Leviatan (tai myös
Leviathan) mainitaan Vanhassa
Testamentissa mm. Jobin kirjan 3. luvun 8. jakeessa: ”Sen päivän lävistäköön
kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin”. Tässä Leviatanilla tarkoitetaan
meren hirviötä, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään syö auringon (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.3.html#k8).
Se merkitsee maailman loppua.
Jesajan kirjassa (luku 27, jae 1) todetaan seuraavaa: ”Sinä
päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan
Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee
hengiltä syvyyden hirviön”.
Raamatussa on Leviataniin vain irrallisia viittauksia, mutta
juutalaisessa perinteessä siitä on olemassa legendoja:
”Joidenkin
tekstien mukaan Leviatan joutuu taisteluun Behemot-nimisen maapedon kanssa.
Silloin maailmassa käydään lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä.
Taistelu aiheuttaa suurta tuhoa kaikkialla, ja molemmat pedot kuolevat
taistelussa. Tuomiopäivästä selviytyvät ihmiset valmistavat petojen lihasta
suuren juhla-aterian.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Leviatan
Leviathan
tunnetaan myös englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin samannimisestä
teoksesta vuodelta 1651. Se on saanut nimensä tuosta Vanhassa Testamentissa
esiintyvästä hirviöstä. Hobbesin teos kertoo valtiosta, jota tuohon hirviöön
verrataan. ihmiset tekevät keskenään yhteiskuntasopimuksen, jossa valta
luovutetaan rajoittamattomasti korkeimmalle valtiomahdille. Vallankäyttäjä
rinnastetaan allegorisesti tuohon Vanhan Testamentin hirviöön.
…
On olemassa myös kolmas Leviatan,
joka viime päivinä ainakin Venäjällä kuohuttanut kovasti mieliä. Tätä haluan
jutussani nyt käsitellä. Kyseessä on myös Andrei Zvjagintsevin (Андрей Звягинцев) ohjaama tuore elokuva (http://www.imdb.com/title/tt2802154/),
joka vastikään on voittanut Los Angelesissa Golden
Globe –palkinnon (http://finnish.ruvr.ru/news/2015_01_12/Venalainen-elokuva-Leviathan-voitti-Kultainen-maapallo-palkinnon-7074/
) ja on lisäksi tämän vuoden Oscar-ehdokkaana
ulkomaisten elokuvien sarjassa. Elokuvan on kerrottu perustuvan Jobin kirjaan
ja olevan allegorinen kuvaus nyky-Venäjästä. Alkuun eri kirjoituksiin
tutustuessani yhteys Thomas Hobbesin teokseen tuntui saavan voiton, mutta ennen
pitkää aletaan yhä enemmän viitata nimenomaan Jobin kirjaan. Suomeksi
elokuvasta voi lukea myös täältä: http://www.elokuva.org/leviathan/
. Tätä elokuvaa en ole nähnyt, mutta olen nähnyt yhden Andrei Zvjagitsevin
elokuvan (Elena 2011), josta pidin kovasti.
 |
| Andrei Zvjagintsev |
Miksi elokuva sitten kuumentaa mieliä? Ja miten elokuvaan on
Venäjällä reagoitu? Alkuun on todettava, että vallan kahvassa olevat eivät
elokuvasta pidä. Sen nähdään suoraan hyökkäävän Putinin hallintojärjestelmää
vastaan. Ennen kuin teen yksityiskohtaisemman katsauksen muutamaan elokuvaa
käsittelevään juttuun, selostan hieman reaktioita.
Asia tuntui alkuun aika yksipuoliselta. Putinin kannattajat
ja ortodoksinen kirkko tuomitsevat elokuvan pitäen sitä poliittisena
provokaationa. Heidän mielestään elokuvan palkitseminen on lähinnä USA:n
hallinnon juoni, jossa taustalla on pyrkimys nykyisen hallinnon kaataminen.
Elokuvaa on näiltä osin verrattu Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoon, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna
1958. Käsikirjoitus torjuttiin ensin Neuvostoliitossa, mutta se julkaistiin
vuonna 1957 Italiassa italiaksi (vuonna 1958 suomeksi). Palkintoa on pidetty
poliittisena päätöksenä, koska taiteellisia ansioita sillä ei monien mielestä
siihen ollut.
 |
| Valeri Grishko |
Kriittistä näkökulmaa vahvistaa elokuvan virallisessa
mediassa saama suhteellisen vähäinen huomio. On myös kirjoituksia, joiden
mukaan elokuvassa mukana olleet henkilöt ovat joutuneet vaikeuksiin.
Esimerkiksi Saratovin teatterin pääohjaajaa Valeri Griškoa on vaadittu
erotettavaksi, koska hän on mukana elokuvassa piispan roolissa: http://www.gazeta.ru/culture/2015/01/19/a_6380901.shtml.
Todellisuudessa vaatimus kuitenkin tuskin toteutuu. Juttu saattaa olla
toimituksen tahallinen kärjistys, millaista tapahtuu myös suomalaisessa
mediassa.
Vastaavasti liberaalien henkilöiden, Putinin hallinnon
arvostelijoiden katsotaan arvostavan elokuvaa.
Nyt toisaalta on alkanut kuulua myös monipuolisempaa
näkemystä. On esimerkiksi ortodoksikristityitä, joiden mielestä kyseessä on
ortodoksisia perinteitä syvästi arvostava ja kunnioittava elokuva. Esimerkiksi
Putinin kriitikko Maksim Shevchenko arvostaa elokuvaa. Hänen kaltaisten
odottaisi nousevan elokuvaa vastaan.
Kuten jo totesin, en ole elokuvaa nähnyt enkä vielä
toistaiseksi lukenut kaikkia arvioita ja näkökulmia elokuvasta. Sen pohjalta
mitä elokuvasta tiedän, niin hieman kummastelen närkästymisiä. Kyseessähän on yhtäältä
melko tyypillinen venäläinen toimintaelokuva, jossa asetetaan valtaapitävät
seinää vasten. On siis runsaasti elokuvia, joissa joku yksittäinen henkilö
kokee asemansa sorretuksi osin rikollisten tukemana toimivia vallankäyttäjiä
vastaan. Tietysti kirkon vetäminen tähän mukaan on uusi ilmiö.
….
Olen valinnut kolme elokuvaan myönteisesti suhtautuvaa näkökulmaa:
yhden radiokeskustelun ja kaksi tekstiä. Yhden niistä on kirjoittanut
ortodoksimunkki. Hänen näkökulmansa on varmasti täysin valtavirtaa vastaan.
Tavallisten kansalaisten mielipiteet tulevat selvimmin esille kirjoituksiin ja
ohjelmiin liittyvissä kommenteissa, joissa on mielipiteitä äärilaidasta
toiseen. Leimakirveet lentelevät. Kuohuksissa tunnutaan olevan joka puolella
kenttää.
,,,,
Keskustelu Radio Svobodassa
Radio Svobodan ohjelmassa (http://www.svoboda.org/content/transcript/26795482.html)
keskustelua käyvät toimittajat Andrei Kolesnikov (Novaja gazeta) ja Jekaterina
Barabaš (Interfax). Juontaja Jelena Rykovtseva toteaa alkuun hämmästyneensä kun
television pääuutiskanavat yrittivät aktiivisesti jättää elokuvan saaman Golden Globe –palkinnon huomiotta. Siitä mainittiin poikkeuksellisesti vasta
uutisfilmin lopussa huomaamattomasti, kun yleensä tämänkaltaisista venäläisen
kulttuurin menestyksestä kerrotaan heti alkuun. Juontaja ihmettelee, mikseivät
valtion kulttuurialan toimijat iloitse menestyksestä.
Barabaš myöntää huomanneensa saman ja pitää tällaista
asennetta valitettavana. Hänen mielestään se heijastaa maassa vallitsevaa
kriisistä johtuvaa vääränlaista patriotismia. Jos elokuva paljastaa
väärinkäytöksiä, niin jokaisen isänmaataan rakastavan pitäisi suhtautua niihin
avoimesti.
Valtion virallisten edustajien mielestä valtiota on petetty,
koska elokuvan tavoitteena on Venäjän mustamaalaaminen. Juontaja lainaa
Izvestija-lehdessä ollutta kulttuuriministeri Vladimir Medinskin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Medinski)
haastattelua. Tämä toteaa olevan väärin, että veronmaksajien varoilla on tuettu
tällaista valtiota mustamaalaavaa ja kansalaisissa masennusta herättävää
elokuvaa.
Studiossa kommentaattorina oleva Andrei Kolesnikov toteaa,
että elokuvaa arvostelevat elävät jonkinlaisessa ”patrioottisessa hysteriassa”.
Hän itse on myös veronmaksaja ja odottaa elokuvatuotannolta muutakin kuin
vallanpitäjiä ideologisesti tukevia elokuvia. Barabaš lisää, että kärkevästi
yhteiskunnallisia elokuvia on ilmestynyt aiemminkin eivätkä ne ole saaneet
tämänkaltaista vastaanottoa.
Barabaš löytää kyllä kriitikkona elokuvasta puutteita
koskien esimerkiksi näyttelijäntyötä. Kaikesta kritiikistään huolimatta siinä
on kuitenkin niin paljon vahvuuksia, että se on hänen mielestään viime vuoden
paras venäläinen elokuva ja Golden Globe
–palkinto on osunut täysin oikeaan kohteeseen. Hän ei ymmärrä ajatusta, että
elokuvapalkinnon raati miettisi kuumeisesti, miten Venäjän asemaa suhteessa
Ukrainaan saataisiin vielä tukalammaksi. Siinä istuu kuitenkin arvostettuja
kulttuuritoimijoita. Barabaš ironisoi, että Venäjä on kuin pahan mielen saanut
pikkulapsi, joka vonkuu muille, kun kukaan ei siitä tykkää.
Juontaja korostaa, että Nobel-ehdokkuutta ovat puoltaneet
monet merkittävät venäläiset kulttuuripersoonat, etunenässä Nikita Mihalkov.
Barabaš toteaa tähän, että kriitikoidenkin asenteet ovat ehkä nyt toiset kuin
muutama kuukausi sitten. Jos esimerkiksi äänestys Nobel-ehdokkuudesta
käytäisiin nyt, ei Zvjagintsevin Leviatanilla
olisi hänen mielestään kansallisessa äänestyksessä mitään mahdollisuuksia.
Sinne lähetettäisiin jotakin ”harmittomampaa”. Toisaalta vanhan kokemuksen
perusteella niillä ei olisi varsinaisessa äänestyksessä mahdollisuuksia. Sen
sijaan Leviatanilla on todella hyvät
menestymissaumat.
Sitten keskusteluun nousee esitetyt väitteet, että elokuva
loukkaa uskovaisten tunteita ja pitäisi siksi kieltää. Elokuvassahan valtarakenteiden tukena pelissä
mukana on myös ortodoksinen kirkko. Lisäksi elokuvassa käytetty kieli
kirosanoineen on järkyttänyt monia kristittyjä. Barabašin mielestä ei voida
osoittaa, että elokuvaan sisältyisi ortodokseihin kohdistuvaa panettelua tai
mustamaalausta. Se on monikerroksinen taideteos, jossa on mukana paljon myös
rakkautta.
Eräs radiokuuntelija toteaa, että todellisuus Venäjän
syrjäseuduilla jossain Siperian laitamilla on vähintään yhtä rankkaa kuin
elokuvassa.
Kolesnikov käsittelee valtarakenteiden ja kansan suhdetta
laajemmin, aina Neuvostoliitosta alkaen. Leviatan
osuu hänen mielestään ajan hermoon. Se kertoo, kuinka vallan vaikutusvalta on
laajentumassa kaikkialle – miliisin, syyttäjänviraston ja oikeuslaitoksen sekä
kirkon myötävaikutuksella. Keskustelun lopussa Kolesnikov esittää
Neuvostoliittoon liittyvän rinnastuksen: nykyinen kulttuuriministeri Medinski
ei ehkä antaisi Andei Tarkovskille valtionapua, Neuvostoliitossa annettiin.
Maksim Shevchenko
Myös toimittaja ja poliittinen kommentaattori Maksim
Shevchenko on katsonut elokuvan. Hän on kirjoittanut facebookiin
ensikommenttejaan. Siteeraan tässä niitä. Se on osittain suora käännös, olen
käyttänyt monin paikoin omia sananvalintoja. Kaikkea sisältöä en toki kerro, ja
eräässä kohdin vain viittaan hänen assosiaatioihinsa. Käsittääkseni Shevchenko
on patriootti, mutta elokuva-arviossaan hän ei kuitenkaan yhdy laajaan
rintamaan.
”Kyseessä on vaikuttavan kaunis venäläisen
realistis-kriittisen elokuvaperinteen mukainen tuote. En ymmärrä, miksi sitä
arvostellaan. Siinä ei ole mitään vääristelyä tai valheellisia painotuksia.
Olen joutunut elämässäni kohtaamaan näitä rikollispiirejä, korruptoituneita
tuomareita ja poliiseja sekä syyttöminä Putinin kuvan alla istuvien paikallisten
pikkutsaarien mielivallan johdosta vankilaan tuomittuja. Eikä tässä mitään
kirkkoon kohdistuvaa panettelua ole. On virkamiesmäinen ylellisyydessä elävä
”kirkon ruhtinas” ja on tavallinen pappi, joka saarnaa parakista rakennetussa
temppelissä. Kuvaus valtiosta mielivallan ja väkivallan lähteenä on kerrottu
pikkutarkasti yksityiskohtia myöten. Mitä väärää siinä on, jos kuvaa
paikallisen syrjäseudun ihmisen elämää, köyhtymistä ja henkiinjäämistaistelua
johtajien, rikollisten ja korkeiden virkamiehien elämän rinnalla? Tietysti
Venäjällä on alueita, joissa elämä sujuu paremmin ja toisaalta alueita, joissa
toivottomuus valtaa alaa.”
”Mutta miten tämä eroaa esimerkiksi tšehovilaisesta
venäläisen elämän toivottomuuden kuvauksesta. Vain siksikö, että suuren vallankumousten
ja toiveiden, uhrien ja kärsimysten vuosisadan jälkeen Venäjän kansalle ei ole
jäänyt enää voimia. Leviatan-hirviö on ahminut sen inhimilliset resurssit, ja
nyt se röyhtäilee tyytyväisenä laajoilla Euraasian tasangoilla. Venäjän kansa on sille uhrattu. Kun väestö on
pois, ongelmaakaan ei enää ole.”
”Elokuvassa vodka ja melankolia voittavat. Voimia ei enää
jää taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ei ole toivoa. Valheen
herruus tuntuu absoluuttiselta.”
Shevchenkolla on myös oma erityinen assosiaationsa – DNR
(Donetskin kansantasavalta), jossa hänen mukaansa on käynyt toisin kuin
elokuvassa.
”Kuvitellaan tilanne, jossa Leviatanin henkilöhahmot olisivat
tarttuneet aseisiin (eivätkä olisi suunnanneet sitä tyhjiin votkapulloihin),
lähettäneet pois päälliköt ja asettaneet veljeyden, vapauden ja hurjuuden
kuoleman uhallakin korkeammalle kuin ”valtiollisen intressin” (johon lasketaan
kuuluvaksi businessmaailma, virkamiehet, valtiokoneisto ja rikollismaailma).”
”Leviatan on
elokuva siitä, että vain vastarinta tekee ihmisestä ihmisen. Vastaavissa
amerikkalaisissa elokuvissa (joissa iso pääoma kaappaa yksityisen
amerikkalaisen maita, korruptoitunut oikeuslaitos toimii yhdessä mafian kanssa,
paikallinen valtakoneisto ruokkii sheriffiä, pastori on rahan perässä valmis
vaikka mihin jne.) päähenkilö ottaa käteensä konepistoolin ja palauttaa
oikeudenmukaisuuden. Siksi Amerikka hallitsee maailmaa. Zvjagintsevin versiossa
vahvat voittavat, heikot tuhoutuvat – toivoa ei ole. Olisiko ehkä siinä
totuuden siemen nyky-Venäjästä?”
Ortodoksisen uskon edustaja
Munkki Diodor on 18.tammikuuta 2015 kirjoittanut elokuvasta
oman katsauksensa (http://www.pravmir.ru/leviafan-chestnyiy-film-o-boge-i-vere/).
Hän antaa elokuvalle täysin uskonnollisen ja henkisen tulkinnan, se pureutuu
ihmisen universaaliin olemukseen, sielunkamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän
sai sytykkeen kirjoittaa elokuvasta sen jälkeen, kun rovasti (протоиерей)
Georgi Krylov oli tuominnut elokuvan lyöden myös sen ohjaajan täysin maanrakoon
(bogoslov.ru –suvulla). Luulisin, että kaikki eivät tunnu nielevän munkki
Diodorin kristillistä tulkintaa.
Tuon esille joitakin Diodorin artikkelin kohtia. Shevchenkon
kirjoituksen lailla olen suomentanut jutusta vapaahkosti pari pitempää pätkää,
ja mukana on myös omaa referointiani.
Diodor ylistää elokuvaa. Hänen mielestään elokuva on
taitavasti kehitelty. Sen tapahtumat etenevät kiihtyvässä tempossa. Loppuosassa
elokuva jännitys kohoaa thrillerimäiseksi. Hän arvostaa elokuvan symboliikkaa
erilailla kuin ne, jotka näkevät elokuvan nyky-Venäjän allegoriana. Hänen
tarkastelunsa taustalla on tietysti uskon kysymykset ja yhteys Jobin
kirjaan. Elokuvan päähenkilöllä on hänen
mielestään Jobin kohtalo, vaikkei elokuva hänen mukaansa suoranaisesti Raamatun
kertomukseen perustukaan.
 |
| Aleksei Serebrjakov |
Vahvat henkilöhahmot – erityisesti Aleksei Serebrjakovin
esittämä päähenkilö Nikolai - pannaan
vajoamaan Jobin tavoin elämässään äärimmäisiin kärsimyksiin. Tässä ahdingossaan
hän kykenee näkemään itsensä kaikessa raadollisuudessaan,
puolustuskyvyttömyydessään, ja myös toivossaan. Samaan yhteyteen nousee esiin
kysymys Jumalasta.
Elokuvan keskivaiheilla Diodor näkee yhden käännekohdan.
Meressä sukelteleva ja loiskahteleva valtava valas symboloi hänen mukaansa
epäilemättä Raamatun voimallista Leviatan-hirviötä, joka valitsee uhrinsa
oikkujaan ja mielihalujaan seuraten.
Krylov ja monet muut arvioitsijat eivät löydä elokuvasta
mitään Jumalaa koskevaa, mutta Diodor katsoo Jumalan olevan elokuvan pääteema. Elokuva
herättää uskon Jumalaan. Hänelle elokuva on sosiaalinen draama, josta paljastuu
ihmissielun perustavanlaatuiset ristiriidat tämän tehdessä valintaa hyvän ja
pahan välillä.
Elokuvan pääkysymys ei ole Job, ei Leviataniksi muuttunut
valtio, ei Venäjän rikollismaailman ongelmat, ei kirkonmiesten tekopyhyys. Ne
kaikki ovat taustana pääkysymykselle, jonka eräässä kohtauksessa elokuvan
päähenkilön Nikolai esittää: ”Missä sinun Jumalasi on?” Hänelle vastataan: ”Entä mitä Jumalaa sinä
rukoilet?” Tämä antaa viitettä siihen, mistä kuuluu etsiä vastausta.
Diodor panee merkille, että elokuvan kuluessa henkilöhahmot
esittävät toisilleen saman kysymyksen: ”Uskotko Jumalaan?” Siihen ei tule
kertaakaan suoraa vastausta. Ihminen voi puistella olkapäitään tai kiertää
kysymyksen pitäen sitä sopimattomana.
Kuitenkin aina jää ilmaan jonkinlainen sanojen riittämättömyys,
epämukava tunne, jonka kautta ilmenee, että ihminen on kadottanut yhteytensä
alitajuntaan, jossa tuo kysymys elää antamatta rauhaa. Diodor kirjoittaa, että
se saa aikaan jopa mätäpaiseita. En tiedä, mitä hän konkreettisesti tarkoittaa,
kun en ole elokuvaa itse nähnyt.
Oireelliseksi osoittautuu virallisen kirkon edustajan rooli
ja näkemys asiaan on kuitenkin Diodorin mukaan oireellinen. Kirkollisen vallan
edustaja on ainoa, joka ei pysähdy tätä kysymystä pohtimaan. Se ei häntä
kosketa. Se koskettaa alkoholistia, pettäjä-vaimoa ja jopa rikollista kuvernööriä,
joka myös esittää tämän kysymyksen. Se koskettaa myös tavallista kyläpappia.
”Mutta kun metropoliitta alkaa puhua –
tämä tulee kauhistuttavasti ilmi elokuvan loppukohtauksessa -
kaikkinainen kysymys Jumalasta aivan kuin katoaisi, ikään kuin sitä ei olisi
koskaan ollutkaan. Ei ollut tragediaa, kuolemaa, kyyneleitä, rikoksia. Ei ollut
syntiä tai sovitusta. Ikään kuin Kristus ei olisi tullut lihaksi.”
”Sille, joka ei ole elokuvaa
nähnyt, neuvon kaikkia jättämään lukematta ja kuuntelematta sitä ympäröivän
vihamielisen arvostelun ja tuomitsemisen. Kun näkee elokuvan, tulee ilman muuta
selväksi, että ohjaaja ei ole tehnyt sitä palkkion vuoksi. Hän on tehnyt oman
elokuvansa hänelle tärkeinä ja rakkaina pitämistään asioista. Zvjagintsevin
elokuvassa ei ole mitään Venäjää loukkaavaa, sillä siinä näytetty todellisuus –
vaikka se joissakin kohdin mahdollisesti onkin
liioittelua – ei kuvaa Venäjää. Se kuvaa jokaista ihmistä, riippumatta hänen
kansallisuudestaan tai asuinmaastaan. Tämänkaltaisia sosiaalisia draamoja on
Euroopassa ja Amerikassa tehty jo kauan. Ne osoittavat niitä tuottavien maiden
yhteiskunnallisen kypsyyden. En ole kuitenkaan ennen löytänyt elokuvasta
sellaista universaalia laajuutta kuin Leviatanissa
on. Kyseessä on rehellinen elokuva Jumalasta ja uskosta. Se on elokuva
henkisestä todellisuudesta ja nykyihmisen suhteesta siihen.”
Lopuksi
Uusia katsauksia ja arviointeja ilmestyy kasvavalla
vauhdilla. Esimerkiksi Shevchenko on kirjoittanut jo toisen katsauksen
elokuvaan, mitä en ole vielä ehtinyt lukea. Kirjoitan elokuvasta ja siitä
käytävästä keskustelusta lisää, jos tulee ilmi uusia näkökulmia tai käänteitä.
Odotan, että heitot kommenttipuolella kärjistyvät. Ne alkavat elää omaa,
elokuvasta irrallista elämää. Ja totuus vääristyy entisestään. Laitan
toistaiseksi tähän kohtaan stopin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti