Sanasia propagandasta

Kun nykyisin lukee tai katsoo suomalaista mediaa, saa käsityksen, että propagandaa tulee vain Venäjältä. Samalla annetaan ymmärtää, että Länsi-Eurooppa, USA ja Suomi ovat vapaan tiedonvälityksen mallimaita. Suomessa erityisesti YLE kertoo vain objektiivisen totuuden. Siellä on ihan ikioma toimittaja selvittämässä, kuinka Venäjältä trolliarmeija on hyökkäämässä jos ei aivan ympäri maailmaa, niin ainakin Suomeen. Tämän päivän uutisotsikoita kun on lukenut, niin saa kuvan, että Venäjä on pian ihan oikeasti hyökkäämässä mm. Liettuaan ja Viroon. Joku saattanee nuo ottaa ihan tosissaan. En tiedä. Ottakoon, jos haluaa. En aio tällaisia uskonasioita nyt käsitellä. Menen kyllä Venäjälle ja hieman myös Ukrainaan, mutta konkretiaan.

Venäjällä toimii liberaali radiokanava Eho Moskvy (http://www.echo.msk.ru/), ”Moskovan kaiku”. Perustietoa siitä voi lukea myös vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Echo_of_Moscow. Sen toimintaan liittyvää uutisointia löytyy googlettamalla runsaasti myös suomalaisesta mediasta.

Radiokanavalla käy keskustelu usein hyvin kuumana. Sinne kutsutaan myös eri mieltä olevia keskustelemaan ja toimittajat käyvät kiihkeästi haastateltaviensa kimppuun, mikä on ihan hyvä asia. Onhan kyseessä yksityinen radioasema.

Kuuntelin helmikuun 5. päivä, kun toimittaja Karina Orlova väitteli konservatiivisen Maksim Shevchenkon kanssa. Shevchenkon tuntien toimittaja ei käsitellyt vierastaan silkkihansikkain eikä vieras luonnollisestikaan alistunut toimittajan hieman hyökkäävään tyyliin. Keskustelu meni välillä päälle huutamiseksi, mikä jatkui vielä mainostauon aikana. Sitä pystyi seuraamaan radioaseman nettisivuilla olevasta jälkilähetyksestä.

Palaan tuohon keskusteluun hieman edempänä. Siirryn erääseen toimittaja Orlovan keskustelussa mainitsemaan artikkeliin, joka oli ilmestynyt samana päivänä. Liberaali toimittaja ja ihmisoikeuksien puolustaja Oleg Kašin on julkaissut artikkelin otsikolla Miksi ihmiset valehtelevat? Siinä käsitellään kriittisesti venäläistä yhteiskuntaa ja nimenomaan venäläisen propagandan erästä piirrettä.

Juttu löytyy täältä: http://svpressa.ru/society/article/111950/. Kašiniin voi tutustua englanniksi esimerkiksi täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Kashin.

Kašin kertoo aluksi  Set’-nimisen (Сеть ’verkosto’) venäläisen nuorisoliikkeen mediassa levittämästä propagandistisesta videosta, jossa muutama kaliningradilaiset nuoret venäläisen opiskelijaliikkeen nimissä ilmaisivat vastalauseen ukrainalaisten opiskelijoiden levittämälle Ukrainassa käytävää sotaa käsittelevälle, niin ikään propagandistiselle videolle. Kaliningradin tapauksessa kävi pian ilmi, että kyseessä ei ollutkaan aitoja opiskelijoita. Oli jo valmistuneita tai muuten opintonsa lopettaneita ja myös muita oppilaitosten ulkopuolisia henkilöitä. Tähän oli kirjoittajan mukaan päteviä todisteita.

Kirjoittaja ihmettelee sitä, miksi venäläisten tekemässä videossa ei ole käytetty oikeita opiskelijoita. Ei olisi nimittäin ollut mikään ongelma löytää opiskelijanuoria, jotka Kašinin sanoin voisivat kertoa aidosti vihaavansa Ukrainan hallitusta ja asettavat sen vastuuseen kaikista meneillään olevan sodan kauheuksista. Kirjoittaja kysyy, miksei näitä opiskelijoita ole käytetty, vaan siihen on valittu muita henkilöitä, joiden taustat on helppo selvittää.

Lainaan suoraan kirjoittajaa:

”Minulla on epäilys, että se oli välttämätön edellytys. Jos Set’-liike olisi kuvannut filmissään todellisia opiskelijoita, jotka puhuvat, mitä ajattelevat, se olisi ollut ennakkotapaus, ja ainakin ne muutamat filmin tekoon osallistuneet henkilöt tajuaisivat, että on ihan OK puhua suoraan mitä ajattelee. Epäilen, että juuri tällaista näkemystä ei heille sallittaisi. Juuri siksi videofilmin tekijät – tietäen, että heidät varmasti paljastetaan – valitsivat oikeiden opiskelijoiden sijasta valehahmoja, jotka lukivat heitä varten kirjoitetun tekstin. Ehkä filmiä ei ollutkaan tehty vastaukseksi ukrainalaisille, vaan pelkästään osoittamaan, että emme tarvitse vakaumuksellisia kannattajia, me pidämme vakaumuksellisia ihmisiä – vaikka samanmielisiä – riskiryhmänä. Tarvitsemme vain niitä, jotka valehtelevat paperista.”

Kašin perustelee vielä ajatustaan. Hän ottaa Venäjän televisiosta tai suurilevikkisestä lehdestä esimerkiksi kenen tahansa virallisen kommentaattorin, joiden mielestä Krim on osa Venäjää. Se on heille luonnollisen selvää. Kirjoittaja jatkaa:    

”… mutta luonnottomasta tulee luonnoton, kun selkeitten ja ymmärrettävien Krimin lausumien lisäksi hänen oletetaan puhuvan jotain sellaista, että Oikea sektori on uhannut Krimiä ja että Krimin kansa on järjestänyt kansanäänestyksen, jonka perusteella se on päättänyt liittyä Venäjään.”

Kašin tuo esille pari esimerkkiä, jotka käsittelevät Venäjällä vangittua ukrainalaista Savchenkoa ja vankilasta perusteetta vapautettua Davydovaa. En ala nyt käsitellä noita tapauksia. Totean vain, että hyvin monen mielestä näissä päätöksissä näkyy maan korkeimman johdon vaikutusvalta.

En halua väärentää Kašinia omilla kommenteillani. Lainaan häntä suoraan suomentaen tekstin niin rehellisesti kuin pystyn.

”Nyky-Venäjällä on ylipäänsä mahdotonta selittää rehellisesti julkisesti merkittäviä tapahtumia. Aina käy ilmi, että jostain syystä on puhuttava joko suoranaista väärennettyä totuutta tai jättää sanomatta jotain olennaisen tärkeää – siinä määrin tärkeää, että ilman noita lausumattomia sanoja selityksestä tulee ilmeisen valheellista. ”

”Tällaiset tilanteet eivät ole muotoutuneet eilen, saati toissapäivänä. Niitä tulee jatkuvalla syötöllä, ja ne sulkevat pois mahdollisuuden olla hallinnolle rehellisesti lojaali. Haluatko sanoa, että Krim on meidän? Sano silloin, että se on äänestystuloksen perusteella meidän. Haluatko sanoa, että Savchenko on pidettävä kaltereiden takana? Sano silloin, että…”

”Joka kerta Kremlille lojaalin poliittisen toimittajan pitää panna omiaan, ja vielä niin, että se tulisi silmille. Taitamaton valhe laskee propagandan tehokkuutta, mutta nähtävästi venäläisellä propagandalla on tärkeämpiä arvoja kuin tehokkuus.”

”Voisiko selvitä tapauksista ilman suoranaista valhetta? Nähtävästi voisi. Aivan niin kuin ukrainalaisvastaiseen videofilmiin olisi voitu löytää todellisia opiskelijoita. Mutta jos tuossa videossa olisi ollut todellisia opiskelijoita, se olisi merkinnyt, että opiskelijoilla on äänioikeus ja että heidän mielipiteellä – todellisten opiskelijoiden mielipiteellä – on merkitystä. Ja tätä nähtävästi, propagandamme pelkää kaikkein eniten. Jos Venäjällä olisi edes yksi julkisuuden henkilöä, jonka mielipiteellä olisi todellista merkitystä, sellainen henkilö olisi vaarallinen propagandalle, jopa siinäkin tapauksessa, että tällä hetkellä hänen mielipiteensä osuu yksiin sen kanssa. Entä jos hän huomenna sanookin, että Putin on väärässä? Luulen, että juuri tästä syystä jok’ikinen propagandistinen lausuma sisältää pakollisen palan valhetta, koska lausuessaan sen ihminen vahvistaa, että hän tulee aina puhumaan vain sen, mikä vaaditaan eikä koskaan sitä, mitä hän ajattelee. Tämä on ehkä mielenkiintoinen kokeilu, mutta toivon, että se päättyy romahdukseen.”

…

Palaan ”Moskovan Kaikuun” ja sen radio—ohjelmaan, jota kuuntelin helmikuun 5. päivän iltana radioaseman nettisivuilta.

Juontaja Karina Orlova ottaa esille vastikään julkaistun Kašinin artikkelin ja kysyy vieraansa Maksim Shevchenkon mielipidettä siitä. Hän on sen lukenut ennen ohjelmaa, kun siitä oli Eho Moskvyn toimituksessa hänelle kerrottu ja nähtävästi pyydetty se lukemaan. Shevchenko kiittää toimittajaa siitä, että tämä on kertonut artikkelista. Hän kertoo lukeneensa sen ennen lähetystä. Minulle on yllätys, että hän pitää sitä erittäin hyvänä. Hän ei ala sitä kritisoida. Sen sijaan hän laajentaa sen propagandakäsitystä kaikkeen politiikkaan, myös merkittävimpään oppositiopoliitikkoon Aleksei Navalnyihin.

Aleksei Navalnyi

Toki ohjelmassa kiistellään sen eräistä kohdista, mm. Shevchenkon Krimiä koskevista käsityksistä. Toimittaja ei kuitenkaan saa vierastaan haluamiinsa vastareaktioihin, ei siitä eikä esim. Oikeasta sektorista. Shevchenko kertoo sen sijaa oman mielipiteensä propagandan luonteesta:

”Minun mielestäni jokainen propaganda – sekä vallanpitäjiä puolustava että sitä vastustava propaganda - ei tarvitse ihmisiä, joilla on oma mielipide. Olkoon kyseessä liberaali propagandakoneisto, joka kamppailee Navalnyin puolesta Putinia vastaan, tai vallan oma propagandakoneisto, joka kamppailee vallanpitäjien puolesta Navalnyita vastaan, se ei todellakaan tarvitse ihmisiä, jotka kykenevät ja ovat valmiita ilmaisemaan omiin eettisiin näkemyksiinsä perustuen oman mielipiteensä. Heidän kanssahan voidaan jopa olla eri mieltä.”  

Kašinin artikkeli herätti kommenteissa keskustelua. Oli niitä, jotka yrittivät vakuutella, että Kaliningradin videofilmin tekijöinä on ollut oikeita opiskelijoita. Tämä osoittaa vain sen, millaisiin poteroihin ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa ajautuneet.

…

Tämä kirjoitus ei pääty vielä tähän. Siirrytään Ukrainan puolelle. Mennään sinne kuitenkin Suomen kautta.

Uuden Suomen Puheenvuoroja-palstassa ilmestyi hiljattain Riikka Söyringin kirjoitus brittitrolleista: http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185960-brittitrollit-lahtevat-vastaiskuun. Sen kommenttiosasta löysin linkin viime aikojen nettihittiin: http://www.stuff.co.nz/world/europe/65627071/on-ukraine-battlefield-one-act-of-mercy-becomes-an-internet-sensation. Linkistä löytyikin sangen kiinnostava juttu.

 

Aleksei Chaban

Juttu kertoo 50-vuotiaasta ukrainalaisesta luutnantista Aleksei Chabanista, joka miehistöineen omaa kotiseutuaan puolustaessaan tuhosi yhden venäläisen panssarivaunun. Hän löysi valtaamastaan panssarivaunusta sen komentajan jättämän puhelimen, löysi sieltä muutaman numeron ja äidin osoitteen. Hän kirjoitti Facebookiin avoimen kirjeen tuon venäläisen tankin komentajan äidille. Komentajan hengen hän oli säästänyt käydyssä yhteenotossa. Kolmas helmikuuta 2015 luin itse viestin. Silloin kirjoituksella oli ollut yli 10 000 tykkääjää, 19 172 jakoa ja 196 kommenttia.

Englanninkielisessä jutussa kirjoitetaan, että nimenomaan Chabanin tavallisuus teki hänestä sankarin. Hän oli reservissä oleva panssarivaunun komentaja. Hän jätti 250 eekkerin maatilansa ja kävi kuukauden mittaisen koulutusjakson, jonka jälkeen hän lähti valvomaan tulitaukoa. Muiden sotilaiden lailla hän otti älypuhelimensa mukaan. Hän lähetteli päivityksiään Facebookiin. Ne sisälsivät kuvia taistelukentiltä ja kommentteja varusteista. Aleksei Chaban laittoi juttunsa Facebookiin 25. tammikuuta, pari päivää sen jälkeen, kun tuo hänen kertomansa yhteenotto oli tapahtunut. Otsikkona oli ”Avoin kirje venäläisen äidille” ja perusajatuksena oli se, että äiti kehottaisi poikaansa olemaan sotimatta Ukrainassa, välttäisi ottamasta sieluunsa taakkaa.

Olen suomentanut kirjoituksen lähes kokonaan:

”Niin kohtalo päätti, että panssarivaunujen yhteenotossa 22. tammikuuta 2015 minun kotimaassani miehistömme onnistui toimimaan sekuntia aikaisemmin Teidän poikanne miehistöä. Heidän panssarivaununsa me saimme lyötyä, konemies sai ruhjeita mutta Teidän poikanne - panssarivaunun komentaja - ja vielä yksi miehistön jäsen eivät loukkaantuneet. Kun kaikki olivat selviytyneet ulos rikotusta koneesta, meidän olisi tarvinnut vain painaa laukaisinta ja heistä olisi jäänyt tähän syntiseen maailmaan pelkästään muistoja. Emme kuitenkaan ampuneet, päästimme heidät menemään. Poikanne unohti panssarivaunuun puhelimensa, jossa oli Teidän puhelinnumeronne, ja päätin kirjoittaa Teille kirjeen. […] Pyydän Teitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kertokaa pojallenne, että EI ole hyvä asia hankkia toimeentuloaan riistämällä toisilta henki. Menköön kotiin ja hankkikoon itselleen toisen työn. Ottakoon vielä mukaansa yhden tai kaksi työtoveriaan, niin meille tulee helpompaa.”

Sen jälkeen viestiin laitettiin sieltä löydetty muutama puhelinnumero, mukana myös äidin numero ja osoite.

Paikallinen voronežilainen lehti alkoi tutkia asiaa, osoittautui, että numerot ja osoite olivat keksittyjä. Niiden takaa löydetyt henkilöt eivät tunnistaneet kuvan henkilöä. Henkilö, jonka piti muka olla miehen äiti, ei tuntenut miestä, hänellä ei ollut lapsia eikä hän tuntenut ketään, joka olisi Ukrainassa taistelemassa.  Ja kun tarkemmin tutki kuvaa, sai hyvin vahvoja viitteitä, että sitä oli käsitelty. Kaikesta näkyy, että juttu ei ole aito eikä sen ole kai haluttukaan näyttävän aidolta. Myös se tuntui oudolta, että kännykästä oli löytynyt vain muutama puhelinnumero ja äidin osoite.

Voronežilainen lehti ei löytänyt kyseisen sotilaan sukulaisia. Tosin jutussa todetaan joidenkin voronežilaisten lähteneen Itä-Ukrainaan vapaaehtoiseksi, mutta kuvan henkilöä ei kukaan tunnistanut.

Tässä linkit lähteisiini: http://www.moe-online.ru/news/view/310267.html, http://www.moe-online.ru/news/view/310348.html.

Tosin yllä linkittämässäni englanninkielisessä jutussa oli esitetty sellainenkin ajatus, että venäläiset viranomaiset ovat voineet ehtiä varoittaa ihmisiä, mistä syystä he kiistävät tuntevansa ko. henkilöä. Se tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa.

…

Kun tarkemmin lukee Facebook-päivitystä, siitä paljastuu hyvin tunnevoimaista argumentointia. On raamatullista viitettä, venäläiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvan äiti-myytin käyttöä, vetoamista ihmisen omaantuntoon ja rehellisyyteen. Söyring toteaa kirjoitukseensa perustuen kommenttiosastolla jutun olevan hyvä esimerkki tunne-uutisoinnista, jossa lukijan huomiota ohjataan tietyin mielikuvin. Kuitenkaan mihinkään todennettaviin seikkoihin tapahtuneita asioita ei pystytä liittämään.

…

Palaan vielä Oleg Kašinin kirjoitukseen. Pidin siitä. Se herätti paljon ajateltavaa. Ylipäänsä siksi tämäkin kirjoitus syntyi.  

Dmitri Medvedev ja Oleg Kašin

Itse taivun Shevchenkon näkemykseen. On epärehellistä rajata propaganda Putinin hallinnon ominaisuudeksi. Se toimii laajemmin. Propagandaan ei sovi totuus, eivät aidot mielipiteet. Se tuntuu nykyisin saastuttavan mediakenttäämme yhä vahvemmin. Kun media jankuttaa yhtä ja samaa tarpeeksi kauan, ihmiset alkavat uskoa siihen. Ja ihmissuhteisiinkin se on tuonut mukanaan kyräilyä.

Riikka Söyring luo yllä linkittämässäni jutussa kuvaa siitä, miten meitä tulevaisuudessa valvotaan ja ohjataan. Sosiaalisen median kautta tapahtuvassa mielipiteen ohjauksessa ja manipuloinnissa hyödynnetään eri kokeiluissa saatuja tutkimustuloksia. Media pyrkii vaikuttamaan mm. tunteisiin vetoamalla. Siihen sillä on omat keinonsa. ”Tunne-uutisoinnissa” ihminen samastuu silminnäkijöihin ja heihin kokemuksiin. Tunteisiin vetoavin sanakääntein se saa monet puolelleen.

    

Syksyllä nousi esiin uusi termi: hybridisota. Kotimaisten kielten keskus valitsi sen syyskuussa jopa kuukauden sanaksi (http://www.kotus.fi/tietoa_kotuksesta/uutiset/2014/kuukauden_sana_on_hybridisota). Ikivanhaan kiinalaiseen sodankäyntiin se perustuu. Kyseessä ei siis ole mikään muoti-ilmiö. Yhä avuttomampia me nykyisin kuitenkin olemme kasvavan sosiaalisen median valtavassa kaaoksessa.

Andrei Zvjagintsevin elokuva Leviatan (Leviathan), osa II

Andrei Zvjagintsev

En ole edelleenkään vielä nähnyt Andrei Zvjagintsevin elokuvaa Leviatan (Leviathan). Kuitenkin palaan taas aiheeseen. Laitan tähän alkuun linkin The Guardianin elokuvaa käsittelevästä kirjoituksesta: http://www.theguardian.com/film/2015/jan/16/leviathan-russian-reaction-oscars-golden-globes.

Voisin mainita alkuun muutaman sanan Venäjän kulttuuriministerin Vladimir Medinskin esittämästä kritiikistä. Hän käytti elokuvasta nimitystä «Рашка-говняшка». Minun on vaikea suomentaa ilmausta, mutta hyvin halveeraava se kuitenkin on. Lisäksi sen käytöllä voi olla minulle tuntemattomia taustoja. Alkuosa ”raška” on muunnos sanan Venäjä englanninnoksesta (Russian). ”Govnjaška” on sen sijaan deminutiivi eli eräänlainen ”hellittelymuoto” sanasta govno (говно, lausutaan ”gavnoo”) ’paska’. Jokainen voi tämän pohjalta itse miettiä sopivinta käännösvaihtoehtoa (jos unohtaa lähtökielen luomat rajoitukset, minulle tulee mieleen vapaasti mukailtu ’ruskaa pakkasella’). Tuon ilmaisun jälkimmäistä sanaa ei ole julkisuudessa sopivaa käyttää. Varsinkaan ministerin suusta sitä ei odottaisi missään nimessä kuulevan. Kaiken lisäksi ministeri meni käyttämään ilmausta Venäjän parlamentin eli Duuman tiloissa, erään merkittävän poliittisen ryhmän (Venäjän kommunistisen puolueen) tilaisuudessa. Tämä nosti tietysti aikamoisen äläkän, minkä vuoksi ministeri on joutunut julkisuudessa katumaan sanojaan (http://lenta.ru/news/2014/12/15/rashka/). Ja ministeriökin on sittemmin ilmaissut kantanaan, että ministeri on ilmaissut kantansa yksityishenkilönä (kirjailijana), ei kulttuuriministerinä (http://www.rbc.ru/rbcfreenews/548ef0922ae5962a8c159f29). Medinski toteaa anteeksipyynnössään löytäneensä ilmaisun elokuvaa käsitelleistä blogikirjoituksista.

Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski

Sittemmin ministerin lausuma on herättänyt sosiaalisessa mediassa laajaa huomiota ja keskustelua. Ollaan ennen kaikkea syvästi närkästyneitä ministerin kielenkäytöstä, mutta se on myös kirvoittanut keskustelua elokuvasta puolesta ja vastaan. Näyttää siltä, että mm. Venäjän kommunistisen puolueen sisällä elokuva on tuomittu.  

Sitten haluan tähän yhteyteen kertoa yhden syyn, miksi elokuva on herättänyt minussa kiinnostusta. Vähän ennen kuin sain ylipäänsä tietää elokuvasta, katsoin Vadim Dubrovitskin Anton Tšehovin klassikkonäytelmään Ivanov perustuvan elokuvafilmatisoinnin nimeltään Ivanov (Ивановъ, 2010). Elokuva on herättänyt minussa paljon ajatuksia ja olin jo alkanut kirjoittaa siitä juttua, kun vastaan tuli Leviatan. Zvjagintsevin elokuva alkoi kiinnostaa myös siksi, että siinä ja Ivanovissa miespääosaa esittää sama näyttelijä – Aleksei Serebrjakov. Mielestäni hän on onnistunut Nikolai Aleksejevitš Ivanovin roolissa todella hyvin. Hänen suoritustaan Leviatanissa Nikolai Sergejevin roolissa en pysty vielä arvioimaan, mutta ainakin se näyttää vaativalta. Ohjaajalla lienee ollut näyttelijän valintaan päteviä perusteita. Minulle Ivanov on elokuvana tyyppiesimerkki venäläisestä melankoliasta. Serebrjakov pystyy välittämään hahmonsa historian taakasta perimän näköalattomuuden. On mielenkiintoista, millaisen yhteyden Serebrjakov luo minussa aikanaan näiden kahden elokuvan välille, kun saan vain joskus tuon toisen katsottua.

Leviatanin pääosan esittäjä Andrei Serebrjakov elokuvassa Ivanov

Siirryn nyt sitten varsinaiseen kirjoitukseni pääasiaan. Nimittäin tänä aamuna huomasin, että myös Vladimir Pozner on katsonut elokuvan ja kirjoittanut siitä mielipiteensä omille kotisivuilleen: http://pozneronline.ru/2015/01/10158/. Poznerin mielipiteitä ja haastatteluja olen esitellyt aiemmin useaan kertaan.

Pozner viittaa aluksi Tohtori Zhivagon tapaukseen ja Boris Pasternakin kohtaloon. Romaanihan kiellettiin Neuvostoliitossa ja se sai sittemmin Nobel-palkinnon. Poznerin mukaan monet Leviatanin arvostelijat ovat nostaneet sen tietoisesti tähän yhteyteen. Tuolloin vain todella harvoilla Neuvostoliiton kansalaisilla oli tuo Pasternakin romaani mahdollista lukea. Se ei silti ollut esteenä sille laajalle tuomitsemiselle, jonka Pasternak sai kotimaassaan kokea.  Hänet tuomittiin kollektiivisesti neuvostovastaisuudesta, hän joutui julkisen häpeän kohteeksi ja erotettiin myös Neuvostoliiton kirjailijaliitosta. Näihin tapahtumiin Pozner rinnastaa omalla tutulla ironiallaan ne, jotka syyttävät Zvjagintsevia ”russofobiasta”. Hän lisää, että onneksi Zvjagintsevin ei enää nykypäivänä tarvitse kokea Pasternakin kohtaloa, vaan hän voi jatkaa elokuvien tekoa entiseen malliin. 

Pozner viittaa sitten kulttuuriministeri Medinskin lausuntoihin (ja yllä mainittuun ”raška-govnjaškaan”) todeten, että niistä huolimatta Zvjagintsev saanee tulevaisuudessaankin rahoitusta projekteilleen.

Hän kertoo katsoneensa kaikki Zvjagintsevin tähänastiset elokuvat ja pitää Leviatania on niistä parhaimpana. Hän ei ole siitä ihan täysin hurmaantunut, mutta elokuva teki häneen kuitenkin vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja kuvaus oli loistava. Eniten hän kuitenkin vaikuttui siitä, että elokuva kertoi säälimättömän totuuden. Hänen mielestään yrityksillä mollata elokuvaa arvostelemalla sen rivoja puheita ja yltiöpäistä alkoholin käyttöä pyritään vain kiinnittämään huomio pois elokuvan ytimestä. Epäolennaisella tyhjänpuhumisella elokuvasta viedään sen purevin terä pois.

Elokuvan ydin on siinä, että Leviatanin – siis valtion - edessä tavallinen ihminen on täysin puolustuskyvytön. Korruptoitunut ei ole vain Valta vaan myös Kirkko, joka on itse asiassa kasvanut Valtaan kiinni. Se ei ole olennaista, miten hyviä tai huonoja ihmisiä Zvjagintsev katsojien eteen tuo, vaan se, miten lohduton noiden ihmisten asema vallan edessä on. Sen Zvjagintsev osoittaa Poznerin mukaan erityisen vahvasti ja vakuuttavasti.

Pozner kiteyttää:

”Voi olla Zvjagintsevin kanssa eri mieltä ja väittää vastaan. Ei saa kuitenkaan syyttää Zvjagintsevia russofobiasta, sillä tällaisen elokuvan on pystynyt tekemään vain Venäjää syvästi rakastava ihminen, jonka sydän kärsii sen puolesta.”

”Eikä tähän liittyen saa syyttää Zvjagintsevia siitä, että hän olisi tehnyt antivenäläisen elokuvan saadakseen Golden Globe –palkinnon tai Oscarin. Tämänkaltaisten väitteiden esittäminen ei ole vain typerää vaan se on myös katalaa. Se olisi samaa kuin syyttäisi Pasternakia, Solženitsynia ja Brodskia siitä, että he ovat kirjoittaneet proosaa ja lyriikkaa saadakseen Nobelin ja harjoittaneet siksi neuvostokansan ”mustamaalaamista”. Zvjagintsev ei mustamaalaa ketään. Hän näyttää totuuden niin kuin hän sen itse näkee. Saako hän Oscarin vai eikö saa, ei minua kiinnosta vähääkään. Sen sijaan minua huolestuttaa monilukuisten venäläisten kyvyttömyys nähdä itsensä sellaisina kuin he ovat.”

Loppuun Vldimir Pozner heittää vielä pienen ”kritiikinkin”:

”Itseäni koskien minulla on Zvjagintseville vain yksi moite: hän vie minulta toivon kertoessaan, ettei näe valoa tunnelin päässä. Sellaisen vakaumuksen kanssa en voi elää.”

Maksim Shevchenko on niin ikään kirjoittanut facebook-sivuilleen jatkokirjoituksen elokuvasta. Hän löytää yhteyksiä Mel Gibsonin Maya-kulttuurin rappiota kuvaavaan elokuvaan Apocalypto (2006): http://fi.wikipedia.org/wiki/Apocalypto. Minä tunnen kovin huonosti näitä viime vuosien suurelokuvia enkä näin ollen voi arvioida Shevchenkon näkemystä. Sen sijaan näistä poliittisista allegorioista tulee mieleen eräs oman nuoruuteni viihteellinen suuren yleisön kauhuelokuva, Steven Spielbergin Tappajahai vuodelta 1975. Vertailua en tässä yhteydessä yritäkään tehdä. Toteanpa, että tuolloin keskustelimme vakavissamme siitä, että tuo elokuva on poliittinen allegoria. Nyt huomaa, että tällaiset tulkinnat eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Liekö sitten Spielberg piilottanut sanomansa niin taitavasti?

Loppuun laitan Leviatanista muutaman kuvan:

LEVIATAN (LEVIATHAN) – ЛЕВИАФАН. Keskustelua Andrei Zvjagintsevin elokuvasta.

Leviatan (tai myös Leviathan) mainitaan Vanhassa Testamentissa mm. Jobin kirjan 3. luvun 8. jakeessa: ”Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin”. Tässä Leviatanilla tarkoitetaan meren hirviötä, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään syö auringon (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.3.html#k8). Se merkitsee maailman loppua.

Jesajan kirjassa (luku 27, jae 1) todetaan seuraavaa: ”Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön”.

Raamatussa on Leviataniin vain irrallisia viittauksia, mutta juutalaisessa perinteessä siitä on olemassa legendoja:

”Joidenkin tekstien mukaan Leviatan joutuu taisteluun Behemot-nimisen maapedon kanssa. Silloin maailmassa käydään lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä. Taistelu aiheuttaa suurta tuhoa kaikkialla, ja molemmat pedot kuolevat taistelussa. Tuomiopäivästä selviytyvät ihmiset valmistavat petojen lihasta suuren juhla-aterian.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Leviatan

Leviathan tunnetaan myös englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin samannimisestä teoksesta vuodelta 1651. Se on saanut nimensä tuosta Vanhassa Testamentissa esiintyvästä hirviöstä. Hobbesin teos kertoo valtiosta, jota tuohon hirviöön verrataan. ihmiset tekevät keskenään yhteiskuntasopimuksen, jossa valta luovutetaan rajoittamattomasti korkeimmalle valtiomahdille. Vallankäyttäjä rinnastetaan allegorisesti tuohon Vanhan Testamentin hirviöön.

…

On olemassa myös kolmas Leviatan, joka viime päivinä ainakin Venäjällä kuohuttanut kovasti mieliä. Tätä haluan jutussani nyt käsitellä. Kyseessä on myös Andrei Zvjagintsevin (Андрей Звягинцев) ohjaama tuore elokuva (http://www.imdb.com/title/tt2802154/), joka vastikään on voittanut Los Angelesissa Golden Globe –palkinnon (http://finnish.ruvr.ru/news/2015_01_12/Venalainen-elokuva-Leviathan-voitti-Kultainen-maapallo-palkinnon-7074/ ) ja on lisäksi tämän vuoden Oscar-ehdokkaana ulkomaisten elokuvien sarjassa. Elokuvan on kerrottu perustuvan Jobin kirjaan ja olevan allegorinen kuvaus nyky-Venäjästä. Alkuun eri kirjoituksiin tutustuessani yhteys Thomas Hobbesin teokseen tuntui saavan voiton, mutta ennen pitkää aletaan yhä enemmän viitata nimenomaan Jobin kirjaan. Suomeksi elokuvasta voi lukea myös täältä: http://www.elokuva.org/leviathan/ . Tätä elokuvaa en ole nähnyt, mutta olen nähnyt yhden Andrei Zvjagitsevin elokuvan (Elena 2011), josta pidin kovasti.

Andrei Zvjagintsev

Miksi elokuva sitten kuumentaa mieliä? Ja miten elokuvaan on Venäjällä reagoitu? Alkuun on todettava, että vallan kahvassa olevat eivät elokuvasta pidä. Sen nähdään suoraan hyökkäävän Putinin hallintojärjestelmää vastaan. Ennen kuin teen yksityiskohtaisemman katsauksen muutamaan elokuvaa käsittelevään juttuun, selostan hieman reaktioita.

Asia tuntui alkuun aika yksipuoliselta. Putinin kannattajat ja ortodoksinen kirkko tuomitsevat elokuvan pitäen sitä poliittisena provokaationa. Heidän mielestään elokuvan palkitseminen on lähinnä USA:n hallinnon juoni, jossa taustalla on pyrkimys nykyisen hallinnon kaataminen. Elokuvaa on näiltä osin verrattu Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoon, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1958. Käsikirjoitus torjuttiin ensin Neuvostoliitossa, mutta se julkaistiin vuonna 1957 Italiassa italiaksi (vuonna 1958 suomeksi). Palkintoa on pidetty poliittisena päätöksenä, koska taiteellisia ansioita sillä ei monien mielestä siihen ollut.

Valeri Grishko

Kriittistä näkökulmaa vahvistaa elokuvan virallisessa mediassa saama suhteellisen vähäinen huomio. On myös kirjoituksia, joiden mukaan elokuvassa mukana olleet henkilöt ovat joutuneet vaikeuksiin. Esimerkiksi Saratovin teatterin pääohjaajaa Valeri Griškoa on vaadittu erotettavaksi, koska hän on mukana elokuvassa piispan roolissa: http://www.gazeta.ru/culture/2015/01/19/a_6380901.shtml. Todellisuudessa vaatimus kuitenkin tuskin toteutuu. Juttu saattaa olla toimituksen tahallinen kärjistys, millaista tapahtuu myös suomalaisessa mediassa.

Vastaavasti liberaalien henkilöiden, Putinin hallinnon arvostelijoiden katsotaan arvostavan elokuvaa.

Nyt toisaalta on alkanut kuulua myös monipuolisempaa näkemystä. On esimerkiksi ortodoksikristityitä, joiden mielestä kyseessä on ortodoksisia perinteitä syvästi arvostava ja kunnioittava elokuva. Esimerkiksi Putinin kriitikko Maksim Shevchenko arvostaa elokuvaa. Hänen kaltaisten odottaisi nousevan elokuvaa vastaan.

Kuten jo totesin, en ole elokuvaa nähnyt enkä vielä toistaiseksi lukenut kaikkia arvioita ja näkökulmia elokuvasta. Sen pohjalta mitä elokuvasta tiedän, niin hieman kummastelen närkästymisiä. Kyseessähän on yhtäältä melko tyypillinen venäläinen toimintaelokuva, jossa asetetaan valtaapitävät seinää vasten. On siis runsaasti elokuvia, joissa joku yksittäinen henkilö kokee asemansa sorretuksi osin rikollisten tukemana toimivia vallankäyttäjiä vastaan. Tietysti kirkon vetäminen tähän mukaan on uusi ilmiö.

….

Olen valinnut kolme elokuvaan myönteisesti suhtautuvaa näkökulmaa: yhden radiokeskustelun ja kaksi tekstiä. Yhden niistä on kirjoittanut ortodoksimunkki. Hänen näkökulmansa on varmasti täysin valtavirtaa vastaan. Tavallisten kansalaisten mielipiteet tulevat selvimmin esille kirjoituksiin ja ohjelmiin liittyvissä kommenteissa, joissa on mielipiteitä äärilaidasta toiseen. Leimakirveet lentelevät. Kuohuksissa tunnutaan olevan joka puolella kenttää.

,,,,

Keskustelu Radio Svobodassa

Radio Svobodan ohjelmassa (http://www.svoboda.org/content/transcript/26795482.html) keskustelua käyvät toimittajat Andrei Kolesnikov (Novaja gazeta) ja Jekaterina Barabaš (Interfax). Juontaja Jelena Rykovtseva toteaa alkuun hämmästyneensä kun television pääuutiskanavat yrittivät aktiivisesti jättää elokuvan saaman Golden Globe –palkinnon huomiotta.  Siitä mainittiin poikkeuksellisesti vasta uutisfilmin lopussa huomaamattomasti, kun yleensä tämänkaltaisista venäläisen kulttuurin menestyksestä kerrotaan heti alkuun. Juontaja ihmettelee, mikseivät valtion kulttuurialan toimijat iloitse menestyksestä.

Barabaš myöntää huomanneensa saman ja pitää tällaista asennetta valitettavana. Hänen mielestään se heijastaa maassa vallitsevaa kriisistä johtuvaa vääränlaista patriotismia. Jos elokuva paljastaa väärinkäytöksiä, niin jokaisen isänmaataan rakastavan pitäisi suhtautua niihin avoimesti.

Valtion virallisten edustajien mielestä valtiota on petetty, koska elokuvan tavoitteena on Venäjän mustamaalaaminen. Juontaja lainaa Izvestija-lehdessä ollutta kulttuuriministeri Vladimir Medinskin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Medinski) haastattelua. Tämä toteaa olevan väärin, että veronmaksajien varoilla on tuettu tällaista valtiota mustamaalaavaa ja kansalaisissa masennusta herättävää elokuvaa.

Studiossa kommentaattorina oleva Andrei Kolesnikov toteaa, että elokuvaa arvostelevat elävät jonkinlaisessa ”patrioottisessa hysteriassa”. Hän itse on myös veronmaksaja ja odottaa elokuvatuotannolta muutakin kuin vallanpitäjiä ideologisesti tukevia elokuvia. Barabaš lisää, että kärkevästi yhteiskunnallisia elokuvia on ilmestynyt aiemminkin eivätkä ne ole saaneet tämänkaltaista vastaanottoa.

Barabaš löytää kyllä kriitikkona elokuvasta puutteita koskien esimerkiksi näyttelijäntyötä. Kaikesta kritiikistään huolimatta siinä on kuitenkin niin paljon vahvuuksia, että se on hänen mielestään viime vuoden paras venäläinen elokuva ja Golden Globe –palkinto on osunut täysin oikeaan kohteeseen. Hän ei ymmärrä ajatusta, että elokuvapalkinnon raati miettisi kuumeisesti, miten Venäjän asemaa suhteessa Ukrainaan saataisiin vielä tukalammaksi. Siinä istuu kuitenkin arvostettuja kulttuuritoimijoita. Barabaš ironisoi, että Venäjä on kuin pahan mielen saanut pikkulapsi, joka vonkuu muille, kun kukaan ei siitä tykkää.

Juontaja korostaa, että Nobel-ehdokkuutta ovat puoltaneet monet merkittävät venäläiset kulttuuripersoonat, etunenässä Nikita Mihalkov. Barabaš toteaa tähän, että kriitikoidenkin asenteet ovat ehkä nyt toiset kuin muutama kuukausi sitten. Jos esimerkiksi äänestys Nobel-ehdokkuudesta käytäisiin nyt, ei Zvjagintsevin Leviatanilla olisi hänen mielestään kansallisessa äänestyksessä mitään mahdollisuuksia. Sinne lähetettäisiin jotakin ”harmittomampaa”. Toisaalta vanhan kokemuksen perusteella niillä ei olisi varsinaisessa äänestyksessä mahdollisuuksia. Sen sijaan Leviatanilla on todella hyvät menestymissaumat.

Sitten keskusteluun nousee esitetyt väitteet, että elokuva loukkaa uskovaisten tunteita ja pitäisi siksi kieltää.  Elokuvassahan valtarakenteiden tukena pelissä mukana on myös ortodoksinen kirkko. Lisäksi elokuvassa käytetty kieli kirosanoineen on järkyttänyt monia kristittyjä. Barabašin mielestä ei voida osoittaa, että elokuvaan sisältyisi ortodokseihin kohdistuvaa panettelua tai mustamaalausta. Se on monikerroksinen taideteos, jossa on mukana paljon myös rakkautta.

Eräs radiokuuntelija toteaa, että todellisuus Venäjän syrjäseuduilla jossain Siperian laitamilla on vähintään yhtä rankkaa kuin elokuvassa.

Kolesnikov käsittelee valtarakenteiden ja kansan suhdetta laajemmin, aina Neuvostoliitosta alkaen. Leviatan osuu hänen mielestään ajan hermoon. Se kertoo, kuinka vallan vaikutusvalta on laajentumassa kaikkialle – miliisin, syyttäjänviraston ja oikeuslaitoksen sekä kirkon myötävaikutuksella. Keskustelun lopussa Kolesnikov esittää Neuvostoliittoon liittyvän rinnastuksen: nykyinen kulttuuriministeri Medinski ei ehkä antaisi Andei Tarkovskille valtionapua, Neuvostoliitossa annettiin.

Maksim Shevchenko

Myös toimittaja ja poliittinen kommentaattori Maksim Shevchenko on katsonut elokuvan. Hän on kirjoittanut facebookiin ensikommenttejaan. Siteeraan tässä niitä. Se on osittain suora käännös, olen käyttänyt monin paikoin omia sananvalintoja. Kaikkea sisältöä en toki kerro, ja eräässä kohdin vain viittaan hänen assosiaatioihinsa. Käsittääkseni Shevchenko on patriootti, mutta elokuva-arviossaan hän ei kuitenkaan yhdy laajaan rintamaan.

”Kyseessä on vaikuttavan kaunis venäläisen realistis-kriittisen elokuvaperinteen mukainen tuote. En ymmärrä, miksi sitä arvostellaan. Siinä ei ole mitään vääristelyä tai valheellisia painotuksia. Olen joutunut elämässäni kohtaamaan näitä rikollispiirejä, korruptoituneita tuomareita ja poliiseja sekä syyttöminä Putinin kuvan alla istuvien paikallisten pikkutsaarien mielivallan johdosta vankilaan tuomittuja. Eikä tässä mitään kirkkoon kohdistuvaa panettelua ole. On virkamiesmäinen ylellisyydessä elävä ”kirkon ruhtinas” ja on tavallinen pappi, joka saarnaa parakista rakennetussa temppelissä. Kuvaus valtiosta mielivallan ja väkivallan lähteenä on kerrottu pikkutarkasti yksityiskohtia myöten. Mitä väärää siinä on, jos kuvaa paikallisen syrjäseudun ihmisen elämää, köyhtymistä ja henkiinjäämistaistelua johtajien, rikollisten ja korkeiden virkamiehien elämän rinnalla? Tietysti Venäjällä on alueita, joissa elämä sujuu paremmin ja toisaalta alueita, joissa toivottomuus valtaa alaa.”

”Mutta miten tämä eroaa esimerkiksi tšehovilaisesta venäläisen elämän toivottomuuden kuvauksesta. Vain siksikö, että suuren vallankumousten ja toiveiden, uhrien ja kärsimysten vuosisadan jälkeen Venäjän kansalle ei ole jäänyt enää voimia. Leviatan-hirviö on ahminut sen inhimilliset resurssit, ja nyt se röyhtäilee tyytyväisenä laajoilla Euraasian tasangoilla.  Venäjän kansa on sille uhrattu. Kun väestö on pois, ongelmaakaan ei enää ole.”

”Elokuvassa vodka ja melankolia voittavat. Voimia ei enää jää taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ei ole toivoa. Valheen herruus tuntuu absoluuttiselta.”

Shevchenkolla on myös oma erityinen assosiaationsa – DNR (Donetskin kansantasavalta), jossa hänen mukaansa on käynyt toisin kuin elokuvassa.

”Kuvitellaan tilanne, jossa Leviatanin henkilöhahmot olisivat tarttuneet aseisiin (eivätkä olisi suunnanneet sitä tyhjiin votkapulloihin), lähettäneet pois päälliköt ja asettaneet veljeyden, vapauden ja hurjuuden kuoleman uhallakin korkeammalle kuin ”valtiollisen intressin” (johon lasketaan kuuluvaksi businessmaailma, virkamiehet, valtiokoneisto ja rikollismaailma).”

”Leviatan on elokuva siitä, että vain vastarinta tekee ihmisestä ihmisen. Vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa (joissa iso pääoma kaappaa yksityisen amerikkalaisen maita, korruptoitunut oikeuslaitos toimii yhdessä mafian kanssa, paikallinen valtakoneisto ruokkii sheriffiä, pastori on rahan perässä valmis vaikka mihin jne.) päähenkilö ottaa käteensä konepistoolin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden. Siksi Amerikka hallitsee maailmaa. Zvjagintsevin versiossa vahvat voittavat, heikot tuhoutuvat – toivoa ei ole. Olisiko ehkä siinä totuuden siemen nyky-Venäjästä?”

Ortodoksisen uskon edustaja

Munkki Diodor on 18.tammikuuta 2015 kirjoittanut elokuvasta oman katsauksensa (http://www.pravmir.ru/leviafan-chestnyiy-film-o-boge-i-vere/). Hän antaa elokuvalle täysin uskonnollisen ja henkisen tulkinnan, se pureutuu ihmisen universaaliin olemukseen, sielunkamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän sai sytykkeen kirjoittaa elokuvasta sen jälkeen, kun rovasti (протоиерей) Georgi Krylov oli tuominnut elokuvan lyöden myös sen ohjaajan täysin maanrakoon (bogoslov.ru –suvulla). Luulisin, että kaikki eivät tunnu nielevän munkki Diodorin kristillistä tulkintaa.

Tuon esille joitakin Diodorin artikkelin kohtia. Shevchenkon kirjoituksen lailla olen suomentanut jutusta vapaahkosti pari pitempää pätkää, ja mukana on myös omaa referointiani.

Diodor ylistää elokuvaa. Hänen mielestään elokuva on taitavasti kehitelty. Sen tapahtumat etenevät kiihtyvässä tempossa. Loppuosassa elokuva jännitys kohoaa thrillerimäiseksi. Hän arvostaa elokuvan symboliikkaa erilailla kuin ne, jotka näkevät elokuvan nyky-Venäjän allegoriana. Hänen tarkastelunsa taustalla on tietysti uskon kysymykset ja yhteys Jobin kirjaan.  Elokuvan päähenkilöllä on hänen mielestään Jobin kohtalo, vaikkei elokuva hänen mukaansa suoranaisesti Raamatun kertomukseen perustukaan.

Aleksei Serebrjakov

Vahvat henkilöhahmot – erityisesti Aleksei Serebrjakovin esittämä päähenkilö Nikolai -  pannaan vajoamaan Jobin tavoin elämässään äärimmäisiin kärsimyksiin. Tässä ahdingossaan hän kykenee näkemään itsensä kaikessa raadollisuudessaan, puolustuskyvyttömyydessään, ja myös toivossaan. Samaan yhteyteen nousee esiin kysymys Jumalasta.

Elokuvan keskivaiheilla Diodor näkee yhden käännekohdan. Meressä sukelteleva ja loiskahteleva valtava valas symboloi hänen mukaansa epäilemättä Raamatun voimallista Leviatan-hirviötä, joka valitsee uhrinsa oikkujaan ja mielihalujaan seuraten.

Krylov ja monet muut arvioitsijat eivät löydä elokuvasta mitään Jumalaa koskevaa, mutta Diodor katsoo Jumalan olevan elokuvan pääteema. Elokuva herättää uskon Jumalaan. Hänelle elokuva on sosiaalinen draama, josta paljastuu ihmissielun perustavanlaatuiset ristiriidat tämän tehdessä valintaa hyvän ja pahan välillä.

Elokuvan pääkysymys ei ole Job, ei Leviataniksi muuttunut valtio, ei Venäjän rikollismaailman ongelmat, ei kirkonmiesten tekopyhyys. Ne kaikki ovat taustana pääkysymykselle, jonka eräässä kohtauksessa elokuvan päähenkilön Nikolai esittää: ”Missä sinun Jumalasi on?”  Hänelle vastataan: ”Entä mitä Jumalaa sinä rukoilet?” Tämä antaa viitettä siihen, mistä kuuluu etsiä vastausta.

Diodor panee merkille, että elokuvan kuluessa henkilöhahmot esittävät toisilleen saman kysymyksen: ”Uskotko Jumalaan?” Siihen ei tule kertaakaan suoraa vastausta. Ihminen voi puistella olkapäitään tai kiertää kysymyksen pitäen sitä sopimattomana.  Kuitenkin aina jää ilmaan jonkinlainen sanojen riittämättömyys, epämukava tunne, jonka kautta ilmenee, että ihminen on kadottanut yhteytensä alitajuntaan, jossa tuo kysymys elää antamatta rauhaa. Diodor kirjoittaa, että se saa aikaan jopa mätäpaiseita. En tiedä, mitä hän konkreettisesti tarkoittaa, kun en ole elokuvaa itse nähnyt.

Oireelliseksi osoittautuu virallisen kirkon edustajan rooli ja näkemys asiaan on kuitenkin Diodorin mukaan oireellinen. Kirkollisen vallan edustaja on ainoa, joka ei pysähdy tätä kysymystä pohtimaan. Se ei häntä kosketa. Se koskettaa alkoholistia, pettäjä-vaimoa ja jopa rikollista kuvernööriä, joka myös esittää tämän kysymyksen. Se koskettaa myös tavallista kyläpappia. ”Mutta kun metropoliitta alkaa puhua –  tämä tulee kauhistuttavasti ilmi elokuvan loppukohtauksessa - kaikkinainen kysymys Jumalasta aivan kuin katoaisi, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ollut tragediaa, kuolemaa, kyyneleitä, rikoksia. Ei ollut syntiä tai sovitusta. Ikään kuin Kristus ei olisi tullut lihaksi.”

”Sille, joka ei ole elokuvaa nähnyt, neuvon kaikkia jättämään lukematta ja kuuntelematta sitä ympäröivän vihamielisen arvostelun ja tuomitsemisen. Kun näkee elokuvan, tulee ilman muuta selväksi, että ohjaaja ei ole tehnyt sitä palkkion vuoksi. Hän on tehnyt oman elokuvansa hänelle tärkeinä ja rakkaina pitämistään asioista. Zvjagintsevin elokuvassa ei ole mitään Venäjää loukkaavaa, sillä siinä näytetty todellisuus – vaikka se joissakin kohdin mahdollisesti onkin liioittelua – ei kuvaa Venäjää. Se kuvaa jokaista ihmistä, riippumatta hänen kansallisuudestaan tai asuinmaastaan. Tämänkaltaisia sosiaalisia draamoja on Euroopassa ja Amerikassa tehty jo kauan. Ne osoittavat niitä tuottavien maiden yhteiskunnallisen kypsyyden. En ole kuitenkaan ennen löytänyt elokuvasta sellaista universaalia laajuutta kuin Leviatanissa on. Kyseessä on rehellinen elokuva Jumalasta ja uskosta. Se on elokuva henkisestä todellisuudesta ja nykyihmisen suhteesta siihen.”

Lopuksi

Uusia katsauksia ja arviointeja ilmestyy kasvavalla vauhdilla. Esimerkiksi Shevchenko on kirjoittanut jo toisen katsauksen elokuvaan, mitä en ole vielä ehtinyt lukea. Kirjoitan elokuvasta ja siitä käytävästä keskustelusta lisää, jos tulee ilmi uusia näkökulmia tai käänteitä. Odotan, että heitot kommenttipuolella kärjistyvät. Ne alkavat elää omaa, elokuvasta irrallista elämää. Ja totuus vääristyy entisestään. Laitan toistaiseksi tähän kohtaan stopin.

Aleksei Navalnyi, Mihail Hodorkovski, Aleksei Kudrin…

Politologi ja toimittaja Maksim Shevchenko oli keskiössä edellisessä kirjoituksessani ja on myös tässä. Häntä on haastateltu Nakanune-lehteen, aiheena oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Navalnyi,  https://navalny.com/). Haastattelu on ilmestynyt eilen eli ennen tänään julkistettua tuomiota Yves Rocher –kosmetiikkayhtiöön kohdistuneesta kavalluksesta ja sitä seuranneita tapahtumia.

Haastattelun mielenkiintoisin pointti on Shevchenkon epäily, että maan hallintojärjestelmässä on henkilöitä, jotka määrätietoisesti toimivat Navalnyin rangaistusten puolesta vaikuttaakseen tällä tapaa Vladimir Putinin syöksemiseen vallasta. Kansa ajetaan kaduille osoittamaan mieltään ja uudelle venäläiselle Maidanille luodaan tällä tapaa kasvualustaa. Olihan Myös Kievin Maidan-mielenosoitusten takana Shevchenkon mukaan alun pitäen presidentti Janukovichin hallinnon virkamies. Tosin tämä mielenosoitus karkasi käsistä ja sen langat tulivat muiden käsiin.

Toinen tärkeä huomio koskee Aleksei Navalnyin roolia. Shevchenko katsoo hänen olevan lähinnä vain ”uhrilammas”, jonka taustalla tilannetta seuraavat varsinaiset toimijat: Mihail Hodorkovski (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Hodorkovski) ja entinen Dmitri Medjedevin hallituksen talousministeri Aleksei Kudrin (http://akudrin.ru/ , https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Kudrin ). Toki Shevchenkokin myöntää kyseen olevan vasta spekulaatioista.

Muutos nousee joukkoliikkeistä, kun parlamentarismi on siihen voimaton. Viime aikojen tapahtumia ja kirjoituksia seuratessa tulee miettineeksi, miten taitavasti tai miten tyhmästi toimitaan niin joukoissa kuin niiden taustallakin, ohjissa ja ohjattavina.

Haastattelu löytyy osoitteesta http://www.nakanune.ru/articles/19876 . Se on ilmestynyt 29.12.2014. Haastattelua on lyhennetty ja jonkin verran muokattu.

…..

Kysymys: Mitä mieltä olette Navalnyista?

Maksim Shevchenko:

Tämä uusi Navalnyin tapaus on osa yritystä syöstä Putin vallasta, yritys luoda Venäjällä Maidan. Yves Rocher-tapauksen tuomio ei todellakaan ole kymmenen vuoden arvoinen, korkeintaan vuoden tai puolitoista. On aivan selvää, ettei tuollaista tehnyt henkilö ole yhteiskunnalle niin vaarallinen, että hänet voitaisiin panna kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Sen sijaan tämä tuomio tekee automaattisesti Navalnyista poliittisen marttyyrin, eräänlaisen trotskistin. Luulen, että tämä on tehty tarkoituksella. Se on suunniteltu niin, että Navalnyista voidaan tehdä eräänlainen ”poliittinen vankilakundi”.

Kysymys: Mutta ehkä häntä ei vielä panna suoraan vankilaan, olisiko mahdollista, että hän saa uuden ehdollisen tuomion?

Shevchenko:

On selvää, että kymmentä vuotta hän ei vankilassa tule olemaan. Mutta meitä voi odottaa valtava joukkokokous, joka vähitellen voi antaa kasvualustaa jollekin suuremmalle. On ymmärrettävää, että sekä syyttäjä että hänen syytteensä ja koko tämä draama tuomioineen on järjestelmässä mukana olevan eliitin työtä. Tuo eliitti haluaa syöstä Putinin vallasta ja sopia Lännen kanssa. On ymmärrettävää, että tämän eliitin mielestä Navalnyi on ehdottoman vaaraton toisinajattelija. Eihän hän mikään Udaltsov ole [ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Udaltsov ].

Ja kun ylipäänsä perehtyy Navalnyin puheisiin, voi päätellä, että kyseessä on rohkea, urhea ja rehellinen henkilö. Hänen puheensa tekee todella vaikutuksen. Mutta jos hän puhuisi hänen yllään uhkaavan tuomion kontekstin ulkopuolelta, niin annan kunniasanani, että se hukkuisi tuhansien vastaavien tekstien joukkoon Grani.ru:n, Facebookin ja Livejournalin sivuilla. Ilman syyttäjän vaatimaa tuomiota Navalnyi olisi vain yksi sisäpiiriläinen.

Ja nimenomaan kymmenen vuoden tuomio vie hänet julkisuuteen ja ohjaa hänen puheensa historialliseen taustaansa, laittaa sen miltei samaan riviin Fidel Castron puheen ”Historia on antava minulle oikeutuksen” tai Maksim Gorkin romaanin Äiti loppukohtauksessa olevan Pavel Vlasovin puheen kanssa.

Kysymys: Eikö se voisi olla vain kohtalokas yhteensattuma, seurausta byrokratisoituneesta järjestelmästä, sen päättämättömyydestä tai muusta vastaavasta seikasta?

Shevchenko:

Kaikki tämä on poliittisteknologista postmodernia näytelmää, jonka taustalla on pyrkimys saada Putin vallasta. Se mitä syyttäjä vaatii, toimii vastoin Putinia ja valtakoneistoaan. Se on mielipiteeni, voin myös erehtyä. Mutta en mitenkään voi selittää itselleni muuten Navalnyin muuttumista tuollaisen parfyymien kavallusjutun takia jonkinlaiseksi neuvostodissidentiksi.

Ylipäänsä näinhän tehdään oranssivallankaappauksia. Yhteiskunnallis-poliittiselta kannalta merkityksettömistä henkilöistä, joilla ei ole mitään todellista sidettä eliittiin mutta jotka ovat vain manipulatiivisia konsepteja, tehdään keinotekoisesti poliittisia hahmoja. Se on jotakuinkin kuin ”nebesnaja sotnja” [http://nebesnasotnya.com.ua/en].

En usko, ettei syyttäjällä olisi ollut käsitystä, kenen asia on kyseessä ja kenelle hän on ajamassa tuomiota. En usko siihenkään, etteivätkö asiaa seuraavat henkilöt osaisi olla huomaamatta sen seurauksia.

Minä ymmärrän erinomaisesti tilanteen, jossa kaikki tämän tarinan yksittäiset osanottajat tajuavat, että Navalnyita ei saa pitää tällä tavalla esillä, mutta kuitenkin he tekevät sen.

Mutta on minulla toinenkin versio. Navalnyita pidetään esillä, jotta Hodorkovski voitaisiin minimoida. Navalnyihan ei ole todellisuudessa kukaan, vaikka hän itsessään onkin verrattain urhea ihminen. Mutta on selvää, että Hodorkovski on sata kertaa vaarallisempi.

Kysymys: Oranssivallankumouksista puheen ollen, me näemme, että niissä edellytetään olevan suuri joukko uusia johtajia, heitä on aina paljon, eikö vain?

Maksim Shevchenko:  

Hodorkovski ei ole vain johtaja. Hän on henkilö, jolla on yhteydet maailman eliitin korkeimpiin kerroksiin. Navalnyilla ei tällaisia yhteyksiä ole. Navalnyi on maailman eliitille kuin se tyttö Pakistanista, jolla ennettiin Nobelin palkinto. Hän on vain symboli, ei prosessin varsinainen subjekti. Hodorovski on varsinainen päähenkilö. Hän on jopa ohjaaja-näyttelijä, tai pelaaja-valmentaja, miten vain haluatte sen ilmaista.

On mahdollista – tältä jostakusta Venäjällä voi tuntua - että Navalnyin esilläpito on hyvä keino panna Hodorkovski syrjään. Minä en tällaista mahdollisuutta sulje pois.

Kysymys: Te puhutte, että meitä voi odottaa valtava mielenosoitus, jolla tulee olemaan kaikissa tapauksissa vakavia seurauksia. Mutta kuka tulee olemaan näiden seurausten käynnistäjä? Näet Navalnyihan menetti huomattavan osan kannatuksestaan Krimin jälkeen.

Maksim Shevchenko:

Kuka kannattaa Navalnyita? Eivät kansallismieliset, eivät vasemmistolaiset, se on järjestelmän liberaali luokka, joka vaatii tämän valtion olemassaolon lopettamista nykymuodossaan ja dialogia Lännen kanssa. Tämän luokan edustaja ja symboli on paljolti Kudrin.

Aleksei K.

Pankaa muuten merkille, kuinka kaksi vektoria muotoutuu yhteen. Kudrin esiintyy melkein päivä kuin päivä järjestelmää myötäilevillä, perusteellisesti pohdituilla ehdotuksilla osoittaen näin, että hän on ehdokkaana pääministeriksi tai jopa presidentiksi. Ei Javlinski, ei Kirienko, ei kukaan muu, vaan nimenomaan hän on järjestelmän poliitikko, jolla on henkilökohtaiset suhteet Putiniin. Kudrin edustaa käsikirjoituksessa järjestelmän sisäistä yksikköä. Navalnyi on vain pelkkä karitsa, jonka järjestelmän liberaalit aikovat uhrata. Heidän yläpuolella ulkomailla tilannetta seurailee Hodorkovski, joka on vaarallinen sekä Kudrinille että – ja nimenomaan - Navalnyille. Näet Hodorkovski on ihminen, joka on jo mukana maailman ”establishmentissä”. Hänet otetaan vastaan korkeimmalla tasolla, ei vain vieraana, vaan muiden rinnalla samanarvoisena.

Mihail H.

Ukrainan kriisi ja Venäjä. Moskovalaisen toimittajan kriittinen näkemys.

Käsittelen jälleen Ukrainan kriisiä ja Venäjää. Olen suomentanut toimittaja Maksim Shevchenkon haastattelun, joka ilmestyi perjantaina 26.12 pietarilaisessa iltapäivälehdessä. Ainakin se avaa suomalaiselle lukijalle erilaisen näkökulman.

Venäläinen toimittaja Maksim Shevchenko (Максим Шевченко, synt. 1966 Moskovassa) on omassa maassaan kiistelty hahmo. Hän on ortodoksikristillisiä arvoja toiminnassaan korostava konservatiivi. En ala nyt käsitellä hänen elämäänsä enkä mahdollisesti kärkeviä näkemyksiään. Totean vain, että sosiaalisen median kommenttien perusteella hänellä on paljon vastustajia, häntä suoraan sanoen inhotaan joidenkin mielipiteittensä takia. Eräiden mielestä hänen kannoistaan on löytynyt ristiriitaisuuksia, mistä syystä he pitävät häntä epäluotettavana. Minä en näe mitään väärää siinä, jos näkemys jostain syystä muuttuu.  Olen itse aiemminkin seurannut hänen kantojaan. Hän ilmaisee ne selvästi tuoden yleensä esille myös taustoja. Ja ainakin tässä haastattelussa hän vie omalla päättäväisyydellään keskustelua eteenpäin.

Shevchenko asuu Moskovassa, mutta Ukrainan kysymys on hänelle erityisen läheinen, koska hänellä on ukrainalaiset juuret. Hän on venäläinen, joka ymmärtää ukrainalaisia. Tämänkin vuoksi hänen näkemyksensä ovat mielenkiintoisia. Enkä ihmettele, että hän on saanut kotimaassaan vastustajia.

En halua itse ottaa kantaa Shevchenkon näkemyksiin saati hänen persoonaansa. Myönnän, että tietoni hänestä ovat vajavaiset. Häntä on mm. syytetty antisemitismistä ja Hamas-mielisyydestä. En ole näihin näkemyksiin tutustunut enkä halua luoda ihmisestä mielipidettä pelkkien huhujen perusteella. Mielestäni Ukrainan kriisin suhteen on tärkeää tutustua erilaisiin mielipiteisiin. Shevchenkon kanta on tähän hyvä lisä.

Haastattelu ilmestyi pietarilaisessa Vetsherni Peterburg –lehdessä (Вечерний Петербург). Tässä jutussani on tuon haastattelun käännös lähes kokonaisuudessaan. Olen jättänyt pois lähinnä vain alkujohdannon. Hieman provosoivat kysymykset ovat lehden toimittajan ja vastaukset tulevat Maksim Shevchenkon suusta. Oman lyhyen kommenttini laitan jutun loppuun, vaikka kyllä olen laittanut pariin kohtaan kommenttini itse tekstin keskelle. Sen verran tähän alkuun kuitenkin totean, että en pidä nimittelyistä enkä varsinkaan, jos niitä esitetään perustelematta. Shevchenko kutsuu Ukrainan nykyisiä vallanpitäviä ”natsisteiksi”. Tässä yhteydessä hän ei lähde sen käyttöä tarkemmin perustelemaan. Ainakin yhdessä kohdassa hän viittaa heidän haluunsa rajoittaa äidinkielenään venäjää puhuvien lasten mahdollisuutta lukea koulussa omaa kieltään. Lopussa on muutama linkki, jotka auttavat lukijaa taustatietojen saamisessa.

…

ВЕЧЕРНИЙ ПЕТЕРБУРГ

http://vppress.ru/stories/Maksim-Shevchenko-Ukrainskii-narod-vvergnut-v-prostranstvo-tcivilizatcionnoi-degradatcii-27701

Torstai 25. joulukuuta 2014. Artikkelin kirjoittaja: Ljudmila Klushina.

Maksim Shevchenko: Ukrainan kansa on ajettu sivistykselliseen taantumaan.

Tunnettu journalisti ja politologi kertoo virheistä ja tilanteen ongelmallisuudesta naapurimaassa.

Vetsherni Peterburg tapasi Maksim Shevchenkon, joka oli tullut Pietariin kansainväliseen kulttuurifoorumiin.

-          

      Maksim Leonardovitsh, viime aikoina olette usein esiintyneet erilaisissa poliittisissa keskusteluohjelmissa ja olette myös joutuneet kollegoittenne kritiikin kohteeksi. Mistä syystä teistä ei pidetä?

-          En sanoisi, että esiintyisin televisiossa usein. TVTs-kanavan  Pravo golosa –ohjelmassa en ole ollut maaliskuun jälkeen, Solovjevin ohjelmassa en ole ollut viime vuoden tammikuun jälkeen…

Aiemmin todellakin esiinnyin usein, mutta minut pantiin virallisesta mediasta syrjään kritisoituani vuoden 2014 keväällä Venäjän mediaa propagandistisista asenteista Ukrainan tapahtumien uutisoinneissa. Olin tuolloin ilmaissut avoimesti kantani talvella ja keväällä mediassa esiintynyttä ukrainofobiaa vastaan. Valitettavasti ukrainofobinen hysteria oli vakava virhe, joka omalta osaltaan työnsi valtavan joukon ukrainalaisia liberaalinatsististen Avakovin, Turchinovin, Jatsenjukin ja Petro Poroshenkon syleilyyn. Venäjän televisiossa kerrottiin Ukrainan kansalle, että ukrainalaisia ei ole olemassa, että se on keinotekoinen kansa ja että ukrainan kieli on venäjän kielen murre. Tällainen Venäjän tv:stä virtaava hölynpöly oli paras mahdollinen keino mobilisoida vapaaehtoisjoukkoja Ukrainan kansalliskaartiin ja poliisipataljooniin. Valitettavasti tästä uutisoinnista luovuttiin liian myöhään, vasta heinäkuussa, kun sota oli jo saavuttanut huippunsa ja Kievin valtakoneisto oli saanut mobilisoitua valtavat massat ideologisesti motivoituneita ihmisiä, joille riitti vain katsoa venäläisiä tv-kanavia, jotta voisi ymmärtää, että valtavalta kansalta oli evätty oikeus olemassaoloon. Olen vahva omissa näkemyksissäni ja katson, että Ukrainan kansa ei ole Venäjän kansan vihollinen. Asia on vain niin, että jokaisen kansan olemassaolon puolesta on taisteltava: saksalaisten, ukrainalaisten, venäläisten, juutalaisten, arabialaisten...  On pystyttävä keskustelemaan kaikkien kanssa. Tämä kyky dialogiin ja toisten kunnioittamiseen on venäläisen idean perusta. Itsekseen asiat eivät toteudu.

-          Emmekö me sitten taistele?

-          Miten me olemme taistelleet? Onko Moskovassa ollut minkäänlaisia ukrainalaisen kulttuurin iltoja? Onko merkittävä ukrainalainen laulaja Nina Matvijenko käynyt  Kremlin konserttisalissa esiintymässä? Olemmeko tutustuneet ukrainalaisiin historianäkemyksiin? Ja ylipäänsä tiedämmekö kirjonnan ja liinavaatteiden lisäksi Ukrainasta yhtään mitään?

-          Onhan ukrainalainen rockyhtye  Okean Elzi hyvin suosittu nuorison keskuudessa?

-          Kuten tiedätte, se kuuluu nuorisokulttuuriin. Ukrainan kansa on mitä rikkaimman etnokulttuurin lähde. Venäjällä on kyljessään neljänkymmenen miljoonan suuruinen maa eikä se ole tehnyt mitään esitelläkseen Ukrainan monimuotoisuutta. Siellä asuu ukrainalaisia, venäläisiä, juutalaisia, kreikkalaisia, romanialaisia, unkarilaisia, armenialaisia. Ukraina on monien kansojen kotimaa. Esimerkiksi Pontian kreikkalaisista 30 % asuu Donetskin ja Dnepropetrovskin alueilla. Kuka tästä puhuu?  Meillä kaikki tungetaan samaan muottiin. Minusta tämänkaltainen kansalaissodan tilanne, joka Ukrainassa on kärjistynyt, olisi voitu välttää. Ei olisi pitänyt antaa ukrainalaisille natsisteille sellaisia valttikortteja, jotka valitettavasti venäläinen propaganda antoi talven ja kevään aikana.

-          Maksim Leonardovitsh, mutta ovathan omassa propagandassaan myös ukrainalaiset päätyneet julistamaan itsensä vanhimmaksi roduksi maan päällä, muinaisten ukraanien [ven. укране; itäisestä Saksasta Uecker-joen rantamilta – PE] jälkeläisiksi. Lisäksi he ovat muka löytäneet sukulaisuuden latinalaisiin ja haluavat nyt siirtyä ukrainan kielessä latinalaiseen kirjoitusasuun.

-          En käsittele hölynpölyä, käsittelen tosiasioita. Kaikenlaistahan ihmiset keksivät. Meilläkin kirjoitettiin, että venäläiset ovat noin 6 000 vuotta vanha kansa, ja Babylon tulee venäjän sanoista бабье лоно (”babje lono”, ’naisen povi’) ja on näin ollen venäläinen kaupunki. Hölynpölyä riittää jokaisella kansalla. On tärkeää, ettei senkaltainen typeryys ilmesty akateemisen tieteen piiriin.

-          Siitä huolimatta Ukrainan erkaantuminen Venäjästä jatkuu: nyt halutaan ukrainalaisissa kouluissa aloittaa englannin kielen opiskelu toiselta luokalta ja jättää venäjän kieli pois…

-          Totta puhuen minä luin toiselta luokalta lähtien erityiskoulussa saksaa eikä minulle tapahtunut siinä mitään kauheaa: ei minusta tullut saksalaista eikä Saksan poliittisen kulttuurin kannattajaa. Olen jäänyt ukrainalaiset juuret omaavaksi venäläiseksi, joka taitaa kolme vierasta kieltä, mukaan lukien saksan. Näin ollen tervehdin ilolla vieraan kielen opiskelua koulussa ja tuen sitä kaikin puolin. Ja jos minun pojalleni suodaan mahdollisuus opiskella englantia toiselta luokalta, niin olen kiitollinen sille koululle, joka on suonut hänelle sellaisen mahdollisuuden.

-          Mutta kyse on siitä, että venäjänkielisissä perheissä kasvaneilla lapsilla ei ole valinnan varaa: venäläisiä kouluja suljetaan…

-          Nyt en pohdi natsistien toimia. Ukrainan liberaalis-natsistinen valta on kauheaa. Mutta tähän ei syypäänä ole Ukrainan kansa, joka on painettu alas, orjuutettu ja syösty kulttuurisen ja sivistyksellisen taantuman tilaan. Kievin vallanpitäjät ovat perustaltaan antiukrainalaisia. He käyttävät hyväkseen omiin tarkoituksiinsa Ukrainan kansojen (ukrainalaisten, juutalaisten venäläisten ym.) traagista historiaa. Kiovan vallanpitäjät yksinkertaistavat, tekevät asioista mustavalkoisia. Itse asiassa Ukrainan historia – 1500- , 1600- , 1700- ja 1900-luvulla – on ollut hyvin dramaattista. Palautetaan mieliin esimerkiksi ns. banderalaisten liike Länsi-Ukrainassa. Eivät suinkaan kaikki tuohon vastarintaan osallistuneista olleet banderalaisia. Siihen osallistui paljon eri ryhmiä. Banderalaiset toteuttivat juuri julmaa terroria muita ukrainalaisia, vähemmän vastenmielisiä kansallisia suuntauksia vastaan. Mutta stalinistinen propaganda asioita yksinkertaistaen laski heidät kaikki fasisteiksi, banderalaisiksi. Toisaalta länsiukrainalaiset esiintyivät stalinististen kommunistien toimia vastaan ja toisaalta sitä liikettä voi kuvata kristilliseksi vastarinnaksi jumalatonta Stalinin hallintokoneistoa vastaan. Mitä sitten tuolloin tapahtui? Tuhottiin kirkkoja, ajettiin ihmisiä maan alle, ja vankileireille lähetettiin Länsi-Ukrainasta 600 000 ihmistä. Mitä he tämän jälkeen voivat tehdä – siunata Moskovaa ja Stalinin hallintoa, niinkö? Keiden puolella me olemme? Minä henkilökohtaisesti olen kristittyjen puolella konfliktissa ei-kristittyjä vastaan. Olen siis aina uskovien puolella konfliktissa ei-uskovia vastaan. Se on minun periaatteellinen näkökulmani. Minun mielestäni vuosien 1944 – 1946 tapahtumia Länsi-Ukrainassa ei pitäisi tulkita niin yksisilmäisesti, kuin meillä on tehty.

-          Ettekö pelkää, että tällaisen ilmoituksen jälkeen teitä syytetään banderalaisten tukemisesta?

-          Ymmärtäkää minua oikein, minä en kannata banderalaisia. Minä kannatan kristityn kansan vastarintaa, joka ei mitenkään ole eronnut, sanotaan, Tambovin alueen tai Donin alueen asukkaiden vastarinnasta. Mitä eroa on Donin kasakoiden vastarinnan ja Länsi-Ukrainan asukkaiden vastarinnalla jumalattomia vallanpitäjiä vastaan? Donilla tuhottiin kirkkoja, haudattiin pappeja elävältä, teloitettiin ihmisiä. Ja Länsi-Ukrainassa tehtiin aivan samaa: teloitettiin pappeja, poltettiin kokonaisia kyliä.

-          Mutta te ette ota huomioon kansallista tekijää: kukaan Donin kasakoista ei potenut russofobiaa.

-          Mutta sen sijaan kasakat potivat antisemitismiä sekä vihaa ”ei-kasakoita” ja ”vieraspaikkakuntalaisia” kohtaan, jotka muodostivat bolshevistisen armeijan perustan. Vihollisen hahmo muotoutuu sodan liikekannallepanon tehtävien pohjalta – se on laki. Niin, Donilla tuhottiin koko kasakkaliike – se hävitettiin fyysisesti! Ja 70 % kasakoista ei nähnyt enää vuotta 1922. Ja Länsi-Ukrainassa on aina toimittu jumalattomia miehittäjiä vastaan, sillä se on ollut uskonnollista seutua. Siellä ei kuitenkaan ole ollut mitään erityisen russofobista ilmapiiriä. Venäläiset tulivat alueelle vasta vuonna 1939, kun se liitettiin Neuvostoliittoon. Venäläisyys merkitsi heille neuvostostalinismia. Lisäksi länsiukrainalaiset käyttivät itsestään ennen liittymistä Neuvostoliittoon nimitystä venäläiset tai rusiinit (ruteenit) tehden näin eroa puolalaisiin ja itävaltalaisiin. Toisaalta venäläisvastaisuus on ollut nimenomaan Keski-Ukrainan ominaispiirre. Siellä on aina ollut paljon russofobiaa: venäläisiä on halveksien kutsuttu ”katsaapeiksi” (кацапы) ja ”moskaleiksi” (москали). Kerron tämän, koska näihin liittyy hyvin tarkkoja määrittelyjä ja sävyjä, ne tulee huomata. Mutta nykyisin kaikki leivotaan yhdeksi möykyksi ja sitä pidetään politiikkana.

-          Entä mihin mielestänne johtaa se seikka, että Ukrainan hallitukseen on tuotu ministereiksi ”vierastyövoimaa”?

-          Se on hävytöntä. Se kertoo siitä, että valta Ukrainassa on hengeltään antiukrainalaista, että käytännössä vallassa eivät ole ukrainalaiset. Se muuttaa maan koloniaksi, miehitetyksi alueeksi Länttä varten – se on heidän oligarkkinen ”testamentti” [Shevchenko käyttää sanaa заповит ”zapovit” ’testamentti’, jolla viitataan Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Shevchenkon runomuotoiseen ohjelmajulistukseen – PE]. Minun mielestäni siellä on meneillään sosiaalinen kansalaissota – ei etnisin vaan sosiaalipoliittisin tunnuksin. DNR (Donetskin kansantasavalta) ja LNR (Luhanskin kansantasavalta) ovat kansan aseellista kapinaa oligarkkien ja roistojen rikollista valtaa vastaan. Muuten Donetskin kansantasavalta on vanhaa mahnolaista seutua, mistä syystä monet DNR:n kapinalliset ammentavat perinteitä Nestor Ivanovitsh Mahnon kansanliikkeestä. Slavjansk, Starobeshevo ovat merkittäviä paikkoja, joissa Mahnon joukot kävivät taisteluja punaisia, valkoisia ja Petljuran joukkoja vastaan.

-          Ja viimeinen kysymys, johon on varmaankin vaikea antaa vastaus: milloin päättyy sotatila Ukrainassa?

-          Niin, on vaikea vastata, miten konflikti saadaan loppumaan. Sota jatkuu, mutta tilanne on muuttuvainen. Toivon, että tämän kapinan kansa voittaa, että Ukrainan johtohenkilöt syöstään vallasta, ja Ukrainan kansa muodostaa itse sellaiset muodot alueelliselle tasavaltalaiselle kansandemokraattiselle hallinnolle, että se tulee vastaamaan Ukrainan ja sen monikansallisen kansan henkeä ja olemusta.

Maksim Shevchenko

……

Linkkejä, taustatietoa

Jutussa mainitaan Nina Matvijenkon nimi. Hän on tunnettu ukrainalainen laulaja ja elokuvanäyttelijä (s. 1947). Joulukuun alussa hän sai huomiota hyvin tunteenomaisella vetoomuksellaan, jossa hän arvostelee Ukrainan nykyistä johtotroikkaa ja toteaa hyvin kärjekkäästi, että ”juutalaiset ovat aloittaneet Ukrainan kansalaissodan”. Youtubessa näkyvillä oleva vetoomus on herättänyt runsaasti keskustelua: https://www.youtube.com/watch?v=vj-ij6OnCmw. Monet eivät pidä juutalaisviittauksista, mutta muuten suhtautuvat vetoomukseen myönteisesti sen syvän sodanvastaisuutensa vuoksi. Matvijenkon mielestä vallan vaihtumisen taustalla ovat eräiden poliitikkojen ja oligarkkien henkilökohtaiset intressit. Hän kutsuu Kaakkois-Ukrainan tilannetta ”klaanien sodaksi” (http://ru.golos.ua/suspilstvo/nina_matvienko_proiznesla_strastnuyu_antivoennuyu_rech_video_8368).

Maksim Shevchenkosta löytyy venäjäksi tietoa täältä: http://echo.msk.ru/guests/7198/. Wikipediassa hänestä on myös englanninkielinen sivu: http://en.wikipedia.org/wiki/Maksim_Leonardovich_Shevchenko.

Donin kasakat: https://en.wikipedia.org/wiki/Don_Cossacks (suomenkielisessä versiossa ei käsitellä 1900-luvun alkuvuosikymmenten tapahtumia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Donin_kasakat).

Stepan Bandera: https://fi.wikipedia.org/wiki/Stepan_Bandera,

http://m.ria.ru/tags/organization_Organizacija_ukrainskikh_nacionalistov_banderovskoe_dvizhenie/.

Luhanskin ja Donetskin kansantasavallat (LNR, DNR): http://fi.wikipedia.org/wiki/Luhanskin_kansantasavalta ; http://fi.wikipedia.org/wiki/Donetskin_kansantasavalta .

Nestor Ivanovytš Mahno: http://fi.wikipedia.org/wiki/Nestor_Mahno.

Tambov: https://en.wikipedia.org/wiki/Tambov_Oblast.

Taras Shevchenkon runo Testamentti (Заповит ,”zapovit”) löyty täältä englanniksi ja ukrainaksi: https://en.wikipedia.org/wiki/Taras_Shevchenko.

 

Taras Shevchenko

Ruteenit, rusiinit: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruteenit,  http://ya-rusin.com/kultura-rusinov/kto-takie-rusiny.html.

Ukraanit: https://en.wikipedia.org/wiki/Ukrani,  https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranen, https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranenland.

…

Loppukommenttini

Shevchenkon mielipiteissä on ainakin kaksi seikkaa, jotka vaikuttivat minun kiinnostukseeni. Ensiksikin hän kritisoi Venäjällä vallinnutta propagandistista näkemystä Ukrainasta olematta kuitenkaan Eurooppaan katsova arvoliberaali. Hän siis näpäyttää omiaan juuri siitä, missä venäläiset ovat perinteisesti olleet vahvoja: kiinnostuksessa muihin kulttuureihin ja niiden arvostamisessa. Toiseksi hän näkee Ukrainan paljon monimuotoisempana yhteiskuntana kuin esimerkiksi suomalaisessa mediassa se on käsitetty valaisten tätä puolta mm. historian esimerkein. Venäjävastaisuuden taustoista puhuessaan Shevchenko laittaa syyksi stalinistisen hallinnon. Tietenkin tämänkaltaisessa lyhyessä haastattelussa on asioita tiivistettävä, mutta luulisin, että myös tsaarin aikaisilla toimilla on ollut tähän oma vaikutuksensa.

Toimittaja toteaa, että nykyisin Ukrainassa pyrittäisiin ottamaan käyttöön latinalainen kirjaimisto. En itse asiassa itse tiedä, missä määrin tällaisia pyrkimyksiä on nykyisin. Sen sijaan jo 1920-luvun Neuvosto-Ukrainassa näitä pyrkimyksiä oltiin toteuttamassa.

Shevchenkolla Ukraina ei ole mikään kokonainen ”klöntti”, se muodostuu eri kansallisuuksista. Osa niistä on ehditty jo tukahduttaa, mutta osa jatkaa eloaan ja niiden edustajat haluavat varmasti puolustaa omaansa. Yhtenäisyyden esteenä on maan kansojen monisävyisyys. Olisi tuntunut luontevalta heti kriisin ilmetessä ruveta kehittää Ukrainan valtionhallintoa uudelta pohjalta liittovaltion suuntaan, jolloin olisi ainakin yritetty turvata alueellinen itsehallinto. Enää paluu alkupisteeseen ei ole mahdollista.

Yllä olen referoinut laulaja Nina Matvijenkoa, jossa hän toteaa nykytilanteeseen liittyvän oligarkkien valtataistelun. Parlamenttivaalien aikaan toin kirjoituksessani esille Viktoria Shilovan kärkeviä näkemyksiä, joiden mukaan nykyvallanpitäjien myötä maahan pesiytyy uusi oligarkkivalta. Tästä joutuu juuri tavallinen kansa kärsimään. Maksim Shevchenko tuntuu olevan Shilovan kanssa samoilla linjoilla, myös nimittelyretoriikka on samansuuntaista.

Suomalaisittain katsoen tällaiset näkemykset ovat avartavia. Uudet näkökulmat estävät meitä osaltaan urautumasta suppean yksioikoisen suomalaismedian ohjailuun. Suomessa on keskitytty presidentti Vladimir Putinin demonisointiin sekä Euroopan Unionin ja USA:n näkemysten kritiikittömään toisteluun. Ukrainan vallanpitäjiä kohtaan ei löydy yhtään arvostelevaa sanaa, mm. Ukrainan sotilastoimien käsittelyä pyritään välttämään ja huomio on keskittynyt ”separatisteihin”. Käsikirjoitus tuntuu olevan jo valmiina. Ukrainan tulevaisuuden suhteen uskon, että tappelut maan parlamentissa Verhovna Radassa jatkuvat.