Sofia Perovskaja, Turgenev ja tsaarin murha - jatkokäsittelyä edelliseen kirjoitukseeni

Sofia Perovskaja (Nikolai Troitskin kirjan kansilehdessä)

Edellisessä kirjoituksessa esittelin Ivan Turgenevin pienen kertomuksen nimeltään ”Kynnys”. Siihen on linkki tässä. Totesin, että Turgenevin on kerrottu kirjoittaneen kertomuksen Sofia Perovskajan saaman tuomion jälkeenJatkan nyt aihetta.  Keskityn pääasiassa Sofia Perovskajan elämään ja hänen jättämäänsä perintöön. Välissä pohdin myös käsitettä ”turgenevilainen nainen”.

Turgenevin kertomuksen nimi on Kynnys. Se on vajaan sivun mittainen mystinen pikkutarina, joka virallisten tietojen mukaan se on kirjoitettu vuonna 1878. Sain tietää kertomuksesta lukiessani tutkija Nikolai Troitskin (1931-2014) laajaa, yli 500-sivuista Sofia Perovskajan elämänkertatutkielmaa. Se on julkaistu vuonna 2018, mutta kyseessä on kirjoittajan pitkän elämäntyön huipennus. Hän toimi noin 50 vuotta Saratovin yliopiston historian professorina. 1960-luvun alussa hän alkoi hahmotella romaania Perovskajasta. Se jäi kuitenkin kesken muiden työkiireiden takia. Tuo keskeneräinen romaani on kuitenkin nyt julkaistun kirjan liitteenä.  

Troitski toteaa aikalaislähteisiin viitaten, että Turgenevin kertomus on kirjoitettu vuoden 1881 keväällä ja että se on syntynyt reaktiona Perovskajan huhtikuussa tsaari Aleksanteri II:n murhasta saamaan hirttotuomioon. Troitskin kanta tuntuu perustellulta. Näin ulkopuolisena tarkastellen voisin kuvitella, että Turgenev olisi kirjoittanut kertomuksensa vaikka reaktiona siihen, kun Vera Zasulitš meni keväällä 1878 kaupungin poliisijohtaja Fjodor Trepovin vastaanotolle tavoitteena murha. Poliisijohtaja loukkaantui vakavasti, mutta jäi henkiin. Oikeusistunnossa valamiehistö liberaalihegemoniassaan vapautti Zasulitšin syytteistä. Luotan kuitenkin Troitskin pätevyyteen ja siihen että Turgenevin teksti on syntynyt nimenomaan tsaarin murhan jäljiltä.

”Kynnys” on julkaistu ensi kerran laittomassa Narodnaja voljan kirjapainossa päiväyksellä 25. syyskuuta 1883, mikä osaltaan vahvistaa Troitskin kantaa. Narodnaja volja eli suomeksi ”Kansan tahto” oli se poliittista terrorismia harjoittanut liike, jossa myös Perovskaja toimi ja jonka piirissä kehiteltiin hankkeita keisarin murhaamiseksi.  Siitä voi lukea tarkemmin täältä. Perovskaja oli aktiivisesti mukana muutamassa epäonnistuneessa hankkeessa ennen viimeistä onnistumistaan.

Troitski nostaa kertomuksen lopusta esille yhden kohdan kuvaamaan Turgenevin kantaa.  Kun nuori nainen astuu rakennuksen kolkkoon pimeyteen ja esirippu hänen takanaan laskeutuu. Silloin jostakin kantautunut huudahdus (”Pyhimys”) osoittaa hänen mukaansa Turgenevin myönteistä asennetta, jonka hän toivoi välittyvän myös lukijoilleen.

Venäjällä ja Neuvostoliitossa Perovskajaan on suhtauduttu kaksinaisesti. Yhtäältä hän on attentaatteihin aktiivisesti osallistunut terroristi ja rikollinen. Toisaalta häneen on luotu sankarin viitekehystä. Troitski kuuluu jälkimmäisiin. Hän on elämäkerrassaan selkeästi ihastunut tutkimuksensa kohteeseen. Niinhän tutkijoilla usein sattuu käymään. Se ei ole kuitenkaan Neuvostoliitossa kasvaneelle ja toimineelle tutkijalle poikkeuksellista, sillä Perovskajasta on tehty ainakin kaksi ylistävää elokuvaa ja hänen nimeään on kantanut mm. Leningradin keskustassa sijainnut katu. Elokuvista tunnetuin on vuonna 1967 ilmestynyt mustavalkoinen ”Sofia Perovskaja”.

Perovskajasta on hänen kuolemastaan lähtien luotu sankarin kehää. Vallankumouksen jälkeen sankarikultti pääsi valtion suojeluun. Siihen tuli kuitenkin eräässä vaiheessa stoppi. Kun Leningradin puoluejohtaja murhattiin joulukuussa 1934, Stalin katsoi parhaimmaksi lopettaa ylistyspuheet Perovskajasta, sillä ne olisivat saattaneet motivoida uusia salamurhia.

Stalinin kuoleman jälkeen Perovskaja-myytti kuitenkin heräsi uudelleen henkiin. Troitski esittelee vuodelta 1970 peräisin olevan Dostojevski-tutkija Igor Volginin runon, jossa natsien vuonna 1941 teloittama moskovalainen koululainen ja partisaani Zoja Kosmodemjanskaja rinnastetaan Perovskajaan. Tässä on runon loppusäkeitä: 

”Vaikka olisit mennyt täysin muuta tietä./ Et olisi välttänyt rajua kohtaloasi./ Mutta jotain keskeistä juuri se sukupolvi on tuonut lähellemme./… Muistan valokuvan: on vuosi 41./Petrištševossa moskovalaisella koululaisella,/ joka hetken päästä astuu mestauslavalle,/on silmät kuin Perovskajalla.”

Täältä voi lukea Kosmodemjanskajasta. Alla on hänen kuvansa.

Zoja Kosmodemjanskaja

Perovskajaa kyllä ihailtiin mutta se ei ole yksin myytin peruste. Ennen muuta inhottiin uutta tsaaria Aleksanteri III:ta ja hänen hallintoaan, koska se järjesti oikeudenkäynnin jälkeen julkiset hirttäjäiset. Niitä ei tämän jälkeen ole Euroopassa kai ollut.

Julkisuudessa ja sen takana on reagoitu asiaan monella tavalla. Käsittelen sitä hiukkasen.

Taiteilija Ilja Repin oli tsaarin vallan vastustaja, vaikka elämänsä loppuvaiheessa suostuikin tekemään hänelle tilaustöitä. Jo vuonna 1866 hän oli seuraamassa murhayrityksen tehneen Dmitri Karakozovin tuomiota ja on kertonut siitä tarkasti. Repinin muistelmistakin käy ilmi, kuinka laajaa huomiota kuolemantuomio sai ja varmasti sen on Troitskin mukaan täytynyt vaikuttaa myös Sofia Perovskajan persoonaan.  1980-luvulla hän kuitenkin reagoi omalla tavalla tapahtumiin. Maalaus nimeltä ”Kokous” (Сходка 1983, katso kuva täältä) kuvaa vallankumouksellisten narodnikkien maanalaista kokousta. Taiteilijan koskettavimpiin kuuluva työ ”Iivana Julma ja hänen poikansa Ivan 16. marraskuuta 1581” (Иван Грозный и сын его Иван 16 ноября 1581 года) kuvaa tilannetta, kun isä on juuri lyönyt poikansa kuoliaaksi. Se kuvaa isän kauheaa tuskaa poikansa ruumiin äärellä, ks. täältä. Maalaus on vuodelta 1885 ja sen syntymähistoriaan kerrotaan olennaisesti liittyneen Sofia Perovskajan ja hänen aatetovereittensa kuolemantuomiot. Maalaus on ollut tulenarka, sillä se joutui vuonna 1913 Tretjakovin galleriassa vandalismin kohteeksi.

Vasili Surikov (1848-1916) tunnetaan suurikokoisista historia-aiheisista maalauksistaan. Hänen maalauksensa ”Pajari Morosovin vaimo” (Боя́рыня Моро́зова) vuodelta 1887 liittyy varsinaisesti 1600-luvulla tapahtuneeseen kirkolliseen hajaannukseen (ks. täältä venäjänkielinen esittelyvideo). Surikovin kerrotaan kuitenkin olleen vuoden 1881 teloitusten silminnäkijä ja tuo maalaus on saanut siitä alkusysäyksensä. Morozovin vaimon persoonassa on Troitskin mukaan jotain Perovskajasta.

Kirjailijoista on Ivan Turgenevin lisäksi ensiksi mainittava Leo Tolstoi. Hänen inhonsa tsaarin valtaa vastaan vain syveni. Fjodor Dostojevski oli kuollut hieman ennen murhaa, tammikuussa 1881. On kirjoitettu, että ”onneksi” hän ei ollut enää elossa. On arveltu, että murha olisi ollut kirjailijalle arvaamaton järkytys.

Runoilija Aleksandr Blok oli osaltaan rakentamassa Perovskajasta myyttiä. Hän kirjoitti runoelmassaan ”Kosto” (Возмездие 1910-1921): ”Ja suloinen herkkä katse/ palaa urheutta ja surua…” Toinen tilanne kuvaa illanviettoa: ”Kuin häät tai tupaantuliaiset,/ kuin ukkosmyrsky ei odottaisikaan/ sellainen lapsenomainen ilo/ sytytti julmat silmät…” Lainaukset olen ottanut Troitskin teoksesta.

Myös ulkomailla on reagoitu Perovskajaan. Monissa Euroopan maissa on löytynyt häneen sympatiaa. Mm. Englannissa ja Romaniassa on kirjoitettu hänestä ylistysrunoja eikä saa unohtaa Puolaakaan. Norjalainen Henrik Ibsen totesi Aleksanteri II:n murhan jälkeen, että ”maan päällä on yksi tyranni vähemmän”. Bernard Shaw ilmaisi Perovskajaa kohtaan ihailuaan.

Huomio suuntautui maailmanlaajuisesti. Japanilainen Isikava on omistanut Perovskajalle yhden runonsa. Myös Kiinan merkittävimpiin kirjailijoihin ja esseisteihin kuulunut Lu Xun on vuonna 1932 todennut, että Kiina ei ole unohtanut Perovskajaa.

Maailmalla seurattiin tiiviisti Venäjän tapahtumia. Pietaria ja Venäjää pidettiin 1880-luvulla Euroopan terrorismin keskuksena.

”Kynnyksen” viimeisten rivien pohjalta Troitski päättelee, että Perovskaja herätti Turgenevissa itsessään ja myöhemmin myös lukijoissa enemmän ihailun kuin säälin tunteita.  Tässä Troitski on omien tunteittensa vietävänä.  Ylipäänsä hän arvostelee monia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla ilmestyneitä liberaaleja (kuten teatteriohjaaja Mark Zaharovia), jotka halusivat leimata Perovskajan kaltaiset tsaarin vallan vastustajat terroristeiksi ja rikollisiksi.   Myötäilen kyllä mieluummin Zaharovin kantaa kuin Troitskia.

Olen kirjoittanut Perovskajasta ja hänen ajastaan aikaisemminkin. Kirjoitukseeni ”Tilaa terrorismille” on luettavissa täällä: https://perttueemeli.blogspot.fi/2016/01/tilaa-terrorismille-katse-keisari.html. Troitski ei mainitse sanallakaan Juri Trifonovin romaania Neterpenije (”Kärsimättömyys”), jossa käsitellään Aleksanteri II:n kuolemaan johtaneita tapahtumia ja myös Sofia Perovskajan persoonaa.  Olen pitäytynyt kirjoituksessani mm.  Trifonovin romaaniin ja muutamaan muuhun lähteeseen, joissa ei Troitskin kaltaista myötämielisyyttä näy.  Troitski esimerkiksi väheksyy Andrei Levandovskin teosta, jota minä olen käyttänyt lähteenäni ja jossa Perovskajan  ja hänen ryhmänsä toimintaa pidetään kaikkea muuta kuin ihailtavana. Hänhän kuitenkin toiminnallaan aiheutti monien syyttömien kuoleman. Toki Trifonov kuvaa kaunokirjallisin keinoin myös Perovskajan inhimillistä ja hieman jopa romanttista puolta. Kirjoitukseni on luettavissa. 

Perovskajan toiminta vaatisi oman laajan käsittelynsä. Samoin omassa aikaisemmassa kirjoituksessa olen ohittanut eräitä tärkeitä seikkoja, joita Troitski on tuonut esille omassa kirjassaan.  Käsittelen alla vielä laajemmin Perovskajan elämää, jota Troitskin teos valaisee loistavasti. Tyydyn kuitenkin tiivistettyyn kokonaiskuvaan.

Turgenevin teosten naiskuvasta

Koska kirjoitukseni lähtökohtana on ollut Ivan Turgenevin kertomus, käsittelen ennen Perovskajaa myös Turgenevin teosten naiskuvaa, vaikken koekaan sitä käsitellessäni olevani mikään asiantuntija.

Turgenevin naishahmojen pohjalta on luotu aivan oma käsitteensä. Puhutaan ”turgenevilaisista naisista”. Kyseessä on siis aivan erityinen naistyyppi, joka tietyistä syistä liitetään Turgenevin teoksiin, vaikka hänenkään teosten naishahmoja ei voi laittaa aivan yhteen muottiin. Ei ole olemassa käsitettä ”tšehovilainen nainen”, ei ole liioin dostojevskilaista, leotolstoilaista, puškinilaista tai gorkilaista naistyyppiä. Turgenevilainen kuitenkin on. Kirjailija oli itse ikivanhasta aatelissuvusta ja varakkaasta perheestä, joten hän tunsi kyllä aateliston elämäntavan. Isä kuoli varhain ja perheen päänä toimi äiti. Tämä oli lapsiaan dominoiva despootti, mikä näkyi suhtautumisessa paitsi poikiinsa myös maaorjiin. Naisesikuvaksi hänestä ei ollut ja lieköhän siksi Ivan jäikin elämässään poikamieheksi. Hänellä oli kuitenkin monenlaisia naisystäviä, mm. lähes läpi elämän jatkunut suhde erääseen espanjalais-ranskalaiseen laulajattareen on saanut maailmanlaajuisen huomion. Turgenev eli kolmantena lenkkinä aivan tiiviissä yhteydessä naisen perhepiiriin ja oli kenties jopa perheen yhden lapsen biologinen isä. Lisäksi Ivanilla oli nuorena suhteita oman sukutilan maaorjanaisiin. Mm. perheen ompelijatar sai hänelle aviottoman lapsen, mitä tosin poika harmitteli enemmän kuin äitinsä. Elämässään Turgenevilla oli naissankarin piirteitä. Hänen teoksiensa pohjalta voi löytää kuitenkin syvää arvostusta naisia kohtaan, vaikka toki teoksista löytyy myös selvästi kirjailijan äitiä jäljitteleviä hahmoja.

Yritän hieman luonnehtia ”turgenevilaisen naisen” käsitettä, vaikken ole siihen koskaan kovin perehtynyt. Olen käyttänyt apuna venäjänkielistä wikipediaa ja paria muuta artikkelia.

Turgenevilaista naista hahmottaessa voisi lähteä liikkeelle 1800-luvun aatelisnaisiin liittyvistä stereotypioista. On kuva romanttisesta aatelisneidosta, joka on herkkä ja heikko, hauras, punasteleva ja häkeltyvä helposti rakastuva nuori nainen. Hän on sielukas idealisti, elämän realiteetteihin sopeutumaton. Turgenevin teoksia lukiessa ja niiden naishahmoihin tutustuessa voi nousta tällaisia mielikuvia, mutta ne vievät lopulta lukijan harhaan.

Turgenevin naishahmo on sisäänpäin kääntynyt, hyvin vahvasti tunteillaan elävä nuori nainen.  Hän on vaatimaton luonteeltaan, mieleltään puhdas ja sivistynyt. Luonto merkitsee hänelle paljon. Hänellä on yleensä vahva sisäinen maailma. Hän rakastuu päähenkilöön arvostaen tämän todellista minää, ei välttämättä sitä, miltä hän näyttää.

Hän on rakkaudessaan vilpitön ja aito. Hän ei anna ulkoisten seikkojen – kuten esimerkiksi vanhempien tahdon - häiritä tunteitaan. Hänellä on vahva luonne ja voimakas tahtotila, mikä ei tosin käy romaanissa heti ilmi. Hän pystyy voittamaan esteet, toisin kuin monet miehet, jotka saattavat olla vain tyhjänpäiväisiä jaarittelijoita.

Turgenevin naisista on toki löytynyt keskenään ristiriitaisia piirteitä, mutta salaperäisen ulkoisen kuvan sisältä löytyy tarvittaessa päättäväisyyttä. Hän on näkemyksissään usein ehdoton ja valmis uhrautumaan, panemaan itsensä likoon. Sovinnaisuuttakin löytyy, mutta silloinkin hän säilyttää sisällään omat ajatuksensa.

Kun luin Troitskin kirjan Perovskajasta, niin aloin rinnastaa Sofia Perovskajaa ylläolevaan kuvaukseen. Toki Troitski itse minua siihen johdatti ja naisen todellinen minä on sumuverhon takana. Hän on kuin todellisesti elämästä esiin nostettu ”turgenevilainen nainen”. Yksi seikka ei kuitenkaan tuohon luonnehdintaan sovi. Se on rakastuminen. Perovskaja oli toiminnassaan määrätietoinen. Sivistys, opinnot, vahva tahtotila ja käytännön toiminta olivat etusijalla. Rakastumiselle ja kiintymykselle oli sielussa oma lokeronsa. Häneen kyllä ihastuttiin, mutta hän ei käsittääkseni langennut. Olihan hänellä toki avopuoliso, Narodnaja volja -liikkeen johtohahmo ja Perovskajan lähin työtoveri Andrei Željabov, mutta lukemastani päätellen siinäkin suhteessa edettiin työ edellä.

Perovskaja

Sofia Perovskaja syntyi syyskuussa 1853. Hän oli nelilapsisen perheen kuopus. Yhden veljen kirjoittamista muistelmista on ollut suuri apu luotaessa Sofiasta henkilökuvaa.

Sofian Isä Lev Nikolajevitš oli merkittävä valtion virkamies, jonka uran huippu sijoittui vuoden 1865 alkuun, kun hän nousi Pietarin kuvernööriksi. Se pesti loppui kuitenkin pian, kun hän joutui eroamaan jo seuraavana vuonna ollen toimessaan vain puolitoista vuotta. Taustalla oli heinäkuussa tsaari Aleksanteri toiseen kohdistunut murhayritys Kesäpuutarhan (Letni sad) portilla. En tiedä tarkemmin eron syitä, mutta tuon murhayrityksen jälkeen kuvernööriä kuitenkin vaihdettiin. Tämän jälkeen miehen virkaura sisäministeriössä jatkui kuolemaan eli 1890-luvun alkuun asti.

Isä on kuvattu despoottiseksi ja äiti puolestaan hänen täydelliseksi vastakohdakseen, lempeäksi ja hyväntahtoiseksi. Avioliitto ei siis ollut kovin sopusuhtainen, vanhempien keskinäiset suhteet eivät olleet läheiset. Isän luonteesta kertoo mm. se, kun Sofia halusi aikuistumisen kynnyksellä itsenäistyä, hän joutui isän dominoivan käytöksen vuoksi pelon vallassa muuttamaan pois kotoa. Kun isä sitten ei suostunut tapaamaan tytärtään ja kielsi tätä tulemasta kotiinsa, niin tämä kävi tapaamassa äitiään isältä salaa. Toisaalta toisenlainenkin puoli isästä löytyy. Kun Sofia jo aikuisiässä vangittiin ja kun hänet sitten myöhemmin kai isän myötävaikutuksella vapautettiin vankilasta vuonna 1874, niin vapautumisen hetkellä isän kerrotaan vuodattaneen vuolaita ilon kyyneleitä tyttärensä tavatessaan. Joten mikään puhdas despootti ei isä ollut, kun tuollaisia sentimentaalisiakin vanhemman tunteita ilmeni.

Sofian kasvaessa perhe joutui muutaman kerran muuttamaan isän töiden takia. Monta vuotta kului Krimillä. Siellä perheellä oli oma tila ja siellä perheen äiti vietti vanhuudenpäivänsä tyttären kuoleman jälkeen erossa miehestään. Siellä sijaitsee vieläkin Perovskajalle omistettu museo. Suurimmaksi osaksi perhe kuitenkin asui Pietarissa.

Eräs yksityiskohta Sofian lapsuudesta on mainittava. Hänen varhaislapsuutensa leikkikaveri oli  myöhemmin tuon kohtalokkaan murhaoikeudenkäynnin syyttäjänä. Niin, tässähän elämä rullaa kuin Boris Pasternakin Tohtori Živagossa: ympäri käydään ja yhteen tullaan.

12-vuotiaana Sofialla oli mahdollisuus matkustaa äitinsä kanssa Sveitsiin (vuonna 1865). Äidin sukulainen – vuoden 1825 dekabristikapinaan osallistunut mies oli sairastunut ja äiti joutui matkustamaan hänen luokseen. Tämä oli juuri aikoja kun isä toimi kuvernöörinä. Tuo matka saattoi laajentaa tytön maailmankuvaa. Hän pääsi herkässä kasvuvaiheessa tutustumaan venäläisten emigranttien liberaaliin arvomaailmaan. On mahdollista, että Sofia on jopa tavannut Venäjän liberaalina maanpaossa elänyttä kirjailijaa ja journalistia Aleksandr Herzeniä. Vaikkei nähnytkään häntä, niin joka tapauksessa se ilmapiiri oli aivan erilaista kuin isän valtapiirissä kotona Venäjällä.

Vuonna 1868 Pietarissa oli rajuja opiskelijamielenosoituksia. Ne eivät voineet olla vaikuttamatta aikuistuvaan 15-vuotiaaseen Sofia-tyttöön. Vallankumouksellinen liike alkoi rakentaa perustaa. Yleinen demokraattinen ajattelu oli leviämässä nuoren sukupolven tietoisuuteen. Kehityksen imussa isän edustama vanhoillinen, Nikolai I:n perintöön rakentuva maailmankatsomus oli kokemassa vastarintaa.

Tytön ollessa 14-vuotias isäkin suhtautui vielä myötämielisesti tytön kouluttautumisintoon. Sopua ei haluttu rikkoa. Myöhemmin tyttären poliittiset harrastukset eivät kuitenkaan olleet isän mieleen. Perhepiirissä nousi suhteisiin tummia pilviä.

Lähestyessään 17 vuoden ikää Sofia loi suhteita ikäisiinsä nuoriin naisiin ja kiinnostui heidän kanssaan opiskelusta. Sofia alkoi opiskella nuorille naisille tarkoitetuilla yliopisto-opintoihin valmistavilla kursseilla.  Noiden kurssien myötä Sofialla alkoivat vakavat opinnot. Tytöt halusivat syventää tietojaan demokratiasta ja naisten emansipaatiosta sekä opiskelivat myös poliittista taloustiedettä. Tämänkin isä vielä sieti. Hänellä oli tuolloin paljon muita huolia.  

Sitten kotona tapahtui konflikti, jonka myötä isän ja perheen kuopuksen välit rikkoutuivat. Perhe oli muuttanut uuteen asuntoon ja kerran kun isä tuli kotiin, hän tapasi siellä Sofian tyttöystäviä, jotka äiti oli kutsunut päivälliselle. Isää ei seura miellyttänyt lainkaan. Iloinen keskusteluilmapiiri ja varsinkin nuorten naisten vaatetustyyli ärsytti isää siinä määrin, että hän vierailijoiden lähdettyä kielsi tytärtään tuomasta enää ystäviään kotiinsa. Isä ei tajunnut tyttärensä aikuistumista ja tällainen määräily sai nuoren itsetietoisen neidon reagoimaan hyvin voimallisesti. Niinpä tytär päätti lähteä isänsä kodista ja alkoi ystäviensä tukemana etsiä itselleen asuntoa. Eräästä yhteisasunnosta löytyi tyttärelle ”piilopirtti”, joka tuli pitää isältä salassa. Muut asukkaat ottivat Sofian vastaan mielihyvin eikä Sofia enää palannut kotiinsa, mikä oli äidille tietysti raskas isku. Isä jopa yritti kaupungin poliisijohdon avulla järjestää etsinnän, minkä vuoksi Sofia joutui pakenemaan joksikin aikaa Kieviin. Isä järkyttyi kovasti, kun hän ei pystynyt edes poliisin tuella palauttamaan tytärtään kotiin. Se heikensi miehen jo muutenkin heikkoa terveyttä. Lääkärikin suositteli, että isän olisi parasta antaa periksi, järjestää tyttärelle oma passi ja virallinen asumislupa. Näin tapahtui. Sofia pystyi vapaasti itsenäistymään.

Tuosta päätöksestä isän sydämeen jäi kuitenkin kauna. Hän kielsi tytärtä enää ilmestymästä hänen kotiinsa. Tuota kieltoa ja eroa kestikin kolme vuotta. Sinä aikana hän ei maininnut tytön nimeä kertaakaan. Äitiä tytär toki kävi tapaamassa, mutta  isältään salaa. Vaitiolo loppui siihen, kun isä viimein otti tyttärensä syleilyynsä vankilasta vapautumisen jälkeen, mistä jo yllä mainitsin.

Sofia oli luonteeltaan hyvin sinnikäs ja itsepäinen. Siitä todisteena pieni hauska tapaus. Sofia oli isoveljiensä ja ystävättärensä kanssa pikku-Nevalla soutelemassa. Tytöt ja pojat järjestivät leikkimielisen soutukilpailun. Niinhän siinä lopulta kävi, että Sofia ja hänen ystävänsä ottivat loppukirin ja soutivat vanhempien veljiensä ohitse. Sillalla kisailua seurasi paljon ohikulkijoita ja tytöt saivat heiltä aplodit.

Vuonna 1869 Perovskaja perusti nuorten naisten opintoryhmän, joka toimi itseopiskeluperiaatteella. Seuraavana vuonna Perovskaja alkoi luoda suhteita opiskelija Mark Natansoniin ja hänen vallankumoukselliseen opintopiiriin. Natansonin kerho oli suosittu ja sen luoja yritti laajentaa verkostoaan yliopistoihin ympäri Venäjää. Natanson oli perustanut ryhmänsä vastapainona ylioppilas Netšajevin toiminnalle. Netšajevin vallankumouksellinen ryhmä oli taustana Fjodor Dostojevskin Riivaajat-romaanissa.

Natanson pyrki vetämään myös Perovskajaa ja hänen itseopiskeluryhmäänsä mukaan toimintaansa. Yhtenä esteenä lähentymiselle oli se, että Perovskajan ryhmä koostui nuorista naisista.  Perovskajalla oli oma käsityksensä. Hän ei halunnut mennä ryhmänsä kanssa mukaan miesten vallassa olevaan ryhmään, koska hän pelkäsi, että miesten dominoiva läsnäolo voisi hidastaa naisten itsenäistä ja omaehtoista kehitystä. Naiset voisivat kokea tilanteen painostavaksi. Kun sitten Perovskaja vakuuttui, että yhdistymisestä ei ole haittaa, niin ryhmät lähenivät toisiaan. Näin Perovskajasta tuli natansovilainen. 

Ylipäänsä 1870-luvulla narodnikkeihin ja vallankumoukselliseen liikkeeseen tuli mukaan huomattavan paljon naisaktivisteja. Monet heistä nousivat merkittäviin rooleihin. Sofia oli siinä virrassa mukana.

Kurssien myötä Sofialla alkoi uusi elämä. Hän tutustui vallankumouksellisiin ja anarkisteihin ja meni mukaan heidän toimintaansa. Hän oli aktiivisesti mukana ns. Kansan pariin -liikkeessä, jossa opiskelijat ja muut yliopistoihmiset menivät maaseudulle talonpoikien keskuuteen, alkoivat opettaa heitä tuoden maaseudulle perusopetusta ja sivistystä. Pyrittiin siihen, että talonpojat saavat omat palstat ja voivat näin itsenäistyä maanviljelijöinä. Tietysti kaiken sivistystyön ohessa oli myös poliittisia tavoitteita tsaarin vallan kukistamiseksi, mutta propagandaa pyrittiin tekemään julkisuudelta salassa. Narodnikeille tuli suurena yllätyksenä ja monella tapaa nolonakin asiana talonpoikien kielteinen reagointi heidän pyrkimyksiin. Eihän siinä nyt ajatellen mitään ihmeellistä ole. Talonpojat olivat oppineet kunnioittamaan ja lähes palvomaan tsaaria ja ulkoapäin ujutettu propaganda sai ainakin osittain tylyn vastaanoton.

Alkuvaiheessa vuonna 1872 Sofia kiersi kylissä suorittamassa rokotuksia. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias eikä hänellä ollut tuolloin vielä koulutusta, mutta hän oli apulaisena pätevän henkilön seurassa ja menestyi tehtävässään hyvin. Hän kykeni herättämään luottamusta. Myöhemmin 1870-luvun puolivälissä hän kouluttautui välskäriksi ja pystyi sen jälkeen toimimaan itsenäisesti terveydenhoitajana.

Rokotuksia Sofia teki kuitenkin vain vähän aikaa, sillä jo saman vuoden syksyllä matkusti Samaran alueelle, jossa hän alkoi toimia talonpoikien opettajana. Todellinen tehtävä oli kuitenkin poliittinen propaganda. Tästä parin vuoden kuluttua 1874 Perovskaja pidätettiin.

Vuona 1878 tapahtui Perovskajan elämässä suuri askel, kun hänet hyväksyttiin Zemlja i volja -liikkeen jäseneksi. Poliittiseen organisaatioon liittyminen avasi Perovskajalle tien suoraan toimintaan. Hän toimi maanalaisessa julkaisutyössä ja sitten myös ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan terrori-iskuja.

Zemlja i Volja -järjestö oli perustettu vuonna 1876. Siinä pääasiana oli vielä valistustyö mutta viimeistään vuonna 1879 ruvettiin jo virallisesti tukeutumaan terrorismiin. Tuolloin liike hajosi. Rauhanomaisiin keinoihin tukeutuneet voimat jättivät liikkeen ja muut perustivat Narodnaja volja -liikkeen (”Kansan tahto”). Troitskin mukaan sielläkin oli monenlaisia suuntauksia.  Terrorismi oli enemmistölle hänen mukaansa vain väline, ei tavoite. Mutta periaate ”tarkoitus pyhittää keinot” salli myös terrorismin käytön.

1870-luvun loppuun mentäessä maassa ilmapiiri kehittyi yhä epävakaammaksi. Kaupungin poliisimestariin Trepoviin kohdistunut murhayritys oli yksi käännekohta, joka päättyi liberaalin puolen voittoon. Se tapahtui vuonna 1878.  Valamiehistö vapautti yllättäen murhaa yrittäneen henkilön Vera Zasulitšin syytteistä. Kun sitten naista yritettiin uudelleen vangita, tämä oli jo paennut ulkomaille. Vallanpitäjille tuomio oli hälytysmerkki. Enää ei sallittu tehtävän vastaavaa virhettä.

Täytyy lisätä, että Zasulitšin tekemää murhayritystä vuonna 1877 oli päättynyt laaja narodnikkeihin kohdistunut oikeusprosessi, jossa syytettynä oli 193 narodnikkia. Myös Perovskaja ja hänen miesystävänsä Andrei Željabov olivat mukana, mutta heidät vapautettiin syytteistä. Kaikki tuo lisäsi maassa jännitettä, mikä sitten kärjistyi Zasulitšin oikeudenkäyntiin. Liberaalin hegemonian imussa valamiehistö teki odottamattoman ratkaisun. Taustalla oli toki ollut Trepovin mieliä järkyttänyt käytös, joka määräsi eräälle niskuroineelle vangille raipparangaistuksen. Nikolai I:n ajan miehelle se oli vielä ymmärrettävä ratkaisu, mutta ajat olivat muuttuneet eikä tuonkaltaista väkivaltaa liberaali ajattelu enää 1970-luvulla suvainnut. Tässä onkin Zasulitšin saaman vapauttavan tuomion logiikka. Jos nainen olisi tuomittu, niin samalla olisi annettu oikeutus Trepovin käyttämälle fyysistä rangaistusta suosivalle menettelylle.

Vuonna 1879 alettiin vakavasti suunnitella tsaarin murhaa. Tehtiin useita epäonnistuneita yrityksiä, joista olen kirjoittanut jo aikaisemmin (linkki on kirjoitukseni alussa). Viimein maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1881 murha onnistui. Oikeudenkäynnin jälkeen tuomittiin huhtikuun alussa viisi henkilöä kuolemaan. Tähän liittyy paljon seikkoja, joita en nyt lähde käsittelemään. Sofia Peroskaja oli aktiivisena mukana murhan suunnittelussa. Hän ei kuitenkaan osallistunut varsinaiseen tekoon.  Hän näytti kauempaa huivillaan varsinaisille teon suorittajille merkin tsaarin valjakon saapumisesta, jotta nämä pystyivät valmistautumaan tekoon. Hänen katsottiin olevan vain avustaja, minkä vuoksi kuolemantuomio tuli jonkinlaisena yllätyksenä.

Peroskaja oli koko 70-luvun yhä aktiivisemmin mukana vallankumouksellisessa liikkeessä. Liike oli tietysti toimintaperiaatteiltaan kollektiivinen, mutta toki sillä johtaja oli. Murhan aikoihin johtajana ja varsinaisena strategina toiminut Andrei Željabov istui vankilassa. Siksi Perovskajan rooli oli murhan suunnittelussa ja toteutuksessa keskeisempi. Hän oli kai kuitenkin Troitskin ja muidenkin lähteiden perusteella liikkeen koossa pitävä voima, jonkinlainen yhteishenkeä luova persoonallisuus.

Narodnaja volja -liikkeen toiminta oli hyvin organisoitua.  Esimerkiksi yliopistoissa toimi ympäri maata opintopiirejä. Hallinnossa pyrittiin kollektiivisin päätöksiin. Narodnaja volja -liikkeen hallntorakennetta pidettiin pohjana luotaessa kommunistipuolueen hallintoa vallankumouksen jälkeen. Kuten yllä jo kirjoitin, Perovskaja oli Neuvostoliitossa pitkään ihailtu sankarihahmo.

Äiti

Sofian äidille Varvara Perovskajalle tyttären pidätys ja murhaoikeudenkäynti oli hirveä isku. Hän ei kuitenkaan koskaan hylännyt tytärtään, kun puolestaan isä oli katkaissut suhteensa tyttäreensä eikä pitänyt häneen mitään yhteyttä. Äiti kävi tapaamassa tytärtään vankilassa.  Sofia kirjoitti maaliskuun 22. päivänä äidilleen vankilasta kirjeen. Se on Troitskin kirjan liitteenä. Kirje todistaa, kuinka herkkä ja lämmin suhde Sofialla oli äitiinsä. Hän yrittää parhaansa mukaan rauhoitella äitiään. Hän vakuuttaa, kuinka paljon hänen rakkautensa on merkinnyt aivan pikkulapsesta alkaen. Sofia pyytää äidiltään anteeksi tälle aiheuttamastaan surusta.  Hän haluaa vielä ajatuksissaan suudella lämpimästi äitiään. Lopussa hän pyytää vielä lähettämään kangasta, jotta hän voisi hieman korjata mekkoaan oikeudenkäyntiään varten.

Tyttären tuomion jälkeen äiti eli kokonaan tarkkailun alla. Hän muutti asumaan maaseudulle perheen tilalle Krimille, Sevastopolin lähistölle. Hän asui täysin miehestään erillään. Tämä suoritti virkaansa Pietarissa kuolemaansa 13. helmikuuta 1890 asti.  Sen sijaan ”Tsaarinmurhaajan” äiti oli kuolemantuomiosta lähtien jatkuvan silmälläpidon alla. Ja tammikuussa 1890 säädettiin lisäksi salainen poliisivalvonta, mihin kuului mukaan raportointi. Krimin santarmit kirjoittivat kaksi kertaa vuodessa poliisin virastoon salaisen raportin, jossa kerta kerran jälkeen todettiin, ettei mitään epäilyttävää ollut todettu. Tätä kesti 12 vuotta, kunnes vihdoin tajuttiin, ettei raportoinnissa ollut enää mieltä. Varvara oli tuolloin jo yli 80-vuotias kuuro ja lähes sokea. Valvonta lopetettiin vuonna 1903, mutta päätöstä pohdittiin pari kuukautta. Varvara Perovskaja eli vielä noin vuoden. Hänen kuolinaikansa on 27 maaliskuuta 1904.

Vuonna 1927 alueelle perustettu sovhoosi alkoi kantaa Sofia Perovskajan nimeä. Vuonna 1970 perustettiin sovhoosin museo ja sen yhteyteen päätettiin  kartanoon ryhtyä suunnittelemaan ja keräämään aineistoa Sofia Perovskajan museon perustamiseksi.  Tuo hanke toteutui vuonna 1978. Se on Perovskajan museon perustamisvuosi. Museo toimii edelleen, ainakin jotenkuten.

Ivan Turgenevin mystinen kertomus ja sen yhteys tsaarin murhaan I

Juttuni sisältää suomennokseni venäläisen klassikkokirjailijan Ivan Turgenevin (1818 – 1883) mystisestä kertomuksesta ”Kynnys”, jota ei käsittääkseni ole aiemmin suomennettu. Samaan kokonaisuuteen liittyy pitkähkö jälkikirjoitus, jonka julkaisen kuitenkin hieman myöhemmin erillisenä kirjoituksena.

Ivan Turgenev (1818-1883) tunnetaan ennen muuta pienimuotoisista romaaneistaan ja kertomuksistaan. Hän asui suurimman osan elämästään ulkomailla, mutta hänen teostensa aiheena on usein venäläinen yhteiskunta. Hän on kuvannut sekä talonpoikien että aateliston elämää. Hän on erilaisia aatteita edustavien ihmisten ja myös maaorjien elämän psykologisen tarkka kuvaaja. Turgenev tunnetaan myös monista ihailtavista naishahmoistaan. Venäjän kielen professorina toiminut Valentin Kiparsky ihmettelee kirjailijan koottujen kertomusten esipuheessa, miksi Turgenevin naiset ovat usein tarmokkaita, vaikka tuolloin naisilta vaadittiin tarmoa lähinnä rakkaudessa ja ajatuksissa. Ihmettelyssä on ironiaa. Esikuvia kirjailijalle kyllä löytyi. Varsinkin 1870-luvulla venäläiset naiset tulivat yhä aktiivisemmin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan.  

Nyt käsiteltävä kertomus liittyy kirjailijan elämän loppuvuosiin. Virallisesti sen todetaan luodun vuonna 1878. On kuitenkin arveltu aikalaistietoihin perustuen, että kertomus onkin kirjoitettu keväällä 1981 tsaari Aleksanteri II:n murhan ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin jälkeen. Oikeudenkäynnissä tuomittiin hirtettäväksi myös yksi nainen – Sofia Perovskaja.

Ivan Turgenev: Kynnys

Näen valtavan ison rakennuksen.

Julkisivulla on kapea ovi sepposen selällään, oven takana synkkä pimeys. Korkean kynnyksen edessä seisoo neito… Venäläinen nuori nainen.

Läpipääsemätön pimeys hohkaa kylmää, ja rakennuksen uumenista jäätävän hohteen keskeltä kuuluu verkkainen kumea ääni.

-          No, haluat siis ylittää kynnyksen. Tiedätkö, mikä sinua odottaa?

-          Tiedän, neito vastaa.

-          Kylmä, nälkä, viha, pilkka, halveksunta, harmi, vankityrmä, sairaudet ja sitten kuolema?

-          Tiedän.

-          Täydellinen eristäytyminen, yksinäisyys?  

-          Tiedän. Olen valmis. Kestän kaikki kärsimykset, kaikki iskut.

-          Ei vain vihollisten tekemät, vaan myös ystävien ja läheisten?

-          Niin…, myös heidän.

-          No hyvä. Oletko valmis uhrautumaan?

-          Olen.

-          Nimettömäksi uhriksi? Sinä tuhoudut – eikä kukaan… ei kukaan voi edes tietää, kenen muistoa kunnioittaa!

-          En tarvitse kiitollisuutta enkä sääliä. En tarvitse nimeä.

-          Oletko valmis rikokseen?

Neito painoi päänsä…

-          olen valmis myös rikokseen.

Tuli pieni viivähdys, ennen kuin ääni jatkoi.

-          Tiedätkö, se aloitti jälleen, voit alkaa epäillä sitä, mihin nyt uskot, ehkä voit ymmärtää tulleesi petetyksi ja nuori elämäsi on tuhoutunut aivan turhaan?

-          Tiedän senkin. Ja kuitenkin haluan tulla sisälle.

-          Tule!

Neito ylitti kynnyksen – ja raskas esirippu putosi hänen takanaan.

-          Typerys! kivahti joku takaa.

-          Pyhimys! kantautui jostakin vastaus.

MAKSIM GORKI: hänen hillotolpastaan ja muustakin elämästä

 

Maksim Gorki. Minulle tuntemattoman  taiteilijan maalaus Gorkin kotimuseossa Moskovassa

I.

Menneellä viikolla 28. maaliskuuta kirjailija Maksim Gorkin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Siitä kirposi minulle ajatus luoda tämä kirjoitus. Moskovan matkallani 2016 kävin tutustumassa Maksim Gorkin kotimuseoon. Se oli hulppea, entinen venäläisen miljonäärin koti, joka oli vallankumouksen yhteydessä otettu valtion haltuun.  Siltä matkaltani olen liittänyt oheen muutaman kuvan.

Maksim Gorkista luotiin Neuvostoliitossa myytti. Hänet nostettiin jalustalle, sosialistisen kirjallisuuden keulakuvaksi, minkä myötä nyt jälkeenpäin kiinnostus hänen tuotantoaan kohtaan on laskenut. Kun yrittää selvittää hänen elämänsä vaiheita, niin nousee epäilyksen varjo. Paljon on häneen liittyen myyttejä, vailla varmaa tietopohjaa. Gorki on itse kirjoittanut omaelämäkerrallisen trilogian omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sitä ei asiantuntijoiden mukaan tule kuitenkaan pitää totena. Kirjoittaja loi omasta elämästään kaunokirjallisen tarinan värittäen totuuden mieleisekseen.

Gorki oli suorapuheinen mies. Hän sanoi asiat suoraan eikä pelännyt seurauksia. Vanhan shakinpeluukaverinsa Vladimir Iljitš Leninin kanssa hän joutui siinä määrin hankaukseen, että päätti muuttaa nuoresta neuvostovaltiosta länteen. Hän palasi vuonna 1928. Paluu onkin herättänyt kovasti polemiikkia. Oman kirjoitukseni otsikossa on minun ehkä liioitteleva tulkintani. Gorkia houkuteltiin paljon, hänelle luvattiin paljon. Hän sai sankarin vastaanoton. Koko suuri valtakunta oli häntä tiedotusvälineiden kautta vastaanottamassa. Stalin halusi tietysti käyttää Gorkia hyväkseen valtansa pönkittämiseksi. Gorki ei pannut vastaan. Mitenkäs olisi voinutkaan, kun Gorkin kunniaksi nimettiin uudestaan hänen syntymäkaupunkinsa ja sitä ympäröivä kuvernementti. Perinteisestä Nižni Novgorodista tuli Gorki. Moskovaan Gorki sai oman katunsa, maahan tuli Gorki-teattereita ja kaikkea mahdollista, jopa uusinta tekniikkaa edustava lentokone sai Gorkin nimen.

Yksi paluuseen liittyvä seikka lienee myös se, että Gorki tuolloin vuonna 1928 Gorki oli vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hän oli sen vuoksi maailmalla näyttävästi esillä. Nuori neuvostoyhteiskunta tarvitsi Gorkin kaltaista hahmoa. Gorki tarvitsi julkisuutta.

Hänestä on yritetty myöhemmin tehdä antistalinistia. Dmitri Bykovin elämäkerran perusteella hän suhtautui Staliniin monelta osin myönteisesti. Hänen luonteensa ja periaatteensa tuntien, jos hän olisi ollut Stalinin toimintaa vastaan, hän olisi sen kyllä avoimesti ilmaissut.  Bykov ei ole löytänyt Gorkilta avointa kritiikkiä Stalinia ja hänen toimiaan vastaan. Gorkin vielä eläessä maassa käytiin oikeustoimia mm. Grigori Zinovjevia ja Lev Kamenevia vastaan. Gorki hyväksyi sen. Zinovjevin kanssa Gorki oli ollut aikoinaan ilmiriidoissa. Kun Trotski karkotettiin vuonna 1927, Gorki oli avoimesti puolueen linjan kannalla.

Yksi seikka kertoo kuitenkin siitä, että aivan aukottomasti Gorki ei Stalinia ihaillut. Gorki ei koskaan kirjoittanut hänestä elämäkertaa tai muuta ylistystarinaa, vaikka Stalinin on arveltu sitä kovasti toivoneen. Stalin toivoi Gorkin näkyvästä hahmosta potkua oman asemansa vahvistamiseen. On todettava, että Gorkin saapuessa vuonna 1928 Stalinin asema maan ykkösjohtajana ei vielä ollut vakiintunut. Se alkoi vakiintua vasta myöhemmin 30-luvun puoliväliin tultaessa.

Suuri terrori alkoi vasta Gorkin kuoleman jälkeen, mutta väkivaltaa ja terroria maassa kyllä oli myös Gorkin aikana ihan riittävästi. Gorki ei siihen puuttunut.  Hän oli kasvanut yhteiskunnassa, jossa ei kaihdettu raakojakaan toimia. Ei hän niitä asettanut kyseenalaiseksi.

Gorkin on kerrottu ihailleen Friedrich Nietzschea. Uuden ihmisen rakentaminen vaatii veronsa. Hänen suunnitellessaan lopullista paluuta Neuvostoliittoon. Hän kirjoitti Stalinille toiveistaan.

”Haluan kirjoittaa kirjan uudesta Venäjästä. Olen jo kerännyt sitä varten paljon kiinnostavaa materiaalia. Minä haluan käydä – näkymättömänä – tehtaissa, klubeissa, kylissä, olutkapakoissa, rakennuksilla, komsomol-nuorten, opiskelijoiden keskuudessa, oppitunneilla kouluissa, sosiaalisesti vaarallisten lasten työleireillä, … ” (Dmitri Bykov: Gorki. Moskova 2016, s. 241-242)

Tutkija Dmitri Bykov tietysti kiinnittää huomiota työleireihin. Tähän liittyy ajatus uuden ihmisen luomisesta. Se oli Gorkille keskeinen ajatus jo nuoruudesta. Sen eteen hän halusi tehdä työtä. Bykov on hieman ironinen:

”Todellakin, verratkaa: tehdas, jossa tehdään kangasta tai tiiliä, - ja tehdas, jossa valmistetaan yli-ihmisiä!” (mts., 242)

Gorkin saavuttua Neuvostoliittoon vuoden 1928 keväällä hän tutustui heinäkuun alkupuolella tunnetun kasvatustieteilijän Anton Makarenkon luomaan kasvatuslaitokseen. Makarenkon ajatukset ja periaatteet tulivat minulle hyvin tutuiksi jo omina opiskeluvuosinani Jyväskylässä. Tuolloin niitä käsiteltiin paljon. En tiedä miten niitä nyky-Suomessa enää tunnetaan. Vuonna 1929 Gorki teki matkan Vienan merellä Solovetskin luostarisaaressa sijaitsevalle vankileirille. Siitä vierailusta ovat kirjoittaneet mm. Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saaristossaan ja akateemikko Dmitri Lihatšov, joka oli kärsimässä Solovetskissa Gorkin vierailun aikoihin omaa rangaistustaan. Palaan Gorkin vierailuun kirjoitukseni loppupuolella.

Tämä riittänee johdannoksi.  Tutustutaan lyhyesti Gorkin elämän vaiheisiin, vaikka mm. Wikipediassa siitä on aika perusteellisesti kerrottu.

Vierashuone Gorkin kotimuseossa.

Gorkin kotimuseosta

Tästä portaikosta näkyy asunnon modernistinen tyyli

II.

Maksim Gorki syntyi vuonna 1868 Nižni Novgorodissa ja kuoli hänelle käyttöön luovutetussa huvilassaan Moskovan liepeillä Gorkissa vuonna 1936. Hän oli oikealta nimeltään Aleksei Peškov. Kirjailijanimensä hän otti käyttöön 1890-luvulla saatuaan ensimmäisen kertomuksensa vuonna 1892 julkaistua.  

Aleksei ei ollut köyhästä perheestä, mutta erinäisten traagisten tapahtumien jälkeen hän joutui lapsena puille paljaille. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Myöhemmin äitikin kuoli. Varhaislapsuus ei ollut kuitenkaan helppoa äidinkään eläessä.

Yksitoistavuotiaana Aleksei joutui elättämään itsensä erinäisissä työtehtävissä. Se oli raakaa fyysistä työtä ja selviämiskamppailua. Tavallisen kansan elämä tuli pojalle tutuksi. Tahto pärjätä oli kuitenkin vahva. Vuonna 1884 (16-vuotiaana) Aleksei muutti Kazaniin. Tavoitteena oli päästä yliopistoon opiskelemaan. Se on sama kaupunki, jossa kommunistijohtaja Sergei Kirov kävi hieman myöhemmin koulunsa ja jossa kiltistä kuoropojasta muotoutui vallankumouksellinen tai ainakin kapinallinen. Siellä myös Aleksei Peškovin maailmankatsomus alkoi kehittyä samaan suuntaan.  Myös Alekseita oli nuorena yritetty vetää uskonnolliselle polulle, mutta tämä torjui jo varhain kaikki johdatteluyritykset. Ei ollut Alekseilla uskonnollista mieltä, vaikka myöhemmin tuotannon ja toiminnan kautta näkyykin, että Gorkilla oli tarve antaa vallankumoukselliselle toiminnalle ja sosialistiselle rakennustyölle uskonnollista perustaa (tarkempaa tietoa mm. täältä). 

Joulukuussa 1987 ollessaan 19-vuotias Aleksei yritti itsemurhaa.  Hän oli joutunut niin kovaan henkilökohtaiseen kriisiin. Hänen pyrkimyksensä opiskelupaikasta yliopistossa olivat epäonnistuneet. Hän ei nähnyt elämässään mieltä. Kriisistä kumpusi itsemurhayritys. Hän ampui itseään keuhkoon. Laukaus vahingoitti keuhkoja mutta nuorelle miehelle oli suotu pitempi elämä. Keuhko operoitiin ja luoti poistettiin. Siitä mies sai kuitenkin elinikäisen hengitysteiden sairauden, joka saattoi olla myös osasyy miehen kuolemaan. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle. Toipuessaan keuhkoleikkauksesta miehen elämäntahto ei kuitenkaan ollut vielä palannut. Hän yritti päästä hengestään toistamiseen. Hän riitaantui sairaalassa lääkärin kanssa. Sieppasi lääkärin huoneesta pikkupullon kloraalihydraattia ja joi sitä muutaman siemauksen. Nyt hänet pelasti kuolemalta vatsahuuhtelu.

Nämä itsemurhayritykset kertovat yhden olennaisen piirteen Aleksei Peškovin – eli myöhemmän Maksim Gorkin – luonteesta. Hän oli toiminnassaan suora ja päättäväinen. Hän ei liikoja tunteillut. Toisaalta häneen on pyritty iskostaa myös sentimentaalisen herkän romantikon leimaa. Gorkin on kerrottu kyynelehtineen avoimesti. On kertomus siitä, kun Gorki itki avoimesti Majakovskin olkapäätä vasten iloitessaan tämän runoelman Pilvi housuissa julkaisua. Lisäksi Solovetskin vankileirivierailun yhteydessä kerrotaan tapauksesta, kun hän tapasi siellä 14-vuotiaan pojan. Keskustelu kesti yli 40 minuuttia ja Gorkin kerrotaan järkyttyneen pojan puheista niin paljon, että hän itki avoimesti.  Tähän on olemassa eräs selitys eikä se vahvista käsitystä Gorkin luonteen herkkyydestä. Itkemisen kaltaisen tunnepurkauksen kerrotaan olleen normaalia käytöstä 1800-luvulla. Ja Gorki oli nimenomaan 1800-luvun ihminen. Niitä taustoja vasten hän oli omaksunut tuon käyttäytymismallin.

Elämä jatkui ja 1890-luvulla Gorki mm. matkusteli paljon Venäjällä. Vuonna 1892 avautui kirjailijanura, 24-vuotiaana. Hän alkoi kirjoittaa novelleja ja kuvauksia. Noita nuoruuden kertomuksia eräät pitävät Gorkin tuotannon huippuna. Siellä on joukossa suoranaisia helmiä. Ja hän sai heti paljon huomiota ja mainetta. Kirjalliset piirit näkivät miehen lahjakkuuden. Tuolloin Gorkin tuotanto koostui romanttissävyisistä kertomuksista. Myöhemmin 1900-luvun alusta lukien tuotantoon tuli poliittista sisältöä ja poltetta.

Gorkin ensimmäisen novellin Makar Tšudran  ja eräiden muiden kertomusten pohjalta on luotu myöhemmin laajaa mainetta saanut Emil Lotjanun elokuva Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen.

Gorki oli noussut huipulle oikeana aikana. Hänenkaltaiselleen kirjoittajalle oli kysyntää ja Gorki oli oivalla salanimellään vastannut siihen. 1900-luvun alussa Gorki oli jo klassikko. Hänen maineensa oli kasvanut jo siinä määrin, että hänet valittiin kunnia-akateemikoksi Sanataiteen akatemiaan. Mies oli saanut myös negatiivista mainetta eikä Tsaari Nikolai II valintaa vahvistanut. Siitä suivaantuneena Akatemian jäsenet Anton Tšehov ja Vladimir Korolenko luopuivat protestiksi tehtävistään.

1900-luvun alussa Maksim Gorkista oli kehittynyt itsevarma persoonallisuus. Hän oli avoimesti vallankumouksellinen, pyrki yhteiskunnassa muutokseen. Kaiken tämän lisäksi häntä on kuvattu ristiriitaiseksi tai ehkä arvoitukselliseksi. Hänestä ei saa hyvin selvää käsitystä, mikä on merkki hänen etäisyydestään. Hänellä oli paljon tuttavia mutta läheisiä ystäviä vähän. Yksi selkeä piirre hänessä on. Se on hänen pyrkimyksensä ja taito olla yhteyksissä hyvin erityyppisten ihmisten kanssa.  Ensiksi on mainittava tietysti Anton Tšehov ja Leo Tolstoi. Muita kirjailijasuhteita hänellä oli mm. Leonid Andrejeviin, Kornei Tšukovskiin, Ivan Buniniin, Aleksandr Blokiin ja Vladimir Majakovskiin. Heistä vain Leonid Andrejevin kanssa oli niin läheinen suhde, että miehiä voi pitää ystävänä.

Kirjailijoihin ja varsinkin tuleviin kirjailijoihin hänellä kehittyi suhteita varsinkin siitä lähtien, kun hän syyskuussa vuonna 1918 perusti oman kustantamon. Gorki kävi monien kanssa kirjeenvaihtoa. Hänen työtarmonsa oli ehtymätön. Hän opasti ja neuvoi ahkerasti. Tästä kertoo Kornei Tšukovski muisteloissaan. Hän itse kysyi Gorkilta neuvoa erääseen omaan kirjaprojektiinsa hieman ennen tämän kuolemaa ja sai hyvin perusteellisen vastauksen. Tšukovski oli lastenkirjailija ja hän arvosti kovasti Gorkin näkemystä lastenkirjallisuudesta. Samasta kirjoituksesta käy ilmi Gorkin laaja sivistyneisyys. Meitä suomalaisia saattaa miellyttää, kuinka hyvin hän oli perillä mm. Elias Lönnrotin Kalevalasta.

Anton Tshehov ja Maksim Gorki vuonna 1902

Poliittisista tuttavuuksista Vladimir Iljitš Lenin ja Iosif Stalin edustavat yhtä päätä. Lenin ja Gorki tapasivat usein. Stä suhdetta tummentaa riita, jonka myötä Gorki päätti vuonna 1921 muuttaa länteen.

Taiteen alueelta on tietysti mainittava taidemaalari Ilja Repin, johon Gorki tutustui vuonna 1899. Muista ystävistä tärkein henkilö on oopperalaulaja Fjodor Šaljapin. He havaitsivat vasta myöhemmin asuneensa joskus aika lähekkäin Nižni Novgorodissa. Kun Gorki suunnitteli vuonna 1927 paluumuuttoa Neuvostoliittoon, hän yritti saada myös Šaljapinia mukaansa. Tämä kuitenkin torjui jyrkästi pyynnön, täytyy todeta ”onneksi”, sillä yleisesti tiedetään Sergei Prokofjevin kohtalo, kun tämä myöntyi vuonna 1935 houkutuksiin ja palasi entiseen kotimaahansa.  

Ei saa unohtaa myöskään ulkomaalaisia kirjailijasuhteita. 30-luvulla Gorkin luona Moskovassa vierailivat mm. Bernard Shaw, Andre Gide ja Romain Rolland. Vuonna 1920 Gorki on tavannut Venäjällä vierailleen tieteiskirjailija H. G. Wellsin, jonka erääseen teokseen palaan edempänä kirjoituksessani.   

Gorki ja Fjodor Shaljapin hulluttelevat Mustamäessä vuonna 1913

 

Bernard Shaw Moskovassa 1931. Kuva Gorkin kotimuseon albumista.

Tarkastelen lähemmin Maksim Gorkin ja Leo Tolstoin suhdetta. He tapasivat tammikuussa vuonna 1900. Heti tapaamisen jälkeen he kirjoittivat toisilleen, joissa kehuivat kohteliaasti tapaamista. Tolstoi sai Gorkista myönteisen kuvan. Hänen mielestään tämä on todellinen kansan mies. Toisaalta keskusteluissa Tolstoi kyllä puhui myös päinvastaista. Hän piti Gorkia ilkeänä todeten, että ”Gorki kulkee, katselee ja raportoi kaikesta Jumalalleen, mutta hänen Jumalansa on rujo”. Lainausmerkit tarkoittavat, että olen lainannut lauseen suoran Dmitri Bykovin Gorki-elämäkerrasta.

Jatkan Bykovin tekstiin viitaten. Myöhemmin Tolstoi ja Gorki tapasivat Krimillä. Ne tapaamiset eivät olleet niin hyväntahtoisia kuin ensimmäinen. Bykov pohtii, mistä johtui Tolstoin ja Gorkin epäluottamus toisiinsa. Hän näkee sen siinä, että Gorki etsii uutta ihmistä, kieltäen tykkänään vanhalta olemassaolon oikeutuksen, ”ei vain sosiaalisessa mielessä vaan myös antropologisessa” (Bykov, s. 115).

Yritän seuraavassa kiteyttää miesten eroja niin kuin Bykov on kuvannut. Gorki haluaa uuden avioliiton, uuden työn, uuden tuotannon, jossa ollaan aktiivisesti kiinni maailman ytimessä. Kuolemalle ei ole sijaa. Hän uskoo sen olevan pakoa maailmasta.

Tolstoi on puolestaan kypsässä iässään kuluttanut paljon voimia juuri pohtiessaan suhdettaan kuolemaan. Tolstoi on ehkä vanhan ihmisen puolustaja; hän ei usko mihinkään antropologisiin mullistuksiin, ajatus yli-ihmisestä on alkujaankin hänelle vieras. Hän näkee jopa Kristuksen mieluummin ihmisenä, kieltäen hänen jumaluutensa, karkottaen evankeliumista ihmeen: hän tuntee, mihin päättyy yritys kasvattaa ihmisen rajoja, tietää sen, ehkä itsensä kautta. Nimenomaan siitä tulee hänen moralisminsa, väsymätön julistus perinteisistä arvoista ja muodoista. Hän pilkkaa Nietzschea ja dekadenssia.  Hän on moraali- ja poliittisissa kysymyksissä äärimmäisen konservatiivinen. Hän tuomitsee väkivaltaisen maailman, haluaa säilyttää perinteisen perhemallin ja perinteisen ihmiskuvan. (Bykov, Gorki, s. 113-114.)

Gorki ilmaisi selvästi, että hän suosi toiminnallista ja tuotteliasta Eurooppaa ja vihasi passiivista ja syklistä aasialaisen toimimattomuuden mallia.

Gorki oli kapinallinen, joka arvosti valtiota. Tolstoi sitä puolestaan halveksi. Bykov päätyy venäläiseen paradoksiin: vallankumouksellinen Gorki puolustaa valtion instituutioita tilanomistaja Tolstoin hyökkäystä vastaan!  Tämän voi tietysti ymmärtää niin, että Tolstoi ei tarvinnut valtiota. Hän oli kiinni muissa perinteissä. Gorki oli puolestaan ihmisenä irrallinen. Hän ei ollut kiinni missään ihmisluokassa.  Sen johdosta hänellä oli fanaattinen usko eräisiin suuriin rajoittaviin voimiin: valtioon, kulttuuriin, jopa Jumalaan, jos tuo Jumala ei ole kirkollinen, vaan uusi, kätevä kollektiivisen luovuuden ja yhteiskunnallisen sopimuksen tulos. Tässä on kaikkien erojen ydin: Tolstoi etsii väsymättä totuutta, Gorki kieltää sen haluten luoda uuden. Tolstoi korostaa, että todellisuutta pitää kuvata maksimaalisen tarkasti. Gorki on kyllästynyt siihen, sitä ei voi enää nähdä. Hänen haaveenaan on, että se täytyy korvata uudella, itse rakentamalla.  Se näkyy myös Gorkin suhteessa taiteeseen. Hän piti kiinalaisista maljakoista, koristeellisuudesta, mitä Tolstoi ei arvostanut lainkaan kehuen taiteessa vain sielukkuutta ja kuvauksellista voimaa. Tässä on heidän elämään liittyvä eroavaisuutensa. Tolstoi oli jäänyt elämässään paikalleen. Kun hän halusi lähteä, paettuaan hän heti kuoli. Gorki vaelteli koko elämänsä ja jäätyään paikalleen tunsi ikävää, hän ei kyennyt jäämään paikalleen vuotta pitemmäksi aikaa. (Bykov, s. 114-116.)

Tolstoi ja Gorki

Gorkin Moskovan asunnossa on runsaasti esillä hänen keräämäänsä kiinalaista esineistöä ja käsityötaidetta

,,,

Vuosisadan alussa Gorkia alkoivat varhaiskautensa kuvaukset ja kertomukset jo kyllästyttää. Hän halusi suuntautua draamaan. Se tuntuu hänestä vapaammalta ja luonteeltaan selvemmältä taidemuodolta. Toiseksi se oli hänen mielestään voimallisempi keino vaikuttaa massoihin. Hän oli sisäistänyt vallankumouksellisen ideologian. Hän pohti sitä, mikä taiteenmuoto tekee voimakkaimman vaikutuksen ja herättää aktiivisemmin taisteluun paremman elämän puolesta.  Elämän tarkkailun sijaan Gorki  pyrki muuttamaan ihmisiä.  Siirtyminen proosasta draamaan kuvaa tätä muutosta selvimmin. Ensimmäinen näytelmä oli nimeltään Pikkuporvareita (Мещане). Se ilmestyi vuonna 1901. Seuraavana vuonna valmistui hänen ehkä tunnetuin näytelmänsä Pohjalla (На дне). Sitä esitetään edelleen teattereissa ympäri maailman.

Hänen yksi virstanpylväs oli vuoden 1905 vallankumous. Sen imussa syntyi romaani Äiti (Мать). Siinä on kaksi versiota, jotka Gorki julkaisi peräkkäisinä vuosina (1906 ja 1907).

Koska kirjoitan tätä pääsiäislauantaina, niin todetaan romaanista nousevat raamatulliset yhteydet. Se on selvää, että Gorki ei ollut uskovainen, mutta nuoruudessaan siinä joutuikin olemaan kiinni. Äiti-romaanissa uskonnollinen teema kyllä elää äidin hahmossa. Hän on uudentyyppinen neitsyt Marian hahmo. Hänen poikansa uhraa elämänsä vallankumoukselle, äiti nousee poikansa tueksi.  Yllä jo vihjasin, että Gorki näki vallankumouksen uskontoon rinnastettavana voimana. Yllättävää on tieto, jonka kuulin eräältä professorilta hänen Gorki-luennostaan. Gorkin lempilukemisiin kuului Jobin kirja vanhasta testamentista. Job joutui Jumalan koettelemusten keskelle ja selvisi niistä. Se oli näyttö todellisesta voimasta.

Gorki asui elämänsä aikana kaksi pitkää kautta ulkomailla. Ensimmäinen kausi osuu vuosiin 1906-1913. Hän otti mukaansa uuden naisystävänsä – näyttelijätär Maria Andrejevan. Tämä työskenteli Moskovan taiteellisessa teatterissa. Hän oli paitsi näyttelijä myös vallankumouksellinen, mikä ei ollut näyttelijöistä puheen ollen mitenkään yllättävää.

Maria Andrejeva

Maksim Gorkin virallinen vaimo Jekaterina Peshkova ja heidän yhteinen Maksim-poikansa

Hän oli solminut avioliiton jo vuonna 1896 Jekaterina Volžinan kanssa. Perheeseen oli syntynyt poika Maksim Peškov (1897) ja tytär (1901). Tytär kuitenkin kuoli viisivuotiaana. Gorkilla oli vielä myöhemmin kolmas läheinen naissuhde. On pohdittu, oliko hän jotenkin erityisen naisiinmenevä. Ei ollut. Hän oli kuitenkin näkyvä kulttuurihenkilö, suhteellisen hyvin toimeen tuleva. Kyllä hänen kaltaisilleen henkilöille kysyntää riitti. Kuvaavaa miehen naissuhteille on se, että naisystävät olivat kuitenkin keskenään sulassa sovussa. Hän ei koskaan virallisesti eronnut ensimmäisestä vaimostaan.

Palattuaan Venäjälle Gorki joutui vallankumouksen pyörteisiin. Gorkin toiminta vallankumouksen aikana ja neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina kaipaisi kyllä käsittelyä. Hyppään sen nyt kuitenkin tylysti yli. Totean tiivistäen, että Gorki osoitti luonteensa lujuuden ryhtyessään puolustamaan älymystöä, mm. Aleksandr Blokia. Vuosina 1917-18 hän kirjoitti kirjan, joka suoraan suomennettuna merkitsee ”Ei oikea-aikaisia ajatuksia”, venäjäksi Несвоевременные мысли. Siitä kirposi riita. Lenin ei suostunut sitä julkaisemaan. Vuonna 1921 Gorki päätti lähteä länteen. Hän lähti Helsinkiin saman vuoden lokakuussa ja sieltä matka jatkui eri Euroopan maihin. Vuonna 1924 hän asettui asumaan Sorrentoon Italiaan. Kirjallinen tuotanto jatkui.

Vuonna 1927 hän sitten erinäisten suostuttelujen jälkeen teki päätöksen palaamisesta. Keväällä 1928 hän saapui ensimmäisen kerran. Tuolloin juhlittiin koko Neuvostomaassa kirjailijaneron 60-vuotisjuhlia. Hän teki samana vuonna laajan matkan ympäri Neuvostoliiton. Hän meni vielä talveksi Italiaan hoitamaan itseään. Hän sairasteli paljon ja yhtenä syynä oli hänen keuhkonsa ja hengityselimensä. Tähän on lisättävä, että heikoista keuhkoista huolimatta Gorki tupakoi huomattavan paljon. Eikä kyseessä ollut mitkään pehmosavukkeet. Kyllä tupakka oli viimeisen päälle vahvempaa lajia. Hänen kerrotaan vetäneen noin 70 savuketta päivässä.

Vuoden 1932 jälkeen hän muutti Neuvostoliittoon lopullisesti. Siihen asti hän oli hoidattanut itseään Italiassa. Italiaan häneltä jäi mm. arkistoja, joissa on saattanut olla arveluttavaa kirjeenvaihtoa mm. Trotskin kanssa. On arveltu, että Gorki ei rohjennut tuoda niitä mukanaan Neuvostoliittoon.

Gorki palaamassa Venäjälle vuonna 1928

III.

Menen nyt siihen vierailuun Vienan merellä sijaitsevalla Solovetskin vankileirillä vuonna 1929. Kerroin jo, että vierailusta ovat kertoneet mm. Solženitsyn ja Lihatšov. Viimeksi mainittu oli itse silminnäkijänä ja hän on kertonut koko sen valheellisen todellisuuden, johon Gorki tuotiin. Mukanaan seurueessa oli nahkatakkiin pukeutunut miniänsä. Taisi olla poikakin mutta minulle on jäänyt se miniä mieleen, kun kuva naisesta on kerrottu hieman ironisesti. Dmitri Bykov on kirjassaan lainannut vierailusta Solženitsynin kuvauksen. Vierailuun on liitetty erinäisiä myyttisiä tarinoita, jotka eivät voi pitää paikkaansa.

Dmitri Lihatšov arvelee muistelmissaan, että vierailulla oli hyvin käytännöllinen tavoite. Vangit osallistuivat metsätöihin ja maassa oli hyvin tärkeää saada avattua kauppasuhteet Länsi-Euroopan kanssa. Lännessä kuitenkin suhtauduttiin epäröiden puuhankintoihin mm. juuri vankityövoiman käytön vuoksi. Gorkista toivottiin pelastajaa, että hän voisi kirjoittaa vierailustaan myönteisessä hengessä ja lännessä taivuttaisiin sopimuksiin. Lihatšovin mukaan suunnitelma onnistui ja kauppasuhteet saivat tuulta purjeisiin.

Ennen saapumista vierailuun valmistauduttiin. Paikat näyttivät siistimmiltä kuin yleensä. Myös vangit odottivat Gorkin saapumista. He halusivat välittää suurelle kirjailijalle oman protestinsa.

Gorkille näytettiin eri paikkoja. Valmistautumisesta huolimatta vankileirin karu todellisuus kuitenkin paljastui. Kaikki oli kuitenkin suhteellista, sillä tiedetään, että vasta vuoden 1935 jälkeen olosuhteet todella raaistuivat. Vangeille ei löytynyt mahdollisuuksia yhteydenottoon arvokkaan vieraan kanssa. Vihjasin jo 14-vuotiaan pojan tarinaan, joka sai Gorkin itkemään. Lihatšov ei tiedä pojan kohtalosta. Vankileirillä kiersi tarina, että poika oli kertonut Gorkille kaikista kauheimmistakin kidutusmuodoista. Poikaa ei kuitenkaan enää vierailun jälkeen näkynyt. Lihatšov ei kuitenkaan usko, että hänet olisi tapettu.

Kun Gorkille näytettiin eristyskarsseria, vangit oli pantu pöydän ääreen istumaan ja muka lukemaan lehtiä. Yksi vanki piti mielenosoituksellisesti lehteä nurinpäin. Gorki oli ottanut vangilta lehden ja laittanut sen oikein päin. Aivan kuin kirjailija olisi ymmärtänyt jujun.

Matkan aikana Gorki joutui odottamaan myös Kemin kaupungin satamassa, joka sijaitsi Vienan meren rannikolla. Satamassa oli ryhmä vankeja, jotka joutuivat tuimassa tuulessa ja hyisessä viimassa lastaamaan laivoja pelkissä alusvaatteissa. Eteen oli laitettu pressuja ja purjeita, ettei Gorki näkisi.

Vierailun jälkeen tuli sitten rangaistustoimia niitä vankeja vastaan, jotka eivät olleet käyttäytyneet kunnolla. Ne olivat julmat. Kaikki epäonnistumiset kostettiin avuttomille vangeille.

Vankileirillä toivottiin, että kuuluisa kirjailija toisi maailman tietoisuuteen vankileirin todelliset olosuhteet. Näin ei kuitenkaan käynyt.  Gorki kirjoitti ylistystarinan vierailustaan. Solženitsyn on kutsunut esseetä ensimmäiseksi kirjoitukseksi, jossa ylistetään orjatyötä.

En ole sitä itse lukenut, pitäydyn jälleen Dmitri Bykovin kirjaan välittäen myös hänen ironiansa. Tätä voisi verrata siihen, mitä olen yllä kertonut Tolstoin ja Gorkin maailmankatsomusten eroista.

Gorki piti Solovetskin vankileiriä laboratoriona, jossa kehitetään uutta ihmistä. Tässä ”rakennustyössä” perusmateriaaliksi oli valittu kaikkein surkein aines – rikolliset.

Gorki kirjoittaa, että työ tehdään sellaisten ihmisten voimin, joita olisi entisessä porvarillisessa maailmassa rääkätty tyhjissä vankityrmissä. Näin vangeille avautuu työnteon mahdollisuus. Porvarillisia vankiloita elämä huokuu Gorkin mukaan tyhjyyttä. Nyt Gorki näkee, kuinka vangit viety mukaan aktiiviseen toimintaan. Työn raskaus on hänestä vain hyvä asia. Parempi niin kuin, että vangit istuisivat toimettomina tunkkaisessa sellissä tai mätänisivät tarkoituksettomassa pakkotyössä. Tämä työ on luovaa. Gorki korostaa kirjoituksessaan, että vangit saavat työstään tyydytystä.

Bykovin mieleen tulee Gorkin Solovetski-kuvauksesta mielenkiintoisen rinnastuksen. Hänen mieleensä nousee Herbert G.Wellsin (1866-1946) 1890-luvulla julkaistu tieteisromaani Tohtori Moreaun saari (suom. Markku Salo. Odessa, 1986).  Romaanista  voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tohtori_Moreaun_saari . Wellsin romani kertoo mielikuvituksellisesta kokeilusta, jossa villieläimistä pyritään muokkaamaan ihmisen kaltaisia. Hanke romahtaa ja johtaa lopulta täyteen kaaokseen.  ”Eläinihmiset” nousevat kapinaan, rikkovat lakia, mistä seuraa anomia.

Anomia on alun perin sosiologi Emile Durkheimin käyttämä käsite. Joskin sitä on sittemmin alettu käyttää laajemmin. Se on yhteisön ja yksilön välisten siteiden rappeutumista. Sosiaalinen identiteetti pirstaloituu ja vallitsevat arvot hylätään.

Herbert G. Wells, Maria Andrejeva ja Maksim Gorki Moskovassa vuonna 1920

IV.

Gorkin elämä oli paluun jälkeen ulkoisesti hienoa. Hän sai Moskovan keskustasta hienon rakennuksen. Talossa sijaitsee nykyisin Maksim Gorkin kotimuseo. Hänellä oli oma kesäpaikka Krimillä ja vielä oma huvila Moskovan lähistöllä. 30-luvun kohokohta oli kai Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustaminen vuonna 1934. Sosialistisesta realismista tuli vallitseva kirjallinen menetelmä. Jos Gorkin kirjallista tuotantoa tarkastelee, niin ei hän kyllä mikään sosialistinen realisti ollut, mutta se on toinen juttu. Gorkia tarvittiin Neuvostoliiton kulttuurielämään. Hän oli side 1800-luvun kirjallisuuteen, elävä yhteys sen ajan suuriin klassikoihin.  

Elämä kuitenkin jatkui masentavasti. Vuonna 1934 kuoli Gorkin ainoa poika. Onneksi kaksi lastenlasta jäi häneltä elämään. Yksi lapsenlapsista on televisiossa muistellut isoisän katkeraa surua pojan kuoleman jälkeen. Hän puki yllensä poikansa takin ja kulki se yllään pitkin huonetta pohjattoman surun vallassa. Hänen tyttärensä oli kuollut vuonna 1906 viisivuotiaana. Sen hän vielä kesti, kun elämää oli vielä paljon elettävänä.  Poikansa kuolemasta Maksim Gorki ei enää toipunut.

Ukki ja lapsenlapset Sorrentossa vuonna 1932

On todennäköistä, että poika murhattiin Neuvostoliiton salaisen poliisin toimesta. Sen johtaja Genrih Jagoda oli ollut järjestämässä Maksim Gorkin paluuta. He tunsivat toisensa. Jagodaa syytettiin myöhemmin Gorkin murhasta. Se on monen mielestä aiheeton syytös. Jagodalla sattui vain olemaan liian luottamukselliset suhteet Staliniin ja sellaiset henkilöt Stalinilla oli tapana eliminoida.

On esitetty arveluja, miksi poika piti saada hengiltä. En nyt mene niihin pohdintoihin. Gorki musertui poikansa kuoleman jälkeen. Hänelle paljastui jotakin. Maksim Gorki kuoli vuonna 1936. Olisi niin kovin houkuttelevaa syyttää siitäkin Stalinia mutta kyllä uskon, että hän koki luonnollisen kuoleman. Voimia ei enää ollut.  Keuhkot eivät kestäneet rankkaa elämää ja jatkuvaa tupakointia. Hengittämisestäkin oli tullut tuskaa.

Maksim Gorki kuolinvuoteessaan 18. kesäkuuta 1936

V.

Laitan loppuun lainauksen eräästä kirjasta. Kyseessä on inkeriläisen Lyyli Ronkosen kirja Inkeri – isänmaa kallis (Jyväskylä 1990). Olen viime aikoina lukenut paljon inkeriläisten muistelmia omasta kotiseudustaan. Lyyli Ronkonen on kirjoittanut elämästään Neuvostoliitossa kaksi hienoa kirjaa. Lainaan kirjasta erästä kohtaa, jossa Ronkonen kertoo opiskelijaelämästään Smolnan instituutissa Leningradissa. Siinä eletään 40-luvun loppua.  Hänellä oli opiskelutoverinaan neito nimeltä Tanja Krasilnikova, jonka sukulaisissaan oli Maksim Gorkin lähipiiriin kuulunut henkilö. Ronkonen saa tietää Tanjalta paljon mielenkiintoisia seikkoja Gorkin elämästä. On huomattava, että tuolloin Stalin oli vielä vallassa ja tytöt juttelivat varsin salaisista asioista.  Hienoa, että Ronkonen on muistelmissaan käsitellyt myös tällaisia asioita.

Seuraavassa kuvaan Tanjan kertomusta ja Ronkosen kommentteja. Ne löytyvät kirjan sivuilta 84-87. Olen kertomusta osin referoinut, osin olen lainannut suoraan Ronkosen kirjoittamaa tekstiä. Siinä on toistoa yllä kirjoitettuun, mutta näkökulma on toinen.

”Tanja kertoi usein tuntitolkulla tarinoita Gorkin suhteesta Staliniin ennen kirjailijan kuolemaa.  Tanjan äiti kuului Gorkin lähipiiriin ja Tanja kertoi tarinat niin kuin hän oli äidiltään ne kuullut. Stalin oli päättänyt hinnalla millä tahansa tehdä maailmankuulusta kirjailijasta liittolaisensa. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Gorki oli rehellinen ja periaatteellinen ihminen, jonka omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta oli mahdotonta ostaa.”

”Hän [Stalin] oli päättänyt ostaa Gorkin suosion ja tehdä hänestä hovikirjailijansa. Hän tarvitsi maailman tunteman kirjailijan kynää elämäkertansa kirjoittajaksi.”

Tanjan kertomuksen mukaan Gorkia maaniteltiin palaamaan. Syynä paluuseen oli Tanjan mukaan lopulta kuitenkin isänmaallisuus.  Minustakin Gorkin kaltaiselle kirjailijalle tuntuisi luonnolliselta palata kotimaahan, jossa kuitenkin asuivat hänen lukijansa. Hänen on täytynyt kokea kotimaan ikävää. Kun itse kirjoitin hillotolpasta, niin se on vain asian yksi puoli. Kuka tahansa hullaantuu sellaisesta vastaanotosta, jonka Gorki sai.

Ronkonen:

”Gorki ja hänen perheensä saivat ruokatavaransa samoista lähteistä kuin Stalininkin läheiset. Tästä huolehti NKVD ja sen ylipäällikkö Jagoda. Gorkin matkailuun oli aina varattu junaan yksityinen matkavaunu. Kirjailijan jokainen toive toteutettiin salamannopeasti. Gorkin huviloiden ympärillä kasvatettiin niitä kukkia, joista tiedettiin hänen erityisesti pitävän.  Hänen savukkeensakin tuotettiin Egyptistä saakka, koska hänen tiedettiin pitävän niistä. Gorkille hankittiin heti jok’ikinen kirja, jonka hän vaan mainitsi tarvitsevansa.

Elämäntavoiltaan vaatimaton ja yksinkertainen kirjailija protestoi tällainen ylenpalttista ylellisyyttä vastaan, mutta hänelle aina vastattiin, että maassa on vain yksi Maksim Gorki.

Toisin kuin muille kirjailijoille, Gorkille annettiin mahdollisuus viettää talvet Italiassa. Hänen terveyttään hoiti kaksi erikoislääkäriä, jotka seurasivat häntä matkoille ja olivat pysyvinä seuralaisina ulkomailla oleskelun aikana ja pyrkivät aina huolehtimaan hänen terveydentilastaan.

Jagodalle oli annettu käsky myös kirjailijan indoktrinointi sosialismilla. Se merkitsi sitä, että hänet oli täydellisesti eristetty kansasta. Hänet vietiin vain varta vasten hänelle järjestettyihin tilaisuuksiin, työläisten kokouksiin Moskovan tuotantolaitoksissa ja niiden aikana edeltä käsin valmistetut puhujat kehuivat uuden elämän onnea uudessa sosialistisessa isänmaassaan, puhuivat tehtaan tai työlaitoksen ylenpalttisista aineellisista ja kulttuurisaavutuksista ns. Isä Auringon – Stalinin – säteilyn alla. Kokoukset aina päättyivät myrskyisiin aplodeihin ja eläköön -huutoihin työläisten parhaimpien ystävien Gorkin ja Stalinin kunniaksi. Gorkin päivät olivat niin kuormitettuja kaikenlaisilla hyödyllisillä yhteiskunnallisilla asioilla, että hänelle ei jäänyt minuuttiakaan aikaa mietiskelyyn. Tästä piti huolen Jagoda ja NKVD.

Gorkia kuljetettiin aina samoja reittejä, joihin Inturistin oppaat veivät ulkomaalaisia turisteja. Eristettynä elämästä ja ansasta, kirjailijan elämä kulki Jagodan ja NKVD:n virkailijoiden valmistamaa polkua pitkin. Kaikki, jotka ympäröivät häntä, ylistivät neuvostotodellisuutta ja suuren sosialistisen isänmaan saavutuksia.  Gorkia palveleville kokille ja puutarhurillekin oli annettu käsky aika ajoin kertoa isännälleen, että he olivat saaneet kirjeen milloin mistäkin sukulaisiltaan maaseudulta ja että kirjeessä kehuttiin uutta elämänmuotoa kylissä ja kolhooseissa. Gorkille satoi korkeimpia kunnian- ja suosionosoituksia valtion taholta.”

Genrih Jagoda Maksim Gorkin seurassa

Tämän jälkeen Ronkonen kirjoittaa siitä, kuinka Gorki sai nimensä monenlaisiin eri paikkoihin.  Vuonna 1932 tehtiin merkittävimmät nimenmuutokset. Tuolloin Moskovan pääkatu Tverskaja nimettiin Gorkin kaduksi. Gorkin syntymäkaupungista Nižni Novgorodista tuli Gorki ja sitä ympäröivästä hallintoalueesta Gorkin alue. Leningradissa sijainnut draamateatteri sai Gorkin nimen. Nykyisin se tunnetaan teatterin Tovstonogovin teatterina. Georgi Tovstonogov oli aikoinaan teatterin tunnetuin ohjaaja.

Ensimmäiset nimenmuutokset tehtiin jo vuonna 1928. Ne olivat pienempiä paikkoja, kuten kylpylöitä ja kirjastoja.  Maksin Gorkin ylistys jatkui myös myöhempinä Neuvostoliiton vuosina. Esimerkiksi Gorkin elokuvastudio sai nimensä vuonna 1948. Moniin kaupunkeihin on luotu Gorkin nimeä kantava teatteri.

Ronkonen jatkaa:

”Ja kaikkia näitä suosionosoituksia seurasivat valtavat banketit Moskovan Kremlissä, johon Tanjan äitikin osallistui. Stalin oli aina kunniavieraana ja nosti maljan suuren venäläisen kirjailijan kunniaksi.”

Ronkosen mukaan kaikilla näillä suosionosoituksilla oli vain yksi tarkoitus, innostaa suurta kirjailijaa kirjoittamaan kirja Leninistä ja Stalinista. Hän toteaa, että ”Gorki ei lopulta kirjoittanut Stalinista ylistysvirttä eikä edes pikkuruista artikkelia”. Häneltä kiellettiin lopulta Italian matkat, koska Ronkosen mukaan pelättiin, että hän voisi kirjoittaa siellä sopimatonta.

”Gorki säilytti kaikesta huolimatta oman arvostelukykynsä. Ruhtinaalliset suosionosoitukset ja imartelu eivät riittäneet suuren venäläisen kirjailijan omantunnon palkaksi.” Näin kommentoi Ronkonen lopuksi Gorkin toimintaa. Hän lisäsi, että Tanjan kertomusten myötä tyttöjen arvostus Gorkia kohtaan kasvoi.

Maksim Gorki piononeereja tapaamassa Irkutskissa v. 1934