtein koko maailman. Eteenpäin he halusivat ihmisverestä välittämättä.  

Isäni mieluiten vaikeni, suoritti vain velvollisuutensa henkensä edestä, kantaen kaiken rauhankaipuunsa sisimmässään. Ainoa purkautumistie oli oma äiti, jolla lähetetystä syntymäpäiväkirjeestä yllä jo kerroin. Äiti pystyi yksinäisyydessään vain turvautumaan Jumalaan hänen poikiensa taistellessaan siellä jossakin Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Toinen isäni muistelus on kaikkea muuta kuin kaunoinen ja sisältää jo itkua.  Itse asiassa se tapahtui Karhumäessä, Äänislinnan lähellä. Hän putosi likakaivoon ainakin vyötäröä myöten. Ja vaivoin hän onnistui sieltä nousemaan ylös. Ei ollut muita vaatekertoja. Oli selvittävä niillä, mitä yllä oli. Koko yön hän yritti itkien pestä saunassa vaatteitaan.

Olen kuullut häneltä hauskojakin tarinoita. Seuraava juttu ei liity Äänislinnaan.  Joku sotamieskaveri pystyi rupsuttelemalla esittämään ”Honkain keskellä mökkini seisoo”. Sitten kohdassa ”Hoi laari-laari-laa…” taisi tulla housuun. Hauskanpito kuului myös elämään. Joskus se meni turhankin ronskiksi. Siitä isäni vihjaa myös kirjeessä äidilleen siunaillen joukkuekavereittensa jumalattomia puheita.  Mutta niin kuin yllä kertomani juttu, samoin muutamat albumistamme löytyvät sota-ajan valokuvamuistot osoittavat, että kyllä kaikesta sisäisistä ristiriidoistaan huolimatta, rintamalla pidettiin myös hauskaa. Huumori auttoi selviämään päivän ja yön yli. En kuitenkaan ole varma, onko tuo ”musikaalinen episodi” isäni omaa muistelua. Ehkä hän on vain kuullut sen jostakin ja ominut itselleen, jotta on sitten jotain ronskia kerrottavaa. Väliäkö sillä. Ja kun noita vanhoja valokuvia katsoo, niin kyllä niissä isäni oli kuitenkin muihin verrattuna joukon iloisimpia velikultia. Tosin oli aikoja, kun hymy hyytyi, ainakin silloin, keripukin mukana lähtivät kaikki alahampaat ja kasvot ajettuivat muodottomiksi.

 

Juhlahetki

Monet isän muistelot jäivät minulta kuulematta. Nyt tuntui, että olisi hän halunnut avautua itsestään enemmän, mutta ei kai voinut siihen innostua, kun oma suhtautumiseni oli lähinnä vain vaivautunutta nyökkäilyä.

On kuitenkin olemassa muutama kirjoitus, joissa isäni jo vanhemmalla iällään avautui kokemuksistaan. Ne ovat kuitenkin hyvin hengellisväritteisiä. Olisin halunnut kuulla ne hänen omin sanoin ilman noihin kirjoituksiin välillä puoliväkisin ympättyä hengellistä paatosta. Referoin nyt erästä tuon paatoksen täyttämää tekstiä. Oli sodan loppuvaihe. Hänen joukkueensa oli siirtymässä Maaselän kannakselta Ihantolan suuntaan.  Miehiä alkoi kovasti kaatua ja haavoittua ja sen myötä isäni joutui yllättäen myös johtamaan ryhmäänsä. Kerran joukkue oli nälissään, ruokaa ei ollut saatu moneen päivään.  Kun ruokaa sitten saatiin, koko joukkue keskittyi syömään ja levähtämään. Sitä varten oli pystytetty teltta. Sitten isäni kertoo – kuten hän itse omin sanoin kertoo - ”saaneensa Hengen ilmoituksen”. Hän kehotti kaikkia teltassa olijoita (heitä oli noin 30) ottamaan ruokansa mukaan, poistumaan teltasta ja suojautumaan. Kolme kieltäytyi kuitenkin tottelemasta nuorta määräilijää ja jäi telttaan syömään ja lepäämään. Siinä samassa alkoi tykistökeskitys, teltta sai osuman ja kaikki sisällä olleet kuolivat välittömästi. Kaikki teltasta poistuneet ja suojaa etsineet selviytyivät hengissä.  Kun isältäni sitten kysyttiin, miten hän oli voinut arvata vaaran olevan tulossa, hän kertoi saaneensa ilmoituksen Jumalalta.

Ennen lopullista sairastumistaan isäni omisti elämänsä veteraanityölle. Hän oli hautaamassa monta eri veteraania, mukana kunnia vartiossa, mukana tukemassa.  Sitten muisti petti, isäni joutui sairaalaan, aluksi isommalle vuodeosastolle, lopuksi parempaan paikkaan, jossa sai rauhansa pikkuhuoneen joko yksin tai toisen parina. Tuo sairaalavaihe kesti kuitenkin yli 15 vuotta. Se oli omaisille välillä kurjaa seurattavaa. Joskus elämä pitää ihmisestä kiinni kynsin hampain. Isäni ei pystynyt ilmaisemaan itseään. Puhe jäi katkonaiseksi, kunnes ennen pitkään tyrehtyi kokonaan. Liikkua hän yritti sitkeästi. Sekin tyrehtyi erään pitemmän sairaalavaiheen jälkeen. Hänet vietiin hoitokodista isompaan sairaalaan, kun vartaloon levisi paha ihottuma nähtävästi hoitovirheen ja lääkärin huolimattomuuden vuoksi.  Tuon sairaalareissun jälkeen isäni ei enää kyennyt nousemaan sängystään. Hänet vain nostettiin istumaan rullatuoliin. Ennen pitkään sekin jäi.

Tuosta sairaalakauden alkuvaiheesta on jäänyt mieleen se, kuinka isäni kuin vanhasta muististaan yritti hoitaa vielä eläessään omaksumaansa tehtävää. Hän kierteli osastonsa muissa huoneissa puhuen ihmisille lohdun sanoja. Meitä lähiomaisia se hieman huvitti, lähes säälitti. Hän kuitenkin saattoi levittää ympärilleen jotain hyvääkin. Eräässä vaiheessa hoitohenkilökunta puuttui asiaan, kun se tuntui häiritsevän hoitokodin rutiininomaista elämää.  Sillä lailla ihmisen oma tahto ja energia tukahdutettiin laitoksen toimesta.

Kerron vielä parista asiasta, jotka loivat suhteeseemme opiskeluvuosieni jälkeen ja 80-luvulla jännitteitä. Ensimmäinen konflikti syntyi, kun isälleni selvisi oma suhteeni asepalvelukseen. Olin jo ennen opintojeni alkua päättänyt hakea siviilipalvelukseen, toki vasta opintojeni jälkeen. Pelkäsin kertoa päätöksestäni. Hänen mielestään sotapalvelus ja sotilasvala olivat itsestäänselvyys, ne kuuluivat suomalaisen miehen velvollisuuksiin. Kyse oli kunniasta. Hän piti sitä alkuun jopa henkilökohtaisena häpeänä, kun oma poika kieltäytyi tuollaisesta velvollisuudesta. Ja olihan se valtava järkytys, kun hän siitä kuuli. Suhteemme tulehtuivat mutta onneksi vain lyhyeksi aikaa. Hän leppyi viimeistään siinä vaiheessa, kun hänelle selvisi oman palvelukseni luonne, että se oli yleishyödyllistä työtä eikä mitään lorvailua. Hän alkoi arvostaa tahtoani ja vastuullisuuttani. Suoritinhan kuitenkin kansalaisvelvollisuuteni kunniakkaasti.

Toinen asiani liittyi työelämääni, kun lähdin Petroskoihin. Olin toki käynyt jo aiemmin Neuvostoliitossa ja oleillutkin opintojeni takia pitempiä aikoja, joten se ei ollut hänelle yllätys. Nyt oli kuitenkin kyse työstä kommunistisessa valtiossa, jota vastaan hän oli joskus taistellut. Vakaumuksensa mukaisesti kommunismi oli hänelle jumalattomuuden ruumiillistuma, uhka isänmaallemme ja sen kristilliselle perinteelle. Pelko hänellä kävi varmasti sydämessä, mutta itse asiassa mitään säröä siitä ei väleihimme tullutkaan. Koin, että hän oli jopa ylpeä pojastaan. Tämä lähti nyt samoille seuduille, joissa hän itse oli aikoinaan liikkunut aivan muunlaisessa tarkoituksessa. Nyt hänen jälkeläisensä saattoi toimia siellä ystävänä sopua ja rauhaa luoden. Maailma oli kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Parempi rakentaa ystävyyden pohjalta, viha ei kanna mihinkään.  

...

Liitän loppuun yhden linkin. Se liittyy isääni sen verran, että se käsittelee asemasotaa Maaselän kannaksella, jossa siis isänikin taisteli.

Ristiriitahan siinä on, että isäni puolusti isänmaataan mutta eli käytännössä ilman oman isän tukea.  Oma isänmaa hänellä kuitenkin oli ja taistelu sen itsenäisyyden puolesta loi paljolti hänen myöhemmän kohtalonsa. Meille lähisukulaisille tuli välillä kyllä selvästi näkyviin se, miten sota oli häntä repinyt. Sekin oli ihme, että hän oli siitä selvinnyt hengissä.  Sota seurasi häntä sekä voimana että taakkana. Itsenäisyyttämme tulisi arvostaa. Toivottavasti sen säilymiseen löytyy suomalaisilta riittävästi yhtenäisyyttä.